"An der Liebe Busen sie zu drücken,Gab man höhern Adel der Natur;Alles wies den eingeweihten Blicken,Alles eines Gottes Spur —"[75]
"An der Liebe Busen sie zu drücken,Gab man höhern Adel der Natur;Alles wies den eingeweihten Blicken,Alles eines Gottes Spur —"[75]
sanoo Schiller kauniissa runoelmassaan "Die Götter Griechenlands".
Mutta tarumaailmasta puhuttaessa ei tarvitse ajatella ainoastaan vanhoja luonnon-uskontoja; jokainen uskonnonmuoto, vieläpä henkisimmätkin, luo ympärillensä tarupiirin: olentoja ja tapauksia, joiden havainnollisuus tehokkaammin vaikuttaa mielikuvitukseen ja tunteisiin kuin aatokset ankarassa alastomuudessaan. Niin syntyy paljon traditsiooneja; sellaisia ovat esim. vanhimman kristikunnan ja keskiajan pyhimystarut. Kauniimpia kristillisen fantasian muodostelmia ovat enkelit; näiden miellyttävien kuvien vastakohtana ovat käsitykset pahuuden ruhtinaasta ja hänen valtakunnastansa, jotka aikojen kuluessa ovat niin paljon turmiota tuottaneet ja, joita ainoastaan suuret nerot, niinkuin Dante ja Goethe, menestyksellä saattavat käyttää runolliseen tarkoitukseen. Osittain tällaiset mielikuvat ovat perintöä alkuperäisemmistä uskonnoista. Pakanuuden muistoja ovat tavallisesti ne tarunomaiset olennot, jotka myöhempäin aikain taika-usko tuottaa, niinkuin tontut ja keijukaiset sekä keskiaikaiset sylfit, undinat y.m. Näistä kaikista voi useasti muodostua kertoelmantapaisia kuvauksia; usein niillä myös saattaa olla ajatuksellinen tai eduskuvallinen merkitys.
Vanhoissa kansan-eepoksissa tarumaailma ilmaantuu alkuperäisessä tuoreudessaan. Toisinaan jumalisto itse on kertomuksen pääaineena; tavallisesti se, maailmankaikkion huippuna, ohjaa tapausten menoa. Tunnettu on, minkä elävyyden ja väririkkauden se antaa muinaisrunouden maailmankuvalle. Zeus, istuen Olympon kukkulalla punnitsemassa akhaialaisten ja troialaisten kohtaloa, — Athene, tarttuen Akhilleun ruskeihin hiuksiin pidättääksensä häntä taistelusta Agamemnonia vastaan, tai Afrodite, pelastaen Aineiaan uhkaavan kuoleman vaarasta, — Apollon, suuttuneena astuen alas Olympon kiireeltä ampuaksensa helkähtäviä nuoliansa kreikkalaisten leiriin, — nämä ovat selväpiirteisiä kuvia, jotka viehättävät meitä plastillisuudellaan. Muistettakoon myös noita hauskoja erityispiirteitä, joilla etenkin helleeniläisessä tarustossa kunkin jumalan luonnetta esitetään. Vähemmän plastillisia, mutta yhtä paljon kuvausvoimaa vireyttäviä ovat Suomen runottaren myytilliset kuvat; hänen mielessään elää, niinkuin kansamme taruston hieno-aistinen tarkastelija, Fritiof Perander vainaja kerran huomautti, jonkunlainen kaukomielisyys, haaveksivainen pyrkimys tosiolojen piiristä mielikuvituksen vapaihin yläilmoihin. Kalevalassa metsän ja veden jumalat, vaikka mielikuvituksen usvaan käärittyinä, tarjoovat meille miellyttävän ja monesti huumoria uhkuvan näytelmän. Suomalaisten jumalaisolentoin individisyys on vähemmän kehinnyt kuin kreikkalaisten, sillä ne ovat vanhemman käsityskannan tuottamia. Ne eivät vielä edusta siveellisiä voimia, vaan liittyvät yksin-omaisesti luontoon, antaen sille virkeän hilpeyden. Mikä paikka jumalilla ja haltioilla on muinaisrunouden luonnonkuvauksessa, siitä on jo ennen puhuttu.
Antiikisessa kirjallisuudessa taruaineilla yleensä oli suuri merkitys, ei ainoastaan kertomarunoudessa, vaan myös lyriikassa ja draamassa. Muistettakoon, kuinka paljon aiherikasta ainetta mytologia on antanut helleenien näytelmärunoudelle, — mainittakoon vaan syvämietteinen Prometheus-taru, — puhumattakaan noista puoli-historiallisista sankaritarinoista, jotka enimmiten ovat draamojen sisältönä. Mutta toiseksi huomattakoon taruston satunnainen käytäntö vertauksissa, lauseparsissa j.n.e., eli toisin sanoen tarusto, niinkuin se elävänä asuu runoilijan omassa mielessä ja hallitsee hänen kuvausvoimaansa. Ilossa ja murheessa hän noista vanhoista taruaarteista löytää tuhansia kuvia ja vertauskohtia, joiden avulla hän saa sydämmensä tunteet lausutuiksi. Eikä niitä ajatella paljaiksi utukuvaelmiksi, vaan niillä on sekä runoilijan että yleisön mielestä täysi todenperäisyys. Ja vaikka epäilys vähittäin rupeaa sitä haihduttamaan, niin ne kuitenkin ovat niin vahvasti juurtuneet yleiseen käsitystapaan, että niiden luontainen tuoreus vielä kauan säilyy. Vasta roomalaisessa kirjallisuudessa huomataan niiden muuttuvan tyhjiksi koristeiksi, arvattavasti sentähden, että ne pääasiallisesti ovat lainatavaraa.
Suuri etu oli tosiaankin kreikkalaisella runoudella tästä tarumaailmasta, joka teki mahdolliseksi tuoda ideaaliset käsitteet esiin aistintajuttavina olentoina. Siihen suureksi osaksi perustuu se havainnollisuus ja ulkopiirteiden rikkaus, jota tavataan helleenien lyyrillisissäkin hengentuotteissa. Uudempi runous semmoisissa tapauksissa helposti joutuu absraktisten ajatelmien esittelemiseen. Roomalaiset taisivat vielä, vanhan kultuurin voimassa pysyessä, hyväksensä käyttää tuota muinaisaikaista jumalistoa; mutta kun uudennus-ajan kertomarunoissa, roomalaista kirjallisuutta mukailemalla, yhä vaan pannaan tuota samaa vanhaa jumalaiskuntaa kansojen kohtaloita johtamaan, niin tämä tuntuu luonnottomalta teeskentelemiseltä.
Nykyisemmässä runoudessa on taruaineita pääasiallisesti käytetty joko suorastaan kertoelmien aineina taikka kuvaannollisesti, pääsisällystä kaunistavina yleisten aatteiden symbolisina kannattajina. Varsinkin jumalaistaruston yhteydessä olevat sankarimyytit kelpaavat kaikkina aikoina runouden esitettäviksi; suuri Goethe on Iphigeniessa osoittanut, kuinka muinaiskreikkalaisiin taruihin voipi luoda jalo-aatteisen, uudenaikaisen sisällyksen, niinkuin Runebergkin "Salaminin kuninkaissa" menestyksellä on käsitellyt helleeniläistä sankaritarinaa. Samaten Schiller kreikkalaisesta tarustosta on saanut monta kaunista kuvaa, jotka luontevasti mukautuvat syvien mietteitten verhoksi. Mytologiset edus- ja vertauskuvat saattoivat antaa esitykselle erinomaisen elävyyden semmoisena aikakautena, jolloin muinais-ajan tarkka tunteminen vielä oli tärkein osa sivistyksestä. Toiselta puolen ne, vähemmällä taidolla käytettyinä, helposti voivat muuttua tyhjiksi koristeiksi tai paljaiksi opinnäytteiksi.
