Kun asia sitä tietä olisi tullut julki, sillä Sanna oli kiivas ottamaan selvän asioista, ei Kallu uskaltanut tuoda enää mitään kotiinsa. Vallesmannilassa hän seisoi usein pitkät ajat lasikaapin edessä, katseli kalloja ja hoki niille: "Ne eivät enää mitään voi!", moneen kertaan, moneen kertaan, ja vietti sen jälkeen monta yötä rauhassa. — Joskus hän kuvitteli, että "jospa voisi hankkia kotiinsa lasikaapin ja siihen ne molemmat Viirin miehet luurankoina seisomaan, niin ei olisi hätää mitään. Siinä ne olisivat aina ja joka aika todistamassa voimattomuuttaan ja kaiken loppua, kun elämä on loppunut, mutta tiesi samalla, että tätä toivettaan ei hän voi toteuttaa."
Mutta hätä keinon keksii!
Hän oli huomannut, että jos illalla maata käydessään puristi lujasti enträyskirveen vartta ja sille luki yhdeksään kertaan että:
"Jos tällä ketä isketty on,hän ainiaan on voimaton!"
niin eivät Viirin miehet tulleet häntä vaivaamaan, vaan sai hän nukkua yönsä sikeässä unessa.
Jotain turvaa täytyi olla!
Hän piti siitä lähtien enträyskirvestä mukanaan myös purjehdusmatkoilla.
Se oli hänellä maata käydessä koijassa aina ja kun sille oli lukunsa lukenut, ei edes tarvittu tulta pitää palamassa. Ihan pimeässä voi nukkua!
Nyt kävi kuitenkin toisin.
Vaikka hän oli illalla lukenut lukunsa enträyskirveelle, tulivat yöllä unessa Viirin miehet hänen näkyviinsä seuraavalla tavalla:
Kallu näki unissaan mustan laivan, jolla oli purjeetkin mustat, tulevan mereltä maata kohti. Unissaankin Kallu on selvillä, mitä musta laiva tietää.
"Kenenkähän valkamaan se tuo tulee?", kysyy Kallu itsekseen.
Kallu on olevinaan rannassa oman saraimensa luona.
Kallu tietää, että tuollainen laiva on kuoleman laiva — tulee kutakin hakemaan tämän omasta valkamasta.
Kallu muistelee syntejään ja niitä on paljon.
Laiva tulee kohti!
Herra armahda!
Anna vielä tämä kerta anteeksi!
Kallu polvistuu soralle saraimen seinustalle ja rukoilee. Hän lukee "Isä meitää" ja "Herran siunausta", vähän kumpaakin, sillä kokonaan hän ei ole niitä koskaan valveillaankaan osannut.
Kaiken aikaa hän tuijottaa laivaan, joka täysin purjein kiitää maata kohti.
Jo kääntää laiva Vallesmannilan valkamaa kohti.
Kallu ilostuu siitä ja lopettaa rukoilunsa.
Vallesmannin valkamaan pakana menee kuin meneekin!
Sen se vie, vallesmannin, ja vieköön!
Mutta siinä se tappelu tulee, ja varmasti tulee!
Ei se vahva mies vähällä lähde. Iso se on mies ja vahva!
Kallu katsoo taas merelle ja kauhukseen huomaa, että laivoja onkin kaksi.
Auta armias taivasten Luoja!
Toinen tulee hänen valkamaansa kohti!
Keulavahtina seisoo molemmissa laivoissa mies, jolla on enträyskirveen piikin reikä ohimossa, ammottava, neliskulmainen.
Kallu on herätessään niin kauhuissaan, että värisee ja pelkää vuoteessaan ja pitelee vuoteen laidoista kiinni ja vapisee. Hän pelkää, että kuolema tulee hakemaan häntä siinä paikassa, omasta vuoteesta!
Vähitellen hän selviää ja huomaa, että se oli unta, mutta unta, jota kukaan saarelainen ei näe suotta.
Hän päättää olla lähiaikoina hyvin varovainen — aikoo myös varoittaa vallesmannia, mutta ajattelee sitten, että "Nähköön kukin itse unensa!"
* * * * *
Aamulla on Miina hakenut postin ja vie sen Markukselle.
Siinä on paksu pinkka virkakirjeitä, sanomalehtiä ja muuta yksityispostia.
Markus avaa virkakirjeistä tuoreimman.
Se on maakuntavanhimman virastolta ja siinä sanotaan muun muassa näin:
"Teitä on jo useampaan otteeseen varoitettu säännöttömyydestä tilityksissä. Kun taaskin kahden kuukauden tili Teidän hallussanne olevista valtion varoista on tekemättä, määrätään teidät syytteeseen panemisen uhalla tilityksenne Maakunnan Rahastoon lähettämään kolmen päivän kuluessa." — — —
Eräässä yksityiskirjeessä, jonka hän sormet vavisten avaa, lukee hän:
"Tänään saimme maksaa puolestasi pankkiin 500 markkaa. — Ellet 15 päivän kuluessa meille sitä suorita, panemme asian lainhakuun."
Kirjeet vapisevat Markuksen käsissä.
Hän nousee ylös ja kävelee ja taas istuu ja miettii päänsä ympäri keinoa, miten päästä näistä selväksi.
Hän ei tunne muuta kuin yhden keinon: Polttaa talo irtaimistoineen. Se on rikollinen keino, mutta ainoa. Hänen irtaimistonsa vakuutussumma riittää!
Saapuu ilta.
Hän rupeaa päättäväisesti järjestämään asiaa.
Hän on epätoivon partaalla!
Hän ei jaksa taistella enää onnettomuuksia vastaan. Ne tulevat kuin muurinmurtimen iskut linnan seinään, toinen toistaan seuraten. Yksi ainoa hyvä laivarikko olisi pelastanut hänet. Mutta kun nyt ei ole enää aikaa sitä odottaa, on käytettävä muita keinoja.
Pahinkin keino on käytettävä, jos se vain on käden ulottumissa. Sitä lakia hän luki itselleen koko illan.
Vai jättäisinkö kaikki hiiteen? Kärsikööt itse vahinkonsa!
Ei!
Hän ei tahdo häpeään sortua!
Ei!
Hän tahtoo pelastaa kunniansa ja alkaa uuden elämän!
Hän tahtoo nostaa palovakuutussumman ja maksaa kaikki velkansa!
Pimeän tultua hän ryhtyi toivottomaan tekoonsa.
Koska hän halusi, että arkisto palaisi myös, järjesti hän niin, että tulipalo alkaa sieltä.
Arkistokaapin, kirjoituspöydän ja nurkan väliin hän panee ison kasan tervattuja tuohia ja tervaksia ja niiden keskeen kynttilän, joka palaessaan lyhenee ja lopulta sytyttää tuohet ja tervakset ja nämä taas puolestaan talon. — — — Ajateltuaan asiaa, asetti hän kynttilöitä kaiken varmuuden varalta kolme, että jos yksi jostain syystä ei sytytä taloa, niin sytyttäähän toinen.
Kaikki on järjestyksessä.
Miinalle olisi asiasta oikeastaan ilmoitettava, ettei jää ensi yönä unissaan liekkien uhriksi, mutta suunnitelmaa ei sovi antaa sivullisten tiedoksi — ei osaksikaan. Sitä ei saa tuntea kukaan muu kuin hän itse! Muutoin voi kaikki epäonnistua ja hän itse joutua linnaan. Suoriutukoon Miina kuinka parhaiten osaa ja voi! Kullakin oma kohtalonsa!
Sopiva sää suosi häntä — länsituuli puhaltaa. Tuli ei pääse leviämään muuhun osaan kylää, kun tuuli painaa liekin ja kipunat merelle.
Jo aikaiseen iltapäivällä antaa vallesmanni Pelto-Kallulle määräyksen olla lähtövalmiina kello yksitoista illalla.
— Mihinkäs sitä… niin myöhään…
— Ei se kuulu sinulle!
Illalla peittää vallesmanni ikkunan huolellisesti, ettei hänen poissaollessaan mikään herätä epäluuloa. Pienintäkään rakoa tai reikää ei saa jäädä, josta valo näkyy ulos.
Hän tiivisteli ikkunaa ja kävi välillä ulkona tarkastamassa.
Lopulta oli kaikki kunnossa.
Hän muutti päätöstään myös Miinan suhteen, ainakin sikäli, että antaisi hänelle ajoissa tilaisuuden paeta tästä Sodomasta.
— Minä lähden tänä iltana matkalle, jolla viivyn muutaman päivän. Sinä Miina saat mennä ainakin kahdeksi päiväksi vanhempiesi luo — jos haluat.
— Mihinkäs minä tästä…
— No se on oma asiasi… Jää vain — paremmin talo tulee vahdittua.
Ennen lähtöään muistaa hän tuketa myöskin avaimen reiän makuukamariin vievästä ovesta.
Sitten hän sytytti kynttilät palamaan, otti käteensä pienen matkalaukun, joka sisälsi konjakkiputelin ja sikarilaatikon, ja läksi, huoaten itsekseen: "Työ tehty on!"
Eteisen puolelta hän kiersi oven lukkoon, pani avaimen taskuunsa, tunki paperia avaimen reikään, sanoi keittiön ovelta Miinalle "Hyvää yötä", ja alkoi pimeää rantakujaa kävellä satamaa kohti.
— Se on tehty, mikä tehty!
Hän pakenee talostaan kuin rikoksentekijä ainakin ja kuvittelee joka hetki, että juoni tulee ilmi.
Jahdin ankkuri nostetaan ja suunta otetaan itään pitkin kuutamoista syysyön merta.
Hyvä myötäinen länsituuli kuljettaa alusta.
Markus on laskenut, että jotakuinkin täsmälleen kello kaksitoista yöllä pitäisi kynttiläin olla palanut niin lyhyiksi, että ne sytyttävät tuohet ja tervakset. Kello puoli yhden tienoissa pitäisi tulen näkyä siis merellekin.
326
Markus ei ole eläessään ollut niin levoton.
Hän pelkää, että asia on jo ehkä nyt tullut ilmi, ja hänet vangitaan heti maihin päästyään.
Levottomuuttaan salatakseen asettuu Markus kajuuttaan ja rupeaa laittamaan kuntoon koijaansa, johon aikoo käydä pitkälleen, ja vain välillä käydä aina katsomassa — että joko se palaa.
Järjestellessään koijaansa teki hän kummallisen löydön: Vanhan kirveen, jossa oli paitsi terää, myös noin kuuden tuuman piikki tiamarapuolella. Se oli enträyskirves ja käytettiin niitä ennen laivoissa sota-aseina.
— Mistä tämä tänne on tullut?, kysyi hän perämieheltä — ja mikä tämä on?
Markus ei nimittäin ollut ennen nähnyt enträyskirvestä.
— Tulihan vain otetuksi kotoa mukaan kirveen asemesta. — Minun suurisävainajani oli sen saanut jostain laivarikosta. Siinä on hyvä terä, vastasi Kallu, joka istui perää pitämässä.
Erehdyksessä lienee se tällä kertaa tullut viskatuksi vallesmannin koijaan.
Markus ajatteli ensin salata löytönsä Kallulta, ottaa sen haltuunsa, piilottaa omiin tavaroihinsa ja vasta kotona ottaa se esille ja asettaa Kallu syytteeseen, mutta löytö oli niin odottamaton ja kun vuosikausien jännitys oli lauennut, oli hän itse niin kiihkeänä, ettei hän kyennyt itseään hillitsemään, vaan kirves kädessä nousi kannelle ja sanoi Kallulle:
— Onko tämä sinun?
Kun kajuuttaan ei kukaan muu päässyt, kuin perämies ja vallesmanni, ei auttanut muuta kuin tunnustaa.
— Kyllä se minun on.
— Mitä sinä tällä täällä teet?
— Tulipahan otettua. Se on ollut täällä jo koko kesän.
Vallesmanni nousi kirveineen kannelle ja näytti kajuutasta virtaavassa valossa perämiehelle kirveen piikkiä.
— Mitäs sanot mies!? Minä olen sinua koko ajan epäillyt Viirin murhamieheksi, mutta kun ei ole ollut todistuskappaletta, niin en ole voinut nostaa sinua vastaan juttua. Tässä on nyt todistuskappale! Mitäs meinaat mies? Eiköhän tämä piikki sovi juuri parahiksi niiden Viiristä tuotujen kallojen ohimoissa oleviin reikiin. Tämä kirves julistetaan sinulta takavarikoiduksi ja ensimmäisessä satamassa annan sinut vangita.
— Noo! Ei lauleta vielä noin koreasti! Eihän sinulla ole todistusta siitä, että tuo kirves on minun ja minulta takavarikoitu.
— Se riittää, että minä itse todistan. Tiedäthän sinä sen!
Perämies kohosi seisomaan ja ohjasi levottomana vuoroin vasemmalla ja vuoroin oikealla kädellä.
Hän vapisi — ei pelosta, vaan jännityksestä.
Hän oli tehnyt nopean suunnitelman ja päätöksen:
Kirves on saatava pois vallesmannilta ja heitettävä mereen.
Kun vallesmanni seisoi miltei hänen edessään, kyräili perämies tilaisuutta iskeä kyntensä kirveenvarteen ja kiskaista se vallesmannilta ja heittää mereen.
Siksi hän vapisi ja piti milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellä perää.
Hän koetti pitää puhetta yllä, ettei vallesmanni huomaisi hänen aikomustaan, siksi hän virkkoi vallesmannin äskeiseen sanaan:
— Kyllä ne sitten — tulee vallesmannilta väärät valat vannottua, ellei ennen ole tullut sitä tehtyä! — ja silloin hän hyökkäsi kuin kiitishaukka kiinni vasemmalla kädellään kirveenvarren yläpäästä ja oikealla alapäästä ja koetti äkkinäisellä vääntäisyllä riuhtaista kirveen vallesmannin käsistä. Hän teki kuin peto joka hyökkää, kun aavistaa tuhon olevan edessään.
Toinen oli myös varuillaan, eikä hellittänyt otetta.
Perämies alkoi potkia, mutta vallesmanni potki myös ja he kaatuivat kannelle, kieriskelivät hetken siinä, lähellä vasenta varpetta. Kummankin järki oli lakannut toimimasta. Taistelua johti molemmin puolin alkuihmisen villi varmuus tuhota vastustaja. Mitään muuta eivät he nähneet eivätkä kuulleet tänä nopeaan kiitävänä kohtalohetkenään.
Jahti purjehti myötätuulta.
Kaikki tietävät, että myötäistä purjehdittaessa pyrkii puomi kovassa aallokossa menemään yli hyvältäkin perämieheltä. Kun nyt jahti kulki ohjaamatta, ei tarvittu monta jahdin pituutta purjehtia, kun puomi lensi rytinällä yli ja heitti molemmat taistelijat, jotka kiihkoissaan eivät olleet osanneet pitää silmällä puomin aikomuksia, yli varppeen mereen.
Taistelu jatkui meressä ja jahti purjehti täydellisesti omiin valtoihinsa jääneenä pois päin miehistä, kuin ratsuhevonen ratsastajan kaaduttua.
Vallesmanni lienee saanut pahemman iskun puomista, koska hän muutaman silmänräpäyksen perästä irtaantui kirveenvarresta. Heti sillä hetkellä kamahutti perämies häntä kirveellä päähän ja hän alkoi vajota ja hävisi näkymättömiin. Kun perämies huomasi tämän, heitti hän kirveen mereen ja alkoi uida jahdin jälkeen.
Hän oli kuuluisa uimataidostaan jo lapsesta asti. Siinä häntä ei voittanut kukaan. Usein kesällä hän huvikseen ui niin kauas, että tuskin päätä näkyi tyynellä merellä.
Kuu paistoi kirkkaasti.
Vain silloin tällöin joku pilvi kulki sen yli.
Kuun valossa näki Pelto-Kallu jahdin mainiosti, etenkin kohottuaan laineen harjalle.
Ilokseen hän huomasi, että jahti etenee hyvin huonosti, vieläpä väliin kääntyy päin tuultakin ja tulee likemmä jonkun pituutensa. Suoraa myötäistä se ei kule koskaan pituuttaankaan.
Kerran sotkeutui ison purjeen jalusnuora jahdin perän ympärille ja jäi kireälle ja jahti kulki ylös tuuleen kuin hyvän peränpitäjän ohjaamana. Se kulki yhtä kyytiä yläpuolelle Kallun olinpaikan.
Kallu lakkasi uimasta ja jäi katselemaan, mihin jahti rupeaa ajautumaan.
Vesi oli jo kylmää, mutta hän luuli tarkenevansa vielä kauan.
Jahti on nyt vain korkeintaan sadan metrin päässä Kallusta, tuulen päällä ja vähän vasemmalla.
Kallulla oli aikaa silmäillä saareenkin päin. Sen loistot näkyivät hyvin, varsinkin Pohjoiskorkea. Mutta sitten kiintyi hänen huomionsa korkeaan tulipatsaaseen, joka kohosi kylän kohdalta.
Siellä oli tulipalo ja sen loimu kohosi korkealle taivaalle, muttaKallu ei voinut täältä asti päätellä, missä talossa siellä tulipalo on.
Tällä aikaa oli jahti ruvennut taas luovailemaan myötäistä.
Isonpurjeen jalustin oli jälleen päässyt vapaaksi ja heitti puomi paukkeella milloin vasemmalle milloin oikealle.
Kallu koetti tarkata itsensä jahdin luovimisen keskilinjalle.
Hänen suunnitelmaansa kuului päästä jahdin perän luo sillä hetkellä, kun isossapurjeessa ei ole tuulta ja sen jalusköyden pohdit riippuvat alhaalla meressä.
Niihin on silloin mukava tarttua kiinni ja vetää itsensä sitten niitä pitkin kannelle.
No nyt!!
Kallu syöksyi uimaan jahtia kohti, joka räpyttelevin purjein seisoi paikoillaan lähempänä kuin koskaan ennen.
Hän ui minkä ikinä jaksoi ja sai kun saikin alhaalla riippuvasta jalusnuorasta kiinni.
Hän ähki itsekseen:
— No nyt! Nyt on jahti minun ja henki minun!
Hän koetti heti jalusnuoran avulla kiivetä kannelle, mutta havaitsi olevansa niin väsynyt ja kohmettunut, ettei kykenekään sitä tekemään. "No — ei hätäillä! Onhan tässä aikaa levätä!"
Ja Kallu lepäili, kaiken aikaa pitäen lujasti kiinni jalusnuorasta.
Jahdin kansi ei ollut korkealla.
Se ei totisesti ollut korkealla!
Kuoleman syvyyksistä, jossa hän tunsi jo olevansa, ei ollut pitkä matka elämän armaalle pohjalle, jahdin kannelle, mutta vielä uudellakaan yrityksellä ei hän onnistunut sinne nousta. Niin oli hän kohmettunut ja väsynyt ja yhä pahemmin kohmettui ja väsyi joka silmänräpäys, minkä hän pysytteli kiinni jalusnuorassa, sillä laine heitteli häntä ja jahtia ja tuuli heilautteli purjetta ja nyki hänen käsistään köyttä irti, vaikkei vielä ollut siinä onnistunut.
Hänen hengityksensä oli läähättävä ja hän sai vähän väliä sylkeä suustaan vettä.
Isopurje otti taas tuulta ja pingottui. Jahti alkoi kulkea myötäistä ja hän laahautui mukana veden kohistessa hänen rintaansa ja käsivarsiaan vasten.
Siinä olivat hänen käsivartensa hervota ja kädet irrota, mutta hän kesti. Sitten tuli äkkiä tuulenpuuska uudelta suunnalta.
Vantit vihelsivät.
Isopurje lensi yli ja sen jalusnuora pamahti äkkiä sointikireälle ylös ilmaan, ja ravisti valkeana tomuna vettä itsestään kuin koira uimasta tultuaan.
Kallun kädet kirposivat samalla irti ja nuora vei mukanaan nahan hänen molemmista kämmenistään.
Jahti purjehtii poispäin täyttä vauhtia ja ennen viimeistä uppoamistaan ja peittymistään erään suuren kertalaineen alle, josta ei enää jaksanut uida pinnalle, ennättää Kallu kirota kämmentensä kirvelemistä suolaisessa merivedessä ja että: "Miten saatanan lailla minä nyt voin nahattomilla kämmenillä tarttua mihinkään!"
Loppu