The Project Gutenberg eBook ofRunojaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: RunojaAuthor: L. OnervaRelease date: September 18, 2017 [eBook #55573]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: RunojaAuthor: L. OnervaRelease date: September 18, 2017 [eBook #55573]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Runoja
Author: L. Onerva
Author: L. Onerva
Release date: September 18, 2017 [eBook #55573]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä, Vihtori Kosonen, 1908.
Vihtori Kososen kirjapaino.
Linna.
1.
Kohtalon käsky.Pilvien rusko —Usko.Raskas pisare.Tuska.Jähmetys.Pelko.Valkeat vallat.Pilvi.Ohi kuva kumma hiipi —Korkealla taivahalla —Voimakkaammalleni.Taivas niinkuin Luojan lempi —Tuntemattomalle.Tahto.Uhri.
2.
Ruusut.Tulit tuska.Tahtovat mun kasvatella —Valkea yö.Lintu puussa —Kukka, joka hallahan rakastuu —Valkeana valhetöissä —Barcarola.Kivikova armas —Tyhjässä tyhjyyden kammoin —Lähtö.Sydämeni.Poloinen rinta —Resitatiivi.Halla.Kuoleman saari.Mato.Mulla ennen ilot rinnan —Elegia.Sydämessä hiljaa, varmaan —
3.
Yölintu.Tuutilaulu.Kuutamo-meri.Auringon ruusu.Lähteensilmä.Muulinviejä.Kesän merkki.Nuorallatanssija.Neuvo.Painajainen.Tonttu.Révérence.Ystävälle.Surusi on mennyt hukkaan —Magdalena.Megairan laulu.Surmattujen laulu.Nainen.Aamun armahan laps —Syksy.Kuolon kukka.Merituuli.Talvi.Kalliokirkko.Kaksi kuvaa.
4.
Hopeinen tähti.Kaipaus.Kuljit ennen —Jo nyt minä ritarin silmät näin —Miksi, oi armas —Vieras.Tumma tuttu.Hän oli kuin —Aave.Mistä löydän ma sun —Hän on —Halavan alla.Tule, tule —Käy lempimään!Harmaa, kalsa katunainen —Keskellä saloa —Kukkia vaan.
5.
Kumminlahjat.Mater dolorosa.Etsijä.Vanhus.Erakko.Tietäjä.Kokonpolttaja.Hovinarrin ilta-aaria.Absintisti.Kaupunki allani —Äiti ja poika.Vikapää.
On jäinen kenttä, jäässä kiertorauma, ja kivilinna keskeen lyöty sen, kuin vihanheitto jättein muinaisten, kirojen kirkko, harmaa, sammal-sauma.
Vaan tuon jos sisään käyt, sun kohtaa lauma heleä huomensilmä-lapsien, sulossa suven niittu hopeinen, kultainen kunnahalla vilja-auma.
Ja vastaas samoo herra satusarkain, niin hieno, herkkä, outo, hiljainen, kuin mielikuva aavistusten arkain,
kuin parhain palo kaiken kauneuden, mi maailmassa syöstiin kanteesen ja nyt saa elää onneansa varkain.
1.
Väkevät käymään ylhäällä yksin,heikot sortumaan sylityksin!
Väkevät pahoiksi pusertumaan,heikot hellinä musertumaan!
Pilvien rusko ja unien lento, ohitse vaan! Viimeisen päiväni viimeinen ilta, ohitse vaan!
Pimeiden aivojen autio kuminatäyttää maan.
Viimeisen yöni viimeiset hetket,tulkaa vaan!
Oikein määrää elon Herra kantamukset rinnan: sille paljon, joka jaksoi maksaa paljon hinnan.
Oikein määrää elon Herra ihmisille eron: kuka syntyi kullat syliin, tuokoon kullan veron!
Raskas pisare hullun päähän, sade talvisäähän… Jokaiselta pisarelta halkee railo jäähän.
Raskas pisare halki aivon, halki takaraivon… Järjen lakoon, tyhjään vakoon painuu taakka taivon.
Kovettumaan, kivettymäänkaimaksi kallion kimmelpään.
