The Project Gutenberg eBook ofRunot; Lyhyet kertomuksetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Runot; Lyhyet kertomuksetAuthor: Aleksis KiviRelease date: July 14, 2004 [eBook #12907]Most recently updated: January 1, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Runot; Lyhyet kertomuksetAuthor: Aleksis KiviRelease date: July 14, 2004 [eBook #12907]Most recently updated: January 1, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Runot; Lyhyet kertomukset
Author: Aleksis Kivi
Author: Aleksis Kivi
Release date: July 14, 2004 [eBook #12907]Most recently updated: January 1, 2021
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Aleksis Kivi
1916.
Mansikoita ja mustikoita -albumissa julkaistut runot
UnelmaKaunisnummella
Kanervala
SaatesanatKanervankankaallaKeinuJoulu-iltaEksynyt impiAnjanpeltoKarhunpyyntiHelavalkeaÄiti ja lapsiRippilapsetUudistalon-perheRuususolmuMiesNiittuIkävyysMetsämiehen laulu
Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistut runot
Tornin kelloEnsimmäinen lempiLintukotoKaukametsäSunnuntaiUneksuminenSotaOnnellisetPohjatuuliLapsiAlmaMyrsky
Jälkeenjääneet runot
Immen unelmaImpi ja ryöväriJäähyväisetKesä-yöPilvilaivaSuomenmaaHärkä-TuomoPaimentyttöAtalanttaOli mulla kulta kaunoinenKontiolan kaski
Lyhyet kertomukset
Koto ja kahleetEriikaVuoripeikot
Kerta seisoin, niin näin unta,Meren reunal vieraas maas;Etääl siinti koti-ranta,Sinne mielin tulla taas.
Mutta uni, joka ensinVei mun maastain, immestäin,Hänen siivillänsä lensinJälleen koti-maahan päin.
Siirsin mielel intovallaPojes Suomeen ihanaan,Siirsin vinhast pilvein alla,Siks kuin löysin kunnasmaan.
Tuima tuuli pilvet poisti,Kaunis päivä paisto taas;Vuori loisti, viita loisti,Koski pauhas koti-maas.
Impein eteheeni väikky:Silmä iski salamoi,Kiharien yössä läikkyOtsa niinkuin aamun koi.
Ihastelin otsan aamuu,Mesi-huulii suutelin.Suutelinko taivon haamuu?Hekumasta heräsin.
Tapauksen tahdon kertoo, vaik'ei juuriIhmeellisen, mutta lempeän ja hellän.
Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkuiKaunisnummen kankahalle. Korkeet hongatHumisivat ympärillä, päivän loimoLänteen kallistui ja pilvet purjehtelitLumi-valkoisina sinertäväl taivaal.—Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisustPuitten välis, lapsi ihastelee;Luulee että hän sen käsittäis, ja jättääUneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörääHongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.—Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,Rientää häntä etsimään ja etsii tuskalIllan himeydes ympär Kaunisnummee.Huutaa ei hän tainnut, sillä ääniSäikäyksest lankes. Vaitina hän juoksiKanervaista maata myöden: poski poltti,Veri suonis riehui, tuskan hiki-helmetJuoksit otsalt ales. Se oil' sielun myrsky,Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa.—Vimmasta hän pyörtyy, mutta ätin-lempiIskee tulta taas ja mieli kirkastuviJa hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen.—Mutta koska illan hymyilevä lamppuSammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössäKummastuneena ja sydämmessä pelko.Lähti jälleen astelemaan äitii kohden,Astelikin ahkerast, mut joutui ainaSamaan paikkaan, josta vasta lähti.Yö jo pimeni ja epäilyksen tuskaLapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamuÄäntä kohden, löysi lapsens kanervistost,Kääri hänen helmohins ja ilonsMuuttui niinkuin vaisuks unen-näöks.—Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaanPosken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyiKasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,Jossa valkeni jo päivä, sillä pianPohjolassa katoo kesä-yösen hämär'.Kelmeempi kuin ennen äiti oli,Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas;—Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydänSydänt vastaan somas hiljaisuudes.Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydesKävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,Hieno niinkuin louna-tuuli,Joka, tultuansa yli vilja-pellon,Lähenevi meitä viherjäisel niitul.
Runoelma
Lukija on näissä runoelmissa kohtaava useita päätelyhennyksiä, joita tähän asti kirjakielessä osittain ei liene ollenkaan—senlaiset lyhennykset ovat tässä toki hyvin harvat—osittain on säästäväisesti käytetty, ja silloin aina lyhennysmerkillä, mutta tässä ilman, ja joita hän sentähden aluksi ehkä oudoksunee. Vaan kun puhekieli, ainakin Etelä-Suomessa, näitä lyhennyksiä käyttää ja koska niiden käyttämisellä voidaan kielellemme lisätä lyhykäisiä ja varsinkin yksitavuisia sanoja, joita se tarvitsee, voidaksensa keveämmästi liikkua vaihtelevaisissa, uudemmissa runomitan laaduissa, uskaltaa tekijä pitää mainituita lyhennyksiä luvallisina. Sallittakoon se olla hänellä vakuutuksena, että suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva. Myös hiljaan on Herra Kanslianeuvos E. Lönnrot tunnustanut noita lyhennettyitäkin säännöllisiksi. Hän lausuu (Katso »Vanhoja ja Uusia Virsiä Suomalaisen Virsikirjan korjaamista varten». Siv. 158): »Kirjoittaisin ennemmin: uskos, uskoi, uskom, uskokam j.n.e. kuin uskoss', uskoll' uskomm', uskokaamm'. Miksi suomenki kielen sanoilla ei saisi paikoin olla kaksi päätettä, toinen lyhempi toinen pidempi?» Niin hän, ja sitä tapaa on hän myös käytellyt virsissänsä, vaikka toki harvemmin kuin tekijä tässä kirjassa.
Kanervakankaalla sauvupi miiluHonkien juurilla,Vartija on sillä vakava ukko,Partanen harmaapää;Hän ahkerast nuijaansa käyttelee,Ja kumahtaa kanervakangas.
Taas kiven ääressä istuuvi vanhaKauhaansa veistellen,Hohteessa tervasen, leimuvan kannon,Syksysen taivaan ali,Kosk korkea Pohjola tulta lyöJa loistavat tuhannet tähdet.
Tähtien joukkoa katselee ukko,Tyyneesti miettien:Onko ne kynttilöi taivahan häistä,Salista loistavast,Tai hurskaitten kirkkaita henkii täält,Nyt kunnian istuimil siellä?
Mietteilee ukko ja ummistaa viimeinSilmänsä unehen,Kohtapa kuitenkin joutsenten liutaSiivillä vinkuvilPois tienoihin etelän kiitäen,Taas unesta herättää vanhan.
Vauhdilla vasaman jänönen juokseeOhitse nuotion,Vainoo hänt valkeakuononen kettuVikkeläst oikaisten,Ja huhkain kuin keijunen TuonelastHeit hienoilla siivillä seuraa.
Ääni nyt kaikuvi: »Kankahan-Ranki,Kiirehdi katsomaanKuolemaa kuusiston sankarin vanhan!»Nuotiolt vastataan:»En jouda, kosk suojella täytyy munTäss' valkeal ystävää vanhaa.»
