Metsässä eräällä kivisellä aholla seisoo pieni uudistalo. Sen eteläisellä puolella näemme somalla, päivänkaltevalla rinteellä vihannot pellot, peltoen alla niityt; mutta pohjoisessa kohoo ylös korkea, harmaa vuori, jonka harjulla seisoo muutama matala ja kuihtuva mänty.
On kaunis sunnuntai-ilta kesäkuussa. Heleästi paistaa aurinko länsitaivaan jyrkältä, lähestyen metsien reunaa. Vuorella näemme kaksi miestä. He ovat isä, joka tämän uudistalon jylhästä korvesta rakensi, ja poikansa, joka parhaillaan hallitsi isäntänä samassa talossa. Hauskalla, iloisella silmällä katselevat he luontoa, joka heidän jalkaensa alla näytäiksen kesän täydessä puvussa. Me kuullelkaamme heidän kansapuhettansa.
Sanoi isä: »Poikani, sinä olet onnellinen; raitis on ruumiis ja mieles; on sinulla nuori, rakastettava vaimo, jonka par'aikaa näen astelevan kotoansa kohden tuolla niitulla, ja isä olet sinä terveelle, korealle lapselle. Ja mitä vielä? Vapaana asut sinä omalla turpeellas, jonka kamaralta sua kenkään ei karkoita pois. Ja katsos kuinka niityt ovat mehuisat ja mikä muhkea oras tänäkin kesänä lainehtii pellollas. Poikani, huomaitse onnes».
»Siihen tyydyn, isäni; mutta huikeammin, suruttomammin tässä elettäis, jos tuo naapuritalo tuolla, Raiskio, joka kohta myydään, joutuisi alleni myös, liittyisi yhteen kototaloni kanssa. Aatos, että joutuu se kohta jonkun toisen omaksi, vie minulta usein öitten unen.» Niin lausui nuori, uljas isäntä Eerikki vanhalle isällensä.
»Näenpä ettes vielä voi arvata rauhallisen onnes kalleutta. Mutta enpä sitä ihmettele. Ethän ole vielä nähnyt tuhon mustaa, hirmuista peräseinää; raatamista raskasta olet tosin koettaa saanut ja siinä kestänyt; mutta käärittynä helmahan onnettomuuden et ole vielä oljennellut, ja siitä sun korkeus varjelkoon.»
»Kuitenkin onneeni tydyn, sen sanoin; siinä, missä oli kylliksi teille, olkoon minulle myös ja kaikelle perheelleni.»
»Hyvä! Mutta muista, huomenna sun tulee lähteä kaupunkiin; sentähden nyt rientäkämme varustamaan kuorma.»
Niin haasteli isä ja poika kesä-illan liepeässä ilmassa vuorella ja riensit he viimein toimiinsa alas. Kotiin asteli myös pitkin pellon viheriäistä pientaretta Eerikin vaimo, nuori, keltatukkainen, lempeä nainen; syvä tyyneys ja vakuus asui hänen otsallansa. Riensi häntä vastaan eräs nuori tyttö, kantaen sylissänsä pientä, riepasta lasta, Eerikin ja hänen vaimonsa ensimmäinen rakkauden hedelmä. Rinnoillensa äiti lapsensa otti, istui tuuhean tuomen juurelle talon viheriällä pihalla, säteilevällä katsannolla povensa hän paljasti, ja pienoinen nautti ihanata ravintoonsa. Siinä istui onnellinen äiti, koska karja kujalla kotiin lähestyi ammuen ja kelloen kilinällä; ja kodon portilla seisoi nyt myös isä ja poikansa Eerikki. Vaimo, lapsi povella, tuomen juurelta ruohosella kedolla tervehti miestänsä iloisella myhäilyksellä, ja samoin vastasi häntä mies. Hellästi he rakastit toinentoistansa.
Uljaasti valmistavat nyt kaupunkikuormaa isä ja poika. Siinä kirveet paukahtelee ja köysiä kiivaasti jännitellään. Mutta talon lehditetyssä tuvassa nuori emäntä palvelijansa kanssa perheelle ehtoollista rakentaa ja evästä hänelle, jonka huomenna on matkalle lähteminen.
Honkasen, valkean pöydän ääressä istuvat viimein talon asujaimet kaikki, ja koska atria on päätetty, rientää he unen lepoon. Rauha ihana vallitsee sekä sisällä huoneessa että ulkona tyyneenä kesäkuun yönä.
Kaupunkiin Eerikki matkusti, kauppansa onnistui, ja viimein joutui hän seuraan iloisten kumppanien, joiden kanssa näemme hänen lopulta istuvan korttipöydän ääressä. Joukossa löytyi myös eräs petollinen pelaaja, tarkoittaen tässäkin tilaisuudessa harjoitella konstiansa. Kurjat kohtalot ja pahuus oli painanut inhoittavan kuvasimensa hänen kasvoillens'. Mutta luulipa toki olennossansa näkyvän jotain, joka osoitti, ettei vielä kaikki siemenet johonki parempaan olisi menehtyneet hänen povestansa. Toki, nyt harjoitteli hän kavaluuden ammattiinsa, ja Eerikki, huomaten hänen petoksensa, tulistui, rynkäsi hänen päällensä kuin kotka, ja ankaran muistutuksen sai pettäjä hänen kädestänsä.
