Kuusten alla seisoo suojus,Sepä katto-torvestaanSukkelasti suitsuttaviSäkeniä ilmahan.Säkenet ne säihkyellenTuulen kanssa tanssivat,Heloittavat hetken aian,Tuikahtavat, — sammuvat.Lämmintä ei niistä lähde,Valkene ei valju yö,Mut ne kertoo, kuinka sielläAhkera on alla työ.(Oksanen.)
Kuusten alla seisoo suojus,Sepä katto-torvestaanSukkelasti suitsuttaviSäkeniä ilmahan.
Säkenet ne säihkyellenTuulen kanssa tanssivat,Heloittavat hetken aian,Tuikahtavat, — sammuvat.
Lämmintä ei niistä lähde,Valkene ei valju yö,Mut ne kertoo, kuinka sielläAhkera on alla työ.
(Oksanen.)
Loppusointu, s.o. kahden tai useamman sanan loppuäänteiden täydellinen yhtäläisyys, asetetaan, niinkuin nimikin osoittaa, enimmiten säkeiden loppuun; harvinaiset ovat säkeensisäiset soinnut, kuten esim. "Suomen valta" nimisessä runossa: "Suomen kieli, Suomen mieli", ja "Yksi mieli, yksi kieli". Loppusointuna saattaa olla yksi tai kaksi, joskus myös kolme tai neljä tavuuta. Yksitavuisia riimejä on vanhastaan sanottu "miespuolisiksi" niiden muka vahvemman soinnun vuoksi (suo: luo, sain: vain), kaksitavuisia "naispuolisiksi", koska ne antavat säkeille hellemmän luonteen (hieno: vieno, laine: maine). Kolmi- ja nelitavuiset loppusoinnut ovat oikeastaan yksi- ja kaksitavuisia, joiden molemmat edelliset tavuut niin-ikään sointuvat yhteen (sulkevat: kulkevat, koreasti: soreasti). — Jo vanhimpina aikoina tavataan loppusointua useilla kansoilla: kiinalaisilla, arabialaisilla ja kelteillä; keltiläisestä runoudesta se luultavasti on tullut yleis-eurooppalaiseen runouteen; sana "riimi" ("rhim") onkin keltiläistä alkuperää. Vanhan ajan loppupuolella esiintyy loppusointu ensiksi kristillisen seurakunnan varhaisimmissa virsissä, ja niistä se sitten siirtyy germanilaisten ja romanilaisten kansojen hengelliseen runouteen. Edellisten keskuudessa se syrjäytti alkusoinnun ja jälkimmäisten runotuotteissa se astui latinankielen prosodisen runorakennuksen sijaan.
Puolisointuon vaillinainen loppusointu, jossa ainoastaan vokaalit ovat soinnussa keskenään, esim. turva: hurja, soit: tois. Sitä käytetään toisinaan loppusoinnun sijaisena; mutta muutamat kansat, etenkin espanjalaiset viljelevät sitä säännöllisesti loppusoinnun asemesta.
Kerto eli parallelismi, s.o. saman ajatuksen kertaus kahdessa (joskus useammassakin) säkeessä, on meille hyvin tuttu muinaisrunoudestamme. Mutta itämaalaistenkin kirjallisuudessa, esim. Raamatun runollisissa kirjoissa sitä tapaamme, niinkuin seuraavassa Psaltarin kuvauksessa:
Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin cedripuut, jotka hän on istuttanut.Siellä linnut pesiä tekevät, ja haikarat hongissa asuvat.Korkiat vuoret ovat metsävuohten turva, ja kivirauniot jänisten.(Ingmanin suomennos.)
Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin cedripuut, jotka hän on istuttanut.
Siellä linnut pesiä tekevät, ja haikarat hongissa asuvat.
Korkiat vuoret ovat metsävuohten turva, ja kivirauniot jänisten.
(Ingmanin suomennos.)
Kauniisti on esim. Juhani Aho osannut mukailla tätä raamatullista kertoa tunnelmakuvassaan "Juhannus-aatto".
Kerto muutoin niin läheisesti liittyy muinaissuomalaiseen runomuotoon, että tarkempi selonteko siitä paraiten annetaan sen yhteydessä. Se sopiikin erittäin hyvin vanhan kansanrunoutemme tyyneen esitystapaan; mutta uuden-aikaisen runouden vilkkaampi ajatusjuoksu on saattanut sen käytännöstä syrjäytymään.
Runokielen perusteet vaihtelevat eri kielien mukaan. Muinaiskansat, kreikkalaiset ja roomalaiset, rakensivat runomittansa laajuudelle eivätkä käyttäneet erityisiä kaunistuskeinoja, vaan palkitsivat ne moninaisilla väririkkailla runomitoilla. Siihen antoi aihetta kreikan ja latinan omituinen luonto; varsinkin laajuuden ylivalta perustui antiikisissa kielissä tavattaviin rytmillisiin suhteisiin, niissä kun tavuitten pituus ja lyhyys oli paljoa huomattavampi kuin korko. Ihan päinvastoin germanilaiset kielet antavat melkein yksin-omaisesti korolle arvoa; laajuudella on niiden nykyisellä kehityskannalla hyvin vähän merkitystä eikä se sanottavasti vaikuta runomuotoon. Korolliset tavuut siis pannaan nousuun, korottomat laskuun. Kaunistuskeinoista ne erittäin suosivat loppusointua, samoin kuin romanilaisetkin kielet. Edellisessä jo viitattiin siihen, että uudemmassa runoudessa vallitseva tunteellisuus on edistänyt loppusoinnun käyttämistä; mutta epäilemättä se alkuansa on germanilaisten ja romanilaisten kielten äännesuhteiden aiheuttama. Romanilaisilla kansoilla on loppusointu kaiken runouden välttämätön tunnusmerkki. Ranskan kielessä ei ole laajuutta eikä juuri korkoakaan; sentähden ranskalaisessa runoudessa ei tavuitten laatua oteta huomioon, vaan ainoastaan niiden luku sekä lausekorko. — Unkarin kieli on, mitä koron ja laajuuden keskinäiseen suhteeseen tulee, yleensä samalla kannalla kuin suomen kieli; mutta alkuperäinen unkarilainen runomuoto perustunee pääasiallisesti runo- ja lausekorkoon, joka yhdistää useampia tavuita määräpituisiksi ryhmiksi. — Kaikesta tästä erilaisuudesta tullaan siihen päätökseen, että runokielen säännöt ovat johdettavat kunkin kielen omasta luonnosta.
