— No — eihän tämä mikään majatalo ole — kylläkään —
Markus tarjosi sikarin ja he tupakoivat molemmat.
— Viipyisittekö täällä kauankin?
— Palaan ensi tilaisuudessa.
— Lienette ehkä tiedemies — tutkinette lintuja — vuoria — tai jäkälöitä — tai muuta —
— En ole tiedemies.
— Ettekä virka-asioissa…
— En.
— Jaaha. Jaaha. No — — —
— Minä olen oikeastaan soittomies ja kuulin juuri tullessani, että tekin soittelette viulua. Mitä te soititte? Minä en tunne sitä kappaletta. Se oli hyvin kaunis.
— Seee — mitä lienee ollut — omia ajatuksia.
— Omia! Soittakaa minulle se uudestaan! Minä tahdon sen kirjoittaa muistiin!
— Se on mahdotonta! Sellaista ei soiteta koskaan, uudestaan. Mutta koska tekin sanotte olevanne soittomies, niin pyydän kysyä, soitatteko pianoa?
— Soitan kyllä — sekä pianoa, että viulua.
— Jos minä lupaan teille yösijan ja iltaisen, niin toivottavasti siitä hyvästä soitatte minulle tänä iltana.
— Hyvin mielelläni.
— No — sillä aikaa kun Miina laittaa iltaista, voimme me mennä saliin, siellä on piano. Soittelemme siellä.
Keittiön oven ohi kulkiessaan antoi Markus Miinalle määräyksen pöydän kattamiseen.
Sitten opasti hän kynttilän valossa vieraansa saliin, avasi pianon ja sanoi: "Olkaa hyvä."
Vieras istui ja alkoi soittaa.
Hänkin soitti sellaista, joka syntyy soitettaessa ja häviää soiton loputtua ainaisiksi ajoiksi kuin puhuttu sana, kuin kuun hohteen välähtely puiden lehdillä puutarhassa tai meren aaltosilla. Markus huomasi heti, ettei hänen huoneeseensa ollut saapunut mikään karkulainen hullujen huoneesta, tai mikään rikollinen, joka koettaa saaren kautta mitä julkeimmalla tavalla paeta yli meren vieraille maille, vaan että pikemminkin hänelle on käynyt kuin ennen isä Aaprahamille, joka kerran sai jumalaisia vieraita majaansa — niin hänestä ainakin tuntui.
Kun soitto oli vaiennut, lähestyi Markus kohteliaasti kumarrellen soittajaa ja kysyi:
— Anteeksi. — Minä olen täällä saaressa muuttunut hiukan hitaaksi huomiokyvyltäni. Minulta jäi äsken esitellessä huomaamatta, kuka kunnioittaa käynnillään minun matalaista majaani?
Soittajan vieressä oli toinen tuoli, jolla oli paksu pinkka nuotteja, Markuksen sisarelta jääneitä. Vastaukseksi Markuksen kysymykseen alleviivasi vieras etusormellaan päällimmäisen vihon kannella olevaa säveltäjän nimeä.
Markus kertasi ääneen nimen ja esitti tuhannet anteeksipyynnöt.
— Te olette siis tuo suuri säveltäjä?!
— Suureksi en uskalla itseäni sanoa — tuskin säveltäjäksikään. Jos tuo, mitä äsken soititte viululla ja jota minä paljastetuin päin kuuntelin tuolla ulkona, oli teidän omaanne — ja minä uskon niin olevan — niin olette te itse suuri säveltäjä. Olemme esitelleet itsemme toisillemme!
Molemmat nauroivat.
— Ja minä kun luulin teitä maantien rosvoksi tai hullujenhuoneen karkulaiseksi!
— Itse olen siihen syypää ja velvollinen anteeksipyyntöihin.
Myöhäinen iltainen syötiin ja sen jälkeen katettiin salin pyöreälle pöydälle tee ja konjakki.
Idän saarteella alkoi jo tuntua päivän sarastus, kun vasta kynttilät sammutettiin ja juomaveikot, jotka molemmat olivat suuria taiteilijoita, vaikka kohtalo olikin toisen vienyt syrjäisen saaripiirin vallesmannin istuimelle, menivät levolle ja nukkuivat myöhään seuraavaan aamupäivään — lähelle puolta päivää.
Voi, voi!
Mutta nythän emme ole vielä siellä asti!
Nythän ei salissa vielä ole säveltäjiä, eikä liioin muitakaan vieraita, ei sisaria, ei plyysipäällyksistä kalustoa, eikä kalustoa minkäänlaista, ei muuta kuin tyhjä, kumahteleva huone, jota ei ole tuuletettu eikä siivottu, joka on täynnä hämähäkin verkkoja ja jonka ilma on ummehtunut ja ovi kaksinkertaisessa lukossa ja vielä vähemmän siellä on vielä mitään pianoa. Markus yksin siellä vain on, itse vielä vieraana, ja harppoo ensimmäisen aamiaisensa jälkeen ensin salin poikki idästä länteen ja sitten pohjoisesta etelään, mittailee salin avaruutta ensin askelissa ja sitten sylissä ja havaitsee, että se on, kuten sanottu, neljä syltä eli kahdeksan askelta idästä länteen ja saman pohjoisesta etelään.
Markus saa sieltä ja täältä hämähäkinkinoa silmilleen ja pyyhkii sitä pois ja pysähtelee eri puolille huonetta ja suunnittelee, minkälaiset ovat ikkunaverhot olevat, minkälaisia huonekaluja on hankittava ja mihin mikin huonekalu on asetettava. Pianon paikkaa ei hän silloin osannut ajatella. Ei johtunut edes hänen mieleensäkään, että piano joskus tulisi hankittavaksi.
Miina pesi astioita keittiössä. Sieltä kuului niitten helähtelyä ja myös puhetta.
Pelto-Kallu istui siellä, poltti piippua ja jutteli Miinan kanssa.Kuului väliin naurua, Miinan kimakkaa ja Kallun römähtelevää.
Ääneen puhuivat ja nauroivat, toisinaan liiankin ääneen.
Siitä päätteli Markus, etteivät mitään hänestä puhuneet. Mitä lienevät puhuneet saaren vanhoista asioista, hänelle vielä tuntemattomista tapauksista ja tuntemattomista ihmisistä.
Pelto-Kallu oli nainut mies, mutta häntä huvitti jutella Miinan kanssa.
Pelto-Kallu soitti harmonikkaa.
Hän toi joskus harmonikan mukanaan ja pyysi soittaa vallesmannille. Pian tämä kuitenkin huomasi, että se oli vain tekosyy. Eräänä iltana nimittäin, samana kesänä kuin Markus oli tullut — elokuuta mitä lienee ollut — — oli Kallu soitellut ensin vallesmannin virkahuoneessa ja saanut palkakseen sikarin ja pari ryyppyä, mutta sitten jäänyt istumaan eteiseen, sisäportaille, ja soitteli hiljakseen. Kun Markus myöhemmin illalla kulki eteisen läpi ulos, näki hän puolipimeässä sisäportailla istuvassa asennossa kaksi haamua: tummempi oli Kallun haamu ja vaaleampi Miinan haamu. Miina, jolla oli vaalea karttuunihame, istui Kallun sylissä, kädet kaulan ympäri ristissä ja pää nojaten Kallun vasempaan olkapäähän. Kallun pitkät käsivarret ulottuivat Miinan ympärikin pitelemään harmonikkaa, jota hän hiljaa soitteli.
Vallesmannin ohimenoa he eivät olleet huomaavinaankaan. Kun Markus palasi kävelyltään rannasta, olivat sekä Miina että Kallu kadonneet.
Näin tapahtui usein sen kesän ja syksyn kuluessa.
Kerran istui Kallu vallesmannin kamarissa niinikään taaskin soittamassa.
Seuran puutteessa oli Markus kutsunut hänet juomatoverikseen.
Toiset lasit olivat menossa ja toiset sikarit. Kallu oli jo tuntuvasti humalassa.
— Kuulehan perämies.
— Aina kuullaan, mitä vain vallesmanni käskee!
— Sinä seurustelet liian paljon tämän minun piikani kanssa.
— Se on minun asiani. Miina ja minä ollaan oltu tässä talossa jo ennen vallesmannia.
— Olkoon vain se asia sinun asiasi, mutta tiedätkö sinä, mikä on minun asiani?
— Kyllä minä tiedän — ei ole mitään asiaa mitä en minä tietäisi.
— No hyvä on. Tiedä sitten, että ellet jätä minun piikaani rauhaan, niin minä annan sinulle eropassin perämiehen virasta. Sinä nainut mies ja kahden lapsen isä, ilkeät kulkea piikojen jälessä!
— Vallesmannin on helppo sanoa sillä tavalla, vaikka ei tiedä mitään.
— No no!
— No no — sanon minäkin! Minä olen ollut tässä saaressa moniaan päivän kauemmin kuin vallesmanni — sillähän minä enemmän tiedänkin! Vallesmanni ei tiedä mitään: On hyvä, jos pitää suunsa kiinni!
Perämies jutteli toisesta suupielestään ja sikari oli toisessa suupielessä ja heilahteli puheen mukana. Harmonikka alkoi soida kiivaammin ja kiivaammin ja sen palkeet vääntelehtivät ankarasti ja sen kielet pauhasivat. Pahalla parkaisulla painoi Kallu harmonikkansa kokoon, asetti sen oikealle polvelleen, nojasi siihen oikeaa kyynärpäätään ja hoidellen sikariaan oikealla kädellään jatkoi juttuaan, virnistellen ilkeästi naamallaan — se oli olevinaan hymyilyä.