Hetki kului. Petollinen pelaaja ilmoitti kadottaneensa kellonsa; yleinen katselmus pidettiin ja se kaivattu kappale löydettiin viimein Eerikin taskusta. Kaikki seurassa katsahtelit kauvan hämmästyen hänen päällensä. Hän itse kamastui, hän kauhistui, eikä tainnut moneen aikaan sanaakaan lausua. Viimein hän vimmoissansa vannoili ja sadatteli taivaan nimessä ei tietävänsä, kuinka kello on joutunut taskuunsa. Tämä ei auttanut. Hän vangittiin, johdatettiin linnaan, ja jääkylmä väristys karsei hänen ruumistansa, koska eteensä avattiin vankihuoneen musta, hirmuinen rauta-ovi. Pian istui hän kahleet jaloissa lavallansa, ja epäilyksen hurmiossa viehkeilivät hänen aatoksensa, jossa tilassa hän viimein kallistui alas ja nukkui. Mutta hirveämpä vielä tätä oli heräämisensä yöllä. Kylmät kahleet, akkunan paksut kalterit, lujasti teljetty ovi ja huoneessa haudan pimeys ja äänettömyys; kaikki tämä synnytti sielussansa äärettömän kauhistuksen. Hän muisteli kotoansa kivisellä aholla yläpuolella vihantoja peltoja ja korkean vuoren alla. Hän muisteli kaunista, lempeätä vaimoonsa, pientä lastansa ja vanhaa hurskasta isäänsä, ja koskena juoksit kyyneleet poskillensa. Hirmuinen kohtalo, olla syntynyt, kasvanut ja miehistynyt metsäsessä majassa keskellä hymyvää luontoa, parissa luonnonlasten lämpysten sydänten, ja äkisti tulla syöstyksi kylmien kivimuurien sisään ja vielä kylmempien vankivartiain huomaan! Tämä oli Eerikin kohtalo nyt.
Kauhea oli myös hetki, koska Eerikin onnettomuus tuli tiedoksi hänen kotonansa. Se oli käsimuserrusten, valituksen ja itkun hetki. Liikkumatta toki istui vanha isä pöydän päässä; mutta kosteat silmänsä ja huultensa vapiseminen näytti, kuinka vallattomasti sielunsa temmelsi. Mutta tuska perin valloitti hänen nuoren miniänsä, joka kiljui sydämmensä ahdistuksessa, tempoili koreata, keltaista tukkaansa, viskellen itseänsä sinnen tännen, ja hänen silmissänsä synkeä himeys peitti päivän valon. Viimein huomasi hän pienen, korean lapsensa; hänen sieppasi hän syliinsä, likisti sen vasten rintaansa, ja niin asettui vähitellen hänen sielunsa myrskyvä vimma ja sijan sai kyynelten helmivirta.
Monta päivää uudistalon tuvasta huokauksia kuultiin ja itkusta raukenevia katsantoja nähtiin; mutta viimein vallitsi toki huoneessa hiljainen, äänetön murhe. Kaukainen, riutuva toivon liekki loisti tämän talon asujainten silmistä, sen toivon, jonka esine on hautamme toisella puolella. Onnellinen hän, joka päänsä taitaa painaa ijankaikkisen isän helmaan; hän viimein kaikki kantaa voi.
Kulunut on kaksi viikkoa. Kohdataksensa vangittua miestänsä on talon nuori emäntä kulkenut kaupungissa, mutta eipä laskettu heitä suullisesti toinentoistansa kohtelemaan. Sanomattoman murheellisella mielellä lähti jälleen kotihinsa vaimo; mutta lähdettyänsä saattoipa toki vankivartia Eerikille melkoisen nytyllisen ruoka-aineita, jotka laittanut oli oman vaimonsa hellä käsi.
On heinäkuun ilta. Eerikki, syventyneenä aatoksiin, istuu hämärtyvän vankihuoneen lavalla. Huomenna on päivä, jona hänen tulee lähteä tutkintoon ja kuulla tuomionsa. Hän uumoili kellon joutuneen taskuunsa toisen miehen käden kautta, ja hänen sydäntänsä leikkeli, tietäessään olevansa mustimman petoksen saaliina. Aatos, olla syyttömästi pidettynä niin halpana pahantekijänä kuin varas, taitamatta todistaa viattomuuttansa, se aatos puree ytimiin. Mutta Eerikkiä lohdutti kuitenkin tieto, olla viaton edessä kasvoen korkeuden Herran. Näissä mietteissä ja muistellessa armasta kotoansa kivisellä aholla, harmaan vuoren alla, istui mies, ja tehtyään iltarukouksensa, ja hartaammin kuin koskaan ennen, vaipui hän lopulta syvään uneen.
Uneksumisen siivillä kiiteli hänen mielensä ulkona vapaassa luonnossa. Hän näki taivaan reunalla kototienoonsa metsäin ihmeellisen hienoina väikkyvän hopeavalkeassa ilmassa; sinertävät virrat hän näki ja koskien kohinan kuuli, ja ihanalle tuntui hänelle unensa. Metsien sanomaton hienous ja hiilakkaisuus kirkkaassa ilmassa tunkesi armahimmalla hekumalla hänen sielunsa syvyyteen. Hän heräsi, loiskahti ylös sijaltansa, mutta—mikä vimma!—kahleet kalisit jaloissansa. Hänen silmänsä tuijotteli, hirmuisesti vääntyivät huulensa, ja, kiivaasti painaen kätensä vasten otsaansa, kallistui hän vuoteellensa takaisin. Siinä hetken maattuansa synkeimmässä mielenlaadussa, nousi hän taasen ylös, puki päällensä ja varusti itsensä tutkintoon.