Nykyaikana, kun runoudelta ennen kaikkea vaaditaan kansantajuisuutta ja antiikinen maailma korkeammasti sivistyneillekin on käynyt yhä vieraammaksi, ei muinaiskreikkalaisen taruston käytäntö voi tulla kysymykseen paitsi hyvin rajoitetussa määrässä. Mutta sen sijaan omat kansalliset taruaineet oivallisesti soveltuvat runollisesti käsiteltäviksi. Ja onhan siihen meidän kirjallisuudessamme jo alku tehty. Jo pian neljäkymmentä vuotta sitten Z. Topelius nerokkaalla tavalla Kypron prinsessassa sovitti yhteen kreikkalaisen ja suomalaisen tarumaailman, mahtava Kullervo-taru on ollut kahden etevän runoilijan muodosteltavana ja Aino-runoston hienon lyyrillisyyden on Erkko menestyksellä siirtänyt näytelmän alalle. Että kaikenlaatuisilla taruaineilla, etenkin kansallisilla, on erittäin sopiva sija varsinaisessa sadussa ja saduntapaisissa kertoelmissa, niinkuin myös ballaadeissa ja yleensä kertovaisessa lyriikassa, sanalla sanoen, kaikkialla, missä romantinen tunnemaailma on perustuksena, se jo selvästi johtuu näiden runoudenlajien luonnosta.
Vielä on yksi laji aineita jäänyt koskettelematta, — ne, jotka perustavatajatusrunouden. Kaikki runous kyllä tavallansa on ajatusrunoutta, koska sen pohjana on aate, joka on yhtähyvin ajatuksen kuin tunteen ja mielikuvituksen tajuttavana. Mutta erotetaanhan kuitenkin varsinainen ajatusrunous, joka on sopivampi nimitys kuin "aaterunous",[76]muusta runoudesta, ja näiden rinnalle asettuu vielä kolmantenatendensi- eli tarkoitus-runous. Erotus niiden välillä on helppo oivaltaa. Sofokleen Antigonea ja Shakespearen Hamletia, vaikka ne kyllä ovat ajatusrikkaita kuvausvoiman tuotteita, ei kukaan pitäne ajatusrunoelmina, saatikka tendensikappaleina; Aiskhylon Prometheun ja Goethen Faustin sitä vastoin jokainen huomaa ajatusrunouden piiriin kuuluviksi eikä kukaan niistä tendensiä etsi; mutta Minna Canthin "Työmiehen vaimon" ja "Köyhää kansaa" jokainen lukee tendensikirjallisuuteen. Missähän raja lienee? Koetetaanpa seuraavassa saada siitä selkoa.
Kaikessa runoudessa yksityiskuvien avulla selvitetään jotain aatetta. Sentähden, niinkuin jo ennen on mainittu, nuo yksityiskuvat saavat yleisen, tyypillisen merkityksen. Jokainen runoteos on ikäänkuin pieni erityismaailma, mikrokosmos, jossa maailmankaikkiossa vallitseva sopusointu on esiintuotava; sentähden ristiriitaisuudet siinä loukkaavat paljoa enemmän kuin todellisuudessa, jossa tiedämme erityisten ilmiöin olevan ainoastaan vähäisen osan kokonaisuudesta. Mitä yleisempää laatua kuvatut ilmiöt ovat, sitä pysyväisempi arvo ja suurempi merkitys on runoteoksella; siinä suhteessa vanhemmalla runoudella onkin suuri etu uuden-aikuisen rinnalla. Mikä on syynä siihen, että Homeron ihanat kuvaelmat yhä vielä, pian kolmentuhannen vuoden kuluttua, vähenemättömällä voimalla lumoavat lukijan mieltä? Etupäässä se, että ne esittelevät yleis-inhimillisiä asioita, luonnollisia ja alkuperäisiä oloja, jotka aina ovat yhtä todenperäisiä. Samoin on Kalevalan ja yleensä kaiken kansanrunouden laita. Sofokleen ja Shakespearen, Goethen ja Schillerin hengentuotteet, nekin kuvailevat noita ihmis-elämässä aina uudistuvia pyrintöjä ja taisteluita, iloja ja kärsimisiä, jotka vaan pukeutuvat aikoja myöten vaihtelevaan verhoon, mutta syvemmältä tutkien pysyvät muuttumattomina. Heidänkin teostensa nuoruus on ainaiseksi taattu. Mutta kun runoelman sisällyksenä vaan ovat paikalliset tai hetkelliset olot, niin runoelmalla ei voi olla yleisempää merkitystä; samaten myös, jos sen aineena ovat eriskummaiset, ihmisen tavallisesta luonnosta poikkeavat mielentilat, jotka ainoastaan joskus tulevat näkyviin omituisten olosuhteiden vaikutuksesta ja peräti omituisissa ihmis-olennoissa, — siis kaikenlaiset sairauden tilat, idiosynkrasiat y.m., joita nykyajan runous mielellänsä kuvailee. Jos runoilija verrattomalla taidolla esittelee onnettoman Ofelian mielenhäiriötä tai Lady Macbethin unissa-käyntiä, niin se on ihan toista; me näemme, kuinka hento ihmiskukka, suloinen ja miellyttävä, elämän myrskyissä katkeaa ja kuihtuu, ja kuinka tarmokas luonne, kova ja intohimoinen, vihdoin murtuu omain rikostensa taakan alle. Tämä kaikki on elämän yleisten lakien mukaista, ja vavisten meidän täytyy tunnustaa, että ihmisen povessa piilee näidenkin onnettomuuksien siemeniä. Mutta kun meidän ajan naturalisti, semmoinen kuin Zola, tuo esiin nuoren miehen, joka kituu ja masentuu luonnottomasta kuolemanpelosta, niin semmoinen todellisuudessa herättäisi korkeintaan sääliä, mutta kirjassa esiintyvänä meitä naurattaa ja inhottaa nykyajan pessimismin tuotteena, ja tällaisen ilmiön ymmärtämisen mahdollisuus on haihtuva pois itse pessimismin kanssa.