— Vallesmanni sanoi, että minä olen nainut mies ja että minulla on lapsia ja niinhän minulla onkin. Sen vallesmanni tietää ja se on oikein. — Mutta vallesmanni ei taida vielä tietääkään — ja mistäs vallesmanni sen voisikaan tietää — etten minä ole yhtään tyytyväinen muijaani. Se on minulle paha. Se haukkuu minua — sanoo eläimeksi ja pahaksi hengeksi, ja sulttaaniksi, lastenikin kuullessa. Vallesmannin on helppo sanoa: "Kallu hoi, perämies hoi! Anna piika-Miinan olla rauhassa!" mutta vallesmannin suu taitaa mennä tukkeeseen, jos kysyttäisiin, että tietääkö vallesmanni, minkätähden minä — tuota noin — tykkään tästä Miinasta.
— Ei minun sitä tarvitsekaan tietää. Hyvä kun itse tiedät. Minä vain tiedän sen, että nämä ovat niinkuin erojaisryyppyjä. Eropassi on jo sinua varten valmiiksi kirjoitettuna täällä pöydän laatikossa.
— Ei suinkaan vallesmanni totta tarkoita?
— Totta, totta! No — ryypätään nyt tämä ilta. Kippis! Ja sitten sinä soitat taas! Sinun on soitettava aamuun asti! Tänä yönä et mene Miinan luo. Minä olen lähettänyt Miinan hakemaan sinun muijaasi tänne. Pannaan ennen aamua asiat kaikki selviksi ja sitten saat laputtaa. — No! Soita! Soita!!
— Kyllä minä soitan, kun käsketään ja kun saan palkan, mutta ensin minä tahtoisin kysyä yhtä asiaa.
— Kysy, kysy!
— Että ei suinkaan tästä nyt eropassit tule — eihän tämä kuulu virka-asioihin eikä mihinkään? Kun vallesmanni on mies ja ymmärtää, mitä on mikä, niin minä tahtoisin vain kysyä, että ei kai vallesmanni ole niin tuhma, että ajaa minut pois tuon asian vuoksi, mistä oli puhe — sehän olisi häpeäksi vallesmannille itselleen enemmän kuin minulle. Koko kylä nauraisi, että vallesmanni tahtoo pitää yksin piikansa —
— Suus kiinni ja soita!
— Soitetaan, soitetaan. Vallesmanni ei tykkää pahaa, vaikka minä tuhmuudessani haastan sitä, minkä tietää koko saari — että jos minä rajaankin Miinaa, niin ei se ole mitään, ei kerrassa mitään siihen surkeuteen verraten, että minulla on kotona ruma ja häijy akka, joka on lisäksi minua vanhempi! Aatella! Miestään vanhempi.
Kallu rupesi itkemään ja soitteli jotain surkeaa.
— Mutta, hyvä mies, eihän sinulle kukaan ole voinut väkisin akkaa antaa! Sinullahan on silmät päässäsi! Olisit katsonut eteesi!
— Miten sitä pimeässä katsoo! Mistä sitä pimeässä tietää kuka ja minkälainen eteen sattuu, kun pyhäiltana tanssin jälkeen ottaa tytön kiinni! Kun kiinni on niin kiinni on — elämänsä loppuun asti. Ei sille mitään voi! Kuka pimeässä eteen sattuu, niin niin — kuka eteen sattuu.
Markus luuli jo ensi päivänä ja pitkin ensi kesää koonneensa yhteen sellaisia huomioita ja tietoja, jotka valaisivat Kallun koko olennon, mutta siinä hän erehtyi. Kului vuosia, ennenkuin hän pääsi miehestä perille — tai ainakin luuli päässeensä.
Tällä kertaa kuitenkin Markuksella oli halu päästä perille siitä asunnosta, joka kenties vuosikausia tulisi olemaan hänen kotinsa.
Jo aamiaiselle tullessaan oli hän poikennut virkahuoneeseensa. Sen oli hän silmäillyt kaikkein ensiksi ja nyt hän palasi sinne perinpohjaiselle tarkastukselle.
Kun vallesmannien vaihdokset sattuivat näin odottamattomissa olosuhteissa, ei mitään virallista lähtöjä tulokatselmusta ollut tapahtunut. Kihlakunnan vanhimman piti kyllä seurata Markusta toimittamaan tarkastusta ja pitämään tarkastuspöytäkirjaa arkiston ja viraston luovuttamisesta uudelle vallesmannille, mutta se jäi tekemättä kahdesta syystä:
Ensiksi — koska kihlakunnan vanhin pelkäsi merta. Hän ei ollut tehnyt vielä ainoaakaan virkamatkaa kihlakuntansa uloimpiin osiin, selkäsaariin. Se oli pätevä syy se! Minkä sille luonnolleen voi! Eikä laki määrännyt virkapätevyyksiä luetellessaan, että kihlakunnanvanhin ei saa pelätä merta, eikä tulla merikipeäksi.
Toiseksi — koska ei ollut viran- ja arkiston luovuttajaa. Niin, minkä sille voi, että mies tuli hulluksi! Eihän minkäänlainen tarkastus olisi voinut kumminkaan auttaa tässä mitään. Markuksen tehtäväksi ne joka tapauksessa jäivät — kaikki se mikä ei ollut kunnossa.
Virkahuoneen kalusto oli valtion. Siihen kuului kirjoituspöytä, kirjoitustuoli, pyöreä pöytä — jolla usein myöhemmin pelattiin korttia — ja sen takana nahalla päällystetty sohva — sen yläpuolelle kiinnitti Markus monihaaraiset poronsarvet ja ripusti niihin kaikki metsästystarpeensa, ja niitä oli paljon — iso, miltei koko seinän täyttävä arkistokaappi ja kolme tuolia.
Virkahuoneessa oli vain yksi ikkuna, pihalle päin. Ikkunan vierestä, vasemmalta, miltei nurkasta, vei ovi tuohon keittiön kanssa yhteiseen eteiseen. Sohva oli keittiön puoleisella seinustalla. Sohvalta katsoen oli lähimmässä oikeassa nurkassa uuni, samanpuoleisessa seinässä ovi makuukammariin ja vastakkaisella seinustalla seisoi arkistokaappi isoine lasiovineen. Pöytä oli ikkunan alla. Pöydän ovenpuoleisessa päässä oli tuoli. Siihen käskettiin istumaan ne, joilla oli asiaa. Siihen ensin istutettiin muun muassa silloin tuo säveltäjä. Paremmat vieraat istutettiin sohvalle.
Markus istui virkatuoliinsa.
Siitä oli näköala pihalle.
Siitä ei nähnyt muuta kuin kappaleen pihaa, jossa parhaillaan huojui tuulessa keltaisia voikukkia. Kauempana oli kiviaita ja eräitä taloon kuuluvia rakennuksia ja niiden takana metsä ja sitten taivas. Aamulla varhain paistoi tähän ikkunaan aurinko, mutta vain kesällä. Ilta-aurinko sen sijaan ei päässyt milloinkaan tähän ikkunaan, sillä eteinen varjosti.
Rakennuksista, jotka tähän näkyivät, ei Markus vielä tietänyt mitään. Likimmät näyttivät aitoilta. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että niiden jatkona, samassa rivissä, oli navetta ja sitten sikopahna. Myöhemmin hänellä oli lehmä ja väliin kolmekin sikaa. Sikopahnasta tuli aikojen kuluessa se paikka, johon hän enimmän kiinnitti huomiotaan. Usein, vuosia tämän jälkeen, hän sanoi koulumestarille, josta tuli hänen paras ystävänsä ja joka toimi hänen sihteerinään: "Mennääs katsoon kun sika syö." Tämä tapahtui usein varsinkin syyspuoleen, kun sikoja lihotettiin. Kun hän sattui näkemään kuinka palvelijatar vei yli pihan sioille ruokaa, keskeytettiin heti tärkeä työ, noustiin ylös ja mentiin hatuttomin päin katsomaan, kun siat syövät, ja kolmantena sitä katseli palvelustyttö. Lehmät eivät tulleet Markukselle koskaan niin rakkaiksi kuin siat. — Nyt hänellä ei vielä ollut lehmiä eikä sikoja, mutta palvelustyttö, oma, oli ja sen ääni kuului parhaillaan keittiöstä. Hänen edessään pöydällä oli kaksi isoa kirjaa. Hän avasi päällimmäisen. Se oli tilikirja. Sen välissä oli irtonaisina, ja epäjärjestyksessä, paperilappuja, joihin oli merkitty rahamenoja ja tuloja. Useasta puuttui päivämäärä. Merkinnät oli tehty lyijykynällä. Myös oli siellä raha-asioita koskevia virkakirjeitä, viimeisessä maakunnan hallitus vaatii vallesmannilta tilitystä maalis-, huhti- ja toukokuulta. Ne näkyivät olevan vieläkin tekemättä.
Alempi kirja oli virkakirjeiden päiväkirja, diario. Siihen oli viimeksi tehty merkintä helmikuun lopulla ja reunaan merkitty lyijykynällä: "Tänään, helmikuun viidentenäkolmatta päivänä, Matin päivänä, hyljemiesten päivänä, jolloin ei ollut kuitenkaan niin kutsuttua matinpyryä, vaan tyyni ja kaunis auringonpaiste, tuli posti, jota olimme tänne meren luotoon odottaneet kuusi viikkoa ja kolme päivää. Voi minä poloinen poikarukka! Milloin päättyy minun vankeuteni!"