Ylentymään, alentumaanpeikon rinnalle pimentolaan.
Unhottumaan, vanhettumaantuhansia vuosia paikallaan.
Nyt on hullun hyvä olla, hiljainen ja tyyni, nyt ei paina pahuus muiden eikä omat syyni.
Kaukaa katsoo kalvahtanutmyrskyisätä merta,muistaa tarun lainehiltakesäisiltä kerta.
Seisoo syyttä sydämetön, hyhmä jäinen saartuu, eikä tunne eikä tiedä: kinos päällä kaartuu…
Puissa tuulen vongahtelu, sadeliukkaat kalliot… — — — — — Vaiti, seis! — — — — — — Nyt mikä kiilsi? Kirkas, jäinen jättikyynel. Mikä korvahan viilsi? Avuttoman lapsen huuto. — — — — — Hiivi hiljaa, kuiski silmin: peikot asuu mailla näillä… Hiivi hiljaa varpaanpäillä…
Teihin ma uskoa tahdon, valkeat vallat, vaikkakin yö yhä lankeaa pakkaispieli. Teihin ma katsehen kannan, kuolottomat, vaikka mun sieluni silmissä kauneus kuolee.
Sammuksissa silmä päivän.Mikä siellä?Pieni pilvi keskitiellä.
Valtavuolla valoisallapilvi mistä?Varjo öistä mennehistä.
Miksi varjo yli-öinenmustan pelin?Itse yli yöni elin.
Ohi kuva kumma hiipi: viisti maata Herran siipi. Katsoin hetken, katsoin kaksi, siitä sorruin sokeaksi.
Pimeys taas yllä, alla,taivas maasta korkealla,Herra maalla etäisellä,hulluus Herran nähnehellä.
Lumi lankee hiljaa, hiljaa… Paina pääsi, valmis vilja, painu jälleen jäähän, hankeen, alle illan aavan, ankeen!
Korkealla taivahalla houkutus huilun;ympärillä yösilmät kuoleman kuilun.
Sinisillä kukkuloilla onnellisten kulku;alhaalla pimeys ja ahdistus ja sulku.
Silmissä loittonevat elon tulitukset;sydämessä avartuvat tuonen uni-ukset.
Kun olen minä mieleltä pakana, sun Kohtaloksi ma sanon. Sua rukoile en, sua pelkää en,
et kuule, jos kuinkakin anon. Olet heltymätön ja hengetön,
olet voima, mi rattahaks paatui. Vain kuoleman ylitse käypi sun ties, ei konsana kohoa maasta se mies, joka kulkusi alle kaatui.
Taivas niinkuin Luojan lempi,valkeata valkoisempi,yllä autioiden teiden,aivoin maaksi maatuneiden.
Kuulto kylmä, aikaa vailla,Herran henki kalman mailla.Liikkumatta, pylväs jäinen,yössä lapsi yksinäinen.
Ah, julma herättäjä lyhven elon, mi sokkopäätä kansaa kuljetat ja taakse tuskan uuden karkkoat, jos vanhan selitystä sulta velon,
jos pyydän syyn ja seurauksen selon ja nähdä kahden puolen valkamat, sen väylän, jota laivat liukuvat ja aina alla arvoituksen pelon,
niin heittelet kuin kissa hiirenpoikaa, näin joka iskun väliin hymyillen: nyt iloitkaa ja uljahasti voikaa!
Ja kuka uskoi helyyn hetkien,vain kahta varmemmasti kaadat sen.Ah, hautakellot lakkaamatta soikaa!
Nyt minä tahdon: murskaksi menköön vapahan virran vaappuva pato, tulkohon nälkä ja kato, suistukoon soraan saitojen perintösato!
Nyt minä tahdon: synkkänä syököön vainiot valmiit lakkapää lahti, nouskohon maahisen mahti, soikohon korkean kohtalon kaatava tahti!
Nyt minä tahdon: nouskohon ilojen heljälle hiekalle surupää surma, nouskohon tuho ja turma tuhojen tuojalle uuden luomisen hurma!
Lankee halla härmähinen.Syön kuin särkkä,särkkä tuhatsärmähinen.