Mutta jos tosirunous perustuukin siihen, mikä elämässä on pysyväistä ja kaikille yhteistä, eivät kuvattavat ilmiöt esiinny runoudessa vaan aatteiden puhtaassa, värittömässä valossa. Päinvastoin, runous vaatii mitä tarkinta individualiseerausta, mitä suurinta erityismuotojen runsautta, ja mieltymys näihin erityis-ilmiöihin, sehän juuri viehättääkin runoilijaa niitä esittelemään. Mutta hän saattaa myös suorastaan ottaa aatteita runoilunsa esineiksi, niin että hänen kuvaelmansa symboleina niitä edustavat. Faust esim. ei ole yksityinen ihminen, vaan ihmiskunnan eduskuva, ja Goethen runoelma pyytää Faust-tarinan verhossa tuoda ilmi ihmiskunnan yhteisen pyrinnön korkeinta päämäärää kohti. Tässäkin tapauksessa teoksen aihe on saatu yksityis-ilmiöstä; tuo vanha tarina veti mystisellä ylevyydellään runoilijan puoleensa; mutta ainoastaan, kun päähenkilöstä tehtiin ihmiskunnan edustaja, taisi tuosta omituisesta aineesta, joka muutoin, yksityis-ilmiönä käsitettynä, taikauskoisella värityksellään tuskin olisi viehättänyt nykymaailmaa, muodostua tuo iki-mainio, syvä-aatteinen teos. Alkutarinakin vaatii, ainakin nykyaikana, ajatusrunollista käsittelyä, siinä kun itse pahuuden peruste on henkilönä esiintuotava. Prometheus-tarukin itsestään ajatusrunoelmaksi sukeuu, kun se koskee jumalain ja ihmisten keskinäistä suhdetta; samoin Divina Commedia, kun runoilija siinä tahtoo suureksi yhteiskuvaksi sovittaa oman ja koko aikakautensa maailmankatsomuksen. Pääsisällyksenä ovat näissä kaikissa itse aatteet, ei yksityis-ilmiöihin kuvastuneina, maailmassa toteutuneina, vaan — niin sanoakseni — alkuperäisessä, yli-aistillisessa mahtavuudessaan. Mutta niitä esitetään kuitenkin aistintajuisten kuvien avulla. Danten rohkea fantasia loitsii esiin haudan tuonpuolisia maailmoja, jotka hän täyttää selvin piirtein esiintyvillä muinais-ajan henkilöillä; Faustissa etenkin ensimmäinen osa muodostuu taiteellisesti yhteensovitetuksi kuvasarjaksi. Kaikki ajatusrunoelman osat eivät olekaan ajatuskuvallista laatua; niin esim. Margareta ja koko Margaretan episodi Faustissa eivät ole symbolisia, vaan esimerkkejä siinä mielessä, jossa tätä sanaa ylempänä käytettiin. Näin ajatusrunouskin vastaa kaikkia tosirunouden vaatimuksia; se näyttää kuvausvoiman tuottamassa ja sen avulla tajuttavassa muodossa, miten jumalalliset aatteet olevaisuutta hallitsevat, ja ylentää siten kuulijan tai lukijan mieltä. Helposti tosin nuo aatteen kuvat voivat muuttua värittömiksi allegorioiksi, niinkuin usein kyllä on tapahtunutkin; muistettakoon monta kohtaa Faustin toisesta osasta, joissa paljas ajatus on saanut voiton kuvausvoiman luomasta verhostansa; mutta yllämainitut esimerkit ynnä moni muu ajatusrunoelma todistavat, ett'ei se ole välttämätöntä. Tosirunouden piiriin siis ajatusrunouskin on luettava täysin oikeutettuna erityismuodostelmana.
Vähän toisin kuin ajatusrunouden laita on kaikenlaisten ajatus-aineiden, joita esitellään kertomuksissa ja muissa runoelmissa. Yleisen totuuden sisältävä mietelmä, oikeaan paikkaan sovitettuna, tekee yleensä hyvän vaikutuksen; se on, ikäänkuin kuvattavana olevan situatsioonin tai mielentilan ydin olisi kiteytynyt puhdasmuotoiseksi, loistavaksi helmeksi. Suurten runoilijain teokset tarjoavat viljalta esimerkkejä, ennen muita helleeniläiset ja saksalaiset (kreikkalaiset traagikot ja Pindaros, Goethe, Schiller). Tällaiset mietelmät ovat runoteoksen kaunistuksena ja viittaavat sen piiristä elämän laajemmille aloille, yleisten totuuksien maahan. Mutta toinen asia on, jos esim. kertomuksessa otetaan puheeksi tieteellisiä, yhteiskunnallisia, siveellisiä tai uskonnollisia kysymyksiä ja annetaan henkilöin niistä keskustella, sen sijaan, että niitä pitäisi toiminnan avulla selvittää. Tällaisia teoksia, olletikin romaaneja, on pitkin maailman sivua kirjoitettu sangen paljon; mutta selvä on, että niiden päätarkoitus on toinen kuin runouden ja että ne siis ovat arvosteltavat joko opetus- tahi tendensikirjallisuuden kannalta. Varsinaisessa runoteoksessa sellaiset selitykset, lausuttakoon niitä kirjan henkilöin tai tekijäin omasta puolesta, aina häiritsevät pääsisällystä. Niin esim. Tourgee'n kirjassa "Hullun yritys", jossa pääaine — Clux-Clux'ien nostamat riidat entisissä orjavaltioissa (lemmenjuttu on vaan sivuasiana) — varsin hyvin soveltuu romaanin toiminnaksi, nuo pitkäveteiset, sanomalehtiartikkelien tapaiset selitykset ja mietelmät kirjan loppupuolella ovat pysyneet jotensakin raskaana, sulamattomana teoksen osana. Muita esimerkkejä ei tarvitse mainita; niitä on itsekunkin helppo löytää. Sitä vastoin lyhyt keskustelma tai lausunto, joka muutamilla piirteillä kuvailee jonkun henkilön ajatustapaa, ei ole vikana pidettävä, vaan päinvastoin ansiona, jos se antaa selvän käsityksen hänen luonteestansa tai ylimalkain olosuhteista.
Mutta palatkaamme ajatusrunouteen. Tämä on vaan sisällyksensä laadulta erityinen runouden laji; muodostuksensa puolesta se voipi kuulua mihinkä runouden päälajiin hyvänsä. Divina Commedia on epopeankaltainen; Prometheus, Calderonin "Mahtava manaaja" ja Faust ovat draamoja, Schillerin "Laulu kellosta" ja "Taiteilijat" lyyrillisiä runoelmia. Varsinkin lyyrilliseen runouteen ajatusrunous yhtyy monella monituisella tavalla, jolloin muodostuu n.s. mietelyriikka. Samoin opetusrunoudenkin eri lajit usein kyllä voivat olla ajatusrunoutta. Siitä enemmän, kun seuraavassa otan tarkastaakseni mainittua runouden lajia yhdessä tendensikirjallisuuden kanssa. — Ihan omituinen muotonsakin puolesta on Jobin kirja. Se on puolittain eepoksen, puolittain draaman kaltainen ja samalla opetusrunoelma.
Opetusrunous kuuluu erityisenä lajina siihen välialaan, joka, käyttäen runouden ulkonaisia keinoja, on ikäänkuin siltana runouden ja muun kirjallisuuden vaiheella. Se ei tarkoita mielen ylennystä ihanteen esittämisellä, vaan suorastaan opetusta. Kun sen sisällyksenä ovat maailmaa hallitsevat aatteet — filosofiset, uskonnolliset j.n.e. —, niin se tietysti on ajatusrunoutta. Semmoisia teoksia ovat esim. Hesiodon Theogonia ja indialaisten Vedat; sellainen oli myöskin Parmenideen suuri filosofinen runoelma. Toiset opetusrunoelmat sitä vastoin koskevat käytännöllisiä toimia, elämänviisautta y.m. eivätkä siis joudu ajatusrunouden piiriin, esim. Hesiodon "Työt ja päivät", Vergilion Georgica j.n.e. Erittäin huomattavat ovat tällä alalla nuo pienet mieterunot, joiden eri muodostuksia ovat kreikkalaisten gnoomit, persialaisten ghaselit (joka nimi kuitenkin oikeastaan tarkoittaa erityistä runomuotoa) y.m.m., sananlaskut, vertauspuheet, jos näihin on pantu aatteellinen sisällys. Näistä kaikista tulee vast'edes sopivassa paikassa tarkemmin puhuttavaksi.