Saman kirjan välistä löytyi myös irtonainen paperilappu, johon oli kirjoitettu seuraava runon tapainen pätkä, jota oli moneen kertaan korjailtu ja korjailtunakin esiintyi se kolmessa eri muodossa. Alin oli vähimmin korjailtu. Se näytti olleen kirjoittajasta itsestäänkin siis paras. Se kuului:
Hiukseni olivat tummat kuin yö minun nuoruudessani niin kauan kuin päivä oli. Kun elon ilta saapui ja yö läheni muuttuivat ne valkeiksi kuin päivä.
Markus luki sen moneen kertaan ja jäi sen johdosta mietiskelemään: "Edeltäjäni lienee ollut täällä ollessaan vanha mies, sellainen, jolle ilta oli saapunut."
Lapun toisella puolen oli myös runoa, kokonaan toisenlaista ja loppusoinnullista. Se tuntui mielenvikaisen työltä ja lienee ollut entisen virkaveljen viimeinen kynäntuote. Hulluutta osoitti siinä paitsi omituinen ajatuksen juoksu, myös runon kuvitus. Jokaisen säeparin päällä oli kuva: Vesillä liitäviä purjeveneitä, maata ja metsää kiitäviä piruja, menninkäisiä ja muita ja lopuksi mielenvikainen sumukellon soittaja. Piirtäjä ei ollut saanut soittajaa mielipuolen näköiseksi, siitä syystä, oli kuvan sivuun täytynyt kirjoittaa: "Mielipuoli soittaa väärää sumukelloa ja ajaa laivakarjansa susien kitaan".
Runo oli tämännäköinen:
Venhot vettä pitkin liitää pirut vuoritietä kiitää. Menninkäiset maata metsää mataa, kummitukset leijaa linnun rataa, Vetehiset meren vettä velloo - loistonvartijako soittaa väärää kelloo?
"Jaa-a! Edeltäjäni on siis ollut runoilija!" — tuumiskeli Markus. Sanan "jaa-a" hän lausui ääneen pariin kolmeen kertaan. Tämä lienee kuulunut keittiöön asti ja palvelustyttö lienee luullut sen kutsuksi, koska hän hetken perästä ilmaantui ovelle ja sanoi:
— Kutsuiko vallesmanni?
— En kutsunut.
— No — minulla muutenkin olisi ollut asiaa. Sinne keittiöön on tullutJyrin Annastiina. Sillä olisi asiaa vallesmannille.
— Käske hänet tänne.
— Ja kun vallesmannilla on minulle mitä asiaa hyvänsä, niin sopii painaa yhteen pieneen tappiin siellä virkapöydän reunassa — tässä näin se on. — Niin teki aina entinen vallesmanni. Samanlainen tappi on joka huoneessa.
— Hyvä on, hyvä on. Saat mennä nyt. Käske se emäntä tänne.
— Kyllä käsken, mutta vallesmannin ei tarvitse uskoa puoltakaan, mitä se haastaa.
— No — antaa tulla vaan — kyllä minä osaan kuunnella.
Vallesmanni otti virallisen asennon, asetti eteensä paperiarkin, sytytti uuden sikaarin ja oli kirjoittavinaan, kun Jyrin Annastiina astui sisään.
— Hyvää päivää vallesmanni.
— Päivää. Istukaa.
— No — jaksanhan minä seisoakin. Toin pari tuoretta kampelaa vallesmannille tuonne kyökkiin. Sisareni pojat käyvät pyytämässä nääthän kampeloita ja minä ajattelin, että kun vallesmannilla ei taida olla mitään tuoretta kalaa paistaa päivälliseksi, niin vienpähän vähän saareentulijaisiksi. Jätin ne tuonne Miinalle. Kyllä se tyttö laittaa osaa. On se ollut kaupungissakin piikana.
— Kiitoksia paljon vain kaloista. Paljonko ne maksavat?
— Mitäs nämä nyt maksavat, pari kalaa! Eihän niistä ole tarvinnut itsenkään mitään maksaa! Ja saahan niitä milloin vain vallesmanni muulloinkin haluaa, vaikka joka aamu. Antaa tämän Miinan tulla hakemaan, se on viksu tyttö ja osaa mitä hyvänsä laittaa, mutta on vähän pilaantunut kaupungissa ollessaan. Ei vallesmannin tarvitse pahaa tykätä, vaikka minä vähän haastankin. Hyvähän se on päin vastoin, että vallesmanni tulee näkemään, minkälaisia kutkakin täällä ovat. Tämähän se Miina on ollut piikana jo ennenkin tässä talossa ja sitä ennen kaupungissa, kolme vuotta kaupungissa ja tuli sieltä niin tellättynä kun mikäkin pappilan ryökynä — viijet rimpsutkin hamehiis…
— Jaa-a!
— Niin — viiet rimpsut sil on hamehiis ja hatut! Jyrin Annastiina pyörittää päätään ja maiskuttaa suutaan.
— Ne siit pitää oleen sitä ja ne pitää oleen tätä, että voi voi voi! Kyllä sitä on sitten saatu siitä elävästä kuulla vaikka mitä! Eihän nämä nyt vanhat kaikkea ole itse katsomassa ja näkemässä, mutta kuuleehan ne aina — Vaikkeivat kaikkea näe, niin kuuleehan nämä vanhat paljonkin! Että ei sitä osaa kaikkea haastaakaan, mitä tästä Miinastakin on kuultu! En minä mitään pahaa sano, enkä minä ole mitään nähnyt. Minä vain sanon sen, mitä olen kuullut ja totuus pitää tulla ilmi, eihän sitä muuten päästä taivaaseenkaan, jos ei totuutta anna ilmi ja totuutta puolusta. Että on se elävä, tää Miina! Ja Selmalla on näät kaks lasta…
— Kellä Selmalla?
— No tämän Miinan sisarella. Eikös vallesmanni vielä sitä olekaan kuullut? Kapteeni Horstilallehan se —
— Kukas hän on?
— No — sehän on se tään tyykkärpaatin kippar — tään jota ne"Katriinaks" kuttuuvat. Kapteen Horstila, niin, "Katriinan" kapteeni,tää joka aina syksyin ja keväin täällä laivarikkoja vahtaa. Sillehän seSelma teki kaks lasta — toinen elää, mut toinen on jo kuollut.
— Vai niin!
— Niin. Sellain elävähän se on, Selma nimittäin. Tämä Miina taitaa olla vähän tasasemman luonnon kanssa, mutta kun katselee sen rimpsuja ja rampsuja — hattuja ja muita hepeneitä ja höyheniä, niin panee ajattelemaan että ei se mitään hyvää meinaa. Näkeehän nää vanhat paljonkin ja vielä enemmän kuulee. — Että se nyt vasta elävä on — kaks lasta! Ja liekkö tää Miina käynny rippikouluakaan — ei ainakaan täällä omassa saaressa, minkä minä olen kuullut ja nähnyt. Ehkä muualla sitten on käynyt, siel manteres, palvelukses ollessaan. Kukas näiden nyt nykyaikaisten nuorten asioita tietää! Toistahan se oli minun nuoruuteni aikana! Ei silloin pojat kulkeneet aittojen ovilla, niinkuin nyt — joka jumalainen yö tekevät — milloin eivät ole verkoilla.
— Käyvätkö täälläkin pojat tyttöjen luona aitoissa?!
— No mitäs ne tekevät!! Eihän ne muuta teekään! Ja jos tyytyisivät vain siihen, että kävisivät tyttöjen aitassa, mutta kun nuuhaavat kaikki läpi maitohuoneet ja muut ja juovat maidot ja kermat, ettei oikeilla ihmisillä ole mitä kirnuta lauantaina!
— Se on paha se!
— Niin no mitäs se muuta sellainen on! — Vallesmanni ottaa nyt selvän asiasta ja panee linnaan ne joka ikisen! Topsun Jere ja Mattilan Niilo ja Juhon Ville — nehän ne ovat ne kaikkein pahimmat. Nehän ne olisivat ensin rautoihin pantavat ja sitten ne kaikki muut — kyllä minä tulen vallesmannille näyttämään ne kaikki ja saattamaan ilmi, mitä pakanallista elämää ne pitävät, kuin mahomettilaiset, kuin musta kansa siel kuumis mais! Niin! Ihan kuin luojukset! Ei niillä ole enää mitään ihmisen tapoja! Pappi tääll on, mut minkäs se niille ruojaa! Vallesmannillahan se laki ja miekka on! Kyllä minä autan! Linnaan vaan niin monta kuin niitä onkin, eikä edes vettä ja leipää annettava kuin kaks kertaa viikossa! Saahan sitten säälliset ihmiset maata rauhassa yönsä ja nauttia itse maitonsa ja kermansa! — Vallesmanni ei nyt pahaa tykkää —
— Eihän toki!
— Eikä sano Miinalle, niitä minä olen hänestä sanonut. Enhän minä, vanha ihminen, nuorten asioista mitään tiedä! Minä vain haastan mitä koko kylä hokee ja siitä minä menen vaikka valalle, että kylä tietää paljon enemmänkin kuin minä — sellaista, ettei sitä viitti vallesmannille haastaakaan —
— Vai niin! No antaa tulla vaan!
— No — jätetään nyt ne asiat toiseen kertaan ja näkeehän vallesmanni itsekin, kun täällä muutaman ajan asuu, että minkälaisia ne itsekukin ovat. — Olishan minulla ollut vähän asiaakin — jos vallesmannille passaa — jos vallesmannilla ei ole kiire —
— Puhukaa vain. Puhukaa vain.
— Nimittäin että onkohan ne tilapaperit jo tulleet?
— Jaaha — tilapaperit? — käykäähän istumaan, olkaa hyvä!
