Niin kuultihin enkelihymnit vienot,Ja valkeus verhosi Betlemin tienot;Se taivahisen tähden on kirkastusta,Mut silloin yli maan oli yöhyt musta.
Hän toivoi, että tähti se kauvas loistais,Ett' yltä yli maan nyt yön se poistais,ja rakkauden sana ett' ijäti kestäis,Ja vihan yöhön kansoja eksymäst' estäis.
— — Niin kuultihin kalketta Golgatalla,Ja surren seisoi Maria ristin alla,ja poika huusi kansoille armahdusta,Mut silloin yli maan oli yöhyt musta.
Hän toivoi, ett' isä tämän anteeksi antais,Hän yksin, hän yksin syyn veljien kantais,Kait näin suuri rakkaus, toivoi hän, riittää!Sen valossa nyt kansat hänt' ijäti kiittää.
— — Niin kuullahan taas tuhat vuosien takaa,"Kuin kaunis se on lapsi, mi seimessä makaa,"Ja kirkoissa ja joulupuiss' on kirkastusta, —Mut silloin yli maan on yöhyt musta.
Ja on kuin yö se viel' olis Golgatan yötä,Ja kansat tekis eksyen vihan työtä,Kuin kaikuis yhä vieläkin: "Isä, isä!"Ja esivaate värjyisi temppelissä.
— — Ja templiss' yli maan tuhat vuosien takaaTaas kuuluu, kuinka "lapsi se seimessä makaa".Mut _häll' _on toivo, maass' että kerran koittaisSe aamu, jona rakkaus vihan voittais!
Joulu armas on joutununna,Joulu-ilta kulta.Himmeli heiluu pöydän yllä,Kynttilöiss' on tulta.
Piltti pienoinen hymyhuuliKuiskii maahan rauhaa.Ulkona vinkuu vinha tuuli,Merten aallot pauhaa.
Kuiski rauhoa, piltti pieni,Kuiski, kultahapsi, —Että sen kuulis suuri Luoja,Kuulis ihmislapsi!
Piltti pieni on seimessänsä,Uinuu ruusuist' unta.Ilma on kylmä, yö on musta,Ikkunoiss' on lunta.
Saa vuoden alkavan aamu,Ajanvaiheit' uusia tuoden;Luen kansani toivojen kirjaa,Mit' on kohdalla viime vuoden.
On merkitty summalta sinne,Kenties yli äärien, mittain,Töit', aikeita, ahkerointaaJa toiveita tuhansittain.
Mä lehteä lehdeltä kuljenJa siirtelen arkana kättä,Luen sivuja suoritetuita, —Mut monta on täyttymättä,
— Jo kurjalta kurjuus lientyy,Ja onnens unhottamallaVeli kärsivän veljeks tuntee! —Mut toista on lehdellä alla.
Ja lehdellä valkealla,Min yll' oli piirretty toivo,Luen aian ankaran vastuun:Vain susi on sutten hoivo.
— Viha lakkaa, rakkaus voittaa!Mut aikakirjani vastaa:Te silmä silmästä tuokaa,Ja hammas hampahasta!
— Jo kuuluu: tieto on valtaa,Osaks suodaan se eksyvän veikon!Mut kirjani kiertäen vastaa:Ja valta on hallinta heikon.
— Jo yhteisvoimilla kilvoinTyöt tehdään maan eduks tarkat!Mut satojen maana on maine,Ja tuhanten maana on markat! — —
Ja mä käyn läpi toivojen kirjaa,Ja kättäni empien siirrän,Kun entiset toiveet turhatTaas uudelle vuodelle piirrän:
Jo kurjalta kurjuus lientyy —Valo kaikelle kansalle koittaa —Työt maan eduks tehdään kilvoin —Viha lakkaa rakkaus voittaa —
Jo päivyen ens säde ehtiiEns toivolle kirjoitetullen,Se vilkkuu väikyin vienoin,Mut on kuin se kuiskisi mullen:
Sä uskoitko oikean voittoon?Ja uskoitko kaikkien nähden?Sä kaikkiko teit, min jaksoit?Ja teitkö sä toisen tähden?
Ma lemmin aatteita, vapautta,Ja pyrin jalohon kauniiseen,Ja etsin täydellä sydämelläTiet' oikeahan ja hyvyyteen.
Mut — kuinka varmasti astunenkaan,Mun harha-askele maahan lyö,Ja tie on kaita ja vuori korkee,Ja uus on nousu ja uusi työ.
Ken siis sun kauniille kartanoilles,Sä korkein, konsana ennättää?Kun tie on kaita ja vuori korkee,Ja kultaportit vain häämöittää.
Ma kenties astunen harmaapääksi,Ja nousen, lankean vuorottain,Tai kenties kaadun ma kesken työtä,Ja kultaportit oon nähnyt vain.
Ah, enpä voikaan mä ihmemaillesElossa ehtiä ikänäin.— Mut voinhan kaivata, voinhan nousta,Ja silmät tähdätä sinnepäin!
Päin tuulista, tummaa taivalta uhmiiKulkija muuan. Minnekkä tie?Onnelan saariin, rauhalan rantaan,Sinne, mä toivon, vie tämä tie.
Ja jos kerta sen rakkahan rauhan sa saisitSun mielesi taas olis taisteluun!Ja jos löytäisit etsimäs onnelan saaret,Sä itkien kaipaisit — etsintääs.
"Pois viekää, ristihin naulitkaa!"Näin hurjana huutaa kansa,"Ja sappea suuhun antakaa!"He kiljuvat kiukuissansa.
Hän raadin etenen raastettiin,Ja juuttaat todistaapi:Hän on kieltänyt veroa keisarin,Hän templit tuhoaapi.
Ja Kaifaat astuu kantajaks,Ja kirjaniekat pauhaa:Hän pyrkivi Juudan valtiaks,Hän on häirinyt Juudan rauhaa.
"En syytä löydä mä yhtäkään". —On kruunu ohimoissaan."Hän on herjannut herraa, ylintään!"Hän seisoo purppuroissaan.
"En syytä löydä mä yhtäkään." —Hän on sortua ruoskain alle."Et keisarin ystävä lienekään!" —Hän viedähän Golgatalle.
He syljit silmihin puhtaimpiin,Hän katsovi kaihoin heitä.— Mut voi sitä kansoa kerran, niin,Ja voi sen temppeleitä!
He tahrasit, pilkaten, parhaintaan,Jehova, nyt armoa anna:Jerusalem suuri on raunio vaan,Ja Israel kulkijanna!
(Viktor Rydberg).
Mikä kaiho se lienee mulla,Mi liikkuu rinnassain?Itämaille mielin ma tullaLuo oman armahain.
Ja jos käy kuin haluaisin,Itämaille ma jäisinkin,Ja Saaronin liljaks saisin,Min taittaa armahin.
Ja jos käy kuin haluaisin,Hän kiintää mun rinnalleen,Erottaa ei saa meitä laisin,Tulen silmänlohdukseen,
Jota vie surun, riemujen ollenLuo Latsarin, Kaanahan,Ja Taaborin kirkkahikollen,Ja merelle Galilean.
Ja kun tuulta on huimaavinta,Ja aalto on rauhaton,Niin Daavidin pojan rintaKukan valkean turvana on.
Mä oisin rypäle vienoin,Min on poiminut armahin,Ja nauttii huulin hienoinJa vienonkaunoisin;
Jyvänen, joka suodaan niillen,Joill' armon nälkä on,Ja tuodahan uskovillenYli alttari-antimon.
Mä vuotan ja kaipaan kerranHänen ilmestymistään,Mä kaihoan kera HerranIhan yhdess' elämään,
Ihanimpaan itseni liittääRuumiillani, sielullain.Yli kaiken tahdon kiittääHänt' autuustoivostain.
Tää syksy on sairas aika,Elo kuoloa kohti riutuen käy.On taivas harmaa,Maa märkänä alla, —Ja kalpeita kasvoja kaikkialla,Ei tuskin kirkasta katsetta näy!On kuin kävis nuorikin alla päinJa velttona henkisi huuruja maanJa valittaisi,Vaivaisen hymyssä suu —Mut jos tulis tammikuu,Ja pakkanen paukkuaisi!
Jos pakkanen paukkuis vimmoin,Puris terveeks poskipään!Lois otsihin innon ruusut,Ja tahtoihin tarmoa vyöryvän jään,Joka uomassaanEi sulkuja väistele ensinkään,Käy eespäin vaan,Meri ääretön määränä matkallaan!
Jos pakkanen paukkuis vimmoin,Ja jäätelis pois lian tympeän tään,Joka täyttää maanJa tarttuu kulkijameen,Impehen, poikaseenJa vanhukseen,Ja kulkevi näin kodin kammioonJa lasten leikintälattiaanJa tahrii pienoisenPoikakullanJa vienoisen viattomanTyttökullan,Äidin oman…
Jos poistelis lian ja saastaisuudenJa lois ajan uuden!Raittihin, kultaisen päivän, mi loistelisHangille kirkkahille,Ja reippahan immen ja nuorukaisenPoskille punerville!
Silloin, kun päivyen säihkeessäKilpaisi silmien säihkyt,Hankien hohdossaTuntehen puhtoisuus,Silloin, kun päilyisiNuorna ja tuoresnaPoskella vertenJa rinnoissa riemujen ruusut, —Silloin, silloinSäilyisi Suomelle vastaisuus.
Tää maailma se jää yhä maailmaks,Jos kuinkakin päin sen käännät,Ei huudoistas tule hurskaammaks,Jos vaikka sen äärihin äännät;
On turha sun puuhas ja tyhjä sun työs,Se on toukoa talvisäässä,Jositseäset lue maailmaan myös,Ja itseäs etupäässä.
On Don Quixote jo kuollut ja Sancho Pansa,Nuo entisajan sankarit urhoisat, oivat,Mut ritareita vieläkin täynnä on kansa,Ja sotahuudot raikuu ja torvet soivat.
Ja tuulimyllyt myös ovat entisellään,Ja moni mies on aasilla ratsastamassa;Ja nykyajan urholla kyllä, jos kellään,On laumantäysi lampaita armeijassa.
Jos mull' olis Buddhan viisaus,Joka laskea tais yön tähtösetJa kymmenten tuhatten vuottenSadepisarten myriaadit,Ja jos kansojen kielet taitaisin,
Niin tietoni tään,Ja sen ylleSanat, jotka Buddha kirjoitti tauluhunVain Vismamitran vanhan nähtäviin,Ma taivaan lakehen tahtoisin kirjoittaa,Kirjoittaa tuhansin kielin:
"Valo suuri mun määräni on,Se kaihottu, korkein,Jok' yöstä päivänJa kuolosta elämän siittää!"
Sun elos olkoon,Niin toivon sullen,Kuin linnunpoianSuviaamun tullen.
Kun herätessäTuli päivyt luokse,Ja ilmat valtasNiin vieno tuokse.
Kun laulut helkkyiNiin joka puolin,Ja siskot lempiNiin hellin huolin.
Kun taivas näyttiNiin loistavalta,Ja siipi tuntuiNiin kantavalta.
Ja niinkuin sitten,Kun kesää kesti,Se ylös lensiNiin tulisesti,
Niin siekin, lapsi,Kun taivas siintää,Et unelmiasSaa maahan kiintää,
Vaan lennä sinäkinLinnun lailla,Ja siivet harjoitaKaukomailla!
Kuin hiipuva hiilos tummentuu,Kun tuli sen tuhkaksi söi;Kuin iltakellon helkähdys haipuu pois,Kun se kerran viimeisen löi —
Niin kerran kait ne taistotkin tummuu pois,Jotka tunnetta tulena söi,Ja se sydän niin hiljaan sammahtaa,Joka liekitsi liioin ja löi.
Onnen kukan tuoksun me tunnemme vastaKun kukka on laannut tuoksuamasta.
Toivon kukka vaihtuvi muiston kukkaanKun kultatukka vaihtuvi hopeatukkaan.
Kas impeä ja nuorukaista leikkien rientääElon kukkaniitylle kunnaisalle —
Mut use'immat heistä poimi surujen ruusutja riemun kukat polkivat jalkojen alle.
Hän ainehen hiekasta hikipäinHopeita ja kultia kaivaa,Ei muista hän uurteit' otsallaan,Ei muistele vuosia, vaivaa.
Jo ammoin hän unhotti aatteet pois,Hän niitä kuin peikkoja lymyy,Ja ihanteet häntä inhottaaJa isänmaalle hän hymyy.
Hän on Raamatun kertoma rikas miesKuin hänkin kait kerta hän kuolee —Ja Latsarit portilla värjöttää,Ja koirat haavoja nuolee.
Mut joskus on hällä jo päällä maan,Juur' kun kiirein hän kultia kaivaa,Niin polttava tyhjyys tunnossaanKuin kituis hän helvetin vaivaa.
Ja silloin hän huutavi äitiään,Ja hän tuntee tuskan ja surun,Ja hetkessä vuoden hän harmentuu, —Ja Latsarit saavat murun.
Tuuli on tuima ja tuiskuttaa.Issikka, Oprikselle!Sähkövaloa, samppanjaa,Wienerdamenkapelle.
Poika reuhkana pienoinenArkana ovest' astuu,Parkettilattia hienoinenJalasta paljaasta kastuu.
Armon herra, niin kylm' on sääKypare, mera vatten!Viuluin sävelet väräjää.Bror har lite i hatten!
Hyvät herrat, armahtakaaSi, där en tös som duger!On niin nälkä ja paleltaa —Gå din väg, du ljuger!
Äiti rohtoja tarvitsis —Nu ska vi ta en hela!Bravo, bravo! ja bis, bis, bis!Hon ä en fan att spela!
Viuluin sävelet väräjää.Tjenare! smakar int illa.Kyynelkarpalo kimmeltääPoikasen poskusilla.
Neiti on sortua samppanjaan,Ja herran on himmeä silmä.Poikanen kadulle potkaistaan,Siell' on niin kylmä, niin kylmä.
(Kukkavihkon nauhoihin).
Kukkasia keisarille,Kielosia kallihille,Leiniköitä lemmitylle,Ulpukoita uskolliselle.
19/6 1900.
Sinä sammuit niinKuin aurinko auteriinRuusuisiin,Jotka himmeni hiljaa, niin hiljaa.
Mut kun ohi on yö,Sinä heräjät taas, —Ja noustessasSinun hiuksillasIkielämän kukkia seppele säihkyy!
Loviattaren lapset.
Oli taisteltu taistelut Sammosta,Oli välkkynyt miekan kärki,Ja kansa on ollut innoissaan,Kuin taistellut oisi se onnestaan, —Mut taistelut Sammon särki.
Ja palkaksi kansan kärsimäinJa urhoin orpojen surunOli Väinölä saanut osakseenJa tuuli tuottanut yli veenVain muutaman Sammon murun.
Olis niistäkin koittanut onni maan,Ja vauraaks saanut kansa,Mut Louhi, Pohjolan valtia,Tuo hyyn ja hallojen haltiaSen turmeli taijallansa.
Hän jääteli Väinölän viljamaatJa hyyteli touvot uudet,Ja saatteli rakehet rautaisetJa tuotteli nuolet tulisetJa tuhot ja onnettuudet.
Mut aina se Väinölä nousi vainYli tuhojen tuskaistenki.Näet sillä tukena taistoissaanOli vanha Väinämö, tietäjä maanJa Kalevan kansan henki.
Ja Kalevan kansa katseleeJo onnea ikuiseksi,Mut Louhi, Pohjolan valtia,Tuo hyyn ja hallojen haltiaNyt viimeisen keinon keksi.
Loviattaren lapset ilkeätHän Tuonelan mailta pyyti,Nää alut kaikkien pahojenJa tuhatmäärien turmienHän Väinön väkehen syyti.
Mut varaksi vanhan Väinämön,Mi Louhen taijat taitti,Hän keri unia kuolemanJa öitä mustia ManalanJa hyisen myrkyn laitti.
Ja siitä Väinämö, tietäjä maanJa heimon henki nukkuu.Ja velhot kansoa kaatavatJa Väinön vihreät viljamaatNe hoitamatta hukkuu.
Kalevan kansa tautien alla huokaa hoivotonna,Tutkii Louhen lemmettyyttä, tutkii toivotonna.
Lattia lahoo kyynelistä, veriä valuu haavat,Maahan vierren ne Manalan virrat kuohumahan saavat.
Louhen lyömänä nukkuu Väinämö vanha,Uupuu uneen Kalevan heimon henki.
Uness' ihanat oli laulut kuullut,Kansan onnen-aikojen laulut armaat:Niiss' oli lasten leikkilaulutKuin purojen soljut soineet;Siin' oli hempeä,Siin' oli lempeäSiskonlemmen soreutta,Veikonlemmen vehreyttä,Emonlemmen ehtoisuutta,Pojanlemmen puhtoisuutta,Puhtokieltä,Puhtomieltä,Puhtoposkea,Punaposkea,Toivoa Kalevan kansan.
Siin' oli selät siniset,Silotyynet siimesrannat,Niill' oli allit ailakoinneetSekä sotkat soudeskelleetTyynessä ihalan illan;Kukkanienten notkelmissaNeitoja ilon pidossa,Leikkimässä,Laulamassa,Kivillä kotoisen rannanKiikkumassa,Lemussa kotoisen lehdonLiikkumassa.
Siin' oli impien ilossaSekä lasten leikinnöissäUrhomiehet uljasmieletKilvassa kisaellehet:Mik' on hellänä hypittiPoikalasta polvellansa,Kertoili kevätsatujaKesän kaunihin tulosta,Tuomen tuttavan kukista;Saavan perhon silkkisiivenKukkasille keijumahanLapsen leikkivän iloksi;Lauloi lemmen, ikilemmen,Uskollisen, urholemmenSulholle sukeuvalle;Saneli sotasatuja,Kertoi töitä kelpomiesten:Kunnon on polvuks kunniahan,Työn on tieksi mainehesenUrholle ylenevälle;Jalomielen on jouseks lauloi,Tiedon on kalvaks kaunihiksiSaavalle sotijalolle.
Mik' oli miehistä hyvistäKisakentän karkeloissaImpiä ilahutellut,Neitosia nauratellut,Suositellut, soudatellut,Kukitellut, kiikutellut, —Ja sulasanoista saanutKen suloa sinisilmänKastehelmeltä kukalta,Ken heloa hohtoposkenRuusulta rusottuvalta,Ken kuiskuja kultaselleLinnulta livertävältä,Ken iloja ikilemmenImmeltä iki-omalta.
Siin' oli miehet, mahtimiehetKasken honka kaadannassa,Hyvän huhdan raadannassa:Kirves iskenyt urohon,Säen sinkonut tulena,Hongat horjunut humuten,Kaatunut komea korpi,Ryskynyt rytökasaksi.Sitten liekit leimunnehetTuimana tulimerenäLaajalti Lapin rajoille,Venäjän vesinevoille,Yli suuren Suomenniemen;Korvet polttanut poroksi,Hettehet hyviksi maiksi.
Siit' oli Kalevan kansa,Luojan armoja anoen,Raatanut roviomaita,Kylvänyt kytysijoja;Työ kiittänyt tekijätänsä:Ohra oli norosta noussut,Ruvis runsasna remunnut,Kasvanut ihana kauraYhdellä ylenemälläOnneksi Kalevalaisten,Ihmisten iki-iloksi.
Oi sitä tuskien hurjaa huutoa miesten ja naisten suista!Oi sitä vaivojen vetten vuotoa Kalevan lasten luista!
Hiiden kyitä ja Manalan matoja kiehuu lattian alla,Syöksee tupahan tuhansittain surman suhinalla!
Ja vanha Väinämö, tietäjä maanJa heimon henki nukkuu;Ja rannat päivässä päilyilee,Ja viljat vihreinä häilyilee,Ja onnen käki kukkuu.
Mut on kuin outoja pilviä sais,Ja synkistyisi lahdet,Ja on kuin pilvet ne tuulta tois,ja siniseljillä salamois,ja kaatuis Kalevan hahdet!
Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks,Saa seljät vaahtovyöksi,Ja ukonnuolia sinkuilee,Ja turmanlintuja vinkuilee,Ja päivä on muuttunut yöksi.
Ja rae ja myrsky viljat vie,Ja taivas vettä valaa!Jo järkkyy pielet ilman ja maan,Ja kansa on joutunut suunniltaan,Ja kylät tulessa palaa!
Ja valituslaulut vaaruilee,Kuin peikot onkaloistaan,Ne urhon korvahan kuulostaa,Kuin vaaroissa suurissa värjyisi maa,Ja tuhot yltelis toistaan.
Jo kisakentät ja pyhäpuutOn kaatanut myrsky vinha.On leikit kansan jo leikityt,Ja lemmenlehdoissa helkkynytOn laulu outo ja inha.
Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks,Ja kansa hoippuvi yössään;Kukat urhoin kummuilla tallataan,Joit' es'isät kasvatti hurmeistaanJa vuosisatojen työstään.
Ja on vuotten ja vuossatain lohduton yö,Ei pilkoita aamun rusko.Unet uusia ilkkuja luovat vain:Kuin Kalevan lasten, onnettomain,Olis hukkunut isien usko! — —
Kuinka ne peitteet hurmehin hyllyy Kalevan lasten yllä!Kuinka ne käärmeet kansoa kalvaa kielellä myrkytetyllä!
Vaivojen vesien sumuhun sammuu aurinko taivahilta —Oh, nyt on kurjan Kalevan kansan elinpäivän ilta!
Silloin soittoja somia saapuuUrhon unehen vaikeaan.Soitot ne vihlovat urhon rintaa,Soitot ne särkisi jäänkin pintaa —Soittoja kuulless' urho vanhaYltyy itkuhun haikeaan.
Siin' on vanha Väinön kannelKansan hylkynä, kaihoss' yön!Suomen suruja hiljaa soittaa,Soitto se Louhen loihdun voittaa —Kyynelvirtojen viljojen vierrenSykkiä alkaa urhon syön!
"Soitan Suomen surmanvirttä,Kaijun kansan kalmanvirttä,Heimoni hukuntavirttä,Kalevalan kuolinvirttä."— — — — —
Alahan' on allin mieliUidessa vilua vettä,Alempana mun poloisenHeitettynä helkähdellä,Särjettynä sylkähdellä,
"Soida Suomen surmanvirttä,Kaikua kansan kalmanvirttä,Heimoni hukuntavirttä,Kalevalan kuolinvirttä."— — — — —
"Kieleni mun on kipeä,Säveleni sangen sairas,Soinnu ei Suomen surmanvirsi,Kaiju ei kansan kalmanvirsi,Heimoni hukuntavirsi,Kalevalan kuolinvirsi."
Ja urho havaa —
Ja kantelensa,Mi ohell' äänteli,Helmaan nostaa,Ja romun rakkaan,Ruosteen syömänJa sammalen peittämänPuhtaaks huhtooJa kirkkaaks kylpeeKyynelin kalleinKanteloisenJa kansan huolistaItketyin.
Ja sairaan kielen,Särjetyn, sortuneenHän irti kiertää,Ja hellämielinHarmajan hapsen,HopeahiuksenKietoo naulahan kiiltävään.
Ja polvell' urhonOn niinkuin kuuluisiKantelostaHyminä vieno,Ilonhellä ja huolenkaunis,Kuin haastelu neidon,Mi sulhon polvellaIloja, suruja itkee.
Ja suruhun samaanJa ilohon yhteenYhtyen VäinöKieliä koskee:Ja hyminä vieno,Tuo ilonhellä ja huolenkaunisHelkyks yltyy,Soinnuks suortuu,Saapi soitoksi somaksi,Taikalauluks tenhoisaksi,Jok' on virtana valuvi,Koskena kohaelevi,Myrskysäänä mylleröiviIlmahan ilottomahan,Surman yöhön surkeaan:
Se soipi synnystä Suometarten,Kuin valot taivahan kosi heitä,Ne syntyi valoa suurta varten,Ne lempi tähtien kaukoteitä.
Ja silloin rinnoista Suomi-äidinJoi Ahti kaihovan kaukomielen,Ja suortuvistahan Suomen neidinLoi Väinö kantelon kaunokielen.
Tää esiheimo se lempi suurta,Se kuulutöillä jo kulki ammon.Se oli ylhästä alkujuurta,Se tutki synnyt, se teki Sammon —
Ja Väinämön laulu tenhokas,Mi muistutti muinais-aikaa,Se vierii metsät ja harjanteet,Se yltää salot ja siniveet,Ja kallioissa se kaikaa!
Se kertoo kansasta urhakkaasta,Ja kuink' on kuulu sen alkuveri,Ja Suomenniemestä, sankar'maasta,Min esi-isiltä lapsi peri.
Se kertoo surujen suurten öistä,Ja vainotulien välkynnöistä,Ja tuhatmääristä taistotöistä,Turmista nimettömistä,Surmista sanattomista,Joiss' oli seissyt Suomen kansa,Kestänyt Kalevan kansaVuotta seitsemän satoaYhdeksän yrön ikeä,Taikkapa tuhannen vuotta,Ehkä siitäki enemmän,Seissyt, kertoo, sortumatta,Kestänyt katoamatta —
Sana niinkuin leimaus lennähtää,Tai niinkuin tuulosen kuiske!Sen säveltä laulaa laine ja puu,Ja rannat ja rastas helkkysuu,Ja hiekka ja heinän huiske!
Se kertoo halloista harmahista,Kun tuoni taaton ja veikon niitti.Se kertoo äityen parmahista,Kun tuskin lapselle turvaks riitti,Ja leikkilehdoista armahista —
Se on laineiden laulua lempeiden,Siks sairas terveeks saapi!Se on maineiden laulua menneitten,Ja siks se niin liikuttaapi!
Soitti sitten viimeiseksi,Lauloi laulunsa lopuksi:
Nouse pois makoamasta,Kansa kaunis nukkumasta!Et syntynyt, Suomen kansa,Kasvanut, Kalevan kansa,Kuolemahan kunnioitta,Kaatumaan kadehtijoitta.Siks olet sukua suurta,Suometarten alkujuurta,Sepon rautaisen rotua,Lasta kuulun Lemminkäisen,Heimoa oman emoni!Kunis muistan muinaistani,Sinis ma sinua muistan:Nuorna sa norosta nousit,Suosta sorjana ylesit,Kun sanoivat kuolleheksi,Kertoivat kadonneheksi. —
* * *
Kiitos julkisen Jumalan!Viel' oli kansassa KalevanHenkeä hivenen vertaElämäksi elpymähän,Hereelle havahtumahanSoittoon Väinön soittamaan.
Kiitos julkisen Jumalan!Viel' oli suuressa suvussaToivoa tomusen vertaVoimaksi virittymähän,Kunnoksi kasuamahanLouhen loihdun voittamaan.