[186] Virhe on siis kahdenlainen: olennollinen, joka loukkaa taiteen itse olentoa ja luontoa, ja satunnainen, joka loukkaa sivukohtia ja satunnaisia seikkoja.
[187] Hermannilla on: κατ' άδυναμίαν, joka pää-asiassa on yhtä: jotain, mihin taide ei kykene.
[188] Käsikirjoitusten käyttämää μή on Hermann muuttanut μήν sanaksi, joka meistä onkin oikeampi.
[189] Nim. kuin olevaisuns, todellisuus. Mitä me mistäkin puhumme, esm. jumaloista, saattaa kyllä olla huonompaa, kuin mitä se toden perästä on, jopa saattaa valhettakin olla, mutta kuitenkin sopii semmoisia puolustaa tuolla Xenofaneen käyttämällä lauseella: "eipä sitä tiedä". — Tämän paikan olen kääntänyt Hermannin parannuksen mukaan: άλλ' έτυχεν, ώσπερ Ξενοφάνης, ου σαφή τάδε, kosk'ei sanat άλλ' οu φaσι τάδε anna mitään ymmärrystä.
[190] II. Χ. 152. Syyksi minkä tähden keihästen alapuoleenkin pantiin kärki mainitaan (Eustathio) sitä, että kerran yksi keihäs, yöllä kaatuen kumoon, oli kanssansa vetänyt maahan koko läjän, josta kauhea meteli sitten nousi.
[191] Iliad. I. 50. Kreikkalainen sana ούyρεύς merkitsee, näet, kumpaistakin.
[192] Iliad. X. 31.6.
[193] Iliad. IX. 202.
[194] Iliad. IL 1. "Kaikki" metaforallisesti "monen" sijasta, ks. alempana.
[195] Iliad. Χ. 11.
[196] Iliad. Χ. 13. Homero antaa Agamemnonin, maatessaan teltassansa Troian edustalla, katsella Troian maata sekä kuulla huilujen ja syringien yhteen-soivia ääniä — mikä luonnollisista syistä oli mahdotonta. Se on siis knvannollisesti sanottu.
[197] Iliad. XVIII. 489; — "Osatonna hän yksin" olisi tavallista. Kreikan kielessä kuuluvat sanat οϊος (ainoa) ja μόνος (yksin).
[198] Iliad. XXI. 297.
[199] Iliad. XXIII. 328.
[200] Eroitus syntyy tässä siitä, jos πριν sana toisessa värsyssä viedään sanoihin κέκρητο tahi ζωρά. Ks. Herm. Comm., s. 183. — Paikka on muutoin turmeltunut. Olen kääntänyt Hermannin lukulajin mukaan: — — — άϑάνατ' είναι, ζωρά τε πριν κέκρητο. Didot'n painoksella on ζαρά τε πρίν κέχριτο.
[201] Iliad. XI. 252.
[202] Iliad. XX. 234.
[203] Paikka on suuresti turmeltunut sekä lauseiden järjestyksen että itse sanainkin puolesta. Paras lukulaji on mielestämme seuraava, jonka mukaan olemmekin käännöksen tehneet: οίν τών κεκραμένων οΐνον ψαβιν ένια. όϑεν πεποίηται ο Γανυμήδες
Λίΐ οίνοχοεύειν,
ον πινόντων οΐνον. και χαλκέας τους του σίδηρον έργαζομένους, όϑεν είρηται
κυημίς νεοτεύκτου κασσιτέροιο.
Citati on otettu Iliad. XXI. 592. Hermann arvelee, ettei kaksimielisyys tässä ole sanassa χαλκεύς, niinkuin sitä luulisi, vaan sanassa κασσιτέροιο, joka muka olisi "pro alio aeris genere positum, eodem modo, qvo χαλκεύς vocaretur faber ferrarius". Ks. Comm. s. 185.
[204] Iliad. XX. 272.
[205] Hermann lukee έτι ένιοι, eikä ότ' έvιοι; niin ikään είρηχότος eikä είρηχότες.
[206] Hermann on koettanut tätä paikkaa parantaa näin: και προς το βέλτιον τοιούτους είναι, oίους Ζεύξις έγραφεν' το γαρ παράδειγμα δεΐ ύπερέχειν' άΛλά πρός α ψασι, τα άλογα. Tällä lukulajilla on se etu, että Zeyxis esimerkkinä tulee parempaan paikkaan, ja että kolmas 26:ssa §:ssa luetuista kategorioista (nim. luulo = maine — jota ihmiset puhuvat ja arvelevat) myöskin tulee erittäin puheeksi.
[207] Hermannilla on: ως τε και αυτό πρός αυτό, ή πρός ά κ. τ. λ. Käännetty: niin että siis myös on katsominen, missä suhteessa se itseensä on taikka siihen, mitä hän itse sanoo j.n.e.
[208] Menelaon huonoutta moittii Arist. myöskin L. XV. 7. (ks. muist. I ja 4). — "Aigey" nimisen kappaleen on Euripides kyllä kirjoittanut. Sopivampaa ehkä kuitenkin ollee tässä paikassa ajatella "Aigey" nimistä henkilöä "Medeiassa" v. 663-758, mikä henkilö siinä on peräti tarpeeton.
[209] Edellisessä lueteltuansa kaikki ne syyt, joista moitteet syntyvät, asettaa Arist. nämä nyt yleisiin kategorioihin. Ensiksi mainitsee hän kaksi virhettä, joista toinen on olennollinen, toinen satunnainen (§§ 5-10). Sitten hän sanoo moitteiden syntyvän, kun kuvataan jotain perätöntä, ehkä kyllä semmoista kuin sen oleman pitäisi (§ 11); taikka kun kuvataan jotain perätöntä eikä kuitenkaan semmoista, kuin sen oleman pitäisi (§§ 12, 13); vieläpä kun kuvataan jotain huonoa ja epäsiveydellistä (§ 15). Myöskin syntyy moitteen-alaisuus lausekeinossa murteen kautta (§ 16), metaforan kautta (§ 17), prosodian kautta (§ 18), eroittamisen kautta (§ 19), kaksmielisyyden kautta (§ 20), tavallisuuden kautta (§ 21), sanojen eri merkitysten ja vastakohtaisuuden kautta (§§ 22, 23) sekä kirjoitustavan vääryyden kautta (§§ 24, 25). Nämä kaikki asettaa Arist. nyt viiteen yleiseen kategoriaan, jotka ovat: mahdottomat, järjettömät, epäsiveydelliset, vastakohtaiset, ja varsinaiset virheet itse taidetta vastaan.
[210] Moitteisin sopii vastata kahdella-toista eri tavalla. Jos, näet, moititaan 1:ksi mahdottomuutta (άδύνατα), niin sopii siihen vastata, että kuvatut kuitenkin ovat a) semmoiset kuin niiden oleman pitäisi (οία δεϊ, § 11), b) että ne ovat uskottavia (άλλα πιϑανά, § 27); — jos 2:ksi moititaan järjettömyyttä (άλογα), niin sopii vastata: a) niin sitä sanotaan (οΰτω φαsίν, §§ 12, 13, 29), b) ei niinkään järjetöntä (ποτέ oυκ άλογα § 29); — jos 3:ksi siveyttömyyttä (βλαβερά) moititaan, niin vastattakoon: a) asia on todenperäinen (όύτως εΐχεν, § 14), b) asia on katsottava toimittajan tahi puhujan suhteen (οκεπτέα βλέποντας εις τον πράττοντα ή λέγοντα, § 15); — jos 4:ksi moititaan kuvattujen vastakohtaisuutta — (ύπεναντία), niin siihen vastattakoon: a) ett'ei se ole samaa eikä samaa tarkoittava eikä samalla tapaa (ου το aυτό, oυ πρός το αυτο, ουχ ώσαυτως, § 30), b) että asia on itse puolestaan oikea sekä siihenkin katsoen, missä tarkoituksessa runoilija sitä lausuu ja mitä järjellinen ihminen siitä arvelee (όρϑώς έχει αυτό πρός αυτό, όρϑώς έχει πρός ά αθτός λέγει, όρϑώς έχει πρός ο άν φρόνιμος ύπόϑοιτο, § 30); — ja jos 5:ksi moititaan kuvattuja virheeksi itse taidetta vastaan (παρά την ορϑότητα την κατά την τέχνην), niin sopii vihdoin siihenkin vastata: a) että se saavuttaa taiteen tarkoituksen (τού τέλους έτυχε, § 8), b) että se vaan on virhe sivukohtaa vastaan (έστι κατά συμβεβηκός, § 10). Näin saadaan kymmenen vastausta, kaksi vastausta joka moitteesen. Jälellä olevat kaksi vastausta koskevat lausekeinoa, ja ovat yhteiset kaikille viidelle lajille. Moitteisin näiden suhteen sopii vastata: a) että kuvatut ovat selitettävät, λυτέον, joko murteen (γλά'ττη), kuvannon (μεταφορά), lausunnan (προσωδία), eroituksen (διαιρέσει), kaksimielisyyden (αμφιβολία), tavallisuuden (εϑει), tahi sanojen eri merkitysten kautta (τω πόσα σημήνειεν άv §§ 16-23), taikka b) että kuvattu on selitettävä erehdyksen kautta (άμάρτημα έστιν § 25). Yhteensä siis kaksitoista, ks. Herm. Comm. s. 189. — Teichmüller, joka tähän lukuun panee laveamman erityis-tutkinnon, jakaa nämä kaksitoista λύσεις kolmeen moite-lajiin (εΐδη): a) moitteet virheestä itse taidetta vastaan, b) moitteet virheestä kuvattavain esineiden suhteen, ja c) moitteet virheestä kuvailuskeinojen suhteen. Ensimäiseen moite-lajiin on kaksi λύσεις, selitystä: 1) se saavuttaa taiteen tarkoituksen (τέλους ετυχε), 2) se on virhe sivukohtia vastaan (κατά συμβεβηκός). Toiseen moite-lajiin löytyy neljä selitystä: 1) kuvatut ovat niinkuin niiden oleman pitäisi (οία δεϊ), 2) kuvatut ovat semmoiset kuin niiden sanotaan olevan (ουτω φασιv), 3) kuvatut ovat todenperäisiä (ουτως εΐχεν), ja 4) kuvatut ovat paremmat tarkoituksen puolesta (προς ov ή ότε η οτω η ου ένεκα). Kolmanteen moitelajiin on taas kuusi selitystä, nim. 1) murre, 2) metafora, 3) prosodia, 4) eroitus, 5) kaksmielisyys ja 6) tavallisuus. Ne tarkoittavat siis kaikki lausekeinoa, λέξις. Ks. Teichm. m. t. s. 155 ss.
[211] Huilunsoittajilla, αυληταί, ymmärtää Arist. tässä tanssijoita, joittenka taidenäytökset tavallisesti tapahtuivat huilunsoiton mukaan.
[212] Hermann ehdottelee luettavaksi: Tyndarey.
[213] Moite näytelmärunouden työläisyyttä ja rasittavaisuutta vastaan ei koske itse runoutta, vaan esittelytaidetta s.t.s. näyttelijöitä, arvelee Arist. Mutta kertomarunokin voi tulla saman moitteen alaiseksi, koska rapsodit, esm. Sosistrato, ja laulajat, esm. Mnasitheo, hekin saattavat liiotella.
[214] Ks. VI. 28
[215] Hermann lukee ή βραχέως δεικυμενον, eikä άνάγχη ή βραχέα δειχν.
[216] "Λιαφέρει non significat hic differt, sed eminet", sanoo Hermann.
[217] Näytelmäruno on, sanoo Arist., parempi kuin kertomaruno, kun sillä on kaikki ne edut, mitkä tälläkin ovat, mutta tällä ei kaikki, joita edellisellä on. Näitä näytelmärunon varsinaisia etuja on etenkin kaksi: ensinkin, näet, se saavuttaa tarkoituksensa pikemmin ja lyhyemmässä ajassa kuin kertomaruno — ja onhan supistuneempi ja yhdistyneempi aina hupaisempi kuin venytetty — ja toiseksi sillä on enemmin yhteyttä kuin kertomarunolla, jota huomataan siitä, että joka kertomarunosta tulee useampia näytelmiä.