— Jaksanhan minä seisoakin. Onhan tätä aikaa kotonakin, istumiseen.
Annastiina käy kumminkin istumaan ja jatkaa selostustaan varsinaisesta asiastaan:
— Niin, imisionit. Meillä oli nääthän viime talvena huussyyni. Se entinen vallesmanni, joka hulluks tuli, sen piti jo maaliskuussa. Meillä on ruunun tila ja kun se ukkovainaja kuoli toissasyksynä, silloin turskalaivasyksynä —
— Turskalaivasyksynä?!
— Niin, silloin kun se turskalaiva kävi Maalettoon, tuonne maan taakse. Sinä syksynähän se kuoli, niin nyt täytyi pitää huussyyni. Minun nimeni on Annastiina ja ukkovainaja oli Jyri, Mattilan numerosta, se on kymmenettä numeroa. Kyllä se pitää täällä papereista ja kirjoista löytyä.
— Kukas on lähin perillinen, joka asukasoikeutta hakee? — Te itse ensinkin ja luultavasti —
— Kyllä minä, vallesmanni kulta, olen ihan yksinäinen ja turvatoin ihminen ja vallesmanni ottaa ja selvittää nyt tämän asian minun puolestani, kyllä minä sitten palkitsen.
— Jaaha. — Asukasoikeutta ei siis ole hakenut muut kuin te itse? Eikö teillä oli lapsia, poikia tai tyttäriä?
— Onhan minulla poika, mutta se on ollut jo kaksikymmentä ajastaikaa merillä, eikä kukaan tiedä, onko se enää elossakaan. Setä väittää, ettei se ole elossa ja että minulla ei ole mitään asukasoikeutta koko talossa sen jälkeen kuin Jyrivainaja kuoli. Tahtoo omille pojilleen tätä minun taloani se setä, miesvainajani veikka.
— Tämä taitaa olla vähän sekava asia —
— Selvähän asia on! Mutta kun vääryydellä tahdotaan anastaa toisen omaisuutta, vaikka Raamatussa sanotaan, että "älä himoitse lähimmäises huonetta." — Lähimmäises — niin! mutta sitähän ne himoitsevatkin, eikä vieraanpien! Välittävätkö nämä Raamatusta ja Jumalan sanasta!
— Minä en voi teille sanoa nyt vielä mitään.
— Et mitään!? Herra hoija varjel!
— En. Minähän tulin vasta viime yönä. Olen ollut valveilla vasta pari tuntia. Syönyt vasta aamiaisen ja katsellut hiukan ympärilleni täällä sisässä ja tuossa puistossa, mutta en edes kylää ja vuoria ja satamaa ole nähnyt päivän valossa, enkä tiedä saaren asioista — enkä teidän asioistannekaan — mitään. Katsellaanhan nyt ensin. Kun minä ennätän tutustua näihin paperikasoihin ja kirjoihin, niin kyllä minä sitten hoidan teidänkin asianne. Olkaa huoletta vain! Kyllä minä lähetän teille sitten sanan.
— No sitten tuot noin — jos vallesmanni hoitais nyt tämän minun asiani, niin kyllä minä muistan.
Kun Jyrin Annastiina oli mennyt — ennen lähtöään hän vielä jutteli puolisen tuntia oman perheensä vaiheista — syventyi Markus jälleen pöytänsä tarkasteluun, mutta sitä ennen hän heitti runouden paperikoriin.
Hän päätti käydä heti ankarasti työhön.
Hän tiesi, että ellei aloita ensi päivästä, voi alkaminen siirtyä huomisesta huomiseen.
Hän rupesi tarmokkaasti availemaan kirjeitä, järjesti ne ensin ajan mukaan ja alkoi viedä niitä päiväkirjaan.
Työtä tehdessään hän teki kauniita päätöksiä: Jokainen asia on selvitettävä heti eikä mitään ole jätettävä huomiseen.
Hänellä on käsissään viimeinen kirjelmä, maakuntahallituksen ankara muistutus edelliselle vallesmannille:
"— Ja on Teidän kolmen päivän kuluessa, virasta pidätyksen uhalla, kysymyksessä oleva tilankatselmuskirja kaikkine liitteineen tänne toimitettava —"
Tämä kirjelmä koski Anna-Stiina Tuomaan tytär Mattilan tila-asiaa.
Markus luki kirjeen rauhallisesti. Syy hänen rauhaansa oli luonnollinen — eihän uhka koskenut häntä itseään ja toiseksi, sen koki hän monesti myöhemmin, tänne saareen meren taakse päästyään oli vihaisinkin virkakirjelmä menettänyt suurimman osan kiukkuaan. Se oli laimentunut! Siitähän ei ollut kulunut pitkää aikaa jolloinka Markus itse vielä istui maakuntahallituksen konttorissa ja muisti, kuinka voimakkaana konttoripöytienkin ääressä tunnettiin se ukonilman painostus, joka korkeiden isäntien puolella hallintovirastossa vallitsi, milloin tuontapaisia muistutus- ja varoituskirjelmiä saneltiin joillekin vallesmanneille. Ilma oli silloin täynnä ukkospaahdetta ja se tuntui kaikkialla, yksin eteispalvelijankin, vanhan ukko Häyrysen alueilla. Kaikki, ylimmästä alimpaan, tunsivat pelkoa ja epäilivät asemansa varmuutta. Ainoa, joka otti asian vastaan rauhallisesti, oli asianomainen saarelaisvallesmanni. Joko hän oli niin tottunut, tai jo lähtiessään tähän virkaan niin erikoinen lahjoiltaan ja taipumuksiltaan — Jumala hänen tietää. Saarelaisvallesmannit eivät vain tuollaisia uhkakirjeitä pelänneet. He — milloin vielä olivat mieleltään terveitä — viilsivät rauhallisesti kuoren auki, vetivät paperin esille, vihelsivät hiukan, kun olivat silmäilleet paperin läpi, vetivät pari sankkaa savua sikaristaan, kumartuivat päiväkirjansa puoleen ja merkitsivät siihen kirjeen numeron, tulopäivän, kirjelmän sisällön — "Moititaan vallesmannia sen ja sen asian viipymisestä" — väliaikaisen toimenpiteen kirjelmän suhteen — "Asiaan kiinnitetty huomiota. Luonnonesteet." — ja asian lopullisen käsittelyn, joksi tavallisesti merkittiin viittaus toiseen asiaan, siihen, jota muistutus koski. Sitäkin helpompi oli Markuksen tehdä merkinnät tästä varoituskirjelmästä, koska varoitus ei koskenut häntä, vaan jo kuollutta miestä, mutta helpolta ei näyttänyt itse pääasian, tilankatselmuspöytäkirjan toimittaminen perille. Pari tuntia hän penkoi pöydällä olevia paperipinkkoja, mutta sitä mitä hän etsi, ei hän löytänyt. Sen sijaan hän löysi erään paperilapun, johon oli lyijykynällä kirjoitettu:
"Leski Annastiina Tuomaantytär Mattila.
Tilankatselmus.
Toimitusmiehen apulaisina, vieraina miehinä: perämies KallePeltola ja kalastaja Herman Sipilä.
Talossa oli:
Asuinrakennus (korjattu), arvo 2 000 markkaa. Peltoa puolen hehdon kylvöala, jota voisi laajentaa hehdon kylvöalan suuruiseksi. Niittyä on kahdentoista heinätaakan ala ja voisi niittyä lisätä uudismaan raivauksella. — Viljelykseen kelpaavaa suota — katso edellistä kohtaa. — Metsä — yhden kilometrin pitkä ja 35 metrin leveä palsta. Kasvaa havupuita. Riittää talon tarpeiksi niukalti. — Karjanlaidun yhteinen, huono. — Humalistoa ei ole."
Sitten seurasi muutamia epäselviä, kuluneita rivejä. Niissä näkyi olleen luettelo aitoista, saraimista, verkoista, elinkeinosta ynnä muista. Sitten seurasi seitsemän selvempää riviä:
"Saapuvilla asianomainen itse, joka käskettiin ulos ja sillä aikaa tekivät toimitusmiehet seuraavan päätöksen joka jälleen sisään kutsutulle asianomaiselle luettiin: Toimitusmiehet puoltavat asukasoikeuden myönnettäväksi hakijalle."
Että näin hatarain muistiinpanojen varassa tilankatselmuskirjan laatiminen oli vaikea tehtävä, sen hän ymmärsi.
Työn suorittaminen tuntui suorastaan mahdottomalta. Hän päättikin sen lykätä huomiseksi. Hän nimittäin katsoi kaiken, mitä oli tehnyt, riittävän ensi päivän työksi — kokonainen pitkä neuvottelu erään asiakkaan kanssa, monen postin virkakirjeiden vienti päiväkirjaan ja lisäksi "alkutyöt", niinkuin hän niitä nimitti, erääseen suureen toimituskirjaan. Tilankatselmukset kuuluivat kihlakunnan vanhimman virkatehtäviin, mutta niistä syistä, jotka jo on mainittu, ei hän voinut tehdä virkamatkoja kihlakuntaansa kuuluville uloimmille meren saarille, vaan jätettiin sellaiset toimitukset vallesmannien tehtäviksi, jotka kukin suoriutuivat niistä niinkuin voivat.
Työn keskeytyksen aiheutti myös eräs toinenkin syy — oikeastaan pääsyy, vaikka se täytyykin mainita nyt vasta.
Vallesmanni näki nimittäin ikkunastaan, juuri kun hän oli syventynyt tutkimaan tilankatselmusmuistiinpanoja ja koetti päästä selville kuluneista kirjaimista ja hajanaisista ajatuksista, että Miina käveli yli auringonpaisteisen pihan kaivolle, joka näkyi myös ikkunaan, ammensi kaivosta vettä sankoon ja kantoi sitä sitten keittiöön päin. Aurinko valaisi kauniisti Miinan sitä käsivartta ja kättä, joka kantoi sankoa, ja myös sitä, joka heilui ilmassa ja hänen paljaita jalkojaan ja tuulessa hulmuavaa sinistä, valkokukkaista hamettaan ja kellertävää puseroaan ja hänen ruskeita hiuksiaan ja auringon valossa läikkyvää vettä ja helmeileviä pisaroita, joita sangon uurteilta tippui maahan, nurmelle ja voikukille.
Vallesmanni seurasi silmillään Miinaa niin pitkälle kuin voi, nimittäin eteisen nurkkaan asti. Sen taakse Miina katosi. Sitten kuului eteisen oven käynti, sitten Miinan paljaiden jalkojen pehmeät, läpsävät askeleet eteisen portaissa ja permannolla, keittiön oven käynti ja kolahdus, kun sanko laskettiin keittiössä telineelleen.
Markus sysäsi kaikki paperit syrjään, etsi kirjoituspöydän reunasta sen "pienen tapin", johon painamalla saa Miinan näkyviinsä milloin ja mihin aikaan hyvänsä.
Hän painoi tappiin. Miina ilmaantui ovelle.
— Jaaha. — Olisko sinulla Miina siellä kahvia?
— Minun pitikin tulla kysymään, mihin aikaan vallesmanni tahtoo kahvia. — Nyt ei ole, mutta minä panen kiehumaan.
— Tule sanomaan sitten.
— Kyllä.
— Kuulehan — minä menen siksi aikaa ulos — rantaan —
— Vallesmanni menee vain mihin tykkää —
— Kuulehan — kauanko sinä olit sen entisen vallesmannin emännöitsijänä?
— Koko ajan.
— Sinä et taida olla vanha?
— Kaksi kolmatta —
— Kohta vanhapiika!
— Minkä sille voi.
— Eikä sulhasia ole ilmaantunut?
— On kyllä, mutta ei huolita!
— Ha-ha-ha! Sinä taidat olla ylpeä! — Se entinen vallesmanni taisi miellyttää sinua enemmän kuin saaren pojat?
— Pyh! Sehän oli hullu, mielipuoli, jo tänne tullessaan! Täytyihän sitä säälistä palvella! Eikä se loppuaikoina muita kärsinytkään kuin minua.
— No-no! Sitä minäkin!
— Ei siinä mitään nonattamista ole! Jonkunhan sille täytyi ruokaa laittaa! Eikä se ainakaan minun vuokseni hulluksi tullut!
Miina pyörähti ympäri, että hameenhelmat heilahtivat ja meni pois ylpeäryhtisenä. Ovella hän vielä kääntyi ja lisäsi painokkaasti:
— Ja jos sinäkin tässä hulluksi tulet, niin en minä ainakaan syytä päälleni ota!
Markusta nauratti ääneen tytön mentyä. Hän sanoi itsekseen: "Sinuttelee, pakana, minua!" Mutta se tuntui hänestä hauskalta ja miellyttävältä.
Markus käveli rantaan.
Meri oli tyyni.
Värikäs ja valoisa pilvistö, jossa siellä ja täällä näkyi isoina ja pieninä läiskinä vanha sininen taivas, kuvasteli meren sileään pintaan.
Rannassa kohahteli ummikas.
Pilvet kulkivat hitaasti lännestä itään. Ylhäällä oli siis länsituuli.
Jahti oli ankkurissa vielä ja Pelto-Kallu näytti hommailevan siellä.
Venevalkaman muodosti pieni lammikko, jonka erotti merestä pohjoisessa kallioniemeke, Venekallio, niinkuin Markus myöhemmin kuuli sitä kutsuttavan, ja muilta puolilta kaartava särkkä, jota oli vahvistettu raivaamalla kiviä pois lammikosta ja sen suulta ja nostelemalla niitä särkälle, joka nykyään ulottui hyvän joukon, noin jalan verran, yläpuolelle tavallisen veden pinnan. Suurenmeren ja itämyrskyn ajalla se oli veden vallassa, mutta suojeli jollia ja haapioita. Portti oli raivattu niin syväksi että kuormatulla jollalla ja haapiolla voi tulla siitä sisään ja ui siitä jahtikin tyhjänä ja suuren veden aikana. Portin toisella syrjällä oli venekallion jyrkkä kärki ja toisella iso kivi, molemmat vanhan vasken värisiä ja näyttivät sataman suuta.
Venekalliolta näkyi osa kylää, kirkontorni, aallonmurtaja, jonka takaa nousi auringon silloin tällöin valaisemia mastoja kuin kultapuikkoja. Aallonmurtajan päässä kohosi kymmenkunta metriä korkea rautainen loistotorni, sataman johtoloisto. Satamansuun toisella puolella näkyi kallioinen ja metsäinen Kappeliniemi ja sen ohi oikealta valkeahiekkainen hautuumaa, valkeaksi maalattuine ruumishuoneineen, valkeine ja mustine hautaristeilleen ja mustakiviaitoineen. Taustana kohosivat metsäiset vuoret, joiden yli pilvistö hitaasti vaelsi niin alhaalla, että vuorten huiput toisinaan jäivät pilven sisään.
Markusta raukaisi ja nukutti.
Hän oikaisikin lämpöiselle kalliolle nukkumaan.
Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin ummikkaan kohahtelu rannoilta ja joku kolahtelu tai koiran haukahtelu kylältä.
Markus nukkui pian.
Noin tunnin kuluttua hän heräsi hälinään ja paukkeeseen, joka kuului mereltä.
Oli ruvennut tuulemaan.
Kallu oli vetänyt purjeet ylös ja ne siellä nyt paukkuivat.
Parhaillaan Kallu veti ankkuriketjua, joka helisi. Hetken perästä hän alkoi luovia satamaa kohti, johon oli matkaa runsas puoli kilometriä.
Pihalla tapasi Markus Miinan.
— No — jokos Miinan kahvi on valmista?
— Jo se on ollut aikaa valmiina.
— No tuohan tuonne puutarhan pöytään.
— Siellä on myös sellainen sähkötappi, jota sopii painaa, kun siellä olet mitä vajaa.
— No niitähän on joka paikassa.
— On niitä! Minä jo kerran sanoinkin, että panis nyt sellaisen sähkötapin vielä sikopahnaankin ja läävään. En minä sitä sille itselleen sanonut, vaan tälle Pelto-Kallulle. Sillähän se vainaja taisi tulla hulluksikin, kun se yhtenään laitteli niitä sähkönappuloita. Saunassakin on. Ja keittiössä on pitkä luettelo minkälainen pirinä tulee tuolta kansliasta, minkälainen puutarhasta, minkälainen ruokahuoneesta ja minkälainen mistäkin. Minä osaan ne jo ulkoa, mutta sinulle siitä on päänvaivaa, ennenkuin opit — ellet sitä ennen tule hulluksi! Hi-hi-hi!
— Kuulehan Miina.
— No.
— Minä en tykkää siitä, että sinä sanot minua sinäksi.
— Ei se tykännyt rouvakaan kaupungissa, torui aina, mutta kun se entinen vallesmanni tykkäsi, niin menee entiseen tapaan. Koetetaan karttaa, koetetaan karttaa.
— Niin koeta karttaa, varsinkin jos milloin on vieraita. Minun pitäisi hankkia joku, joka osaisi opettaa sinulle, Miina, hyviä tapoja.
— Onko vallesmannilla jo morsian?
— Noo — mitäpäs siitä.
— Ajattelin vain, että sen tuloa vartenkos niitä hienoja kiepahduksia ja kyykkäisyjä tarvittaisiin. Hi-hi-hi!
— Voihan tänne tulla korkeita vieraita: maakuntavanhin, maakunnan itse iso isäntä, tai vielä korkeampia ja niiden mukana korkea seurue.
— Niin se ennusteli entinenkin vallesmanni —
— Kuulehan Miina. Tuo nyt se kahvi sinne puutarhaan ja tuo jotain ruokaa mukana, voita, leipää, mitä on. Minulla on kova nälkä.
— Ja vasta söit!
— Vaikka vaan! — Minua nukuttaa ja minulla on nälkä.
— Niin ne kaikki sanovat, jotka tulevat mantereelta. Pariin kolmeen vuorokauteen ne eivät muuta tee kuin syövät ja makaavat. Toiselta menee niin koko viikko, toisilta koko aika, minkä täällä ovat. Varo itseäs! Täällä on petolliset voimat sinua vaanimassa joka puolellasi!
— "Petolliset voimat"! — Kuka sinulle sellaisia sanoja on opettanut?
— Se entinen vallesmanni sitä hoki — varsinkin loppuaikoinaan. Ei se selvän ihmisen puhetta olekaan, se on hullun puhetta! Voi, voi! Kyllä täällä sitten näki ja kuuli viime talvena vaikka mitä!
— Vai niin!
— Vaikka mitä! — Kauhein oli eräs syysaamu, viime marraskuussa. Se reistas ja joi aina aamuyöhön yksinään kammarissaan, käveli edestakaisin, kiljui ja takoi nyrkkejään seiniin. Kello kahden aikana se tavallisesti väsyi ja nukkui ja heräsi neljältä. Sellainen tapa sillä oli, vainaalla. — Sanotaan, ettei kuolleista saa puhua mitään pahaa, mutta minä meinaan, että elävistä vielä vähemmän, vai mitä?
— No — olkoon nyt niinkin.
— Niin se onkin! Ja eikä tämä mitään pahaa olekaan. — Eräänä yönä se taas meiskasi kello kahteen ja heräsi kello neljä ja alkoi huutaa, huutaa vain ilman sanoja ja kävellä pitkin permantoa. Minä heräsin kanssa ja hiivin sen ovelle ja koetin avaimen reiästä tirkistellä, mutta eihän siitä paljon nähnyt. Minä meninkin ulos ja kiipesin yhteen puuhun, joka on sen makuukammarin ikkunan kohdalla ja näin kaiken ja kuulin kaiken ja se oli kamalaa!
— No?!
— Se oli käynyt polvilleen ja rukoili kädet ristissä ja ojennettuina kammarin lakea kohti. Se huusi niin kovalla äänellä, että minä kuulin joka sanan, joka sanan, liiankin hyvin, niin hyvin, että vielä seuraavana päivänäkin ne kaikuivat korvissani ja jos milloin joudun nytkin vielä yksin hiljaa istumaan eikä kuulu mitään muuta, niin alkavat kaikua korvissani hänen rukouksensa sanat. Se oli kamala rukous, kun muistaa ne itkevät, partaiset kasvot ja huutavan äänen — niin — parkuvan äänen: "Herra Jumala!" se huusi, "Rakas taivasten Jumala! Armahda minua ja lähetä enkelisi minua lohduttamaan, ennenkuin järkeni valo sammuu! — Rakas taivaallinen isä! Anna minulle uusi sydän ja uusi henki ja opeta minut oikein hallitsemaan tätä villiä kansaa, jonka keskuuteen minä olen heitetty. Armahda minua niiden juonelta ja kavaluudelta, jotka täällä merenluodolla asuvat! Ja anna, oo taivahan Herra, minulle oikea aviopuoliso, joka minua rakastaa ja laittaa minulle ruokaa ja suojelee minua niiltä, joilla on kavalia aikomuksia minun suhteeni!" — Niin se huusi ja paljon muuta. Sitten se vaipui lattialle ja jäi siihen paitasilleen makaamaan ja minä luulin, että se kuoli. Minä tulin alas puusta, hiivin sisään, koputin ensin hiljaa sen ovelle ja sitten kovemmin, jolloin se huusi: "Kuka siellä?!" johon minä vastasin: "Minähän täällä olen, Miina. — Tulin kysymään, joko kahvin saa tuoda sisälle." — "Tuo viiden minuutin perästä", se sanoi ja minä vein. — Voi voi — ei vallesmanni tiedä yhtään mitään siitä, mitenkä tässä talossa on ennen eletty! — Se pelkäsi muita ihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin! Minä sain aina kyökissä pitää tutkinnon niiden kanssa, jotka tulivat asialle ja käydä sitten selittämässä asian vallesmannille. Pelto-Kalluakin se lopulta pelkäsi, eikä uskaltanut sen kanssa mennä mihinkään!
— Minkätähden?
— No! — pelkäsi henkeään — tietysti! Mistäs sitten muusta syystä! Pelkäsi henkeään, ja ellei olisi niin kovasti pelännyt, niin ehkä olisi vielä saanut pitää henkensä ja elää kauankin ja saanut pyytämänsä aviopuolisonkin. Kuka sen tietää! Jokaisen on elettävä oma elämänsä, eikä toisen. Hänen oli elettävä oma elämänsä, eikä ole tämän taivaan kannen alla kahta ihmistä, joilla olisi samanlainen elämä.
— Sinä olet viisas tyttö —
— Enkä ole — sen viisaampi kuin olen.
Markus läksi kävelemään, sikaria poltellen, puutarhaa kohti ja sanoi mennessään: "No tuo se kahvi ja tuo ruokaa myös", ja katosi rakennuksen pään taakse.
— Kahvia ja ruokaa, ruokaa ja kahvia ja unta välillä — se se on virsi teillä kaikilla. Tulette tänne syömään ja makaamaan, haasteli Miina mennessään päinvastaiseen suuntaan keittiötä kohti.
Markus istui pöytään puiden juurelle.
Siinä oli varjoisaa ja vilpoisaa.
Omena- ja kirsikkapuissa, samoin luumupuissa oli vielä paljon kukkia, vaikka paras kukkimisaika näytti olevan jo ohi. Maata peitti puutarhassa valkeat varisseet kukkien terälehdet kuin uusi lumi.
Hetken perästä ilmaantui kahvia, leipää ja voita pöytään.
Markus tunsi itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hänellä oli kyky nopeasti mukaantua uusiin oloihin, varsinkin kun ne olivat niin mieluisia kuin tällä kertaa. Hänestä tuntui, hän sitä parhaillaan ihmetteli itsekin, kuin olisi hän elämänsä iän elänytkin täällä. Hän ajatteli: "Missä ihmisellä on hyvä ruoka ja juoma, hyvä asunto ja vuode ja oma itsenäinen työ, siellä on hänen kotinsa ja siellä ei hän mitään muuta kaipaa." —
Kahvin ja voileipien jälkeen hän kävi maata riippuverkkoon, jonka hän oli antanut virittää siihen lähelle ja nukkui heti. Ennen nukkumistaan oli hän antanut määräyksen Miinalle, että perämies on käskettävä olemaan saapuvilla kun hän herää.
Herättyään hän etsi sähkönappulan pöydän reunasta ja painoi siihen.Miina ilmaantui paikalla.
— Kolme lyhyttä pirausta täältä, sanoi hän.
— Hyvä on. Minä kyllä tarkastan sen Miinan merkkijärjestelmän, kun tulee sopivaa aikaa. Käske perämies tänne.
— Paikalla, vallesmanni-isäntä.
— Kuulehan — kutsu poliisikonstaapeli myös tänne. En muistanut sitä äsken. Mene nyt kiireesti!
— Poliisikonstaapeli!
— Niin-niin.
— Ei ole koko saaressa sellaista taapelia!
— No entä onko poliisia?
— Eikä ole —
— Ei ole poliisia.
— No ei ole — en minä ainakaan ole kuullut. Pelto-Kallu oli jo saapunut paikalle, kuuli mistä on kysymys ja käyden istumaan penkin uloimpaan päähän, alkoi jutella:
— Vallesmanni ei taida tietääkään, että täällä ei ole tämän parempaa poliisia kuin minä. Mantereella on missä susivouti, missä jahtivouti, missä siltavouti — mistä tämä yksinkertainen saarelainen tietää miksi niitä missäkin sanotaan, mutta sen tiedän, että täällä saaressa on aina sanottu ja aina tullaan sanomaan poliiskonstaapelia ruununperämieheksi ja kyllähän vallesmanni sen taitaa jo tietää, että paperit siihen virkaan on minulla, että jos milloin tarvitsee apua missä asiassa hyvänsä muissakin kuin seilausasiassa, niin vallesmanni kääntyy vaan minun puoleeni.
— Sinulla taitaa olla monta virkaa sitten?
— No ei muuta kuin nämä kaksi — tai oikeastaan — onhan se kalastajanvirka kolmas ja talvella hylkeenpyytäjän virka neljäs — ja — jos milloin laivarikko sattuu, olisi minun päästävä sinne niinkuin muutkin saarelaiset.
— Katsotaanhan nyt ensin —
— Minun pitikin tulla vallesmannilta kysymään, että kun tässä taas viikon, parin, kolmen päästä ruvetaan käymään verkoilla, niin kyllä kai vallesmanni laskee minut kalastamaan.
— Jaaha — jassoo. Mitenkähän sen asian laita oikein on? — Kun sinä olet ruununperämies ja poliisi, on sinun oltava yöt päivät valmiina virkatoimeen —
— Ei täällä niitä virkatoimia ole — eikä tarvita — paitsi milloin vallesmanni tahtoo lähteä huvikseen purjehtimaan.
— Sinulla on virastasi palkka ja jokaisen on elettävä toimellaan —
— Jaa jaa, mutta sillä ei elä.
— No niin, harkitaanhan nyt sitten aina kutakin asiaa aikanaan. Ethän sinä ensi yöksi lähde verkoille, ja sanoit, että et viikkokausiin. No niin. Kun kalastus alkaa, niin minä myönnän aina kerrakseen, vuorokaudeksi kerrallaan, kullakin kerralla tapahtuneen harkinnan mukaan, sinulle lomaa yksityisasioiden hoitoa varten — ole silloin verkoilla tai muualla — ja kuten sanottu, siitä jutellaan aikanaan. Mutta mitä tulee laivarikkoihin, niin niitä varten, ymmärräthän sinä itsekin, en minä voi sinulle lomaa myöntää. Mikäli minä voin näin etukäteen ymmärtää, on sinun laivarikoissa oltava saapuvilla viran puolesta valvomassa, ettei mitään lainvastaista tapahdu.
— Sehän on tullimiesten asia. Vallesmanni —
— Tullimiesten tai minun. Siitä asiasta ei nyt keskustella! Ja yleensä en minä aio näistä asioista sinun kanssasi keskustella — kukin asia harkitaan aikanaan ja sinun asiasi on totella. — No Miina! — Sinähän jäit tänne kuuntelemaan — vai onko sinullakin muita virkoja, kuin palvelijattaren?
— E-män-nöit-si-jät-tä-ren! — ha-ha-ha! Entinen vallesmanni sanoi minua aina emännöitsijättäreksi — ha-ha-ha! — nauroi Miina, pyörähti ympäri ja juoksi pois.
Vallesmannin ja perämiehen välille syntyi pitkä vaitiolo. Molemmat tupakoivat, silmäilivät väliin toisiaan ja arvioivat ja mittailivat toistensa voimia, niin ruumiillisia kuin henkisiäkin — etenkin ruumiillisia. Perämies nojasi kyynärpäillään polviinsa, veteli savuja piippunysästään ja ajatteli: "Kyllähän sinä voit olla viisas olevinas, mutta voit sinä olla tuhmakin. Herra sinä olet, niinkuin muutkin herrat, etkä mikään kansan mies. Voimaa sulla taitaa olla kuin härjällä ja voit olla vikkelä ja sinun kanssasi ei taida olla hyvä joutua vihoihin. Äkäisä taidat olla myös, koska kulmakarvasi nousevat noin pystyyn kahden puolen. Viisas luulet olevasi, ja etkä ihan tyhmä lienekään, ja tuosta laivarikkolomasta arvaan, että sinua olisi kansan täällä opetettava! Vai minun olisi oltava laivarikoissa vahtimassa! Milläs sinä luulet minun elävän ja elättävän perheeni! Luultavasti sillä kuudella sadalla, jonka saan vuodessa palkkaa perämiehen virasta ja lopun vuotta nuolemalla kämmeniäni. Ei! Kyllä sillä ei eletä, ellei siinä sivussa ansaita niinkuin muutkin saarelaiset. Vai luuleksä voivas antaa seilauksista niin paljon juomarahaa, että se riittää? No niin! Saadaanpas nähdä mitenkä käy!" — Ääneen hän sanoi vallesmannille:
— Se on sillä tavalla, vallesmanni, että se kuusi sataa markkaa, joka minulla on palkkana vuodessa, ei tahdo oikein riittää. Siinä viran sivussa on ansaittava vähintään toinen mokoma muulla tavalla —
— Tai jätettävä virka! Selvähän se on!
— Niin. Vallesmanni saa tehdä pilkkaa asiasta jos tahtoo. —Vallesmannilla on valta sanoa mitä tahtoo.
— Niin onkin! Ja nyt minä sanon, että tästä asiasta ei tällä kertaa jutella tämän enempää, eikä vastakaan, ennenkuin minä olen ennättänyt perehtyä piirini asioihin kaikin puolin. Minä olen piirissäni vasta ensimmäistä päivää ja voin häpeämättä sanoa, etten tiedä vielä mitään. Minä otan ensin selvän kaikesta ja aion jutella asioista muidenkin kanssa kuin —
Vallesmanni aikoi sanoa: "kuin alaisteni kanssa", mutta vetäisi välillä pari sikarin savua ja ennätti sillä välin parantaa lausettaan, jotenka se julkilausuttuna kuului:
— Kuin — kuin sinun kanssasi ja yleensä sellaisten kanssa, jotka ovat jäävit antamaan todistusta itsestään. Minä luulen, että tänään en sinua tarvitse, mutta tule illalla varmuuden vuoksi kuulemaan. Aamuisin, jo varhain, on sinun joka tapauksessa aina käytävä kutsumattakin katsomassa, tarvitaanko sinua. — Nyt minä aion kuluttaa iltapäivät vieraskäynneillä pappilassa, kauppiaalla, tullipäällysmiehellä ja — muitahan täällä ei taida ollakaan.
— Onhan se lukkari ja koulumestari ja yli kahdeksansataa muuta asukasta — tällä saarella — ja naapurisaarella, joka kuuluu tähän samaan piiriin, niinikään pappi, lukkari ja tullipäällysmies ja viitisensataa muuta ihmistä —
Perämies pelkäsi puhuvansa liiankin rohkeasti. Viekkaasti hän vilkuili kulmiensa alta, mitä hänen puheensa vaikuttaa.
— Noiden kahdeksansadan ja viidensadan, pane se mieleesi, luokse meillä kylläkin voi joskus olla asiaa, sinulla ja minulla, mutta silloin meillä on pamppu tai käsiraudat mukana!
— No-no! Ei niin kova saa olla, ei niin kova saa olla! He-he-he!
— Kyllä minä olen nähnyt, mihin lempeys vie! — Niin. Minä olen päättänyt käväistä tänään tervetuliaisilla pappilassa, mutta lähden vasta kello seitsemän aikoihin illalla. — Nyt on puoli kolme. Käy siellä ilmoittamassa ja kysymässä, voivatko ottaa vastaan.
— Kyllä sopii käydä. Onhan tässä aikaa. Kyllä minä käyn.
— Menisin nyt jo vaikka päivällä, mutta minua raukaisee ja rämpii yli koko ruumiin niin mukavasti. Minua nukuttaa ja haukotuttaa — hohhoi — aa — Nukuttaa unesta päästyä ja on nälkä ruualta noustua! Tämähän on omituinen saari!
— Onhan se vieraille — näin kesällä — niille, jotka eivät ole tottuneet. — No, minä menen sitten pappilaan ilmoittamaan. Kello seitsemältähän se oli —
— Seitsemältä — tai miten heille sopii. Sano sitten siitä Miinalle — älä tule minua häiritsemään. Minä käyn tänne ulos maata. Ohhoi-aa — Kyllä tulikin tyyni ja kuuma iltapäivä! Pilvetkin ovat kaikki hävinneet ja päivä paistaa, niinkuin sillä ei muuta työtä olisikaan!
— Niin, no — mitäs hänellä sitten muutakaan työtä olisi, kuin paistaminen, saneli perämies, Pelto-Kallu, ja nauraa hörähti mennessään. — Vallesmanni heittäytyi keveästi verkkoonsa. Se kävikin häneltä vielä ketterästi ja notkeasti kuin kissalta tai kärpältä. Toista oli vuosikymmen ja puoli myöhemmin, jolloinka hän painoi lähes puolitoistasataa kiloa ja muistutti ruumiiltaan pikemmin norsua kuin ihmistä.
Hän oli heti sikeässä unessa ja heräsi vasta Miinan nykiessä häntä käsivarresta ja kutsuessa päivälliselle, kello oli silloin täsmälleen kuusi illalla — sen lyönti kuului parhaillaan avonaisesta ikkunasta. Miina ylpeili usein täsmällisyydestään. Kyllä kannattikin!
— Pelto-Kallu kävi sanomassa, että vallesmannia on kutsuttu pappilaan iltateelle kello seitsemän.
— Hyvä on, mutta sano sinä perämies äläkä Pelto-Kallu.
— No — perämies sitten.
— Niin. Sano vain perämieheksi minulle — muille miten hyvänsä.
— No Pelto-Kallu se on tässä kylässä ollut ainakin minun muistiaikani — ehkä jo lapsesta asti ja onkin lapsesta asti. Muistanhan minä!
Kun vallesmanni illalla kello seitsemän saapui pappilan pihaan, istui pappi riippuverkossa ja luki jotakin kirjaa. Markus kuvitteli, että se on jokin jumaluusopillinen teos, tai hartauskirja, mutta ihmeekseen hän näki, että se oli fysiikan oppikirja.
— Näen, että ihmettelette mitä luen — öhöm!
— Suoraan sanoen: se ihmetyttää minua.
— Olen alkanut ikämiehenä harrastaa sellaisia aineita, joita ei minun nuoruudessani luettu koulussa. Täällä saaressa on niin hyvää aikaa. Kyllä sen tulette näkemään.
— Mutta fysiikkaa! Sitä en olisi uskonut!
— Niin. Minä olenkin väärällä uralla. Koneiden rakentaja minusta olisi pitänyt tulla, eikä pappi. Mutta siirtyäkseni pääasiaan: tahtoisin tehdä teille kolme esitystä — ensiksi: koska kohtalo on meidät molemmat heittänyt tälle samalle yksinäiselle meren luodolle, ainoina sivistyksen edustajina, rohkenen ilman muodollisuuksia esittää lähempää tuttavuutta — se on parasta tehdä heti, ettei ennätä tottua kankeaan teitittelyyn. Sopiiko?
— Kyllä.
— Minun nimeni on Johannes.
— Markus.
Ja sitten toinen asia: käymme istumaan! Tämä verkko on oma kutomani, ja minä takaan, että se kestää ainakin kaksi miestä. Ole hyvä ja istu!
— Kiitos.
— Ja sitten kolmas asia… Kolmas asia veikin koko illan.
Sillä välillä ennätettiin Markukselle esitellä pappilan emäntä ja lapset. Esittely, niinkuin kaikki muukin sinä iltana, tapahtui pihalla, tuuheiden, ikivanhojen, parikymmentä metriä korkeiden saarnien ja vaahterain varjossa. Niiden alla pieni pappilakin oli pimennossa kuin pelosta kyyristyneenä ja sai auringon paistetta vain päivän noususta noin kello kahdeksaan aamulla.
Sillä välillä juotiin myös tee noiden samojen puiden varjossa olevan pöydän ympärillä.
Pappi oli anteliaalla tuulella.
Hän kävi hakemassa omakätisesti kammaristaan sikarilaatikon teepöytään. Markus ei voinut kuitenkaan aivan mielinmäärin käyttää laatikon sisällystä, sillä heti alussa pappi asettui sen suhteen suojelevalle kannalle ja käytöksensäkö puolustukseksi vai vaistomaiseksi valaistukseksi selitti kovaäänisesti, kuten kaiken muunkin, että nämä sikarit ovat ylen kalliita ja ehdottomasti parhaita, mitä Suomessa on saatavissa — "tuskin lienet koskaan oikeaa havannaa polttanutkaan, apostoliveljeni!" — ja että hän oli saanut sikarilaatikon seurakuntalaisiltaan, tai oikeastaan kirkkoneuvostolta — mutta loppujen lopuksi luultavasti kirkonisännältä, kauppiaalta, joka ne toi suoraan Pietarista, vapunpäivälahjaksi.
Niin, niin!
Saarelaispapilla on harvoin saarelaisvallesmanni luonaan iltaa istumassa ja teetä juomassa! Onko siis ihme, jos hän on antelias ja vieraanvarainen. Ilmaantui kuin ilmaantuikin pöytään samaan aikaan kuin sikarilaatikko, myös konjakkipullo!
Kuten sanottu, ei vieras saanut sikarilaatikon suhteen mitään laajempia oikeuksia. Pappi otti omin sormin siitä yhden vaalean, hiukan vanhalle pronssille vivahtelevan herkullisen sikarin ja ojensi sen Markukselle. Itselleen hän otti myös sikarin ja sitten painoi kannen kiinni. Konjakkipullon suhteen olivat Markuksen käyttöoikeudet laajemmat. Hän sai itse, oman makunsa mukaan — ja voimme vakuuttaa, että se maku perustui laajempaan kokemukseen, kuin pappi vielä arvasikaan — vahvistaa sokeroitua teetään konjakilla, joka ei liene ollut parhainta laatua, mutta hyvää kuitenkin.
Sillä välillä ennätti myös papin emäntä viedä lapsensa nukkumaan ja jo itsekin sanoa hyvää yötä ja poistua huoneisiin ja aurinko laskea ja alkukesän yöhämäryys laskeutua yli meren ja saaren ja yökehrääjä alkaa sekä lopettaa laulunsa Kotokallion liepeillä ja koillinen ruveta jo punoittamaan, kun pappi yhä vain Markukselle selvitteli laajaa ja ylen tärkeää kolmatta pykälää, joka jakaantui seuraaviin alapykäliin:
Ensiksi: Kun meidät on Kohtalo viskannut (se lausuttiin sinä iltana useammin kuin kymmenen kertaa — luultavasti pappiparkakin oli saanut tuntea, että papiksi saareen joutuminen ei ollutkaan mikään tavallinen tapaus) tänne meren luodolle sivistymättömän kalastajarahvaan keskuuteen, on meidän vedettävä yhtä nuottaa kaikessa, kaikessa, omaksi ja toinen toisemme hyväksi. Kumpikin molempien ja molemmat kummankin puolesta;
Toiseksi: On sovittava aina yhteisestä ohjelmasta menettelytavoissa saarelaiskansan suhteen. Ei mitään tinkimisiä ja helpoituksia kansan velvollisuuksista! Jos kansalle antaa yhdessä asiassa myönnytyksiä ja helpotuksia, on kuri ja virkamiehen kunnioitus poissa ja sinä saat tehdä vuosikausia työtä ja tuhlata hevosvoimittain tarmoasi, ennenkuin pääset takaisin siihen, missä jo olit.
— Maltas kun kerron sinulle miten käy tavallisesti naapurisaaressa, joka kappelina kuuluu minun pitäjääni ja osana sinun piiriisi. Sen asujanten velvollisuuksiin kuuluu kustantaa minulle virkamatkoillani vapaa matka mennen tullen ja ruoka perillä. Se kuuluu minun palkkaani. Kaikki on tarkoin määritelty ja jo ammoisista ajoista perintätapoina säilynyt ja niihin kuuluu muun muassa, että saaren taloista nämä laittavat tänään minulle aamiaisen, nämä päivällisen ja nämä illallisen, kahvit ja teet siihen luettuina. No. Viisi taloa laittaa minulle tänään päivällisen. He tietävät velvollisuutensa: minä määrään sianläskirokkaa — palvatusta läskistä ja valkeista herneistä — ja jälkiruuaksi pannukakkua — minun herkkuani. — Paljon voita ja paljon munia! — Minä syön rokkaa ja läskiä ja emännät kantavat viidestä talosta pannukakkuja, toinen toistaan herkullisempia, sillä siinä saaressa on lehmiä enemmän kuin täällä, ja kanoja — niin, kanoja!! Emännät kantavat kilvan pannukakkuja ja minä nauran emännille ja sanon että: "Niin-niin, emännät! Kantakaa vain pannukakkuja! Luuletteko te, että minä jaksan niitä kaikkia syödä?! En minä jaksakaan, mutta teidän asianne ei ole siihen katsoa, jaksanko minä syödä kaiken mitä te tuotte vai enkö! Teidän asianne on valmistaa vuorollanne minulle sianläskirokkaa ja pannukakkuja ja huomena taas toiset talot", sillä jos minä antaisin niiden valmistaa vain sen verran ruokaa, minkä sillä kertaa syön, veltostuisi kansa ja löisi laimin velvollisuuksiaan ensin tässä ja sitten tuossa ja lopulta kaikessa. — Mukana minulla on tynnyri, johon kaadetaan liika rokka, iso pytty, johon pannaan läskit ja kori, johon pannaan pannukakut. Minä tuon kotiin kaiken, mitä en jaksa syödä. Niin! Öhömm! Se kuuluu minun palkkaani! Kunhan menen ensi kerran sinne virkamatkalle, niin saat tulla mukaan. Minä totutan sinut piiriisi ja piirisi sinuun. No-no — ellet voi mukaan tulla, niin ainakin voit tulla tänne meille rokka- ja pannukakkukestiin, kun minä palaan. Täällä kotona niitä lämmitetään ja nautitaan ja hyvältä ne maistuvat — usko se! —
Kansaa ei saa laskea ajattelemaan, että tämä ja tuo ei ole pakollista. Ei! Ei, se kelpaa! Kuri kaikessa oppimattoman kansan yllä! Se oli kolmannen kohdan toinen pykälä.
Kolmanneksi: Minun on joka vuosi suuri osa palkkasaatavistani haettava lain kautta ja siinä sinä olet oleva minun oikea käteni. Ei sääliä! Sääli veltostuttaa sen, jota säälitään. Sen tulet kuin tuletkin kokemaan, kunhan olet muutaman vuoden ollut tässä nykyisessä virassasi. Kyllä minä olen kokenut! Ei sääliä! Ennenkaikkea: ei sääliä! — Ja neljänneksi…
Niin. Neljäs kohta ei venynyt varsin pitkäksi, mutta se hämmästytti Markusta enimmän. Siinä hänelle nimittäin lueteltiin, missä perheissä hän saa saarella käydä ja missä ei — muun muassa kauppiaalla ja lukkarilla saa käydä, mutta ei tullipäällysmiehellä —
— Hän on minun vihamieheni ja minä olen sitä mieltä, että joka käy minun vihamieheni luona, ei ole minun ystäväni.
— Suo anteeksi — minullahan ei tällä saarella ole vielä vihamiehiä — eikä ystäviä…
— Jassoo — jaaha — mutta minulla on ja mitä on minulla, sitä on minun ystävällänikin.
* * * * *
Päivän kultainen pyörä jo yleni vipajavista aamuaallokoista meren koillisella saarteella, kun Markus vasta palasi kotiinsa, kylän pohjoisimpaan, reunimmaisimpaan taloon.
Hän hiipi makuuhuoneeseensa hiljaa — niin hiljaa kuin voi, sillä useat konjakkilasit olivat saaneet esineet hiukan horjahtelemaan hänen edessään — ja koetti nukkua. Uni ei kuitenkaan tahtonut tulla. Silmissä pyöri erilaisia pitkän päivän kuvia ja kuului erilaisia ääniä, kaikki uusia ja outoja: perämies laajoine leukoineen ja isoine kämmenineen ja puheineen, joka tuli suusta väliin viekkaana ja imartelevana ja väliin aranmahtailevana, mutta aina äänellä, joka tuntui muodostuvan jossakin leukaperissä ja aataminpalassa, ja ennen kaikkea tuo pappi loppumattomme puheineen ja jo pitkällekehittyneine lihomisineen, tuuheine viiksineen ja "ö-höm!!"-yskäisyineen ja häntä paljon nuorempi, hiljainen ja vaatimaton papin emäntä ja loppujen lopuksi Miina, hänen oma palvelijattarensa — eli niinkuin tämä itse itseänsä ennätti jo esitellä: "e-män-nöit-si-jä-tär". — Markuksen korvissa kaikui yhä selvänä äänenä tuon sanan taitteleminen korostettuihin tavuihin ja Miinan iloinen nauru!
Kuinka selvänä se raikuikaan — ja samalla muuttui kaikki uniksi.
Niin päättyi Markuksen ensimmäinen päivä hänen saarivaltakunnassaan — ensimmäinen niistä yli viidestä tuhannesta, jotka olivat vielä hänen edessään.
III luku.
Usean saarelaisen nimi, kuten Kenkä-Apin, Palosuon-Eetin ynnä monen muun, peittyi täydelliseen hämärään — nimittäin siinä suhteessa, mistä nimi oli sen kantajalle tullut, mutta Pelto-Kallu oli siinä onnellisessa asemassa, että tiesi nimensä alkuperän.
Sen hän kyllä jo lapsena aavisteli ilmankin, mistä syystä hänen isällään oli Pelto-Rikon nimi, mutta varmuuden sai hän asiaan erään kerran lapsena, kun hän oli tullut rantaan ja pysähtynyt Rakin ranta-aitan luo, jonka vieressä, aurinkoisella, Rantakujalle viettävällä, voikukkia kasvavalla nurmikolla, joukko sinisiin villapaitoihin pukeutuneita miehiä istui tupakoimassa ja pitämässä rantakäräjiä, ja juuri hänen seisahtuessaan miesjoukon taakse yksi, taisi olla Kiis-Ale-vainaja, parhaillaan puhui hänen isästään jotenkin tähän tapaan: