Muutapa minulla ei nyt enää ole puhumista kuin linnuistani, jotka elivät entiseen tapaansa. Ne kylpivät säännöllisesti, munivat ajallaan, urokset pyytivät kalaa ja toivat majaan, sanalla sanoen, ne olivat yhtä tyhmiä ja ikäviä kuin ennenkin. Ne eivät lähteneet luotani, eivätkä milloinkaan näyttäneetkään halua sellaiseen sen jälkeen kuin ensimmäiset muuttolinnut palasivat saarelle. Ne olivat hyödyllisiä, mutta eivät juuri kauniita eivätkä mukavia seuralaisia sellaiselle, jolla oli niin viisas toveri kuin Nero.
Kun nyt olen muutamilla sanoilla kertonut tarinani edellämainittuun aikaan asti, on kai minun nyt puhuttava siitä, miten elämäni saarella taasen muuttui toisenlaiseksi. Olenhan maininnut, että arkussa oli kiikari, jonka merivesi oli kastellut ja tehnyt kelvottomaksi. Jackson oli koettanut näyttää minulle, miten sitä käytetään ja näyttänytkin oikein, mutta koska lasit olivat lian ja kosteuden himmentämät, en voinut nähdä sillä mitään. Olin irroittanut kaikki lasit, paitsi niin sanottua objektiivia, ja puhdistanut ne. Vesi oli tunkeutunut objektiivin molempien lasien väliin ja koska en osannut sitä aukaista, jäi se niin himmeäksi, etten voinut nähdä sen läpi mitään. Panin siis kiikarin syrjään kelvottomana. Noin vuoden kuluttua otin sen jälleen esille ja huomasin kosteuden lasien välistä kokonaan kadonneen. Voin nähdä hyvin selvästi sen läpi ja harjoiteltuani vähän aikaa osasin käyttää sitä niin hyvin kuin joku toinenkin. Käytin sitä kumminkin ani harvoin, koska en sitä tarvinnut. Näköni oli hyvin tarkka ja laivaa, joka voisi tulla saarelle, en enää ajatellutkaan. Mutta muutamana iltana, kun oli oikein paha ilma ja meri myllersi kovasti, olin näkevinäni jotakin kummallisempaa noin neljän peninkulman päässä merellä. Arvelin ensin sen olevan jonkun valaan, jotka tähän aikaan vuodesta usein suurina parvina oleilivat saaren lähistöllä, jolloin oli tapanani katsella niitten ruiskutuksia ja keikahduksia, jos nyt niin voidaan sanoa, ja Jackson oli kertonut minulle pitkiä juttuja valaanpyynnistä. Mutta tämä esine näytti laskeutuvan auringon valossa valkealta, jonka tähden kävin noutamassa kiikarin; näin silloin sen olevan purjeveneen tahi hyvin pienen laivan. Se laski myötäistä suoraan saarta kohti. Seurasin sitä suurella mielenkiinnolla aina pimeään asti ja päässäni pyöri sinä aikana mitä erilaisimpia ajatuksia. Rupesin sitten tuumimaan, mitä tekisin. Tiesin kuun nousevan noin tunnin kuluttua ja koska taivas ei ollut pilvessä, vaikka tuuli olikin kova ja meri myrskyinen, arvasin pian taasen saavani veneen näkyviini.
Vähän mietittyäni päätin lähteä uimarantaan ja sytyttää suun molemmin puolin oleville kallioille risukimppuja palamaan, että tulijat tietäisivät ohjata venettään oikealle maihinnousupaikalle. Odotin vielä hetkisen ja lähdin sitten rantaan, ottaen mukaani kiikarin ja vähän kuivia sammalia. Kannoin risukimppuja kallioille ja sytytin ne palamaan. Toin aina uusia, kun entiset olivat palaneet, ja istuuduin sitten katsoakseni kiikarilla, voisinko huomata venettä.
Kuun noustua erotin sen noin peninkulman päässä saaresta, kokka suunnattuna palavista risukimpuista loistavaa valoa kohti. Lisäsin risuja kummallekin puolelle ja menin hakemaan lisää. Myrsky oli kiihtynyt, ja vesi roiski kallioille uhaten sammuttaa valkeat, mutta minä vain lisäsin puita, enkä antanut tulien sammua. Neljännestunnin kuluttua oli vene tullut noin parin sadan metrin päähän saaresta, ohjaten paremmin pitkin rantaa kuin suoraan tulia kohti. Ne olivat kääntyneet vastatuuleen, koska eivät olleet tienneet, miten pääsisivät maihin, ennenkuin näkivät molemmat tulet, jolloin ne hoksasivat, minkä vuoksi ne olivat sytytetyt. Heti käänsivät ne veneen uimalahtea kohti ja syöksyivät eteenpäin kuohuvilla laineilla. Vapisin niitten puolesta, koska tiesin, että jos vesi silloin kun ne tulivat kalliokielekkeiden kohdalle, vetäytyisi takaisin, menisi vene kappaleiksi, vaikka ihmiset pelastuisivatkin. Onneksi niille ei kumminkaan käynyt sillä tavalla. Ne liukuivat muutaman suuren aallon harjalla suoraan lahden yli rakentamalleni padolle ja vene tarttui pohjaan.
— Eläköön! Hyvin tehty, kuulin jonkun sanovan. Alas purje pojat, kaikki on hyvin!
Kun purje oli laskettu, näin tulien valaisemassa veneessä useampia henkilöitä. Olin liian kiihdyksissä sanoakseni jotakin, enkä tiennytkään, mitä sanoisin. Tunsin vain, etten enää ollut yksinäni, ja lukija voi kuvitella mielessään iloani ja ihastustani.
19. Haaksirikkoiset.
Korjattuaan purjeen, hyppäsivät miehet veneestä veteen ja kahlasivat maalle.
— Kuka sinä olet? sanoi eräs miehistä minulle, ja kuinka monta ihmistä täällä on?
— Tällä saarella ei ole ketään muita kuin minä yksinäni, vastasin, mutta olen iloinen tulostanne.
— Oletko? Silloin, ystäväni, voinet ehkä sanoa, miten saamme jotakin syötävää?
— Kyllä vain, odottakaa vähän, niin tuon aivan tarpeeksi, vastasin.
— Hyvä, kiiruhda siis, niin olet kiltti. Me olemme tarpeeksi nälissämme syödäksemme sinut, jos et voi löytää jotakin parempaa.
Olin juuri lähdössä majaan hakemaan muutamia kuivattuja lintuja, kun joku toinen miehistä huudahti:
— Kuule, voitko tuoda meille myöskin vettä?
— Voin kyllä, vaikka paljonkin, vastasin.
— Hyvä! Kuule Jim, annapas tänne se sankko. Jim antoi sankon ja ojentaessaan sen minulle sanoi mies:
— Tuo koko sankollinen, poika!
Kiiruhdin majaan, täytin sankon vedellä, hain muutamia kuivattuja lintuja ja kiiruhdin kantamuksineni takaisin uimarantaan. Sielläkään eivät miehet olleet toimettomina. He olivat tehneet risukimpuista suuren nuotion kallioitten juurelle ja olivat parasta aikaa telttaa veneen purjeesta pystyttämässä.
— Tässä on vesi ja muutamia lintuja, sanoin tultuani heidän luokseen.
— Lintuja! Mitä lintuja ne ovat? kysyi sama mies, joka ennenkin oli puhutellut minua ja joka näytti olevan noitten muiden päällikkö. Hän otti yhden käteensä, tarkasteli sitä tulen valossa ja sanoi: Huonoa ruokaa, pelkään minä.
— Mitä, perämies, luulitteko pääsevänne oikeaan kunnon ravintolaan maihin tultuanne, vai kuinka? sanoi eräs miehistä.
— Hölmö, olisin kai siinä tapauksessa ensimmäiseksi tilannut grogin, vastasi hän. Luulenpa, että saan huudella kauan ennenkuin tapaan jonkun, joka tarjoaisi semmoisen täällä.
Koska muistin Jackson'in sanoneen rommia grogiksi, huomautin:
— Grogia kyllä on paljonkin, jos sitä haluatte.
— Onko poikaseni ja missä?
— Tuossa tynnyrissä, joka on vedessä tuolla veneenne tuolla puolella, vastasin. Voin heti tuoda teille vähän.
— Mitä, tuossako tynnyrissä? Rommia kellumassa suolavedessä, sehän on hullua. Tulkaa tänne kaikki miehet, sillä puhut kai totta, poika! Ei mitään leikkiä, toivon minä, tahi muuten tulet sitä katumaan.
— En minä valehtele, tuossa se on.
Kaikkien muitten, paitsi yhden, seuraamana kahlasi mies rommiastialle.
— Varokaa, tulpat voivat irtaantua.
— Minä näen, ei ole mitään Vaaraa, ystäväni. Ottakaa nyt kaikki kiinni yht'aikaa! Näin sanottuaan tarttuivat kaikki astiaan, nostivat sen ylös vedestä ja kantoivat maalle.
— Annapas Jim sieltä veneestä se pieni juoma-astia, sanoi mies, niin pian tässä nähdään, onko se oikeata lajia.
Hän irroitti tulpat, juoksutti väkiviinaa vähän astiaan ja maisteltuaan sitä vannoi sen olevan erinomaista. Astia kiersi sitten miehestä mieheen ja kaikki joivat vähäsen.
— Meitä seurasi onni tänä yönä. Me putosimme, niinkuin sanotaan, jaloillemme, sanoi ensimmäinen mies. — Kuule Jim, pane ne kuivatut kanat kattilaan kiehumaan ja kuori perunoita sekaan, niin saamme hyvän aterian. Kun meillä sitten vielä on tämä astia seuranamme, niin takaanpa, että voimme hyvin.