Hetken pääst ryske ja pauhina ankarTienoissa ympär käy,Jyskyyvi tanner ja oksiltans linnutLentävät säikähtäin,Ja kaatuipa kuusista korkein nyt,Ja kuollut oil »sankari vanha».
Vartija nukkuu, mutta kosk taasenUnest hän heräyy,Korkea, harteva Metsolan herraSeisovi nuotiol;Hän selkäänsä lämmittää myhäillenJa pyhkeilee karheaa partaans.
Katsannol tyyneel, kaukana pelvost,Huulilla hymyvil,Kanervavuoteeltans katselee ukkoKuningast ankaraa,Mi viimein taas vakaasti asteleePois linnaansa himmeään, jylhään.
Näköjä kummia ilmestyy vielä,Kauniita neitoja,Tapion neitoja hyppelee ympärLeimuvan valkean,Ja kivensä juurelta hymytenHeit katselee vartija vanha.
Kirkas kuin auringon paisteessa lähdeOn heidän silmänsä,Seppele päässä on varsista puolan,Helmensä mustikoist,Ja rintojen pyöreillä kunnahilKaks kaunista mansikkaa hohtaa.
Niinpä, kosk kankaalla pohjonen soittaa,Tähtien loistaesHyppelee Tapion impien joukkoNuotion ympäril,Ja katoo kuin sumut ja auereet,Kuin myrskyssä sääksien parvi.
Sammuvat tähdet ja aurinko nouseeIdästä kiirien,Metsäsilt vuorilta kaikuvi kauvasKuherrus terrien,Ja oksilla pisarat kastehenNyt kirkkaina helminä kiiltää.
Paimenet ukkoa katsomaan käyvätPilliä soitellen,Käy hänen luoksensa ampuja metsästTorvea soitellen,Ja sillonpa piippunsa pilveilee,Niin ukon kuin ampujan uljaan.
Sillonpa hymyten kertoilee ukkoIhmei ja tarinoiMetsolan tummista, kaikuvist linnoist,Luolista Vuorelan;Sä kuultelet kanervavuoteella,Ja hongiston kantele kaikuu.
Niinpä hän, kylästä kaukana, viettääAikansa, harmaapää:Millon hän istuu ja kauhaansa veistääLeimuval nuotiol,Ja millon taas nuijiilee miiluans,Ja kumahtaa kanervakangas.
Nyt kanssani keinuhun käy,Mun impeni, valkeal liinal;Kuin morsian kauniina seisoovi luontoIltana helluntain.Heilahda korkeelle, keinu,Ja liehukoon impeni liinaIllalla lempeäl.
On allamme viherjä maaJa päällämme sininen taivas,Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaaLintujen laulaes.Heilahda korkeelle, keinu,Ja liehukoon impeni liinaIllalla lempeäl.
Kun väikyn mä ylhäällä tääl,Tääl tuulien viileäs helmas,Niin kaukana näen mä kaunoisenPaisteessa iltasen.Heilahda korkeelle, keinu,Ja liehukoon impeni liinaIllalla lempeäl.
Kuin Onnelan kaukainen maaNiin kimmeltää ihana kunnas;Ja sinnepä lentäisin impeni kanssaSiivillä läntisen.Heilahda korkeelle, keinu,Ja liehukoon impeni liinaIllalla lempeäl.
Siel lehtinen kauhtana ainOn hartioil unisen koivun,Ja ainiaan lempeillä kunnailla läikkyyHelluntain vainiot.Heilahda korkeelle, keinu,Ja liehukoon impeni liinaIllalla lempeäl.
Siel laaksossa vainion allOn keväinen, viherjä niittu,Mi ainiaan herttaises hämäräs siintääKukkasil keltaisill.Heilahda korkeelle, keinu,Ja liehukoon impeni liinaIllalla lempeäl.
Siel suutelee ehto ja koiJa siel ijankaikkinen aikaPois kiitävi vauhdilla kiitävän virranHimmeään Unholaan.Seisahda, heiluva keinu,Jo kelmenee impeni poskiIllalla lempeäl.
Sumunen ilma vuorilla väikkyy,Raskaasti pilvet käy,Hengittää kostee, suojanen tuuliHimmeäs männistös,Toki riemu lemmekäsHimmeydes hymyileeKuin hääjuhla synkeäs yössä;Tullut on joulu-ilta.
Huoneesta loistaa valkeus hauskaVastahan kulkijan,Hedelmii vuoden ahkerast työstäTornina seisooviPöytävaatteel valkealVierahille tarjona,Ja laattial kiiltävät oljetLeimues iltapystyn.
Pöydässä istuu asujat kaikkiHuoneessa loistavas,Kellenkään määrää eteen ei pannaLahjoista taivahan;Kaikki yhtä ansainneet,Kaikki tässä vierahat;Ja koska he pöydästä käyvät,Pauhaavat jouluvirret.
Veisaavi nuori, veisaavi vanha,Kuultelee hartaast laps;Sionin juhlasta veisunsa kaikuu,Ihmeestä suurimmast,Sankarista seimessäBethlehemin kaupungis,Ja silmissä kyynele loistaaKuultelevalla lapsel.
Heikenee vihdoin valkean loiste,Virsi myös vaikenee,Äänettä kauvan istuvat kaikkiVakaasti miettienTulisian hohtaes,Punahiilen himmetes;Ja lepohon käyvät he viimeinVuoteelle olkiselle.
Korkea juhla, ihana iltaOljilla kultasil,Valossa valkeen, ilosen liekinSumusen yösen kohdus!Ken sua taitaa unohtaa?Ken sun virttes kaikunaa?Ken lapsukaist äitinsä helmasVajassa Bethlehemin?
Metsään keltakiharainen impiAsteleevi kanervaisel maall;Kohden taivast otsa puhdas välkkyy,Katsannossa onpi tyyneys.
Haastelee hän yksin käydessänsä:»Vallitsija kirkkaan korkuuden,Suo mun aina silmät puhtaal, vakaalPuolees taitavani katsahtaa.
Opeta mua eloo rakkauden,Valkeutes pyhä virtakoonPoveheni, ja mä, pelkäämättäPimeyden valtaa, tieni käyn.
Ja kun viimein päätetty on matka,Astun kunniasi kaupunkiin,Jonka muurit kullast, krysoliiteistHohtaa kesäsillä kunnahil.»
Mutta päivän heljä silmä sammuu,Luonto pimeydes hengittää;Polultansa kaunis neito eksyy,Öises salossa hän harhailee.
Pilvet taivaal kiitää, leimahtelee,Jyrisee, ja itkee raskahaast;Mitä elävätä maassa, ilmas,Rientää kätköin luolain, pesien.
Mutta mihen pakeneevi neito,Missä myrskyssä hän suojan saa?Eteenpäin hän yhä käyskeleeviKuusistossa ruohottomal maall.
Toki vakaana hän asteleeviJalolla ja tyyneel katsannol;Hameliepeens tuulen siivil liehuu,Keltakiharansa sinkoilee.