Vartoo joukko sakeneva:missä viipyy,viipyy otus pakeneva?
Rahvaan armo tyrkytetty.Viekää loitos!Viuhuu nuoli myrkytetty.
Yltyy riemu sapettava:joutuu juhla,juhlaan uhri tapettava.
Käskyt mulla ylhemmissä.Kun ma kaadun,kaadun öissä jylhemmissä.
2.
Puhkee suuret tuliruusut taivahalla. Kukkii pienet lumiruusut pilven alla.
Ajatusten aarniliekit räiskyy, palaa. Sydämessä kuolon kukat aukee salaa.
Tulit tuska niinkuin pieni tyttö, repaleinen, kalpee kulkutyttö; tulit varkain, tulit varoin, syrjäsilmäyksin aroin.
Tulit tuska niinkuin Herran miesi, pyhän-käyjä, kovan-käyjä miesi, jaloin paljain kautta saloin, kautta tylypäisten taloin.
Tulit tuska niinkuin viestintuoja armahalta, unisuukon suoja; tulit hiljaa tulppa suulla, istuit vaiti kangaspuulla.
Tulit tuska niinkuin armas itse, ainukainen, ikävöity armas; tulit soutain elon kaarta kohti Manan höyhensaarta.
Tahtovat mun kasvatella töihin tarkan tasapäisiin, kutsuvat mua kullallansa yhtymähän päiväläisiin.
Turha kutsu, turha kulta! Tunnen elontyöni vanteen: yksinäisten hetkein hehku taottava taivaan kanteen.
Valkea yö,kalsea yövartoen akkunalautaan lyö.
Maaliskuu,Marjatan kuu.Hermot herkkinä seisoo puu.
Kylmentyy,tähdittyy…Paljaana paistaa sydämen syy.
Lintu puussa, kukka maassa, päivä puoleen kääntymässä. Aatos yksin, sydän jäässä, sielu nälkään nääntymässä.
Putoo lehti, hijoo halla viikatetta viljallensa. Tuntee sielu illan tuulen, hymyy hyyssä hiljallensa.
Kukka, joka hallahan rakastuu,umppunsa hehkuhun lakastuu.
Poven, jolle armain on erämaan yö,paljaalta autio pakkanen syö.
Valkeana valhetöissä, syyttömänä synnin öissä, rikoksissa tahraa vailla, vilpin tiellä lapsen lailla…
Usvat uivat merta pitkin raskaana ja hiljaa. Minä etsin ulapoilta hukkunutta liljaa.
Usvat uivat merta pitkin raskaana ja hiljaa. Alas, alas, mielipuoli, niin saat sata liljaa!
Kivikova armas, millaisen painon, millaisen synkän syöjätär-vainon langetit ylleni mun! Törmältä syöstynä, synnillinen, nään minä sammuvan taivaani sinen, taivaani kadotetun.
Ah, tätä valhetta, mielien mätää! Näätkö sä sydämeni synkkää hätää, kohtalo ilvehinen? Käske mun tutkia Tuonelan syitä, kiviä kyntää, kitkeä kyitä, kivikova armahinen!
Tyhjässä tyhjyyden kammoin, onnessa olleessa ammoin vaiti ma kärsin ja käyn.
Särkyvin, säikkyvin rinnoin, kivisin kimmelpinnoin kukilla kulkevaks näyn.
Yksinmeren kuultoa vasten ja taivaan,yksinyön vihkimä vaaraan ja vaivaan.Ah, hyvästi jääkää!Konsana en minä palaa.
Ankkurit poikki ja pohjaan! Itseni irti nyt ohjaan. Sallikaa, jumalat korkeat, kantava tuuli sille ken kutsunne kuuli! Luokaa lempeä hauta, ell'en ma yllä kunne mun sieluni halaa!
Mun sydämeni huojui kuin sammal ja suo ja kuulsi kuin kaste ja vieri kuin vuo, Ja siin' oli mun lempiä, levätä ja itkeä armas.
Ah, aalto sa arka, et hetkeä sama, nyt maan elon ankaran armastama. Ei liiku kivi, ei lemmi kova, ei kyynelöi kallionparmas.