Toisin on tendensirunouden laita. Se ei muodosta mitään erityistä lajia, vaan voipi, samoin kuin ajatusrunouskin, olla melkein mitä lajia hyvänsä, etenkin kertovaista runoutta ja draamaa. Näytelmässä tai kertomuksessa (enimmiten romaanissa tai novellissa) sanotaan olevantendensiä, jos selvästi huomataan jonkun käytöllisen tarkoituksen teosta hallitsevan. Tendensirunous niinmuodoin ei tyydy siihen ylentävään vaikutukseen, minkä tosirunous aina saapi aikaan, vaan pyytää sen ohessa ohjata lukijan mieltä jotain käytöllistä tarkoitusperää kohti. Niin esim. "Köyhää kansaa" lukiessa jokainen väleen havaitsee, ett'ei tekijä ole tahtonut antaa ainoastaan ihmiselämän kuvausta, vaan ennen kaikkea tuoda esiin työkansan kärsimää kurjuutta kääntääksensä siihen yleisön huomion ja siten valmistaaksensa parannuksia. Tendensi semmoisenaan on tietysti oikeutettu, jos se muutoin vaan on suunnitettu hyvää tarkoitusperää kohti, ja tendensirunoudella siis on kyllä paikkansa kirjallisuudessa. Yksityistapauksissa moni tendensiteos onkin hyvää tuottanut; onhan esim. tunnettu, miten Beaumarchais'in "Sevillan parturi" aikanaan edisti ylimysvallan kukistumista. Sellaisten teosten arvo onkin oikeastaan punnittava siveellisyyden ja yhteiskunnallisen edistyksen eikä taiteellisuuden vaa'alla. Mutta runollisuuden kannalta katsoen on tendensi virhe; sillä se ylevä aatteellisuus, johon tosirunous pyytää mieltä kohottaa, alenee sen kautta jälleen yksityistoimien pyörinään. Tendensirunous monessa kohdin lähenee opetusrunoutta ja muita yllämainitun välialan lajeja, mutta on ylimalkain päinvastaisessa suhteessa tavalliseen runouteen kuin ajatusrunous. Ajatusrunous laajentaa kuvaelmain merkityksen aivan yleiseksi, maailman syvimpiä juuria käsittäväksi, ja pyrkii siten runouden äärimmäisille rajoille asti; tendensirunous supistaa sen päivän kysymysten ahtaaseen piiriin ja suistuu niinmuodoin korkeudestaan alas proosan karkealle tanterelle. Opetusrunoudesta taas tendensikirjallisuus eroaa siinä, että edellinen pyytää ohjata ymmärrystä, vaan jälkimmäinen tunnetta ja tahtoa.
Onpa tässä toinenkin, psykologinen kohta huomioon otettava. Tosirunous, samalla kuin se ylentää mieltä iki-aatteiden esittämisellä, vaikuttaa sen kautta myös lukijan ajatustapaan ja tahtoon, ja saattaahan runoilija toisinaan pitää tätä vaikutusta sivutarkoituksenakin. Kaikissa tapauksissa hänen oma innostuksensa synnyttää lukijassa samanlaista intoa. Mieli lämpiää runoelman sisällyksestä ja käytännöllisessäkin elämässä tosirunouden hedelmät eivät suinkaan ole vähäiseksi arvattavat. Kieltämätöntä on, että esim. Runebergin isänmaallinen mieli on virkistänyt suomalaisten kansallistunnetta; mutta hänen teoksissaan ei ole tendensiä; niiden tuottamat tunteet ovat vaan kuvaelmain luonnollisia seurauksia, eivätkä ajan satunnaiset vaatimukset häiritse runollista mielialaa. Tendensirunous sitä vastoin kääntää huomion pois ideaali-maailmasta hetken käytännöllisiin kysymyksiin. Mutta esteetinen nautinto vaatii, että mieli on vapaa kaikista omaa itseämme tai omaa toimintaamme tarkoittavista mielenvaikutuksista. Kun selvästi tunnemme, että jotain mielipidettä meille tyrkytetään tai tahtoamme pyydetään ohjata määrättyyn suuntaan, niin teoksen aikaansaama mielihyvä pian haihtuu tahi saapi toisen, vähemmän esteetisen muodon. Erotus todellisen ja tendensin-omaisen runouden välillä on siis usein esitystavassa, eikä rajaa olekaan aina helppo määrätä. Joskus tarkoittelevaisuus on yhteydessä aivan itsekohtaisten seikkojen kanssa. Toisen mielestä joku teos sisältää tendensiä; mutta toisen mielestä se on vapaa kaikesta tarkoittelevaisuudesta, sentähden että sen mietteet ja tunteet hänestä ovat ihan luonnollisia. Niin saattaa usein olla valtiollisten mielipiteiden laita, etenkin kun kansallistunne tai puoluekäsitykset ovat suuresti kiihtyneet. Saksan keisarikunnan perustamisen jälkeen on esim. Saksan kirjallisuudessa syntynyt monta teosta, joissa ylistetään keisarinvaltaa ja Hohenstaufien sukua ja jotka meistä tuntuvat tendensimäisiltä, mutta saksalaisista varmaan eivät ole muuta kuin syvän kansallisen innon ilmauksia.
Yhteydessä runouden aineiden kanssa sallittakoon minun vielä tuoda esiin muutamia mietteitä. Tärkeä on runoelmanoikea väritys eli tunnelma. Tällä en tarkoita sitä historiallista tai paikallis-olojen väritystä, jota aikakauden tai olojen kuvaileminen vaatii, (että esitys tuntuisi elävältä ja luonnolliselta,) ja josta jo edellisessä on puhuttu, vaan sitä, niin sanoakseni, henkistä ilmakehää, johon lukija on saatettava, heti kun astuu runoelman aukaisemaan pyhään piiriin. Taitava runoilija osaa teokseensa luoda omituisen hengen, joka siinä kaikkialla ilmaantuu ja tekee, että lukijan fantasia heijastaa sen kuvat siinä valossa, jossa hän tahtoo niitä esittää.
Ensiksikin ilman, jota hengitämme runouden maailmassa, tulee olla ihan toisenlaista, kuin se, mikä meitä ympäröi tosielämän sumuisessa ja helteisessä ilmapiirissä. Meidän pitää tuntea, että olemme vapautuneet jokapäiväisyyden raskaasta taakasta, että vapaina leijumme hengen korkeammilla aloilla. Tätä nykyajan kirjailijat useinkaan eivät muista, vaan sitovat jalkoihimme arkipäiväisten huolten ja murheitten raskaat painot, tahtoen itsepintaisesti meitä vetää maata kohden, kun kuvausvoiman siivillä pyrimme mielikuvituksen maailmaan ja runoilijoilta toivomme siipien kannatusta. Ulkomuodollakin, etenkin runokielellä, on tässä suhteessa suuri merkityksensä.