Hänen ympärilläns synkees laaksosTuli sinertävä välähtää,Sillon kimmeltävän impihaamunNäet kirkkaudes seisovan.
Harhaileevi neito sinnen tännen,Salost jylhästä ei loppuu tul,Öinen laakso murheellisest huokaa,Kuni uhkais päivä tuomion.
Kohtaa häntä viimein vuori jyrkkä,Mustat luolat vastaan tuijottaa,Niinkuin tahtoisivat hänen nielläAhneest ammottaviin kitoihins.
Kun nyt seisoo impi mietiskellen,Mihen kääntäisi hän retkensä,Mikä ääni vuoren luolist kaikuuHirmuinen kuin murhan riehues?
Mitä kauheutta silmäns näkeeTulen leimahtaes ukkosen?Hirvei peikkoja ja kyöpeliäUumennoista rynkää kiljunal.
Ympär impeä he pyörötanssisHäijyst irvistellen hyppelee,Kiukun katsantoja viskeleevätÖisen vaeltajan puolehen.
Mielel kamovalla, kasvoil kelmeiltImpi seisoo heidän keskelläns,Toki korkeuteen teroitetutLakkaamatta sinisilmät on.
Mutta korkuus jyrisee ja pauhaa,Väsymättä myrsky riehuu ain,Öinen laakso murheellisest huokaaKuni uhkais päivä tuomion.
Kirkuna nyt peloittava kaikuuKarkelevain peikkoin joukosta,Neito horjuu heidän keskellänsä,Toki ylhääl viipyy katsantons.
Mutta myrsky äkist vaikeneevi,Vaikeneevi ukon jyrinä,Metsä kuultelee ja pilvet seisoo.Mitä luonnossa nyt varrotaan?
Katso mikä kirkkaus ja loiste,Koska pimee taivas aukenee,Katso kuinka peikot kiljunallaKiirehtivät taasen luolihins.
Alla vuoren vaeltaja seisoo,Valkeudes muotons kimmeltää,Ihastuksella hän katsahteleeYlös säteilevään aukioon.
Siellä kasvot kauniit, ihmeelliset,Juhlalliset neito nähdä saa;Kaksi silmää ihaninta loistaaKohden nuorta naista vuoren all.
Kiharat kuin loimottavat liekitHänen ohauksil liekkuvat,Ja hän hymyy niinkuin ylkä hymyiLempi hohtaa hänen huuliltans.
Mutta paistehessa kaukaisimmasImpi näkee vielä kauniin maan,Niitut vihannot ja tummat vuoret,Vuoril purpuraiset hattarat.
Toki vilaukses peittyy taasenpilviin korkeuden aukio,Mutta peittyessä lempeet silmätKatsahtelit vielä impeä.
Silloin autuaana impi rientääKotihins kuin tuulen liehaus,Kuni jalkansa ei maata polkis,Siivil halki metsäin lentää hän.
Nyt hän kotons pimeydes löytää,Niinkuin henki häntä johdattais,Päivän koittees vuoteellensa vaipuu,Äitin murhe iloks käynyt on.
Mutta pian impi heräyypi,Kuume hänen poskil liekehtii,Helläst äitiäns hän syleileevi,Taivaan tulta iskee katsantons.
»Oi, mun armas äitin!» niin hän lausuu;Mutta houraileeko neitonen?»Armas äiti, hame ompel mulle,Valkase se lumivalkeaks.
Mailmaan, joka korkeudest loistiLäpi kultakirkkaan akkunanTuolla pilvitunturien keskel,Vaeltaa nyt tyttäresi pois.
Ruhtinaan, sen valtakunnan herran,Näin mä valkeudes väikkyvän;Kiharansa kuni liekit leimuit,Armaasti hän mua katsahti.
Katsahti kuin onnenpäivän aamu,Koska kuuluu tuulen hyminäs:'Autuutes sua vartoo, riennä, riennä,Pue päälles puhdas kauhtana.
Pääsi voitele, se kohta kantaaIhanaisen kunjan seppelin;Riennä kotokartanosi juhlaan,Sali lehditetty vartoo sua'.
Niinkuin aamu tämä katsahti hän,Kaunis sulhaiseni, puoleeni.Hän mun sulhaiseni, ylkämiehein?Mikä onnen autuus ääretön!
Aatokseni ihanasti pyörtyyHarhaellen hänen povessans,Manttelinsa pyhäs hämärässäSieluin eksyileevi hymysuin.
Että synnyin tänne! Miksi synnyinTätä herrautta perimään?Enpä tiedä, hekumassa hourin,Huohottelen, neito vienoinen.
Mutta ylistetty ollos, päivä,Koska elon kalleuden sain.Soma päivä, kaunis kultapaiste,Terveiseni sulle lähetän.
Niinpä ylistelen armast päivää,Joka aukas tieni Kaunolaan;Sinnen morsiamena mä riennän,Riennän, riennän poskil hehkuvil.
Äiti, ompel mulle hame uusi,Sulamithin puvun kaltainen,Valkase se lumivalkeaksiPellon kukkaskedol ihanal.»
Niinpä neito lausui, mutta äitiPäänsä murheellisna kallisti;Ei hän Tuonelle sois tytärtänsä,Eipä kaunist kulta-omenaans.
Mutta ahkerasti askaroitsiNeito kuolon tuskallises työs:Elon lippu, Kalman kelmee viiriLiehuit vuoroin hänen kasvoillans.
Meni päivä kuumas taistelossa,Meni kesän päivää kaksi, kolme,Mutta vuoteeltansa impi nousiLaskiessa päivän kolmannen.
Vuoteeltansa jalo neito nousi,Otsa välkähteli kirkkahast;Kiharans hän kiireest palmikoitsi,Päällens pukei hameen valkean.
Illan ruskopilvii kuvaileevatHänen liekehtivät poskensa,Hänen puheens on kuin tulen liekki,Koska äitillens hän haastelee:
»Äiti, kukkaisia saata mulle,Sinearist toivon kukkaisii;Hohtakoon mun povellani ruusu,Koska astun saliin kunnian.»
Sinearin niitult viherjältäHellä äiti kukkaisia tuo,Joilla koristaavi povens kummunKomeest katsahtava neitonen.
Puettuna, juhlallisna seisooImpi kaunis, sinisilmänenVaipuu unisena äitins helmaan,Nukkuu kantajansa povelle.
Mutta ulkona käy raitis myrsky,Pauhaa mänty satavuotinen,Työstä kotihinsa miehet käyvät,Kotihinsa karjat laitumelt.
Ahol tuulisella hyppeleeviKaritsainen emons ympäril.Mutta nukkunut on äitin helmaanKaunis tyttärensä ainiaaks.
Läksin markkinoille AnjanpellonSyyskuun päiväl armahal;Ihanasti vaalea ja tyyniTaivas päälläin kaarteli.Kellastunut, äänetön kuin hautaOli Tapiolan kaupunki.
Milloin seisoin mäel korkeallaKaukarantaan katsahtain,Milloin laaksois hymyvissä kuljin,Huuhelivat paimenet;Niinpä vaelsin mä AnjanpeltoonHämeenmaitten kultasilla teil.
