Ol' kuningas maassa muinen,Ol' kirkkaus otsallaan.Sai puoliso uskotuinenHänet intohon uljaimpaan.
Kun rouvansa silmään syväänHän katsoi, valtijas,Niin maata suureen ja hyväänKäsi johdatti voimakas.
Ja vielä vanhuuden ikään,Kun harmaantuivat nuo,Hänt' ei niin innosta mikään,Kuin rouvansa katse tuo.
Kun silmät puolisonsaJo sulki hän murhepäin,Hän äänsi: "et toisena konsaSa ollut syämessäin."
Mut kirkkaus otsalle vaalleTaas lensi muinainen:"Hän kuningatar oli maalleJa puoliso miehellen!"
Noin, kääntyen kansaa kohti,Hän kookkaana lausui siin.Mut viime kerran se hohtiHänen entinen intonsa niin.
Tuoll' linnaportin altaSoi laulu vanhan trubaduurin.Oli laulussa loisto ja valtaJa lempi ja onni suurin.
Tuoll' ikkunass' impi linnanVait silkkiä kehräs, ja silmä vettyi;Hän itki, kaihoja rinnanJa itki, ett' toiveet pettyi.
"Oi, lapsi, sa kyyneles heitäJa laske kuteelle unes hieno:Ne petti kaikkia meitäNuo sulo valheet, sa pieno!"
Kautt' ilmojen laulu ilkkuuJa haipuu aavain taa;Punaviiret purressa vilkkuu,Kun kahden he matkalle saa.
He laskee saarta kohti,Mihin viittoi välkkyvä tie;Sielt' templi kaukaa hohti,Ja se onnen pyhäkkö lie.
Ken tiesi, mit' on he huolleet?Ken tunsi tyrskivät veet?He aikaa sitten on kuolleet,Ja nimet on unhottuneet.
1901
On saari keskellä merta,Ja riutat suojana tyrskyin;Jos sinne saapunet kerta,Et tiedä pauhusta myrskyin.Pois laguunin kirkasta pintaaSua venho portille johtaa,Se silmää häikäisten hohtaa,Ja sen puhtaus viehtää rintaa.Sa sinne maihin halaat:Sa siellä tuskasi salaat! —Ja jo unhon enkeli niin sinut kohtaa.
Oi, rauhaa, min saari tarjoo,Oi, tyyntä, hiljaista suojaa! —Ikisypressit seutua varjoo,Mut eivät tuulessa huojaa:Sä pääsit jo taistelusta,Mi saavuit polttavin vammoin!Ne täällä unhotit ammoin,Miss' äänetön yö on musta!Mut heräät jo tyhjyyden kauhuun:Taas halaat myrskyjen pauhuun! —Sa tiesi suljetuks huomaat kammoin.
1901.
Vait, viulun sävelet ne soi!Jo kumpuu, paisuu, kiihtyy sävelvuo —
Oi, kuin se repii, raastaa sydänsyitäJa sieluun nimettömän kaihon tuo,Tuo tunteita jo ammoin lumeen peitetyltä!— Oi, miks en rauhaan, rauhaan jäädä voi,Min ammoin saavutin jo, vähää vailla?Kas, kaiken mitätyys ei liikuttanut mua,Ei elon turhuus, kaihot ihmishaamujen,Maan yläpuolla seisoin, rauhan mailla,Nirvaanaan pyrjin, sopuun yksinäisyyden. —
Sä, sävelvuo, mun rauhaan jäädä suo,Nirvaanaan päästä, miss' ei kaihon syitä!
Oi, taikaa, mikä viuluss' soi!Se riuhtoo, tempoo, vie mun mukanaan —
Vait! — äänet soi! — ne yhtyy vaikerrukseen:Soi huuto, tuskanhuuto yli maan,Mi multa, itsekkäältä, joutui unhotukseen!— Ja huuto tää on veljieni, oi,On taistelevain ihmislasten vaisuin,Joill' lihaa, vert' on nääntyneissä ruumiissaan,Jotk' kärsivät, jotk' kirouksen alla on! —Miks itsekylläisyyttäni mä paisuin?Mit' on tää rauha, sopusointu tunnoton? —
Sä sävelvuo, mua raasta, riuhdo vaan,Ma mailmaan lähden veljein kiroukseen!
