The Project Gutenberg eBook ofRunokokeitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: RunokokeitaAuthor: Kasimir LeinoRelease date: December 13, 2014 [eBook #47652]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOKOKEITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: RunokokeitaAuthor: Kasimir LeinoRelease date: December 13, 2014 [eBook #47652]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Title: Runokokeita
Author: Kasimir Leino
Author: Kasimir Leino
Release date: December 13, 2014 [eBook #47652]
Language: Finnish
Credits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOKOKEITA ***
Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kirj.
Kasimir Leino
Werner Söderström, Porvoo, 1886.
G. L. Söderström'in kirjapainossa.
Lukijalle.
Ämmäkoskella.Napuen tappelu.Dunckerin kuolo.Se oli silloin.Kohtalon paino.Laulajan haudalla.Neiden mielet.Matkalla Amerikkaan.Luonto ja sydän.Vastaväitteitä.Impeni.Lapselle.
Kaksi vaalia.Hengen tasavalta.Mik' ompi syynä.Sääliä sekin.Alppilassa.Ensi vuokko.Nainen.Nuoruus.Samoin ja kuitenkin toisin.Ne kätken mä rinnassain.Sunnuntaina.Hääilta.Totuutta huudat.Neidon silmä.Jumalan kestit.En rakasta tyyntä.Kuutamolla.Kevään orvokille.
Luonnon kaiken tutkijalleOnpi yhden arvoinen,Onko vuokko, onko kieloVaiko ruusu kaunoinen.
Kaikkea hän harrastaapi,Tarkastellen, tutkien,Jotta luonnon ilmauksetKerran sais hän selvillen.
Suur' on luonto, suuri taivas,Monet kätkee ihmehet.Kuitenkin on heidän lainenlhmissy'än ja -tuntehet.
Joka pyrkii ihmissielunTuntehia selvittään,Ei se etsi lauleluitaMainemiesten yksistään.
Ämmä-koskella.
Yö usva-verhollansa jo kattaa kaiken maanJa taivahalle kuuhut jo käypi loistamaan.Ei kuulu ihmisääntä, ei laulu lintujen,Ja unen helmaan kaikki jo vaipuu uupuen.
Vaan viel ei uinu Ämmä, mi pauhaa, hyrskyää,Ja kallioita vasten se ryntää, jyskyää —Nuo vahto-lainekuohut ne kulkee kulkuaan,Ei estää heitä talvi voi jäähyt-vaipallaan.
Taivaalle vesi pärskyy kuin helmikaste vainHohtoisan taivaskaaren helteellä heijastain,Ja kuohut kehtohonsa ne käyvät laulaen,Näin luulin kuunnellessa ma soivan sanat sen:
Pois olo orjan, pois sidekahleet!Ämmä se tietänsä vyöryvi vain.Kyllähän koittavat ihmiset ahneetVangita aaltoja armahiain.
Vaan vapautta, ku koittavi sortaa,Sen minä nielen, pirstaksi lyön!Estehet eestäni helppo on murtaa,Kuohut ne riemulla toimivat työn.
Valppaana hyrskyen matkani kuljen,Kunnes mä rauhan järvessä saan.Voimalla kuiluhun kuohuni suljen,Nuo iki uhkuvat lähtehet maan.
Oi jospa kansani lauluni mielen,Oi jospa Suomeni sen tajuais,Kohta se katkois kahlehet kielen —Näinhän se oikein kansaksi sais!
Silloinpa sointuis yhtehen soittoonLaulelot Väinön syntymämaan,Silloinpa miehissä työhön ja voittoonRientäisi nuoriso kilpailemaan.
Väinämön kantelo, jällehen uusi,Raikkahin riemuin helkkyen sois!Hurmaten kuulisi kankahan kuusi,Honka ja koivukin korvana ois!
Niin — joka koittaa kahlehin voittaa,Kohta sä niele, pirstaksi lyö!Pauhulla Ämmäkin laulua soittaa,Kummanki kilvessä: vapaus, työ!
Näin kuului Ämmän pauhu, näin soitto sorja senJa sitä ijät kaiket se laulaa kansallen.Jos kansa joskus torkkuu, ei Ämmä torkukaan,Vaan yöt ja päivät laulaa vapauden lauluaan.
Napuen tappelu.
(19.2.1714).
Kun sarkasodan sauhu jo alkoi haihtumaan,Kun hurme-rusko aamuun keväiseen vaihtumaan,Niin silloin sodan soihtu taas liekkiin leimahtaaJa "Ison vihan" kauhut ne mieltä kauhistaa.
Jo vuosi veritulva kirkolla PälkäneenJa tsaarin julmat joukot vyöryivät edelleen.Ei auta uljuus miesten, ei taito päällikön,Kun ylivoimin Ryssä tekeepi rynnäkön.
Viel' kumminkahan toivo ei ollut sammunut,Armfelt'in viel' ei miehuus ja rohkeus loppunut:Hän vielä kerran päättää nyt koittaa onneaan,Vapautta maansa puoltaa tai käydä kuolemaan.
— Yö talven synkkä sulkee helmaansa mantereenJa kolkko, kylmä viima käy yli tantereen,Ei tuli tuika tähden kannella tai vahan,Vaan lumituisku peittää tuon öisen maiseman.Tää raskas talven luonto se mielet painostaa,Napuen taistotanner unisna uinahtaa.