Suomen kielessä sekä korko että laajuus tulevat selvästi kuuluviin, mutta korko on valtavampi. Niiden kummankin tärkeys ilmenee muinaissuomalaisesta runomuodostakin, jossa molemmat ovat määrääjinä. Koron vaikutuksesta kielen poljento on trokaillinen; sanan ensimmäisellä tavuulla on pääkorko, joka sitten sattuu joka toiselle tavuulle. Tämä kielen rytmillinen luonto on ikäänkuin kuva suomalaisesta kansallisluonteesta; vahva pääkorko sanan ensimmäisellä tavuulla hallitsee koko äänneryhmää ja määrää alusta alkaen suunnan, josta ei sitten enää poiketa; ajatusjuoksu on edeltäpäin vakaantunut, valmiiksi harkittu, suorana vastakohtana vilkasluontoisten etelämaalaisten usein jambin-luontoiselle rytmille, jossa puheen korko siirtyy edemmäksi, sanojen ja lauseiden loppupuoleen, ilmaisten epävarmaa, satunnaisten mielenvaikutusten johtamaa pyrkimystä. Sama on huomattavissa suomen kielen lauseopillisessakin rakennuksessa; painavimmat käsitteet asetetaan yleensä lauseen alkupuoleen. Mutta koron ohessa laajuudellakin on paljoa suurempi tärkeys kuin esim. germanilaisissa kielissä. Meidän kielellä on siis yhtäläisyyttä sekä antiikisten että germanilaisten kielten kanssa: edellisten kanssa siinä, että korko ja laajuus ovat riippumattomat toisistaan ja korotontenkin tavuitten pituus saa täyden arvonsa, ja jälkimmäisten kanssa, koska korko kuitenkin hallitsee lausumistapaa. Aikojen kuluessa onkin koron ylivalta huomattavasti enennyt ja vakaantunut. Runomitta on siis nykyaikana pääasiallisesti rakennettava samalle perustukselle kuin viimeksimainituissa kielissä. Huomiota ansaitsee sekin puheen-alaisten kielten yhtäläisyys, että pääkorko suomessa, samoin kuin saksassa ja ruotsissa, aina on kantatavuulla. Mutta kahdessa suhteessa on olemassa tärkeä erilaisuus. Ensiksi, niinkuin jo mainittiin, laajuudella suomessa on monta vertaa suurempi arvo kuin germanilaisissa kielissä, joka muun muassa tekee oikeat spondeiot mahdollisiksi ja erittäin vaikuttaa daktylien ja anapestien muodostukseen. Toiseksi suomessa on säännöllinen sivukorko, jommoista ei ole yllämainituissa kielissä,[94]ja sentähden suomen kielen sivukorollisilla tavuilla on peräti toinen rytmillinen arvo kuin niillä korottomilla tavuilla, jotka saksassa ja ruotsissa asemansa johdosta satunnaisesti kelpaavat nousuun.[95]Nämä meidän kielen omituisuudet ovat runous-opissa pidettävät silmällä. Koron rinnalla tulee laajuudellekin antaa arvoa, ja sivukoronkin merkitys on otettava varteen.
Suomen kielen rytmillisen luonteen tähden on trokaio sen luonnollisin runopolvi, niinkuin se on alkuperäisinkin. Mutta kolmi- ja nelitavuiset sanat yhtyvät aivan luonnollisesti kaksoispolviksi, ja samanlaisia dipodioita syntyy siitäkin, että pitkissä sanoissa joka toinen sivukorko on hiukan vahvempi; kaksitavuisistakin sanoista voi rakentua kaksoispolvia, kun ne sovitetaan yhteen. Näin muodostuu ihan itsestään rytmi: esim. leikkimään ja laulamahan; kultaisilla kunnahilla; kaunistelemattomana;[96]sitä itken, äiti rukka. Yhtä helposti muodostuu korkosuhteiden muuttuessa muitakin trokaio-ryhmiä, niinkuin: syksyn kolkko, synkkä ilta; raskahasti rannan aalto j.n.e. Mutta kun koroton alkutavuu työntäytyy trokaiojen eteen, syntyy jambirytmi, järjestyen toisiansa seuraaviksi jambi-ryhmiksi: sen kansa kaikki kärsinyt; ja lahjat parhaat luonto suo y.m. Jos jambit eivät sukeukaan yhtä luonnollisesti kielen tahdista kuin trokaiot, niin suomen kieli sittenkin ilman vaikeutta mukaantuu jambimittaan, niinkuin jo nämä esimerkit osoittavat. Mutta useat sanat ja sanain-yhdistykset aiheuttavat myöskin daktylien ja anapestien käytännön, esim. loistava, saitko jo; ja se soi. Anapestejä ovat niin-ikään: joko sait, varo vaan, koska edellisen sanan pääkorko on verrattain heikko laajuuden vahvistaman lausekoron rinnalla. Sekoittamattomat daktyli- ja anapestimitat ovat kuitenkin hankalat ja ilmaantuvat harvoin suomenkielisessä runoudessa, jonka tähden daktyleja ja anapesteja tavallisesti käytetään trokaiojen ja jambien yhteydessä.
Huomattava, että tavuun asema vaikuttaa sen rytmilliseen arvoon. Niin lyhyt koroton tavuu, jos se on samanlaisten tavuitten välillä, kelpaa nousuun. Tämä tulee myös kysymykseen 3-tavuisissa runojaloissa.
Tunnettua on, kuinka suomalaista runomittaa eri aikoina on koetettu rakentaa eri perusteille, osittain sen mukaan, miten selitettiin vanhaa kansallista runomittaa. Kun tämän vuosisadan alkupuolella ruvettiin harrastamaan uuden-aikuisten runomuotojen käyttämistä, laskettiin niiden pohjaksi yksinomaisesti korko, niinkuin huomataan Kallion runosta "Oma maa". Kun sitten syntyi teoria, että muinaissuomalainen runomitta oli perustettu laajuudelle, jolloin "pitkäksi luettava tavuu" saattoi olla semmoinenkin, jossa ei ollut "pitkää eikä kaksoisääntiötä eikä pääkorkoa",[97]niin noita samoja sääntöjä sovitettiin nuoreen taiderunouteenkin, jonka alustaksi siis tuli laajuus, mutta laajuus yllämainitun teorian mukaan käsitettynä. E.A. Ingman oli sen innokkain puolustaja; mutta myös Lönnrot ja Ahlqvist kannattivat tätä teoriaa, vaikka myöhemmin siitä yhä enemmän vapautuivat. Jälkimmäinen esim. kirjoitti tähän tapaan kauniin runonsa "Etelälle", jossa muun muassa on säkeet:
Kosken kunna | hall' o | maniAstuis aske | lin a | roin,Varo siinä vienoistani,Varo kuin mi | nä va | roin.
Kosken kunna | hall' o | maniAstuis aske | lin a | roin,Varo siinä vienoistani,Varo kuin mi | nä va | roin.
Ja "Savolaisen laulussa" säkeet:
Johonka taivas loistehenJa sinens' yhdisti
Johonka taivas loistehenJa sinens' yhdisti
alkuperäisesti kuuluivat:
Sekä sini suli.
Sekä sini suli.
Mutta sittemmin on korko yhä enemmän päässyt voitolle suomalaisessa runoudessa, osittain kenties siitä syystä, että antiikisten esikuvain vaikutus on vähentynyt, mutta osittain ehkä myös jonkun yleisessä puhekielessä tapahtuneen kehityksen johdosta. Nuorimmat runoilijamme käsittelevät nykyään daktylia melkein samalla tavalla kuin Kallio ylempänä mainitussa runossaan.
Pitäen silmällä eri runomuotojen käytäntöä suomenkielisessä runoudessa sopii niitä tarkastaa kolmessa ryhmässä: 1) muinaissuomalainen runomuoto, 2) antiikiset runomuodot ja 3) uudet runomuodot.