Seisoin viimein markkinoitten pauhus,Harput soi ja kanteleet.Poika ruskea GermaniastaLeiskui harpun helinäl,Vaimo vakaa Pohjanlahden ranteiltSoitti kanteletta lempeää.
Soitto hymisi ja rattaat ryskyi,Orhit hirnuit komeast;Silloin näin mä ihanaisen immen,Nuoren Hämeen-tyttären;Mailman hyörinää hän katsahteliOtsal vakaal, suulla hymyväl.
Näinkö koskaan impeä niin kaunist?Oi! en elon saarel tääl;Kuni aamun valo koillisessaHänen poskillans oil kelmeys;Hänen purpuraisil huulillansa,Mikä autuaitten hekuma!
Häntä katsahdellen matkan päästäUneksuen seison mä,Autuaaksi tuntuu tämä hetki,Tuskalliseks tuntuu se;Povi polttaa, aatos harhaileevi,Hämäryys ja valo vaihtelee.
Mutta katos neito näöstäni,Kansan joukkoon peittyi hän,Enkä löydä enään haamuansaAnjanpellol ihanal,En tän mailman turul lakeallaSilmiensä tähtiparii nää.
Soitto pauhasi ja orhit hirnuitAnjanpellon markkinoil;Sinne tänne käyskelin mä kauvanIhmeellisis aatoksis,Katsahtelin löytääkseni neitoo,Mutta turhaan kiehtoi silmäni.
Kotiin matkustin mä viimein taasen:Millon seisoin kunnahil,Millon laaksois hymyvissä kuljin,Huuhelivat paimenet.Niinpä vaelsin mä AnjanpelloltHämeenmaitten kultasilla teil.
Ihanasti korvissani ainaNimi Anjanpelto soi;Sydämmeni riutumaan sä saatat,Anjanpelto kaukana;Siellä näin mä taivaan kauniin immen,Mutta katosi hän ainiaaks.
Miesjoukko urhea metsähän hiihtääPyssyil ja kirkkail keihäil,Kahleissa seuraavat reijuvat koiratSilmillä leimuvilla,Kosk aamun koiOtsalt taivahanPois viskasee synkeän yön,Ja aurinko kiireensä nostaa.
Pohjoseen kulkevi ampujain retkiHumisten hankikanteel,Härmäset hiukset hartioil liehuuVauhdissa vinkuvassa,Ja harjanteiltTuuli tuima käyJa laaksoja siivilläns lyö,Ja Metsola luminen pauhaa.
Kontion kaupungis seisovat viimeinTunturil korkealla,Sieltä, jos katsahdat puolehen päivän,Allasi väikkyy mailma,Ja säteetönPyörä auringonKäy reunalla taivaan ja maan;Ja sinertää kaukaset metsät.
Kahleista päästetään reijuvat koiratHalunsa valtakuntaan,Mykkinä ampujat hiihtäen kulkeeMielikin jylhäs linnas,Ja kontionKorvat pystyyn käy,Ja hyyrteinen kuusisto soiJo haukkunast Killin ja Leijun.
Saloen kuningas, sammalet otsal,Karkaavi konnostansa,Tulta ja luotia laukee hänt vastaan,Ei toki juoksuns seiso,Mut hankehenTahrot purpuranHän jättäävi ryskyväl tiel,Pois kiitäen kuusien suojaan.
Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitääAnkaran kaaren tehden,Vastahan rientävät hiihtävät miehetLakeal tanterella;Ja, huohottainLennos kiivahas,Ja korkeal kantaen pääns,Hän lähestyy, verinen sankar.
Mutta nyt ampujan tulinen luotiSankarin maahan kaataa,Nousee hän vieläkin, karkaen päisinKiljunal kauhealla;Nyt isketään,Lumi tuiskahtaa,Kun kontio, koirat ja miesLyö painia tunturin harjal.
Viimein tok' hämmentää taistelon tuimanKumppanein kirkas keihäs,Kontio rinnassaan liehtovas, kuumas,Tuntevi raudan kylmänJa kallistuuKinosvuoteellens,Ja tummaksi katsanto käy,Mi tulta ja liekkiä iski.
Kaatuneen ympäril seisovat miehetRiemuten tunturilla;Sieltä kun katsahdat puolehen päivän,Allasi väikkyy mailma,Ja säteetönPyörä auringonKäy reunalla taivaan ja maan;Ja haamottaa kaukaset metsät.
Saaliinens kotia rientävät viimeinTalvisen yösen loistees,Kosk revontulien seppeli säihkyyTaivahan otsal pohjas,Ja kelmee kuuHymyellen ainTuol korkeal aholla käyJa paimentaa tähtien laumaa.
Vuorella kaikuuvi riemu ja soittoHelluntain kelmees yössä,Ilosest karkelee nuorison liutaLaattial kallioisel,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen.
Mailmojen äärihin kantaavi silmäÖiseltä kunnahalta,Kaukaiset kylät ja kylien pellotVuorelta korkeelt nähdään,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen.
Kuvataan seitsemän kirkkojen tornitVaalean taivaan rannaltIlosen nuorison kirkkaisin silmiinTulisel kalliolla,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen.
Äänetön, hopeakiiltävä virtaLaaksossa kärmeileevi.Pinnalla lentelee kirkuvat sorsatÖisessä lemmen-leikis,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen.
Öillisten liekkien lumovas loisteesNähdessään neidon kasvotNyt moni poikainen polttavast tunteeLempensä ensimmäisen,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen.
Nyt moni neitonen, kylmänä ennen,Riutuen katsahtaaviPuolehen poikaisen vaisuna yönäTunteilla armahilla,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen.
Viidassa kuiskaavat kultasten kieltäImpi ja nuorukainen,Vannotaan ijäistä uskollisuuttaKoiviston tummas kohdus,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen.
Toiset he karkelos kalliol väikkyyKimmeän viulun soides;Helisee viulu ja tienohin ympärIhana kaiku virtaa,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen.
Mistä on ruskeatukkanen neitoRinnoilla pyöreillä,Hän, joka karkelee sylissä poijan,Hartevan nuorukaisen,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen?
Neito on kylästä vieraasta tullutTuulisen järven saarest.Kas kuinka poskilla purpura hehkuuKarkelos kalliolla,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen.
Mistä on neitonen hoikka ja kainoSilmillä sinisillä,Hän, joka karkelee sylissä poijan,Ilosen nuorukaisen,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen?
Kotonsa pohjosel rinteel on tuollaHimmeän koivun varjos.Kas kuinka kiharans karkelos liehuu,Karkelos kalliolla,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen.
Mutta nyt heikenee riemu ja soitto,Vaalenee immen kasvot,Niinkuin jo päivä tuol itäisel reunalKuusien tutkaimilla,Helluntai-yön helavalkean leimuesJa hohtaes korkuuden kiireen.
Leikistä lähtevi nuorison liutaKultasta tietä käymään.Seisoo jo sillalla tuomien tuoksusKiiltävän virran partaal,Helluntai-yön helavalkean sammuesTuol vuorella äänettömällä.
Mökki matala on kankahalla;Kenen kurjan asuinmaja tää?Vaimo köyhä, raukeneva sairasAsuu siellä poikans pienen kans.
