Kultani, oi jos mä kädellä voisinIlmojen halki, kuin pilvinen tuo!Kohta ma matkani kulkevan soisinRuusujen haltijan, koittaren luo.
Rientäisin kohta mä koittaren tarhaan,Tie, johon kieltty on kuolevien,Siellä mä etsisin ruususen parhaan,Sullepa, kultani, poimisin sen.
Sieltäpä matkani sitten mä loisinTaivahan kiireelle, tähtien luo;Kirkkaimmat tähdetpä kanssani toisin,Kultani, sulle mä antaisin nuo.
Koittaren ruususen kaunosen kohtaLiittäisin rintaasi, taivahan taasKirkkaimmat tähtiset antaisin hohtaaKruununa, kietoen suortuvias.
Turha ois matkani! ruusut on kelmeetKoittaren, verraten poskihisi,Tähdet on tummat, kun silmäsi helmetKirkkahat, kultani, loistelevi.
Ma lemmin sua, vaikka maailmassaEi onnetar sois meitä toisilleen;Mä lemmin sua sodan pauhinassa,Kun kuolo viljojaan on leikkaamassaJa ympärilläin kulkee uhrineen.
Jos Onnetar mun silloin unhottaviJa tappelussa saan mä kuolemain,Sun muistos silloinkin viel' riemastaviKun rintain viime kerran huoahtavi:Ma lemmin sua aina, armahain.
Myrsky riehuu, pauhaa —Pauhatkohon vaan!Kyllin tyyntä, rauhaaKullan luona saan.
Raivoasi en mä,Tuuli, kuulekaan;Hellän impyen mäLuokse riennän vaan.
Synkk' on yö ja mustaMetsä kohisee,Monta kummitustaSiellä piileilee.
Huu! nyt sarvipäinenTuolla pilkistää —Turhaan, menninkäinen,Koetat peljättää!
Yöstä tummeastaValo silmiin saa;Immen ikkunastaNoin se vilkuttaa.
Metsän tonttunen joväistyy tieltä pois —Joutuisahan ken joKullan luona ois!
Läpi varjostimenKenen tuolla nään?Kullan kuvasimenTunnen — oi, on hän! —
Myrsky riehuu, pauhaa —Pauhatkohon vaan!Nyt jo tyyntä, rauhaaKullan luona saan.
(Hafis'in mukaan.)
Huonehessa vieras suaPainaa vasten poveaan —Kynnyksellä ryömin raukka,Tunnen tuulen viimaa vaan.
Poies käskee järki mua,Poies neuvoo maailma,Poies oma itsekkäisyys —Pois en lähde kuitenkaan.
Maailma on laaja kyllä;Siin' en sentään sijaa saa,Ainoastaan tässä — tästäTieni kulkee hautaan vaan.
Armas, mekin tavallammeLemmen taivaan koristamme,Koristamme tosiaan:Niinkuin kirkas kuu, sun loistaaSulos taivaan kartanoista —Kyyneleiset silmäin ovatTummat seulatähdet vaan.
Valkeus tulkoon! JumalanSoi ääni yöhön tummahan,Ja kas! jo tuli valkeus:Sun silmäs alkoi loistamahan!
Jos öisin tyyni lampinen,Sä päivyt oisit peilatani!Jos öisin kirkas puronen,Sä niityn kukka partaallani!
Jos öisin orjantappura,Sä ruusunnuppu oksallani!Jos öisin jyvä makea,Mun nokkisit sä lintunani!
Mun rinnassani sykkySe mitä tietää siellä?Hei, Hafis äijä lempii,Kuin muinoin, nytkin vielä!
Ja Selman sulo silmäSe loistaa millä miellä?Hän lempii sua vanhus,Kuin muinoin nytkin vielä.
»Sä kalman olet kohta,Jo käyt sä haudan tiellä!»Vaan sydän lämmin sykkää,Kuin muinoin, nytkin vielä.
»Jo kuolon kellot soivat —»Sit'en mä suinkaan kiellä:Mä laulan, juon ja lemmin,Kuin muinoin, nytkin vielä.
Siks' on mulla silmä, ettäLoistos siitä heijastais;Siks on sydän, että siinäKuvas asumuksen sais.
(Saksasta.)
Kuink' aina sua lemmin,En sulle virka, en;Sen kätken sydämmeeni,Kuin hauta vaikenen.