Sen jälkeen kun monella eri tavalla oli koetettu teoreetisesti selittää muinaissuomalaisen runomitan sääntöjä, asetettiin ne vihdoin seuraavaan selvään ja lyhyeen muotoon:[98]Pitkä korollinen (pää- tai sivukorollinen) tavuu on aina nousussa, lyhyt pääkorollinen laskussa; muut tavuut voivat olla missä tahansa. Eli toisin sanoen: nousussa saa olla millainen tavuu tahansa, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa mimmoinen hyvänsä, paitsi pitkä korollinen. Vielä on huomattava, että ensimmäisessä runopolvessa saa käyttää millaisia tavuita hyvänsä ja että niitä toisinaan saattaa olla enemmän kuin kaksi (kolme, jopa joskus neljäkin). Yksitavuista sanaa ei panna koskaan säkeen viimeiseksi. — Kalevalan runomitta noudattaa siis sekä korkoa että laajuutta; sillä ainoastaan korolliset tavuut otetaan huomioon, mutta laajuus määrää niiden aseman säkeessä.
Nousujen ja laskujen trokaio-tahti tulee oikeastaan vaan laulussa selvästi kuuluviin; lausuttaessa pääsee sana- ja lausekorko voitolle. Mutta tällöinkin Kalevalan runomitan omituinen säännöllisyys on tajuttavana, ja vanhojen runojen muotoon tottunut korva helposti loukkaantuu jokaisesta poikkeuksesta runomitan säännöistä. Koron kannalta arvioituna se tuntuu jaksolta kaksi- ja kolmitavuisia tahteja, joille erilaiset laajuudensuhteet antavat monin tavoin vaihtelevan soinnun ja värityksen. Kalevalan säkeen alkumuoto on nelipolvinen trokaiosäe, jonka tahdit muodostuvat pitkällä tavuulla alkavista kaksi- tai nelitavuisista sanoista; säännöllisimmät värsyt ovat siis semmoiset kuin:
Nuorisossa nousevassa;Vyöltä vanhan Väinämöisen;Vilu mulle virttä virkkoi;
Nuorisossa nousevassa;Vyöltä vanhan Väinämöisen;Vilu mulle virttä virkkoi;
taikka myös, koska ensimmäisessä polvessa vallitsee täysi vapaus
Lajivirttä laulamahan,
Lajivirttä laulamahan,
jossa säkeen alkutavuu on lyhyt.[99]Mutta nämä trokaio-jaksot sopii hajottaa monenlaisiksi tavuuryhmiksi, joten korkoon katsoen trokaiojen rinnalle syntyy daktyleja. Niissä kohdin, missä säännöllinen trokaio-tahti näin on rikottu, ei saa kuitenkaan olla pitkiä pääkorollisia sanojen alkutavuita; sillä niiden kautta päärytmi liian jyrkästi häiriintyisi. Näin syntyy, samalla kuin pysytään alkuperäisessä poljennossa, viehättävä vaihtelevaisuus, ikäänkuin vieno koron ja laajuuden kannattama runosäkeen aaltoileminen. Kuinka monenlaatuisia vivahduksia voi ilmaantua Kalevalan runomitassa, havaitsee helposti, kun vertaa vain seuraavia säkeitä toisiinsa:
Mieleni minun tekevi.Sanat suussani sulavat,Hampahilleni hajoovat.Nenässä utuisen niemen.Puun sorean sortajata.Kuuhuen kumottamatta.Tieltä kuun kumottavaisen.Se leikkoi ikuisen lemmen.Venosina veen selällä.
Mieleni minun tekevi.
Sanat suussani sulavat,Hampahilleni hajoovat.
Nenässä utuisen niemen.
Puun sorean sortajata.
Kuuhuen kumottamatta.
Tieltä kuun kumottavaisen.
Se leikkoi ikuisen lemmen.
Venosina veen selällä.
Muinaissuomalaisen runomuodon välttämättöminä kaunistuksina ovatalkusointujakerto. Ahlqvist on ensin väitöskirjassaan ja sitten "Suomen kielen rakennukseen" liitetyssä "runo-opissa" laveasti tarkastellut näitä suomalaisen runouden ilmiöitä. Näihin teoksiin pyydän saada viitata, mitä yksityisseikkoihin tulee.
Täydellisen alkusoinnun muodostavat sellaiset sanat, joissa sekä alkukonsonantit että niitä seuraavat vokaalit ovat samat tai jotka alkavat samalla ääntiöllä: Suvun suuren surmasivat — aivoni ajattelevi. Harvemmin ovat ainoastaan sointusanojen alkukonsonantit yhdet, josta syntyvät "alkumyötäiset" säkeet, niinkuin Ahlqvist niitä nimittää, ja joskus vokaalit ylimalkain, etenkin lähiheimoiset, vastaavat toisiansa: Saarelle selälliselle — Otsoseni, ainoiseni. Alkusointuja on säkeessä vähintäin kaksi, toisinaan kolme, harvoin neljä. Välisti on samassa säkeessä kahtalainen alkusointu, esim.Norot nousi, vaarat vaipui. Alkusoinnun ohessa ilmaantuu vanhoissa runoissa monesti loppusointukin, vaikka vaan satunnaisena kaunistuksena, esim.
Tuoss' on lehto, jossaliikuin,Kivet tuossa, joillakiikuin.Sulhon kauniin jasorian,Mustakulmaisen,korian.
Tuoss' on lehto, jossaliikuin,Kivet tuossa, joillakiikuin.
Sulhon kauniin jasorian,Mustakulmaisen,korian.
Joskus se ilmaantuu sisäriiminäkin:
Missämettä, kussavettä.Äreällääänellänsä,käreälläkulkullansa.
Missämettä, kussavettä.Äreällääänellänsä,käreälläkulkullansa.
Mitä taas kertoon tulee, niin se tietysti enimmissä tapauksissa uudestaan tuo esiin, mitä edellisessä säkeessä on lausuttu, esim.
Lähe nyt kanssa laulamahan,Saa kera sanelemahan,
Lähe nyt kanssa laulamahan,Saa kera sanelemahan,
mutta ei jälkimmäinen säe ("laskusäe", "kertosäe") kuitenkaan aina toista edellisen sisällystä, vaan säkeet saattavat muutenkin monella monituisella tavalla olla yhteydessä keskenään. Usein laskusäe on vastaus "noususäkeessä" esitettyyn kysymykseen, esim.:
Kenen tyttöä ikävä?Kenen muun kuin ei emonsa.
Kenen tyttöä ikävä?Kenen muun kuin ei emonsa.
Taikka se on siihen selityksenä:
Ei susi sanoa saata,Lammaskarjahan katosi.
Ei susi sanoa saata,Lammaskarjahan katosi.
Monesti kerron säkeet ovat alistavan ja alistetun lauseen suhteessa toisiinsa:
Kiitti puoli Pohjan maata,Kun onpi kovin korea.Kenpä lehvän leikkaeli,Se leikkoi ikuisen lemmen.
Kiitti puoli Pohjan maata,Kun onpi kovin korea.
Kenpä lehvän leikkaeli,Se leikkoi ikuisen lemmen.