Vaikk' koskaan lauluissain ei itke kaipuu,Ja kirkkain otsin seison tyynnä ain,Mun usein mieli mustaan suruun vaipuu,Ja tuskain mailman tunnen rinnassain;Kun päivä pakenee, ja valo haipuu,Ja yöhön hiipivän mä elon nään,Mun usein mieli mustaan suruun vaipuu,Ja tuskin pystyssä voin pitää pään!Oi, tiedän yön, ja itkuun laulut taipuu —Mut vait ma päivää etsin, muistain ain,Kun milloin mieli mustaan suruun vaipuu,Ett' auringossa heelmät kypsyy vain.
1901.
Mailmahan ihmeiden,Helios, loista,Mielestäs, ihminen,Synkeys poista.Foibos hän varjojaSilmin ei koskaan nää!Usvien sarjojaKuolo vain ymmärtää!Murheiden kaaosKarkota ihminen,Riemua saaosMailmassa ihmeiden!
Täydelliseksi maanJärjesti Luoma,Kaiho se sun on vaan,Ihmisen tuoma.Murhe kun milloin vieMielesi kaaokseen,Huuda jo silloin sieFoibosta soittoineen!Henkehes saaosHelios loistamaan:Murhe ja kaaosJättävi jälleen maan!
1901.
Hän seisoo yli kirkkaan lähteen nojauneena vainen,Jo vuosituhansia siinä on hän seissyt noin.Tuo otsa korkea luo varjoon piirteet ohimoin,Ja vienon kaihoisa on suu, min sulkee nuorukainen.
Mut tuskan aavistus se valtaa emo-luonnon armaan,Mi ihanimman kauneensa jo kadottava on,Ja luonnon tytär mykkä kaikkoo kauas salohonJa suree armastaan, mi tuossa riutuu, riutuu varmaan.
Mut yli lähteen nojauneena hän vain seisoo sielläJa vesiin katsoo, elää mietteissään ja unelmoi.Ja "tunne itses!" "tunne itses!" sydämeen vain soi,Ja syvemmäs ja syvemmäs hän katsoo kaihomiellä.
Hän näkee siinä, miten usko harhaks vainen haipuu,Hän siinä näkee, miten totuus haipuu harhaks vaan.Mut kaiken kauniin ihanteen hän näkee kasvoissaan,Ja niin nyt omaa kuvaansa hän ihanoimaan vaipuu.
Ei enää nousta voi hän työhön, toimeen — tarmoin, innoin!Mut sivu poian neidot käy ja siinä ilakoi,Jo vuosituhansia sitten noin he veikaroi,Ja noin ne heitä seuras nuorukaiset rohkein rinnoin.
Ja lähteen luona nurmellen, jot' illan kylpy kasti,He karkeloimaan käy nyt luonnon helmaan uhkuvaan.Mut vastapäätä, liikkumatta, ihanuudessaanNarkissos seisoo vait ja vesiin katsoo kaihoisasti.
Veegalla Granaadan loistaaSotaleirit kahapuolla;Voimiaan Fernando uljasMaurein kanssa mittaa tuolla.
Leiriss' itse IsabellaHovinaisineen on lässä;Ritareit' on kauniit silmätUrostöihin kiihtämässä.
Vastapäätä vallill' istuuAlla silkkibaldakiininNuoret maurittaret tummat,Hurmaavat kuin säihke viinin.
Kolme päivää iskut käyvät,Kalskii kalvat, taisto riehuu,Neljäntenä aseet lepää,Sekä rauhanlippu liehuu.
Veegalle Granaadan tulviiVapauneina myrttilehtoonNuoret naiset tummasilmät,Nuoret herrat säihkeess' ehtoon.
Kilvan kristityt ja mauritSievennystään näyttää koittaa,Kokee itämainen hienousLännen ritaruutta voittaa.
Kitarat ja mandoliinitKiihkein sävelin ne soivat;Byssosmattoin liepehilläJalat pienet karkeloivat.
Tanssiin uljas Don DiegoZaidaa, mauritarta johtaa,Myrttein siimeksiss' AlmanzorKainon Donna Claran kohtaa.
Huomenna kun taas on taisto,Käy se kahta kiivaammaksi —Uskon eestä yksi isku,Suositunpa kostoks kaksi!
1901.
Mongoolein voittajasta, taitavasta Iván Kalitásta ja hänen uskollisesta orjastaan Ossipista (v. 1330).
Iván Kalitá[1] ja Vladimir Saita,Suurkaanin vasallit,He liittousitJa yhdessä kulkien itäänHe ryösteli Kultaisen Lauman maita.
[1] Iván Kukkaro
He retkeltä uljain saaliin palaaJa veljinä jakaa tään.Mut metsissäänKun vietti he ensi yönsä,Vladimir leiristä poistui salaa.
Iván löi päätään: "ymmärrä laitas!Nyt repo rietas tuoLäks Suurkaanin luo:Sua ryöstöistä siellä hän syyttääJa köyttäsi kiertää ja kosii maitas."
Viisviidettä varsaa joutuin lastaaHän Byzans'in kalleuksin:Ne varmaankinSaa Suurkaanin riemuun, ja varmaanLiki kymmenystä ne saaliista vastaa.
Hän ohjiin tarttui, ja aron laitaaJo kiiti Iván Kalitá;Ja hän naurahtaa:"Mua syytät, Vladimir lanko,Mut kohtapa 'Kukkaro' syyttää 'Saitaa'!"
Ja ratsut lentää, ja kohti itääHän johtaa saattoaan,Mut rinnallaanOn uskottu orja, Ossip,Mi eessään raskasta säkkiä pitää.
Ol' ukko yrmä, mi haasti harvoin,Mut tarkka ja mielevä mies;Hän kohta ties,Mitä tarkoitti kiireinen kulkuJa matkan syyt hän ymmärsi arvoin.
Hän Kultaista Laumaa vihaa ja pelkää,Mut herraansa ihailee hänJa taitoa tän:He rosvosi takaa, mut eessäHe lahjoin kulki ja nöyristi selkää.
Kun liitto tehtihin ryöstöteistä,Hän ei epäillyt laisinkaan,Ett' tahtoi IvánVain syntipukkia kanssaan.— Mut tää oli samaa tahtonut heistä!
Ja ukko huokas ja sivumennenHän vilkasi herraansa pois,Kuin lausunut ois:"Niin, herra, huonosti teimme! —Ois lähdetty matkaan yötä ennen!"
Tää viivytys juur toi hälle huolet!Vladimir, hän kyllä ties,Oli myyty mies!Mut säkkiä katsoin hän mietti:"Jos yötä ennen, — ois riittänyt puolet!"
1901.
Kun Don Quijote niin jätti hovilinnanJa näki eessään aavat kentät nuo,Taas elinvoimat paisuttivat rinnan,Ja veri virtas taas kuin hehkuvuo;Hän muisti vaivat, vastukset ja hinnan,Min riippuvainen päästimikseen tuo,Ja siksi Sancho Panzaan päin hän kääntyi,Ja niinkuin aatos aihtui, sanat sääntyi:
"Vapaus lahja on — ja kallein noita,Joit' taivas, Sancho, ihmiselle soi,Maan kullat kätketyt ei sitä voita,Ei aarteet, joita meri antaa voi;Vapautta henkes hinnoin puoltaa koitaJa kuolos kunniana ihanoi:Näet orjuus, vallanalaisuus on iestäJa vankeus kurjinta, mi kohtaa miestä.
"Tän lausun siks, ett' ylellisyys sielläOl' linnassa, min jätimme jo noin,Ja sentään kesken hekkumaakin vielä,Kun kemuiss' söin ja parhaat viinit join,Ma tunsin nälän tuskaa mieron tielläJa karvaampaa kuin kerjuri ma koin:Näet vieraan anti puutteeks mulle muuttui,Ja puutuin kaikkea, kun vapaus puuttui.
"Jos vieraan lahjoja sa nautit milloin,Sua palvelukseen taas ne velvoittaa;Nuo suosiot jää siteeks sulle silloin,Ja henkes vapaana ei liitää saa!Siks, Sancho, onnekas on mies, mi illoin,Kun huomiseks hän säästää kannikkaa,Saa riipumatta muista ylistyksinJa nöyrään kiittää taivaan Herraa yksin!"