Kuuluu vihdoin askeleita hämäräisestä käytävästä, rauta-ovi avataan ja sisään astuu vankivartia ja hänen seurassansa petollinen, kortinheittäjä kolkolla muodolla. Tästä kummastuu Eerikki ja vielä enemmin, koska vihamiehensä lankee polvilleen hänen jalkainsa juureen lausuen:
»Hellitä kahlees, mies; minun on vuoro niitä kantaa nyt. Sinä viaton olet, mutta minä täynnä petosta kuin perkele. Hellitä kahlees ja anna ne minulle, minä huvikseni niitä kannan monen syntini sovinnoksi».
»Mitä tahdot? Selitä!» lausui Eerikki.
»Kuule tunnustukseni: minä itse saatoin taskuus kellon, kostaakseni sinua. Viaton olet sinä. Ja nyt, kiroo minua, jo ennen kirottua. Sinä viaton olet».
Vankivartia sanoi: »Sen on hän asianomaisille jo ilmoittanut vierasmiesten kuullessa. Sinä olet vapaa, ja minulla on käsky hellittää kahlees. Tänne tamppi ja väkivasara!»
Haasteli nyt Eerikki: »Siis astuu taivas helvettiin alas lausuen onnettomalle sielulle siellä: nyt on sovinnon ja riemun päivä, tule helmahani; sillä kaikki on anteiksi annettu. Mitä olet tehnyt, mies!»
»Pimeyden työn».
»Mutta olenhan onnellinen nyt! Kohta on sylissäni ihana, armahin vaimoni, kohta isäni ja lapseni. Oi sä pienoinen!»
»Taivas, tyhjennä hänen päällensä koko autuutes sarvi!» sanoi syntejänsä katuva mies.
»Kohta mun vuorittaa kodon metsät ja peltoen heilimätuoksu.Todellisuudessa nyt kaikki on yhtä ihanata kuin unessa menneenä yönä.Se uni vapautta ennusti, se oli taivaan uni. Siis olet tunnustanut,mies? Mikä pakoitti sun siihen?»
»Omantuntoni vaivat kauheat. Oi, viattomasti kärsinyt mies! taidatko vielä anteiksi antaa?»
»Kaikki, ja sydämmeni pohjasta. Olis mulla enemmin sulle annettavaa, niin antaisin. Toki, jääpä multa tänne jäljelle muutama leipä, vaimoni kädestä tullut—sinä lempeä iltatähti!—jää, multa muutama leipä jää; ne olkoot sun perintös.»
»Ne tarvitset itse eväänä tielläs.»
»Mua evääni kotona vartoo; älköön murenata ennen suuhuni tulko. Minä aamukarjan laitumelle kulkevan näen kujalla lähellä Keltaniemen niittua. Ota vastaan almuni, mies; täällä on ravinto joteskin tiukka. Ota vastaan, sen sulle sydämmestäni annan.»
»En löydä sanoja kiitokselleni sua kohtaan. Myös kiitän taivaan Herraa, joka silmäni avasi vielä näkemään kadottavaa pimeyttä, jossa oljentelin. Tule, rautakahle, sä ihana, viileä voide polttavalle omalletunnolleni!»
Niin haastelit he, ja koskipa tämä kohtaus vankivartianki sydäntä. Hän tehtävänsä teki, päästi kahleista viattoman miehen; ja niinkuin janoova peura rynkäsi Eerikki linnasta ulos. Mutta sen toisen, kurjan, jalkohin kilisevät raudat kiinnitettiin ja ryskinällä taasen teljettiin vankihuoneen raskas ovi.
Kuumasti paistaa puolpäivän aurinko. Pitkin santaista, tomuvaa tietä astelee kiivaasti Eerikki kotoansa kohden. Hän astelee lepäämättä, tuntematta yhtään väsymystä, ja ilon tulesta silmänsä liekehtii, koska liehtoo häntä vastaan kesän liepeä tuuli. Ilta lähestyy, vaeltajamme poikkee sisään erääseen majapaikkaan, jossa hän kohtaa kaksi nuoruuden ystävää ja kylänmiestä. Heillä oli jo tietona Eerikin onnellinen vapautuminen vankeudesta ja siis hänen viattomuutensa myös. Riemuten käyvät he tervehtimään kasvinkumppaniansa, tarjoten hänelle mikä oltta, mikä viinaa. Mutta Eerikki ei viipynyt; vaan, tyhjennettyään kaljatuoppinsa, läksi hän kiireesti taasen kulkemaan eteenpäin.
On yö. Pitkin sumuista kotoniittua käyskelee jo Eerikki; nyt astelee hän tiellä, joka johdattaa ylös taloon laihosarkoen välistä, ja kaikkialla vallitsee äänettömyys ja rauha; kuuluu ainoastaan ruisrääkän ääni viheriänkeltasen, hedelmöitsevän viljapellon ihanasta kätköstä. Nyt seisoo hän kotonsa ruohosella pihalla katsellen huoneita, puita ja kiviä ympärillänsä, jotka synnyinpaikan ihanassa piirissä katsahtelit niin tuttavasti, lempeästi häntä kohtaan. Nyt kuulee hän aitan alta hiljaisen murinan; se on hänen koiransa, joka toki pian tunsi isäntänsä eikä haukkumisellansa ehtinyt herättämään talonväkeä, vaan loiskiili Eerikin ympärillä vingahdellen ja liehakoiten vimmatusti. Mutta tuvan akkunan ääressä seisoo nyt Eerikki, katsahdellen äänetönnä huoneeseen, jossa kaikki makaavat sikeässä unessa. Peränurkan vuoteella näkee hän isänsä syvästi nukkuneena, toisella vuoteella vaimonsa, vaalea, äänetön ja lempeä kuin yöseen lilja, makaavan, lapsi käsivarrella. Hän ei tahdo heitä herättää; vaan huvittaapa häntä enemmin, viipyä vielä joku aika tietämättömyyden ihanassa hämärässä ja säästää kohtaamisen hetkeä. Kauvan katseli hän tätä rauhan kuvausta lakeassa tuvassa tyyneenä kesä-yönä. Viimein läksi hän iloisen koiransa kanssa katsomaan märehtivää karjaansa, joka lepäsi tarhan havusella sialla. Hän ei tainnut olla vähän naurahtamatta katsellessansa pientä, jukuripäätä sonnivaskaa, joka vakailla, totisilla silmillä tuijotteli hänen päällensä ja, ravistaen päätänsä ja puhaltaen, viimein pakeni ometanvajan verhoon, josta kuului pääsköspariskuntain kirahteleva ääni korkeilta vuoteiltansa katto-ortten kyljissä. Tästä taasen astui öinen vaeltajamme harjulle sen korkean vuoren, joka, niinkuin tiedämme, seisoo talon pohjoisella puolella. Istui hän erään männyn juurelle vuoren kiireellä katsahdellen kaukaisiin ääriin, ja hänen aatoksensa käyskeli hiljaisessa hekumassa. Mutta tämä rauhallisesti lepäävä luonto ympärillänsä vaivutti viimein myös hänen Unosen hienoon helmaan.