Poloinen rinta ja poloinen pää kultapaltehin päätty, leirien leivällä ruokittu ja leirien lempehen säätty!
Poloinen rinta ja poloinen pää vaivan vantehin väätty, taivahan tulilla taiottu ja sankarin sylihin säätty!
Henki kohoo korkeana, riemuisana, rikkahana. Kirkkaat, aavat avaruudet viittaa, johtaa, tähdin hohtaa maailman kylmä, selvä, jäinen syksy.
Maantien virstottua viertä kaikkein jalat kiertää, minä tahdon teitä muita salatuita, surmasuita. Tahdon mennä rajain yli, kullan, kunniankin yli, outoihin ja öisiin kyliin, syntisien syliin.
Metsänpeikon huutelema, suutelema, tahdon olla; sill' on uskoon, rikkauteen valta vasta, jok' ei huoli ensimäisen eksyväisen satamasta, joka tohti outoa ja aavaa kohti.
Kujatonta kulmakylää harmenevaan halla-yöhön painu taakse katsomatta vähäpäisten tyhjään työhön!
Painu, tunto, niinkuin halla kukkamailta ihmislasten! Näin me käydään, kalsa kalma, kilpaa, rinta rintaa vasten.
Tuolla on kuoleman saari,rannalla paari…Kuka minut joen yli kantaa?
Rientävät tarjolle hullut.Vielä ei tulluthän, joka unen armot antaa.
Kukka kasvaa, mato kalvaa…Oboet ja huilut helää.— Jos ma lähden, saatto seuraa,rikos kerran tehty elää.
Joka askel, jonka astuin,oli käärme, jonka kätkin.Eessä teot ammoin tehdyt,eessä tekemättömätkin. —
Mulla ennen ilot rinnan,tarhat auki pilvilinnan.
Kohtaloiden kova tähtitietä neuvomahan lähti.
Rakastamaan synkkää syytä,kaulaamahan kalman kyytä.
Otti opistansa hinnan:sulki tarhat pilvilinnan.
Miksi juuri sen vaikeista vaikehimman määräsit tiekseni mun, peikon tehtävän tehtäväks heltyvimmän lapsies joukossa sun, voi, kova kohtalo, tuskaa väärähän talutetun!
Kylmänä astua uusien arvojen uumiin, käskysi ankaran saan, kantani alle heität sa armahan ruumiin: ylitse astua vaan! En saa säikkyä, heltyä, katsoa taaksenikaan…
Sydämessä hiljaa, varmaan, iva kylmä itää. Luonnonvoimat ainettansa pilkkanansa pitää.
Sydämessä hiljaa, varmaan, ovet kiinni painuu. Kylmät, kalmat kahtialta toisiansa vainuu.
3.
Yölinnulla on siivessään surullinen sulo, lento korvin kuulumaton niinkuin illan tulo.
Yölinnulla on silmässäänhimmee, hieno hiilu,kuulto liekin kaukahisenniinkuin kulon kiilu.
Yölinnulla on äänessään sielu, jok'ei laula, joll'on suru suuri vaan ja vaitiolon paula.
Mikä vaivaa valkeaa lasta?Kalma on katsonut akkunasta.
Kuningasko vai kerjäläinen?Kruunu häll' oli hankipäinen.
Kertoiko keväästä kultamurun?Suossa kuuvalo-kukka surun.
Tuuti tuuti valkeaa lasta.Taivas on katsonut akkunasta.
Kylmä ja kirkas, kilpihirviö hopeasuomuinen, valkee ja tumma, uinuva peto, pettäväjuomuinen.
Sireeni laulaa: palaa välkkinä surmien sulottaren. Ystävä itkee: kärsien hymyy hirviö hirtehinen.
Auringon ruusu, keltainen umppu, suortuvi täyteen kukkaan. Syttyös, suuri punainen päivä, taikka se heräsi hukkaan! Hetehet helmien helinää nuokuu, silkkinen hipiä hiipuen huokuu: paista, jumalan punainen päivä!
Auringon ruusun, päiväsen lapsen, rakehet ruoskia tohti. Väristen seisoo kultainen kukka huutaen taivasta kohti: kaikilla ei ole hartiat huolen, annatko onnen taikka ma kuolen, paista, elämän punainen päivä!
Lähteensilmä, lähteensilmä sinisempi muita; pyhät, pahat siunaelit, päästit kirotuita.
Syötit, juotit synnilliset,malja lohdutarten,maantie-silmä, maantie-sielu,kulkureita varten.
Moni otti, harva kiitti,ohi kulki monta;ällös, lähde lämmin-sielu,muista uskotonta!
Maantie-rosvot, maantie-koiratveivät silmän sinen;hiljaa huokaa sammuvainen:minä onnellinen! —
Peittyy peili kyynel-kaunis, kalvo kasvaa umpeen. Loitos seuraa matkamiestä luomi valjun lumpeen.
Kaunis kunnas kasvamassa kukkaisia, kelta-, kultatukkaisia…
Kaihda, musta muulinviejä, keltaisia, kultaisia, varo niille laskemasta käsiäsi multaisia!
Mistä tuntee meidän kesän, viinistäkö, viljoistako, lemupäistä liljoistako?
Enpä tiedä, talven tuttu,leivät nään ma sekoisina,kukat keinotekoisina;
vasta tänään löysin varsin ensimäisen merkin kesän: — hävitetyn linnunpesän.
Jaksettu, maksettu markoin pilkkani hinta. Singota, lingota vastaan lempi ja — halveksinta!
Kaipaat mainetta ja rahaa, valittelet aikaa pahaa, jok' on parhain, armahaisin tuta tunnoin sinunlaisin.
Sanot, jalka alta liipee; älä huoli, kiipee, kiipee! porraspuilla onni monten, laiho laaja lahjatonten.
Kun mua painajainen joskus painaa, ei se tartu öisin rintapieliin niinkuin tuosta taru vanha kielii, vaan se sulaa koko maailman muotoon, muuttuu loitos merelliseen luotoon, nostaa pystyyn mantereen ja veden, taivaan, pilven, kevehimmän keden, pystyyn niinkuin seinä synkän vuonon taikka taulu taiteilijan huonon… Pistävinä kuvan kasvot painaa läpi maailman onton, ilmattoman, tukehtavan, saidan, sanattoman, seisovan kuin puuta vasten vainaa… Onko sua, kaiken tuntevainen, tullut vastaan tämä painajainen?
Minä tunnen tontun, oikean tontun, lippalakki-tontun, kepposten tekijän kamaritontun.
Hän saapastelee, hän viisastelee ja nippii ja näppii, tuo pikkuinen pakana. Mut koetapas kiinni, niin haihtuu kuin akana; ja murrin purrin käyt työhösi jälleen.
Vaan maltapas hetki: jo höltyvät siteet ja haipuvat ilmaan vaivalla hankitut mielipiteet… Siin' on hän taas tuo nurin-kurin-tonttu, näyttäen jälleen emännälleen loppumatonta pitkää nenää.
Väittääkö kuka, ett'ei ole tonttuja enää?
Luot ja lahjot, luonto luopa, paistaa päivä, lankee sade kasvaa maasta kansa kade, kansa pieni, pahansuopa,
levenee kuin syksyn sieni sadepäivän saatuansa. Anteeks, sievä sienikansa, tästä yli käypi tieni…!
Oi ystävä, turhia harhaat.Tien vaikean heltehet heitä!Ovat kohtalon valjakot parhaatjo valmiina viemähän meitä.
Surusi on mennyt hukkaan, lapsi parka, etkö tiedä, mitä uinut? Tuli palaa, riemu elää… Katsoit kauan, liian kauan tuonen kukkaan.
Suruni ei mennyt hukkaan, sen ma tunnen, sen ma tiedän, vaikka sydän nyt on kylmä, mykkä, valkee… Katson vielä, katson aina tuonen kukkaan.
Magdalena, Magdalena, ihanainen lapsi! Salamoista silmän-iskut, idän yöstä hapsi, joutsenkaula, aaltovarsi, valkolilja käsi… — Sulosi on synnillistä, leiki synnilläsi! —
Magdalena, Magdalena, illan liekit palaa, syttyy hehkut hekumoihin, haaveet herää, halaa… — Katsos, tytär Israelin, tähdet kulkee yli… Iankee taivaat jalkoihisi, avaa, avaa syli! —
Magdalena, Magdalena, ihanainen impi! Harvoin astui synnin tietä jalka kaunihimpi… Suuret tähdet, kuumat tähdet kehää sulle kutoo, kun sa viittaat, vallat vaipuu, helmaas kruunut putoo…
Magdalena, Magdalena, kaunis katuja-nainen! — Joko näit sa miten murtuu, mustuu mahti mainen? — Ah niin, kirkas Jumalanpoika, synnillistä auta! Sull' on mahdit korkeammat, aate aistin hauta…
Magdalena, Magdalena, sankaritar sadun! — Piirsitkö sa inehmoiden kohtaloille ladun: kevehissä keinumahan lähemmäksi syvää, erehissä etsimähän loputonta hyvää?…
Tuu tuu, huu huu, vihan vilja tuleentuu. Vaino pellon vakoi, sorto sirpin takoi, liekit löi, liekit löi; heelmät heilimöi.
Riippuu raskaat rypäleet:kyyneleet, kyyneleet…Kuka kylvi veren,vihki vihan meren?Rientäkää, rientäkää!sato kerkeää.
Elokuu, elokuu, elonkorjuun kuuma kuu! Vartoo sirppi säitä, tähkät kruunupäitä. — Pitkä syy, pitkä syy; kylvö kypsentyy.
Soita, soita, portto-noita! Vainaat valtahas astuu… Naura, naura, velho-nainen: huules hurmehin kastuu…
Halpa hinta, valkorinta: hymy kruunupäistä. Kallis hinta, vilppirinta: henki joka häistä!
Nainen kevyt ja julkea, moni sai kauttasi ammoiset arvet, kammoksi kasvavat uhrien parvet, aika jo ovesi sulkea.
— Ihminen surusta sokeakolkutti ovelleni: päästä, päästä!sydämelleni: säästä, säästä,kova on talvea kokea!
Nainen valheessa valkea,lemmettä vuoteesi lemmellä vyötit,omaan nälkääsi sydämiä syötit,eikö sun rintasi halkea?
— Onneni, jäissä otellut, kirkkaampi on kuin kirkas kukaan palanut tähtien tahdon mukaan, kohtalon kirjoja totellut.
Aamun armahan laps, et sinä ymmärrä mua… Kutsut luoksesi helmahan heleän kedon, soiton helinään keinuvan huomen-kellon, tarjoat kastehelmiä välkkyvän hetken ja öiden lepoa lempeää onnellisten… Paistavin silmin ja sydämin aurinko-aukein yhä sa kutsut… Armas aurinko-laps, et sinä ymmärrä mua!
Näätkö, sa lapsonen, ah, mun täytyvi kulkea ohi! Näätkö, mun päiväni laskee, näätkö, mun iltani joutuu, ja pääni päällä jo pilvessä seisoo rannaton yö… Näätkö, se hetkiä laskee saiturin sormin, kiertää kirpehin innoin kimmoista lankaa nuolta sinkovan kaaren. Näätkö, jo iltani joutuu, näätkö, jo hämäryys lankee, ja vielä on taipale pitkä astujan eessä. — Ah, sinä aurinko-laps, et sinä ymmärrä mua!
Keltainen lehti ja punainen lehti makaa maassa rinnan. Syksyn kylmä käärme kiipii yli jäisen pinnan.
Kuiskasi kalpea: siunattu rauha,kestinkin loppuun asti!Virkahti verinen: katkesin kesken,katkesin kauniimmasti!
Vaiti vainaat, haudat hiljaa!Madot maita mataa.Lentää, lentää uudet lehdet,syksyn sadut sataa…
Orvon otsasi ma keksin kerta tomun halki, alta askelten; terästäsi tihkui vaivan verta, kuvat kuulsi illan varjojen.
Tahdoin kyynelillä kylmän pestä,auttaa alta taakan tomuisen,silloin synkeästä sydämestäpuhkes helavalkee heteiden.
Vaan ma lähdin niinkuin orja, loinen, huulin kelmein, polvin hoippuvin; maailma sama, minä outo, toinen: kuolon kukkaa, hullu, suutelin!
Ah, merituuli, haltia lakkapään laineen, aavojen lintu, vapaa vallasta aineen, milloin tulet ja päästät mun rintani paineen
Ah, merituuli, milloin särjet sa jäät, vapautat valkeat unteni uhmapäät? Ah, merituuli, silloin on sieluni häät!
Vaappumaton nietos-seinä. Lumet, jäät piikkipäät riippuu rauta-rypäleinä.
Vaarallinen, julma huvi.Yksi yötappaa, syöenemmän kuin koko suvi.
Vakaa niinkuin valheen ansa.Ainainensaarto sen.Sulaa, palaa uudestansa.
Patsaat harmaat templin suulla aukenevan yöhön ylhään, alkuvirteen ajastaikain, jumaluuteen vuorijylhään.
Katsoo kansaa näkemättäsilmäkivi peikon kärkeen,niinkuin Luojan lepopäivävuosisatain pieneen arkeen…
Mutta sinä, arkilapsi armas, varo porraspuita! tääll' on varsin täysi määrä suistuneiden pyhäin luita…
Taivaalla kyyhky valkonen,myrskyssä hernepalkonen.
Merellä kuuvalo kelmeä,haudalla tuhannen helmeä.
4.
Hopeinen tähtihelmassa hämärän yön.Armahin lähti,murheeni kannelta lyön.
Pois pyhä lähti.Kestänkö arkeni työn?Hopeinen tähtivärisee kannella yön.
Ijäisyys on hyvin vierryt siitä, kun ma viimeks kyyneleitä itkin. Lumet, rakeet vain on tietä tehneet talven-kylmää poskipäätä pitkin.
Ijäisyys on siitä, kun mun luonainkäynyt enkeli on kaipauksen.Vieraat vain on tulleet, vieraat menneet,pilkoin pieksittyinä alta uksen.
Saapui enkeli jo kaipauksen, aukes lähteet sielun syvänteihin… Tahdotko, sa rakas, raskas vieras, että kuolen lemmen kyyneleihin?
Kuljit ennen, neito nuori, vaattehissa valkehissa. Noettihin valkeainen pahan pajan palkehissa.
Kaunihimpi kaunis mieli mustissakin vaattehissa kuin on sydän kukkakuori alhaisissa aattehissa.
Jo nyt minä ritarin silmät näin. Tuli rintahan kuuvalo-lampi; on maailma paljon kauniimpi ja onni on armahampi.
Minä tuijotan tummahan syvyyteenkuin aarniotulten paloonja synkeän lähtehen sydämeenkuin hiisien peijaistaloon.
Ja varjosta valtias vastaan käykuin sankari vanhan Hellaan,ei käske hän eikä kumarravaan sitoo suuruudellaan.
Minä orjien haluja halveksin, en käskijää minä siedä, mut joka minut vapaana valloittaa, sen annan ma kaikkeni viedä.
Miksi, oi armas, luotani lähdet?Musta on yö eikä tähdettaivahan loista.
Syystuuli lempemme lehtiä riipii.Yön sumu ympäri hiipiisoutava soista.
Ah, sinä armas, jää meistä toinenuhriksi yön; — minä voinenolla se toinen.
Varrellasi vieras outo välkkyy musta viitta, kutreillasi kiiltää jäinen, pakkas-öinen riitta.
Otsallasi uivat unetyötäs valkeammatuntuviinsa ummistaenpäivän palo-vammat.
Silmässäsi vartoo vaiti tuonen tumma lampi. — Sikskö tulit, ett' ois eron murhe raskahampi? —
Tuli kerran keski-yöllä, kerran ainoastaan, mailmassa autiossa tumma tuttu vastaan.
Sielu varkain värähti:— sa kuka, kusta, kunne?Toinen virkki vierastaen:— en ma sua tunne.
Ohi astui tumma tuttutummaa tietä pitkin.Paistoi päähän orvon tähti.Minä hiljaa itkin.
Häntä siunaa, taivaan Herra,vaikka ohi astui:hällä sydän sykähtija silmä kaunis kastui.
Saatoin häntä katsein kauasmaantien viime mutkaan.Tunsin tumman ystäväksi,vaikk' ei vastannutkaan.
Hän oli kuin erakon ilmestysja ohitse helkkyvä hetki,vain yöllinen yhtehen yllätysja varjojen sekunti-retki.
Oi, terve, sa sanaton sankari!Jo tunsin ma sukuni kerta.Oli lehtolapsi hän leirien,mut suonissa suurten verta.
Aave outo päätä painaa:tykkii jälleen sydän vainaa.
Milloin hautapatsaan saikaan?Ah, jo silloin vanhaan aikaan.
Missä muisto mielen nuoren?Alla vankan rautakuoren,
alla järjen roudan jäisen,alla aidan piikkipäisen.
Mikä nyt, kun liikkuu aave,ilkkuu ammoin lyöty haave?
Seison, katson silmät veessä,seison niinkuin Herran eessä.
Veri velkoo, sydän painaa.Ottaa oikeutensa vainaa.
Mistä löydän ma sun, kadotetun, askelet poloisen armaan? Tuliko syö vai laineko lyö vai kivikirot vankilan harmaan?
Mistä löydän ma sun, kadotetun, lempeni taittaman tumman? Rinnassa jää, tulessa pää, niinkö elät surusi summan?
Hän on kärsimysteni kaunehin yö ja tuskani puhtain palo. Ja se palo on elämäni parhain työ ja se yö sen valkehin valo.
Hän on murheeni musta ritari,älä, Luojani, vie häntä multa,suo tuskani suurena langeta vaankuin laavalainehen kulta!
Hän on surujeni sairas sankari,en häntä ma koskaan jätä,ovat minulle tuttuja tuoni ja yöja heikkojen hetkien hätä.
Hän on kaihoni aurinko-kangastus ja unissa-kulkijan usko, joka silloinkin vielä on lämmin ja sees, kun muilta jo sammui rusko.
(Mukaelma ranskasta.)
Kaunis lapsi halavan varjossa huokaa, yöt ja päivät valkeena rukoillen… Laula, halava himmee, hiljaa huokaa: mitä sa tiedät tuskasta rakkauden?
Purot pienet, kyynelvirtani juokaa, niin on aaltoinne aaluva ainainen!
Varjot mustat, mustin viittanne suokaa lemmenpeitteheks iltani ikuisen! Laula, halava himmee, hiljaa huokaa: mitä sa tiedät tuskasta rakkauden?
Vilvehet lehvät, saartukaa seppelkaarinympäri nuorena kuolleen immen paarin!Kaikki muuttui, tummui ritarin tunto;ei vaan tummu lempeni ikuinen…
Yksin luen ma rikokset rintasi taulun,muille sa ollos sankari maineen, laulun.Mitä hän sanoo? kysytkö, halava himmee!Mitä sa tiedät tuskasta rakkauden! —— "Toista jo lemmin, vaihtakaa, armahinen!"
Tule, tule, tumma poika, tummaa neittä vastaan! tuikkaa, tuikkaa tummillekin tulet taivahasta.
Tule, tule, tumma poika, tumman tytön myötä! kaksi yötä yhdistyy ja kaksi tähtivyötä.
(Mukaelma ranskasta.)
Käy lempimään, ei yöhyt siihen riitä! Käy haaveiloon, ei päivin kylliks siitä! Jäljettömiin hetket häviää, omiksemme onnen muistot jää.
Liian lyhyt ruusun kukoistus, liian lyhyt pisin rakkaus, liian lyhyt lempeen vuosi uus, liian lyhyt siihen ikuisuus.
Harmaa, kalsa katunainensinusta nyt armahainen.Ja hän armahainen miksi?Minun koidon kostimiksi.
Lempi ilkamoiva ansa.Kuka kesti paikallansa?Kantoi sydän uuden oraan,painui toinen puuksi soraan.