Kinostornit mökin ympär seisoo,Rakentamat vinkan pohjosen,Taivas kirkkahana kaarteleikse,Seinis paukkuu tammi-pakkanen.
Äyriä ei äitin arkus löydy,Huoneen kaarnaleipä kaikki on,Nälkäsenä tulisijal istuuÄänetönnä pieni poikainen.
Äitin silmä, häntä katsellessa,Viruileevi säälin kyyneleis,Mutta viimein olkivuoteeltansaÄänel vaisulla hän haastelee:
»Oma poikaiseni, armahani,Sydämmeni kultakäpynen,Täytyypä mun lähettää sua käymään,Mieron kurjaa tietä astumaan.
Tule tänne, puenpa sun päälles,Ettes talven kylmäs palele;Ota olkahasi paimenlaukku,Siihen pannos antipalaset.»
Äiti huohottaen vuoteen reunalPoikaans varustelee matkahan,Ottaa kerran vielä sylihinsäSydämmensä kultakäpysen.
»Ole oma, uljas poikaiseni,Koska mieron kenkii polkeilet,Toivo päivii parempia vielä,Onnen päivii majassamme tääl.
Meil on kohta kesä lämmin, kaunis:Viita soi ja linnut laulelee,Koska mansikkoja poimeilemmeAhol paistehessa auringon.
Ole oma, kiltti poikaiseni,Madollenkaan pahaa elä tee,Astu siivost kylissä ja teillä,Muista aina taivaan Jumalaa.»
Niinpä vaimo huohottaen lausuuPoikaans kyyneleillä valellen;Lähtee poika tielle talviselleEmäntien armoo anomaan.
Kauvan äiti häntä katseleeviÄärelt mökin pienen akkunan;Kyynelvirta hänen helmaans vuotaa,Povi painuu, sydän musertuu.
Katoo viimein hänen silmistänsäMetsän korpeen pieni matkamies,Äiti vuoteellensa kallistuuviTaivaan korkeuteen rukoillen.
Eteläisen kelmeällä reunalPäivän lamppu seisoo hymyten,Himmentyy ja sammuu lounaisessa,Kuumottavat kruunut honkien.
Yö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu,Kaikkial on pauhu, pimeys,Pinta maan ja otsa kylmän taivaanPeittyy lumituiskun kierroksiin.
Mikä ääni hirveä nyt kaikuuKankahalla majan ympäril?Petoin ulvominen herättääviKurjan vaimon vaisust unestans.
Niinkuin kirouksen kaupungistaVimmattujen sieluin kirkuna,Niinpä kaikuu susilauman ääni,Parku, meteli ja ähellys.
Tämän kuulee kauhistuksel vaimo,Toki liikkumatta vuoteeltans;Hikihelmet kylmät otsalt kiirii,Kun hän hiljaisuudes rukoilee:
»Pelasta mua täältä, korkee taivas,Pelasta myös pieni poikaisein!Täällä aina ahdistus ja tuska,Siellä rauha ijankaikkinen.»
Niin hän hiljaisuudes rukoileeviMyrskyn riehuessa kankahal,Villin petojoukon ulvoessa;Rukouksens kuultiin korkuudes.
Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,Myrsky raueten jo hengittää,Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
Vaaleana olkivuoteellansaVaimo kuolon unta uneksuuKädet ristis rinnoillansa kylmil;Rukoukseen on hän nukkunut.
Vaaleana lumivuoteellansaTalvimetsäs poika uneksuuKädet ristis vasten kylmää rintaa;Rukoukseen on hän nukkunut.
Kinoksella pieni poika istuu,Lumi kiireellänsä kimmeltää,Kainalossa onpi paimenlaukku,Laukus kaarnaleivän palanen.
Tammipakkanenpa seisauttiVienon sydämmensä sykkinän,Mut nyt ollos huoletonna ainaKylmän, nälän tuskist, poikainen.
Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltääHurja myrsky lepoon käynyt on.Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
Kaksi tähtee, armahammat muita,Säteilee tuol taivaan kannen all.Miks niin ihmeellisen ihanastiMurheen laaksoon katsahtavat he?
Runotarpa kertoa nyt tietää:»Siellä kirkkaudes kunnianOnpi äiti poikans pienen kanssa;Alas katsovat he hymyten.»
Mikä autuus tyynees katsannossa,Sointo, rauha ijankaikkinen!Heidän menneet päiväns kankahallaUnelmana johtuu mielehens.
Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko,Astuvi impiä valkeissa vaatteisKellojen kaikunasJa urkujen huokaavas soitos;Ja läntinen myrsky käy.
Kuva on korkea alttarin seinäs:Pilvissä väikkyy siel Ihmisen PoikaSankarin katsannol,Mut ihanast hymyvät huulensJa otsansa kimmeltää.
Näät siellä Saaronin viherjät niitutSiintävän kaukana; korkeat palmutKidronin rannallaJa Hermonin himmeät vuoretNäät hohtavan taivaan all.
Mutta nyt vaikenee juhlainen soitto,Alttarin ääressä seisovat vieraat;Saarnaaja lausuviGetsemanen synkeäst yöstäJa Sionin kaupungist.
»Kilvellä uskon ja miekalla hengenTaistele aina ja lohdutust etsiTaivahan atriast,Ja kunnian kultasen kruununSaat Sionin kaupungis.»
Alkavi taasen laulu ja soitto,Ales hän kumartuu, neitonen kaino,Alttarin juurehen,Ja rintansa nousee ja vaipuuJa poskensa liekehtii.
Humisee, kaikuuvi temppelin kumos,Kaikuu kuin kultasten koskien pauhuSeinissä vuorienJa kirkkaana Ihmisen PoijanNäät pilvien korkuudes.
Atria päättyy ja temppelist astuuNuorison joukko, ja läntisen myrskysHuohottain impi käy,Sireenien aaltova metsäSen poskille liehtoilee.
Raikas tuuli PohjolastaKäy ja metsä humisee,Korven rannas raiskiossaNiittuu raivaa uljas mies.
Risut tieltä singahtelee,Vesat maasta temmataan,Juuret räikyy, kannot nousee,Kaikki siirtyy röykkiöön.
Katseleevi lakeuttaJäljissänsä nuori mies,Toivo hänen kasvoilt loistaa,Toivo niitost tulevast.
Niin hän seisoo ilon katseel:Metso korves kotkottaa,Tuliluikkuns kuusen juureltOttaa mies ja korpeen käy.
Hetken päästä metsän kohdustKaikuu tuima paukaus,Korvest astuu ampuniekkaKoirasmetso saaliina.
Taasen työhönsä hän käypi,Kirves vilkuu raivaes,Kirves vilkuu, metsä mäikyy,Uusi niittu laajenee.
Pohjolasta tuuli pauhaa,Kesän taivas kirkas on,Heljä aurinkoinen ehtiiPuolipäivän korkuuteen.
Sillon kuuluu soma lauluKanervaiselt kankahalt;Kenen onpi lempee ääni?Kuka nummel helottaa?
Miehen oma nuori vaimo,Avionsa armahin,Nainen keltakiharainenKultanummel laulelee.