Ei lauluin siitä kerro,Ei pyydä onneain;Vaan katseistani itseSen näet armahain.
Jos ymmärtää et voineNyt mitä kertoo nuo,On hourun-unta kaikki —Se anteheksi suo.
Kurja! yhä huokailet sä näin:»Kukaan suurempaa ei vaivaa kanna!Eipä kenkään ole ystäväin,Kenkään lempeään ei mulle anna».
Kernaast' uskon valituksen tään;Kellekään et näytä ystävyyttäItse, etkä lemmi ketäkään —Etkö voivotakin aivan syyttä!»
Oi jos saisin, vilpas tuuli,Seurassasi kuljeskella!Oi jos niityn kukkasiaKanssas saisin tuuditella!
Illan tullen ruusun luotaVilppahana kiiteleisinLähteen luokse lemmikilleTuoksusuudelman mä veisin.
Sitten hiljaa hyväileisinUnta näille rakkahille —Illan rusko hohtoansaValais lännen reunuksille.
Uneen uinahtaisi rakkaat,Suviyön näin lepäjäisi,Kunnes säteilevä koitarTaasen heitä herättäisi.
Vilpas tuuli, oi jos saisinSeurassasi kuljeskella!Oi jos niityn kukkasiaKanssas saisin tuuditella!
Jos on armas kellä,Kaunoinen ja hellä,Häntä lemmiskelläEipä toinen saa.Mull' on armahainenMyös, vaan häntä vainenLempiköön jokainen —Hänp' on Suomenmaa.
Vapahana leivo lentää,Hattaroiden halki entää,Hänt' ei estä mikään kytkin;Riemuellen siellä laulaa.Minäkin jos vapaa oisinKuinkahan mä laulaa voisin! —Yhtenään mä laulan nytkin,Vaikka kannan lemmen paula.
Kotitaivas aina mulleHerttainen ja armas on,Lämpöisin ja kirkkain mullePaiste kotiauringon.
Kotikuusi vehrein mulle:Sykkimään saa sydämmen,Mainehtimaan tunteen aallotKuiske kotikuusosen.
Kotikuusen siimehessäAlla kotitaivosenSorjin kasvaa kukka, hellinSykkii sydän impyen.
Ruusupensas kukkivainenOlet Suomi, perhonasiLiitäin luonas, kaunokainen,Naulitsen mä tuoksuasi.
Vaan jos joskus, armaiseni,Kelmentyisi kukkasesiKohta sydänhurmeheniVuodattaisin juurillesi.
Vuodattaisin riemuellen —Elon nesteet tyynni saisit!Turpeellasi kukoistellen,Kauno, taasen tuoksuaisit.
Aatteet kauniit, luulot suuret! —Pelkkää tuulen pieksämistä!Paljonkohan pensaan juuretKostuis perhon hurmehista!
Lempo kerran näyttihenLemmeks' kylvi siemenen;Sepä kasvoi pensaisen.Kas, jo kuinka loistossaanKukkii, luoden tuoksuaanYmpärille mättäältänsä,Kevään näsiäinen! — vaanMyrkkymarj' on hedelmänsä.
Kaks on valtaa, sanotaan,Taivahan ja Tuonen maan.Toinen, niinkuin aurinkoinen,Valon, riemun, lämmön luo;Yön ja tuskan, vaivan toinenHaudan kylmyydellä tuo.
Yhdentiedän vallan vain:Se on silmiss' Siljullain.Riemuansa kun ne loistaa,Tunnen taivaan autuuden,Vaan kun murhe riemun poistaa,Vaivun valtaan varjojen.
Silmäis tuli, Silju kulta,Poroks polttaa sydämmen!En mä sentään niiden tultaKarta, kiusallakaan en.Sydän parka hiiltyy… muttaHiilet vielä hehkuaa,Synnyttävät kirkkautta —Silmäs huikenemaan saa!
»Täydellinen, soma sointuisuusPäästä kantaan saakka!» Kaaprel huus,Vaimonsa kun näki ostotukin,Tekohampain — sekä mustin sukin.
Kirkas, tyyn' on lammin kuvastin.Senpä pintaa ruuhein hiljaan piirtää;Taikoinensa lumostuttavinKuvat siinä aatteet kauaks siirtää.Päällä väikkyy taivaan kuulto, senSiinto kirkas myöskin alla hohtaa,Rannan lehto, kunnas kaukainenAhdin kartanosta silmää kohtaa —Tuulonenpa herää, röyheltääVeden kalvon — kuvat häviää.Todellisuus rautaisena ain'Haihtumaan saa harhat unelmain.