"Ja sentään, mitä lausuittekin vasta,"— taas Sancho virkkoi — "velkaan mielelläinJään hovimestarille massikasta,Mi pullottaa nyt vatsallani näin;Kaksataa linnunpoikaa KultalastaNe kyllä laastaroi mar' sydäntäin:Siks palvelen nyt linnan joka miestä,Jos mahtaiskin he toisinaan mua piestä!"
1901.
Luin synkkänä vaiheita pienen maan,— Olin työhöni kylläynytki —Se vaipui muinaasta loistostaan,Sen valtaansa vieras kytki.
Ei ohjihin päässeet miehet maan,Ol' estetty vaikutusvalta:Eli intelligenssi nyt rahvaaks vaan,Mut nosti sen, — tukien alta!
Ja aseman miehinä kansan näin,Kun tunnussanat jo lensi;Nyt kansa on vapaa, pystyssä päin,Ja Euroopan kansoja ensi.
Kun pitkiks taas käy maansopet nää,Ja työstä mä sorrun aivan,Tule mielehen, Norja! — ja meillä tää! —Niin unhotan kaiken vaivan.
1900.
Ja jälkeen suurten myrskyinJo mainingin laine nous;Se vankkana kulki hyrskyin,Ja sen niskalla haaksemme sous.
Yhä korkeammalle kantainSe purtta nostatti vaan;Näit eessäs riemua rantain,Näit siintoa taivaanmaan.
Kai aalto nouseva vain on?Ei vaipune kuohut veen?Jo voimassa vetten painonNyt syöksymme syvyyteen!
Älä kaihoa murhemiellä,Vaan hymyy hienosti sie;Taas laine nousee vielä,Ja silloin se rantaan vie.
1900.
Sä näitkö impiä ilman,Jotk' kohtalon kuteita loi?Mun arka ja himmeä silmän'Ei nähdä heitä voi.
Runoniekat, te näätte ne illoin,Miss' siinä he lointaan luo,Ja niisien liehuissa silloinVäriaiheita teille tuo.
"Näin ilman immet kylläJa noiden niisiä näin;He istui tuolla ylläKesäpilvellä säihkyvin päin".
Lie kuteet olleet harmaatJa karkean kodikkaat,Niin saapuisi aiat armaat,Sais tyyntä nauttia maat;
Vai seijaina, väikkyvin poimuinNe näit väriloistossa vain,Ja juovina leiskua loimuin,Kuin säihkyä salamain?
"Ei ollut loimi seijas,Ei harmaa kuteen niis,Miss' siinä se hulmuten leijas,Kun päivä mailleen liis".
Rusoruusuja, hempeä valmuinSä näit kai kuteessa niinJa vihreitä oksia palmuin,Mit viehtävät viihdyksiin;
Vain mielet viihtää ja viehtää,Kun kohtalon iskut käy,Ja unelmoihin ne kiehtää,Kun onnea enää ei näy.
"Näin ruusuja, väikkettä valmuinJa vihreitä oksia vain,Mut kesken siintoa palmuinNäin säihkyä salamain."
1901.
(Gustaf Fröding).
Kyläkankaalla, varressa tien,Kota-Lassin on perkiö pien',Kylän verossa, meidän Mattilaa.On hällä ja eukollansaSadaskolmaskymmeneskolmannes maa,Ja on peltoa, niittyä kanssa.
Mut niitty on rummakkosuo,Ja pelto on aune ja niukkoja tuo,Kiviaarnio on se, ja rauniot nuoOn kuitteja anneiltansa!Mut Lassi on vankka, ja Lassi ei juo,Visu eukko ja sitkeä kanssa.
Mies poimii, murtaa ja vääntää vaan,Ja akka on tarkoillaan;— Mikäs tarkkana ottaissaan:Sekajauhot on keitossansa!Ja kruunu ryöstää saataviaan,Mies murtaa, akka on tarkoillaan,Ja vaikkei tietoa paidastakaan,Kota-Lassi hän luottaa parempaan,Niin myös Kota-Muori kanssa.
(Robert Burns).