Mutta runoilijan tuottama tunnelma ei ilmaannu ainoastaan siinä, että teoksissa yleensä vallitsee korkeampi lento ja runollinen mieliala, vaan siinäkin, että hän kullekin teokselle antaa sille sopivan värityksen. Toinen henki huokuu tietysti runoelmassa, jossa esitetään historiallisia tosiasioita, maailman suuria tapahtumia, toinen semmoisessa, jossa kuvataan tavallisia oloja, jokapäiväistä elämää, ja väritys sen lisäksi vielä vaihtelee sisällyksen erityislaadun mukaan. Ihan toisenlaiseen mielialaan taas on lukija saatettava, kun hänet viedään mielikuvituksen luomaan satumaailmaan. Erilaista kokonaisvaikutusta vaativat vakavanlaatuinen, jaloa juhlallisuutta tavoitteleva esitys ja koomillinen, kevyttä leikillisyyttä tarkoittava kuvaus. Tämä koskee sekä sisällystä että myöskin kielen käytäntöä. Kaikki kohdat pitää saada runoelman perisävelen mukaisiksi. Katsokaamme esim. Shakespearen satunäytelmiä, niinkuin Kesäyön unelmaa tai Myrskyä, niin huomaamme, kuinka sadun-omainen mieliala niissä kaikkialla ilmenee. "Kesäyön unelmassa" esiintyy ihmisen sielun-elämä taikamaisessa valossa, salaperäisten luonnonvoimien hallitsemana; siihen soveltuvat äkkinäiset mielenmuutokset ja koko tuo haaveellinen keijukaismaailma. Samaa laatua on "Myrsky"; mutta kaikki on juhlallisempaa, syvempää. Meitä viedään kerrassaan ulkopuolelle tunnetun maanpiirin rajoja. Luonteetkin ovat puhtain piirtein esiintyviä, ideaalisia kuvaelmia tai satumaailman henkiä ja hirviöitä. Tarkkapiirteiset, yksityisseikkoihin menevät tavallisten esineitten kuvailut eivät sopisi tällaisiin runoelmiin. Mutta mielikuvituksen vallaton leikki, joka saduntapaisissa esityksissä miellyttää lukijaa, ei olisi paikallaan historiallisessa romaanissa tai näytelmässä, saatikka nykyaikaisen elämän kuvauksissa. Nämä päinvastoin vaativat mitä tarkinta todenmukaisuutta.
Erityisseikkoja ja esimerkkejä voisi mainita melkein loppumattomiin asti. Muistakaamme, miten Goethe heti Tassonsa alkukohtauksessa asettaa silmiemme eteen Italian ihanan luonnon ja Ferraran hovissa vallitsevan hienon sivistyksen, siten siirtäen meidät keskelle Italian renessansin aaterikasta elämää. Samoin Schiller Wallensteinin alkuosassa, "Wallensteinin leirissä", antaa meille eloisan kuvan kolmikymmenvuotisen sodan melskeisestä ajasta.
Osittain nämä huomautukset koskevat siveellisyydenkin alaa. Eri tavalla arvostellaan tekoja tarumaailman piirissä ja etäisessä muinaisuudessa kuin nykyajan tarkoin säännöitetyssä yhteiskunnassa. Ken rupeaa Homeron jumalia moraalin kannalta arvostelemaan tai tutkimaan, mitä oikeutta Kalevalan sankareilla oli Sammon anastamiseen? Kunkin aikakauden tuotteita on tietysti katsottava ajan omalta kannalta; mutta hyvin paljon perustuu myös eri teosten laatuun ja siihen henkiseen ilman-alaan, joka niissä vallitsee. Mitä todellisempia oloja kuvataan, sitä ankarammat ovat siveellisyyden vaatimukset; mitä satumaisempiin, oudompiin tai luonnon-omaisempiin oloihin meitä viedään, sitä sukoilevampi on runotar jokapäiväisen moraalin suhteen. Samoin koomillisessa esityksessä paljon käy laatuun, jota ei voisi suvaita totisemmassa kirjallisuudessa. Loukkaavien kohtien karttaminen, kun kuvaus liittyy vakaviin tosioloihin, tietysti ei merkitse sitä, ett'ei saisi mitään pahaa esittää, vaan että se on asetettava oikeaan valoon. — Mutta äskenmainitulla säännöllä on kuitenkin rajansa. On paljon semmoista, joka aina loukkaa lukijaa ja jota siis ei milloinkaan voi hyväksyä. Ne ovat sellaiset asiat, jotka liian suuressa määrässä nykyajan ihmisessä herättävät mielipahaa ja sen kautta ehkäisevät esteetistä nautintoa, esim. kertomukset kaikenlaisista julmuuksista, jotka eivät ainoastaan tuota siveellistä paheksimista, vaan suorastaan inhottavat. Fyysillisesti iljettävää tulee tietysti mahdollisuuden mukaan karttaa, niinkuin jo ennen on sanottu; jos se välttämättömästi on tuotava esiin, niin riittää lyhyt viittaus. Vaikka kyllä klassillinen esimerkki Sofokleen Filokteteessä näyttää antavan tukea tällaisille kuvauksille, ei tätä esimerkkiä tulisi noudattaa, niinkuin uusimmat kirjailijat mielellänsä ovat tehneet.
Muutoin on tehtävä selvä erotus siveellisyyden ja paljaan ulkonaisen säädyllisyyden välillä. Jälkimmäisellä ei voi runoudessa olla yhtä suuri valta kuin sivistyneessä seuraelämässä. Etenkin karakteristiselle ja koomilliselle esitystavalle täytyy myöntää oikeus tässä suhteessa vapautua liiallisesta pedanttisuudesta.
Ihanteellisuuden tarve, vaatien tyydytystä, vie taiteeseen ja runouteen. Tunne pyrkii selviämään ja pakoittaa runoilijan fantasiaa luomaan kuvia sen ulkonaiseksi verhoksi ja tueksi; mutta samalla on ihmisessä luontainen halu muille ilmoittaa tunteitansa ja mielteitänsä, niinkuin hän toiselta puolen herkästi ottaa vastaan sellaisia mielikuvia, jotka ovat sopusoinnussa hänen tunnemaailmansa kanssa. Runouden tehtäväksi tulee niinmuodoin semmoisten kuvien luominen, jotka kuulijan tai lukijan mielessä voivat herättää samanlaisia tunteita ja mielteitä, kuin on runoilijan omassa mielessä. Näin tapahtuu kaikissa taiteissa, kussakin eri tavalla, eri aineiden ja aistimien kautta; mutta runous ei käytä mitään ainetta, vaan vaikuttaa kielen välityksellä suorastaan kuvausvoimaan. Toisin sanoen: runoudessa koetetaan sanojen avulla saattaa toisen mielikuvitusta luomaan määrättyjä kuvia, joihin liittyy ne tunteet, joita tahdotaan herättää. Tämä koskee tietysti etupäässä runouden sisällystä, — sitä, mitä esitetään, — mutta riippuu suureksi osaksi myösulkomuodostaeli siitä tavasta, jolla kieltä käytetään sisällyksen ilmaisemiseksi.
Siliä yhdentekevää ei ole suinkaan, miten asiaa esitetään; sen jokainen tietää. Vaikutus tulee ihan toisenlainen, jos jotain vaan kuivasti kerrotaan tai jos valitaan sanoja ja lauseita, jotka asettavat selvästi tajuttavan, havainnollisen kuvan sielumme eteen, varsinkin sellaisen, johon yhtyy elävä tunne. Tällainen painuu syvälle mieleen ja synnyttää hilpeää osanottoa, ja tietokin asiasta tulee elävän esityksen kautta elävämmäksi, koska mielikuvitus ja tunne sitä kannattavat. Tämä kaikki tuottaa sielulle mielihyvää, koska se saattaa sitä helppoon, luonnonmukaiseen toimintaan. Samoin kuin sopivain kuvain valinta vaikuttaa myös kielen sointu; sekin puolestaan helpottaa mielikuvituksen tointa ja välittää tunteiden vilkasta syntyä ja vaihtelua.