Samoin kertosäe voi osoittaa jotain enennystä, lisätä uuden mielikuvan taikka lausua vastakohdan, rajoituksen j.n.e. Esim.
Vieri soita, vieri maita,Vieri synkkiä saloja.Emo kutsui kukkaseksi,vieras vennon joutioksi.
Vieri soita, vieri maita,Vieri synkkiä saloja.
Emo kutsui kukkaseksi,vieras vennon joutioksi.
Näistä viittauksista jo näkyy, kuinka monipuolinen kerron käytäntö on muinaisessa runoudessa. Mainittakoon vielä, että kerto usein laajenee monisäkeiseksi tai kertopari muodostuu kaksoissäkeistä ja että kerron molemmat osat toisinaan täyttävät vaan puolisäkeen kumpikin, järjestyen monella eri tavalla ("puolisäkeisiä kertoja" ja "puolisäkeisiä kaksoiskertoja"). Viimeksimainittuja tapauksia valaiskoot esimerkit:
Sanan virkkoi, noin nimesi.Kunne käsken ja kehoitan.Virkku juoksi, matka joutui,Reki vieri, tie lyheni.Vieri soita, vieri maita,Vieri synkkiä saloja.Sopivasti kyllä on kertoa verrattu kaikuun, joka miellyttää, koska sevakauttaa ja vahvistaa, mitä on lausuttu. Sointukin on kaikua, jokaliittää mielikuvat yhteen ja siten lisää esitykselle lämpimyyttä. Muttasekä alku- että loppusointu on äänteiden kaikua, kerto sitä vastoinajatusten, jonka tähden sitä onkin nimitetty ajatussoinnuksi. Se onomansa syvemmälle mieleen painamaan runouden esiintuomat kuvat jamietteet, eikä ole ihmettelemistä, että se juuri Suomen kansanalkuperäisessä runoudessa on saanut jalansijaa; sillä tunnemmehan mesuomalaiset kaikki itsessämme taipumuksen hartaalla mielihalulla yhäuudestaan punnita ja katsella aatoksiamme ja tunnelmiamme. Syystä onmyös huomautettu, kuinka kerto erittäin sopii loitsurunouteen; seikäänkuin kumoamattomaksi vahvistaa tietäjän vaatimuksen ja onvertauskuva edellisessä säkeessä lausutun loitsusanan toteuttamisesta.Suomalaisessa taiderunoudessakin on useasti käytetty Kalevalanrunomittaa; mainittakoon vaan Oksasen kaunis ja syvätunteinen runo"Tuopa tuopi tuiman tunnon". Monesti runoilija silloin ainakin osittainvapautuu kerron säännöllisyydestä tai muutoin omin ehdoin muodosteleevanhaa runomuotoa. Sellainen muodostelma on Kallion tunnettu runo"Milloin muistelet minua?" Alkusointu on säilynyt; mutta säkeetliittyvät ilman kertoa toisiinsa ja yhdistyvät säkeistöiksi, jotkapäättyvät pitemmällä viisipolvisella kertausvärsyllä: "milloinmuistelet minua, milloin?" Tämä yhä uudistuva palaussäe sekä koko runonläpi käyvät samanlaatuiset, toisiansa vastaavat mielikuvat palkitsevatkertoa ja tekevät erittäin hyvän vaikutuksen, samoin kuin nuomuutamissa paikoin poikkeuksena ilmaantuvat kertoparitkin (esim."rajutuulten raivotessa, lehtein puista lentäessä; muistan tähteintuikkiessa, revontulten tuprutessa"). — Näytelmärunoudessa on Erkkohyvällä menestyksellä käyttänyt vanhaa runomuotoa "Ainossa" ja"Kullervossa". Draaman eteenpäin rientävän luonteen takia on kertosyrjäytetty, paitsi niissä kohdin, joissa puheen juhlallisuus taihellemmän tunteen puhkeaminen sitä aiheuttaa. Muissakin suhteissa onKalevalan runomuotoa vapaasti käsitelty. Kertoa ei käytetä aivansäännöllisesti, säkeitä toisinaan lyhennetään ja nousussa on väliinlyhyt pääkorollinen tavuu; näihin kaikkiin, samoin kuin kerronkinpoistamiseen, on syynä näytelmärunouden luonne, joka suo runoilijalleenemmän vapautta runomitan puolesta kuin eepillinen tai lyyrillinenrunous.Vanhasta runomuodosta johtunut on vielä se runomitta, jota Oksanenkäyttää juhlarunossaan Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. Se onkorolle perustettu viisipolvinen trokaiomitta; mutta paikoittain onmuutamia runopolvia rakennettu Kalevalan tapaan, korkoa polkemalla,joten syntyy vaihtelevaisuutta, esim./pSävyä ja kieltä SuomalaisenEi niit' oppihuoneissa osattuEikä koskaan kouluissa kysytty.
Sanan virkkoi, noin nimesi.
Kunne käsken ja kehoitan.
Virkku juoksi, matka joutui,Reki vieri, tie lyheni.
Vieri soita, vieri maita,Vieri synkkiä saloja.
Sopivasti kyllä on kertoa verrattu kaikuun, joka miellyttää, koska sevakauttaa ja vahvistaa, mitä on lausuttu. Sointukin on kaikua, jokaliittää mielikuvat yhteen ja siten lisää esitykselle lämpimyyttä. Muttasekä alku- että loppusointu on äänteiden kaikua, kerto sitä vastoinajatusten, jonka tähden sitä onkin nimitetty ajatussoinnuksi. Se onomansa syvemmälle mieleen painamaan runouden esiintuomat kuvat jamietteet, eikä ole ihmettelemistä, että se juuri Suomen kansanalkuperäisessä runoudessa on saanut jalansijaa; sillä tunnemmehan mesuomalaiset kaikki itsessämme taipumuksen hartaalla mielihalulla yhäuudestaan punnita ja katsella aatoksiamme ja tunnelmiamme. Syystä onmyös huomautettu, kuinka kerto erittäin sopii loitsurunouteen; seikäänkuin kumoamattomaksi vahvistaa tietäjän vaatimuksen ja onvertauskuva edellisessä säkeessä lausutun loitsusanan toteuttamisesta.