Sa hurja Vekkuli-Ville! —Hän markkinoille saa;Hän aikoo viulunsa myydäJa ostaa rihkamaa.Mut kun tuli luopua siitä,Suli silmät kyyneliin.Sa hurja Vekkuli-Ville,Noh, terve näkemiin!
Hei, Ville, myy sie viulus,Ei sillä sielua lie!Hei, Ville, myy sie viulus,Ja osta viinaa sie!"Jos myin oman rakkaan viulun,Mua hurjaks he luulla vois:Niin monta riemun päivääMe yhdessä soitimme pois".
Mut kun tulin Puolitiehen,Kävin kievariss' äkkipäin,Ja hurjan Vekkuli-VillenJalat ristissä pöydällä näin;Hän kumppaliseurass' istui,Suli kaikki hurmoksiin.Sa hurja Vekkuli-Ville,Noh, terve näkemiin!
(Robert Burns).
Hyvästi, maine SkottlanninJa vanha voimas tunto!Hyvästi, Skottein nimikinJa miehen mieli ja kunto!Miss' soluu Tweed ja mereen saa,Miss' Sark käy Solwayta kohti,Nyt Englannill' on rajamaa —Rutiruojat ne maatamme johti!
Mit' taistot kaikki ei tehneet kai,Ei väkivalta ja kettuus,Nyt lahjusrahat aikaan saiJa harvain kurjien pettuus.Jäi Englannin miekka pilkaks vaan,Ja uljuus meissä hohti;Mut vieras kulta lannisti maan —Rutiruojat ne maatamme johti!
Oi, miks tän päivän nähdä sain,Kun maan he möi ja osti!Ois harmaa pääni vaipunut vain,Kun Bruce ja Wallace kosti!Mut rohkein päin mä huudan näin— Ja ken sit' eittää tohti —:Maan petos löi ja kultaan möi —Rutiruojat ne maatamme johti!
(Heinrich Heine).
En tiedä, kuinkahan lienee,Kun murhe mun valtaa näin;Sen vanha tarina tiennee,Mi ei mene mielestäin.
On vilpas, päivä jo peittyy,Rein-virta tyynenä on;Vain vuoren huippuhun heittyySäde ilta-auringon.
Siell' istui neito nuoriTuoll' yllä tenhossaan;Ja kultasäihkeessä suoriHän kultakutrejaan.
Hän suori ne kultaisin kammoin,Vain laulua laulellen;Sen sävel on unhottu ammoin,Ja on valtavan tenhoinen.
Rein-laivurin nuoren mieltäSaa hurjahan kaihoon tuo;Hän ei näe kallionkieltä,Vain ylös hän silmänsä luo.
Kai pohjahan nielussansaVeet venhon ja laivurin vei;Ja sen lumolaulullansaOn tehnyt Lorelei.
(Heinrich Heine).
Ma laulun siivillä kannanPois, lemmittyin, sinut pien',Ja sinne sun Ganges-rannanIkiarmaille seuduille vien.
Siell' loistavi puisto vieno,Mi untui kuutamaan;Siell' lootoskukka jo hienoSe vuottaa siskoaan.
Ja orvokit hymyy ja huiskiiYön tähdille kujeikseen,Mut ruusut ne varkain kuiskiiTarut tuoksuvat toisilleen.
Liki hyppivät kuunnellen silloinArat kaurihit, älykkäät,Mut kaukana humuu illoinPyhän Gangeksen kuohupäät.
Ja sinne me laskeudummeVain varjohon palmupuun,Me lempeen tuutiummeJa riemujen uinailuun.
(Karl Aug. Tavaststjerna).
Saapuu aatteet, saapuu kaihot huolen,Kaukaa, vienoiset, ja hiljaa rusovuollenPurtta liidättäin;Airoin lepään, viihdän venhon juoksun,Liekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun,Joista unta näin.
Tiesi, liekö oikeinkaan, ett' tälleenNostan airoja ja käännän katseen jälleenKohti rantamaa!Tiesi, liekö maiden menetettyinRannat tuolla, minne katse kiis ja vettyinTähtää usvain taa!
Olkoon niin, ett' tunne tää on tuttu,Olkoon vanhan imettäjän turha juttu,Kun ma saanen vainAirot lepuuttaa ja viihtää juoksun,Tuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun,Niinkuin lassa sain!