Miksi käypi nainen tännen,Korven rantaan raiskioon?Evästä hän miehellensäHuivis valkeassa tuo.
Rakentaa hän päivällisenYstävällens nurmelle;Mätäs onpi miehen pöytä;Mieluisa on atrians.
Istuu nainen miehens vieresImehtien saalista,Metsän poikaa, jonka luotiKaatoi kuusest korkeast.
Mutta mies hän kertoileevi,Kuinka ennen lapsenaTässä karjas käydessänsäTaloa hän rakensi.
Missä seisoi asuinhuone,Missä talli, ometto,Kuinka naapurien kanssaRaja-aidoist riideltiin.
Kuinka kurja emäntäinenIsännältä löylyy sai,Kosk ei miesten työstä tullesValmis ollut atria.
Tätä kuulteleevi nainenIlonaurun helinäl;Ruusut hänen poskil hohtaa,Katsantonsa liekehtii.
Mutta koska atriansaPäättänyt on uljas mies,Emäntänsä pöydän korjaa,Tähteet huiviin valkeaan.
Lähtee taasen nuori nainenKotihinsa kulkemaan;Huuheleevi kankahalla,Kultanummel laulelee.
Mutta mies hän työhöns käypi:Vesat maasta temmataan,Juuret räikyy, kannot nousee,Kaikki siirtyy röykkiöön.
Niin hän toivon katsannollaTyöksentelee ahkerastKorven rannas raiskiossa;Hiki otsalt helmeilee.
Tuuli pohjan tuntureiltaTaistelosta lepoon käy,Heljä aurinkoinen seisooLännen kultakynnyksel.
Miesi työnsä vihdoin päättää,Kirveens iskee kantohon,Katseleevi lakeutta,Viheltelee veisuans.
Viheltelee veisuansa,Uutta niittuu katsellenKorven rannas himmeässä,Kesäpäivän nukkues.
Kuuluu sillon juhlallinenKirkonkellon helähdys,Lakkiansa nostaa miesi,Kotihinsa astelee.
Tuliluikku kainalossans,Metsän saalis laukussans,Olallansa tuima kirves,Niin hän kotihinsa käy.
Häntä vartoo kotonansaVaimo nuori toimeljas,Rakennellen ehtoollistaPäähän pöydän honkasen.
Vartoo häntä aatto-illanLehditetty laattia,Lepopäivä rauhallinenNaisen armaan huomassa.
Onnen myyri on se miesi,Kellä oma tanner on,Ystäväinen vieressänsä,Povel kalliin synnyinmaan.
»Kaunis impi, kysymyksein kuule,Sydämmeni pyhä salaisuus.Sano, taitaisiko lemmen liekkiLeimua mua kohtaan povestas?
Niinpä kysyn sulta, impi kaunis,Jonka kuva aatoksissain käyTäyttäen mun uneksuvan sieluinTunteil ihmeellisil, polttavil.
Huomenna, kun kesä-aamu koittaa,Yrttitarhassa sun taasen nään;Solme kaulaliinas ruususolmuun,Jos mua lemmit, neito armahin.
Huomenna, kun silmäni sua kiehtoo,Leikitse sen soman ruusun kans,Sormillasi poves kunnahilla,Ja se mulle taivaan leikki on.
Mutta ellen näe leikkii tätä,Ellen ruusuu leukas lumen all,Sillon toivon päivä multa peittyyIjankaikkisesti pilvihin.»
Kirjoitti näin kirjeen neitoselleNuorukainen päivän sammues;Tuli yö, mut Unonen hän viipyi,Viipyi kauvan hänen vuoteeltans.
Mikä tuska ihana ja vimma,Mikä ihmeellinen kesä-yö!Mitä aattelee nyt kaino neito?Ruusun, näkeekö sen nuorukain?
Leimaukset hänen sielus käyvät,Mustat pilvet kiiriskelee siel,Taasen pilvist paistaa valo toivonNiinkuin jumalien kaupungist.
Mutta näkyy viimein aamun hohdeEtääl lännes vuorten harjanteil,Nuorukainen kohta kammiostansYrttitarhaan ihanaiseen käy.
Puhaltelee hieno aamutuuli,Haju tuoksuu kedol viherjäl,Koska ruusut, kainot sinikellotKumartelee alla siipein Koin.
Yksin käyskelee hän puiston verhosNiinkuin, tuomioonsa vartoes,Kuolleen varjo ijäisyyden rannal,Tietämättä missä kodon saa.
Määrätäänkö hälle synkee HadesTahi ihana Elysium?Siitä levotonna väikkyilee hän,Niinpä yrttitarhas nuorukain.
Vihdoin toki ääniä hän kuulee,Joukon naisia hän nähdä saa,Heidän seurassansa impi kaunisLevottomil askeleilla käy.
Vallattomast nuorukaisen sydänSykkii, silmänsä hän teroittaaKohden povee lähestyvän immen,Näkyisikö onnen merkki siel.
Näky armahin! Siel ruusu kaunisHuohottavil rinnoil punertaa:Niinkuin haamu nuorukainen seisoo,Kuulee kaukaa meren pauhun vaan.
Hälle Saaronis ei kukkaist löydyIhanata niin kuin ruusu tuol,Joka neidon kaulas myhäileevi,Kuni viitta maahan autuuden.
Salasilmäyksen impi heittääKohden nuorukaista, matkan pääs,Sormens suutelevat liinan solmuu,Tuli hänen poskillensa käy.
Yrttitarhas naisten joukko kulkee,Äänetönnä impi astelee,Ja kun haastelee hän, toisiallaToki kuleksivat aatoksens.
Senpä näyttää hänen huultens hymySuloinen, täys lemmen hekumaa;Niinpä hymyileevi sielu taivaas,Pyhää kirkkautta hengittäin.
Kummul viherjällä joukko seisooAlat riemusasti haastellen,Mutta äänetönnä impi seisooPoskilt kiharians viskellen.
Katsahtaa hän säteilevil silmilAvaruuteen sinikorkuuden,Otsa loistaa niinkuin pilven kiireTämän kauniin aamun paistehes.
Mutta nyt, kuin koska tuulen kierrosKoivun kruunust sateen ravistaa,Impi ihanassa itkus hyrskyy,Tannert kyyneleillä kastellen.
Kyselevät armaat kumppaninsa,Miksi neito nuori itkuun käy,Mutta hymyten taas seisoo neito,Poskilt kiharians viskellen.
Mikä kuva, tämä, yrttitarhas,Jota katsahteli nuorukain!Siirtyisikö hänen muistost hetki,Koska impi itki kunnahal?
Mutta poistui viimein naisten joukko,Niinmyös impi heidän seurassans,Toki leikittelit kerran vieläVienot sormet ruususolmulla.
Silmäns heitti hän viel nuorukaiseen,Poskil leimui kaino punerrus.Kaksi aamutähtee sillon peittyiMetsän reunaan pilvis ruusujen.
Mutta harhaellen puiston yössäNuorukainen kauvan käyskeli;Kalliol korkeel viimein seisoi,Meri aava alla aaltoili.
Vihaisina laineet myrskys riehuit,Temmeltelit tuulen kierrokset.Kierrokset te armahimman tuulen!Kaunis myrsky onnen päivänä!
»Korkee kuusi kunnahalla tuolla,Uros vakaa vuosisatojen,Ollos kuva elämäni aina!Kuni sä ma seistä tahdon tääll,Koska myrskyt käyvät elon saarelKeskel ijäisyyden aavaa merta.
Niinkuin nyt tuo tähti kiireelläsiKiiltää, sankar tyyni, partanen,Niinpä alat katseestani käyköönPuhdas, säteilevä kirkkaus,Koska tuhon, kiusauksen hengetSydäntäni piirittämään käyvät.»
Niin on aatos miehen, jonka huoneKomee seisoo harmaal kalliol,Ja hän itse portaal, katsahdellenKunnahille, kuusten kranssaamat,Hengittäes lempeen kesä-illan,Taivaan tähtijoukon loistaessa.
Lepoon käy hän, makeasti nukkuu,Vuoteens vapaa synkeist muistoist on.Unes vaeltaa hän onnellisnaKatsahdellen korkeilt tuntureiltLaaksoon, jossa lempeesilmä neitonsKäyskelee ja ilosesti laulaa.
Hänen laulunsa on toivontähdest,Joka juhlallisest säteileeHalki ijäisyyden avaruuden.Laulu kaikuu, sota pilvis on,Miekan kalske, temmellys ja jyske,Mutta pilvet siirtyy, taivas selkii.
Niin hän uneksuu ja viimein herääIdän rannal seistes aamun Koin;Kirkastetuil kasvoilla hän nouseeUnohduksen virrast viileäst.Elo hymyy niinkuin aurinkoinenNousussansa purpuraiselt vuoteelt.
Ulos astuuvi hän huoneestansa,Koska karjankellot kilisee,Käyskeleevi viljavainiolla,Joka hienos tuules lainehtii.Valmis onpi säihkyväinen vilja,Sadon lupaavi se monin kerroin.
Mutta mikä mailma taivaan reunal,Synkeä kuin päivä tuomion?Mitä vuorii toinen toisens seljäsTulenkarvasilla päärmeil siel?Ylösrynkää sieltä ukkospilviPimee, raskas; jyry vaisu kuuluu.
Nyt se korkeuden kiireel seisoo,Jylisee, ja vapiseva maaTules, raesatees uiskentelee,Pilvikorkeet kuuset pirstotaan;Pelto, äsken vihanto ja kaunis,Kuvailee nyt hävityksen leirii.
Mies tän näkee, katsahtaavi jalostLuonnon kamppausta, lausuen:»Ihanata! Neitoni on jäljel,Kartanossa korkeel nummel tuol,Vaikka mailman kalleuksist köyhä,Mutta sydänt rikasta hän kantaa.
Käteni on vahva, silmäin kirkas,Uudestaan mä kylvän peltoni,Ja kun vuosi kierroksens on tehnyt,Vilja kultainen täs kimmeltää.»Niin hän lausuu kotiin käydessänsä;Katsannosta loistaa lemmen liekki.
Mutta näytös ankarampi vieläVartoo häntä kotokalliol:Katso, ukon kadehtiva nuoliMiehen huoneeseen on iskenyt,Liekkein helmas asuntonsa seisoo,Taivaan otsaa tulikielet nuolee.
Mies tän näkee, katsahtaavi jalostLuonnon kamppausta, lausuen:»Ihanata! Neitoni on jäljel,Kartanossa korkeel nummel tuol,Vaikka mailman kalleuksist köyhä,Mutta sydänt rikasta hän kantaa.
Käteni on vahva, silmäin kirkas,Toisen huoneen rakennan mä taas,Ennenkuin kaks kertaa aurinkoinenKäynyt onpi eteläisil mail.Impi, ihanalle lempein tuntuuHumisevan tulimeren ääres.
Komee impi, joka väikyt nummel,Jossa pauhinalla tuulet käy,Tuimat tuulet männistössä tuuheesYmpär armahimman kartanon,Voimallisesti kuin liekit tässäLempein leimuu; luoksesi mä riennän.»
Koska viimein sammunut on liekki,Kohden immen kotoo kulkee mies,Uljaal mielel, säteileväl silmälHalki salojen hän astelee.Näkyy huone mäntymetsän suojas,Akkunat sen lempeest katsahtavat.
Käyskelee hän keltasantast tietä,Impi kaunis häntä vastaan käy.Mutta miks niin röykkeä on käyntins?Miks ei kuulu äänens helinää?Mikä penseys on niillä huulil,Katsannossa mikä talven kylmyys!
Niinkuin tuuli öisest, jäisest merestMiehen sieluun sanat puhaltaa:»Toisen lemmen-ystävän mä löysin,Hae itselles myös toinen sä»,Sanoi neito, hyväst jätti, poistui,Ylevästi astuva Diana.
Kotons raunioille mies taas käypi,Vitkon astelee hän öisel tielKelmentyneil poskil, katseel synkeel,Huomaamatta matkan joutumist,Huomaamatta onko yö vai päiväKäy hän synkeen salon hyminässä.
Kaikki sumus, sekamelskas kiiriiSilmis yksinäisen kulkijan,Niinkuin koska talven tuisku peittääPyörteihinsä laaksot, korkuudet,Tahi niinkuin aarnios hän väikkyis,Kohdus humajaavan rautavuoren.
Ei hän kuule askeleitans tielläEikä metsäs ääntä huhkaimen;Aatoksensa epäilyksen korvesKulkee niinkuin lapsi eksynyt;Kadottanut on hän sieluns päivän,Kadottanut syämmen-ystävänsä.
Mut kosk tumma puol-yön valo pohjaaKuusten tutkaimille hengittää,Huoneens sauvuvilla raunioillaÄänetönnä seisoo kalvee mies;Siinä seisoo hän ja mietiskeleeIhmisluontoo, elon arvotusta.
Kuinka toivon kauniit rakennuksetLepää meren santarannal tääll,Niin hän kalveana mietiskelee,Sydän tempoellen poves lyö,Hurjat virrat sielussansa kiitää,Pimeä kuin syvyys valtameren.
Niin hän kauvan kalliolla seisoo,Viimein aamutuuli puhaltaa,Korkee kuusi kunnahalla pauhaa;Sinnen katsoo kalliolta mies,Ja hän kohottaavi tukehtuvan rintans,Aatoksissansa hän haastelee:
»Ilo elämäin on hautaan pantu,Itse murheellisna ristinäSeison haudan äänettömäl kummul.Mihen katsantoni teroitan?Mitä vartoon, koska rakentelen?Maata Tuonen, Kalman santapeltoo.
Mutta tämän pellon toisel partaalAlkaa taasen toivon aamumaa,Siellä onpi isieni linna,Siellä onpi istuin mulle myös.Ihanata! Itä valkeneevi!Toivo virtaa halki ijäisyyden!
Peltoni mä kynnän taas ja kylvän,Sarat loiskiessa lintusten;Vilja sieltä elantoni olkoon,Juomain kirkas vesi lähteestä.Tähän majan pienen rakennan,Täs on asuntoni, työni pellot.
Ole lystitarhain, pelto, niittu,Metsola, mua ota helmahas,Mutta kaunis, ihanainen neitoKartanossa mäntyin varjomas,Miksi oli syämmes petollinen!Miksi huikenteli kurja mieles.»
Niin hän mietiskelee kalliolla,Siitä nukkuu syvään unehenPäätäns nojaellen rauniolle,Mutta nukkuessaan kiilostaaKirkas kyynel hänen poskellansa;Aamupaiste kyynelhelmen kultaa.
Mutta vielä kertoella tahdon,Kuinka elämänsä päivät miesYksinänsä iltoihin tääl vietti.Kalliot hän asui majassans,Peltoons viljeli hän ahkerasti,Hedelmänpä runsaan työnsä kantoi.
Köyhän turva, orvon suoja ainaOnpi majassans mies äänetön,Harvoin sanat hänen huulil kaikuu,Harvoin hänen huulens myhäilee.Vakaana hän aina käyskeleevi,Kaukaisuutta katsantonsa kiehtoo.
Käsivarrellans kiväärii kantainUsein käy hän yössä metsien,Siellä uskollisen koirans kanssaViipyilee hän iltahämäriin.Niin hän vuosikymmeniä viettääPoudas, satees. Uros harmeneevi.
Moni syntyy, moni hautaan vaipuuKiertoessa täällä aikojen.Saapi kerran sanoman mies kuulla:Nainen, joka petti sydämmes,Kuolon portilla nyt vapiseevi;Anteeks-antamust hän pyytää sulta.
Anteiks-antamuksen uros antaaLempeän ja kultahymyvänNiinkuin kauniin päivän lasku lännes.Tämän kuulee neito katala,Kasvons kirkastuu, ja siunaukselKoht hän ijäisyyden uneen nukkuu.
Vuosii monta sankar vielä nähtiinKäyskelevän pelloil, metsän yösNiinkuin korkee, juhlallinen haamuEntisyyden tummast hämärästHarmaat kiharansa tuules väikkyy,Ihmeellisest loistaa katsantonsa.
Mutta kerran koska iltahetkelKuusen kruunus tähti uneksui,Mies oil lepoon käynyt, sydämmensä,Lemmenlämmin ennen, kylmä oil,Mutta hänen otsalt aamu paistoi,Hänen huulilt hymy taivaallinen.
Niittu on metsässä kalteva pohjaan,Kuusilta ympäröitty,Korkeilta kuusilta synkeäs kaapus,Kiireillä kotkat sinkoo;Kumpu on sen keskelläViherjäinen, sileä,Ja kallistuuvi rauhallinen niittuMatalakoivuseen suohon.
Seistessäs niitulla ihanal kummulKatsahda tienoon pohjan:Aho siel paistaavi, mansikkatöyräsToispuolel harmaat suota.Onko kotokunnas siel,Ilomäki lapsuuden,Kun sydämmeni tunteist kummallisist,Muistoista ihanist riutuu?
Olipa pilvinen sunnuntaipäiväHelteises heinäkuussa,Juhlallist muotoa kantoivat kuusetKotkien kirkkuessa;Tuuli oli vaijennut,Vitkon pilvet kiiriilit,Kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjilVallitsi himmeys kaunis.
Vaikkapa lapsuuden liepeä viiriOtsallain väikkyi vielä,Nuorison seurassa karkelin niitul,Kunnaalla ruohosella;Nuorukaiset karkelit,Vilkkaat immet karkelit,Ja ilon pauhinasta metsä kaikui,Kuusisto synkeä kaikui.
Yks oli impien iloses joukosKaarevil silmäripseil,Hartioil aaltoilit kiharat mustat,Kiiltävät, hiilumustat;Hopeekellon helinäOli hänen äänensäJa liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,Koska hän kunnaalla väikkyi.
Miksi niin ihanast hekumast sykkyyHohtavat ohauksein?Miksi tuo pyhästi kuohuva kuumeSyämmeni kammioissa?Miksi kuuset synkeätKatsahdit niin armahast?Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?Enpä mä tietänyt sillon.
Alat vaan virtasi impeä kohdenKatsantoin säteet kaikki,Harhaillen viivyit he kaunosen kasvoil,Purpurahuulillansa.Hänen silmäins lähteistäKaukamailma riutuva,Kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla,Kangasti sieluuni armaast.
Iloitsit kunnaalla immet ja poijatEhtoosen myöhään asti;Aamua, sillon kosk niitulle tultiin,Muistin kuin entisyyttä.Kotihin nyt käyskeltiinTuleniskus Kalevan,Kuin houraileva seurasin mä heitäIhanal heinäkuun illal.
Viimeisen kerranpa katselin sillonKaunista neitoo täällä;Valkean säihkynäs äänettömässäKiharans uiskentelit;Otsa! tulen valkeus,Silmäkuopis, hämäryys,Ja lempee äänens kerran kaikui vielä,Ainiaaks meistä hän siirtyi.
Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihinLainetten aavaa tietä,Ei toki kuvansa muistostain siirry,Ei tämän taivaan alla,Eikä päivä pilvinen;Eikä niittu himmeä,Siel näin mä mustakiharaisen immen,Näin hänen unessa armaas.
Mi ikävyys,Mi hämäryys sieluni ympärKuin syksy-iltanen autiol maall?Turha vaiva täällä,Turha onpi taisteloJa kaikkisuus mailman, turha!
En taivastaMä tahdo, en yötä Gehennan,Enp' enään neitosta syliini suo.Osani vaan olkoon:Tietämisen tuskast pois,Kaik' äänetön tyhjyys olkoon.
No, ystävät!Teit' kerranpa viimeisen pyydän,Oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt:Tuonen-tupa tehkäätPoijan tämän asunnoks;Hän kätköhön mullan astuu.
Mun hautaniNyt kaivakaat halavain suojaanJa peitol mustal se peittäkäät taas,Sitten ainiaksiKartanostain poistukaat;Mä rauhassa maata tahdon.
Ja kumpuaEi haudallein kohokoon koskaan,Vaan multa kedoksi kamartukoon,Ettei kenkään tiedä,Että lepokammioinOn halavan himmeän alla.
Terve, metsä, terve, vuori,Terve, metsän ruhtinas!Täs on poikas uljas, nuori;Esiin käy hän, voimaa täys,Kuin tuima tunturin tuuli.
Metsän poika tahdon olla,Sankar jylhän kuusiston,Tapiolan vainiollaKarhun kanssa painii lyön,Ja mailma Unholaan jääköön.
Viherjäisel laattialla,Mis ei seinät hämmennä,Tähtiteltin korkeen allaKäyskelen ja laulelen,Ja kaiku ympäri kiirii.
Kenen ääni kiirii siellä?Metsän immen lempeän;Liehtarina miehen tielläHienohelma hyppelee,Ja kultakiharat liehuu.
Ihana on täällä rauha,Urhea on taistelo:Myrsky käy ja metsä pauhaa,Tulta iskee pitkäinenJa kuusi ryskyen kaatuu.
Metsän poika tahdon olla,Sankar jylhän kuusiston,Tapiolan vainiollaKarhun kanssa painii lyön,Ja mailma Unholaan jääköön.
(1866)