Ajatelkaamme esim. Kallion kaunista runoa: "Milloin muistelet minua?" Ilman kuvia, runomittaa ja alkusointua lausuttuna se sisältää ajatuksen: Kaikissa ajan vaiheissa muistelen sinua; milloin sinä muistelet minua? Mutta näin yksinkertaisesti esitettynä se ei tee mitään vaikutusta, paitsi johonkin yksityishenkilöön armahan suusta lähteneenä. Kallion muodostuksessa tämä ajatus sitä vastoin ihan toisella tavalla panee tunteet väräjämään; vuoden-aikojen vaihteleviin luonnonkuviin sulaa runoelman pääsävel, joka sitten kajahtaa yhä palajavissa loppusanoissa: "milloin muistelet minua, milloin?" ja sointuva runomuoto antaa sille vielä enemmän väritystä.
Edellisestä jo huomataan, että ulkomuotoa koskevat seikat ovat kahta laatua: kuvaannollisuutta ja sointuisuutta.Kuvaannollisuusosoittaa runouden sukulaisuutta kuvaamataiteiden,sointuisuussen yhtäläisyyttä säveltaiteen kanssa. Katsokaamme ensin edellistä ulkomuodon puolta.
Runouden tulee yleensä menetellä niin, että kaikki, mitä esitetään, muodostuu vilkkaasti esiintyviksi, eläviksi kuvasarjoiksi. Kuulijan tai lukijan fantasia on ikäänkuin kuvastin, joka ottaa vastaan runoilijan esiinlumoamat kuvat ja asettaa ne hengen silmän eteen. Siinä mielessä sopisi sanoa kaiken runollisen esityksen olevan kuvaannollisuutta. Mutta tässä kohden on tehtävä tarkempi erotus. Kuvaannollisuus varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa vaan runouden muotoa, — sitä muotoa, jonka vilkas tunne ja mielikuvitus antaa esitykselle. Eloisammat, virkeät mielentilat pyytävät ilmestyä vähemmän tavallisissa sanoissa ja lausetavoissa. Näin tapahtuu tavallisessakin puheessa; mutta kun tällaiset mielentilat ovat runouden ehto, on luonnollista, että niiden tuottamat esityskeinot etenkin runoudessa tulevat kysymykseen.
Kuvaannollisia lausetapoja ja muita kuvaannollisuuden keinoja niinmuodoin ei saa pitää paljaina koristuksina, vaan erityisten mielentilojen luonnollisina ilmauksina. Sentähden niitä ei saa tavoittelemalla tavoitella. Pöyhkeäsanaisuus on hyljättävä; tyhjät korulauseet eivät edistä tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin sitä ehkäisevät. Mutta oikealla paikallaan käytettyinä kuvaannolliset lausetavat antavat esitykselle väriä ja lämpimyyttä.
Kuvaannollisuuden tarkoitus on, lyhyesti sanoen,antaa esitykselle aistin-omaista elävyyttä. Rhetoriikan ja stylistiikan esittäjät ovat — liiankin tarkasti — toisistaan erottaneet monta "troopien ja figuurain" lajia, ja eri kirjoittajat jakavat ne eri tavalla; mutta niiden erottaminen ja määritteleminen kuuluu stylistiikkaan, jonka tähden niistä tässä ei tarvitse tehdä selkoa.[77]Riittäköön siis silmäys kuvaannollisten esityskeinojen yleiseen luonteeseen ja käytäntöön.
Kuvaannollisuutta ei saa pitää erityisenä runouden taidekeinona, senlaatuisena kuin esim. runomittaa; vaan se ilmaantuu, niinkuin jo ylempänä viitattiin, tavallisessakin puheessa innostuneen tai kiihtyneen mielialan merkkinä, vaikka etenkin runoudessa, niinkuin luonnollista on, mielle- ja tunne-elämän lämmin hilpeys painaa leimansa esitystapaan. Onhan kielikin, semmoisena kuin se nykyään on, muodostunut yhä himmenevien kuvalauseiden, varsinkin metaforain, kautta; kun nykyaikana mainitsemme henkisiä käsitteitä, sellaisia kuin "oikeus", "vääryys", "keksiä", "valistus" y.m., emme enää ajattele näiden sanojen alkuperäistä merkitystä: sitä, mikä on luonnollisella tavalla suoraa tai väärää, keksillä tavoittamista, valaisemista j.n.e.; ja kun puhumme "henkisistä käsitteistä", ei mieleemme johdu hengittäminen, puhaltaminen eikä käsin tarttuminen johonkin. Kaikki tällaiset sanat on jo kielen kehityksen virta huuhtonut sileiksi ajatustemme välikappaleiksi, niinkuin meren aallot huuhtovat pikkukivet saarien rannoilla. Että meidän kielessä sanojen alkumerkitykset vielä kuultavat läpi niiden nykyisen käytäntötavan takaa, on sille runollisessa suhteessa suureksi eduksi; monessa uuden ajan kultuurikielessä, niinkuin ranskassa ja englannin kielessä, ne jo ovat kokonaan unhoon peittyneet. Ja koska omakielisten sanojen luonnollinen merkitys tavallisesti on enemmän tai vähemmän tajuttavissa, mutta vieraat sanat eivät johdata mieleen mitään aistin-omaisia kuvia, niin edelliset paljoa suuremmassa määrässä edistävät mielikuvituksen toimintaa ja ovat siis runollisemmat kuin jälkimmäiset. Vieraita sanoja pitäisi runoudessa karttaa, paitsi tietysti semmoisissa kohdin, missä ne ovat hyvin kuvailevia, muistuttaen mielteitä ja olosuhteita, jotka esitettävään luovat erityisen valon. Varsinkin koomillisessa esitystavassa tällaiset vieraskieliset sanat usein ovat hyvin tehokkaita.
Sanojen ja lauseparsien alkuperäinen luonne on ajanoloon verhoutunut ja himmennyt; mutta kielessä on kuitenkin paljon lausetapoja, joiden eloisuus vielä on säilynyt. Muutamat ovat jo saaneet toisen, epäkuvallisen merkityksen; mutta kuvaannollisuus on niissä vielä hyvin tuntuva; semmoisia ovat: lähteensilmä, sillankorvalle, niemennenä, oikeudennojallay.m. Erästä tunnettua valkoista kukkaa (Achillea millefolium) sanotaan eri murteissa mäntäpääksi tai pellonvanhaseksi; molemmat nimitykset ovat kuvailevia: muistuttaahan se muodoltaan kirnun mäntää tai toiselta puolen pellolla värjöttelevää harmaapää-ukkoa. Toiset ovat merkitykseltään kuvaannollisia lausetapoja, vaikka ne käytännössä ovat tulleet niin tavallisiksi, ett'ei niissä piilevää kuvaa enää juuri muistetakaan. Kun "arvostellaan jotakinkorkeammalta kannalta", "tuodaan esiin uusianäkökohtia" tai "korjataantyönsähedelmiä", taikka jos "toivo pettää", jos "hallitsijanousee valtaistuimelle" tai "kynsin hampainpuolustamme oikeuttamme", niin sanojen merkitykset eivät ole muuttuneet ja aistin-omaisten kuvien avulla tahdotaan vaan lisätä pontta ajatukselle; mutta nämä lausetavat ovat kuitenkin jo käyneet pysyväisiksi käänteiksi, joilla on määrätty merkityksensä. Niinkuin kieletär muutamissa tapauksissa on toiseksi muodostanut sanojen merkityksen (lähteen silmä y.m.), niin näissä kohdin muutamat sanain-yhtymät tahallisen käytännön kautta ovat tulleet erityisten käsitteiden varsinaisiksi ilmoittimiksi. Ne ovat siis itse kieleen kuuluvia, kielen vakinaisia varoja, samoin kuin ensiksimainitut. Mutta sen lisäksi jokaisen kielenkäyttäjän, ennen muita tietysti kaunopuhujan ja runoilijan, sopii omalla ehdollansa viljellä kuvaannollisia lausetapoja ja tarpeen vaatiessa keksiä uusia, satunnaisia, antaaksensa ajatukselleen aistin-omaista tuoreutta.
