Kaksi vuotta on kulunut kaikista edelläkerrotuista tapauksista.
Lampan entisessä kauppakartanossa on vilkasta liikettä ja hommaa. Koko suuri rakennus on muuttanut muotoaan. On tehty uusia ikkunoita, uudenaikaisia, entistä ehompia ja kookkaampia. Rakennus on laudoitettu ja maalattu vaalean sinertäväksi. Sisustus on aivan uusi. Väliseinä on purettu pois ja tehty suuren suuri sali, joka valtaa puolet koko rakennusta.
Kesäkuu on kulumassa, valoisin ja hauskin aika.
Sisältä kuuluu vielä höylääjien ja maalaajien puhelua. Siellä viimeistellään uutta koulua kuntaan.
Lampan patruuna on kuollut halvaukseensa, kartano on myyty ja kunta on huutanut sen kansakouluksi. Eri ihmiset ja eri liike nyt on entisessä vilkkaassa kauppapaikassa. Työmiehet juttelevat siinä keskenään entisistä ajoista, takavuosista, jolloin patruunavainaja tässä parhaassa kukoistuksessa terhenteli, luntreijasi ja viinaa myi.
Se oli hauskaa aikaa, arvelivat maalarit, nuoria miehiä kaikki. Silloin kun Suomen puolelta tulija oli, niin Tiltalle vain kuiskasi, kyllä sai.
»On tässäkin huoneessa monta ryyppyä ryypätty», arvelee eräs, kun entisen konttorin lattiaa maalailee.
»On, ja kellarista noudettu lisää», sanoo toinen.
Niin juttelevat työtä tehdessään.
Toimettomina ja haukotellen kävelevät tullimiehetkin ilman aikojaan, aikansa kuluksi katselemaan, kun entisestä kauppatalosta tehdään koulua. Ei ole heillä enää täällä vartioimista. Ei käy poikki Lampassa enää kukaan Suomen puolelta, ja salakuljetus on loppunut. Välistä toivovat, että jokukin yrittäisi, että vähänkin tulisi vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämään… Mutta ei kuulu ketään.
Siihen nytkin kirkkaana kesäkuun iltapäivänä kävelevät ja antautuvat puheisiin maalarien kanssa, jotka ovat Suomen puolelta kotoisin.
Tulee taas puhe entisistä rohkeista luntreijaus-yrityksistä ja rohkeista ja kavaloista miehistä.
»Silloin ne taisivat teitä pettää, kun menitte Tirkan tuvalle», sanoo toinen maalareista vähän ivallinen hymy huulilla.
Tullimiehet eivät salli siitä illasta mainittavan ja kovin kurttuun vetäytyvät Saalkreenin kulmat, kun maalarin kuulee kysyvän.
Mutta kun siitä kerran on puhe tullut, niin Fynke kysyy:
»Mihin lienee joutunut se Ranta-Jussi! Se oli kyllä äimä mieheksi, mutta kaikkein kavalin.»
»Kuuluu tapetun», sanoo Saalkreeni ikäänkuin sillä äänellä, ettei kannata siitä puhua.
»Ei ole tapettu. Vielä elää. Lienettekö lehdissä nähneet puhuttavan'Lehtoherrasta'?» sanoo maalari melkein riemu silmissä.
Lehtoherrasta olivat paikkakunnan sanomalehdet, mutta vielä enemmän kaikki jätkät puhuneet. Lehtoherra oli kavala viinakauppias, joka oli näinä vuosina kulkenut ympäri Lappia.
»Ettäkö Ranta-Jussi vielä eläisi ja olisi se Lehtoherra, jota ei koskaan saada käräjille?» kysyi Saalkreeni.
»Sama mies.»
Ja maalari kertoo kuluneena talvena nähneensä Ranta-JussinSodankylässä poroaidalla, jossa oli myynyt viinaa ja konjakkia.Hänellä on kulkurijätkiä apunaan ja itse vaan johtaa liikettään. AivanLehtoherraksi häntä kaikki Lapissa kutsuvat eikä kukaan tunnu tietävänhänen oikeaa nimeään.
»No voi perhana!» kummailee Fynke, mutta Saalkreeni ei virka mitään. Kaiketi muistaa hän Rovan-Mantalta saamaansa kirjettä, jonka on arvannut Ranta-Jussin keksinnöksi.
Kun ilta tyvenee, alkaa ylempää kulkea tukkilauttoja. Tornionjoen vesi on verrattain korkealla ja lauttojen kuljetus on mainiota.
»Ei tarvitse väistää muita kuin kirkkoja ja suurempia kyliä», on lauttamiesten hyvän veden aikana tapana sanoa.
Valtaväylä, valtavin ja syvin, kulkee Lampan rannan ohi, ja siitä kulkevat tukkilautat nytkin, muutamat niin läheltä rantaa, että helposti tuntee lautalla miehet.
Kun koulurakennuksella työskentelevät miehet katsovat ulos entisestä salin ikkunasta, näkyy yhdellä näkemällä toistakymmentä tukkilauttaa, jotka juhlallisina kulkevat myötävirralle.
Erään tukkilautan päällä on useita joutomiehiä, jotka takovat korttia ja kiroilevat, joku mies keittää kahvia.
Korttipeliä katselee toisten takaa pienoinen viekassilmäinen mies ja naureskelee miesten innolle…
Mutta kun lautta saapuu Keskitalon kohdalle, nousee mies seisomaan ja katselee molemmille rannoille.
Hän ei ole kahteen vuoteen käynyt kotikylässään, ei sitten kun ensimäistä konjakkikuormaansa kuljetti tätä jokivartta ylös ja Ounasjoelle painui…
Hänen elämänsä oli siitä asti ollut alituista kulkemista paikasta toiseen, pelkoa ja toivoa, voittoa ja tappiota. Koko laajan Lapin hän nyt tunsi, oli sen kaukaisemmatkin kolkat kulkenut viinaa ja konjakkia myyden. Monta kertaa oli häneltä viinakset ryöstetty, mutta useammasti oli päässyt tuhansilla vehkeillä tavaroineen ylimaihin… Kaakkuri-Janne ja oma poika, Janne, olivat hänellä apurina, mutta tänä keväänä oli Janne, joka oli ollut viinanmyyntimatkalla Kemijärven sydänmailla, Martin kylän takalistoilla, sinne kadonnut ja alavesistä ruumis löydetty… Taisivat kulkurijätkät pojan tappaa ja hengettömän ruumiin heittää jokeen. Ryöstetty oli rahat ja hyvä kello…
Vihamiehiä oli hänellä itselläänkin. Viranomaiset hakivat häntä kuinneulaa eikä hän enää uskaltanut Kemin jokivartta lähteä alas tulemaan.Siellä tunnettiin hänet nyt paremmin kuin täällä omalla jokivarrella…»Lehtoherra… Lehtoherra… onko sinulla viinaa…»
Hengenvaarassa oli hän ollut monta kertaa. Kulkurijätkät vaanivat hänen henkeään, ryöstääkseen hänen rahansa… Ruhmulainen ja Rämä-Heikki olivat viime talvena lyöttäytyneet yhteen ja vainosivat häntä. Epäilemättä ne hengen ottaisivat, kun kohtaisivat… Hän oli kuitenkin aina päässyt livahtamaan pakoon… Mutta hän tiesi varmaan, että jälillä ne taas olivat ja voisivat ilmestyä yhtäkkiä…
Niin ahtaalle kävi olo Lapissakin, ettei siellä enää uskaltanut olla… Kulkurit tiesivät hänellä olevan rahoja ja niitä himoitsivat… Kittilässä oli hän viimeksi tavannut Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin, jotka olivat esitelleet, että lähdettäisiin yksissä tuumin kotipitäjääseen… Otettaisiin puulaakilta lautat ja omaa jokivartta kulettaisiin… Mutta hän oli liian vanha uskomaan ja tiesi, mikä roistojen mielessä oli… Hän pääsi yöllä heidän joukostaan, saapui halki erämaiden Muonioon, eksyi kiveliöön ja eli kolme päivää syömättä…
Muoniossa pääsi hän lautan mukaan, valehteli olevansa jäärien kuohari ja menevänsä kotipuoleen Alatornion Raumalle. Lautankuljettajat eivät häntä tunteneet, ja kun hän oli hyvä kahvinkeittäjä, sai hän vapaan kyydin…
Oli ollut onni, että pääsi lautalla, ja onni, etteivät lautankuljettajat häntä tunteneet… Maisin olisikin ollut hankalaa ja hidasta tulla, ja maalla oli tuttuja… Ja niin hän nyt, lautalla miettiessään, oli päättänyt, että kun hengissä pääsee Haaparantaan, niin tiketin ostaa ja yli Atlantin hurauttaa… Ei uskaltaisi asettua tälle jokivarrellekaan eikä kotikylään ensinkään… Sillä ne kai olivat jo kaikki tietoon tulleet, mitä takavuosina oli tehnyt… ja nyt olikin määrätty kiinnipantavaksi ja käräjille tuotavaksi… Ainoa pelko, joka vielä rasittaa, on se, ettei tiedä milloin sattuisivat Ruhmulainen ja Rämä-Heikki vastaan…. ja se, että jos tässä, kotikylän ohi mennessä, sattuisi joku tuntemaan ja viranomaisille ilmoittaisi…
Mutta kotikylän tutut seudut saavat hänen ajatuksensa kääntymään toisaalle. Ja kun hän katsoo Keskitaloon, muistaa hän kuulleensa, että köyhtynyt oli Hermannikin, talo oli myyty ja Hermanni muuttanut väkineen pois koko kylästä… Jo sattuvat hänen silmänsä omaan mökkiin, joka näkyy vielä entisessä paikassaan kallellaan kyyröttävän… Ikkunoissa ovat laudat ja oven päällä vankka pönkkä…. Ei ole siihen vielä koskettu… Eivät siitä paljoa hyödykään… vanha ja laho huone ja yksi resuinen sänky sisällä…
Lautta kulkee hyvin likeltä Lampan rantaa, ja Jussi kuulee rannalta ääniä…
Hän istahtaa tukille, selkä Lampalle päin… Mutta etempää on hän nähnyt, että Lampan talo oli muuttunut… Aivan oli kuin eri rakennus kauniine vaaleansinertävine seinineen ja suurine, uusine ikkunoineen… Halvaukseen kuoli Lamppa, aikansa hommannut reilu mies…
— Olivat ne aikoja nekin! Silloin kun eli vielä Palomäen Santeri!…
Jussi kuulee aivan selvästi Saalkreenin äänen rannalta ja rupeaa hommaamaan kahvin keittoa, mutta välttää katsomasta rannalle päin.
»Onko sen lautan päällä miestä, jota Lehtoherraksi kutsutaan?» huutaaSaalkreeni rannalta, ja siinä näkyy seisovan Fynkekin hänen vieressään.
»Lehtoherrahan on Kemijoella», vastaavat lauttamiehet. Mutta yksi niistä korttia lyövistä nuorista miehistä ei malta olla huutamatta:
»On täällä muuan kuohari… olisiko kuohittamista?»
Ja nauravat sitten miehissä, sillä he näkyvät tuntevan Saalkreenin, vaikkei Saalkreeni tunne heitä.
»Tuo on se sama tullihurtta, joka kävi Rovanjärvessä Mantaa kosimassa», kuuluu toinen sanovan.
Lauttajätkät ovat suulaita ja rivoja. Ei heidän kanssaan kannata ruveta sananvaihtoon ja vähän häpeissään kääntää Saalkreeni päänsä poispäin. Jussi on polvillaan kahvipannunsa vieressä, kaikki kuulee, pelkää väliin, mutta välistä on hyvilläänkin, kun korttimiehet haukuskelevat Saalkreenia…
Yksi asia huolettaa Jussia enemmän kuin äsken. Mistä oli Saalkreeni arvannut Lehtoherraa kysyä? Oliko kysynyt aivan sattumalta juuri tältä lautalta, vai olisiko…?
Jussi muisti Ruhmulaista. Olisiko se piru saanut vihiä, että hän oli lautalla lähtenyt Muoniosta ja sitten Ruotsin puolelta telefonoinut… Vai olisiko ehtinyt ennen jo saapua…
Niissä mietteissä Jussi on, kun lautta kulkee sivu Lampan.
On usvainen kesäyö, kun Jussi, lautan saavuttua Koskenniskaan, hyppää lautalta ja sanoo menevänsä käväisemään maalla.
Mutta maalle päästyään rientää hän suoraan maantielle ja kävelee menemään Kaakkuri-Jannen pirtille…
Hän on näinä vuosina, kun Kaakkuri-Jannen pirtillä piti varastoa, josta hänen poikavainajansa, Janne, niitä poikki kuljetti, Jannen haltuun jättänyt rahoja. Ne olivat kätkettyinä Jannen pirtin parren alle tuohikoppaan, joka oli kaivettu multaan. Jussi ei ollut vuoteen itse Kaakkuri-Jannen pirtillä käynyt, mutta tiesi missä rahat olivat ja paljonko oli. Suurimmat säästönsä hänellä kuitenkin olivat omassa taskussa, joka oli neulottu paidan sisäpuolelle; niistä ei kukaan muu kuin hän itse mitään tiennyt…
Nyt ottaa hän rahansa pois ja sitten taipaleelle! Oli paras aika poistua, jos linnaa tahtoi välttää ja köyhyyttä ja kurjuutta…
Nopein askelin hän lähestyy Kaakkuri-Jannen pirttiä. On niin usvainen yö, että aurinko, joka juuri alkaa kohota Suomen puolen vaarain takaa, ei jaksa vielä säteillään usvaa haistattaa…
Hiljaista on mökin ympärillä. Metsä on liikkumaton, mutta lähelläolevan kosken pauhu kuuluu…
Jussi koputtaa ensin ovelle, mutta kun ei mitään kuulu, astuu hän ikkunan luo ja koputtaa siihen… Jo kuuluu liikettä, Janne nostaa valkoista ikkunaverhoa ja tuntee Jussin.
»Tässä ovat iltayöstä käyneet Ruhmulainen ja Rämä-Heikki ja sinua tiedustelivat… Kysyivät oliko sinulla rahoja minun kätkössäni, vaan eivät saaneet tietää… Paha niillä on mielessä, sen näin… Vältä niitä! Ryöstävät sinut ja tappavat… ovat ne sen luontoisia miehiä…»
Niin puhelee Janne Jussille, joka kuuntelee melkein vavisten.
»Moneen kertaan vannottivat, onko rahoja, ja moneen kertaan kysyivät, enkö tiennyt, koska tulet. Vaan eivät minulta tietoja saaneet… Ja kyllä ne vieläkin sinua tässä vaanivat…»
»Minä olenkin valmis lähtemään!» sanoo Jussi. »Eivät astu minun hännälleni… kelvottomat! Molempia olen syöttänyt ja juottanut, ja nyt ryöstää aikovat…»
Janne laskeutuu kellariin ja kaivaa Jussin tuohikopan näkösälle…
Siinä ovat samalla tavalla kaikki rahat, enimmäkseen ruotsalaista setelirahaa, suurempaa ja pienempää, on sadan kruunun seteleitä joukossa.
»Hyvinäpä ovat pysyneet!»
Ja Jussi laskee rahansa.
»Ovatko kaikki?» kysyy Janne.
»Kaikki ovat; tuossa on vaivoistasi ja siitä, ettet pahaa minulle pyytänyt», sanoo ja ojentaa sadan kruunun setelin Jannelle.
»No tuhannet kii… Nytpä olisi pitänyt olla viinaa… Voi kuitenkin…»
»Elä huoli viinasta… Sitä ei ole nyt minullakaan, ei silmänvoiteeksikaan… Jää hyvästi nyt!»
»No elä nyt vielä! Nytkö jo? Keitämme kahvit…»
»En minä nyt…»
»Mihin aiot?»
»Menen, etteivät jäljet haise!»
Eikä Jussi muuta sano. On jo ovella menossa, mutta siinä vielä pyörähtää takaisin ja Jannelle sanoo:
»Jos vielä käyvät kysymässä, niin sano, että kävi ja Suomen puolelle aikoi…»
Jussi lähtee nopein askelin Haaparannalle päin. Kun pääsee kylään, niin ottaa kyydin ja ajaa menemään suoraan Haaparannan ulkosatamaan.
Seuraavana yönä saapuvat taas Ruhmulainen ja Rämä-HeikkiKaakkuri-Jannen pirtille. Ovat vähän humalassa kumpikin.
Janne koettaa väittää vastaan, ettei ole Jussi käynyt, eikä ole hänen rahojaan täällä kätkössä. Mutta miehet ovat saaneet tietää, että semmoinen mies on lautalla tullut alas Muoniosta ja sanonut olevansa jääräkuohari…
Mutta ei tunnusta Janne, ei sano tietävänsä.
Silloin tarttuu Ruhmulainen häntä kurkusta ja puristaa niin että silmät pullistuvat… Kun hän hellittää kouransa Jannen kurkusta, joka on aivan mustaksi muuttunut, korahtaa mies kerran ja retkahtaa lattialle…
»Kuoli se», sanoo Ruhmulainen.
»Jokohan?»
He kaivavat kaikki kätköt, ullakot, sängyn, kellarin… Löytävät virsikirjan välistä sata kruunua, mutta eivät muuta rahaa yhtään penniä…
Silloin alkaa aurinko nousta. Janne makaa kaula mustana lattialla, ja suusta ja sieraimista valuu verta…
Ruhmulainen nostaa miehen olalleen ja lähtee.
»Joudu pois!» sanoo hän Rämä-Heikille, joka vielä hakee ja hakee.
Joenranta on aivan lähellä, virtava ja syvä.
»Ota kiinni!» käskee Ruhmulainen.
Rämä-Heikki yrittää ottamaan jalkapäästä kiinni, hyvin ymmärtäen mitäRuhmulainen tarkoittaa, mutta kivahtaakin äkäisesti:
»Sinä tapoit… sinä rahat otit… korjaa omasi!»
Mutta sitä sanoessaan hän parahtaa ja horjahtaa silmälleen rannalta kivikkoon… Ruhmulainen tempaa puukkonsa hänen rinnastaan ja heittää jokeen…
Ottaa sitten Jannen ruumiin ja heittää virtaan, vetää Rämä-Heikkiä takinkauluksesta ja painaa menemään siihen kohti, jossa virta suurissa häränsilmissä pyörii…
Aurinko nousee, ja Ruhmulainen soutaa yksin Suomen puolelle.