Tuoss' seisoo Suomen joukko, vilussa värjöttää,Se päivää kolme saanut jo siin' on viivähtää.— Ken tuolla? Kiväriinsä mies siinä nojautuu,Hän näyttää unelmoivan, silmänsä ummistuu.Maan onnen iltaruskon hän näkee aatteissaanJa Suomen sydän verta virtaavan tulvillaan.
Hän näkee vaimon, lapset, kotinsa armahanVihollisjoukon julman saaliiksi joutuvan;Ja hikihelmet tihkuu jalolle otsalleenJa viima kylmä jääksi se hyytää kyyneleen. —´
Häipyen pois sumut yöhyen haihtuu,Talvinen päivyt jo koittavi taas.Tummaksi koitoksi tuiskut jo vaihtuu —Veikkoni! vaarassa häilyvi maas!
Raittiina seisovi yöllinen vahti,Silmänsä säihkyy, rintansa lyö.Riemuten raikuvi torvien tahti,Nytpähän alkavi päättävä työ.
Taistohon, voittoon, vaikkapa kuoloon,Kunhan se kunnian seppelen tuo!Huoleti tantere hurmetta juokoon,Huoleti juoskohon lämpöinen vuo!
Maa isiemme kun mainehen korjaa,Urhot ne uhriksi joutukohon!Liehuos lippu ja soikohon sorjaaMarssia! Voittoon, taistelohon!
— — — — —
Ja vanha sotamiesi se tutkii asettaan,Ja Suomen onnetarkin hymyilee suruissaan.Armfeltin valpas silmä se kenttää katsastaa,Vihollisjoukon määrää hän tutkii, tarkastaa:"Nyt, poi'at, kahta suuremp' vihollisjoukko on,Nyt näyttäkää, ett' luottaa voi teidän kuntohon!"
Näin lausui. Luodit lentää ja kuulat vingahtaa,Jyrähtää tanner alla ja jääkin vongahtaa,Ja vapaat kalvat kalskuu ja tulta tupruaa,Ja salon sauhu peittää ja torvet toitottaa!— Ei eisty Ryssän joukko, ei eisty Galitzin,Kahdesti Suomen urhot lyö heidät takaisin.
Vaan vielä kolmannesti hän ryntää raivoten,Ja Suomen joukko — horjuu pakosta vaivojen."Oi kestä hetki vielä, niin Barre jo avun tuo!"Näin kehoitellen Armfelt miehimsä voimaa luo.Mies mieheltä he kaatuu, ei väisty yksikään,Kun toivo uusi heillä nyt ompi mielessään.
Ei saavu avun tuoja. Barre missä kuhnailee?Ei ilmau, vaikka saartain jo ryssä tulvailee.Kas tuolla! jopa viesti jo vihdoin lennättää,Kannustain ratsuansa paikalle ennättää:Paennut tappelusta Barre oli joukkoineen,Vetäynyt tietämättä ta'a metsän taipaleen.
Näin kertoi viestin tuoja. Armfelt ei vastannut.Vai eikö ilkityötä hän ehkä tarkannut?Oi kyllä, silmän katse jo selvään tulkitsee,Mit'eivät jäykät huulet sanoiksi ilmi tee:Ett' ompi kurja miesi, ken pettää kumppalin,Vaan kurjimmista kurjin maanpettäjä kuitenkin.
Oli päivä jo päättynyt pilvinen,Oli taistelu tau'onnut,Joka urhoja niittäen joukottainOli aikansa raivonnut.
Viho viimein saatu ol' väistymäänTuo joukkio pienoinen,Joka taisteli vielä, kun kaatunutOli upseeri viimeinen.
On lippu, mi kenttää kaunistaa,Sinipunerva valkoinen,Sepä voitosta ryssäin kertoilee;Oli ollut se hurmeinen.
Tuli yö. Jopa selkeni taivas myös,Jopa tuikkivat tähtöiset,Kuu kultasi vainiot, kangasmaat,Sekä rantamat metsäiset.
Niin silloinpa keskellä talvi-yönMies kentällä huomattiin,Näin lausuvi outo hän ennustainJa katseli tähtöisiin:
"Nukkuos rauhassa, urhot! Kaipaa, Suomi, sä heitä,Urhojen kulmillen oi solmios seppel!Kohtaan maansa he täytitVelvollisuudet.
Kuolonne kumminkaan ei historiaa voi muuttaa,Täytymys sittenkin on taipua kohtalon alle,Veljestä irroittauta,Varttua itse.
Liian kehkeynyt on kansa jo holhottavaksi,Toimia itsekseen sekä varttua tahtoo.Päättävä hetki jo siintääVuos'sadan taitse."
Näin puhui outo miesi. Ken lie hän ollutkaan?Lie ollut vanha noita tai mielihoure vaan?— Mut tanterella kuului kuin raskas huo'ahdus,Lie tullut kaatuneilta tai ollut tuulahdus.
Dunckerin kuolo.
(Hörneforsin luona 5.7.1809).
Jo suli nietos kevätlämmön kanssa,Ja taisto tuima sai jo lauhtumaan;Jo nöyrtyi kansa, joka innoissansaIsäinsä maata puolsi kuolemaan.
Etäällä Pohjanlahden tuolla puollaPeräysi uljas joukko urhojen,Ja silmä kyynelöi, kun saanut kuollaEi eestä maan ja isäin muistojen.
Vaan vaikka Ryssä sotavoiton ryösti,Niin voitto mainehen jäi Suomelaan;Ja vaikka kansan kurjuuteen hän syösti,Tää kansa sortunut ei kumminkaan.
Tuo seppel, Suomi jonka muistoksensaSodassa tässä solmi itselleen,Se luona Hörneforssin loistoksensaSai viime helmen, maineheijasteen.
— — — — —
Jo viides päivä koitti Heinäkuussa,Ja hieno rusko huomen-päivyenJo välkkyi lainehilla lahden suussa,Ja kultapilvet liiti häilyen.
Liverrys lintujen soi taivas-alla,Vaan haudan juhlallista muuten on:"Nyt voitetaan tai kuollaan kunnialla,"Näin mietti joukko, valmis taistohon.
Se mies, mi voiton voitti Toivalassa,On taaskin ryhtynynnä johtamaan,Ja apunansa hällä johtamassaOn Duncker, sankari tuo kuulu maan.
[Sandels oli eräässä kahakassa, jossa D. miehineen puuvarustuksen takaa puolustautui, ivaten kysynyt D:lta pelkurimaisuudenko vuoksi hän pinojenkin takaa ammuskeli. Näitä sanoja ei tuo uljas soturi koskaan unhottanut.]
Ei sanat Sandelsin suo rauhaa hälle,Ne loukkaa uljaan urhon kunniaa.Hän hymyy katkerasti elämälleJa etsii uhkamielin kuolemaa.
"Ei ollut muuta mulla rikkauttaKuin urhon maine puhdas, tahraton;Hän senkin ryöstää multa tahtoo, muttaMä hälle näytän: viel' se minun on!"
Jo hetki lyö, mi kutsuu tanterelle,Jylisten taistotorvet tuossa soi.Miesjoukko astuu työlle, toiminnalle,Jo luodit vinkuu, hurme huppeloi.
Kuin ukkospilvi synkkä taivon peittääJa saartaa kaikkialta taivahan,Niin Ryssä ryntää, ylivoimin heittääJo pakoisalle joukon uljahan.
Peräysi Ruotsin joukko verkallensaJa murhe valtaa miehet, päälliköt —Mut katso! Duncker vielä urhoinensaVakaana torjuu kaikki rynnäköt.
"Käy kuolemaan tai kuole kunnialla,Se aina ennenhän ol' tehtäväs!"Ja huuto riemun kaikuu kaikkialla:Käy eessä, Duncker, käymme jäljessäs!
Vihollisjoukko saartoi kierrätellenTuon uljaan Koljonvirran sankarin;Sen keksi Sandels, joka tarkastellenTilaansa tutki silmin ankarin.
"Hän onko houkka, vaiko järjeltänsä,Kun päätä suoraa käypi kuolemaan?Vai niin, vai ei hän seuraa käskyänsä,Hän tuosta kuulla saapi tempustaan."
Jo ajutantti Gerdten kiiruhtaapi,Hän käskyilleen saa luokse Dunckerin."En peräydy" hän korskan kiellon saapi,"Te näette Dunckerissa pelkurin!"
Jyristen syöksee tykit kuolon tulta;Uhkaava saarto-joukko taajenee,Ja pyssyt paukkaa, sinkoo tanner-multa,ja läpi pilven joukko harvenee.
Jo puna kiukun lensi poskuille,Nyt Sandelsin, ja silmät tulta löi;Hän karjui vimmoissansa Gerdten'ille,Ja polki jalkaa, jotta säkenöi.
Ja uudelleen jo kiiti viesti tänne,Se sanan toisen Dunckerille tuo:"Näin kuului käsky päällysmieheltänne,Te kohta peräydytte muiden luo!"
Ei kuule Duncker, sillä taiston pauhuSe käskyt päällikönkin kuolettaa;Hän ryntää, riehuu niinkuin hirmun kauhu,Ja miestä kymmenkuntaa innostaa.
Mut sattuu vihdoin sankariinkin luoti,Ja lämmin hurme-tulva pulpahtaa.Ja miesten toiveet silloin kuiviin vuoti,Kun Duncker itse maahan horjahtaa.
— — — — —
Pois haihtui hieno huuru viime öinen,Taas eloon uuteen luonto havautuu.Ranteelta tuolta keskee pilvi-vöidenUus' aamu kirkas meille avautuu.
Levätkööt urhot tappotanterella!Sä käyös Hörneforssin kartanoon:Lepääpi Duncker siellä vuotehella,Nyt kalman kalvakkaana urho on.
On poissa ammon säihky silmän tuimanOn poissa katsantonsa sankarin;Hän uinuu tuossa jälkeen leikin huiman,Tää leikki ollut onkin ankarin.
Tuo tumma katse etsii nuorukaista,Mi hänen vieressään on polvillaan;Hän katsoo kyynelvirtaa kirkkahaista,Mi nuorukaisella on poskillaan.
Vaan mikäs silmihin nyt kuolevaisenTuon oudon saattoi äkkivälkkehen?Hän siirtää päänsä luokse nuorukaisenHänelle hiljaa, vitkaan kuiskaten:
"Oi, Argillander! veikko, tover' kallis,Mun kuullos viime pyyntö kuollessain!Sun Suomehen jos luoja päästä sallis,Sä multa tervehtiös vaimoain!"
Hän puhui, päätti, kaatui vuotehelleJa umpisilmin hetken uinahtaa;Vaan vaikka näyttää hän jo kuollehelle,Hän tuosta toipuu, hiljaa kuiskahtaa:
"Ja sano myöskin tätäheidänainaHalunnehen tää ehkä tyydyttää!"Näin katkerasti virkkoi urho vainaaJa sydän viime kerran sylkähtää.
Se oli silloin!
Muistat kai sä, neito, vainenAjan, jolloin lemmittiin,Jolloin suukko polttavainenSaattoi tunteet hurmoksiin?Se oli silloin!
Muistat vielä, kuinka illoinLehtotietä kuljettiin,Kuinka maa ja taivas silloinSyleilyhyn suljettiin?Se oli silloin!
Muistat kai, kun kulkeissammeIllan kuu loi kultiaan,Muistat, kuinka huuliltammeValat virtas tulvillaan?Se oli silloin!
Kun mä lausuin: kau'as lähden.Vaan sä muistat mua kai?Silloin vannoit luojan nähden:"Sua lemmin kuollessai!"Se oli silloin!
— Vieri viikot, vuodet luisti,Kotomaalle matkustin."Vieläköhän armas muistiSulhoansa?" aattelin.Se oli silloin!
Saavuin koito kullan luoksi,Riensin vastaan riemussain:Mutta immyt, minkä vuoksiKalpenet sä, armahain?Se oli silloin
Toisen sormus sormessansaVälkkyi kurjan neitosen,Toisen suukko huuliltansaPoltti poies entisen.Se oli silloin!
Oi, niin silloin sydän murtui,Toivo sammui rinnastain,Silloin sielun rauha sortui,Iki-haavan sinne sain!Se oli silloin!
Se oli silloin, kun mä vannoin,Ett'en lemmi koskonkaan,Koska hänkin, jolle annoinEnsi lemmen, petti vaan!Se oli silloin!
Kohtalon paino.
Ulkona touhuna myrsky jo käy,Taivahan tähteä yhtään ei näy,Kattavi yö eloton koko maan.Yökkö se lentävi matkoillaan.
Synkkä on syksyen tähdetön yö,Synkempi sy'än, joka toivotta lyö:Yöllähän huomenta toivoa voi,Rinnassa mun ei valkene koi.
Kurja se ihminen, jok' osakseenKohtalon painavan sai ijäkseenTuntehen kalvavan, jäytävän myös,— Murtua silloin on ainoa työs!
Laulajan haudalla.
Joutsenlaulunsa jo lauloi runo-niekka vaieten.Kylmän kirstun lauta-laidat sulkee maisen jäännöksen.Sinisilmän kirkas tuike sammunut on kerrassaan,Valjennehet posken ruusut, kalman henki kasvoillaan.
Huulet ennen hunajaiset, jotka laulelmoita soi,Nyt on Tuoni turmellunnna; niin se julma olla voi!Laannut on jo laulu hellä, sydämmensä sykkinytAmmon viime sykähdyksen, ammon lämpö jättänyt,
Muistonseppel solmieltu kulmiansa kaunistaa,Kanteloinen vierellänsä urho tuossa uinahtaa.Pois on kaiku kanteloisen, rautakielet ruostuneet,Kyynelistä kaipauksen lienevät ne kostuneet!
Siin' hän lepää rauhassansa, lepää sielun vaivastaan.Kukat tuoksuu kumpuella, linnut laulaa laulujaan,Kun hän haudan halla-helmaan kaiho-mielin lasketaan.Liekö raikas kannel jäänyt ainiaaksi ruostumaan?
Aika rientää: Kuuhut kulkee, vuodet viljoin matkustaa.Runo-niekan hautakummun hongat, koivut varjostaa.Ja kun illoin, kevät-illoin tuuli noita heiluttaa,Ja kun kummun hongistossa käkö kukkuu, leihuttaa,
Onpa silloin kuni nurmen kukat selvään tuoksuais,Kuni kaunis kanervikko vihreämmän verhon sais,Silloin uinuu runo-niekka unelmoiden haudassaan:Maailmasta laulun ääni kuolla ei voi milloinkaan!
Neidon mielet.
Uljas on Suomelan kankahan koivu,Kaunis ja uljas on harjulla mänty,Uljaampi näitä on korvessa kuusi.Kaikista uljain, kaunihin myöskinOmpi mun mielessä lemmitty sulho.
Lyhyt on Suomessa talvinen päivä,Lyhempi Pohjolan kesäinen yöhyt,Lyhythän myöskin on nuoruuden aika.Lyhinpä sentään on immestä ilta,Jonka hän sulhonsa sylissä viettää.
Pitkä on syksyen tähdetön ilta,Pitkä on talvisen päivyen puhde,Pitempi Pohjolan kesäinen päivä.Kaikista näistäpä pisin on sentäänSulhoa vuottavan impyen aika.
Matkalla Amerikkaan.
Kuin kaarna keinui laiva vaanVienosti aalloilla,Ja tuuli hiljaa huo'ullaanHeilutti purjeita.
Mä yksin istuin kannellaUinaillen, miettien,Ja tähdet taivaan kaarellaNe välkkyi tuikkien.
Kirkkaana koitti PohjassaKointähti loistokas,Ja lempeä ol' hohtonsa,Katseensa toivokas.
Tuo tähti johti aatteeniEtäälle Pohjolaan.Sai sulo Suomi mieleeni,Mä muistin synnyinmaan.
Mä muistin kalliin koto-maanHuminan honkien,Ja kuinka kosket kuohullaanRiehuivat raivoten.
Loiluista karjanpaimenenKaikuivat kalliot,Vaikk' ammon uupui vaietenJo linnun laulelot.
Mä mietin: kenpä soutaneeNyt koto-lahdellain?Ja kenpä muistaa joutaneeMinua matkallain?
Mä muistin Pohjan talvi-yönJa taivon tähdekkään.Ja revontulten hohdevyön,Mi lumoo säihkyllään.
Mä muistin syksy-illan kuun,Mi hopee-loistollaanValaisi laineet lahden suun;Mä muistin — Pohjanmaan!
Tuo kaiho kasvoi tulvilleenMä mietin, kyyneilin,Ja katsoin taaskin tähtöiseen,Suruisna huokailin.
Ja on kuin taivon tähtönenOis murheen huomannut,Ja on kuin henki tuulosenOis hiljaa huo'annut:
"Sä synnyinmaasi, onneton,Oi miksi heititkään?Maa vieraan valju, kylmä on,Vaikk' päivyt lämmittää!"
Luonto ja sydän.
Oli kesä. Luonto loistiOnnellisna verhossaan.Sydän nautti. Kannel soittiLemmen laulun riemussaan.
Tuli syksy. Luonto itkiKyyneleinä verhon pois —Sydän hyyti, hiljaa sykki,Kannelkaan ei riemuin sois.
Syksy syöpyi. Talvi saapui,Luonto paljas paleltui —Epätoivoon sydän vaipui,Kannelkieli takertui.
Talvi taantui. Suvi-päivytSuli kylmän, jäisen maan —Sydän, hyyteesen jo käynyt,Elpyi toivoin laulamaan.
Vastaväitteitä.
Olla taivast' ei voi maailmassa,Niinhän kaikki väittää vastahan.Mitä siitä, kun sun katsehessasKaksi taivoo nään mä paistavan.
Loistaa koitar ei voi iltamalla,Aamuin välkkyvän sen sanotaan.Valhe tuokin; silloin juurhan aamuAlkoi syömmessäni koittamaan.
Eihän sataa voine poutasäällä,Taivon seesnä juuri ollessa?Voipa kyllä; sainhan kerran ollaPoutasäällä suukko-sateessa.
Eihän onnessa oo onnettuutta,Sekin harhaluulo onpikin:Juur' kun onnestani täysin nautin,Silloin, silloin sen mä hukkasin!
Impeni.
Kaunis on kesäisen iltaman rusko,Kaunis on nurmella mansikan marja,Kaunis on onnekas orvokin kukka.Kauniimpi näitä on muistossa sentäänPoi'alla lemmitty, ihana impi.
Sinerv' on lampuen läikkyvä laine,Sinervä lähtehen aalloton pinta,Sinervä lemmikin hempeä kukka.Kaikkia näitä on sinerväisempiAnnahan impeni lempeä silmä.
Puhdas on Pohjolan vilpeä ilma,Puhdas on juokseva laaksosen virta,Puhdas ja kaino on kielosen kukka.Puhtaampi näitä on armahan immenTuntehin puhtain aaltoova rinta.
Lapselle.
Oi kukka raitis rannan,Oi lapsi onnekas!Eloni ruusut annan,jos aina osanasTuo tunne puhdas olla vois,Jos katsehes noin kirkas ois!
Et tunne vielä huolta,Et myrskyn maailmaa,Et elon varjopuolta,Ei vielä mellastaaOo suru saanut rinnassas,Et pettynyt oo toivossas!
Oi kukka raitis rannan,Oi lapsi onnekas!Eloni ruusut annan,Jos aina osanasTuo sydän puhdas olla vois,Jos katsehes noin kirkas ois!
Kaksi vaalia.
Näin mä kerran kau'an mietin:Jos nyt vaali oisi mun,Kumman silloin ottaisin mä,Vapaudenko toivotunVai sen eestä taistelun?
Näin mä kerran toisen mietin:Vaali jos ois ehdoton,Kumpi oisi mieluisampi:Totuus jalo, verraton,Tai sen etsintäkö on?
Selville jo tuosta pääsin:Ennen, ennen ottaisinVapaudesta taistelun mä,Totuutt' ennen etsisin,Valmisna jos saisinkin.
Jalompi on vapauttaTaisto eestä vapauden.Parempi ja arvokkaampi,Kuin sen pelkkä saaminen,Etsintä on totuuden.
Hengen tasavalta.
Kun yksi hallitsi kansoja,Oli yksi kaikkien sortaja,Hän ainoa puntari oikeudenOli holhoja ihmisten.
Tään yhden tahtoa tirannin,Joka "luojan armosta" valtoihinOli päässyt kai, sitä seurattiin,Sen tahtoa peljättiin.
Jopa vihdoin muudan viisastui,Tään yhden tahtohon kiivastui:"Ken valtahan tuommosen hirviönOn päästänyt, heittiön?"
Näin huusi yksi. Ja toisetkiNe orjuudestahan virkosi:"Niin aivan! mistä hän oikeudenSai sorroksi toisillen?"
Näin vihdoin kansa jo tulistuiYlivaltijas sortui, kukistui.Maat' itse kansa nyt hallitsee,Muka onnesta nautitsee.
En huoli tuosta mä onnestaan;Oli ennen sortaja yksi vaan,Nyt joukkiot suuret, tuhannet,Lyö vangiksi aattehet.
Jos yht' en tahdo mä valtijaa,Satakuntaa en myöskään sortajaa.Ken kerran joutuvi kahleihin,Hän orja on kuitenkin.
Tasavaltaa hengen mä taistelen,Yks'valtaa järjen mä intoilen:Ain' olkoon yksilön vapausOma lausua vakuutus.
Mik' ompi syynä.
Mik'onpi syynä, että vähittäisinTää rinta riutuu omaan raivohon?Mik'onpi syynä, että nuorra vallan,Tää rinta raukka on niin toivoton?
Mik'onpi syynä, että silloin aina,Tää liekki kaksin kerroin leimahtaa,Kun tuota sammutella pois mä koitan,Kun tulta tunteen uneen laulahtaa?
On syynä näihin kaksi immen silmääNiin ihanaista, tumman siintävää,On syynä näihin kaksi immen huulta,Niin ruusunpurppuraista, viehkeää.
On syynä vihdoin posken kainot ruusut,Niin hienot, raittihit, niin tervehet;— On syynä uhkuava immen rinta,— Kun mulle hehku ei sen tuntehet!
Sääliä sekin.
Tehtahassa istuu kyyryssänsäOrpo-poika nuori työtä tehden.Köykistyi jo työssä hento selkä,Riutumahan alkoi rinta raukka.
Tuota nähdä ei voi yhteiskunta,Säälin tunteet ylivallan saavat:Laki laaditahan tuosta uusi,Pojat nuoret joka työstä kielsi.
Talvipakkaisessa orpo kulkiLaihan kuihtuneena kerjäellen,Kunnes näljissänsä tielle nääntyi —Ihmissäälistä tuo raukka kuoli!
Alppilassa.
Vapunpäivän kunniaksi kaikuiAlppilasta laulu nuorukaisten.Raittihisti taivahille nousiSävel kirkas toivorikkaan joukon,Joka riemueli huoletonna. —Syrjemmällä alla varjokuustenIstui impi kanssa nuorukaisen.Lemmen liekelmistä hehkui rinta,Onnen autuudesta säihkyi silmä,Iki-rakkautta huulet kuiski.
— — — — —
Vieri vuodet. Taaskin AlppilassaYlioppilasten laulu kaikui.Raittihisti taivahille nousiSävel kirkas toivo-rikkaan joukon,Joka riemueli huoletonna.Syrjemmällä alla varjokuustenIstui nainen kanssa puolisonsa.Halla-kylmyydestä uhkui rinta,Silmä tumma pettymystä kertoi,Elon tympeyttä huulet tiesi.
Ensi vuokko.
Kasvoi laakson ensi nurmikollaValkovuokko, suven ensimmäinen.Raitis, puhdas oli vuokon tuoksu,Suloinen ja hertas kukka itse.
Tuli immyt, nuori, ihanainen,Vallatonna leikki kukkaisilla:Vuokon taittoi, kantoi rinnoillansa,Kunnes kuivunehen luotaan heitti.
Vihantana versoi taimi nuoriPojan sydämmessä ensimmäinen.Raitis, puhdas oli lemmen tunne,Nuortea ja reipas nuorukainen.
Tuli immyt, nuori, ihanainen,Vallatonna leikki sydämmillä:Taimen taittoi, helli rinnoillansa,Kunnes kyllästyi ja luotaan heitti.
Nainen.
Enkeliksi tai vahasta naista muudan kiittelee,Pahan hengen heittiöksi toinen häntä väittelee. —En mä kiitä enkeliksi, heittiöksi hauku en,Siinä kiitos, siinä moite: nainen ompi ihminen.
Nuoruus.
"Nuoruus! onnen, lemmen aika,Nuoruus! aika unelmain,"Täänhän kuulla lasna ennenIhmisiltä aina sain.
Tuon mä uskoin, toivoellen:joudu nuoruus luoksehein!Joutui nuoruus: kaihomielinHuomasinkin pettynein.
Unelmoit' on kyllä mulla,Utu-usvaa kaikki vaan.Nyt mä toivon, noita ett'eiOisi yhtään ollutkaan!
Samoin ja kuitenkin toisin.
Päivyt laski juuri taakse vuoren,Taivon rantehilla rusko väikkyi.Kaino kukka sulki kiinni kuorenHiljennellen laine lahden läikkyi.
Tuolla istui niemen rantamallaNuori, hertas, ihanainen impi.Vierellänsä istui vasemmallaNuorukainen, päivää kaunihimpi.
Kädet kiertyi pitkin immen vyötäLemmen kuiskehia kuiskatessa.Immen kutrit tummenpina yötäHäilyi hienon tuulen tuutiessa.
Siinä haaveet ihanaiset kulki,Hymyellen vastaisuuskin loisti.Syleilyhyn rinta rinnan sulki,Sadat suukot kaikki kaihot poisti.
— — — — —
Vieri tuosta kaksi, kolme vuotta.Rantehilla taaskin rusko väikkyi.Tuuli huokui leikkiellen suotta,Hiljennnellen laine lahden läikkyi.
Tuolla istui niemen rantamallaKalvakkaana, kärsiväinen nainen,Vierellänsä istui vasemmallaMiesi nuori, mutta kolkonlainen.
Kädet häll' on naisen vyötärillä.Nainen kallistuupi häntä vasten;Tummat kutrit häilyy ympärilläNoiden nuorten, ennen autuasten.
Siinä haaveet unelmoiden kulki,Sydän kylmä sykki laimeasti.Toivot pettynehet rinta sulki,Kumpikin sen huomas tuntuvasti.
Ne kätken mä rinnassain!
Et siedä sä synkkää katsettain,Mun lemmitty impyein!"Sa leiki ja naura ja nauti vain"Näin neuvoit sä mulle jo tuonnottain —Jakäskystäsen minä tein.
Mä lauloin, leikin ja riemuitsin,Mut' murhe mun mieltäni söi;Mä hymyilin, jopa nauroinkin,Mut rintani riehuvin liekelminMua pilkaten, ilkkuen löi.
Mä tyyn' olin myös, kuni laaksossaanTuo uhkuva lähde on:Se tyyni ja kirkas on pinnaltaan,Mut' pohjalla kiehtehet taisteloaanKäy pyrkien voittohon.
Se huomaa taistelon, kiehteidenKen pohjahan katseen luo.Niin myös jos silmäsi tunteidenPyhimpään sisimmäisehen tunkeiksen,Etehespä ne taistelun tuo.
Ylevyys sydämen sekä alhaisuusSiell' vimmalla taistelee.Elon toivehet nuoret ja toivottuus,Yö synkkä ja nouseva päivyt uusSydämmessäni vaihtelee.
Vaan huoleti siellä ne taistelkoot,Kunis vartun mä voimiltain,Elon päiviä karvaita maistelkootJa roihuna liekit ne leimutkoot,Ne kätken mä rinnassain!
Ken tyventä ikänsä huopailee,Hän myrskyä tunne ei.Ken valjuna vaivoja huokaileeTai murheensa kyynelin suolailee,Mies oikea hän ole ei.
Siis impeni nyt sinä oivallat,Miks' joskus mä synkäksi käyn:Miks' joskus mä, kun sinä naurahdat,Tai riemuitset tahi laulahdat,Niin kumman oudolta näyn.
Mut anteeksi tuo sinä mulle suo,Sydän tanner taistelun on.On mullakin hetkiä, jolloin luoSulopaistetta toivon päivyt tuoKeskeyttäen taistelon.
Sunnuntaina.
Kaunis, kirkas nyt on aamu,Aamu armas sunnuntain.Tuolla siintää kirkon haamu,Kaikuu kellot kumahtain.
Venhot viiltää järven pintaa,Kaikki kirkkoon kiirehtää.Valkovaate peittää rintaa,Juhlahuivit välkähtää.
Minä kurja synnin lapsi,Astun arkivaatteissain,Paljas rinta, takkuhapsi,Eikä pappi aatteissain.
Minä kuljen kukkulalle,Jolla nurmi vihannoi.Istun sinne kuusten alle,Kuulen kuinka kuuset soi.
Kuulen kuinka linnut laulaa,Kuinka laine loiskuttaa,Katson kuinka aallot kaulaaSulo saaren rantamaa.
Täällä istun yksin aivan,Enkä veisaa, äännä en,Näen päällän' sinitaivaan,Töitä luonnon katselen.
Avaruus mull' armahampiKirkon kolkkoutta on,Luonnon hiljaus rakkahampi,Kuin on laulut joukkion.
Hääilta.
Syysillan synkkä varjo jo kattaa maiseman,Ja paksu pilvinen vyöhyt tulet kätkevi taivahan;Niin jylhänä kuohuvi koski, aho, kangasmaa kumajaa,Ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.
Kivenheiton päässäpä siitä tuoll' kartano uljas on,Sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton.Syysiltanaan synkät varjot loitompahan siirrähtää,Kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.
Siell' on niin ihmehen hauskaa, siell' nuoriso riemuitseeElon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee.Ja poskuet poikien hohtaa, povet paisuvi impysten,Ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.
Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten,Ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen:Hääiltanahan toki sentään kai kaikki ne riemuta voiJa tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!
Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan,Lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan:"Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen",Näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.
Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuileeJa vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,Nyt riemuitaan elämästä, nyt ompihan nuorten häät!
Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanonSiell' seisovi yksin nainen kiven reunalla kallion.Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa,Ja syksyen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.
Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää,Ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää.Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuileeJa vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.
Jo hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät.— Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää,Povellansa hän hellivi lasta, repaleillahan lämmittää;
Vaan kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa:On tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa.Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu,Ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeutuu.
"Voi lapseni, kurja on äitis', vaan taattosi kurjemp' on,Lupauksia äitisi uskoi vävyn uljahan moision;Niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui,Sun taattosi uljas petti, hän neitohon armastui.
Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen,Jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? — —Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun,Vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun.
En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään.— Niin lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!"Hän painavi raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen,Ja syksyen kolkko viima vie silmästä kyyneleen.
Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkähän hohteen luo,Ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo:Siell' hohtavi posket, uhkuu nais-rinnat, täyteläät,Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät.
Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa,Niin hurjan säihkyvä katse yön selkähän tuikahtaa:"Oi lapseni! kuolema meille on onnehen suorin tie,Sill' tuskinpa helvetissä olo karvaamp', synkemp' lie!
Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskehen kuohuavaan,Ei meille yhteiskunta suo silloin siunaustaan,Ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden,Tää onpihan uskonoppi kirkkomme ja pappien.
— Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman,Hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan,Mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuonJa pehmeän haudan siellä näin pienoiselleni luon,Kuin näännytän kuoloon häntä; ja jos jäiskin hän elämään,Ikipäiviksi kannettavakseen näin äityen sais häpeän".
Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa,Sydän taukovi sykkäilemästä, povi synkästi huo'ahtaa,Kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan,Ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyhyn vahtoavaan.
Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuileeJa vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee,Siell' hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläat,Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät!
Totuutta huudat.
"Totuutta huudat yhtenään,Totuutta toimeen, elämään,Totuutta uskoon, rakkauteen.Totuutta käytökseen!
Vapautta työlle tietehen,Vapautta puheen, aattehen,Vapautta sanan, lausunnon,Vapautta uskonnon!"
Näin huutelet sä innossas,Oot mielestäsi oikeass',Kun hengen, aatteen kahlehetSä murtaa koittelet.
Niin luulet, niinhän luulla vois,Ett' meilläkin, kuin muilla, ois;Vaan erehdys on suuri tääJa siksi vielä jää!
Ei meillä vapa olla saa,Ei aatettansa paljastaa,ja oma uskon vakuutusOn meillä kauhistus.
Totuutta taas ei elämäänSuvaita meillä mielellään,Ja puhe suor' on — loukkausJa suuri pahennus!
Sä tokko nyt jo ymmärrät,Sä turhaan huudat, ryntäjät?Totuus on meillä mahdotonJa vapaus uskonnon.
Neidon silmä.
Impi, kurja sydämmesiOli ensin herttaisin,jotta säihkyn silmiesiPäiväksi mä vertailin.
Mutta että silmäs palo,Joka tunki rintahain,Oli revontulten valo,Kylmä, kolkko tietää sain.
Jumalan kestit.
(Mukaelma).
Pidot kerran taivaassa laitettiin,Kaikk' hyveet kestihin kutsuttiin.
Tuli pieniä, suuria joukottain —Jumal' kohteli kaikkia armahtain.
Salin ympäri siellä he istuivat,Hyvämielin haastelit, nauroivat.
Mut kaukana loukossa neitoa kaksJumal' huomasi, arvasi vierahaks.
"Nuo toistaan eivätpä tunnekkaan,Ne mun saattaa täytyvi tuntemaan".
Kädest' saattoi toisen hän toisen luo:— "Esitellä mun vieras nyt sulle suo,
Hyväntekeväisyys! sekä kiitollisuus!Kai mielehen teille on tuttavuus?"
Ah niin, ihan säpsähti neitoset,— Tutut kuink' oli tuollehen vierauneet?
En rakasta tyyntä.
En rakasta tyyniä mä lahdelman,En lampea aallotonta!Ikävää on onnikin ainainen,Ykstoikkoista aika on rauhainen,Jos myrskyjä ei ole ollenkaanEi ollenkaan,Vaan kaikki on kiihkotonta.
Ei kuulune tyyneys maailmaan,On taistelu elämän ehto.Lepo, rauha ne enteitä kuolon on,On haudan kolkkous kiihkoton —Tuli, into se suoraa on elämääSe on elämää,Jalon, suuren, aattehen kehto!
Kuutamalla.
Istuin kerran taivas-allaKuutamallaTarkastain,Kuinka tähdet rauhaisasti,ArmahastiTuikki vain.
"Ei ne tunne ihmis-huolta,VarjopuoltaElon tään;Ei ne tunne pettymystä,KärsimystäEnsinkään!"
Näin mä mietin. Toivoskellen,KaipaellenHuudahtin:"Oi jos oisin tähtö vainenTaivahainenMiekkoisin!
Naulitsisin rauhaisuutta,MurhetuuttaAina vain,Tunteheni tuudittaisin,SammuttaisinRinnassain."
Kaduin kohta mietelmääni:SydäntäniVaihda en.Sekä myrskyisätä ettäTyyntä vettäSoutelen.
Kevään orvokille.
Kevät koitti, taivahaltaPäivä paistoi, hellitti,Kunnes tuolta nurmen altaPisti päänsä orvokki.
Ei se ihmeen ihanainenOllut kukka raukka tuo,Ei se ollut loistavainen,Tuoksuaan ei meille suo.
Mutta varhain kevähällä,Ruusuja kun kaivataan,Voihan silloin orvokkikinOlla kaunisteena maan.