Tällaista puolittain kieleen kuuluvaa, puolittain satunnaista, puhujan itse keksimää, luontaista kuvaannollisuutta uhkuilee kauttaaltaan Suomen kansankieli, etenkin meidän maan itä-osissa. Ihmeteltävä on se mielikuvituksen runsaus, mikä siinä ilmenee. Paraiten se tietysti huomataan kansanrunoissa, mutta puhekielikin on täynnä somia, luontevia kuvalauseita. "Tuommoinen pääskysen pesä!" sanoo rahvaan mies puhuessaan pienestä vaatimattomasta asunnostaan, ja itsekseen jäänyt valittaa olevansa yksin "kuin käkönen metsässä". Tuuli "on aatoksissaan", se "lyö arpaa", minnepäin se kääntyy. — Lisäksi tulee sieväkäänteisten sananlaskujen ja arvoitusten paljous. Suotava olisi, että kansan-omaisten sanojen ja lauselmien raikas salomaan tuoksu pääsisi yhä enemmin kaunokirjallisuuttamme hilpeyttämään.
Mutta usein käytetyt puheenparret, olkootpa kansankielen tai kirjallisuuden vainiolla versoneita, menettävät aikaa myöten tuoreutensa ja muuttuvat enemmän tai vähemmän ylempänä mainittuin vakinaisten lausetapain kaltaisiksi. Niin on moni vertaus, joka noin kymmenen tai toistakymmentä vuotta sitten vielä oli kaunis ja uutuutensa tähden viehättävä, nyt jo on ruvennut tuntumaan kuluneelta ja jokapäiväiseltä. Esimerkkinä olkoon kuvaus peltotyöstä, kylvöstä ja kynnöstä, oraista ja hedelmäin korjaamisesta, jota aikojen kuluessa niin monesti on sovitettu henkiseen toimintaan ja sen menestykseen.
Esityksen aistin-omaista elävyyttä, jota kuvaannollisuus tarkoittaa, voi saada aikaan monella eri tavalla. Suorin ja yksinkertaisin keino on tietysti se, että esitettäväksi valitaan semmoisia kohtia, jotka jo itsestään antavat asiasta selvän kuvan ja sentähden herättävät vilkasta mielihyvää. Samalla niiden ilmaisemiseksi käytetään juuri niitä sanoja, jotka varsinaisen merkityksensä puolesta ovat omiansa näitä kohtia osoittamaan; kun sanojen alkuperäinen voima ja eloisuus silloin pääsee oikeaan arvoonsa, niin esitystapa saa erityisen mehun ja tuoreuden. Esimerkkinä lyhyen ja yksinkertaisen kuvauksen elävyydestä on usein mainittu Kalevalan mestarillista selitystä karhun ulkomuodosta:
Lyhyt jalka, lysmä polvi,Tasakärsä talleroinen,Pää levyt, nenä nykerä,Karva kaunis röyhetyinen.
Lyhyt jalka, lysmä polvi,Tasakärsä talleroinen,Pää levyt, nenä nykerä,Karva kaunis röyhetyinen.
Tällaisissa tapauksissa ei esitys mene ulkopuolelle kuvattavaa ilmiötä, vaan on juuri sen rajaviivain tarkassa piirtämisessä. Kuvaannollisuus sulkeutuu kokonaan itse kuvattavaan eikä siis ole vielä varsinaista kuvaannollisuutta. Semmoista se on vasta, kun joku käsite laajennetaan siihen liittyvän toisen ajatuksen avulla tahi ajatukselle annetaan erityinen väritys muodollisten keinojen kautta.
Viimeksimainittu jo viittaa siihen, että varsinaisen kuvaannollisuuden keinot elikuvaannolliset lausetavat, joita yhteisellä nimellä sopisi sanoakuvaimiksi("figuurat" laajemmassa merkityksessä), ovat kahta laatua:sisällyksen kuvaimet eli kuvalauseet, joihin etenkin luetaan n.s.troopit eli vaihdokset, jamuodon kuvaimet eli lausemuodot(figuurat soukemmassa merkityksessä), jotka osoittavat, mitä arvoa ajatuksen tai tunteen kannalta pannaan johonkin käsitteeseen. Selvä on kuitenkin, että molemmat oikeastaan perustuvat tunteen ja mielikuvituksen pohjalle. — Tämä jako, jota useimmin noudatetaan, vastaa johonkin määrin Vischerin jakoa "havainnollisuuden" ja "vilkkauden" keinoihin ("Mittel der Veranschaulichung" ja "Mittel der Belebung l. Lebhaftigkeit"). Muutoin eri tutkijat ovat jakaneet ja järjestäneet kuvaannollisuuden lajit monella eri tavalla.
Vischer huomauttaa myöskin, kuinka tässä on kysymys eräästä runouden pääsäännöstä, individualiseerauksen laista.[78]Tätä mielipidettä muutkin ovat kannattaneet.[79]Totta onkin, että kuvaannollisuudessa, selventävien yksityiskuvien käyttämisessä, ilmaantuu samankaltainen kuvausvoiman toiminta kuin yleensä mielteiden ja aistin-omaisten erikoiskuvaelmain luomisessa aatteiden vastineeksi. Pyrkiihän runous yleensä poistamaan tuota jyrkkää vastakohtaa henkisten ja aistillisten välillä tekemällä edelliset aistin-tajuttaviksi ja jälkimmäiset henkisiksi, joka juuri tapahtuu antamalla ilmiöille tuttavan individisen muodon, ja sama menetystäpä on huomattava kuvaintenkin viljelemisessä, kuten pian saamme nähdä.
Katsokaamme nyt erikseen noita äskenmainittuja kuvaannollisuuden kahta päälajia ja niiden kumpaisenkin tärkeimpiä esityskeinoja. Ottakaamme ensiksisisällyksen kuvaimet.