Aamu koittaa. Levoltansa nousevat talon asukkaat, käyvät kukin askareihinsa, ihmetellen miksi heidän koiransa tänä aamuna niin tavattoman vilkkaana leiskuilee ja häntäänsä viskelee.
Kuuluu nyt kujalta kova rattaan tärinä ja korkea meteli. Ne kaksi kaupungista matkustavaa, jotka Eerikki kohtasi majapaikassa, ovat päättäneet tulla viettämään vapautetun vangin riemupäivää hänen kotonansa, ja, joteskin päissään, ajavat he nyt pihalle, huutaen: »Eerikki! Missä on Eerikki?» Käy heitä vastaan Eerikin vaimo katsahdellen heidän päällensä kummastuen, ja koska he taasen uudistavat kysymyksensä, lausuu hän:
»Miksi tämä pilkanteko teiltä? Miksi etsitte täältä häntä, jonka tiedätte istuvan kahleissa, te tunnottomat miehet?»
»Vaimo, kiitä Jumalaa, ettäs valehtelet nyt. Kahleet ja vankeuden on hän jättänyt kuin mato kuorensa. Vapaa on poika, vapaa kuin sorsa valtameren pinnalla, kuin pääsky ilmassa. Eikö ole hän jo kotona?»
»Korkeuden Jumala! Puhutko totta, mies, vai mielitkö laskea hirmuista leikkiä?»
»Jos en puhu totta, niin tulkoon käpy suuhuni kuin naudan suuhun. Mutta totuutta ilmoitan, ja sentähden olkoon suuni vapaa kuin rihtätappavan härjän. Jumala, suo minulle nyt Bileamin aasin puheen-voima, ja ravistelsinpa tässä selkämunia aamuhetkellä! Jaa, sinä Eerikin kaunis kukkanen, hänen valkea vuohensilmänsä, nyt kiiltäköön poskellas iloinen aamukaste. Ilosta itken minäkin ja rakas toverini tuossa myös. Jaa, vapaa on miehes. Viattomasti heitettiin hän pimeään torniin, mutta viattomuutensa tuli ilmi, ja nyt astelevat töppösensä kotoa kohden, sen tiedämme. Peijakas! jos ei hän nyt etsi itsellensä rautarahaa, niin saapa hän minulta aikalailla korvallensa. Kauppa oli alusta huono, mutta päättyi hyvin, ja sentähden tyhjennämme tänäpän oivalliset harjakannut. Mutta koira vieköön! istuupa poika nukuksissa männyn juurella tuolla vuoren harjulla.»
Vuorelle katsahti vaimo, näki siellä miehensä aamun hohtavassa paisteessa. Nyt, likistäen rintaansa kädellään ja nojaten itsiänsä vasten tuoksuvan tuomen rankaa, lausui hän: »Tukehtuuhan sydämmeni, mutta ihanasti. Oi minua katalaa naista, missä murheen synkeässä yössä olen käyskennellyt! Mutta pimeys siirtyy pois ja suljettu povi lievimään pääsee taas. Oi minua kurjaa, oi minua onnellista! Hän sydämmeni valkeus oli, ja nyt on hän tullut kuin aamun siivillä».—Niin hän haasteli ihanassa häiriössä; mutta äkisti jätti hän pihan, kiirehti ylös vuorelle kuin keväinen, hurja kilo. Siellä jo seisoi vanha isä ilon loistavilla silmillä katsellen uneksuvaa poikaansa. Hetken katselit he molemmat häntä äänettöminä, vaivuit sitten polvillensa hänen viereensä, ja kätensä laski vaimo miehensä olalle, kätensä laski isä poikansa toiselle olalle, ja ihana, juhlallinen aamuvirsi kaikui heidän huuliltansa. Uneksuvan korviin kuului laulu, ensisteen niinkuin hiljainen soitto etäisistä tienoista; viimein kuului se kovemmin ja herätti lopulta miehen. Muutama silmänrävähdys tuijotteli hänen katsantonsa; mutta pian oli hän täydessä huomiossa, istui liikkumatta virren loppuun asti, silmänsä teroittaen korkuuteen päin. Kahtena kirkkaana lähteenä, joiden pohjalla säteilee auringon kuva, loistit vapautetun vangin silmäkuopat, täytettyinä kyynelten hopealla. Kyynelissä viruivat myös isän ja nuoren naisen posket, mutta lempeästi helisi laulu ja vastauksen antoi aamumetsän kaiku. Virsi päättyi ja kiivaasti syleilit toinentoistansa mies ja vaimo, poika ja isä, ja astuit viimein vuorelta alas.
Mutta ne kaksi matkustajaa olit makeasti nukkuneet viheriälle pihalle, päät rakkaasti yhdessä. Väsyneet saivat levätä rauhassa; mutta iloiseen tupaan astui onnellinen seura. Ja katoisiko koskaan heidän muistostansa tämä aamuhetki?
Kuningas päähänsä painakoon voiman loistavan kruunun, konstiniekka laakeriseppelen ohauksiensa ympär, ja sodan-päämies voittakoon suurimman tappelon sodan tanterella, ja kenkään heistä ei kuitenkaan pidä tunteman iloa niin ihanata kuin asujaimet uudistalon avarassa tuvassa tänä aamuna. Pöydän päässä istui isä, lukien vanhasta virsikirjastansa »kiitosta matkan päätettyä»; loimottavan tulisijan vaiheilla nuori miniänsä rakenteli murkinaa perheellensä, usein katsahdellen ihmeellisellä hymyllä miestänsä kohden, joka, pieni lapsi sylissä ja hartaasti kuullellen isänsä lukua, istui akkunan ääressä, jonka kultanen kuva kimmelsi puhtaalla laattialla. Myös talon uskollinen koira näkyi ottavan osaa yleisestä ilosta. Liehutellen häntäänsä kävi hän milloin yhden, milloin toisen luoksi, katsellen heitä leimuvilla silmäniskuilla.
(1852-55)
Etäällä kylästä, synkeen metsän takana, seisoo ahon rinteellä Muistolan talo; rikas ja kaikilta kiitetty, erinomaittain köyhiltä, joiden turva ja suoja se aina oli. Harvoin meni tässä päivä ilman osoittamista armotyön.
Tämä talo on kaunis päältänähden. Sen valkeet akkuna-pielet lainaavat sille lempeyden muodon. Sen ympäri seisoo kymmenen pihlajaa, »muistuttaen lain kymmentä käskyä», niinkuin tämän talon esi-isä sanoi, koska hän istutti nämät puut iki kauneudeksi talollensa.—Tästä muutama kivenviskaus pohjaan päin, seisoo vuori, jonka harjun seppelöitsee ryhevä mäntymetsä. Katsellessa tätä metsää, kuvaileevat sen puut monta eriskummallista kuvaa taivaan kannelle: Tuossa äiti lapsi helmassa seisoo; povi paljastettu ja pohjatuulessa liehuu kaula-liina. Piskuansa katselee hän nauru-suin, raviten sitä rinnan mannalla. Tuossa kaksi mäntyä niinkuin kaksi syleilevää ystävää. Tuossa kannustaa ratsastaja orhiansa, joka vimmassa loiskii. Siinä on sankarimme satoja vuosia osoitellut uro-töitänsä, miekka kourassa, sotien pilvi-peikkoja vastaan taivaan tantereilla. Korkein kaikista kuitenkin seisoo tuossa honka, niinkuin viisauden kuninkas, tyyni ja juhlallinen. Vielä näkyy tuolla vuoren jyrkällä yksi kuva; siinä kymärtynne ukko, sauva kourassa, haudan partaalla istuu. Autio ja tyhjä on hänen ympäristönsä, mutta hänen vieressänsä seisoo toivon enkeli, kuiskaen häntä korvaan ja viittaen kädellänsä itään päin.—Monta muuta muotoa näet siellä, aina kuinka mielit kuvastella. Mutta näin kuvasteli Muistolan ihana Eriika, talon ainoa tytär. Näin kuvasteli kesäöisiltä unetoin impi, katsellen luontoa salin akkunasta. Riutuva katsanto osoitti että hänen sielunsa havaitsi niinkuin jonkun kangastuksen tuntemattoman kaukaisuuden someudesta.—Kaunis hän oli, se laaksoen kaino impi: Tumperat hiukset reunastit hänen otsansa, joka kiilsi niinkuin pilvi päivä-paisteessa; ja silmät tämän otsan alla olit kuin rauhan kammiossa kaksi akkunaa; hänen suunsa hymäili niin armaasti kuin idän rannalla aamuruskon viiru, niin täynään ihastusta mutta myöskin osoittava jotain synkeyttä.—Hän oli vanhempainsa rakkaus ja ilo, monen nuorukaisen toivon koi ja köyhäen armahtava enkeli. Kirkkovieras joka sunnuntai, nähtiin hän arkioimina aina askareissa, autellen äitiänsä emännyksessä. Talosta aittaan, aitasta taloon asteli hän toimeljas ja vaiti, sekä ilta- että aamu-virkku.
Kaunis oli neitseen elämä, mutta kauniimpi vielä hänen kuolemansa, sillä varhain tuoni hänen temmai täältä. Ankaruus on täällä pysyväinen ainoastaan vähän aikaa.—Kerran koska hän heinä-niitulla haravoitteli päivän kuumuudessa, tunsi hän, illan joutuessa, voimansa raukevan ja käsivartensa raskauntuvan. Otsa poltti, veri suonissa kiehui ja korvissa kaikuit vaisut kelloen äänet. Nyt heitti hän heinät silleensä, pisti haravansa maahan ja lähti kotja päin; käsi otsalla kulki hän pitkin nummea illan ikävyydessä. Mihenkä hän katsoi tarjoi luonto synkeyttä vaan, sillä mieltä käänteli elon ilta. Tultuansa kotja, viskasi hän kiireesti liinan päästänsä, riensi vuoteen lepoon ja nukkui, nukkui, herävyi ja nukkui taas; rinta nousi ja vaipui, posket poltit ja hiki helminä otsalta juoksi. Neitsy, ennen aina vaiti ja harva-sanainen, haasteli nyt lakkaamati, hourien kiivaasti. »Mun äitini, mun armaani! hän sanoi, umpele nyt minulle uusi hame, valkaise ja kirkasta se pellon kauniilla kedolla, kirkkaaksi niinkuin aurinkon terä. Pois minun lähteä täytyy, sillä kellon äänen kutsuvan kuulen. Se sointo kaikuu niinkuin viita tuulessa, ilta-tuulessa kaukainen viita.» Niin juttui hän, mutta murhe taloon tuli; isä murehti, äiti synkeellä mielellä hametta umpeli tyttärellensä ja itki, itkit myöskin kaikki palveljat. Eriika, hän ei itkennyt, vaan teki ahkerasti työtä kuoloon päin: rinta nousi ja vaipui, posket poltit ja hiki helminä otsalta juoksi. Niin meni viisi kirkasta kesä-päivää, meni viisi yötä ihanaa ja koska kerran lähestyi lauvantai ja sen aurinko länteen kallistui, niin välähteli neitseen katsanto. Hän nousi ylöös vuoteeltansa, virutti kasvonsa, puetti päällensä hameen, jonka hänen äitinsä oli valmistannut, ja antoi piikoen palmikoita tumpuran tukkansa. Hänen poskensa loimotit niinkuin tulen liekki, ja niinkuin tuli oli hänen puheenpartensa. Hän sanoi nyt tytöllen, kuin oli hänen kasvokumppaninsa: »Sisareni! sido kranssi mulle. Armahaani, juokse Saaroniin ja poimi helmaasi kukkaisia sieltä. Saaronin kukkaisia tahdon minä, sillä niiden lempee viileys mun ohaukseni polton sammuttaman pitää.» Tyttö meni korkeella itkulla pellon pientäseelle noukkimaan kukkaisia kranssiksi sairaalle. Kransin kauniin toi hän Saaronista ja painoi sen kuolevaisen päähän. Niinkuin seppelöitty morsiain istui Eriika jälleen vuoteellensa nojaen itsensä vasten äitinsä rintaa. Siinä, kallistunneella päällä, hän väsynneenä ja uneljasna hiljaa huokutteli, eikä hänen muotonsa enään osoittannut taistellusta vaan rauhaa. Tuonen herra, kerran anastaen elon linnan, taukoi ampumasta nuoliansa ja salli että ne harvat ja voimattomat henkivartiat kuin vielä löytyi jäljellä elon karnisonista, lähdit vapaasti uloos linnastansa. Vaiti oli äiti, vaiti isä, vaiti olit kaikki, jotka ympäri seisoit. Äänettöminä katselit he Eriikaa, jonka henkitys heikeni ja huulet sinistyit.—
Nyt on Muistolassa liikuntoa, työtä sekä vanhoilla että nuorilla, teuhina ja kiire jokaisella henkellä, sillä se oli Eriikan peijais-aatto. Talosta aittaan, aitasta taloon pitkin polkua yli kauniin pihan juokseevat kylän neitseet vilppaina auttaina juhlan varustuksessa. Akat elo-tuassa toimitteleevat: mikä pesee, mikä oltta prykää ja mikä korstenilla keitossa pyörii. Emäntä itse, aina töissänsä tarkka, vehnaisia leipoo pöydän päässä ja silmäilee uloos vainiollen, koska tulleen vieraat kauka-kylistä. Perä-akkunasta päivä paistaa ja uuni loimottaen lämpii. Mutta sinisessä arkussansa Eriika lepää salin hiljaisuudessa, eikä kenkään hänen pyhää rauhaansa täällä hämmennä. Välistä toki käy hänen äitinsä tervehtimässä nurmelintuansa, katsomassa kelmeetä kalman vierasta. Asetellen hänen kranssiansa eli hänen pukuansa sovitellen, juttelee hän lapsensa kanssa:
»Levä rauhas kaunoiseni,Kohta pääset tuonen-tupaan.Siel on seinät sammaleiset,Hieno hieta permanolla.Eikos kelva lapsen maata,Ilman kyljen kääntämätäOlka-pään ojentamata.»
Niin hän, keskellä kiirettänsä, juttelee täällä tyttärensä kanssa; silittelee vielä hänen hiuksiansa ja rientää jälleen askareihinsa.
Ilta joutuu, vieraat lähestyyvät kauka-kylistä. Rattaat jyriseevät ja tomu tuoksuu kierteisellä tiellä. Talossa kiire karttuu, ovet moikaavat, meteli koirilla on ja hevoiset hirnuuvat. Mikä rientää vieraita vastaan, mikä lehtiä riistomaan ja mikä meijuja metsästä perään. Vieraita tuli, suru-vaatteissa kaikki, tuli sekä vanhoja että nuoria, niin ylhäistä kuin alhaista säätyä. Pihalla pienet tytöt, kroosi-kaulat, hyppeleevät illan hämärässä. Niin on Muistolassa liikuntoa, teuhina ja pauhu peijais-talossa. Mutta sinisessä arkussansa Eriika lepää salin hiljaisuudessa.
Yö nyt siivillänsä peittää maan, mutta suloiset on kesäyön siivet; hellästi, läpinäyttävinä väikkyyvät he laaksoissa pienien ruusuen päällä juotellen heitä kasteen hopea-helmillä. Peijais-talossa kaikki rauhassa lepäävät, rauha ihana ympäri sen tienoissa on; ei liiku pihlajoissa lehtikän. Tämän yön tyyneyden häiritsee ainoastaan koski, kohiseva kaukaalla, eli siikko ilmassa sinkoillen. Seiso vaiti ja katsele tätä luontoa, yön juhlallisessa muodossa. Välillä valkenee se pikaisesti ja pimenee sillä samalla; sillon leimahtaa lounaassa kalevan-tuli, leimahtaa ilman jyrinää. Mutta katso pohjaan, tonne ylös vuorellen, siellä näkyy jotain kummallista. Metsän tutkaimilia, pilvi-sialla istuu yksi neitseellinen haamu, kaunis ja komea kuin ruhtinnatar. Hän istuu äänetön ja alalleen, nojaa kyynäspäänsä pilven palloon ja katselee ales Muistolaan. Ja kuin lounaassa taivas tulta iskee, sillon hänen kasvonsa kirkastuu ja kaunis varjo silmä-kuoppiin jää. Eriikaa nämät kasvot muistuttaavat, mutta ihanemmat vielä kuin hänen. Seppeli hänen päässänsä on; se vissiin Saaronissa sidottiin, sillä senlaisia kukkaisia ei löydy muualla kuin sen niituilla. Hame hänellä on kimeltävän valkee kuin lumi, ja vyö kuin hänen rinnoiltansa käy on väristänsä niinkuin taivaan kaari. Hänen muotonsa on korkee vakuus, yhdistetty somalla hymäilyksellä, joka huulilla salaa leikittelee.
Vielä hän viipyy yhä katsellen lempiästi entistä kotoansa, läpi vaisun yön. Lempiästi häntä vastaan katseleevat jälleen kodon akkunat, läpi vaisun yön. Niin hän viivyttelee katselmuksessa, mutta suloista on sen viivytellä, ketä odottaa onni-autuus, kellä tietona on toivon maa.— Mutta, katso! Nyt hän katoikin, juuri vilauksessa niinkuin leimaus ja jätti Muistolan ainiaaksi.
(1859)
Tarina Nurmijärveltä
(1864)
Ei kaukana Nurmijärven kirkolta, lähellä järveä, löytyy vuori, joka kutsutaan Korkeakallioksi. Tämä kuitenkaan ei ole korkeimpia vuoria; mutta länteenpäin loppuu se jyrkällä seinällä jossa nähdään kamoittavasti tuijottelevia luolia ja reikiä. Ylhäällä humisee tuuhea männistö, alhaalla on lakea niittu, jonka ylitse juoksee talvitie kirkolta Palojoen kylään.
Paitsi muutamia kummallisia jälkiä ja kaavoja, joita vuoren kamarassa löytyvän sanotaan, ei ole tällä juuri mitään ihmeteltäviä omaisuuksia, mutta tarina on sille antanut erityisen maineen.—Näin kertoillaan:
Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi kaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä; päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi, ja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä olivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa suvaita tainneet.
Näillä partioretkillään kulkeissansa varastivat he myöskin Tuusulan kirkosta kalkin ja vuorikotoihinsa veivät ankaran saaliin. Mutta tämä kansan tunteita loukkasi, että näin pyhä kalu ilkeitten peikkoin omaksi joutui; sillä olipa taikauskon aikakausi, ne ajat, koska Piispaa Roomassa (paavia) Jumalan maaherrana maan päällä kumarrettiin ja monta kappaletta, suinkin kirkollista, pyhänä pidettiin.
Asui tienoossa muuan sankari, hurskas ja rohkeamielinen, ja oli hänellä hevoinen kuuluisa vilkkaan juoksunsa tähden. Vasaman lentoon kiivas vauhtinsa verrattiin, koska ratsastajaansa hän sodassa vihamiestä kohden vei.—Uneksui sotilas kerran, että äkisti taivas eteensä avattiin ja enkelin hän näki, joka huusi hänelle: »ota hevoises, ratsasta Korkeakalliolle ja pyhä kalkki peikoilta saata pois», ja näin haasteltua katosi enkeli, taivas jyristen ummistui ja herätti uneksuvan miehen. Tästä unesta kummastui hän kovin, eikä tiennyt mitä aattelisi siitä; mutta kuitenkin, niin mietiskeli hän, oli tämä vaan tyhjä unennäkö.—Toki ilmestyi hänelle sama unelma seuraavanakin yönä ja eriskummaiseksi kävi miehen mieli. Jumalan ääneksi hän tätä arveli mutta kuinka taisi omin voimin hän vuoren luolista peikoilta kalkkia pelastaa? Niin tuumaili hän, eikä kyennyt vieläkään hankkeisiin, joihin häntä unissa käskettiin.—Tulipa kolmas yö, ja, ihmeellistä, aina sama uneksuminen koetteli häntä, ja sulki itsensä taivas nyt niin kovalla pauhinalla, että kauhistuen mies vuoteeltansa hyppäsi ylös. Ei epäillyt hän enään, vaan, kuinka hyvänsä käyköön, päätti täyttää korkeuden tahdon. Miekan vyöllensä hän vyötti, hevoisensa teräväksi kengitti, satuloitsi ja läksi ratsastamaan Korkeakalliota kohden, ja oli tämä jouluaamuna varhain, pilvet taivaan peittivät.
Ehdittyänsä peikkoin vuorilinnan, likeni sankari eräätä luolan suuta, astumatta toki alas hevoisensa selästä, huusi kovalla äänellä: »onko teillä mitään virvoitusta antaa harhailevalle ja väsyneelle matkamiehelle?» Tuotiinpa hänelle juotavata, mutta jotensakin kehnolla astialla, lehmänsorkassa hänelle joulua tarjottiin. »Niin huonosta astiasta en juoda taida. Eikö löydy teillä parempata?» sanoi hän ja tuotiinpa toisten, mutta eipä toki paljon paremmalla astialla, häränsarvella miehelle joulu-olutta tuotiin. Mutta haasteli rohkea sankari: »Enhän verisestä sarvesta juoda ilkee. Oi, ystävät! eikö parempata kannua joulu-aamuna teillä?» Peikko luolaansa takaisin kääntyi ja, hetken viivyttyään, palasi taasen, kädessään kiiltävä, hopeainen kalkki; tätäpä ratsastaja tarkoittanut oli. Kalkin hän vastaan otti, joka täynnä oli jotain valuvaa ainetta, ja arvasi hän hyvin, että olisi hän henkensä paikalla heittänyt, jos sitä huulillensa laskenut olis. Mutta vilauksessa hän kihisevän kuljun maljasta yli olkansa viskasi, kannusti hevoistansa, kiiti kuin leimaus pois ja pyhän astian myötänsä vei, ja riensi hän pitkin talvitietä Tuusulaa kohden. Mutta tästäpä kärhämä peikoille nousi, ja kiljuen läksivät he sankaria vainoomaan, maljaa häneltä takaisin saadaksensa ja kostaaksensa häntä kuolemalla.
Kahdenpuolen nyt koeteltiin jalkaen nopeutta. Ruuna vilkasi kuin siivillä varustettu noita-hevoinen; puut, kivet ja kannot sankarin silmissä ohitsemennessänsä yhteen sulivat vauhdin tuimuudesta. Mutta vinha oli myös peikkoin juoksu, aina likemmäs he joutuivat pakenevaa miestä, ja hirmuinen meteli ja pauhu oli, kauvas kaikui pimeä metsä heidän kirkunastansa.—Koska sankarimme lähes puoli penikulmaa näin ratsastanut oli ja ehtinyt mäen juuri likellä Palojoen kylää, niin eipä paljon enään puuttunut, etteivät saavuttaneet häntä peikot, ja kuolemata vartoi hän vaan. Mutta sillonpa äkisti eteensä aukeni taivas, ja enkelin, samoin kuin unissa, hän nähdä sai ja kuuli huudon: »aja ristikölle», ja tuli tämä ääni enkeliltä, joka kohta taasen pilvihin peittyi. Mutta, katsahtaen eteenpäin, huomasi uros mäen alla pellon, jossa vesivaot ristiin kynnetyt olivat, sitä kohden hän ratsasti, yksi loiskahdus ja ruuna ristikkö-saralla seisoi, ja tämä oli sankarin pelastus; sillä peikot he seisahtivat ulkopuolelle aitaa kuin olisi heitä kohdannut tulinen seinä. Hetken kiertelivät he ympäri peltoa, mutta koska päivä idässä siintämään rupesi, kiirehtivät he taasen kallioluoliinsa takaisin. Kiireesti ratsastajakin kirkkoa kohden tiensä jatkoi, koska havaitsi hän maljan sulaamiseen käyvän. Kuin tuulissa ja pilvissä hän eteenpäin ratsasti, ja koska ehti hän kirkon viimein, niin uljas ruunansa, vahdosta valkoinen, kaatui koskaan enään nousematta. Mutta kirkkoon, jossa parhailleen jumalanpalvelusta pidettiin, astui sotilas ja papille antoi kaikin, jonka syrjään pieni kolo oli jo sulamaan ehtinyt; mutta sulaminen seisahti ja jähtyi malja, koska pappi sen siunannut oli; ja korkealla äänellä seurakunta Jumalaa kiitti ja sankaria kunnioitti.
Todistukseksi, että näin on tapahtunut, kertoilevat vielä vanhat, heidän läsnä ollessansa nähneensä tämän kalkin syrjässä niinkuin sulanneen loven. Mutta vielä muistuttaa tapausta mäki, jonka harjulla sankari neuvon pelastukseen kuuli, ja pelto, joka hänen peikkoin kynsistä pelasti: mäki kutsutaan vielä Ristinmäeksi ja pelto siinä alla Ristinpelloksi.
Näin tapahtui maljan kanssa; mutta kauvan eleskelivät peikot vielä nimitetyn vuoren luolissa, ammattiansa harjoitellen; mutta viimein toki elonsa äkisti häiritettiin. Eräänä sunnuntai-aamuna tunki komeroihinsa ankara ääni, kelloin soitto Nurmijärven uudesta kirkosta, ja tätä eivät he suvaita tainneet, koska tulena se korvissansa poltti. Kuin kanuunoista ammutut he ulos luolistansa ylisniskoin sekamelskassa syöksähtivät, huutaen vielä mennessänsä: »jo Nurmijärven musta-sonni mylvää,» ja pakenivat ainiaksi.
Tämän kanssa yhteen muotoon vetäviä tarinoita on, kenties muillakin kansoilla; mutta laita on melkein kaikkien tarinain etteivät juuri koskaan ole ilman heimolaisetta muualla; ja tällä tässä on oikeus käydä omituisena, niinkuin muillakin muissa maissa.
Maalarille, mielestämme, olisi tässä kiitollinen aine. Kuvaus, jossa ratsastaja yöllä syksyisessä tienoossa pitkin tietä kiitää, jälissään peikot ahdistaen häntä, pilvet taivaalla hajoovat ja enkeli näkyy, joka sankarille huutaa jumalten neuvon, tämä ehkä olis miellyttävä kuvaus.
End of Project Gutenberg's Runot; Lyhyet kertomukset, by Aleksis Kivi