— Kuulepas toveri, sanoi hän ja kääntyi minuun, sinä olet kunnon poika. Kuka on jättänyt sinut tänne saarelle tekemään meille kaikki valmiiksi?
— Olen syntynyt täällä, vastasin.
— Syntynyt täällä! Hyvä, saamme kuulla siitä huomenna. Nyt täytyy meidän korvata menetetty aikamme, sillä emme ole saaneet syötävää emmekä juotavaa sitten keskiviikkoaamun. — No joutuin, pojat! Pystytä teltta, Jim, tyhjennä vesi kattilaan ja lähetä alkuasukas hakemaan uutta rommia.
Sankko työnnettiin minulle ja palasin pian takaisin tuoden sen täynnä rommia. Kun näin, ettei miehillä ollut minkäänlaista kasaria, kävin hakemassa sellaisen.
— Sinä olet todellakin kelpo poika, sanoi perämies; missä sinä asut?Onko sinulla jonkunlaista majaa tai luolaa, jossa oleskelet?
— Kyllä, vastasin. Minulla on maja, mutta se ei ole tarpeeksi suuri meille kaikille.
— Ei, ei, emme me aiokaan lähteä sinne, sillä meillä on kyllä tarpeeksi hyvä siellä, missä olemme, rommitynnyrin vieressä, mutta näetkös, poikani, meillä on mukanamme täällä myöskin eräs nainen.
— Nainenko, huudahdin! En ole milloinkaan nähnyt ketään naista.Missä hän on?
— Hän istuu tuolla nuotion vieressä. Pyörähdin katsomaan ja näinkin erään joukosta vilttiin käärittynä ja päässään suuri olkihattu, joka kokonaan peitti kasvot. Nainen oli kuin mikähän tyllerö ja istui liikkumatonna tulen ääressä. — Sanoessani, etten milloinkaan ollut nähnyt naista, purskahti mies nauramaan.
— Mutta sanoithan, poika, syntyneesi tällä saarella, vastasi perämies vihdoin. Eikö sinulla sitten olekaan äitiä?
— En voi muistaa äitiäni, sillä hän kuoli ollessani vielä hyvin pieni ja siksi sanoinkin, etten ennen milloinkaan ollut nähnyt ketään naista.
— Hyvä, se on selvää, mutta katso ystäväni, tämä ei ainoastaan ole nainen, vaan vieläpä erilajinen nainen, ja ei käy päinsä, että hän jäisi tänne joukkoomme illallisen jälkeen. Miehet taitavat nimittäin syötyään ruveta vähän ryyppäämään ja voisi tapahtua, että ne käyttäytyisivät sopimattomasti. Sentähden kysyinkin sinulta majasta, että voisit viedä hänet sinne nukkumaan. Voitko tehdä sen?
— Kyllä, saatan hänet sinne, jos hän tahtoo seurata.
— No se on hyvä, hänellä on siellä kaikissa tapauksissa mukavampi kuin täällä. Mutta kuule, poika, missä sinun housusi ovat?
— Minulla ei ole milloinkaan sellaisia ollutkaan.
— No, jos sinulla sattuisi sellaiset olemaan, niin vedä ne jalkaasi, sillä olet jo kylliksi vanha niitä kantamaan.
Jäin heidän luokseen siksi aikaa, kun ateriaa valmistettiin, ja tein kaikenlaisia kysymyksiä, jotka heitä kovasti naurattivat. Suuri, rautainen, kolmella matalalla jalalla seisova kattila oli minusta hyvin kummallinen. En ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista, enkä myöskään mitään keitettävän. Kysyin, mikä se oli ja mistä se oli tehty. Perunat kummastuttivat minua myöskin, koska en ennen milloinkaan ollut nähnyt syötäviä juuriksia.
— Mutta missä olet sitten ollut koko elämäsi? kysyi muudan miehistä.
— Tällä saarella, vastasin hyvin yksinkertaisesti. Kahlasin veteen tarkastamaan venettä, mutta koska en tulenvalossa nähnyt paljon mitään, olin pakotettu siirtämään tarkastukseni huomiseen. Ennen illallisen valmistumista ja syömistä sain kumminkin tietää seuraavat asiat:
He olivat toinen puoli väestöä muutamasta valaanpyytäjästä, joka oli törmännyt karille noin seitsemänkymmenen peninkulman päässä saaresta. Heidän oli täytynyt heti jättää laiva, joka muutamien minuuttien kuluttua kaatui. Laivasta olivat he lähteneet kahdella veneellä, mutta eivät tietäneet, mihin toinen vene oli joutunut, se kun oli yöllä kadonnut heidän näkyvistään. Kapteeni ja kuusi miestä olivat olleet siinä veneessä, perämies kuuden muun miehen kanssa, paitsi rouvashenkilöä, siinä, joka äsken oli tullut maihin.
— Mikä on rouvashenkilö? kysyin.
— Tarkoitan naista, joka istuu tuolla. Muutamat Sandwichsaarten alkuasukkaat tappoivat hänen miehensä ja nainen oli kotimatkalla Englantiin. Meillä oli toverina eräs toinen valaanpyytäjä, jonka piti ottaa öljylastimme ja purjehtia Englantiin viemään sekä sitä että omaa lastiansa, ja sen mukana olisi lähetyssaarnaajan vaimokin päässyt kotiinsa.
— Mikä on lähetyssaarnaaja?
— En tiedä sitä niin tarkoin, mutta jonkunlainen pappi se vain on, jonka tehtävänä on pakanoiden opettaminen.
Ateria oli nyt valmis ja kattilasta leviävä haju oli herkullisempi kuin mikään ennen tuntemani. Kattila nostettiin tulelta, sisällys kaadettiin erääseen ruoka-astiaan ja annettuaan pienemmällä astialla annoksen tulen ääressä istuvalle vilttiin kääriytyneelle naisellekin, kerääntyivät he kaikki suuren astian ympärille ja alkoivat syödä.
— Tule, poika, syömään kanssamme, sanoi perämies. Sinä kai et ole vielä syönyt ja hankittuasi meille tällaisen aterian olisi väärin, jos et saisi ottaa siihen osaa.
En juuri viivytellyt totellessani hänen käskyään, ja täytyy tunnustaa, etten ennen milloinkaan elämässäni ollut nauttinut mistään ateriasta niin paljoa.
— Kuulepas, poika, onko sinulla suurikin varasto näitä kuivattuja lintuja? kysyi perämies.
— Kyllä minulla on paljon, mutta ei tarpeeksi pitkäksi aikaa näin suurelle joukolle.
— Hyvä, mutta kai niitä voidaan saada enemmän, vai mitä?
— Ei ennenkuin linnut palaavat ja se ei tapahdu ennenkuin viiden täysikuun perästä.
— Viiden täysikuun! Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan, että viisi täyttä kuukautta täytyy kulua, yksi toisensa perään.
— Ahaa, ymmärrän! No sitten emme voikaan jäädä saarelle.
— Emme, vastasin, meidän täytyy kaikkien lähteä täältä, muuten näännymme nälkään. Olen iloinen tulostanne ja kuta pikemmin lähdemme, niin sitä parempi. Voitteko ottaa Neronkin mukaan?
— Kuka on Nero?
— Nero on hylkeeni; se on hyvin kesy.
— Saammepahan sitten nähdä. Mutta kaikissa tapauksissa, sanoi hän toisille miehille, on meidän mitä pikimmin päätettävä jotakin, sillä kuolemme nälkään, jos jäämme tänne joksikin aikaa.
He näkyivät lähteneen valaanpyytäjästä semmoisella kiireellä, etteivät olleet ehtineet ottaa mukaansa veneeseen muuta kuin pari vesitynnyriä, neljä tyhjää astiaa ottaakseen suolavettä pohjapainoksi, rautakattilan ja suuren säkillisen perunoita.
Heti syötyään hakivat he tynnyristä rommia ja perämies sanoi minulle:
— Menen nyt puhumaan naiselle ja saat sitten viedä hänet mukanasi majaan nukkumaan.
Koko tänä aikana ei nainen, joksi perämies häntä sanoi, ollut puhunut sanaakaan. Hän oli ottanut ruoan ja syönyt sen, vaieten istuessaan tulen ääressä peitteeseensä kääriytyneenä. Perämiehen häntä puhutellessa nousi hän seisomaan, ja huomasin silloin hänen olevan paljon pitemmän kuin olin luullut, mutta hänen suuri hattunsa peitti vielä kasvot kokonaan.
— Kas niin, poikaseni, sanoi perämies, näytä nyt rouvalle, missä hän saa nukkua, ja tule sitten takaisin luoksemme, jos haluat.
— Tahdotteko seurata minua? kysyin naiselta ja läksin matkaan.
Nainen tuli jäljessäni polkua ylös. Tullessamme majan edessä olevalle kentälle muistin Neron, jonka olin käskenyt pysyä majassa paluuseeni asti.
— Ette suinkaan pelänne hyljettä? sanoin. Se onkin hyvin säyseä. —Nero, tule tänne!
Nero tuli ja minun täytyi hyväillä sitä, sillä nähdessään vieraan alkoi se vähän murista.
— Onko sinulla kynttilää? kysyi toverini hyvin lempeällä ja kirkkaalla äänellä.
— Ei, mutta voinhan tuoda vähän taulaa ja sytyttää jonkun risukimpun palamaan, voidaksenne nähdä.
— Teepäs se, niin olet kiltti, vastasi hän.
Hänen äänensä kuulosti minusta suloiselta. Sain risut pian syttymään ja hän voi nyt nähdä Neron, joka oli jo tyyntynyt, ja majan sisustan.
Hän tarkasti sekä sen että vuoteet ja kysyi:
— Missä sinä nukut? Näytin hänelle vuoteeni.
— Ja tämä, sanoin viitaten toiseen, oli Jackson'in ja siinä voitte nukkua. Nero makaa luonani. Täällä on paljon hylkeennahkoja peitteeksi, jos teillä on kylmä. Ovatko vaatteenne märät?
— Ei, ne ovat jo kuivaneet, vastasi hän. Jos annat minulle muutamia hylkeennahkoja, panen nukkumaan, sillä olen hyvin väsynyt.
Levitin Jackson'in vuoteelle viisi kuusi nahkaa ja menin sitten ulos, lisätäkseni risuja nuotioon, saadaksemme enemmän valoa.
— Tarvitsetteko jotakin muuta? kysyin.
— En, en mitään, kiitos. Panetko sinäkin nyt nukkumaan?
— Aioin mennä taasen tuonne miesten luokse, mutta kun tarkemmin ajattelen, niin en tahdo jättää teitä yksinänne tänne Neron kanssa; se voisi pian purra teitä. Pelkäättekö sitä?
— En, en juuri pelkääkään, mutta en silti tahtoisi tulla purruksi.En ole, niinkuin sinä, tottunut nukkumaan sellaisten eläimien kanssa.
— No, silloin sanon teille, mitä teemme. Otan mukaani tuonne ulos muutamia nahkoja ja nukun siellä. Nero ei lähde luotani ja silloin teidän ei tarvitse pelätä. Tulee pian kaunis ilma ja tuulikin näkyy tyyntyvän. Päiväkin sitäpaitse valkenee jo noin kolmen tahi neljän tunnin kuluttua.
— Niinkuin tahdot, vastasi hän.
Otin siis muutamia nahkoja mukaani kentälle, levitin ne, ja pannessani nukkumaan toivotin naiselle hyvää yötä. Nero ryömi heti viereeni ja muutamien minuuttien kuluttua nukuimme molemmat.
20. Lähetyssaarnaajan leski.
Nero, joka heräsi varhain, herätti minut päivänkoitteessa. Muuten olisin kai nukkunutkin kauan, sillä edellisen yön vaivat ja mielen jännitys olivat väsyttäneet minut. Heti noustuani katsoin majaan ja näin naisen nukkuvan hyvin sikeästi. Hän oli riisunut vaatteensa, ottanut hatun pois päästään ja hänen musta tukkansa valui olkapäille. Nähtyäni ennen ainoastaan Jackson'in suurine partoineen olin ensin miesten maihinnoustessa kummastellut niiden pieniä partoja, mutta nähdessäni nyt naisen sileän ihon, joka näytti nyt erittäin vaalealta ja kalpealta, oli ihmettelyni suurempi. Huomasin myöskin, että hänen piirteensä olivat paljon hienommat kuin miesten; hänen hampaansa olivat myöskin hyvin valkeat, jotavastoin Jackson'in olivat mustat ja huonot. Halusin nähdä hänen silmänsä, mutta ne olivat ummessa. Muuta erotusta en voinut huomata, koska hän oli vetänyt peiton leukaansa asti.
— Tämmöinen on siis nainen, sanoin itsekseni, niin, kyllä hän on hyvin sen kaltainen, jonka näin joskus unissani. Katselin häntä vielä vähän aikaa, mutta vetäydyin sitten kiireesti takaisin, koska Nero tuli perässäni majaan ja pelkäsin sen herättävän naisen.
Pysähdyin majan edustalle ja ajattelin, mitä tekisin. Aioin sytyttää valkean ja mennä pyytämään kaloja, paistaakseni niitä hiilillä aamiaiseksi, ja huusin Neron mukaani. Lahdelle tultuani näin kaikkien merimiesten nukkuvan teltassa, jonka ne olivat pystyttäneet veneen purjeesta. Ne näyttivät olevan samanlaisessa tilassa kuin Jackson'kin oli yön juopoteltuaan, ja otaksuin sentähden, että ne olivat päissään, enkä kai siinä suuresti erehtynytkään. Nero sukelsi veteen ja pyydysti kalan, niinkuin olin käskenyt, jonka jälkeen menin tarkastamaan venettä. Siinä meni minulla puoli tuntia ja olin pahoillani, ettei kukaan miehistä ollut hereillään, että olisin voinut kysyä, mitä halusin. Tarkastin myös kattilan, purjeet ja vesitynnyrit. Ne olivat pieniä, noin kahdeksantoista-litran vetoisia tynnyreitä hyvin sopivia veneisiin. Viivyin siellä noin tunnin ja palasin sitten takaisin majaan, kantaen risukimppua olallani ja kalaa suussaan pitävä Nero perässäni. Tullessamme majaan oli nainen ovella meitä vastassa. Nyt ei hänellä ollut peitettä ympärillään, sillä oli hyvin lämmin, kirkas ja kaunis aamu.
— Nero tuo teille aamiaista, sanoin, sentähden täytyy teidän pitää siitä.
— Sen olen kyllä tekevä, jos vain vastaisuudessa olemme toistemme seurassa, vastasi hän.
— Tarvitsetteko jotakin?
— Kyllä, voit tuoda minulle vähän vettä. Täytin ruoka-astian purosta ja vein sen hänelle.
Perkkasin sitten kalat ja annoin suolet linnuille, jotka kokoontuivat ympärilleni.
Nainen pesi kasvonsa ja kätensä, palmikoi hiuksensa ja istuutui sitten kalliolle. Sillä aikaa olin sytyttänyt risukimpun palamaan, perkannut kalan ja odotin vain risujen hiiltymistä, voidakseni paistaa sen. Koska minulla ei sillä aikaa ollut mitään tekemistä, kävin hakemassa raamattuni.
— Lukisinko teille? kysyin.
— Kyllä, vastasi hän, katsoen vähän kummastellen minuun.
Luin hänelle kertomuksen Joosepista ja hänen veljistään, koska se oli mielikertomukseni.
— Kuka on opettanut sinut lukemaan? kysyi hän lopetettuani ja pannessani kalaa paistumaan.
— Jackson, vastasin.
— Hän kai oli hyvä ihminen? Pudistin päätäni.
— Ei, ei kovinkaan hyvä, sanoin vihdoin. Jos tietäisitte kaikki hänestä, tuomitsisitte häntä, mutta hän opetti kuitenkin minut lukemaan.
— Kauanko olet ollut tällä saarella? kysyi hän.
— Olen syntynyt täällä, mutta sekä isäni että äitini ovat kuolleet ja Jackson kuoli kolme vuotta sitten. Siitä asti olen ollut aivan yksinäni, ainoastaan Nero toverinani.
Hän kyseli sitten minulta paljon muutakin ja minun täytyi kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut ja mitä Jackson oli sanonut minulle. Vielä kerroin hänelle, miten hankin ruokaa; sanoin olevan välttämätöntä, että niin pian kuin suinkin lähtisimme saarelta, koska meitä oli niin monta ja varasto ei riittäisi lintujen palaamiseen asti.
Kala oli nyt paistunut ja otettuani sen tulelta panin sen ruoka-astiaan ja rupesimme syömään aamiaista. — Noin tunnin kuluttua olimme jo hyvin hyviä ystäviä.
Tässä täytyy minun kumminkin viivähtää vähän voidakseni kuvata hänet. Oli aivan totta, mitä miehet olivat kertoneet. Hän oli menettänyt miehensä ja oli palaamassa Englantiin. Hänen nimensä oli Reichardt, sillä hänen miehensä oli ollut saksalainen, tahi ainakin saksalaista syntyperää. — Hän oli hyvin pitkä ja komea nainen ja niinkuin sittemmin kuulin, noin kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen. Hän oli varmaankin ollut hyvin kaunis, varsinkin nuorempana, mutta oli saanut kärsiä paljon seuratessaan miestään kaikilla matkoilla.
Hänen kasvonsa olivat soikeat, silmänsä tummat ja suuret; hänen hiuksensa mustat kuin korpin siivet. Piirteet olivat hienot ja säännölliset, hampaat valkeat ja terveet, mutta hänen ihonsa oli hyvin kalpea ja poskilla ei näkynyt punan jälkeäkään. Niinkuin sittemmin olen ajatellut, oli hän silloin enimmän marmorikuvan kuin minkään muun näköinen, johon voisin häntä verrata. Jos hän ei nauranut, mikä tapahtui harvoin, oli hän vähän ankaran näköinen. Meidän tuttavuutemme alussa katselin häntä enemmän pelolla kuin kunnioituksella, vaikka hänen äänensä olikin lempeä ja suloinen ja käytöksensä hyvin ystävällinen; mutta muistettakoon, etten milloinkaan ennen ollut nähnyt naista. — Aamiaisen jälkeen ehdotin hänelle, että lähtisimme merimiesten nukkumapaikalle katsomaan, olisivatko ne jo heränneet, mutta lisäsin, etten uskonut sellaista.
— Seuraan mukanasi, koska minulta jäi veneeseen muudan kori, jossa on kaikenlaista tavaraa ja on parasta, että tuon sen heti tänne.
Lähdimme siis yhdessä, käskettyäni Neron jäädä majaan. Meidän tullessamme rantaan nukkuivat miehet vielä. Hänen neuvostaan kahlasin veneelle ja toin sieltä pienen korin ja käärön, jotka löysin tuhtojen alta.
— Herätänkö miehet? kysyin.
— Älä, älä, vastasi hän. Niinkauan kuin ne nukkuvat, eivät ne tee mitään ilkeyttä. Mutta, lisäsi hän, voimmehan ottaa mukaamme vähän perunoita. Pane nämä molemmat nenäliinat täyteen, sanoi hän ja otti kääröstä esille pari semmoista. — Täytin ne perunoilla ja hän otti niistä toisen ja minä toisen, jonka jälkeen palasimme majaan.
— Onko tuossa kaikki kuivatut linnut, jotka sinulla on varastossa? kysyi hän katsoessaan pinoa majassa.
— On, vastasin, mutta mitä teemme perunoilla?
— Voimme paistaa ne, jos tahdomme, sanoi hän, mutta nyt on parempi, että tuot ne tänne sisään. — Oletko istuttanut kaikki nämä kukat ja köynnökset, jotka kasvavat majan ympärillä?
— Kyllä, vastasin. Ollessani yksinäni ja koska minulla ei ollut mitään tekemistä, ajattelin, että laitan tähän kasvitarhan.
— Ne ovat hyvin kauniita. — Nyt tultuamme takaisin, voit jälleen mennä miesten luokse, jos tahdot ja sanoa niille, kun ne heräävät, että haluan pienimmän purjeen, tehdäkseni siitä varjostimen. Sano se perämiehelle, hän on kaikista siivoin.
— Kyllä, vastasin. Onko mitään muuta?
— On, tuo sieltä enemmän perunoita. Ne antavat niitä kyllä, jos vaan sanot, että minä olen tahtonut.
— Otanko Neron matkaani?
— Ota, en huoli siitä seurakseni, sillä pelkään sitä vähän.
Huusin Neroa, joka tuli jäljessäni, ja menin rantaan. Siellä olivat miehet heränneet ja olivat ahkerassa työssä. Muutamat sytyttivät valkeaa, toiset kuorivat perunoita toisten pyytäessä kaloja lahdesta.
— Ahaa, täällä hän on. Kuule poika, mitä olet hankkinut meille aamiaiseksi? Olemme koettaneet pyydystää kaloja, mutta ne ovat liukkaita kuin ankeriaat.
— Nero voi pian pyydystää, mitä tarvitsette, vastasin. Tänne Nero!
Nero hyppäsi mereen ja palasi pian kala suussaan, jonka jälkeen lähetin sen hakemaan toista.
— Kiitos, poikaseni, sanoi perämies, kyllä riittää jo aamiaiseksi.Hylkeesi on sukkela ja hyvin harjoitettu.
Toisten valmistaessa aamiaista meni yksi miehistä Neron luo, luullakseni hyväilemään sitä, mutta Nero suuttui ja näyttäen teräviä hampaitaan koetti purra miestä useita kertoja. Mieskin suuttui ja heitti hyljettä kivellä. Hän tähtäsi eläimen turpaan ja oli vähällä osata. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi hän varmaan tappanut eläimen. Tulin hyvin levottomaksi ja sanoin miehelle, ettei hän saa enää nakata hyljettä kivellä. Hän vaan otti toisen kiven ja oli juuri heittämäisillään, kun tartuin vasemmalla kädelläni häntä niskasta kiinni ja vetäen oikealla ameriikkalaisen puukkoni uhkasin pistää häntä sillä, jos hän ei antaisi eläimen olla rauhassa. Mies astui askeleen taaksepäin, mutta kompastui selälleen. Kuullessaan rähinän, tulivat perämies ja pari muuta luoksemme. Minulla oli vielä veitsi kohotettuna, kun perämies sanoi:
— No poikaseni, pois veitsi, se ei ole luvallista, eikä englantilaista! Pistä se tuppeen; lupaan sinulle, ettei kukaan koske eläimeen. Bob, hölmö, minkätähden et voinut antaa eläimen olla rauhassa? Unohdat, että olemme täällä metsäläisten joukossa.
Silloin purskahtivat toiset miehet nauramaan.
— Niin, huomautti eräs, voin vannoa tullessani takaisin, että alkuasukkaat tällä saarella ovat villejä, jotka syövät raakaa lihaa, pitävät hylkeitä leikkitovereinaan ja ovat melkein alastomia.
Tämä nauratti niitä vielä enemmän ja mieskin, joka oli hyökännyt Neron kimppuun, yhtyi päästyään jaloilleen samaan nauruun, niin että kaikilla oli hyvin hauskaa. Miehet rupesivat syömään ja minä aloin tarkastaa venettä tehden useita kysymyksiä, jotka heistä olivat hyvin hullunkurisia.
Heidän syötyään, käskin Neron vielä pyydystää yhden kalan ja lähetin sen majaan, koska pelkäsin miehen tekevän sille jotakin pahaa. Kerroin sitten perämiehelle, että nainen oli tahtonut perunoita.
— Ota, sanoi hän, mutta eihän sinulla ole mitään, millä niitä kantaisit. Kas tässä, täytä tämä sankko niillä, niin seuraan sinua sitten majaan.
— Nainen käski myöskin pyytää pientä purjetta, jonka voisi ripustaa verhoksi.
— Hyvä, hän saakoon veneen mesaanin, sitä emme tarvitse. Minä kannan sen sinne.
Perämies heitti purjeen mastoineen olalleen ja seurasi minua majaan. Tullessamme näimme lähetyssaarnaajan vaimon istuvan kentällä ja Neron makaamassa jonkun matkan päässä kala vierellään. Perämies otti hatun päästään ja tervehti uutta toveriani, sanoen toivovansa, että hän oli nukkunut hyvin.
— Kyllä, vastasi hän, niin hyvin kuin voin toivoakin. Mutta tuon kiltin pojan täytyi nukkua ulkona ja ettei sen tarvitseisi uudistua, pyysin purjetta verhoksi. — No John Gough, mitä aiotte tehdä? kysyi hän sitten.
— Tulin tänne katsomaan, kuinka paljon ruokavaroja pojalla on. Hänen ilmoituksensa mukaan ei niitä ole pitemmäksi ajaksi kuin kuukaudeksi, ja viipyneekin jonkun verran aikaa, ennenkuin pääsemme seutuihin, missä todennäköisesti voimme tavata jonkun laivan. Tänne emme voi jäädä syömään ruokavaroja ja menettämään aikaa, ja sentähden on sitä parempi kuta pikemmin lähdemme.
— Jos otatte kaiken muonan, niin täytyy teidän tietysti ottaa poikakin mukaanne, sanoi rouva.
— Tietysti otamme.
— Arkkuni ja hylkeenikö myös? kysyin.
— Arkkusi tietysti, mutta hylettä, sitä en voi luvata. Se näkee veneessä vain nälkää, mutta jos päästät sen vapaaksi, tulee se kyllä toimeen.
— Mitä sanotte, on totta, vastasi nainen. Pelkään poikani, että sinun täytyy erota ystävästäsi. Se on parempi teille molemmille.
En vastannut mitään, sillä sydäntäni kirveli ajatellessani eroa Nerosta, mutta olin kumminkin siksi viisas, että huomasin heillä olevan oikein.
Perämies meni senjälkeen majaan ja tarkasti kuivatut linnut, jotka olin koonnut. Tehtyänsä laskelman, sanoi hän niitten riittävän kolmeksi kuukaudeksi, mutta ei kauemmaksi.
— Ja milloin aiotte lähteä saaresta? kysyi nainen.
— Ylihuomenna, jos vaan saan miehet suostumaan.
Mutta tiedättehän heitä olevan vaikean käsitellä; he ovat niin ajattelemattomia, varsinkin nyt, kun näin sattumalta saivat väkijuomia.
— Sen myönnän, vastasi rouva, mutta kun he luultavasti muussa tapauksessa ottaisivat rommin mukaansa veneeseen, niin taitaa olla parempi, että he viipyvät täällä siksi, kunnes se on loppunut.
— Menen puhumaan heille nyt, kun he ovat selviä, vastasi perämies, ja illalla saatte tiedon päätöksestä tahi ehkä kernaimmin huomen-aamulla.
Perämies hyvästeli rouvaa nostaen hattuaan ja lähti.
21. Uusia tietoja.
Puhuessani merimiesten kanssa aamulla oli eräs asia tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Ne nimittivät minua metsäläiseksi ja sanoivat, ettei minulla ollut tarpeeksi vaatteita päälläni. Kun näin heidän olevan puettuina sekä nuttuihin että housuihin, jotka verhosivat heidät päästä aina jalkoihin asti, pidin selvänä, että paita, joka oli ainoa kantamani vaatekappale, ei riittänyt puvuksi. Tämä ei ollut milloinkaan ennen johtunut mieleenikään, mikä ei lukijaa kummastuttane. Olin elänyt niinkuin ensimmäiset esivanhempamme paratiisissa, alasti ja ujostelemattomasti, mutta nyt, kun ensi kerran tulin ihmisten kanssa tekemisiin, näin, että jotakin puuttui. Siitä oli seurauksena, että menin arkulle ja otin sieltä parin valkoisia housuja, jotka vedin jalkaani. Ne olivat minusta hirveän hankalat ja tarpeettomat välineet, mutta kun kerran toiset käyttivät sellaisia, täytyi kai minunkin. Ne olivat minulle liian pitkät, mutta käärin lahkeet, niinkuin olin nähnyt merimiestenkin tekevän, ja menin ulos kentälle, missä lähetyssaarnaajan vaimo vielä istui, katsellen laineita, jotka huuhtoivat kallioita. Hän huomasi heti lisäyksen vaatetuksessani ja sanoi:
— No, tuohan oli hyvä; olet nyt muitten ihmisten kaltainen. Mikä sinun nimesi on? Et ole sitä vielä minulle sanonut.
Vastattuani hänelle, sanoin:
— Olen tuonut enemmän perunoita, niinkuin niitä nimitätte; mitä niillä tehdään?
— Sano minulle ensin, onko sinulla tiedossasi jotakin paikkaa tällä saarella, jossa olisi ruokamultaa, samanlaista, jota sinulla on kasvitarhassasi, että voisimme ne sinne istuttaa?
— Kyllä, tuolla ylempänä rotkossa on vähän sellaista, vastasin ja osoitin vuorelle päin. Kaiken tämän mullan olen kantanut sieltä ja sinne jäi vielä paljon jäljelle, mutta minkätähden istuttaisimme ne?
— Sentähden, sanoi hän, että istuttamalla perunoita, jotka itävät hyvin pian ja kasvattavat juuriinsa kukin aina kaksi jopa kolmekymmentäkin perunaa, aivan yhtä suuria kuin nämäkin, voimme tulla toimeen ja elää, koska ne ovat niin hyviä syödä ja ravitsevia.
— Niin, saattaa olla, vastasin ja jos jäämme saarelle, niin olisi hyvä ne istuttaa, mutta mitä se nyt meitä hyödyttää, kun kerran lähdemme täältä ylihuomenna? Tiedän, että ne ovat hyvin hyviä, sillä sain muutamia illallisekseni eilen.
— Mutta onko meidän aina ajateltava ainoastaan itseämme tässä maailmassa, eikä ollenkaan muita? vastasi hän. Otaksukaamme nyt esimerkiksi, että joku toinen vene parin kolmen vuoden kuluttua joutuisi tälle saarelle, eikä niinkuin me, löytäisi täältä ketään, jolla on elintarpeita varastossa; silloin täytyisi siinä olijain surkeasti kuolla nälkään, jota vastoin he, jos istutamme nämä perunat, voivat saada runsaasti ruokaa ja pelastua. Ajattele, kuinka iloiseksi isäsi ja äitisi olisivatkaan tulleet, jos olisivat silloin, kun he tulivat tänne, löytäneet perunoita saarelta. Me emme saa elää ainoastaan itseämme varten, vaan meidän täytyy ajatella muitakin ja tehdä niille hyvää; se on kristityn velvollisuus.
— Luulen teidän olevan aivan oikeassa, vastasin, ja että olette hyvin hyvä. Jos tahdotte, niin menen ja istutan perunat tänä päivänä. Kuinka minun pitää menetellä?
— Niillä on kihveli veneessä, sanoi hän, sillä näin heidän viskaavan vettä sillä. Mene ja tuo se tänne, niin seuraan sinua sitten rotkoon ja näytän.
Menin rantaan ja perämies antoi minulle kihvelin, jonka kannoin majalle. — Rouva oli halkomassa perunoita palasiksi ja näytti minulle, miten se tehdään, nimittäin jättämällä itu jokaiseen palaseen, ja selitti minulle syyn siihen. Pian olin minäkin täydessä työssä ja kohta olikin sankko täynnä perunankappaleita, valmiina istutettaviksi.
Kiipesimme sitten rotkoon, missä hän näytti minulle, miten kihveliä käytettiin, ja minä kaivoin reiät. Ennen päivällistä olimme istuttaneet kaikki, mitä olimme halkoneet, mutta olihan meillä vielä jäljellä nuo kaksi nenäliinallista, jotka olimme ensin ottaneet. Palasimme majaan ja minä rupesin, perkkaamaan kaloja päivälliseksi. Kun olin saanut ne paistumaan halusi hän saada varjostimen pystytetyksi makuusijansa eteen.
— Mene hakemaan perämieheltä vasara ja pari kolme naulaa. Tiedän, että heillä on niitä veneessä.
— Voin samalla viedä heille muutamia lintuja päivälliseksi, sanoin — he kai kyllä tarvitsevat.
— No, tee niin, mutta tule takaisin sitten niin pian kuin voit.
Perämies antoi minulle vasaran, jollaista kalua en, milloinkaan ennen ollut nähnyt, sekä viisi kuusi naulaa. Palasin sitten majaan ja naulasin purjeen varjostimeksi.
— Nyt tulevana yönä voit nukkua vuoteessasi, sanoi rouva.
En vastannut, mutta en käsittänyt, miksi en olisi voinut nukkua sisällä viime yönäkin, sillä olinhan vain mennyt ulos siksi, ettei Nero häntä peloittaisi.
Syötyämme päivällisen, sanoi hän.
— Miten voisit elää täällä saarella, jos ei sinulla olisi varastossa kuivattuja lintuja?
— Mitenkäkö? vastasin. Ah, hyvin huonosti. Saimin pyydystää kaloja, mutta on vuodenaikoja, jolloin ei voi saada niitä, sillä samoin kuin pahoillakin ilmoilla, eivät ne joskus muulloinkaan tahdo syödä onkea. Sitäpaitsi on minulla vain kaksi siimaa ja voisinhan menettää ne molemmat ja mitä silloin tekisin? Kuolisin nälkään.
— No, silloin näet, miten hyödyllistä joka tapauksessa oli perunain istuttaminen, sillä voihan sattua, että toisia ihmisiä tulee tänne ja joutuu samanlaiseen tilanteeseen kuin mekin.
— Niin, se on totta. Mutta emmehän jää tänne enää kauaksi. Te ette voi uskoa, miten iloinen olen päästessäni matkustamaan. Ikävöitsen nähdä kaikkea, mistä olen kirjoissani lukenut. Haluan päästä Englantiin hakeakseni sieltä jonkun — mutta tehän ette tiedä sitä, mitä minä. Jonakin päivänä kerron teille kaikki. — Olen niin väsynyt tällaiseen erakkoelämääni. Ei ole mitään sanottavaa, ei ketään, jonka kanssa voisi puhella, ei muuta rakastettavaa kuin Nero, joka ei voi puhua. — Tuntuu niin hirveän ikävältä, jos minun täytyy siitä erota.
— Tahtoisitko mieluimmin jäädä saarelle Neron kanssa kuin matkustaa ilman?
— En, vastasin; pois minun täytyy päästä, mutta en silti mielelläni eroaisi siitä. Se on ainoa ystäväni, mikä minulla milloinkaan on ollut; muita en ainakaan muista.
— Kun olet tullut vanhemmaksi ja nähnyt enemmän maailmaa, poika raukka, niin olet huomaava, kuinka paljon uhrauksia saatkaan tehdä, paljon suurempia kuin eroaminen pitämästäsi eläimestä on. Otaksun, että luulottelet tulevasi hyvin onnelliseksi, kun joskus pääsisit Englantiin?
— Tietysti; miksi en tulisi onnelliseksi? vastasin. Olen siellä aina onnellinen.
Lähetyssaarnaajan vaimo pudisti päätään.
— Pelkään, että erehdyt. Jos elät tarpeeksi kauan, niin luulenpa vielä sinun joskus tunnustavan, että onnellisimmat päiväsi olet viettänyt tällä autiolla saarella.
— Jackson sanoi toista, vastasin. Hän suri aina, että hänen täytyi olla tällä saarella, eikä voinut päästä takaisin Englantiin. Hän kertoi minulle paljon Englannista, mitä siellä tehdään ja miten kaunis maa se on, niin että olen vakuutettu siitä, että pitäisin enemmän siellä, kuin täällä olostani, vaikkapa minulla olisi täällä joku toverikin.
— Hyvä, olemme Jumalan kädessä ja sinun täytyy luottaa häneen. Hän ohjaa elämääsi parhaiten, niinkuin tiedät raamatussa opetettavan.
— En, sitä en ole tiennyt, vastasin. Jumalahan elää tuolla kaukana tähtien tuolla puolella.
Perämies John Gough tuli nyt luoksemme, keskeyttäen puhelumme. Hän kertoi rouvalle, että miehet olivat suostuneet lähtemään saaresta huomenna tahi ylihuomenna, jos vain ilma pysyisi kauniina. He olivat tarkastaneet veneen ja huomanneet sen olevan pienen korjauksen tarpeessa, mutta huomenna olisi kaikki kunnossa.
— Toivon, etteivät he pane veneeseen liikaa painoa, sanoi rouva.
— Pelkäänpä melkein, että he tekevät sen, mutta koetan kaikkeni estääkseni sen. Oli onnetonta, että löydettiin tuo rommitynnyri; olisi ollut parempi ilman. He eivät tahdo sitä jättää ja sentähden täytyy meidän ottaa veneestä pois kaikki, mitä emme luule välttämättä tarvitsevamme, sillä meitähän tulee kaikkiaan yhdeksän henkeä ja siinä on painoa tynnyrin kanssa enemmän kuin tarpeeksi.
— Tehän lupasitte, muistattehan, ottaa myös arkkuni mukaan, sanoin.
— Kyllä ja jos se vain suinkin on mahdollista, niin otammekin. Mutta muistakaa, että en ehkä voikaan pitää lupaustani, sillä saatuaan väkijuomia eivät miehet tottele minua niinkuin ennen. Olisi ehkä parempi, että sitoisitte parhaimmat vaatteenne kääryyn siltä varalta, että he kieltäytyisivät ottamasta mukaansa arkkua. Totta puhuen, jos he eivät sitä tee, niin ansaitsevat he tuskin moitetta, sillä veneeseen ei jää enää paljon tilaa, sittenkuin muona varastokin on siihen sijoitettu.
— Se on aivan totta, sanoi rouva. On parempi, että jätämme arkun tänne, sillä en luule sen mahtuvan veneeseen. Älä ajattele enää arkkua, poikaseni, se ei ole suuriarvoinen.
— He kun ottavat rommini ja kaikki lintuni, niin pitäisi kai heidän myös ottaa minut arkkuineni?
— Ei, jos se viepi paljon tilaa, vastasi rouva. Et saa sellaista tahtoakaan. Yhden henkilön toivomuksen täytyy väistyä niin monen tieltä.
— Mutta hehän olisivat kuolleet nälkään, jos ei minua olisi ollut, vastasin jurosti.
— Se on kyllä totta, poikaseni, vastasi perämies, mutta vielä saat oppia tietämään, että valta on oikeutta ja muista, että aamullisella teollasi et päässyt miesten suosioon.
— Mitä silloin tapahtui? kysyi rouva.
— Eipähän muuta kuin että hän oli vähällä puukottaa erästä miehistäni, siinä kaikki, vastasi perämies. Englantilaiset merimiehet eivät pidä veitsistä.
Nostaen hattuaan lähti hän taasen rantaan, käskien minun ottamaan jonkun astian mukaani, noutaakseni osamme illallisesta. Tein niin ja palattuani kysyi rouva Reichardt minulta, miksi olin aikonut lyödä merimiestä puukolla? Kerroin hänelle koko tapahtuman. Hän sanoi minun tehneen väärin ja kysyi, enkö muistanut raamatun kehoitusta palkita paha hyvällä.
— Kyllä, mutta eikö se tarkoita vääryyksiä meitä itseämme kohtaan? Annoin anteeksi Jacksonille, mutta tässähän vain estin merimiehen tekemästä pahaa toiselle.
— Toiselle! Puhut Nerosta, ikäänkuin se olisi järkevä olento, jonka henki on yhtä arvokas kuin ihmisenkin. En tahdo kyllä väittää, että mies teki oikein, ja olihan luonnollista, että suutuit nähdessäsi tehtävän pahaa eläimelle, josta niin paljon pidät, mutta onhan toki suuri ero ihmisen ja eläimen hengen välillä. Eläin kuolee ja loppuu siihen, mutta ihmisellä on kuolematon sielu, joka ei milloinkaan kuole, eikä mikään muu kuin itsepuolustus oikeuta ihmistä tappamaan. Eikö raamatussa sanota: "Elä tapa!"?
Sitten keskusteli hän asiasta kauan kanssani ja sai minut ymmärtämään, miten väärässä olin ollut, jonka myönsinkin.
22. Hylätyt.
Päätin nyt kertoa hänelle vyöstä, johon timantit olivat kätketyt, joten olin pakotettu ensin lyhyesti puhumaan siitä, mitä Jackson oli sanonut. Hän kuunteli. Kerrottuani kaikki, sanoin:
— Mitä nyt teen, kun he eivät sano voivansa ottaa arkkua mukaansa, vyötänkö vyön ympärilleni, vai panenko sen kääryyn? Eli tahdotteko te kantaa sitä edestäni, niinkuin äitinikin tekisi, jos hän eläisi?
Hän ei vastannut vähään aikaan, mutta sanoi vihdoin paremmin itsekseen kuin minulle:
Kuinka tutkimattomat ovat sinun tiesi, oi Jumala!
En silloin ymmärtänyt — olen jälkeenpäin ajatellut ja hän on minulle itsekin sanonut, kuinka suuri hänen kummastuksensa oli, tullessaan tuossa säädyttömässä, pienessä metsäläisessä, joka eli yksinään asumattomalla saarella, tuntemaan hyvästä perheestä polveutua van pojan, vaikka tämä ei siitä tiennyt, ja jolla oli hallussaan suuri omaisuus, joka joskus maailmassa vielä; oli kuuluva hänelle. Oli varmaa, että hänen mielenkiintonsa minuun lisääntyi vain tunti tunnilta sitä myöten kuin kertomukseni edistyi.
— Hyvä, vastasi hän, jos tahdot luottaa minuun niin otan kyllä vyösi huostaani. Valitkaamme huomenna arkusta kaikki semmoinen, jonka tahdot ottaa mukaan, ja järjestäkäämme sitten kaikki niinkuin haluat.
Keskustelimme vielä noin tunnin, jonka jälkeen hän meni majaan; poistuttuaan varjostimen taakse sanoi hän, ettei hän välittänyt Nerosta, joten voin mennä nukkumaan milloin halusin. Kun en halunnut lähteä miestenkään luokse, tottelin häntä ja panin nukkumaan. En kuitenkaan saanut unta pitkään aikaan, sillä miehet melusivat hirveästi juopotellessaan. Eroaminenkin Nerosta painoi kovasti mieltäni, vaikka rouva Reichardt oli saanut minut melkein vakuutetuksi siitä, että eläin pois lähdettyäni alkaisi jälleen elää luonnollista elämäänsä, eikä ikävöisi minua.
Seuraavana aamuna nousin aikaisin ja menin Neron kanssa pyydystämään tarvitsemiamme kaloja. Jätin muutamia kalliolle aamiaiseksi merimiehille, jotka makasivat kaikki sikeässä unessa, ja palasin sitten majaan valmistamaan omaa ruokaamme. Rouva Reichardt tuli pian luokseni ja kun olimme syöneet aamiaisen, ehdotti hän, että istuttaisimme loputkin perunoistamme ennen kuin alkaisimme ottaa tavaroita arkusta. Kun kaikki perunat oli paloiteltu, kiipesimme rotkoon ja saimme työmme tehdyksi ennen päivällistä. — Ainoastaan muutamat miehistä olivat hereillään, sillä he olivat juopotelleet kauan viime yönä. Perämies oli yksi niistä, jotka olivat hereillään, ja hän kysyi minulta, mitä arvelin ilmasta, olisiko kaunista vielä huomennakin, jolloin he aikoivat panna veneen esille. Vastasin myöntävästi ja läksin rouva Reichardt'in kanssa majalle, panin kihvelin pois ja vedin arkun kentälle, valitakseni sieltä ne tavarat, jotka aioin ottaa mukaani.
Niitä valikoidessamme ja väliin puhellessamme tulivat miehet hakemaan kuivattuja lintuja, voidakseen sitten huomenna saada ne pian veneeseen; kahdella kerralla olivat kaikki kannetut rannalle.
— Oletteko syöneet kaikki perunat, jotka kannoitte tänne? kysyi yksi miehistä. — Meillä on vähänlaisesti ruokavaroja.
Rouva Reichardt vastasi, ettei meillä ollut mitään jäljellä.
— Vai niin, sanoi mies. Perämies pitää parhaana, että viette eläimenne lahteen pyydystämään loput kaloista, jotka keitämme evääksi ennen lähtöämme, koska ne riittävät ruoaksemme ainakin pariksi päiväksi.
— Hyvä, vastasin; tulen heti sinne.
Menin, ja puolen tunnin kuluttua oli Nero pyydystänyt kaikki kalat, jolloin palasimme majaan. — Rouva Reichardt valikoitsi parhaimmat vaatteet, jotka hän kääri kovaksi kääröksi ja ompeli yhteen vahvalla langalla. Kaikki kirjani jätti hän pois, niin myös kiikarin ja kaikki tarvekaluni. Kysyin, kantaisinko ne jo rantaan, mutta hän vastasi, että ehdimme aivan hyvin huomennakin, kun lähdemme. Hän otti sitten Jackson'in vuoteen alta olevasta kuopasta vyön ja ne muut siellä olevat esineet. Sittenkuin rouva Reichardt oli ne tarkastanut, sanoi hän ottavansa ne kaikki huostaansa. Kellon ja muut pienemmät esineet pani hän koriinsa, mutta vyön otti hän mukaansa vuoteeseen ja kätki sen sinne.
Hän oli hyvin vaiteliaana ja ajatuksissaan. Kysymykseeni, Veisinkö kihvelin, vasaran ja sankon rantaan, vastasi hän:
— Ei, anna niiden vaan olla siksi, kunnes olemme valmiit lähtemään, veneelle. Ehdimme ne viedä silloinkin.
Vähän myöhemmin toi perämies meille kalaa, jota he olivat keittäneet illalliseksi, ja syötyämme menimme maata.
— Tämä on viimeinen yö, Nero, jonka nukumme yhdessä, sanoin suudellessani ystävääni. Ajatellessani eroa, tulivat kyyneleet silmiini. Mutta eihän sitä voi auttaa. — Nukuin kuitenkin pian kiertäen käsivarteni Neron ympärille.
Mennessäni ulos seuraavana aamuna oli ilma hyvin kaunis ja heikko tuuli sai meren pinnan juuri väreilemään. Koska rouva Reichardt ei ollut vielä noussut, menin yksinäni uimarantaan ja näin siellä kaikki miehet täydessä työssä. Vene oli tyhjennetty; airot, mastot ja purjeet nostetut kalliolle ja kokka käännetty merta kohden. Miehet seisoivat valmiina, nostaakseen sen kallionkielekkeen yli. Kuivatut linnut olivat vierekkäin rommitynnyrin kanssa ja kalat valmiiksi paistettuina suuressa ruoka-astiassa. Nuo kuusi vesitynnyriä olivat myöskin siellä ja perämies riiteli juuri muutamien miesten kanssa siitä, kuinka monta niistä täytettäisiin vedellä. Hän tahtoi saada ne kaikki täytetyiksi, mutta miehet arvelivat kolmenkin riittävän, koska veneeseen muuten tulisi liiaksi painoa. Vihdoin sai perämies tahtonsa läpi. — Miehet ottivat kukin tynnyrinsä ja menivät majalle vettä hakemaan. Seurasin niitä, auttaakseni astioiden täyttämisessä ja katsoakseni, etteivät ne tekisi mitään ilkeyttä, sillä miehet näkyivät olevan hyvin levottomia ja pahalla tuulella. Pelkäsin niitten tekevän pahaa Nerolle, joka oli siellä, jos en olisi niitä hillitsemässä. Kun tynnyrit olivat täytetyt, jossa meni aikaa ainakin noin puoli tuntia, koettivatkin he ottaa kiinni linnut, tappaakseen ne, mutta uroot lensivät tiehensä ja naaraat kätkin minä vuoteeseen, joka oli erotettu varjostimella ja jonka vieressä rouva Reichardt istui. Kaikki näkyivät pelkäävän ja kunnioittavan tätä naista, jonka paljas katsekin näkyi tekevän paremman vaikutuksen kuin perämiehen puhe.
— Emme sinua tarvitse, sanoi yksi miehistä heidän mennessään rantaan vesitynnyrit olallaan. Minkä tähden et ole rouvan kanssa? Sinustahan on tullut oikea naisten sankari, saatuasi valkoiset housut jalkaasi.
Muut miehet hänen seurassaan nauroivat tälle sukkeluudelle.
— En ole nyt täällä miksikään hyödyksi, jota vastoin voin auttaa teitä tuolla alhaalla.
Miehet asettivat vesitynnyrit kalliolle ja valmistautuivat perämiehen johdolla työntämään venettä vesille. Mastot pantiin kölin alle rulliksi ja koska vene nyt oli tyhjä, oli se hyvin kevyt. Se oli niin sanottu valaanpyyntivene, rakennettu siihen tarkoitukseen, suippo kummastakin päästään ja melalla ohjattava. Se ei ollut hyvinkään suuri, mutta siihen mahtui helposti seitsemän henkeä ja mastot ja purjeet olivat hyvät — kaksi isoa purjetta ja mesaani. — Miehet tarttuivat veneen laitoihin ja minuutissa oli se lykätty vahingoittumattomana mereen. Kiinnitettyään sen nuorilla kallionnokkaan, sanoi perämies minulle:
— Kas niin, poikaseni, emme tarvitse sinua nyt enää. Voit mennä majalle niin kauaksi, kunnes olemme valmiit, jolloin lähetän hakemaan rouvaa ja sinua.
— Mutta voinhan olla hyödyksi täällä, vastasin, kun sitä vastoin tuolla ylhäällä en toimita mitään.
Perämies ei vastannut ja miehet menivät rommitynnyrille, vyöryttivät sen veneelle, nostivat veneen laidalle ja laskivat sen veneeseen pitkällä valaanpyyntinuoralla, joka heillä sattumalta oli mukanaan. Saatuaan rommitynnyrin asetetuksi veneen keskelle, jossa se otti suuren tilan, ulottuen laidasta laitaan ja kohoten paljon korkeammalle istumia, hakivat he vesitynnyrit, joista kolme asetettiin rommitynnyrin etu- ja kolme takapuolelle veneen pohjalle.
— Siihen tulee liiaksi painoa tuon veden tähden, sanoi yksi miehistä.
— Se on helposti autettavissa, vastasi perämies. Jos olisit sanonut siihen tulevan liiaksi painoa rommin tähden, niin olisit ollut enemmän oikeassa, mutta te teette tietysti, niinkuin tahdotte, otaksun minä.
Sitten järjestyksessä sovitettiin muonavarat veneeseen. Kala-astia pantiin vesitynnyrien päälle keskiveneeseen ja linnut peräpuolelle. Pino ylettyi pian laitojen tasalle ja perämies sanoi:
— Olisi parempi panna loput tänne keulaan; rouvahan ei mahdu istumaan ollenkaan, jos noin teette.
— Ei, ei, sovitelkaa ne vain kaikki perään, vastasi yksi miehistä jurosti. Rouva saapi istua, missä saattaa; hän ei ole meitä yhtään parempi.
— Pannaanko tämäkin mukaan? kysyin perämieheltä, osottaen pyyntinuoraa.
— Ei, ei, se täytyy meidän jättää, sanoi yksi veneessä olevista miehistä; tulemmehan muutenkin sullotuiksi kuin sillit tynnyriin. Ja kuule, Jim, nosta veneestä pois se vanha sahakin ja naulalaatikko, mitä me niillä teemme.
Sitten pystytettiin mastot ja vantit kiinnitettiin. Raa'at ja purjeet nostettiin veneeseen ja kiinnitettiin mastoihin valmiiksi nostettavaksi. Vene oli nyt aivan valmis lähtemään, rautakattila ja pari kolme muuta esinettä olivat vain vielä otettavat mukaan.
— Otammeko mesaanin, kysyi eräs miehistä, näyttäen mastoa, joka oli kalliolla?
— Emme, se purjehtii yhtä hyvin ilmankin, vastasi perämies; jätetään se. Ja nyt pojat, ojentakaa airot tänne.
Ne vietiin veneeseen, mutta niitä ei, keskellä olevan tynnyrin vuoksi, voitu panna pohjalle, vaan ainoastaan neljä airoa ja yksi keksi sidottiin paljon vaivan ja väittelemisen jälkeen veneen ulkopuolelle ja muut jätettiin kalliolle.
Perämies rupesi nyt neuvottelemaan miesten kanssa jostakin, jota miehet näyttivät vastustavan. En voinut kuulla, mitä asia koski, mutta perämies näytti hyvin vihaiselta ja pahantuuliselta. Vihdoin löi hän vihoissaan hattunsa kallioon ja sanoi:
— Siitä ei voi seurata mitään hyvää, ja muistakaa sanani, että sellaisesta ei ole ikinä ennen ollut eikä milloinkaan vast'edes ole mitään hyötyä. Tehkää niinkuin tahdotte, sillä olettehan kaikki minua vastaan, mutta sanon vielä kerran, että siitä ei hyvä seuraa.
Perämies istuutui sitten syrjään kalliolle, painoi päänsä polviin ja kätki kasvot käsiinsä.
Mies, jonka kanssa perämies oli riidellyt, meni toisten luokse veneeseen ja rupesi hiljaa keskustelemaan, katsoen samalla, etten ollut kuuluvilla.
Parin minuutin kuluttua erosivat he ja eräs niistä sanoi minulle:
— Nyt, poikaseni, olemme valmiit. Mene majaan hakemaan tavaroitasi ja rouvan koria. Sano hänelle, että odotamme.
— Kihveli ja mesaani ovat siellä, sanoin; tuonko nekin tänne?
— Tuo vain, sekä pari kolme hylkeennahkaa rouvalle istuimeksi.
Lähdin matkaan, iloissani ajatuksesta saada lähteä saaresta. Kärsivällisyyteni olikin jo melkein loppunut sinä aikana, kun tavaroita sijoitettiin veneeseen. Kiiruhtaessani ylöspäin kuulin kovaa rähinää ja perämiehen vihaista puhetta. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan, mutta rähinä lakkasi ja minä jatkoin matkaani. Tapasin Neron kentällä ja pysähdyin hetkeksi sitä hyväilemään.
— Hyvästi nyt, Nero rukkani, emme saa enää milloinkaan nähdä toisiamme. Sinun täytyy palata merelle ja pyydystää kalaa itsellesi. Ja silmäni kyyneltyivät suudellessani eläintä jäähyväisiksi.
Menin sitten majaan, missä rouva Reichardt näkyi tyynesti odottavan.
— Ne ovat nyt aivan valmiit lähtemään ja lähettivät minut teitä hakemaan, mutta minun täytyy kantaa rantaan purje ja muutamia hylkeennahkoja teille istuimeksi. Voin kyllä kantaa molemmat, jos te voisitte ottaa kääröni. Oletteko ottaneet vyön?
— Kyllä, vastasi hän, olen aivan valmis. Käärön voin kyllä kantaa, sekä kirjat, kiikarin ja loimen. Mutta meidän täytyy sitoa nahat yhteen ja kääriä purje tangon ympärille, muuten et voi niitä kantaa.
Irroitimme purjeen ja laitoimme sen kantovalmiiksi. Käärimme kokoon kaksi parasta hylkeennahkaa ja sidoimme ne yhteen siimankappaleella, jonka jälkeen olimme aivan valmiita. Heitin kantamukseni selkääni, rouva Reichardt otti toiset tavarat, niinkuin hän oli ehdottanut ja niin jätimme majan mennäksemme rantaan.
— Hyvästi Nero, hyvästi linnut, hyvästi maja ja hyvästi kasvitarha! sanoin mennessäni kentän poikki ja käskettyäni vapisevalla äänellä Neroa pysymään paikoillaan. Sitten käänsin pääni rantaan päin, tuijotin ja huudahtaen pudotin kantamukseni, nostaen hämmästyksestä käteni ylös.
— Katsokaa! huusin toverilleni. Katsokaa! toistin vieläkin.
Hän katsoi sinne ja näki yhtä hyvin kuin minäkin veneen, noin puolen peninkulman päässä lahdesta kaikki purjeet ylhäällä kiitämässä navakassa tuulessa, joka vei sitä poispäin seitsemän tahi kahdeksan peninkulman vauhdilla tunnissa.
Ne olivat jättäneet meidät, olivat hylänneet meidät. Huusin kuin hullu: Pysähtykää, pysähtykää! Ja nähdessäni, kuinka turhaa se oli, heittäysin kalliolle ja pyörryin.
— Oi! valitin vihdoin tultuani taas tuntoihini.
— Frank Henniker, kuulin lempeän, lujan äänen sanovan.
Aukasin silmäni ja näin rouva Reichardt'in seisovan vieressäni.
— Se on Herran tahto ja sinun täytyy kärsivällisesti mukaantua siihen, jatkoi hän.
— Mutta niin julmaa, niin petollista, vastasin, katsoen katoavan veneen jälkeen.
— Hyvin julmaa ja hyvin petollista, myönnän sen, mutta jättäkäämme heidät Jumalan tuomittaviksi. Mitä armahtavaisuutta voivat he häneltä odottaa, kun eivät ole itse sitä osoittaneet? Sanon sinulle avoimesti, että luulen meillä hylätyssä tilassamme olevan paremman tällä saarella kuin tuossa veneessä. Ne ovat ottaneet epäsovun, huolettomuuden ja kohtuuttomuuden siemenet mukaansa hankkeeseen, joka vaatii mitä suurinta viisautta, mielenmalttia ja sopua; ja pelkään, että heillä on hyvin pienet mahdollisuudet pelastua vaarallisesta tilastaan. Se on mielipiteeni ja ajattelin heti, kuultuani niitten löytäneen rommiastian, että väkijuomat veisivät heidät perikatoon. Sanon vielä kerran, ettei vene pääse milloinkaan määräpaikkaansa ja että he surkeasti tuhoutuvat. Jumala on sallinut, että he jättivät meidät tänne, ja uskon että se oli niin määrätty hyödyksemme.
— Mutta, vastasin katsoessani venettä, olin niin väsynyt täällä olooni, ikävöiden niin kovasti pois, ja nyt saan jäädäkin tänne. — Ja ne ottivat kaikki ruokavaramme, kaikki kalatkin lahdesta. Kuolemme nälkään.
— En luule, vastasi hän, ainakin toivon toista, luottakaammeJumalaan.
En voinut häntä kuunnella, sillä sydämeni oli pakahtua. Nyyhkytin ja kätkin kasvoni käsiini.
— Kaikki ovat poissa, huusin; muita ei ole jäljellä kuin te ja minä.
— Onpahan, vastasi hän, on yksi.
— Kuka? kysyin ja katsoin häneen.
— Jumala, joka on kanssamme kaikkialla.
23. Sairaana.
Kuulin, mitä hän sanoi, mutta pääni oli niin sekaisin, etten ymmärtänyt hänen sanojaan. Istuin liikkumatta paikoillani. Vähän ajan kuluttua sanoi hän taasen:
— Frank Henniker, nouse ja kuuntele minua.
— Me kuolemme nälkään, mumisin.
Sanottuani tämän, tuli yksi linnuistani takaisin mereltä, kantaen nokassaan suurta kalaa, jonka rouva Reichardt otti siltä pois, niinkuin oli nähnyt minunkin tekevän, jolloin lintu lensi taasen hakemaan uutta. Heti sen jälkeen tulivat toisetkin kaksi lintua tuoden kaloja, jotka toverini myöskin otti haltuunsa.
— Katso, miten kohtuuton ja kiittämätön olet, huomautti hän. Täällä ruokkivat linnut meitä kuin korppi Eliasta korvessa, ja sinä epäilet Jumalan armoa ja sääliväisyyttä. Tässä on meille jo yhdeksi ateriaksi.
— Pääni — voi päätäni, vaikeroin; se halkeaa ja tuntuu niinkuin joku raskas paino vyöryisi siellä sisällä en voi nähdä mitään.
Niin olikin. Mielenliikutus oli ajanut veren päähäni ja tajunta katosi nopeasti. Rouva Reichardt polvistui viereeni ja nähtyään asian olevan niin kuin olin sanonut, meni hän majaan hakemaan jotakin riepua, jonka hän kasteli vedessä ja kääri pääni ympärille. Olin liikkumatonna ja melkein tunnotonna noin puolituntia, jona aikana hän monesti kasteli käärettä kylmään veteen ja hautoi päätäni, siksi kunnes vähitellen tulin tajuihini. — Kun ilma pysyi kauniina ja meri tyynenä, jatkoivat linnut kalojen pyytämistä. Rouva Reichardt otti ne melkein kaikki huostaansa, kunnes hänellä oli tusinan verran puolen, jopa koko naulankin painavia kaloja.
Olin vielä puoleksi horroksissa, kun Neron kylmä kuono ja hengitys koskettivat kasvojani. Lemmikkini murina herätti minut ja aukaisin silmäni.
— Nyt olen jo parempi, sanoin rouva Reichardt'ille. — Te olette ollut niin hyvä.
— Niin, olet parempi, mutta sinun täytyy vielä olla hiljaa. Luuletko voivasi mennä vuoteellesi?
— Minäpä koetan, vastasin ja nousin pystyyn hänen avullaan, mutta päästyäni jaloilleni olisin kaatunut, jos hän ei olisi minua tukenut. Hänen avullaan pääsin kumminkin vuoteelleni, johon heti vaivuin.
Hän laittoi päänaluksen korkeammaksi ja pani sitten kylmän kääreen, niinkuin ennenkin.
— Koeta nyt nukkua, jos voit. Kun heräät, on minulla jo päivällinen valmiina.
Kiitin häntä ja ummistin silmäni. Nero ryömi viereeni vuoteelle ja niin nukuin, pitäen kättäni hänen päänsä päällä, melkein auringonlaskuun asti, jolloin taasen heräsin paljon virkeämpänä, tuntien vain vähäsen päänkipua.
Rouva Reichardt istui vieressäni.
— Olet parempi nyt, sanoi hän. Voitko syödä vähän päivällistä? Minun täytyy päästä Neron ystäväksi, sillä se on vastustanut oikeuttani tulla vuoteesi lähelle ja sen hampaat näyttävät hyvin vaarallisilta. Mutta annettuani sille kalojen suolet, kun niitä perkkasin, tulimme jo paremmiksi ystäviksi. — Tässä on päivällisesi.
Rouva Reichardt antoi minulle vähän hiilillä paistettua kalaa, jota söin hyvällä halulla.
— Te olette hyvin hyvä tehdessänne työtä minun puolestani, kun minun sen sijaan pitäisi työskennellä teidän puolestanne, mutta nyt teidän ei tarvitse enää sitä jatkaa.
— Kun paranet, niin teen vaan osani, vastasi hän, ja osani olen aina tekevä. En voi elää työttömänä ja olen kylliksi vahva tekemään kaikkea. Mutta puhukaamme siitä vasta huomenna, jolloin kai jo olet aivan terve, toivon minä.
— Voin jo aivan hyvin, mutta olen niin väsynyt.
— Sinun täytyy luottaa Jumalaan, poika rukka. Rukoiletko milloinkaan häntä?
— Kyllä, olen koettanut joskus, mutta en tiedä oikein, miten minun pitäisi. Jackson ei minulle sellaista opettanut.
— No, silloin opetan minä. Rukoilisinko nyt meidän molempien puolesta?
— Kuunteleeko Jumala teitä? Mitä sanoittekaan aamulla juuri vähää ennen pyörtymistäni?
— Sanoin sinulle, että on täällä muitakin kuin me ainoastaan, nimittäin hyvä ja armollinen Jumala, joka on kanssamme kaikkialla ja on aina valmis auttamaan, jos pyydämme.
— Tehän sanoitte minulle, että Jumala asuu tähtien tuolla puolella.
— Poika raukka, puhut, niinkuin Jumala olisi sellainen, joka ollen kaukana poissa, ei voisi kuulla rukouksiamme. Ei, niin se ei ole. Hän on aina hengessä luonamme, kuuntelee rukouksiamme ja lukee jokaisen salaisen ajatuksen sydämestämme.
Vaikenin hetkeksi ja ajattelin, mitä hän oli sanonut. — Vihdoin sanoin:
— Rukoilkaa sitten häntä.
Rouva Reichardt polvistui, rukoillen kirkkaalla äänellä ja palavalla hartaudella, epäröimättä ja keskeytymättä. Hän rukoili turvaa ja apua hädänalaiseen tilaamme — kaikkea, mitä tarvitseisimme elääksemme, onnellista pelastusta saarelta. Hän pyysi meille voimaa olemaan tyytyväisiä ja kärsivällisiä siihen asti, kun hän auttaisi meitä, rukoili että voisimme panna kaiken luottamuksemme ja toivomme häneen ja napisematta tyytyä siihen, joka näytti olevan hänen tahtonsa.
Tuo oli minulle jotakin aivan uutta ja hän oli niin kaunis siinä palavasti rukoillessaan, että kyyneleet kohosivat silmiini. — Noin minuutin kuluttua sanoin:
— Nyt muistan, tai ainakin luulen muistavani, sillä tuon aikuiset asiat ovat minulle kaikki hämärät, että äidilläni oli, niinkuin teilläkin, tapana polvistua viereeni ja rukoilla. Ah, miten toivonkaan, että minulla olisi äiti!
— Lapseni, vastasi hän, lupaa minulle tulla hyväksi ja tottelevaiseksi pojaksi, niin rupean äidiksesi.
— Ah, rupeatteko, — niinkö hyvä olette? Kyllä; lupaan, mitä vain haluatte, ja teen työtä puolestanne päivin ja öin, jos tarvitaan. Teen vaikka mitä, jos vain rupeatte äidikseni.
— No, koetan sitten täyttää äidin velvollisuudet sinua kohtaan, vastasi hän; se on päätetty. Mutta nyt on parempi, että koetat nukkua, jos voit.
— Kyllä, kiitoksia teille. Nyt koetan nukkua, hyvää yötä.
24. Kalastaminen.
Aamulla heräsin aivan parantuneena eilisestä pahoinvoinnistani ja olin ulkona ennen rouva Reichardt'ia, joka vielä viipyi verhon takana, jonka hän oli jälleen pystyttänyt maatapanoni jälkeen. Oli kaunis aamu, meri väreili heikossa tuulessa ja aurinko paistoi kirkkaasti. Olin terve ja onnellinen. Sytytin valkean ja paistoin kalaa aamiaiseksi, koska niitä näkyi olevan tarpeeksi jäljellä. Laitoin sitten siimani kuntoon pyydystääkseni muutamia suurempia kaloja lammikkooni, jonka aioin taasen asuttaa. Rouva Reichardt tuli majasta ja tapasi minut leikkimässä Neron kanssa.