Suomalaisessa taiderunoudessakin on useasti käytetty Kalevalanrunomittaa; mainittakoon vaan Oksasen kaunis ja syvätunteinen runo"Tuopa tuopi tuiman tunnon". Monesti runoilija silloin ainakin osittainvapautuu kerron säännöllisyydestä tai muutoin omin ehdoin muodosteleevanhaa runomuotoa. Sellainen muodostelma on Kallion tunnettu runo"Milloin muistelet minua?" Alkusointu on säilynyt; mutta säkeetliittyvät ilman kertoa toisiinsa ja yhdistyvät säkeistöiksi, jotkapäättyvät pitemmällä viisipolvisella kertausvärsyllä: "milloinmuistelet minua, milloin?" Tämä yhä uudistuva palaussäe sekä koko runonläpi käyvät samanlaatuiset, toisiansa vastaavat mielikuvat palkitsevatkertoa ja tekevät erittäin hyvän vaikutuksen, samoin kuin nuomuutamissa paikoin poikkeuksena ilmaantuvat kertoparitkin (esim."rajutuulten raivotessa, lehtein puista lentäessä; muistan tähteintuikkiessa, revontulten tuprutessa"). — Näytelmärunoudessa on Erkkohyvällä menestyksellä käyttänyt vanhaa runomuotoa "Ainossa" ja"Kullervossa". Draaman eteenpäin rientävän luonteen takia on kertosyrjäytetty, paitsi niissä kohdin, joissa puheen juhlallisuus taihellemmän tunteen puhkeaminen sitä aiheuttaa. Muissakin suhteissa onKalevalan runomuotoa vapaasti käsitelty. Kertoa ei käytetä aivansäännöllisesti, säkeitä toisinaan lyhennetään ja nousussa on väliinlyhyt pääkorollinen tavuu; näihin kaikkiin, samoin kuin kerronkinpoistamiseen, on syynä näytelmärunouden luonne, joka suo runoilijalleenemmän vapautta runomitan puolesta kuin eepillinen tai lyyrillinenrunous.
Vanhasta runomuodosta johtunut on vielä se runomitta, jota Oksanenkäyttää juhlarunossaan Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. Se onkorolle perustettu viisipolvinen trokaiomitta; mutta paikoittain onmuutamia runopolvia rakennettu Kalevalan tapaan, korkoa polkemalla,joten syntyy vaihtelevaisuutta, esim.
/pSävyä ja kieltä Suomalaisen
Ei niit' oppihuoneissa osattuEikä koskaan kouluissa kysytty.
Epäilemätöntä on, että muinaissuomalaista runomuotoa muodostamalla ja kehittämällä ja uuden-aikaisia aiheita siihen yhdistämällä voisi rakentaa vielä paljon vaihtelevia ja soinnukkaita runomuotoja.
Kreikan- ja latinankielen luonto, niinkuin jo on mainittu, vaikutti, että antiikisen runouden pohjaksi laskettiin yksinomaisesti laajuus; kaunistuskeinoja, alku- ja loppusointuja, käytettiin vaan satunnaisesti. Sen sijaan rytmiikka kehittyi erinomaisen runsasmuotoiseksi, synnyttäen suuren joukon mitä moninaisimpia runomittoja. Näitä, etenkin yksinkertaisempia, ovat uudemmat kansat koettaneet jäljitellä. Seuraavassa tahdomme vaan silmäillä tärkeimpiä niistä, samalla kiinnittäen huomiomme niiden mukailemiseen suomalaisessa runoudessa.
Kun antiikisia runomuotoja on istutettu suomalaiseen maaperään ja sitä varten on asetettu sääntöjä, on melkein yksinomaisesti ajateltu heksametriä ja pentametriä, jotka käännettäessä ja mukailtaessa pääasiallisesti tulevat kysymykseen. Mitä edellä sanottiin laajuuden sovittamisesta suomalaiseen runomuotoon, koskee etenkin kuusimittaisen värsyn käsittelemistä. Kallion "Oma maa" noudattaa vielä korkoa; mutta Lönnrotin suomennos Odysseian VI:sta runosta ja Ingmanin "Elias ja Anna" ovat mitä jyrkimmällä laajuuden kannalla. Iliadinkäännöksissään Lönnrot jo teki korolle enemmän myönnytyksiä, samoin Oksanen kauniissa runossaan "Miksikä aina suret?" ja lopullisesti A. Genetz ehdotti sääntöjä heksametrin ja elegisen runomitan käyttämiselle, joita kaikki seuraavat kirjoittajat ovat ottaneet noudattaaksensa. Mutta Genetz itse veti sitten Hirvenhiihtäjäin suomennoksessa sääntöjensä siteet vielä tiukemmalle, määrätessään tavuitten laajuutta muinaisklassillisten kielten tavalla, niin että kaikki konsonanttiin päättyvät tavuut olivat katsottavat pitkiksi. Täten saadaan kyllä sointuisat heksametri-säkeet, mutta runoilijan liikuntoalaa ehkä tarpeettomasti rajoitetaan. — Nykyaikana kuusimittaista ja elegistä runomuotoa tavallisesti perustetaan laajuudelle, mutta niin, ett'ei korkoa loukata; sen vuoksi on sääntönä, ett'ei sanan pääkorollinen alkutavuu saa olla runopolven viimeisenä tavuuna (poikkeuksen tekevät vaan vieraskieliset sanat ja semmoiset yhdyssanat, joiden alkuosa on yksitavuinen sana: O- dysseus, pää- miehenä). Toiselta puolen keski-arvoisia tavuita ei saa olla laskussa muuta kuin yksi, ett'ei daktyli tulisi liian raskaaksi. Itsestään on selvä, ett'ei suomenkielisessä runoudessa voi olla puhettakaan spondeion korvaamisesta trokaiolla, koska meillä on spondeioita yltäkyllin. Näin rakennetut heksametrit ja pentametrit kuvailevat hyvin antiikisten säkeiden komeata ja juhlallista juoksua. Mutta äskenmainittujen sääntöjen tarkalla vaariin-otolla ei vielä saa aikaan hyviä kuusimitta-säkeitä; runoilijan tulee sen lisäksi katsoa, että lausekorko saa oikeutensa ja ett'ei pääkorkoa liian tuntuvasti poljeta. Niin esimerkiksi heksametrit:
Nään sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot— — — — —Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot,
Nään sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot— — — — —Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot,
kuuluvat kauniilta, koska niillä sanoilla (sinut, näen, tutut, lukemattomat), joiden pääkorollinen tavuu on joutunut laskuun, ei ole lausekorkoa sekä laskujen edellä ja enimpien jäljessäkin on vahvakorkoiset tavuut, joiden rinnalla mainitut pääkorolliset tavuut tuntuvat heikommilta ("Näänsinutennellään, näentaastututlempeät..." j.n.e.). Toisin on säkeessä:
Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattavi silloin,
Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattavi silloin,
jossa pääkoron polkemista sanassa ei tue nousussa oleva korollinen tavuu ja lausekorollinen tavuu kokonaan joutuu sorrettavaksi. Kartettava on niin-ikään, että itsestään koroton tavuu joutuu sillä tavoin nousuun, että rytmi häiriintyy.
Daktylisten ja anapestisten runomittojen rakentamisessa sopii noudattaa yllämainittuja määräyksiä; mitä muihin antiikisiin runomuotoihin, trokaio- ja jambiperäisiin, tulee, on yleensä seurattu uuden-aikaisessa runoudessa tavallisia sääntöjä.
Kreikkalaisten alkuperäisin kansallinen runomitta ja antiikisen kirjallisuuden yleisin runomuoto onheksametri eli kuusimitta. Tyynesti aaltoilevana, valtavana virtana se juoksee muinais-ajan eepillisissä runoelmissa, ja tuskinpa mikään muu runosäe kykenee niin hyvin kuin heksametri kuvailemaan eepoksen samalla tyynesti havaitsevaa ja voimallista luonnetta. Sentähden uudemmatkin kansat ovat omistaneet sen kertomarunouden kannattajaksi (Goethen "Hermann und Dorothea", Runebergin "Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta", "Hanna" y.m.). Niinkuin tiedetään, se on kuusipolvinen daktyli-säe, jonka viimeinen polvi on lyhentynyt kaksitavuiseksi. Joka paikassa saa spondeio olla daktylin sijassa; viidennessä polvessa on spondeio kuitenkin harvinainen. Jako on säännöllisesti kolmannessa polvessa nousun jäljessä (harvoin laskun ensimmäisen lyhyen tavuun jäljessä). Säännöllinen heksametri jakaantuu siis kahteen puoliskoon, joista edellinen on rytmiltään aleneva, jälkimmäinen ylenevä; tämä tuottaa miellyttävää vaihtelevaisuutta. Kuitenkin tavataan joskus myös kaksi jakoa, ensin toisen polven ensimmäisen laskun ja sitten neljännen polven ensimmäisen lyhyen tavuun jäljessä.
Yhteydessä heksametrin kanssa käytetään useinpentametriä eli viisimittaa; siten muodostuueleginen runomitta. Heksametristä ja pentametristä yhdistetty säepari ondistikon (kaksoissäe). Pentametri on oikeastaan lyhennetty heksametri, jonka kolmannesta ja kuudennesta polvesta ei ole muuta kuin nousu jäljellä. Se jakaantuu kahteen puoliskoon, joissa kummassakin on puolikolmatta polvea. Säkeen puoliskot erottaa jako.
Varsin sopivasti vertailee Schiller tunnetussa epigrammissa distikonin kuusimittaa suihkukaivosta nousevaan vesipylvääseen, joka sitten viisimitassa sulosointuisesti laskeutuu alas. Hilpeästi etenevän heksametrin jälkeen pentametri ikäänkuin pidättää ja kääntää sisäänpäin ajatusten juoksun, niinmuodoin ilmaisten jonkunlaista kaipausta tai miettivää tunteiden vaipumista. Tämä tekee kuusi- ja viisimitan vuoroittelun erittäin sopivaksi elegioihin ja mieterunoihin.
Kreikkalaisten draamallinen runomitta oli kuusipolvinen jambisäe elijambinen trimetri (jambinen kolmimitta), jonka nimi johtuu siitä, että se muodostuu kolmesta jambi-dipodiasta. Jako on kolmannessa polvessa; värsy jakaantuu siis kahteen eriluontoiseen puoliskoon: edellisessä on ylenevä poljento, jälkimmäisessä aleneva. Uudempina aikoina on Runeberg taitavasti käyttänyt tätä runomittaa "Salaminin kuninkaissa"; mainitun teoksen suomennoksissa sekä K. Forsmanin Antigonen ja Agamemnonin käännöksissä on sitä suomeksikin viljelty. Viimemainituissa suomennoksissa on käytetty tavallista jambimittaa, joten kreikkalaisten värsyjen notkeutta ja vaihtelevaisuutta on vaikea saada ilmenemään. Niissä on nimittäin lupa määräpaikoissa hajottaa nousujen pitkät tavuut kahdeksi lyhyeksi. Saman vaikutuksen voisi ehkä saavuttaa, jos suomalaisessa säkeessä välisti jambien rinnalla käyttäisi anapesteja, etenkin niin, että nousussa olisi lyhyt tavuu.
Kreikkalaisten lyyrilliset runomuodot olivat erittäin runsasvärisiä ja vaihtelevaisia, niinkuin näkyy Pindaron oodeista ja traagikkoin köörilauluista. Tällaisia monivaiheisia rytmejä tavataan etenkin hymnintapaisessa lyriikassa; yksityisten tunteita ilmaisevissa runoissa esiintyy yksinkertaisempia muotoja. Kaunis ja sujuva, meidänkin kielellä helposti käytettävä runomitta onSapfon säkeistö, jota yleensä nykyisempinä aikoina on paljon viljelty muidenkin kansojen kirjallisuudessa. Se on kokoonpantu kolmesta Sapfon ja yhdestä adonisesta säkeestä seuraavan kaavan mukaan:
Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,Voittomme varma.
Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,Voittomme varma.
Paitsi Oksasen runoa "M.A. Castrén'in haudalla", josta yllämainittu stroofi on otettu, on suomalaisessa kirjallisuudessa muitakin esimerkkejä Sapfon runomitan käyttämisestä.
Muista muinaiskreikkalaisista stroofeista mainittakoon vieläAsklepiadeen säkeistö ja Alkaion säkeistö. Asklepiadeen säkeistöä ei ole minun tietääkseni suomalaisessa runoudessa käytetty muissa runoissa kuin käännöksissä, kuten esim. seuraavassa K. Suomalaisen tekemässä Horation ooden mukaelmassa:
Lounastuuli jo on mastosi murtanut,Raakas' huokuvi myös; köysittä kauankaanKestää laiva ei voineVoimaa aaltojen ankarain.
Lounastuuli jo on mastosi murtanut,Raakas' huokuvi myös; köysittä kauankaanKestää laiva ei voineVoimaa aaltojen ankarain.
Alkaion säkeistöä on, paitsi suomennoksissa, mukailtu Irene Mendelinin kauniissa luonnontunnelmassa "Aamusella", josta seuraavat säkeistöt pantakoon tähän näytteeksi:
Ja sydän sykkii lämpöisnä povessainJa siinä herää sointuja vähittäin,Ne soinnut synnyttävi sielläKaunoinen syntymämaani Suomi.Se seisoo niinkuin morsian ihanaJa guoleks' hymyy, puoleksi vakaa on;Sen kulmilla on kiehkurainenSuloista laps'ajan muistelmista.Ja sinitaivas saartavi kaunoistaJa hymyhuulta, ruusuista armastaan,Mi, vuolla hohtain hopeaisna,Kultaisna kuultavi kukkuloilla.
Ja sydän sykkii lämpöisnä povessainJa siinä herää sointuja vähittäin,Ne soinnut synnyttävi sielläKaunoinen syntymämaani Suomi.
Se seisoo niinkuin morsian ihanaJa guoleks' hymyy, puoleksi vakaa on;Sen kulmilla on kiehkurainenSuloista laps'ajan muistelmista.
Ja sinitaivas saartavi kaunoistaJa hymyhuulta, ruusuista armastaan,Mi, vuolla hohtain hopeaisna,Kultaisna kuultavi kukkuloilla.
Uuden-aikuiset runomuodot perustuvat nykyisessä suomalaisessa kirjallisuudessa korolle ja osoittavat monenlaisia runopolvien ja säkeiden yhdistyksiä, joiden lukua tietysti kullakin runoilijalla on valta lisätä. Säkeet joko liittyvät välittömästi toisiinsa, ilman stroofi-rakennusta, varsinkin kertovaisissa runoissa ja draamassa, taikka muodostavat yksinkertaisemmin tai taidokkaammin rakennettuja säkeistöjä, ollen paitsi sitä joko loppusointuisia tai soinnuttomia. Helpoimmin suomeksi sukeutuvattrokaiot, jotka ovat itse kielen luonnon synnyttämiä, ja senjälkeenjambit. Hyvin tavallisia ovatkin kolmi-, neli- ja viisipolviset trokaio- ja jambisäkeistöt. Eivätkä kuusipolviset trokaio- ja jambivärsyt sekä seitsenjalkaiset jambi- ja kahdeksanjaikaiset trokaiosäkeet, molemmat viimeksimainitut nousulla päättyvät, ole nekään harvinaisia. Muutoin täysipolviset ja vaillinaiset trokaiosäkeet vaihtelevat monella tavoin, niin myös nousupäätteiset ja ylimääräisellä tavuulla varustetut jambisäkeet.
Trokaio- ja jambisäkeissä ei laajuus tule paljon kysymykseen. Ihan yhdentekevä ei se kuitenkaan ole. Jos samassa säkeessä liian monessa paikassa rikotaan laajuutta vastaan, ei värsy kuulu kauniilta, esim. jos liian monta lyhyttä tavuuta pannaan nousuun, niinkuin seuraavassa:
Tuli lumi, rekikeli;Heti menikin jo veli.
Tuli lumi, rekikeli;Heti menikin jo veli.
Samoin jos laskuissa on vaan pitkiä tavuita:
Sisään käyköön isoon saliin.
Sisään käyköön isoon saliin.
Jambisäkeiden rakennus tekee muutamia vaikeuksia. Niiden alkuun pitäisi oikeastaan panna vaan yksitavuisia sanoja; mutta koska näitä on verrattain vähän ja värsyt niiden kautta helposti voisivat käydä yksitoikkoisiksi, on ruvettu noudattamaan sitä sääntöä, että jambisäkeen alkuun kelpaa semmoinen kolmitavuinen sana, jonka keskitavuu on pitkä tai jonka kaikki tavuut ovat lyhyet, esim.:
Ja Midianein heimoruhtinaat— — — — —Veroakantaa Amrin lapsille.— — — Miks' en voita nytTotuudenvallan alle maailmaa?(Erkko, Tietäjä.)Macbeth, jot' urhoks' syystä mainitaan,Miehuudensankarina raivas tiensä— — — — —Tuon orjan luokse suoraan.(Shakespeare, Macbeth, suom. Cajander.)
Ja Midianein heimoruhtinaat— — — — —Veroakantaa Amrin lapsille.— — — Miks' en voita nytTotuudenvallan alle maailmaa?
(Erkko, Tietäjä.)
Macbeth, jot' urhoks' syystä mainitaan,Miehuudensankarina raivas tiensä— — — — —Tuon orjan luokse suoraan.
(Shakespeare, Macbeth, suom. Cajander.)
Nykyisempinä aikoina on tällainen kolmitavuisten sanojen käytäntö säkeen alussa kuitenkin vähenemistään vähennyt, ja parasta onkin vaan varovaisesti siihen turvautua. Mutta mielestäni ei ole syytä tätä tapaa kokonaan hyljätä; päinvastoin kolmitavuiset sanat, säästäväisesti ja hyvällä aistilla käytettyinä eivät loukkaa, vaan tuottavat päinvastoin miellyttävän vaihtelevaisuuden. Varsinkin draamallisessa runoudessa, jossa muutoinkin runomuodon käsittely on vapaampi, on niiden käytäntö runoilijalle sallittava.
Jambeista puhuessa on erittäin mainittava, ettäviisipolvinen jambimittanykykansojen kirjallisuudessa on yleisimmin käytetty draamallinen runomitta. Semmoisena se ensin esiintyi kuudennentoista vuosisadan englantilaisissa näytelmissä ("blanc verse"); Shakespearen kautta se sitten tuli muuallakin tunnetuksi, ja Lessing otti sen käytettäväksi "Nathan Viisaassa"; Saksasta, jonka näytelmärunoudessa se vakaantui Goethen ja Schillerin kautta, se senjälkeen levisi muille kansoille. — Espanjalaisten draamallisena runomittana oli heidän näytelmäkirjallisuutensa loistoaikana nelipolvinen trokaiomitta, runsaitten puolisointujen kaunistamana. Ranskalaiset ovat näytelmissään viljelleet aleksandriinia, joka edempänä otetaan selitettäväksi.
Jambiin perustuvat muutamat maailmankirjallisuudessa kuuluisiksi tulleet, romanilaisten kansojen keskuudessa syntyneet runomuodot, joita nykyäänkin monesti mukaillaan. Sellaisia ovat terzina, ottave-säkeistö, sonetti ja aleksandriini. Ensimmäiset molemmat ovat italialaisten runoilijain mielisäkeistöjä, sonetti on sekä italialaisten että provencelaisten suosituimpia runomuotoja ja aleksandriini sai kehityksensä Ranskassa tekoklassillisuuden aikakautena.
Terzina, Divina Commedian uljaasti soiva runomuoto, on yhdistetty kolmesta viisipolvisesta jambisäkeestä. Loppusoinnut liittävät säkeistöt yhteen, niin että kussakin stroofissa ensimmäinen ja kolmas säe sointuvat yhteen ja keskimmäinen saapi vastineensa seuraavan säkeistön ensimmäisestä ja kolmannesta värsystä. Terzinoissa on siis kolmenkertaiset loppusoinnut seuraavan kaavan mukaan: aba-bcb-cdc j.n.e. Esimerkkinä olkoot seuraavat O. Uotilan kääntämät säkeistöt Danten suuresta runoelmasta:
Ma johdan kaupunkihin valituksen,Ma johdan vaivaan ijankaikkiseen,Ma johdan kohti kansaa kadotuksen.Ken minut loi, hän luotti oikeuteen:Mun teki taivahinen kaikkivaltaJa korkein viisaus ensilempineen.Ei ollut mitään mua varhemmalta,Pait mikä ijäist' on, kuin minäkin.Kaikk' kado toivo tänne tulijalta!
Ma johdan kaupunkihin valituksen,Ma johdan vaivaan ijankaikkiseen,Ma johdan kohti kansaa kadotuksen.Ken minut loi, hän luotti oikeuteen:Mun teki taivahinen kaikkivaltaJa korkein viisaus ensilempineen.Ei ollut mitään mua varhemmalta,Pait mikä ijäist' on, kuin minäkin.Kaikk' kado toivo tänne tulijalta!
Ottave-säkeistö eli "stanza" ilmaantuu erittäinkin kertomarunoissa, niinkuin Arioston "Orlando furiosossa", Tasson "Vapautetussa Jerusalemissa" ja Camõesin "Lusiadeissa". Se muodostuu kahdeksasta viisipolvisesta jambisäkeestä, joiden loppusoinnut noudattavat kaavaa: abababcc. Viimeiset molemmat loppusoinnut ovat tavallisesti kaksitavuisia; a-riimit ovat niin-ikään kaksitavuisia ja b-riimit enimmiten yksitavuisia, mutta toisinaan nekin, esim. Lusiadeissa, kaksitavuisia. Esimerkkinä olkoon seuraava säkeistö:
Ma uneksuin. Sun näkeväni luulin,Sä koti armas, unohtumaton;Ma kotimetsän kuiskehia kuulin,Näin järven kirkkaan, jylhän hongiston,Ja mua tervehtivät hymyhuulinKaikk' ahot, aallot, kukat nurmikon.Tää kuva sydämmeni kaihon poisti,Ja rinnassani riemu jälleen loisti.
Ma uneksuin. Sun näkeväni luulin,Sä koti armas, unohtumaton;Ma kotimetsän kuiskehia kuulin,Näin järven kirkkaan, jylhän hongiston,Ja mua tervehtivät hymyhuulinKaikk' ahot, aallot, kukat nurmikon.Tää kuva sydämmeni kaihon poisti,Ja rinnassani riemu jälleen loisti.
Sonettion kokoonpantu neljästätoista säkeestä (enimmiten viisipolvisista jambeista) ja jakaantuu neljään säkeistöön, joista edelliset molemmat sisältävät neljä ja jälkimmäiset kumpikin kolme säettä. Siinä on kaksi puoliskoa; edellisessä on kaksi yhteistä loppusointua, niin että neljä säettä sointuu yhteen (abba — abba), ja loppustroofeissa on riimejä tavallisesti kolmittain, joskus kaksittain. — Sonetti-muotoa on uusimmassa suomalaisessakin runoudessa käytetty enemmän kuin muita nyt puheena olevia romanilaisia runomuotoja; ensimmäinen tämänsuuntainen yritys on Oksasen tunnettu "Suomalainen sonetti", jossa runoilija uskalsi "soveltua sonettien siteillä runontekoon Kalevalaisten kuulla", toivoen, että näiden laulukahleitten kautta suomen kieli "voisi siteistä muista päästä irrallensa".
Aleksandriinion kuusipolvinen, loppusointuinen jambisäe, jonka keskikohdalla on jako; loppusointu liittää säkeet kaksittain yhteen. Esim.:
Syys synkkä tullut on, jo kuihtui kukkanen,Lehdossa vaikeni jo laulu lintujen.Mut tulkoon pimeys, syys-illan kolkkous,Kun sydämmessä vaan on rauha, rakkaus.
Syys synkkä tullut on, jo kuihtui kukkanen,Lehdossa vaikeni jo laulu lintujen.Mut tulkoon pimeys, syys-illan kolkkous,Kun sydämmessä vaan on rauha, rakkaus.
Aleksandriinia kohtaamme ranskalaisessa kirjallisuudessa Corneillen ja Racinen murhenäytelmissä sekä Molièren runomittaisissa komedioissa, niinkuin myöhempienkin aikojen "klassillisissa" draamoissa. Ranskankieliseen runouteen, joka perustuu yksin-omaan tavuitten lukuun ja lausekorkoon, se olikin hyvin sopiva, mutta ranskalaisen taideaistin mukana se levisi ympäri Eurooppaa, jolloin se vasta muodostui varsinaiseksi jambisäkeeksi ja samalla kävi kovin yksitoikkoiseksi, koska se ei ollut vahvakorkoisten kielten luonnon mukainen. Sentähden se nykyajan kirjallisuudessa on hyvin harvinainen; mutta taitavan runoilijan käsissä aleksandriinikin voi saada suloa ja eloisuutta, josta Z. Topeliuksen mainio näytelmä "Regina von Emmeritz" on todistuksena.
Kääntyessämme kolmitavuisia runopolvia,daktylejäjaanapesteja, tarkastamaan, on heti huomattava, että laajuuden oikeutta niitä käsiteltäessä on paljoa huolellisemmin suojeltava kuin kaksitavuisiin nähden. Eipä niitä kuitenkaan nykyaikaisissa runomuodoissa tarvitse niin suuressa määrässä rakentaa laajuuden suhteisiin kuin heksametriä ja pentametriä; sillä näiden antiikisten runomittojen koko olemus, niin sanoakseni, on mahdoton ilman kvantitatiivisten suhteiden tarkkaa vaariinottamista. — Muutoin on harvoin daktylejä ja anapesteja säkeessä yksinään; tavallisesti ilmaantuvat edelliset trokaiojen ja jälkimmäiset jambien seurassa. Mieluimmin tässä tapauksessa käytetään semmoisia daktylejä ja anapesteja, jotka laajuuden puolesta ovat spondeioita; se edistää säkeen tasasuhtaisuutta, mutta ei ole välttämätöntä. Sekoitettuja trokaio-daktylisiä ja jambi-anapestisia säkeitä ja säkeistöjä laaditaan joko siten, että kolmitavuisilla polvilla on määräpaikkansa värsyissä, tai tavallisemmin niin, että niiden paikka on epämääräinen, vieläpä niinkin, että niitä saattaa olla enemmän tai vähemmän eri säkeissä. Tällä viimeksimainitulla keinolla voi saada erinomaisen paljon vaihtelevaisuutta aikaan ja antaa säkeille monenlaisia eri vivahduksia, enemmän hilpeyttä tai vakavuutta, kaihoa tai iloisuutta. Liitettäköön tähän muutamia esimerkkejä.
Oksasen "Koskenlaskijan morsiamissa" ovat kaksitavuiset laskut kussakin säkeistössä säännöllisesti samassa paikassa, paitsi kahdessa kohdassa, jossa vilkkaampi tunne tuottaa poikkeuksen. Runebergin Lotta Svärdissä sitä vastoin ja samoin Arvi Jänneksen Hakkapeliitassa jambit ja anapestit monenlaisissa eri värähdyksissä vaihtelevat keskenään. Daktylien ja spondeion-luontoisten trokaiojen vaihtelusta antaa esimerkin Arvi Jänneksen mahtava "Herää, Suomi!" —
Ylempänä mainittiin, että kolmitavuisten runopolvien yhteen-sovittelussa laajuudenkin suhteet ovat erittäin huomioon otettavat. Yleensä ei laskuihin kelpaa muita tavuita kuin lyhyitä ja keski-arvoisia, ja jälkimmäisiäkin on mieluimmin käytettävä niin, että on vaan yksi keskiarvoinen laskussa. Kolmitavuisiin runojalkoihin sopivia sanoja ja sanain-yhdistyksiä ovat siis: vainio, anna jo, laaksossa, muistelen j.n.e.; mutta semmoisetkin kuin: hallitsen; jos sen saan ovat hyviä. Laskussa saa myös olla kaksitavuinen sana (yhdistämätön tai yhdistetyn sanan alkuosa), jonka pääkorollinen tavuu on lausekoroton. Niin esim. Oksasen runossa "Eräs nälkätalven kuvia":
— — — — —Kukatuo,jokahoippuvi tuollaMaantietä mun eelläni päin?Kotokaukana lienevi sillä,jokamatkall' on tuiskussa näin!
— — — — —Kukatuo,jokahoippuvi tuollaMaantietä mun eelläni päin?Kotokaukana lienevi sillä,jokamatkall' on tuiskussa näin!
Säkeen alkuun sopii tällainen kaksitavuinen sana silloinkin, kun sillä sattuu olemaan enemmän painoa, niinkuin edempänä samassa runossa:
Hepojoutuen juoksi sen kiinni.Mitä?Vaimo? Ja lapsonen myös!— — — — —Hyvinjoudanki kuolla ma kurja,Kotokuoltuan' mullakin ois'.
Hepojoutuen juoksi sen kiinni.Mitä?Vaimo? Ja lapsonen myös!— — — — —Hyvinjoudanki kuolla ma kurja,Kotokuoltuan' mullakin ois'.
Näitä viimeisiä säkeitä seuraava värsy: