"Niin todellakin, teinpä kummin päin tahansa, syntiä tulee tehdyksi joka tapauksessa. Mutta mikä on pienempi synti."
Tällöin ei Helmi tule ajatelleeksi, että synti oli jo tehty ja että edessä ovat vain välttämättömät seuraukset. Aamulla hän on saanut kirjeen, jonka on moneen kertaan lukenut ja joka nytkin on hänen edessään levällään pöydällä.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkalla kovin äkillisiin saavutuksiin ehdi eikä pystykään", luetaan siinä, "mutta tiedät, että teen kaiken, mitä voin."
Helmi kätkee päänsä käsiinsä. Onko hän kenties liiaksi rasittanut Nikua ja oliko tämä ehkä tuskastuneisuuden ilmaus? Mutta sitten hän kohottaa päänsä ja kasvoille tulee uhmaava ja kova ilme. Kyllä hänen, Saaren tyttären, takia kannattaa hiukan ponnistellakin.
"Kuitenkin", lukee hän edelleen, "jos sinun on siellä paha ja vaikea olla, niin voithan tulla tänne. Elät siinä, missä minäkin. Vaikkei kaikki nyt niin valmista olekaan, niinkuin olin aikonut, niin valmistuuhan aikaa myöten. Tässä seuraisi rahaa siltä varalta, että haluaisit tulla."
Aamulla, heti kirjeen saatuaan, oli hän sen lukenut kyyneleisellä nöyryydellä ja kiitollisuudella. Nyt oli hänen mielensä jollakin tavalla muuttunut. Hänen ajatuksensa olivat kovia ja arkipäiväisiä.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla…"
Hän ajattelee vieläkin asiaa. Se on selvästi tuskastumista. Hänen onpakkomennä Sarkan Nikolaille ja Nikulla on oikeus häntä siitä huomauttaa. Hänen on pakko ottaa vastaan, mitä tarjotaan, antautua armoille.
Kenessä oli suurempi syy, hänessä vaiko Nikussa? Ellei hän olisi oveaan avannut, ei myöskään tätä kaikkea olisi tullut. No niin, hänhän voi… Ei, hänen viakseen jää vain, että hän oli liiaksi Nikua rakastanut. Ja myöskin Niku häntä. Mutta kestääkö se rakkaus nyt, kun elämän kovuus astuu esiin.
Ja Helmi alkaa kuvitella, miten Niku kenties voisi häntä kovien aikojen sattuessa kohdella.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla…"
Jossakin yhteydessä isä oli kerran sanoa tokaissut aivan samaa.
"Voihan se nyt hyvältä näyttää, mutta jätkämiehen tilapäisillä ansioilla ei pitkälle mennä. Sen sinä varmasti saat joskus kuulla. Ja vaikka työpaikka olisikin vakinainen, niin se, joka on työnantajasta riippuvainen, se on sitä. Siitä tosiasiasta et pääse mihinkään, katselitpa asioita miltä kannalta tahansa."
Eikä isä ollenkaan tiennyt, miten asiat olivat. Jos hän olisi tiennyt, niin kuinkahan hän silloin olisikaan mahtanut puhua.
Kirjeen lopussa oli vielä:
"Kun yhdessä on syntiä tehty, niin kaipa yhdessä on kärsittäväkin!"
* * * * *
Helmin yliskamarissa, jonne mennään vierasporstuan kautta, on tummansiniset seinät ja vaaleat huonekalut. Sen ikkunoista näkyy Saaren viljelysaukea, taloon johtava kuja maantielle asti, Sarvakon likaisenharmaa, köyhännäköinen kylä ja sitten vain viheriää metsää ja metsän takana ylenevä kukkula.
Maa on lumen peitossa ja vaikka aurinko onkin esillä, näyttää siltä, kuin olisi ilmassa pientä pakkasta. Harvinaista, ollaanhan vasta marraskuussa.
Milloin hän tänne kamariinsa muutti? Siitä voi olla viikko, mutta voi olla vain pari päivääkin. Hilja hyvine puhelahjoineen oli käynyt laittamassa hänen aittansa talvikuntoon ja harja oli tehnyt puhdasta jälkeä. Mutta huomatessaan tuhkaa lattialla ei tyttö ollut malttanut pitää suutaan kiinni.
"Eipä Helmillä näy täällä ikävät ajat olleen", oli hän nauraen sanonut.
Kun Helmi ei ollut vastannut, oli hän kuin puoli itsekseen jatkanut:
"Ei kummaa, jos täällä niin hyvin on viihtynytkin."
Tähänkään ei Helmi ollut huolinut sanoa mitään. Tuhka oli mennyt menojansa, ja Helmin silmäluomet olivat vain hiukan rävähtäneet.
Kun Helmin mieleen nyt tulee tämä asia, arvaa hän kyllä, että tuhka lopultakin on tullut Suontaan pojan laskuun. Saakin tulla! Mutta samalla hän ajattelee: minulle on aivan yhdentekevää, mitä joku palvelustyttö minusta ajattelee. Sillä tavalla hän ei milloinkaan ennen ollut ajatellut.
Hänestä tuntuu kuin katselisi hän asioita aivan eri tavalla täällä kamarissaan kuin joku päivä sitten aitassaan, katselee uhmaten ja itsetietoisesti ja kuin syrjässä oleva, jonka tehtävänä on vain arvostella. Välistä hän tuntee suuttumusta Nikua kohtaan, mutta sitten hän muistaa entiset, sydän sykähtää ja vähällä pitää, ettei hän ratkea itkuu.
"Yhdessä kärsittäväkin!"
Ajatus sykähdyttää häntä kuin ennenkin. Mutta lisäksi tulee toinen: kärsittävä, mutta kumpikin tahollaan. Voisi olla niinkin, että Nikun on helpompi ilman häntä ja että hän tekisi palveluksen ja hyvän työn Nikulle, kun vapauttaisi hänet. Vaan samalla hän ajattelee varakasta, lämmintä kotiaan, jossa hänen aina on ollut hyvä ja viihtyisä olla, vanhempiaan ja neljättä käskyä. — Silmät tähtäävät totisina ja liikkumattomina harmenevaan avaruuteen ja käsi tarttuu kuin itsetiedottomasti kynään.
Hän kiittää kirjeestä ja rahasta, joka kenties voi olla tarpeeseen. Mutta Nikun ei pidä liiaksi rasittua hänen takiansa, kyllähän täällä toistaiseksi menee.
Kun hän illalla vie kirjettä postiin on hän kasvoiltaan tyyni ja kova, mutta silti tuntuu pakahduttavalta ja on kuin sisästä nousisi nyyhkytyksiä.
"No ei siitä Suontaan Heikistä sen koommin ole mitään kuulunut?"
Asia on nähtävästi Saaren emännän omallatunnolla ja hänen terävät silmänsä katsovat totisesti tyttäreen.
"Ei ole", vastaa Helmi hiljaisesti.
Äiti yrittää hymyillä.
"Jos sinä sen liiaksi peloitit", sanoo hän.
Helmikin koettaa naurahtaa.
"Ei miehen pitäisi vähistä säikähdellä, jos hänellä on vakaat aikomukset."
"Niin", myöntää äiti miettivästi katseen yhä viipyessä tyttäressä, "onhan kyllä niinkin, ettei Saaresta Suontaahankaan viedä tytärtä noin vain…"
Keskustelulla on leppeä, kodikas sävy, Helmistä niin outo ja imelä, että hänen melkein tekee pahaa. Mutta samalla hänestä tuntuu kuin ilmassa olisi jotakin, hänellä ovat kaikki hermot vireessä ja hän pelkää.
"Sekö siellä luonasi on istuskellut?" tulee sitten äkkiarvaamatta.
Helmi säikähtää.
"Miten niin istuskellut?" kysyy hän, tuntien, että katse käy epävarmaksi.
"Niin että Heikkikö on luonasi iltaisin istuskellut?" tulee toistamiseen, näennäisen rauhallisesti.
Nyt Helmi tuntee, että hänen poskipäänsä kylmenevät.
"Kuka siellä olisi istuskellut", sanoo hän väkinäisesti, syrjäinen saattaisi sanoa: kärsimättömästi.
"Älä salaa, minä tiedän kyllä!"
Ei tiedä, onko äänessä leikkiä vaiko uhkaa, vai onko niin, että sanoja ei itsekään tiedä, kumpaa siinä pitäisi olla. Helmi nykäisee päätään pystymmäksi ja puristaa huulensa yhteen.
Saaren emäntä on hetkiseksi kiivastunut, nyt hän lauhtuu. Mutta hänen katseensa pysyy edelleenkin tutkivana. Huoneessa vallitsee raskas, painostava hiljaisuus.
Mitähän tässä oikein on tulossa. Äidin katse vetäytyy pois tyttärestä ja kasvot saavat miettivän, sisäänpäin kääntyneen ilmeen. Niin kuluu pitkiä hetkiä.
"Haepa minulle puhdas nenäliina tuolta kaapista, Helmi!"
Helmi rauhoittuu täydelleen. Se oli vain sitä tavallista. Ehkäpä tästä pian pääsee lähtemään.
Vaan kun hän palaa vastapäisellä seinällä olevan vaatekaapin luota, ei hän ole tuntea äitiään. Kellertävät kasvot ovat käyneet kaamean kalpeiksi, silmät palavat kuin tulen liekki, hän on noussut puoliväliin istualleen, ja suupielet nyähtelevät.
"Tyttö!" tulee käheästi ja raivokkaasti. "Sinun… nyt minä huomaan sen… sinun asiasi eivät ole oikealla tolalla."
Helmi kalpenee, alkaa vavista ja pysähtyy auki levitetty nenäliina kädessään keskelle lattiata.
"Mi… mitä te oikein tarkoitatte?" sopertaa hän.
"Mitäkö tarkoitan!"
Saaren emännän ääni on enemmän kihisemistä ja vinkumista kuin kiljahdusta.
"Mitäkö tarkoitan!" parkaisee hän toisen kerran. "Et kai sinä ole niin vastasyntynyt, ettet sitä itsekin älyäisi."
Tässä se nyt oli. Maailma tummenee Helmin silmissä, menee aikaa, ennenkuin hän saa kootuksi malttinsa voidakseen edes jotakin vastata.
"Se ei ole mahdollista", sanoo hän sitten kuiskaamalla.
"Mahdollista! Mutta kuka… kenelle…!"
Saaren emännän raivolla ei ole rajoja. Mutta Helmi on nyt saavuttanut mielenmalttinsa. Sen verran hän älyää, ettävieläon syrjäisen melkein mahdoton mitään huomata. Se on johonkin perustuvaa epäluuloa, mutta varmaa ja — totta epäluuloa.
"Sano minulle heti", huudahtaa äiti kiivaasti, "kenelle sinä… Voi taivas!"
"Te olette sairas, äiti", vastaa Helmi rauhallisesti ja maanitellen."Te olette sairas ja tarvitsette lääkäriä. Minä menen soittamaan."
"Lääkäriä! Sinä tarvitset lääkäriä ja sinusta hän saa ottaa selon! Ja poliisia vielä lisäksi!"
Nyt Saaren tyttären silmät leimahtavat ja poskille syttyvät punaiset täplät.
"Joskin niin olisi", sanoo hän harvakseen ja hammasta purren, "niin minkä yksi köyhä, oppimaton poliisi sille mahtaisi! Mutta kun ei ole!"
"Sinä… ulos, mene paikalla tiehesi ja käske isäsi tänne!"
Helmi ei enää rupea vastustelemaan. Hän kiertää välikamarien ja salinkautta vierasporstuaan ja menee sieltä ylös omaan huoneeseensa.Porstuassa ollessaan hän kuulee, kuinka ovi käy ja isä menee äidin luo.Hän vavahtaa, mutta yhä hän uhmaten pitää päätään pystyssä.
* * * * *
Vasta kun hän pääsee lämpimään, kodikkaaseen huoneeseensa, hänen hermovoimansa pettävät ja hän vaipuu itkien levitetylle vuoteelleen.
Ei tästä enää mitään tule. Pois hän täältä tahtoo. Hän lähtee jo ensi yönä Nikun luo, kyllä he tulevat toimeen.
Mutta voiko hän lähteä, olematta äitinsä murhaaja. Ja maailma on niin kylmä ja kavala, nytkin siellä sataa kylmää, kosteaa räntää ja tie asemalle on pitkä.
Erehdys. Oli jo herennyt satamasta räntää, ilma oli pakastunut ja taivaalla vilkkuivat kirkkaat tähdet.
Kun Saaren isäntä illalla kiipeää tyttärensä kamariin, on hän huolestuneen ja tuskastuneen näköinen. Helmi on jo sytyttänyt lampun ja hänen kasvonsa ovat kalpeat ja itkettyneet. Hän ei kuule oven käyntiä ja, kun hän äkkiarvaamatta näkee isänsä takanaan, kiljaisee hän pelästyksestä ja vetäytyy kokoon aivan kuin isä aikoisi häntä lyödä.
"Mitä säikkyilet. Ei kai sinulla ole huono omatunto?"
Helmi pelästyy yhä enemmän. Mutta Saaren Juhani ei ole lainkaan lyövän näköinen, vaan valitsee paikan ja istuu pitkän tovin äänettömänä.
"Äitisi on siellä kovin huonona", sanoo hän vihdoin. "Lääkäri määräsi sille jotakin rauhoittavaa. En tiedä, mitä se oli."
Helmillä ei ole mitään vastattavaa.
"Oliko teillä jotakin sanan vaihtoa?" kysyy isä vähän ajan kuluttua.
"Ei. Mutta äiti kuvittelee kaikenlaisia ja kiihoittaa itseään suotta… ja sitten käy niinkuin käy."
"Helmi. Sinä tiedät niinkuin minäkin, ettei äiti ole pitkä-aikainen keskuudessamme… Oliko se jotakin siitä Suontaan pojasta ja sinä vastasit ynseästi."
"En minä muista, mitä se oli. Olen nyt itsekin kipeä."
"Se on ikävää. Tarvittaisiin äitisi hoitamisessa, mutta pitänee ottaa hoitaja muualta."
Isä on taas vaiti. Olisiko äiti kertonut, — niin, miksei olisi, on vain odotettava, mitä tulee.
Vihdoinkin:
"Äiti jutteli, vielä tohtorin tultuakin, käsittämättömyyksiä, enkä mitenkään tahtonut saada häntä olemaan vaiti."
Nyt, nyt se tulee välttämättömyyden pakosta. Paras, kun nyt olisi mahdollisimman kaukana täältä. Mutta Saaren Juhani on taas aikansa vaiti. Sitten hän luo surullisen katseen tyttäreensä.
"Sellaisia asioita puheli, että minua oikein kauhistutti. Mutta sairas on sairas ja minä tiedän kyllä, mitä minun pitää uskoa ja mitä ei."
Eikö nyt olisi selvintä langeta polvilleen, tunnustaa kaikki ja, pyytää anteeksi ja sitten lähteä. Mutta koko Helmin olento on kuin herpautunut ja ajatusvoima turtunut. Hän istuu vain paikallaan ja silmät katsovat suoraan eteen.
"Jos minä lähtisin pois — joksikin aikaa", aloittaa hän viimein neuvottomasti.
"Ei, se olisi vain pahennukseksi. Koettaisit sen sijaan jollakin tavalla sovittaa."
"Niin, mutta miten?"
"En osaa sitä sanoa. Sinun itsesihän se pitäisi parhaiten tietää. Me olemme, äitisi ja minä, aina katsoneet parastasi emmekä ole tähän mennessä kylläkään saaneet kokea epäkiitollisuutta ja kunnioituksen puutetta puoleltasi."
Isä nousee niinkuin sanottavansa sanonut. Mutta ovelle tultuaan hän vielä pysähtyy ja kääntyy ympäri.
"Oliko teillä puhetta siitä, siitä…?"
Helmi arvaa kyllä, kenestä on kysymys.
"Ei ollut", vastaa hän.
"Se on hyvä. Koeta sinäkin unohtaa joutavuudet."
Taas hän empii, ennenkuin jatkaa:
"Lopettaisit sen kirjepuuhankin. Jos muistaa, niin, kun aika tulee, muistaa muutenkin. Saattaa sinulle kirjoitella, vaikka toinen jo onkin kärryillä. Tiedetään ne sällimiehet ja kaupunkipaikat."
Painaa oven jälessään kiinni ja menee portaita alas.
* * * * *
Seuraavana yönä ei Helmi saa unta silmiinsä ja vielä päivän valjetessa hän makaa valveillaan. Hänestä tuntuu kuin koko maailma olisi sekaisin ja kun hän yön kuluessa ei olisi ajatellut yhtään selvää ajatusta.
Ja kuitenkin hän on olevinaan selvillä yhdestä asiasta. Sarkan Nikolai ei saa häntä enää rakastaa, hänen täytyy siis häntä vihata. Mutta ketä hän, Helmi, pettää: itseään, Nikuako vaiko kaikkia, koko maailmaa.
Ah, Nikolai, minä olin sinulle kuin köyhän miehen ainoa lammas, joka vietiin. Sinulla ei ollut edes vanhempia, omasi olin vain minä, siinä suhteessa olit minua samalla kertaa onnellisempi ja onnettomampi. En voi tulla luoksesi haudan yli, mutta sittenkään älä unohda minua. Ellet rakasta, niin vihaa, kun vaan muistat.
Näin hän aikoo kirjoittaa, muttei kirjoita mitään — toistaiseksi.Tulkoon nyt, mitä tulee.
Aamulla, kun hän menee tupaan, ovat hänen kasvonsa yhäkin kalpeat ja väsyneet, mutta katse on teräksinen ja kirkas ja hän antaa määräyksiä niin lyhyesti ja täsmällisesti, että väki säpsähtää ja katsoo häneen kummeksien.
Saaren Helmi odottelee eikä hän itsekään tiedä, mitä hän odottelee, mutta jotakin vaan, joka pakosta on tuleva. Hänen hermonsa ovat paatuneet, hän on valmis vastaanottamaan mitä muuta tahansa kuin häpeän ja siihen kuuluvat ihmisten katseet. Sarkan Nikolaille on hän kirjoittanut, pyytänyt häntä olemaan työssä ja touhussa, mutta kirjoittamaan harvemmin. Kirjeet herättävät huomiota, oli hän sanonut. Eikö työ ole surun paras lääke? kysyi hän itseltään vaatiessaan Nikulta yhä enemmän ja enemmän työtä. Sillä jos Nikolai rakasti häntä niin, niinkuin hän uskoi, niin suuri oli se suru, joka oli Nikua kohtaava.
Mutta kun kerran Niku on ollut mies minut ottamaan, niin kai on mies jättämäänkin, ajattelee hän ja sydän tahtoo itkeä, mutta hän pakottaa silmänsä kyynelettömiksi.
Olenko minä hullu? kysyy hän itseltään viedessään kirjeen postiin ja toteaa tylysti:
En, vaan minuun on mennyt pahahenki, perkele.
Itse hän ei kuitenkaan niin ollut tahtonut. Hän oli tahtonut olla rehellinen ja hän oli tahtonut olla kokonainen, mutta hänen oli pidettävä kunniassa neljäs käsky eikä hän saanut ehdoin tahdoin saattaa äitiään hautaan.
Ja hän vartoo. Antaa nyt tulla.
* * * * *
Illat ovat pitkät ja ilmat käyvät yhä kylmemmiksi. Helmi istuu kamarissaan ja tulet uunissa ja lampussa palavat kauan. Eikö nyt jo ala olla maatamenon aika, lähimain.
Mutta portaissa kuuluu askelia, askelmat narisevat. Olisiko joku tytöistä tai isä? Vaan mitäpä he täältä hakisivat. Nyt koputetaan ovelle. Kukahan! Hän on ihmeellisesti vieraantunut entisistä tovereistaankin.
"Sisään!"
Ja sitten:
"Sinäkö siinä taas. Aina sinä osaat valita sellaiset merkilliset vierailu-ajat."
Valo huikaisee Suontaan Heikin silmiä.
"Anna anteeksi", pyytää hän, "en voinut olla enää tulematta."
"Olet sinäkin. Mutta istu nyt kiireimmäksi aikaa. Mitähän ihmiset oikein ajattelevat, kun tällaisella ajalla tulit?"
"Ei minua kukaan nähnyt. Olen jalkaisin liikkeellä ja kun näin valon kamaristasi ja vierasporstuan oven auki puikahdin sisälle kenenkään huomaamatta."
"Se on sisälle, mutta entä ulos."
Nuori mies painaa katseensa alas. Helmin mielikuva hänestä ei ole ollut erehdyttävä. Siinä on suoruutta, rehellisyyttä ja omalaatuisensa komeuttakin. Mutta… Helmi karkoittaa ajatuksen luotaan ja puree huultansa. Nyt Suontaan Heikki kohottaa katseensa ja katselee häntä rukoilevasti.
"Ja senkö asian takia sinä tulit?" kysyy Helmi hymyillen.
"Niin."
"Mutta etkö sinä, poika parka, käsitä, että maineeni kärsii tällaisesta. Ensin kolkuttelet aittani takana, niin että koko maailma saa sen tietää ja sitten hiiviskelet kamariini. Ei reilu kosiomies sillä tavalla kulje."
"Vaan enhän voi oriilla reippaasti ajella pihaan saamaan rukkasiakaan. Pitäähän minun toki saada edes aavistus siitä, mitä minulla on odotettavissa."
Helmi hymyilee ensi kerran pitkästä aikaa ja hänen hampaansa välkähtelevät lampunvalossa.
"Ahaa, sinä tarkoitat, että meidän sitä ennen täytyisi, niinkuin sanotaan, pitää seuraa."
"Ei", sanoo poika ujosti, "tahdoin vain saada selon siitä, huolitko minusta."
"Vai niin. Mutta tässä on kysymys muustakin asiasta: rakastatko minua."
"Olen sen jo kerran sinulle sanonut."
"Tahdon todellakin muistella, että kuiskuttelit minulle jotakin sentapaista oven takaa."
Suontaan Heikki hengitti kiivaasti, hänen poskensa saivat hehkua ja hänen silmänsä leimusivat.
"Älä tee pilkkaa, Helmi", huohotti hän, "sen takia, että olen ujo ja saamaton. Sillä minä en ole tällaisissa asioissa ennen kulkenut, minulla ei ole tottumusta. Kuule Helmi, minä en ole sen laadun miehiä, että voisin lakkaamatta, vuosikausia, juosta jälessäsi ja mahdollisissa ja mahdottomissa tilaisuuksissa kuiskata: Helmi, Helmi, minä rakastan sinua. Mutta sen tahdon sanoa sinulle, että siitä asti, kuin ylimalkaan olen tiennyt, mitä rakkaus on, on se kohdistunut sinuun, sen sanon vieläkin eikä se muuksi muutu, vaikka elävä saatana olisi."
Helmi nousi seisomaan. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan valkeaksi.
"Muistatko sinä, mitä sanoit?" kysyi hän nopeasti.
"Muistan."
"Sinä sanoit: vaikka elävä saatana olisi."
"Minä sanon sen vaikka vieläkin."
"Mutta et kai sinä tahdo, että piru on siunaamassa meidän avioliittoamme!"
Nyt Suontaan Heikkikin kavahti seisomaan ja tarttui Helmiä käteen.
"Helmi", sanoi hän hengittäen raskaasti, "sanoitko sinä: avioliittomme?Tuletko sinä? Rakastatko sinä — edes vähän?"
Saaren Helmi on jo rauhoittunut. Hän ei tunne mitään, hänen hermonsa ovat kuin puuta, mutta hänen aivonsa ovat toiminnassa ja hän harkitsee, harkitsee.
"Poika rukka", kuiskaa hän laskien kätensä hänen päälaelleen, "enhän minä tiedä ja kuinka minä voisinkaan näin äkikseltään mitään tietää, mutta minä tahdon koettaa…"
Se onkin Suontaan Heikille kylliksi. Hän sulkee Helmin syliinsä, suutelee hänen huuliaan, silmiään, kaulaansa. Ja Helmi sallii sen tapahtua. Se ei ollenkaan häiritse hänen rauhaansa. Hän pysyy vain syrjästäkatsojana ja tekee havainnoita asioista, jotka — kuuluvat asiaan. Ei ikimaailmassa hän olisi uskonut, että Heikki Heikinpoika Suontaa voisi olla noin kiihkeä ja intohimoinen.
"Sinä et tule katumaan, Helmi", kuiskaa poika, "minä teen sinut onnelliseksi, vaikka mikä olisi…"
"Vaikkako mikä olisi!" keskeyttää Helmi tyynesti ja soinnuttomasti.
"Vaikka mikä olisi ja teen vaikka väkisin."
"Kuule, Heikki, minä panen kaikki mieleeni, kaiken, mitä sanot ja ehkä muistutan sinua siitä joskus."
"Pane, muistuta. Voi, Helmi, vuosikausia olen tätä ajatellut, vuosikausia olen itsekseni aprikoinut, uskallanko…"
Toisen nuorekas, rehellinen into lämmittää Helmiä. Ah, kunpa poika tietäisi, mutta ei, ei saa edes ajatellakaan. Täytyy olla tyyni ja harkitsevainen. Ja aika kuluu Helminkään sitä huomaamatta ja valot Sarvalan kylässä ovat jo aikaa sitten sammuneet.
"Kuulehan nyt, poika", sanoo hän äkkiä kylmästi ja hyydyttävästi."Miten sinä aiot päästä täältä pois?"
"Hoh! Minä osaan kyllä mennä hiljaa. Ja sitäpaitsi: minä tulen huomenna hevosella takaisin, — isäsi puheille, alakertaan."
Helmi hymähti.
"Tarkoitatko, ettei sen poismenon kanssa niin väliä olekaan?" kysyi hän.
Poika lensi punaiseksi.
"En", vastasi hän. "Mutta vuosia olen sinua ajatellut enkä ole luoksesi pyrkinyt kuin sen yhden ainoan kerran. Ja silloinkin vain puhellakseni."
Helmi miettii, yhä vain miettii ja silmissä palaa tuli, joka voisi kammottaa Suontaan Heikkiä, jos hän sen huomaisi.
"Ihmiset eivät saa saada tietää, että olet ollut täällä yömyöhällä", puhuu hän viimein matalasti ja ikäänkuin neuvottomana kääntäen katseensa pois. "Alhaalla voivat vielä valvoa äidin kanssa. Parempi, että menet viiden vaiheilla tai hiukan sitä ennen. — Lupaatko maata lattialla rauhallisesti?"
"Voi, Helmi, minähän tulen kuitenkin huomenna takaisin. Älä vaadi sellaista, jota en voi luvata tai anna minun mennä."
"Sinä et voi mennä sen syyn takia, josta jo kerroin."
Suontaan pojan posket hehkuivat ja silmät olivat kuin verhon takana.
"Kyllä minä koetan", kuiskasi hän, "mutta anna kun suutelen sinua ensin."
"No, suutele, mutta käännä sitten selkäsi, että saan riisuutua."
* * * * *
Lamppu sammuu, tunnit alkavat kulua. Helmin ajatus valvoo, mutta ruumis ja hermot ovat kuin turruksissa. Ah, ei uskalla ajatellakaan sitä, mitä tahtoisi. Tämä on kauheata.
"Helmi", kuuluu kuiskaus lattialta.
Mutta Helmi ei vastaa ja aikoja kuluu, jolloin kuuluu vain kahden ihmisen hengitys.
"Helmi", kuuluu uudelleen, "nukutko sinä."
Saaren Helmi painaa luomensa lujemmin kiinni ja kääntää kylkeään.
"Saanko minä tulla luoksesi?"
Ei vastausta. Helmistä tuntuu kuin hänen ajatuksensa olisivat matkojen päässä täältä ja vain hänen eloton ruumiinsa makasi sängyssä. Hän tuntee, kuinka kuumat huulet koskettavat hänen kasvojaan, kuinka peitettä nostetaan ja kuinka hänen asentoaan muutetaan eikä hän tee liikettäkään mitään torjuakseen. Sitten hän kuin kaukaa kuulee oman äänensä:
"Hyvä Luoja, Heikki, mitä sinä oikein teet?"
Mutta minkä pitää tapahtua, se tapahtuu.
Vasta sitten hän havahtuu, nousee istumaan ja sytyttää kynttilän. Ja hänen silmänsä ovat uhkaavat ja hänen äänensä värisee kun hän sanoo:
"Tiedätkös, mitä teit?"
Suontaan Heikki on kalpea ja totinen eikä hän voi muuta kuin sopertaa:
"Minähän rakastan sinua ja, niinkuin sinä olet minun, niin olen minä sinun."
Vaan Helmi heittäytyy suulleen vuoteelleen ja alkaa itkeä, itkee suonenvedontapaisesti ja taukoamatta niin että hartiat vavahtelevat.
Mutta mitä hän itkee, — sen tietää vain hän itse.
Päivän valjetessa ei Helmi tahdo voida ottaa kuvastinta käteensä. Mutta täytyy, on pakko tehdä se, vaikka käsi enemmän kieltää kuin toinen käskee.
Onko se sama Saaren Helmi kuin ennen, joka nyt katselee häntä kiiltävästä pinnasta, vaikeitten kehysten keskeltä. Ensin Helmi peräytyy ja laskee kuvastimen syrjään, mutta ottaa sen heti uudelleen käteensä. Ellei uskalla itseään katsella, niin mitä sitten!
Kasvot ovat harmaankalpeat, — entä sitten, ulkonakin on taivas harmaja ja alakuloinen.
Silmät ovat ilmeettömät ja niitä ympäröivät siniset renkaat, — niin, takanahan onkin valvottu yö.
Huulet ovat ikäänkuin käyneet kovemmiksi ja verettömämmiksi, — sen ne voivat tehdä vähemmästäkin tuskasta ja jännityksestä.
Ja pienemmistä ja lyhytaikaisemmistakin mielenliikutuksista saattaa vartalo saada lyhistyneen, kuluneen leiman.
Mutta antaa olla. Helmi naurahtaa oneasti ja laskee peilin lopullisesti pois. Näinpähän on tahdottukin.
"Hyvin, hyvin kelpaan Suontaahan", ajattelee hän. "Kaikki eivät kelpaisi paremmankaan näköisinä."
Kun hän nyt antaa ajatuksensa kääntyä Sarkan Nikolaihin, on tämä niinkuin kaiken ulkopuolella. Niku, mitä hän oikeastaan menettää? Ryhdittömän, huonon ihmisen. Niku kenties suree aikansa, ellei heti ala vihata, mutta tuhannet mahdollisuudet ovat hänellä jälellä.
Entä hän itse, Helmi, mitä hän menettää? Uskon ihmisyyteen ja omaan voimaansa. Mutta hänkin voittaa sentään jotakin: saa varman tulevaisuuden ja hyvän maineen. Ja kun aika kuluu niin ehkäpä hän oppii tämän lisäksi älyämään, ettei talontyttö, vaikkapa kaksinkertaisesti langennutkin, sittenkään oikein sovellu sällimiehelle ja että sellaisella useimmiten kaikesta huolimatta on paremmatkin ottajansa.
Eikä Saaren Helmi tunne omaa nauruaan, kun hän naurahtaa, ajatellessaan, mitä Suontaan Heikki lopulta on voittanut: huononpuoleisen naisihmisen, joka lisäksi on häntä verisesti pettänyt, mutta lohdutukseksi jonkun verran maata, rahaa ja tavaraa. Eivätkö Suontaat ole sen suunnan väkeä, että osaavat lohduttautua silläkin.
Silmänräpäykseksi Helmi jäykistyy ajatellessaan Heikkiä: näinkö hän vastaa toisen vilpittömään rakkauteen. Mutta samassa hän keikahduttaa päätänsä taaksepäin. Niin täytyy ollakin, niin on tahdottu ja kuka menee takaamaan toisen tunteiden aitoutta ja vilpittömyyttä!
Nyt hän alkaa olla valmis. Hän huuhtelee kasvonsa huolellisesti kylmällä vedellä, pukeutuu ja menee alas. Vieraseteisessä isä hänet pysähdyttää.
"Minusta tuntui kuin joku olisi sieltä tullut aamuvarhaisella", sanoo hän.
Helmi punastuu korviaan myöten, mutta voittaa heti itsensä.
"Ei se varhaista ollut", vastaa hän tavattoman kovasti ja arkipäiväisesti. "Ihmiset liikkuivat jo tuvassa ja pihallakin."
Isä liikahtaa kuin tahtomattaan askeleen tytärtään kohti. Korvapuusti ei tällä hetkellä ole varsin kaukana.
"Vai niin", virkahtaa hän sitten jääden odottamaan.
"Suontaan Heikki se oli. Tuli nousun aikana ja äsken lähti."
"Vai niin", tulee taas, mutta puhujan kasvoista ei huomaa, että uutinen häntä ilahduttaisi.
"Kävi kysymässä, että saako hän tulla isänsä kanssa päivällä."
"Vai niin."
"Ja minä vastasin, että kun asiat niin päin näyttävät olevan, niin eihän siinä muu auta."
Helmi aikoo mennä sisälle, mutta isän katse pidättää häntä. Helmi säpsähtää sitä katsetta, siinä on melkein kammoa.
"Ihmiseksi sinä synnyit", sanoo Saaren Juhani viimein, "ja ihmiseksi sinua on koetettu kasvattaa, mutta nyt en tiedä, vaikka olisit kotoisin helvetistä."
Suontaan vanha isäntä on saita ja laiha ja saituuttaan kai hän onkin laiha. Hänen silmänsä ovat pienet ja tihruiset ja hänen äänensä kuin kitisevän saranan. Housujenkin takamustat hänellä aina riippuvat velttoina ja puku hänellä useimmiten on alapuolella keskinkertaista olevaa laatua, mutta silti hän tietää arvonsa ja tahtoo, että muutkin sen tietävät.
Mutta kun hän nyt harmajana syystalven päivänä ajelee poikansa kanssa kotiin Saaresta, on hän kuin puulla päähän lyöty eikä hänen ihmettelynsä löydä rajoja. Hän on odottanut pieniä kestejä, hymyileviä naamatauluja ja sen sellaista, mutta näin nyt on käynyt: Saaren Juhani on omissa puuhissaan eikä tule näkyviin ollenkaan ja morsian vastaa juuri ja juuri sen verran, mikä on välttämätöntä. Ainoa, joka näyttää tyytyväiseltä ja onnelliselta, on emäntä, mutta sekin on kai — kuka tietää — koko loppuiäkseen sänkyyn tuomittu.
Ei ota Suontaan isäntä tätä käsittääkseen. Hyvä, että tuli vaan asia myönteiseen suuntaan toimitetuksi.
"Ei näytty paljon merkitsevän", vikisee hän pojalleen. "Anna, jos olisi pitäjässä parempia ollut, niin ei muuta kuin ajele koreasti vain kotiisi, ajele pois!"
Poika ei nähtävästi kuuntele isänsä puhetta, murahtaa vain jotakin epäselvää niinkuin kohteliaisuudesta tai velvollisuudentunnosta.
"Minä jo mennessämme ajattelin", jatkaa äijä, "että puhun nyt koko asian valmiiksi loppuun asti…"
"No, tulihan se puhutuksi", tokaisee poika väliin.
"Tuli niinkuin tuli. Mutta minä ajattelin puhua niin, että sinä olisit päässyt Saareen kotivävyksi. Meillä kun on jo sellainen entuudestaan ja Saarikin alkaa jo tulla vanhaksi ja tarvitsee hyvinkin apulaisen…"
Pojan äänessä soi hieno iva, kun hän vastaa:
"Vai olitte te ajatellut niin pitkälle."
"Niinpä. Mutta menepä siinä juttelemaan, kun Saaren Juhani ei pidä sen vertaa arvossa, että tulisi näkyvillekään."
"Ajatteli kai", sanoo poika samaan tapaan kuin äsken, "että kahden kauppa, kolmannen korvapuusti."
Suontaan ukko ei pitkään aikaan vastannut mitään. Hänestä oli koko kohtelu Saaressa ollut ällistyttävää, tuskinpa, että juuri ja juuri vastata viitsittiin. Paitsi emäntä tietenkin, mutta sehän olikin aina ollut sellainen pitkälle ajatteleva ihminen. Mietteissään hän sivaltaa hevosta nopeampaan juoksuun rosoisella ja jäätyneellä, lumen hyvin vähän peittämällä tiellä.
Mutta isän puheet olivat saaneet pojan ajatukset käyntiin. Ne olivat uinuneet onnessaan viime tunnit, nyt ne heräsivät.
"Asia on niin", virkahti hän, "että jokainen nai itselleen. Kun minä menen naimisiin, niin otan vaimon itselleni enkä teille. Onko selvä?"
Ukko hellittää ohjaksia ja luo pienillä tihruisilla silmillään häneen kysyvän katseen: Mikä siihen nyt meni?
"Jos miniä on teille mieleinen", jatkoi poika, "niin sehän on sitä parempi asia. Mutta ellei sattuisi olemaan, niin sitä ei voitaisi auttaa."
"Häh! Mihin sinä oikein tähtäät? Kuka sen on sanonut, ettei SaarenHelmi olisi meille mieleinen."
"Siitähän juuri onkin kysymys ja minähän jo sanoin, että sitä parempi.Mutta mitä te siihen sitten sekoitatte kotivävyyttä ja sen sellaista!"
"No mutta saa kai sitä katsoa eteenpäin asioita."
"Saa kai, mutta minä katson nyt itse omat asiani."
"Katsot, mitä katsot", murahti ukko puoleksi itsekseen. "Nulikka olet niin ikäsi kuin järkesikin puolesta."
Poika kuuli kaiken, muttei ollut kuulevinaan, jatkoi vain kuin muina miehinä:
"Ellemme me Helmin kanssa mahdu Suontaahan, niin en minä rupea liioin tunkeilemaan Saareen. Ettäs sen jo valmiiksi tiedätte! Ellei kaksi tervettä, rakastavaista ihmistä, jotka osaavat tehdä työtä, elä missä maailman kolkassa tahansa, niin sepä sitten on ihme."
Tämä on Suontaan vanhalle, kitsaalle äijälle aivan uutta oppia eikä hän voi käsittää, mistä hänen poikansa on saanut sellaista päähänsä. Varmuuden vuoksi hän ohimennen kysäisee:
"Sinä meinaat, että olisit ottanut Helmin, vaikka se olisi ollut tyhjä kuin… kuin ravistunut saavi?"
"Niin."
95
Silloin vanha, laiha Suontaa tulee siihen johtopäätökseen, että tämä nyt sitten on sitä rakkautta. Ja hyvä on, että se osui Saaren Helmiin.
Miettiväinen hän on, kun hän kääntää hevosen taloon vievälle tielle.
Ei näy arkinen viihtyisyys menestyvän Saaren talossa. Ennen siellä aherrettiin ahkerasti aamusta iltaan ja illan tullen jokainen meni tyytyväisenä levolle. Päivä toisensa jälkeen kului tasaisena ja rauhallisena.
Mutta entä nyt! Tytär on miehelle menemässä, ainoa tytär kaiken lisäksi, tuleva vävy on niitä mieluisimpia ja talossa pitäisi siis olla iloa ja touhua. Vaan sen sijaan on talon elämä kuin pysähtynyt ja asukkaista tuntuu ikäänkuin he vartioisivat toinen toistansa. Hiiviskellään, supatellaan, katsellaan toisiaan syrjäsilmällä ja ollaan kuin odotettaisiin jotakin ikävää.
Isäntä on aivan kuin hänellä ei olisi asian kanssa mitään tekemistä.
"Suontaan isäntä kävi täällä kosimassa Helmiä pojalleen", kertoo emäntä ja hänen kuluneet, jännittyneet kasvonsa loistavat ensi kerran pitkästä aikaa.
"Vai niin. Mitäs Helmi?"
"Lupasi", vastaa emäntä äänen kuvastaessa riemua.
"Vai niin."
Siihen se jäi ja isäntä menee askareilleen, niinkuin sen kummempaa ei olisi tapahtunut.
Eikä ole muuttunut Helmikään. Pitäisi olla iloinen ja onnellinen ja on päinvastoin kuin mieleen olisi tullut suru. Ei hänellä ole aiemminkaan ollut väelle erikoisempia sanottavia, nyt pitäisi olla joku virkistävä sana silloin tällöin, mutta puhelahja näkyy tyyten loppuneen. Mitä kihlautumista se sellainen on.
Muutamana päivänä sanoo Suontaan Heikki hänelle ujoisesti ja tapaillen:
"Isä on sellainen vanhanaikainen mies. Se oli ajatellut, että minä tulisin tänne niinkuin kotivävyksi, isällesi avuksi."
"Se on käsitettävää", vastasi Helmi hyvin arkisesti. "Teillähän on siellä jo vävy entuudestaan ja tytär omasta takaa. Sinä, isäsi poikana, tietenkin lupasit yrittää."
"Vastasin, että ellemme, sinä ja minä, meille mahdu, niin en tungettele minnekään. Sanoin, että se nyt on kumma, ellei kaksi tervettä ihmistä, jotka osaavat tehdä työtä, tule toimeen missä maailman kolkassa tahansa."
Helmi kalpenee eikä voi vastata mitään. Mutta Suontaan Heikki ei ole mitään huomannut, vaan jatkaa:
"Se on sellainen, se isä. Mutta siihen se sitten jäi. Huomautin hänelle kerta kaikkiaan, että vaikkei sinulla olisi kotia eikä ryysyjäkään ylläsi, niin… Mutta mikä sinun on?"
Saaren Helmi ei ollut voinut kuunnella enempää, vaan oli kätkenyt päänsä käsiinsä ja purskahtanut itkuun. Kuitenkin hän pian tointui.
"Ei se mitään ollut", vastasi hän. "Minusta vain tuntui niin oudolta, että minua noin rakastat."
Ja hetken kuluttua hän lisää:
"Mene jo taas, Heikki. Olen todellakin hiukan huonovointinen."
Siltä hän kylläkin näyttää. Sillä heti Suonpään Heikin mentyä vetää hän sormestaan kihlasormuksensa ja asettaa sen pöydälle, riisuutuu ja menee vuoteeseensa. Mutta kauan aikaa lampun sammuttua kuuluu vuoteesta nyyhkytys ja nyyhkytysten väliltä valitus ja voivotus.
Sellaisia päiviä vietetään nykyisin Hirvikylän Saaressa. Elämä on lamassa ja surkastumaan päin, vain emäntä on, kuin rupeaisi hän vähitellen toipumaan. Tosin se on hetkellistä, puuskittaista ja itsensä kostavaa. Mutta joskus hän omin avuin ja suurella vaivalla nousee vuoteestaankin ja ilmestyy yhtäkkiä tupaan väen keskelle. Ja kun väki häntä silmät pyöreinä ja voimatta sanoa sanaakaan katselee, sanoo hän äänellä, josta ei tiedä, onko siinä katkeruutta vaiko leikillisyyden tapaista:
"Mitä siinä töllistelette? Kuolleistako luulitte minun nousseen?"
Välkkyvät, pistävät silmät katselevat vaanien joka soppea, sanat ovat hiljaisemmat kuin ennen, mutta yhtä tiukat ja täsmälliset. Pian hän kuitenkin on pakoitettu huohottaen menemään omaan huoneeseensa.
Vaan eräänä iltapäivänä käskee hän emäntäpiian mennä hakemaan taloon neulojan, Söterin Maijan ja hänelle jonkun avuksi. Alusta viikon jo saisivat tulla.
Humahdus käy läpi talon.
Näin siis Saaressa alettiin valmistella häitä.
"Kun et sinä koskaan käy talossa", sanoo Heikin sisko kerran ollessaanSaaressa Helmin luona vieraisilla. "Lienetkö koskaan käynyt meillä."
"Olen toki, vaikka taitaa siitä olla aikoja."
"Kävisit nyt. Eikö se kuulu vähän niinkuin asiaankin."
Helmi hymähtää ja punastuu lievästi ja toinen käsittää sen väärin.
"Ei oikein tahdo olla aikaa", vastaa Helmi viivytellen, ja Heikin sisar nyökäyttää ymmärtävästi.
"Arvaa sen", nauraa hän.
Tosiasiassa Helmillä tällä kertaa ei ole mitään niin runsaasti kuin aikaa. Hän ei kajoa mihinkään eikä tee mitään. Hänelle neulotaan, hänestä otetaan mittoja, hänen ympärillään hyöritään ja hän antaa sen tapahtua. Hän on antanut asian saada alkunsa ja nyt se menee kuin itsestään hänen tarvitsematta nostaa sormeaankaan sen auttamiseksi.
Mutta joskus hän pysähtyy ajattelemaan ja silloin häntä alkaa kauhistuttaa. Ulkoa, ikkunaruutujen takaa, katselee häntä musta ja tähdetön yö ja yön keskeltä kuin kavalat, irvistelevät kasvot. Mitä se on? Henki salpautuu kurkkuun ja hän tahtoisi kirkaista, juosta alas ja kertoa kaikki, mutta joku voima pidättää häntä. Sen sijaan hän tarttuu kynään ja alkaa kirjoittaa. Siihen tulee verta ja tuskanhuutoa joka riville, muttei sitä, mitä pitäisi.
"Ole kärsivällinen kanssani, rakas Niku. Ehkä kaikki muuttuu piankin."
Edellisen hän uskoo, jälkimmäistä hän toivoo, muttei usko. Askel on otettu ja se on peruuttamaton.
"Älä vastaa", lopettaa hän kirjeensä. "Se vain pahentaisi asemaani."
Kuinka syvälle hän oli vaipuva ja millainen oli loppuratkaisu oleva. Vai tuliko koko hänen loppuelämänsä olemaan jatkuvaa rangaistusta. Helmi ei uskalla sitä ajatellakaan, hän karkoittaa kaikki tarpeettomat ajatukset luotaan. Mistä hän saa siihen voiman? Kun hän öisin miettii asiaa, tulee hän siihen johtopäätökseen, että piru itse on häntä auttamassa.
Nytkin hänellä on kirje Nikolaille pöytäliinan alla. Pieni kohottaminen vain ja asia olisi selvä.
"Käy nyt katsomassa", nauraa Suontaan Heikin sisar, "että tiedät, minkälaiseen paikkaan joudut."
"Jos haluaisit niinkuin peräytyä", jatkaa hän sitten.
Helmi kohottaa katseensa ja näyttää siltä kuin hän ei käsittäisi, mistä on kysymys.
"Heikkihän voi tulla tänne", sanoo hän. "Suontaassa kai on isäntiä jo kaksittainkin."
Tulevan kälyn silmät välähtävät tyytyväisyydestä.
"Arveletko, että niin olisi parempi?" kysyy hän.
"Niin, en minä tiedä. Vaan ei kai teillä kolmea isäntää tarvita — eikä emäntää myöskään."
Tämän sai Suontaan Heikin sisar ottaa aivan miltä kannalta itse tahtoi. Helmiä tuskastutti jo pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi käydä Suontaassa. Vaikka hän oli mennyt näin pitkälle, niin niin pitkälle hän ei kuitenkaan menisi: Suontaan seinätkin saastuisivat, jos hän astuisi niiden sisäpuolelle.
Mutta Heikin sisar on onnellinen. Hän nousee ja tekee lähtöä. Parempaa vaimoa ei hänen veljensä voisi saada, ei missään tapauksessa. Eikä hän voi olla sanomatta sitä Helmillekin.
Ja Helmin tekisi mieli taas itkeä tai — kirota. Mutta hän ei tee kumpaakaan. Hänen olentonsa vain kuin jäykistyy ja käy elottomaksi. Hän aikoo sanoa: "älä ennen aikaa kehu", muttei saa sanotuksi sitäkään.
Sulhasen sisar katsoo häneen ihmetellen.
"Älä nyt suotta sen asian kanssa itseäsi vaivaa", kehoittaa hän."Miehelään sinä joka tapauksessa ennen pitkää olisit joutunut."
Mutta ne sanat eivät tehneet asiaa ollenkaan paremmaksi.
Kuitenkin Saaren Helmille tulee asiaa Suontaahan, ennenkuin hän aavistaakaan. Miten siihen on tultu ja kuinka hän on saanut lähdetyksi, sitä hän ei muista. Kaikki on kuin pahaa unta, josta hän muistaa vain pieniä yksityiskohtia eikä vallan tarkoin niitäkään. Nyt hän vain huomaa istuvansa yksin reessä ja ajelevansa pitkin talvista tietä päämääränään Suontaa. Siinä kaikki. Mitä hän perillä tulee sanomaan, sitähän saa ajatella sitten, kun sinne ensin joudutaan.
Mutta jotenkin seuraavasti on tapahtunut.
Saaren emännän kasvot käyvät aina luisevammiksi, aina kellertävämmiksi ja hänen välkkyvissä silmissään viipyy kova, kysyvä katse. Helmistä tuntuu niinkuin se välkkyvä, kova katse seuraisi häntä aina hänen pienissä puuhissaan ja kuin se puhkaisisi yön pimeydenkin pistäen ja kiiltäen. Ja Helmi alkaa vieläkin enemmän pelätä ja säikkyä, hän karttaa sen huoneen lähistöäkin, niissä äiti oleskelee eikä ole kuulevinaan, kun häntä kehoitetaan sinne menemään tai kutsutaan kuulemaan jotakin asiaa.
Puolenpäivän aikana muutamana päivänä hän kiipeää kamariinsa. Hän on menettämäisillään tajuntansa, hän luulee, että hänen edessään on harhanäky. Miten tämä voi olla mahdollista, millä voimalla äiti on päässyt tänne? Vaan mahdoton on mahdollista. Siinä seisoo hänen äitinsä, Saaren emäntä, ja kädessään hänellä on äsken kiinni liimattu kirjekuori.
Helmi kirkaisee kauhusta.
"Antakaa sen olla", huutaa hän.
Joku ratkaisu on nyt peruuttamattomasti tulossa. Saaren emäntä ei säikähdä, eipä edes hämmästy, hän laskee vain kirjeen takaisin pöydälle ja iskee tyttäreensä katseen, jossa on vihaa ja inhoa.
"Ryssän lutkia oli kyllä minun tyttö-aikanani", sanoo hän viimein koleasti, "mutten minä luullut, että niitä vieläkin olisi."
Helmin jäsenet jäykistyivät ja posket käyvät kylmiksi. Tässä olisi tarvittu vain joku ymmärtävä, hellä sana ja hän olisi vaipunut polvilleen ja sulanut kyyneliin. Mutta edessä oli vain jäinen kallio, jota yksikään auringonsäde ei lämmittänyt.
"Te tiedätte kyllä", vastasi hän, "että vain teidän takianne olen uhrautunut."
Se oli enemmän särähdys kuin nauru, joka nyt pääsi Saaren emännältä.
"Uhrautunut!" toisti hän ja sitten taas: "Uhrautunut! Kuule, — sillekö sinä olet raskaana?"
Helmi kovettuu yhä. Hän on aikeissa vastata: "Se ei kuulu teihin", tai: "Sama kenelle, itse saan siitä vastata." Mutta se olisi ollut melkein samaa kuin myönnytys, joka tapauksessa siinä vastauksessa olisi ollut totuutta. Hänen aivonsa toimivat kiihkeästi punniten asioita myötä ja vastaan ja arvioiden mahdollisia seurauksia. Viimein hän keikahduttaa päätään taaksepäin ja luo äitiinsä uhmaavan katseen.
"En", tulee huulilta hiljaa, mutta varmasti.
Vaan Saaren emäntä ei näy paljoa välittävän siitä, mitä tytär sanoo.
"Kaikkea minä uskoin", virkahtaa hän, "mutten minä sentään uskonut sinua huoraksi."
Maailma väikkyy verenpunaisena Helmin silmissä. Hän kirahtaa ja polkaisee jalkaansa.
"Jumal'auta sentään!" huutaa hän vimmastuneena. "Pitäkää huoli omista synneistänne ja antakaa minun jo olla rauhassa."
* * * * *
Jotenkin tähän tapaan oli siis tapahtunut.
Oliko tämä sitten unta vai totta?
Totisinta totta se oli ollut. Kun hän virkosi, makasi hän suullaan lattialla. Äiti oli poissa, — kuinka hän oli päässyt? Ja tiesivätkö ihmiset alhaalla mitään! No niin, jos tiesivät, niin yhdentekevää.
Päivä tuntuu jo kallistuvan illaksi ja huoneessa hämärtää. Helmin ajatuksen juoksu on nyt tyyni ja kirkas. Hän tuntee miltei viihtyvänsä siinä suullaan lattialla ja kiinnittää huomionsa aivan toisarvoisiin asioihin. Kuinkahan kauan hän tässä oikein on mahtanut maata, kun jo alkaa hämärtää? Kas, miten matto vastaa lämpimältä, ennen hän ei sitä ole huomannut. Ja hän alkaa tarkastella maton väriä, sen loimia ja kuteita.
Raskaana, hän saa lapsen. Niin hän se sanoi ja niin se on, minne siitä pääsee. Sarkan Nikolaille hän saa lapsen ja Heikin kanssa hän menee naimisiin. Eikö se ole naurettavaa.
Eikös ulkona alakin jo tähdet kiilua? Nekin loistavat ja välkkyilevät, mutta eri tavalla kuin äidin silmät. Sillä niistä, äidin silmistä, katselee vain leppymätön tuomio, vaan tähdille on samantekevää, mitä me puuhailemme. Vaikkapa sitten tulisimme raskaiksikin ilman aviovuodetta. Taas paukahti pakkanen nurkissa. Ei, paras tästä on mennä levolle.
Sinä yönä Helmi nukkui raskaasti ja vavahtelematta.
Ja nyt hän on matkalla Suontaahan. Aamulla hän ei ollut asiaa ollenkaan ajatellutkaan, mutta nyt hän on jo matkalla. Hän meni vain tupaan ja sanoi ilman muuta:
"Valjastakaa hevonen."
"Jaha", vastaa penkillä istuva renki. "Pitäisikö lähteä kyytiin?"
"Ei. Minä ajan kyllä itse."
Kaarteessa hän oli katsahtanut taakseen ja huomannut, miten ikkunaverhot äidin huoneen ikkunoissa oli vedetty syrjään. Hirvijärvi oli jo jäässä, mutta tuolla ja täällä näkyi pitkulaisia mustia paikkoja. Kuka se olikaan, joka oli täyttä laukkaa ajanut sulaan? Helmi antaa vauhdin hiljetä ja silmäilee järvelle. Eikö hänellekin olisi niinkuin asiaan kuuluvaa kääntää oikealle ja ohjata sulapaikkaa kohden. Niinhän ne tapaavat tehdä. Antaa mennä vaan täyttä laukkaa ja keskellä päivää, ihmisten avuttomina katsellessa ja huudellessa toisilleen. Terve vaan sitten kanssanne.
Ajatus on repäisevä ja tavallaan se viihdyttää Helmiä, mutta sitten hän kiihottaa hevosen uudelleen raviin. Mikä tässä oikeastaan on hätänä, — mutta sulaan mennyt ei koskaan ole palannut kertomaan, minkälaista on senjälkeen kun vesi on huljahtanut ylitse ja pinta taas tyyntynyt.
Talvinen kalpea aurinko paistaa ja lumi kimmeltelee. Joku tuttava tulee vastaan, katsoo ihmeissään ja pysähtyy.
"Ptruu, hevonen. Päivää!"
"Päivää — päivää. Minä tässä, että minne se Saaren tytär niin korskuvin hevosin."
"Sulhasiinpa vain."
"Vaiko vain! Milloin niitä häitä saadaan?"
"Tiedä, saadaanko ollenkaan."
"Älä nyt."
"No, leikillä sijansa. Käydäänhän nyt katsomassa, kannattaako meikäläisen mennäkään."
"Kannattaa sekä mennä että vaikka tuoda tullessansa."
"Nähdäänpä sitten. Terve vaan."
"Hyvästi. Onneksi olkoon."
Viheriästä metsästä kääntyy tie Suontaan aukealle. Ai, tällainenko tämä huudettu Suontaa vain olikin.Vain. Laaja, matala ja harmajan ja likaisen näköinen rakennusryhmä, suuri niinkuin pieni kylä. Mitä ne niin sitä pitävät verrattomana, eihän sitä mitenkään, ainakaan ulkonäön puolesta, sovi edes verrata Saareen. Kun Helmi ajaa pihaan ja joku renkimies rientää ottamaan haltuunsa hevosta, pitää hän sitä aivan asiaan kuuluvana.
"Älkää panko sitä talliin", sanoo hän. "Palaan aivan pian takaisin."
Äänessäkin on jotakin kilahdusta Saaresta.
* * * * *
"Niin, sitten minulla olisi vähän kahdenkeskistä Heikille."
Näin hän sanoo, näennäisesti rauhallisena ja tyynenä. Vanhemmat nyökäyttävät päitään, niinkuin että "niin ainakin, arvaahan sen, toimitelkaa te vaan asioitanne". Ja menevät. Taaskaan Helmi ei saa selvää siitä, miten hän on läpäissyt tämän kaiken. Hän on kätellyt tulevia sukulaisiaan, kertonut voinnista kotona, juonut kahvia ja puhellut asiallisia ja asiattomia. Suontaan äijä oli kitissyt huonoa aikaa ja kaikennäköistä muutakin, ja Helmi oli laukaissut kuin kirkkaalta taivaalta:
"Ajattelinkin, että eiköhän olisi paras siirtää kaikkea hiukan tuonnemmaksi."
Hän oli nauttinut nähdessään, miten muut silminnähtävästi säikähtivät, tulivat totisiksi ja miten Suontaan ukon ohuet huulet mutruilivat, kun hän mielessään sorvaili jonkunlaista selitystä, tietysti mahdollisimman kömpelöä. Helmi oli siristänyt silmiään ja katsellut ukkoa pitkään ja äänettömästi. Se katse olisi voinut hyvin merkitä: Mitä sinä äijä siinä oikein tahdot, mitä sinä siinä vikiset ja mitä sinä rupeat pilaamaan asioita.
Tunnelma oli kieltämättä ollut nolo ja kiusallinen, ja talon tytär oli kiukusta punainen katsellessaan isäänsä! Mutta se oli sentään tasoittunut ja nyt Helmi istui kahden Heikin kanssa.
"Niin se nyt sitten on, Heikki", aloitti hän.
Poika säikähti ja astui askelen lähemmäksi.
"Mitä sinä tarkoitat", kuiskasi hän, "mikä on ja miten?"
Helmi laski irti hänen kätensä ja työnsi hänet luotaan.
"Istu nyt rauhassa ja kuuntele äläkä menetä malttiasi."
Mutta Suontaan poika käy yhä hätääntyneemmäksi eikä aiokaan istua.
"Sano nyt", änkyttää hän, "et suinkaan sinä tahdo… tahdo eroa…"
Helmin täytyy naurahtaa.
"En tiedä", vastaa hän, "mutten tiedä myöskään, tuleeko häistä mitään."
"No — sano!"
"Sinun pitäisi itse arvailla."
"Voi, kuule, en minä osaa, en tiedä, enkä haluakaan. Mutta vaikka mikä olisi, niin minä en päästä sinua."
"Minä olen raskaana."
Poika katsoo häneen hetkisen silmät seisoen ja ilmeettömänä. Mutta sitten hän heittäytyy tytön kaulaan, suutelee häntä ja puristaa häntä itseänsä vasten.
"Rakas, rakas", hokee hän, "nyt minä uskon…"
"Oletko hullu", sanoo Helmi, yrittäen irtautua. "Mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Tarkoitan? Sitä, että nyt varmasti uskon, että olet minun."
"Etkö sitä sitten ennen ole uskonut?"
"Olen ja en. Minusta on kaikesta huolimatta tuntunut, että olet minusta niin kaukana ja että voit mennä, koska tahansa."
"Miten sinusta siltä on tuntunut?"
"Selitä sinä, en tiedä", vastasi poika ja lisäsi alakuloisesti:"Vaikkeihän sinun ole pakko huolia minua nytkään. Et sinä ole niitä."
Helmin valtaa taas samanlainen jäykistys, jollainen häneen usein on mennyt ja silmänräpäyksen ajan tuntee hän olevansa kaukana huoneesta. Mutta hän palaa pian takaisin, ja kun hän luo katseensa Heikkiin, nousevat hänen silmiinsä kyyneleet. Hän säälii poikaa sydämestään, mutta siihen sekaantuu muuta myöskin. Ja taas hän säpsähtää ja inhoaa itseään ajatellessaan, että se ehkä voisi olla rakkautta.
Ensi kerran hän nyt suutelee nuorukaista ja painaa hänen päänsä olkapäätään vasten.
"Huolinhan minä", kuiskaa hän, "mutta mitään häitä, Heikki, niitä emme voi pitää. Ymmärräthän, miten minä voisin kantaa huntua?"
"Lähdetään vihille vaikka tästä paikasta."
"Ei sillä taas niin hengen hätää ole, mutta pian meidän sinne on mentävä."
* * * * *
Eivät tiedä Suontaan asujamet, varmuuttako Helmin käynti jätti vaiko epävarmuutta, eivät tiedä vielä, mutta pian he saavat sen tietää.
Taivas on korkea ja sininen, kun Heikki ajelee Helmin hevosta Saareen päin, ja tähdet vilkkuvat kirkkaina ja ystävällisinä.
"Jos jollekin vääryys tapahtuu", ajattelee Helmi, "niin Heikille tapahtuu verrattomasti suurempi vääryys. Voi taivas, millä minä voin sen edes joskus korvata."
Ja hän purskahtaa itkuun.
Mutta Suontaan Heikki käsittää väärin hänen itkunsa syyt, soimaa itseään ja kietoo kätensä hänen vyötäisilleen.
"Älähän nyt", kokee hän lohduttaa, "älä itke nyt. Kyllä tästä tulee hyvä."
Kun tulet alkavat vilkkua Saaresta, nousee hän reestä.
"Älä nyt vaan ajattele tyhmyyksiä", sanoo hän jäähyväisiksi. "Minä tulen huomenna sinua katsomaan ja järjestän asian."
* * * * *
Kun Helmi tulee kotiinsa, menee hän suoraan äitinsä kamariin.
"Menemme Heikin kanssa lähiaikoina vihille", sanoo hän tylysti.
Äiti ei käänny häneen päinkään, katselee vain johonkin pisteeseen vastapäisellä seinällä.
"Niin ettette puuhaile mitään häitä", jatkaa tytär samaan tapaan kuin äskenkin.
Saaren emäntä ei vieläkään vastaa mitään. Huulet vain vetäytyvät tiukemmin kiinni.
"Kuuluttamisestakin on jo huoli pidetty", lopettaa Helmi ja kääntyy lähteäkseen.
Nyt Saaren emäntä rävähdyttää silmäluomiaan.
"Vai huoli se sinut", sanoo hän. "Minusta nähden ei olisi ollut väliä, vaikka olisit tehnyt lapsesi yksin."
"Miten niin?" kysyy Helmi kuivasti.
"Eikös sen isäkin ollut yksin tehty?"
"Ei", vastaa tytär hyvin sävyisästi. "Kaksihan sellaisiin hommiin aina tarvitaan. Pitäisihän äidin se tietää."
Kääntää selkänsä ja menee