Mä virkin itselleni! »kunnoton!Niin hyödytön sun olentosi onKuin pahka puussa. Miss' on toimes, työ? —Et muuta tee kuin yhä koetat laulaa —»Vaan ääni silloin hiljaan rinnassainNäin kuiski: niinpä kyllä lienen — vainJos pahkaa puuss' ei oisi, eipä myösOis yhdelläkään tuluksissa taulaa».
Riehu myrsky, öinen myrsky!Pohjan ääni ulvo, soi!Kiehu louhikossa tyrsky,Näytä minkä valtas voi!Rannan äyräät murra, kaada,Huuhdo meren helmaan ne!Hongan alta juuret raada,Ulapalle linkoo se! —
Tyrsky kiehuu, myrsky pauhaa,Pitkin yötä pohja soiVaan kun virkoo aamun koi,Kaikk' on tyyntä, kaikk' on rauhaa.
Kuvia kun mieleheniHeijastellen muisto tuo,Lämpimästi sydämmeniSykkimähän saavat nuo.
Vaan kun toivo kirkas hohtaaVärjätellen säteitään.Silloin sydän sykkää kohtaLämpimämmin entistään.
Muistot on kuin ruskonläikky,Ehtoota mi purppuroi,Kultaisena toivo väikkyyNiinkuin päiväntuopa koi.
Nyt mieli minne harhaillenSä leuto lennät taas?Tuo pilvilinna kaukainenSun onko kotimaas?
Sä nurmen tuoksuella suot,Sä virran hopeoit,Sä ruskon läikkämähän luotJa pilven purppuroit.
Vaan täällä sua kauempaaKen viihdytellä vois!Ei; ahtaaks sulle tuntuu maa —Sä lennät täältä pois.
Ah, mieli minne harhaillenSä leuto lennät taas?Tuo pilvilinna kaukainenSun onko kotimaas?
On kukka kuollut, routaRunnellut on maan;Sen peittäköön nyt talviValkovaipallaan!Ja hangen alla hautuuTaasen routa pois,Maa toipuu — muuten kevätKukkia ei vois.Kun murhe mielen murtaaSaa sen routumaan,Se tokko tuskastansaToipuu milloinkaan —Kenties kun maa sen peittääNukkanurmellaan.
Kun ennen pakkaisviima soi,Maan peitti jää ja hankiJa aalto oli kahleissaJa tuiman talven vanki,Mun rinnassani kuitenkiSuv-aika armas valtailiJa kieri ellen, väreillenMainehti tunnon aaltonen.
Nyt suv' on sorja luonnossaJa kukkaiskenttäin tuoksu,On aalto irti kahleistaanJa vapaa puron juoksu.Vaan rinnassani — siell' on jääJa talven viimat myllertää.On missä syy tän muutoksen —Ah, yksin Hän vaan tietää sen.
Ah veikko! tunnetko sä rinnassasNyt innostusta puhdasta ja pyhää?Sen liekki polttaako sun tuntoas?Sen ääni kuiskaileeko sulle yhä?Sen käskyäkö kuulet ankaraa,Mi sua pyytää, vaatii, velvoittaa?
Jos liekin poltteen tunnet povessas,Jos kuulet kuinka sua käsketähän,Sä tarpeeks voimaa pyydä LuojaltasNää tunnon käskyt pyhät täyttämähän.Jos voimas heikot on — voi onneton!Sun rintas riutuu, sortuu polttohon.
Oi aatos parka! vallatonna miksiAin' annat kiitää hurjan valjakkosi?Sä maltitonna häärit, asuntosiOn yhä hohtohuoneet pilvilinnan.Nyt tarkkaa mitä sulle lausun siksi:Sä jollet maltu, muutu viisaammaksi,Mä kohta hankin sulle talttaajaksiTodellisuuden rautamarhaminnan.
Useakin uteleviParnassolle kulkuaniLaakeria leikatani.Ei se matka käy niin hevin!Pitk' on tie ja vaivaloinen,Kaukana on Parnassoinen —Mielestäni vuorta tätäToist' ei ole jyrkempätä —Laakerhuippu korkehinnaLoistaa niinkuin pilvilinna.
Tuo mettiäinen totta vie,Ei typerin, ei tyhmin lie.Se lentelee, se hyrräileeJa kukkasia lemmitsee,Ja armaan luota armaan luoSe kiitää, suuta saa ja suo.Ja kukkaset ne myhäjääJa kuiskaa: »Ah, niin hauskaa tää!Oi lemmi, lemmi ainiaan!»Mut mettiäinen hyrrää vaanJa kiitää uuden armaan luo,Taas suuta suo ja mettä juoTuo mettiäinen, totta vie,Ei typerin, ei tyhmin lie.
Hyvät työt ja jalot riennotJos vaan kaikki tutkittais,Varmaan moni kaunis tekoKamalamman karvan sais.Jalot aatteet epäilyttäMonast' ois vaan ylpeyttä,Monen valon-enkelinMieli puhdas, kirkkahinMuuttuis mustemmaksi syttä,Armon nimeks useinkinHirmu oisi sopivin —Piisaa! pois tää tyhmä ralli!Sit' ei oma sydän salli.
Kerran markkinoilla käydessäniNäin mä myytävänä Pegason.Siihen miellyin kohta nähtyäni;Ostin sen. Hei, nyt se oman' on.
En voi moitiskella juoksuansa;Vikaa sill' ei ole suurempaa:Yhä rikkoo etupotkain kanssa,Takimmaiset taasen — varastaa.
Vapauttaan en mä suinkaan estä:Yksin laitumella kuljeksii,Vettä juo se niityn lähtehestä,Luulen, että myöskin — märehtii.
Lehdikosta tuuli lehahtaapi,Tanteretta pitkin kiitäjää —Ratsuin oiva tuosta tulta saapi:Hirnahtain se maata temmeltää.
Tuulen kanssa kohta kilvan kiitää —Vaan se tuskin kenttää puolihinEhtii, uupuu jo: ei voimat riitäKauvemmaks — lie vaiva laiskuuskin!
Kyllä maailmassa vielä maineKertoo hänen tepastuksiaan —Tokko lienee oivemp' ollut vainenManchalaisen Rocinantekaan?
Sä tiedätkö, veikko, sankari miksiTän patsahan oivan muistoksi sai?— No varmahan patsas pantihin siksi,Kun muistonsa muutoin katoisi kai?
»Ei auta estelyt, sun täytyy vainenToiselta tässä kukka ottaa kohta!»Ja rinta sykkää, posken puna hohtaa —Elämille vallan käy jo nuori nainen.
Hymyillen ilkkuu lemmen jumalainen,Kun sydämmen näin ahdingossa kohtaa.Vaan kenpä vastausta silloin johtaa,Kun vait on Amor veitikainen?
Tuo pilkkakirveskö nyt vaiti oisi!Ken konsaan tuota todeks' luulla voisi?Hän kuiskuu liiakskin — sen tiedän kyllä.
Ja sikshän immyt onkin hämillänsä,Kun Amor liiaks' ajaa leikkiänsä —Sois armait' olla kakskin lemmityllä.
On vihamiestä mulla kaksi vaan.Mua aina kiusaavat nää menninkäisetJa härsyttävät kuni herhiläiset;Ei rauhaa, hoivaa suo he milloinkaan.
He meteen kyllä kastaa nuoliaan.Vaan kumminkin on nämä myrkkypäisetJa näillä tähtää mua häijyläiset:On sydämeni heidän maalinaan.
He päivin vainoo mua aatoksissa,Eivätkä öinkään uuvu: unelmissaHe silloin multa sydän raukkaa väijyy.
Jo onneton ma lienen ainiaksi!Nää kiusamieheni on — silmää kaksi.Ja kenen? — Vastatkohon Silju häijy.
Heinissä mansikainen viekasteli,Sen posket uhkuin hohti purppuralle.»Nyt poimin sun!» näin kuiskin veitikalleJa vastaukseks tää vaan hymyeli.
Jo halu sormiani syyhytteli —Tuo kuinka maistuneekaan makealle!Vaan ensin silmäsin sen lehtein alle —Kyy siellä hyppystäni väijyskeli.
Ain' yhä hohtaa marja heinissänsä,Viehättävämp' on vielä entistänsäJa miettinee: »sun kyllä vielä hurmaan.»
Vaan minä? Entistäni tulisemminMä marjaa silmin hyväilen ja lemmin —Mut en mä hyppystäni pistä turmaan.
Partahalla lähtehenLoistaa lemmenkukkanen.Miks' sen hymy sinervä,Vaikk' on alla musta multa?Miks' on kellervä sen suu?Lähde on niin selkeä —Taivaan sini, tähden kultaSiitä sille kuvastuu.
Sun silmäs, Silju, onKuin taivas siintäväinen,On milloin poutainen,On milloin pilvisäinen.
Kas kuinka tuolla taasNyt musta pilvi paisuu!Ja taivaan synkistääJo ukkoisvaaru vaisu —Kas ilma salamoi,Tult' iskee välkkäväistä!Ja pilvi uhkaileeJo syöstä tulvaa jäistä —Vaan muuttuu rakehetJo vesivihmaks' kohta:Pilvestä pian tuoPois liian sähkön johtaa.
Taas ilma raitistuuJa taivas selkenevi.Taas kirkas pouta onJa päivä paistelevi.
Sun silmäs, Silju, onkuin taivas siintäväinen,On milloin poutainen,On milloin pilvisäinen.
Kaks on valtaa, sanotaan,Taivahan ja Tuonen maan.Toinen niinkuin aurinkoinenValon, riemun, lämmön luo.Yön ja tuskan, vaivan toinenHaudan kylmyydellä tuo.
Yhdentiedän vallan vain:Se on silmiss' Siljullain.Riemuansa kun ne loistaa,Tunnen taivaan autuuden,Vaan kun murhe riemun poistaa,Vaivun valtaan varjojen.
Voi kuin silmäs, Silju, ovatMulle armottomat, kovat,Niinkuin terästä ja piitä!Nyt ne iskee, armaiseniSäkeneitä! — SydämmeniNiinkuin taula syttyy siitä.
»Miss' saalis on,Oi siljusein?Mun sydämmeinJo ryöstit armotonna pois.»— »Voi onneton!»Hän myhähti.»Vaan rintasiNiin sykkää, kaks kuin sulia ois.»
(Goethe.)
Tyttöni jälkeen metsähänMä juoksin kaulallenKäs'varren vein: »Pois!» uhkas hän»Mä muutoin kirkasen».
»Haa!» huusin silloin uhkaillen,»Ken tänne uskaltaisi»»Vait!» kuiski hän, »vait! ettei kenVaan sua kuulla sais.»
(Vapaasti suomennettuja.)
Näin he laususkeli mulle:»Yö kas alkaa hämärrellä!»— Tummentuipa silloin vainenKultaseni silmä hellä.
Näin he laususkeli mulle:»Koi jo virkos' ihanainen!»— Alkoivatpa heloitellaKultaseni posket vainen.
Näin he laususkeli mulle:»Kas kuin päivä päilyäkse!»— Kultaseni vainen silloinAkkunastaan pilkittäikse.
Lintu tuolla viidakossaYksinään näin laulelee:»Neitonen kun kullan saapi,Poski kohta kalpenee.»
Totta lausuin, lintu parkaLaskee siellä omiaan:Katsokaapa, poskillaniKuinka puna hehkuu vaan!
Hän jo pätsikin, haa!Hän jo upottakaa!Tuhon, turmion voi!Sydämmeeni hän toi!
Velho viekas hän on,Kova, tunteheton,Kaikki hän lumoaa,Kaikki turmioon saa.
Mustat silmänsä nuo,Rinta valkoinen tuo —Kenpä nähdä ne saa,Rauha sen katoaa.
Tuhon viidelle toiTulisilmät jo noi,Puna poskusien,Povi sen luminen.
Tuhon viidelle toi, —Jopa kuudeskin, voi!öin ja päivin jo onHoukko niin levoton.
Hän jo pätsikin, haa!Hän jo upottakaa!Tuhon, turmion voi!Sydämeeni hän toi!
Yön hiljaisuus kun rauhan, tyynen tuoJa unten helmoin kietoo kuolevaiset,Mä kurja tunnen tuskat moninaisetJa riennän taivahan ja Klorin luo.
Ja aueta kun aamun koitar suoIdässä päivän portit purppuraiset,Saa ilmi huokaukset painavaisetMun rinnastani vanhat vaivat nuo.
Jo päivä paahtaa kohti maata tuoltaLinnastaan loistavasta taivahalla,Mä vaikeroin vaan alla tuskieni.
Tuo ilta rauhaa muille, mulle huolta.Ja turhaa hoivaa etsin vaivain alla:Ei kuule taivas, kuuro Kloriseni.
Oi miekkoinen kelläOn kytkimet, paulat,Oi miekkoinen kelläOn kahlehet lemmen!
On montakin täällä,Kun miellyttää koittaa,Vaan tuo MarinillaNe sulossa voittaa.Oi miekkoinen kelläOn kahlehet lemmen!
On poikanen sillä,Jo sydämen ylkä,Ja hänt' ikänänsäSen lempi ei hylkää.Oi miekkonen kelläOn kahlehet lemmen!
Joskuspa tyynnä,Oi aatos! sielläSä viihdyt vielä.Nyt hehkullaanSua polttaa lempi,Vaan vilvasempiOn povi maan;Siell' lemp' ei vaivaa,Ei tuska, sielläSä viihdyt vielä.
Mit' elo milloinEi aikanansaSuo, kauhistuissansaSen antaa silloin;Murheetta silloinVaivatta sielläSä viihdyt vielä.
Voi, kuin tuiman tuim' on neito!Ken sen luoksi tohtii, ken?
Kunnahalla kulkee neito,Karjaa siellä kaitsellen,Kaunis on kuin kukka, tuimaNiinkuin meri hyrskyinen.
Voi, kuin tuiman tuim' on neito!Ken sen luoksi tohtii, ken?
Nuku, nuku lapsonen,Oma sydänkerä!Äiti tuutii laulellenIsän silmäterää.
Ulkon' on nyt poutasää,Kesän lämmin helle,Aholla se kypsyttääMarjat lapsoselle.
Äiti käskee paimenenNiitä poimiskella,Käskee tuoda huilusenLapsen puhallella.
Nuku, nuku! isäkinNiityn nukkaa niittää,Kun hän tulee kotihinKilttiään hän kiittää.
Kiittää, nostaa suureksi,Putkipillin antaa,Povellansa tuutivi,Pitkin pihaa kantaa.
Sitten pikku PerttuniVähitellen varttuu,Kasvaa aikamieheksi,Auran kurkeen tarttuu.
Pappilasta sitten hänLusikkansa noutaa,Taloon oivan miniänYli salmen soutaa.
Nuku, nuku lapsonen,Oma sydänkerä!Äiti tuutii laulellenIsän silmäterää.
(14 p. maalisk.)
Jos liekin poltteen tunnet povessas.Jos kuulet kuinka sua käsketähän.Sä tarpeeks' voimaa pyydä LuojaltasNää tunnon käskyt pyhät täyttämähän.
(31 p. toukok.)
Nyt mieli talven synkistämä saaTaas uutta toivoa ja virvoitusta.Kas kuinka särkyy koteloinen mustaJa perho kultasiivin liihoittaaSen sisältä. Niin luonto virkoaaNyt kaikkialla talven uinailusta.
(27 p. heinäk.)
Ruusupensas kukkivainenOlet Suomi, perhonasiLiidän luonas, kaunokainen,Naulitsen ma tuoksuasi.
(29 p. elok.)
Kotitaivas aina mulleHerttainen ja armas on,Lämpöisin ja kirkkain mullePaiste kotiauringon
(27 p. elok.)
Syys jospa riistääKukkaset, kohtaToisia meilleTaas kevät tuo.
Jos pilvi väikkyväinenVaan taivahalla oisin,Maan riemut, murheet kaikkiMä silloin nähdä voisin.
Mit' oiskaan! — kurjuuttahanMielellä haikeallaMä nähdä saisin täälläMaan päällä kaikkialla.
Mä sille kyyneleitäSateena vuodattaisin,Vaan ukkoisnuolen kurjainMä rintaan linkoaisin.
Tuolla valtaa kuolonKolkkous ja jää,Yö on synkkä, tuimatTuulet myrskyää,Pimeässä peikot,Aaveet peljättää.
Tääll' on päivä tyyni,Lämmin pouta on,Rauhaa myhäileviSilmä auringon,Katvett' ei luo pilvetTaivaan siintohon.
Yön ja päivän liittääLoistavainen koi,Rusko ilman rantaaKultaa — Niinpä, oi!Murheen, riemun vaiheetToivo purppuroi.