Kun mielikuvitus voimallisen tunteen vaikutuksesta pyrkii elävämmin esittämään jotakin, niin se tämän sijaan asettaa jotain, mikä helpottaa mielteiden luomista, eli toisin sanoen, mikä itse esittäjälle saattaa hänen mielikuvansa kirkkaampaan valoon ja samassa ihan välittömästi vaikuttaa toisen mielikuvitukseen, jotta se herkästi ne mukailee ja itsellensä omistaa. Tässä sieluntoiminnassa sopii erottaa kaksi suuntaa. — Käsitteet saavat ensiksi enemmän elävyyttä, kun yleiset, ajatukselliset, muutetaan erityisiksi, aistillisiksi, tai kun aistin-omaisissa ilmiöissä huomio kiintyy johonkin erityiseen kohtaan, jolloin ilmiö tulee havainnollisemmaksi. Kun kerrotaan äkkiä kohdanneen valtaavan surun vaikutuksesta, niin syntyy paljoa virkeämpi mielikuva, jos sanotaan: "hänen silmänsä kyyneltyi ja pää vaipui käsien nojalle", kuin jos vaan mainitaan, että "hän tuli kovin murheelliseksi". Jos joku, kotipaikkaansa muistellessaan, ajattelee erittäin rannalla nuokkuvia koivuja tai mäenrinnettä, jossa hän lapsena on marjoja noukkinut, niin nämä yksityiskohdat herttaisemmin mieltä lämmittävät kuin erityisväriä puuttuva kokonaiskuva. Näissä tapauksissa yleisemmät ja siis tavallansa henkisemmät käsitteet muuttuvat aistillisemmiksi ja havainnollisemmiksi ja elävyyttävät semmoisina mielteiden muodostumista. — Mutta toinen tässä suhteessa huomattava suunta on pyrkimys henkisyyteen. Käsitteet tulevat elävämmiksi, kun saavat henkilöllisen olemuksen, persoonallisuuden muodon. Siitä johtuu erittäinkin tuo kansojen vanhimmassa katsantotavassa ja kansanrunoudessa tavallinen luonnon-esineiden kuvaileminen ihmisenkaltaisiksi, johon nykyisinäkin aikoina vilkas kuvausvoima mielellänsä antautuu. "Järvi lepää tyynenä" sanotaan, tai "ihana onni houkuttelee sinua luoksensa", jolloin järveä ja onnea ajatellaan eläviksi olennoiksi, henkilöiksi. Samaten runoilija puhuttelee synnyinmaatansa:
Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi ainaKylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?(Oksanen.)
Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi ainaKylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?
(Oksanen.)
Pintapuolisesti katsoen luulisi tällaisen henkisemmäksi muuttamisen olevan ristiriidassa kuvaannollisuuden ydinvaatimuksen kanssa, että esityksen tulee olla niin aistin-omaisesti elävää kuin mahdollista. Mutta asian laita on perin vastainen. Tunne ja mielikuvitus eivät tajua ilmiöitä samalla tavoin kuin punnitseva järki, joka tyystin erottelee aineellista ja henkistä toisistaan; välittömän sieluntajunnan kannalta persoonallisuus päinvastoin on konkreetisin, helpoimmin käsitettävä. Itsenäisesti tajuava henkilö on meitä lähin ja on sekin havaittava aistien välityksellä. Siitäpä tuo ikivanha taipumus luonnon olijoitsemiseen. Tämän kanssa on yhteydessä, että käsitteet usein jonkun tunteellisen suhteen kautta tulevat elävämmiksi; täten henkisempi käsite voi astua konkreetisemman sijaan, esim. "iki-ilo" = kantele. Se siirtyy meitä likemmäksi, kun mainitaan sen vaikutusta omaan tunne-elämäämme.
Edellämainitut menetystavat perustuvat molemmat individualiseeraukseen. Erityismielteiden ja yksityispiirteiden käyttäminen yleisten mielikuvain verosta on tietysti yksilöisyyden esiintuomista; mutta individualiseerauksen huippu on esineiden muuttaminen elollisiksi olennoiksi. Ensinmainittua suuntaa havaitaan usein esim. metaforassa, metonymiassa, synekdokessa y.m., jälkimmäistä erittäinkin personifikatsioonissa, mutta monessa muussakin kuvaimessa. Edempänä huomautetaan kumpaisenkin suunnan ilmaantumisesta erityistapauksissa.
Kuvalauseihin eli sisällyksen kuvaimiin luetaan etenkintroopit eli vaihdokset: ne lausetavat, joissa jotakin käsitettä elävämmin esitetään toisen käsitteen avulla. Mutta samaan piiriin täytyy myös viedä muutamia muita kuvaannollisuuden keinoja, jotka niin-ikään tarkoittavat sisältöä, ennen kaikkeaepiteetti eli lisääntö. Epiteetti on suorin sisältöä koskeva kuvain ja on hyvin lähellä ylempänä mainittua kuvailevain sanain käytäntöä. Se liittyy henkilöin ja elollisten ja elottomien esineiden nimityksiin ja osoittaa jotain niiden pääominaisuutta. Etenkin eepillisen esitystavan kaunistajana on lisääntöjen käytäntö, vaikka sopivain epiteettien valinta tietysti on tärkeä muillakin runouden aloilla. Tunnetut ovat Kalevalan kuvailevat, luonnon-tuoreet lisäännöt, niinkuin Ukko ylijumalan: "jymypilvien pitäjä", tai "puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija"; Lemminkäisen nimitykset "Kaukomieli", "veitikka verevä" y.m.; samoin: pimeä Pohjola, summa Sariola; lakkapäät petäjät; utuinen niemi, saari terheninen; Pohjan akka harvahammas j.n.e. Komeat ovat Homeron selväpiirteiset epiteetit: ruususorminen Eos, pilvien kokoilija Zeus, pitkälle ojentuva surma, siivekäs sana, korkeakuohuinen meri y.m. Yleensä kertomarunous suosii pysyväisiä, yhä palaavia lisääntöjä, jotka painavat käsitteisiin vakinaisen leiman. Sellaisia myöhemmän ajan taiderunoilijatkin ovat ottaneet käyttääksensä, niinkuin Goethe "Hermann und Dorotheassa" ja Runeberg kertomarunoissansa; mainittakoon vaan Hirvenhiihtäjistä: ruskeapartainen Ontrus, Anna taitavasuu, arvosa kirjuri Aaro. — Tuskin tarvinnee sanoa, ett'ei lisääntö tarkoita tiedonantoa, vaan kuvattavan asettamista ilmi elävänä kuulijan tai lukijan eteen. Sentähden tyhjät epiteetit, jotka vaan ovat poljennon täytteinä, pikemmin ehkäisevät kuin elvyttävät runollista tunnetta. Mutta sattuvilla, hyvin valituilla lisäännöillä on runoudessa erinomaisen suuri elähyttävä voima. Esim.
On allamme viherjä maaja päällämme sininen taivas.(Kivi.)
On allamme viherjä maaja päällämme sininen taivas.
(Kivi.)
Lisäännössä voivat ilmetä nuo molemmat, ylempänä huomauttamani suunnat. Muutamat ovat vaan jotain erityisominaisuutta osoittavia, niinkuin "metsän ukkohalliparta", "noillaväljillävesillä", "lietoLemminkäinen"; toiset muuttavat käsitteet henkisemmiksi ja sisältävät samalla olijoitsemisen, usein myös metaforan. Kun Aleksis Kivi puhuu unisesta koivusta, niin siitä tulee elävä erikois-olento, samalla kuin edessämme näemme riippakoivun maahan päin laskeuvan asennon. Shakespearen Macbethissa unta kuvaillaan monen epiteetin avulla; se on päivittäinen kuolo, työn raitis peso, sielunhaavan voide, luonnon toinen atria ja paras elämän juhlaruoka.[80]Nämä kaikki ovat yht'aikaa lisääntöjä ja metaforia. — Usein abstraktinen käsite olijoitsevan lisäännön kautta kerrassaan kohotetaan havainnolliseen, runollisempaan piiriin, muuttuen tunnokkaaksi, tajulliseksi. Niin käytetään äskenmainitussa Macbethin paikassa unesta vielä nuo epiteettiä vastaavat sanat: