Olin työskennellyt kauan aikaa saadaksemme viettävän tien rannan varmemmille kallioille, joille oli aikomukseni rakentaa venelaituri siltä varalta, että joku laiva sattuisi tulemaan tarpeeksi likelle saarta ja lähettäisi veneen maihin. Se oli hyvin kovaa työtä ja sain siinä käyttää sekä kuokkaa että lapiota, ennenkuin se valmistui. Tiestä tuli jonkunlainen viettävä kuja, ehkä liian jyrkkä ja vaivaloinen huonoille kiipeilijöille, mutta erinomaisen mukava äidilleni ja minulle, jos joskus saisimme tilaisuuden matkustaa kaukaiseen kotiimme. Ajattelin tähän aikaan usein mahdollisuutta rakentaa jonkunlainen vene, joka voisi kantaa meidät ja tarpeeksi ruokavaroja matkaa varten läheisimmälle suurelle saarelle. Puhuin rouva Reichardt'ille asiasta, mutta hän piti mahdottomana, että voisimme ilman työkaluja ja tuntematta vähääkään veneitten rakentamistaitoa rakentaa sellaisen aluksen, jolla voisimme turvallisesti purjehtia, osaamatta edes hoitaa sitä aavalla merellä. Sitten kuvasi hän vielä niitä vaaroja, joihin pienessä veneessä voisimme joutua, jos meri alkaisi lainehtia, tahi jos emme pääsisikään saareen toivotussa ajassa.
Vaikeudet eivät kumminkaan minua peloittaneet, eivätkä masentavat esitykset saaneet minua vakuutetuksi. Ajattelin ensin rakentaa lautan kaikista kallioille ajautuneista laudankappaleista, mutta tarkastettuani naulavarastoni, huomasin sen aivan riittämättömäksi tarkoitukseen ja minun täytyi luopua yrityksestäni tällä tavalla toteuttaa aikeeni.
Sitten aioin kaataa jonkun suuren puun ja kovertaa sen polttamalla. Mutta enhän ollut tähän asti nähnyt saarella muuta kuin pensaita. Olin aivan varma, ettei yhtään puuta kasvanut niin likellä vettä, että voisin sitä käyttää, ja jos onnistuisinkin kaatamaan jonkun suuren puun ja kovertamaan sen tarkoitukseni mukaiseksi, niin ei minulla olisi mitään keinoja, joilla saisin sen veteen.
Kumminkaan en tahtonut kokonaan luopua lempituumastani. Ajattelin saarella kasvavia pajupensaita ja kuvittelin mielessäni, että voisin letittämällä ne lujasti yhteen, tehdä jonkunlaisen rungon, jonka päälle pingoittaisin hylkeennahkoja. Työskentelin useampia viikkoja ja käytin kaikki taitoni ja suurimman osan kärsivällisyyttäni valmistaessani esinettä, jonka muodosta ja ominaisuuksista minulla oli hyvin hämärät käsitykset.
Vihdoin onnistuin valmistamaan jonkunlaisen, joka vähäsen muistutti sitä venettä, jolla valaanpyytäjän väki oli tullut saarelle ja lähtenyt sitten pois, mutta se ei ollut neljäsosankaan kokoinen ja niin kevyt, että voin helposti kantaa sen kalliolle tekemälleni laiturille. Koettaessani sitä huomasin sen vuotavan hirveästi ja se näytti muutenkin olevan niin viallinen, että olin pakotettu vetämään sen taasen maalle ja purkamaan sen.
Pyysin neuvoa rouva Reichardt'ilta, ja vaikka hän ensin näkyi katselevan yritystäni hyvin vastenmielisesti, niin antoi hän kumminkin minulle koko joukon neuvoja, miten pieniä veneitä rakennetaan ja nahkoja ja muita esineitä tehdään vedenpitäviksi. Kuuntelin tarkkaavaisesti kaikkea, mitä hän sanoi, ja alotin sitten uudelleen työni suuremmalla taidolla.
Valmistin nyt vahvan, molemmista päistä melkein terävän ja niin paljon kuin suinkin veneen kölin mallisen kehyksen. Pingoitin sen molemmille puolille linnunrasvassa lionneita purjeenkappaleita ja päällystin sitten kaiken hyvin kuivilla, vedenpitävillä hylkeennahoilla. Veneen pohjalle levitin parkinkappaleita ja kiinnitin niihin muutamia lautoja, jotka olivat ajautuneet maihin haaksirikkoutuneista laivoista. Lopuksi laitoin siihen muutamia istuimia ja luulin silloin tehneeni kaikki, mitä tarvittiin.
Sain sen pian veteen ja iloitsin nähdessäni sen kelluvan mainiosti. Mutta minullahan oli vielä paljon tekemistä. Eihän minulla ollut airoja eikä purjeitakaan. Muistin valaanpyytäjien vara-airot ja mesaanin, mutta ne olivat liian suuret. Mutta voivathan ne olla mallina, joiden mukaan tekisin uudet ja niin valmistuikin määrätyssä ajassa oikein leveälapaiset airot, joiden toivoin jotenkin hyvin vastaavan tarkoitustaan, vaikkapa ne olivatkin karkeatekoiset.
Seuraava vaikeus oli saada selville, miten airoja käytettäisiin, ja sain tehdä monta kömpelöä koetta, ennenkuin osasin soutaa oikealla tavalla. Taaskin toverini, joka ei milloinkaan ollut jättänyt mitään kerran näkemäänsä huomioon ottamatta, näytti minulle, miten venettä käsitellään.
Pian tulin niin käteväksi, että voin soudella lahdessa sinne tänne ja käännellä venettäni, minne halusin. Sitten otin Neron veneeseen matkustajaksi ja se näytti palkitsemista ansaitsevalla tavalla nauttivan tästä uudesta huvituksesta. Mutta vene heilahtikin, kääntäessäni sitä, jolloin Nero koetti muuttaa paikkaa, ja menetteli siinä niin varomattomasti, että heti kaaduimme ja pulikoitsimme pian lahdessa kumossaolevine veneinemme.
Koska se oli niin kevyt, käänsin sen helposti taasen kohdalleen ja huomasin sen ehyeksi ja aivan vedenpitäväksi.
34. Haikalojen hätyyttämänä.
En voinut taivuttaa rouva Reichardt'ia tulemaan veneeseeni, koska ensimmäisen matkustajan kohtalo, jota hän oli rannalta katsellut, pidätti häntä tekemästä matkaa niin epäsuotuisissa olosuhteissa.
Niin pian kuin vaatteeni olivat kuivaneet, olin valmis uuteen ja vielä uskalletumpaan kokeeseen. En tahtonut erota Nerosta, vaan annoin sen maata veneen pohjalla, missä voin pitää sitä tarkasti silmällä. Paitsi Neroa, otin mukaani lintuni, jotka itsestään lensivät luokseni ja istuutuivat ympärilleni. Soutaessani eteenpäin katselivat ne niin kovin tyhmän näköisinä ympärilleen, että minulta pääsi suuri nauru.
— Lieköhän, sanoi rouva — Reichardt, milloinkaan — näillä vesillä ennen nähty tuollaista venettä, tuollaisine väkineen? Nuori metsäläinen kapteenina, kesy hylje perämiehenä ja parvi lintuja laivamiehinä on kai kummallisin seikkailijaseurue, mikä milloinkaan on kellunut valtamerellä?
Olin itse melkein silmiinpistävin tässä kummallisessa joukossa. Päälläni ei ollut muuta kuin monesta kohden paikatut purjekangashousut, ja pitkäksi kasvanut musta tukkani valui kiharoina olkapäilleni. Aurinko oli polttanut ihoni niin ruskeaksi, ettei sitä voinut verratakaan rouva Reichardt'in ihoon, joka oli aina ollutkin hyvin vaalea. Hän sanoikin minulle usein, että minun olisi sentähden hyvin vaikeata vaatia nimitystä "eurooppalainen", mutta kukaan ei kieltäytyisi sanomasta minua: "Pieneksi Metsäläiseksi", niinkuin hänkin joskus leikillä teki.
Näin komeana ja näine seuralaisineni sousin kumminkin lahdesta merelle, aikoen kiertää saaren ympäri. Lähtiessäni matkalle huiskutti rouva Reichardt kättään ja kehoitti niinkauan kuin olin kuuluvissa, minua olemaan hyvin varovainen, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri palatakseen, niinkuin luulin, majalle.
Päivä oli tavattoman kaunis. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan ja merenpinnalla tuskin väreilyäkään. Kaikki näytti siis suosivan hankettani, sillä jos olisi vähäisenkään tuullut, olisi aaltojen loiske kallioihin ollut suurena esteenä matkani mukavuudelle ja turvallisuudelle. Vesi oli sitäpaitsi niin kirkasta, että suuresta syvyydestä huolimatta voin selvästi nähdä hiekkapohjasta simpukat ja erilaiset, hyvinkin kummallisen näköiset kalat, jotka vilahtelivat veneen alla, sen mennessä eteenpäin. Iloitsin keinumisesta ja erilaisten silmiini sattuvien esineitten katselemisesta. Joka aironvedolla liukui keveä vene melkein huomaamatta eteenpäin. Nero makasi niin hiljaa, aivan kuin ensimmäinen matka olisi opettanut sille, miksi pitää pysyä liikkumatonna veneessä, ja linnut osoittivat silloin tällöin tyytyväisyyttään kirkaisten kovasti tahi räpyttäen kiivaasti siipiään.
Tällä tavalla jatkoimme matkaamme seikkailuitta siihen asti, kunnes olin mereen pistävän, edessäni seinänä kohoavan kallioniemekkeen tähden pakotettu soutamaan ulommas, kiertääkseni sen. Sousin sentähden ulommaksi ja sain paremman tilaisuuden katsella saarta kuin milloinkaan ennen. Tunsin kaikki mielipaikkani; rotko, metsä, kauniitten köynnöskasvien peittämä maja ja kukkia täynnä oleva kasvitarha näyttivät hyvin miellyttäviltä. Korkeat, jylhät kalliot, jotka kaikilta puolilta ympäröivät saarta, lisäsivät suuruudellaan näköalan vaikutusta.
Suureksi kummakseni näin rouva Reichardt'in kiireesti rientävän muutamaan rannan kohtaan, joka minun pian piti sivuuttaa. Ymmärsin silloin, että hän aikoi seurata minua paikalta toiselle, nähdäkseen kaikki, jos joku onnettomuus sattuisi minua kohtaamaan ja ollakseen apuna, jos sattuisin sellaista tarvitsemaan. Huusin hänelle ja hän huiskutti kättään vastaukseksi. Kääntyessäni niemen ympäri kummastuin suuresti tullessani äärettömän suurien haikalojen parveen. Jos joutuisin kosketuksiin jonkun kanssa niistä, niin olisin mennyttä miestä, sillä heilakka veneeni kaatuisi silloin varmaan. Ja jos päästäisin yhdenkään näistä hirviöistä lähelleni, riittäisi jo yksikin puraiseminen, kuten Jackson oli vakuuttanut, tappamaan "pienen metsäläisen". Muistelin rouva Reichardt'in varoituksia ja aloin melkein uskoa, että olisi ollut parempi seurata hänen neuvoaan ja pysytellä uimalahdessa. Jatkoin kumminkin matkaani ja panin kaikki taitoni liikkeelle pysyäkseni erossa odottamattomista vihollisistani.
Vasta silloin, kun olin tullut keskelle parvea, näkyivät haikalat huomaavan, että heidän lähistöllään oli jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, mutta niin pian kuin ne täydellisesti huomasivat, mikä tunkeilija oli, tulivat ne hyvin levottomiksi, kiisivät parvissa sinne ja tänne pannen veden lainehtimaan, niin että sain käyttää kaiken taitoni pysyttääkseni veneen suunnassaan.
Ne sukelsivat, hyökkäsivät edes ja takaisin, pukkivat toisiaan, niinkuin minusta näytti, kaikkea muuta kuin ystävällisessä mielessä, mutta pysyen vielä jonkun matkan päässä veneestä, mistä olin suuresti kiitollinen. Sousin voimaini takaa, päästäkseni niin pian kuin suinkin erilleni noin ikävistä naapureista, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Ne tulivat uiden veneen jäljessä, sukeltaen sitten päästyään muutamien metrien päähän ja nousten pinnalle muutamien silmänräpäysten kuluttua keulan edessä, ikäänkuin estääkseen minua jatkamasta matkaani.
Sousin kumminkin eteenpäin ja ne katosivat, näyttäytyäkseen kuitenkin heti veneen kaikilla puolilla. Ne tulivat nähtävästi rohkeammiksi, joka lisäsi levottomuuttani, ja lähestyivät yhä enemmän venettä, joka oli joka minuutti kaatua niitten hypyistä ja hyppelehti kevyesti kuin korkki levottomilla aalloilla.
Kapteeni ei ollut ainoa, joka alkoi pelätä. Linnut olivat hyvin levottomia ja ainoastaan ankaroilla käskyillä sain Neron pysymään makaavassa asennossaan jalkaini juuressa. Niitten vaisto varoitti niitä lähestyvästä vaarasta ja minä sain lohduttautua sillä, että ainoastaan oma ajattelemattomuuteni oli saattanut minut tukalaan asemaani ja että apua ei ollut mistään saatavissa, jos uhkaavat viholliseni todella ryhtyisivät hyökkäämään.
Joka silmänräpäys tulivat haikalat liikkeissään rajummiksi ja tunkeilemisessaan rohkeammiksi. Tuskin jaksoin enää pitää venettä kulussa ja estää vettä tulemasta sisään. Linnut, oltuaan hetken levottomia, olivat vihdoin lentäneet muutamalle läheiselle kalliolle ja Nero alkoi murista ja näykkiä, ajatellen nähtävästi vapautua väkisin pakkoasemastaan, nähdäkseen, mikä vaara uhkasi.
Koettaessani hyväilyillä saada sitä pysymään alallaan, tunsin veneen yhtäkkiä saavan hirveän sysäyksen pohjaansa, niin että se nousi ilmaan, heittäen Neron, minut ja airot eri suunnille.
Meidän putoamisestamme syntyvä läiskäys hajoitti kai pedot hetkeksi, koska uidessani muudatta kalliota kohti, olin sen jo melkein saavuttanut, ennenkuin jälleen huomasin haikaloja.
Silloin juuri näin suuren hirviön hyökkäävän kimppuuni ja ajattelin jo olevani mennyttä kalua. Se kääntyi selälleen avatakseen suuren kitansa ja seuraavassa hetkessä olisi se niellyt minut.
Ollessani tässä vaarallisessa asemassa näin erään eläimen hyökkäävän minun ja haikalan väliin, käyden urhoollisesti pedon kimppuun. Se oli Nero, ja silloin näin viimeisen kerran uskollisen ystäväni. Sen tullessa väliin oikealla hetkellä pääsin uimaan eräälle kallionsyrjälle, jossa olin täydellisesti turvassa. Pysyttelin kiinni eräässä lujassa meriruohokimpussa, ollen joka hetki putoamaisillani veteen, jota jalkani melkein koskettivat.
Koko parvi oli nyt ympärilläni. Ensin kiinnittivät ne huomionsa veneeseen ja airoihin, jotka ne pukkivat aivan melkein sen kallion juurelle, mistä olin saanut tilapäisen pakopaikkani. Niin pian kuin ne näkivät minut, jättivät ne nämä esineet rauhaan ja niitten saaliinhimo ja raivo näkyi tulevan kymmenkertaiseksi. Ne hyökkäsivät kimppuuni yhdessä joukossa ja olin pakotettu nostamaan jalkani korkealle, koska muuten joku noista parista kymmenestä ammottavasta kidasta, jotka innoissaan saadakseen suupalankaan jäsenistäni, kurottautuivat toistensa yli, olisi purrut ne poikki.
Tätä metsästystä kesti muutamia minuutteja. Hätäni oli kauhea. Luulin ponnistuksieni irroittaneen meriruohokimpun ja pelkäsin sen ensi hetkessä antavan perään, jolloin saaliinhimoinen lauma allani alkaisi minusta tapella ja repisi minut kappaleiksi. Huusin keuhkojeni koko voimalla, pelottaakseni ne pois, mutta kun ne luultavasti näkivät yhtä hyvin kuin minä itsekin, etten voinut päästä pakoon, lopettivat ne vain silloin raivokkaat kokeensa päästä kiinni jalkoihini. Sen sijaan asettuivat ne puoliympyrään ympärilleni katsellen minua ylöspäin käännetyillä silmillään, joissa näytti olevan pirullinen ilme, ja kuin odottaen, että heikko tuki, jossa pysyttelin kiinni, katkeaisi.
Epätoivoissani rukoilin hartaasti ja tein sen enemmän jättääkseni sieluni Jumalan haltuun kuin toivoen pelastua niin hirveästä ja uhkaavasta vaarasta. Noitten saaliinhimoisten hirviöitten katseet näyttivät pilkkaavan hartauttani. Tunsin miten meriruohon juuret alkoivat irtaantua, ja tiesin, että pieninkin liikkumiseni kiiruhtaisi vain tuhoani.
Tällä hetkellä kuulin huudettavan nimeäni. Rouva Reichardt oli vuoren huipulla korkealla yläpuolellani ja minä vastasin epätoivon koko innolla. Sitten seurasi jonkun raskaan esineen läiskähtäminen veteen ja kuulin hänen pyytävän minua koettamaan päästä erään likellä olevassa vuoren halkeamassa kasvavan pensaan luokse.
Katsoin alaspäin. Kaikki haikalat olivat kadonneet, mutta tietäen niitten pian tulevan takaisin, en menettänyt hetkeäkään pelastautuakseni sillä tavalla kuin oli neuvottu. Rouva Reichardt oli heittänyt suuren kiven haikalaparveen ja siitä syntynyt kova läiskähdys oli ne karkoittanut. Ennen niitten takaisintuloa olin saanut pensaasta kiinni ja kiepahtanut aivan turvalliseen paikkaan.
— Jumalalle kiitos, hän on pelastettu, kuulin rouva Reichardt'in huudahtavan.
Haikalat palasivat, mutta kun ne näkivät toivotun saaliinsa kadonneen, uivat ne hiljaa merelle päin.
— Oletko hyvin vahingoittunut, Frank? huusi hän nyt minulle.
— En, en ole saanut naarmuakaan, vastasin.
— Kiitä sitten Jumalaa pelastuksestasi, lisäsi hän.
Kiitin Jumalaa ja rouva Reichardt yhtyi rukouksessaan minuun. On vaikeata kuvitella hartaampaa kiitosta.
35. Rouva Reichardt'in kertomus pakanoista.
Olin useita kertoja pyytänyt rouva Reichardt'ia lopettamaan kertomuksensa, mutta hän oli aina näyttänyt hyvin vastahakoiselta siihen. Siihen liittyi varmaan paljon ikäviä tapauksia, joita hän ei olisi tahtonut muistella. Vihdoinkin eräänä iltana istuessamme yhdessä, hän neuloen ja minä kutoen verkkoa, jonka taidon hän oli minulle opettanut, käärisin taasen puheen kertomukseen, jonka toverini oli jättänyt kesken. Hän huokasi syvään ja näytti surulliselta.
— On aivan luonnollista, että odotat sitä minulta, poikani, sanoi hän, mutta et voi aavistaa, miten suurta tuskaa sellaisten surullisten tapausten muisteleminen minulle tuottaa. Koska kumminkin annoin sinun toivoa saada kuulla koko kertomuksen, niin koetan täyttää pyyntösi.
Vakuutin olevani valmis odottamaan siksi, kunnes hänestä olisi hauskempaa kertoa loppu mieltäkiinnittävästä historiastaan.
— Mitään hauskaa se ei minulle milloinkaan ole, vastasi hän surullisesti, ja mielelläni unhottaisin sen kokonaan, jos vain voisin, mutta se on mahdotonta. Voin mukaantua siihen yhtä hyvin nytkin kuin joskus toisten. Alan sentähden kertoa miten minulla pitkällä matkallamme Sandwichsaarille oli hyvä tilaisuus tutkistella mieheni luonnetta. Hän oli hyvin muuttunut ensimmäisen eromme jälkeen, mutta hänellä oli vielä jäljellä kiitollinen, totuutta ja puhtautta rakastava mielensä, joka oli kiinnittänyt minut häneen lapsena. Pyhä innostus näytti nyt nostavan hänet tavallisia ihmisiä korkeammalle. Tuskin milloinkaan sain hänet houkutelluksi puhumaan muusta kuin uskonnollisista asioista, joita hän käsitteli niin vakavalla ja ylentävällä tavalla, että oli mahdotonta olla innostumatta hänen kaunopuheliaisuudestaan.
Hän näkyi käsittävän kutsumuksensa suuruuden, joka ikäänkuin teki hänet niitten rohkeitten, Jumalan lähettiläiden kaltaiseksi, jotka muinoin olivat kohottaneet kristinopin lipun Euroopan pakanakansojen keskelle. Hän piti pitkiä puheita lähetystoimensa tärkeydestä ja siitä suosiosta, jota oli hänelle osoitettu, kun hänet oli valittu niin suureen ja vastuunalaiseen tehtävään.
Oli selvää, että hän mieluummin oli tahtonut lähteä tuon raakalaiskansan luo, jonka hän toivoi saavansa käännytetyksi, kuin tulla Englannin rikkaimman hiippakunnan piispaksi. Ja kumminkin, tämän innostuksen ohella, olivat hänen kasvonsa hyvin surulliset ja hänen esitelmänsä surunvoittoiset, ikäänkuin hän jo silloin olisi aavistanut vaaraa. Pyhäin kirkkaus hänen silmissään oli yhdistetty marttyyrikruunuun. Hän näkyi odottavan onnetonta loppua pappis-uralleen, ja pitävän sitä luonnollisimpana ja sopivimpana palkkana vaivoistaan.
Hänen puheensa pelottivat minua usein ja hänen viittailunsa vaaroista olivat minusta alussa hyvin loukkaavia, mutta vähitellen totuin enemmän näihin hirveisiin aavistuksiin ja pidin niitä vain ärrytetyn mielen tuskallisina kuvitteluina.
Tällä tavalla kului pitkä matkamme ja vihdoin saavuimme perille määräpaikkaamme. Näky, joka kohtasi meitä maihin tullessamme, oli niin kummallinen, että luulin melkein tulleeni johonkin uuteen maailmaan. Mitä rehevin — erilainen kasvullisuus, jollaista en milloinkaan ennen ollut nähnyt, kummalliset rakennukset, alkuasukkaitten omituinen väri ja niitten kummalliset puvut, kaikki herätti minussa mitä suurinta ihmettelyä.
Samalla kun mieheni koetti ahkerasti opiskella kansan kieltä, tutkistelin minä heidän tapojaan tottumuksineen, ja molemmat edistyimme nopeasti.
Niin pian kuin he alkoivat minua ymmärtää, koetin päästä naisten, erittäinkin ylhäisempien miesten vaimojen ystäväksi, ja vaikka olin alussa enemmän uteliaisuuden kuin kunnioituksen esineenä, jatkoin kuitenkin ponnistuksiani ja onnistuinkin pääsemään hyviin väleihin monen kanssa.
Huomasin heidät taitamattomiksi kaikessa, mitä sivistyneessä maailmassa sanotaan tiedoksi, ja heidän sielunsa olivat surkuteltavassa pimeydessä. Heidän uskontonsa oli hullunkurista ja mieletöntä epäjumalain palvelemista.
Koetin usein saada heitä ymmärtämään suurempia totuuksia, valmistaakseni tietä pyhälle uskollemme, mutta suurin osa kuulijoistani ei voinut käsittää, mitä niin mielelläni heille opetin.
Jatkoin kuitenkin hurskasta työtäni antamatta ponnistusteni heikentyä. Koetin kaikella tavalla hyödyttää heitä ja heidän perheitään; hoidin heitä, heidän sairastaessaan, annoin heille pieniä lahjoja heidän tullessaan terveeksi, ja osoitin heille kaikkea ystävyyttä, jonka arvelin suotuisesti vaikuttavan heidän villiin luonteeseensa. Tällä tavalla jatkoin hyväntekeväisyyttäni siksi, kunnes olin tilaisuudessa auttamaan erästä nuorta, kaksitoistavuotiasta tyttöä, joka oli erään ylhäisen päällikön vaimon nuorin sisar. Hän oli nyrjähdyttänyt nilkkansa ja oli kovissa tuskissa, kun tulin, mutta käyttämällä sopivia keinoja tein hänet pian terveeksi. Tästä hetkestä alkaen kiintyi Hooloo, joksi häntä sanottiin, lämpimästi minuun, ja kun huomasin hänen luonteensa avonaiseksi ja ystävälliseksi, koetin innolla lisätä sitä hyvää vaikutusta, jonka olin häneen tehnyt.
Mieheni koetti myöskin päästä hyviin väleihin heimon miesten kanssa. Hän oli taitava koneseppä ja lääkäri, jotka taidot olivat hänelle ponnistuksissaan suureksi avuksi. Myöskin hänellä oli alussa suuria vaikeuksia voitettavinaan, saadakseen opetuksensa oikein arvostelluksi. Hän koetti kartuttaa heidän mukavuuksiaan laittaa hyödyllisiä maanviljelystyökaluja ja yleensä ohjata heitä sivistyksen vaatimiin elämänehtoihin. Hän rakensi itselleen talon, istutti kasvitarhan ja viljeli vähän maata, jossa hän koetti näyttää heille erotuksen oman taitonsa ja heidän taitamattomuutensa välillä. Suuresti ne näkyivät kyllä ihmettelevän, mutta tekivät kumminkin edelleenkin omalla tavallaan.
Hän esiintyi myöskin lääkärinä ja koska hän oli lukenut paljon lääketiedettä ja tutkinut yksinkertaisempaa kirurgiaa, niin onnistui hän kuumetaudin ja keihäänhaavojen parantamisessa joskus oikein hyvin. Aikojen kuluessa kasvoi hänen maineensa niin, että useat päälliköistä lähettivät häntä aina hakemaan, jos joku heistä tai heidän perheistään sairastui. Koska he olivat tyytyväisiä siihen, mitä hän heille teki, niin alkoivat kaikki alkuasukkaat päälliköistä lähtien kohdella häntä hyvin kunnioittavasti.
Kerran tarvitsi kuningas hänen apuaan. Häntä vaivasi jonkunlainen ähky, jota eivät maan lääkärit osanneet parantaa. Mieheni antoi hänelle lääkkeitä ja viipyi niin kauan hänen luonaan, että ne tekivät toivotun vaikutuksen, jolloin hän pian parani. Tästä oli seurauksena, että kaikki sandwich'iläisen majesteetin hovin jäsenet, kuningattaresta alhaisimpaan palvelijattareen asti, pyysivät tohtoria antamaan heille samaa lääkettä, vaikka he kaikki olivat nähtävästi aivan terveitä. Hän onnistui tyydyttämään heidät ainoastaan pienillä annoksilla sekotuksestaan, jonka hän tiesi aivan vaarattomaksi, ja he selittivät sen nautittuaan tulleensa paljon terveemmiksi.
Hänen maineensa oli nyt niin kasvanut, että hänen kaikki pyyntönsä täytettiin mielellään. Ensin halusi hän saada luokseen muutamia lapsia, opettaakseen heille semmoista, josta olisi hyötyä sekä heille itselleen että kaikille heidän kansalaisilleen, ja kun tähän vaikeuksitta suostuttiin, niin avasimme pojille ja tytöille koulun, jossa opetimme heille ensimmäisiä sivistyksen alkeita.
Koska huomasimme tällä tavalla edistyvämme hyvin, aloimme vähitellen kehittää alkuperäistä suunnitelmaamme: teroittaa kristinoppia. Kun tätä ei vastustettu ja Reichardt sitäpaitsi saavutti suuren vaikutusvallan koko yhteiskunnassa, ulotutti hän opetuksensa myös vanhempiinkin ihmisiin ja koetti syvällä vakaumuksellaan käännyttää heidät kristinuskoon.
Kuitenkaan emme olleet päässeet niin pitkälle kohtaamatta melkoista vastustusta. Heidän epäjumalankuviensa ylenkatsominen oli kiukuttanut niitä, joilla oli etua kansan taikauskosta ja joiden arvo riippui sen säilyttämisestä. Tehtiinpä valituksia siitäkin, että opetimme uutta uskontoa, joka oli vihamielinen niille jumalille, joita he esi-isineen olivat palvelleet, ja mahtava puolue syntyi saattaakseen meidät perikatoon.
Mieheni kutsuttiin päällikkökokoukseen vastaamaan niihin syytöksiin, joita oli häntä vastaan tehty. Nuo vanhat epäjumalanpalvelijat esiintyivät häpäisten hänet ja uhkasivat hirviömäisten jumaliensa rangaistuksella, koska hän oli valehdellut kansalle ja pettänyt sitä vilpillisillä puheilla ja vierailla tavoilla.
Kun miestäni senjälkeen kehoitettiin puolustautumaan, selitti hän ensin tuomareille palvelemansa Jumalan ominaisuuksia: miten hän oli luonut avaran taivaan, tähdet, vuoret, joet ja meren, miten hänen äänensä kuului ukkosessa ja silmänsä salamoivat leimahduksissa. Sitten kertoi hän Jumalan hyvyydestä ihmisiä, etenkin Sandwich'saarten asukkaita kohtaan: miten hän oli luonut heidät nauttimaan elämästään tässä kauniissa maassa ja katselemaan Jumalan asunnon taivaan ihanuutta. Sen jälkeen kuvasi hän niitä jumalia, joita he tähän asti olivat palvelleet, kysyi, kuinka ne olivat tehdyt ja mitä sellaiset kuolleet kappaleet voivat heidän hyväkseen vaikuttaa, selitti niitten voimattomuutta millään tavalla joko hyödyttää tahi vahingoittaa heitä, muistutti heitä niistä hyvistä töistä, joita hän oli voinut osoittaa heille sen kaikkivoivan Jumalan avulla, jota hän palveli ja kysyi: oliko hän milloinkaan tehnyt heille muuta kuin hyvää?
Tämä hänen puheensa teki edullisen vaikutuksen useimpiin kuulijoihin, mutta voimakkaan vastapuolueen jäsenet, joilla oli suuri vaikutusvalta, keskeyttivät hänet usein hirveillä huudoillaan.
Useimmat päälliköistä vastustivat hänen rankaisemistaan. He muistivat ne edut, joita heillä oli hänen taidostaan lääkärinä ja suuremmasta viisaudestaan kaikissa muissakin asioissa, jotka kansa menettäisi, jos hänet tuomittaisiin kuolemaan.
Siitä oli seurauksena, että mieheni sallittiin loukkaamattomana palata kokouksesta, suureksi pettymykseksi kaikille vihollisilleen, jotka tuskin voitiin hillitä käymästä häneen käsiksi.
Koulumme toiminta jatkui kuitenkin ja useat lasten vanhemmista antoivat kastaa itsensä.
Kasvatimme nuorisoa opettamaan veljiään ja siskojaan, toivoen sillä tavalla voivamme perustaa lähetysasemia saaren toisiinkin osiin, jonne välistä teimme huvimatkoja.
36. Herra Reichardt'in murha.
Kului useita vuosia näissä suotuisissa olosuhteissa. Varmasti vakuutettuna asemastaan Herran valittuna palvelijana antautui mieheni kokonaan sille suurelle asialle, joka oli hänen päämääränään. Välistä en nähnyt häntä moneen päivään ja ollessamme yhdessä, oli hän usein niin hajamielinen, ettei hän näyttänyt huomaavan läsnäoloani. Onnistuessani saamaan hänet puhumaan itsestään, voi hän kertoilla laajalti siitä sanomattomasta onnesta, jota hän tunsi lähestyessään tehtävänsä loppua. En ollut ymmärtävinänikään hänen tarkoitustaan, vaikka selvästi käsitin, että hän vihjasi uskoonsa pian tapahtuvasta lopustaan, jonka käsityksen hän oli saanut jo silloin, kun hän antautui tähän tehtäväänsä.
Koetin vapautua levottomuudestani muistelemalla kaikkia niitä vaaroja ja vaikeuksia, joita jo olimme kokeneet, mutta en voinut kumminkaan estää sydäntäni vapisemasta kuullessani hänen puhuvan tästä aineesta, ja kun hän oli poissa luotani, tunsin usein kuolettavaa tuskaa siihen asti, kun hän palasi. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään todellista syytä pelkooni ja koetin vakuuttaa itselleni, ettei mitään vaaraa ollut olemassa. Todennäköisesti olisinkin kai siinä onnistunut, jos ei mieheni niin usein olisi vihjaillut erostamme. —
Tässä tuli rouva Reichardt niin kovin liikutetuksi, että viipyi hetken aikaa, ennenkuin hän voi jatkaa kertomustaan. Vihdoinkin onnistui se hänelle, mutta kyyneleistä, jotka vuosivat hänen kalpeille poskilleen, näin, kuinka liikutettu hänen mielensä oli niistä kauheista tapauksista, joita hänen täytyi muistella.
— Keskellä menestystämme, perustettuamme seurakunnan, kastettuamme satoja miehiä, naisia ja lapsia, saatuamme kunnollisen paikan jumalanpalveluksillemme ja rakennettuamme tilavan kouluhuoneen, joissa molemmissa lukuisasti ja ahkerasti käytiin, tulivat muutamat eurooppalaiset laivat lyhyelle vierailulle luoksemme, ja heti niitten lähdön jälkeen alkoi tuo hirmuinen maanvaiva "isorokko" raivota kansan keskuudessa. Sekä lapset että aikuiset sairastuivat ja niin pian kuin yksi kuoli, sairastui tusina toisia.
Alkuasukkaat rupesivat pian äärettömästi pelkäämään ja miestäni pyydettiin tautia tukahduttamaan, koska he olivat vakuutetut siitä, että hänellä oli voimaa siihen. Hän teki kaikki, mitä hän suinkin vain voi, mutta onnettomuudeksi ei se riittänyt. Hänen määräyksiään sopivista toimenpiteistä taudin vastustamiseksi seurattiin harvoin ja kuolema niitti vain yhä uusia uhreja. Mieheni viholliset yllyttivät kansaa häntä vastaan, sanoen hänen häväisseen heidän jumaliaan ja sillä tavalla tuottaneensa maalle jumalien vihan. Kansa alkoi napista ja syytää kirouksia, jotka pian muuttuivat rajuiksi uhkauksiksi miestäni kohtaan.
Hän saarnasi heille alistumista Jumalan tahtoon, mutta alistuminen ei kuulu metsäläisten hyveisiin. Hän oli väsymätön sairasten hoitamisessa, mutta juuri ne, joista hän piti suurinta huolta, kuolivat pikemmin. Vihamielisyys häntä kohtaan yltyi joka tunti. Raivostuneet villit heiluttivat raskaita nuijiaan ja uhkasivat häntä terävillä keihäillään, mutta hänen silmänsä eivät rävähtäneet milloinkaan, hänen poskensa eivät kalvenneet, hän kulki vain tietään huolimatta ympärillään raivoavista vihan intohimoista, ja ylisti mielessään Jumalaa.
Tuli sitten sunnuntai ja jumalanpalveluksemme oli melkein lopussa. Emme voineet kerskata lukuisesta kuulijakunnasta, sillä toisia oli kuollut, muutamat olivat matkustaneet sisämaahan ruttoa pakoon ja toiset taasen olivat karttaneet paikkaa kansalaisten uhkausten peloittamina. Muutamat lapset ja pari kolme vaimoa olivat ainoat kuulijat, jotka olivat kokoontuneet opettajansa ympärille.
Veisasimme juuri virttä, kun raivostunut ja mieletön villilauma hyökkäsi pieneen kappeliimme, huutaen ja ulvoen kauhealla tavalla ja puistellen aseitaan, ikäänkuin vihollisen päälle hyökätessä. He ottivat mieheni kiinni keskellä hartaustoimitusta.
Kiiruhdin esiin suojellakseni häntä niiltä lukuisilta aseilta, jotka olivat kohdistettuina häneen, mutta he raastoivat minut tukastani takaisin ja hirveästi huutaen ja hyppien kuin mitkäkin hornanhenget hyökkäsivät mieheni kimppuun nuijin ja keihäin.
Reichardt ei ruvennut vastarintaan ollenkaan. Hän risti vain kiinteämmin kätensä ja katsoi taivaaseen hartaammin, jatkaen veisuutaan, jonka hän oli alottanut ennen heidän tuloaan. Sekään ei viivyttänyt hänen kohtaloaan.
Villit murskasivat hänen päänsä, jolloin hänen verensä purskahti päälleni, olin nimittäin tunkeutunut uudestaan hänen lähelleen, ja luulen, että olisin saanut jakaa hänen kohtalonsa, jollen olisi pyörtynyt nähdessäni tuon julman verityön.
Kuulin sitten, että joku mahtava päällikkö oli sekaantunut asiaan. Minut oli kannettu pois enemmän kuolleena kuin elävänä ja olin kauan pysynyt sellaisessa tilassa. Tarpeeksi voimistuttuani voidakseni matkustaa, käytin hyväkseni muutaman kotiinpalaavan valaanpyytäjän satunnaista vierailua saarella ja pyysin päästä mukaan matkustajaksi. Kapteeni kuuli surullisen tarinani, ottaen minut sitten laivaansa niin pian kuin voi, ja näytti oikeata merimiehen osanottoa kärsimyksiini. Olisin palannut Englantiin hänen kanssaan, mutta tultuamme tämän saaren leveysasteelle puhkesi hirmuinen myrsky ja olimme pakotettuja turvautumaan veneisiin. En tiedä, mihin kapteeni miehineen joutui, sillä veneet erosivat toisistaan melkein heti, kun läksimme hylystä, mutta toivon heidän turvallisesti päässeen maihin ja olevan nyt omassa isänmaassaan.
Mihin nuo toiset, jotka toivat minut tänne sinun sytyttämiesi tulien opastamana, ovat joutuneet, en tiedä. Mutta en luule mahdolliseksi, että he, veneen ollessa niin raskaassa lastissa kuin se oli saaresta lähtiessä ja väen ollessa siinä tilassa, voivat saavuttaa sitä kaukaista saarta, johon he suuntasivat matkansa.
Rouva Reichardt'in kertomus teki minuun syvän vaikutuksen. En ihmetellyt enää hänen kalpeita kasvojaan enkä hänen surullista ulkomuotoaan, joka alussa oli niin silmiinpistävä. Hän oli kärsinyt hirveästi ja hänen kärsimyksensä olivat siksi tuoreita, että niitten jättämä jälki näkyi vielä hänen luonteessaan.
Ajattelin paljon hänen kertomustaan ja ihmettelin, mikä sai ihmiset lähtemään mukavista kodeistaan ja matkustamaan merien yli tuhansien peninkulmien päähän, toivossa käännyttää uuteen uskoon joukon petollisia metsäläisiä, jotka ensimmäisten vihollisuuksien puhjetessa varmaan heidät tappaisivat.
37. Kauheassa vaarassa.
Elämämme kului sillä tavalla vaihtelevissa töissä, keskusteluissa ja opiskeluissa.
Rouva Reichardt ei opettanut minulle ainoastaan uskontoa, vaan kaikkia niitä muitakin oppiaineita, joita hän vähäsenkään taisi, ja sillä tavalla opin keskustelujemme avulla paljon kielioppia, maantiedettä, tähtitiedettä, kirjoitusta, laskemista, historiaa ja siveysoppia, niinkuin olisin saanut oppia koulussakin, jos en olisi ollut pakotettu olemaan tällä autiolla saarella.
Ei tarvinne mainita, että yhä vieläkin halusin lähteä sieltä pois. Olin jo kauan ollut kyllästynyt paikkaan, vaikka me yhteisillä ponnistuksilla olimme hankkineet itsellemme monta mukavuutta, jota emme ennen olleet osanneet toivoakaan. Majamme olimme muodostaneet uudestaan jonkunlaiseksi maalaishuvilaksi, joka todellakin oli kaunis kukka- ja köynnöskasvipeitteineen. Kasvitarhamme lisäsi sen suloa vielä paljon, sillä majan läheisyyteen olimme istuttaneet kaikki saarella kasvavat kukat ja muutamia pensaita, jotka hyvällä hoidolla olivat pian kasvaneet suuriksi ja suojelivat nyt majaa tuulilta.
Olin rakentanut jonkunlaisen aitan perunain ja risujen säilyttämiseksi, ja häkin linnuille, joita oli nyt suuri parvi. Kasvitarhan ympärille olimme pystyttäneet aidan, niin että me, kuten rouva Reichardt sanoi, näytimme saaneen asunnon omassa, rakkaassa Englannissamme, sen sijaan, että olimme sulettuna pienelle saarelle, tuhansien peninkulmien päähän siitä kodista, josta niin mielellään keskustelimme.
Vaikka toverini puhui aina rakkaudella isänmaastaan ja olisi varmaan mielellään sinne palannut, ei hän kumminkaan milloinkaan valittanut kovaa kohtaloaan olla kuin vankina pienellä saarella, erotettuna ystävistään ja sukulaisistaan. Vieläpä oli hänellä tapana moittia minua vankina olomme tuottamasta kärsimättömyydestä ja kiittämättömyyttäni kaikesta hyvästä, jota nautimme.
— Ettekö te sitten ollenkaan toivo saada lähteä tältä saarelta? kysyin eräänä päivänä.
— Käyttäisin ilolla — ensimmäistä tilaisuutta, joka tarjoisi minulle onnellisen matkan Englantiin, vastasi hän. — Mutta minä odotan kärsivällisesti oikeata hetkeä. Ei ole ainoastaan hyödytöntä surra pidennetyn olomme tähden, vaan se on sitäpaitsi Jumalan voiman epäilemistä, ettei hän voisi viedä meitä täältä. Ole varma, ettei hän ole suojellut meitä näin kauan ja niin monista vaaroista, hylätäkseen meidät silloin, kun parhaiten tarvitsemme hänen apuaan.
Koetin etsiä lohtua tuollaisista kuvitteluista, mutta ehkä ei nuori mieli voi niin helposti mukaantua sellaiseen, josta se ei pidä, sillä en voi sanoa, että tulin tyytyväiseksi kohtalooni.
Hätä ensimmäisellä matkallani oli peloittanut minua toista kertaa tekemästä samanlaista koetta, mutta korjasin siitä huolimatta veneeni, tein sen lujemmaksi ja laitoin siihen jonkunlaisen kalasäiliön. Silloin kun meressä ei näkynyt haikaloja, soutelin tavallisesti jonkun matkan päähän onkimaan.
Suurtyöni kumminkin kalastamisen helpottamiseksi oli verkko, jonka olin rouva Reichardt'in avulla onnistunut kutomaan. Tähän aikaan oli hän voittanut pelkonsa ja seurasi minua kalastusmatkoillani. Hän voi soutaakin laskiessani verkkoa ja auttoi minua sen nostamisessa veneeseen.
Ensi kerralla, kun nostin verkkoa veneeseen, pelkäsin veneen kaatuvan. Kalasäiliö oli täynnä ja useat suuret kalat, jotka olin irroittanut verkosta, hyppivät ja telmivät veneen pohjalla. Se alkoi vajota syvemmälle kuin oli mukavaa meille kummallekaan ja olin pakotettu heti heittämään suurimman osan saaliistamme mereen. Sousimme sitten varovaisesti maihin iloisina siitä, että voimme saada niin paljon elintarpeita milloin vain halusimme.
Rouva Reichardt seurasi minua myöskin maamatkoillani. Olimme yhdessä tarkastaneet melkein koko saaren. Päätarkoituksenamme oli hakea kukkia kasvitarhamme kaunistukseksi ja usein toimmekin jonkun lisäyksen kokoelmaamme. Koska toverini osasi vähän kasvioppia, selitti hän minulle eri lajien nimet, heimon ja ominaisuudet, jonka tähden kävelymatkamme olivat hyvin hauskoja.
Ulkonäkömme nauratti usein meitä molempia, sillä pukujamme olisivat varmaan vieraat henkilöt pitäneet hyvin kummallisina. Kumpikaan meistä ei käyttänyt sukkia eikä kenkiä, sillä sellaisia ei meillä ollut, emmekä voineet niitä mistään hankkiakaan, mutta sensijaan käytimme hylkeennahkasäärystimiä ja sandaaleja, suojellaksemme itseämme kaktuskasvien lehdiltä ja piikeiltä, joiden välistä meidän oli matkoillamme pujottautuminen. Toverillani oli päässään sokerikeon muotoinen hylkeennahkalakki ja suojeli hän ihoansa auringolta jonkunlaisella päivänvarjon tapaisella, jonka olin tehnyt hänelle.
Näillä matkoilla oli hän puettu karkeisiin purjekangashousuihin, sillä hänen oma pukunsa olisi ollut riekaleina, ennenkuin olisimme päässeet pensaikossa puolenkaan peninkulman päähän. Lisäksi kantoi hän yllään lyhyttä, miehenliiveistä tekemäänsä nuttua ja pumpulialushametta.
Minulla taasen oli päässäni leveälierinen, kuivatuista ruohoista tehty hattu, jonka itse olin letittänyt. Ylläni oli hyvin kulunut hylkeennahalla paikattu merimiesnuttu ja samalla tavalla paikatut purjekangashousut.
Vaikka huvimatkamme olivatkin aivan vaarattomia, kuljetimme kuitenkin aseita mukanamme. Toverini kehoituksesta olin tehnyt itselleni hyvän ja vahvan jousen nuolineen ja harjoitellut niin ahkerasti pilkkaanampumista, että olin jo melko taitava sen käsittelemisessä. Minulla oli nyt jonkunlaisessa pussissa seljässäni useita kovasta puusta valmistettuja nuolia, joista muutamien kärjet olin varustanut terävillä ruodoilla ja toisten rautanauloilla. Tupessa vyölläni kannoin ameriikkalaista puukkoani, jota käytin kaivaessani kasveja maasta. Olallani kannoin saarella kasvavasta, pitkästä ruohosta tekemääni koria, jossa säilytin kaikki löytämämme aarteet, ja joustani pidin kädessäni.
Paitsi päivänvarjoaan oli toverillani toisessa kädessään pitkä sauva ja olaltaan riippui pieni laukku, jossa tavallisesti oli vähän virvokkeita, sillä hän sanoi aina, ettei voinut edeltäpäin tietää, mitä sattuisi tapahtumaan, joka viivyttäisi paluutamme, ja sentähden oli hyvä pitää vähän evästä mukanaan. Ateriamme oli hauskimpia keskeytyksiä päivän työssä. Istuuduimme johonkin rauhalliseen nurkkaan, missä kukat tuoksuivat ja pensaikko suojeli auringolta. Söimme siinä kuivattua kalaamme, maistelimme lintujamme, paistoimme perunoita pikku nuotiolla ja lopuksi huuhdoimme kaiken menemään pullollisella raikasta vettä, joka olikin ateriamme virkistävin kohta.
Niinkuin jo äsken sanoin, olin tullut jousen käytössä hyvin taitavaksi, josta oli meille välistä ollut suurtakin hyötyä lintujen pyydystämisessä.
Käytin sitäpaitsi taitoani toiseen tarkoitukseen, joka teki minut hyvin tyytyväiseksi. Vanhoilla vihollisillani haikaloilla oli vielä tapana suurin parvin vierailla muutamassa rannikkomme osassa, mutta niin pian kuin osasin asettani käyttää, asetuin niin lähelle kallionreunaa kuin vaaratta voin tehdä, ja valittuani uhrini tähtäsin sen ylempään uimaevään ja ammuin, jolloin tavallisesti osasinkin tarkoittamaani paikkaan, mistä seurasi, että haikalat taasen sillä kertaa katosivat.
Vihasin noita eläimiä niin sanomattomasti, koska ne olivat peloittaneet minua muistorikkaalla löytömatkallani ja tappaneet Nero-lemmikkini, että päätin käydä sotaa niitä vastaan niin kauan kuin vain voin valmistaa jousia ja yksikään haikala oleskelisi rannikolla.
Olimme niin usein kuljeskelleet saaren ristiin rastiin, ettemme uneksineetkaan mistään vaarasta. Emme olleet milloinkaan nähneet muita eläimiä kuin vanhoja ystäviämme hylkeitä, jotka pysyttelivät rannalla. Samanlaiset linnut kuin nekin, joita meillä oli, olivat melkein ainoat, jotka kävivät saarella, mutta joskus olimme sentään nähneet aivan toisenlaisiakin lintuja, joista olin ampunut muutamia.
Näillä matkoillamme katselin sentähden aina jotakin vierasta lintua, koettaakseni ampumataitoani. Jos lintu sattui olemaan syötäväksi kelpaava, oli se varmasti tervetullut, mutta jos ei ollutkaan, niin sain siitä sentään hetkeksi ajanvietettä, kun rouva Reichardt sanoi minulle sen nimen ja selitti sen elämäntavat.
Olimme löytäneet luonnollisen laakson, joka sijaitsi niin alhaalla, ettei sitä voinut huomata, ennenkuin oli tullut aivan sen lähistölle. Päästäkseen sinne täytyi laskeutua erästä jyrkkää pensaita kasvavaa mäkeä. Laakson pohjalla oli kai maa hyvin hedelmällistä, sillä siellä kasvoi melkoisen suuria puita, suurena vastakohtana kaikille pensasmaisille kasveille saaren muissa osissa. Tätä täplää sanoimme "Onnellisten laaksoksi" ja siitä tuli mielipaikkamme.
Muistelen eräällä tällaisella matkallamme syöneemme päivällisen, useita tunteja ensin haettuamme kasveja, joita olimme saaneetkin aikamoisen kimpun. Ateriamme jäännökset olivat erään suuren puun alla, jonka varjossa olimme levähtäneet.
Olimme juuri saaren vastakkaisella puolella, noin neljännespeninkulman päässä merestä. Paikalla kasvoi paljon harvinaisia kukkia ja rouva Reichardt oli poistunut vähän matkan päähän tarkastaakseen kaikkea nähtävää. Katsellen puihin ja pensaisiin ympärilläni nähdäkseni jotakin uutta, poistuin sillä aikaa vastakkaiseen suuntaan ja hiivin juuri muutamien noin kahdentoista metrin päässä olevien pensaitten ympärillä, joista olin kuulevinani visertelyä, kun kuulin kovasti huudettavan.
Pyörähdin äkkiä ympäri ja näin rouva Reichardt'in, joka nähtävästi aivan kuolemaisillaan pelosta kiiruhti vastaani. Hän oli menettänyt päivänvarjonsa ja sauvansa, hänen lakkinsa oli pudonnut päästä ja hänen kiivaasta juoksusta irtautunut pitkä tukkansa liehui tuulessa.
Ensin en huomannut mitään, joka olisi aiheuttanut tämän äkkinäisen pelon, mutta hetken kuluttua kuulin risahduksia pensaikosta, josta hän tuli, ikäänkuin joku raskas ruumis olisi laahautunut niitten läpi, ja samalla näyttäytyikin oikein kauhea hirviö. Se lähestyi kiivaasti pitäen päätään noin kolmen metrin korkeudella maasta ja kita ammollaan. Halkinaista kieltään liikutti se suurella nopeudella. Sen ruumis oli kauhean pitkä ja tavallisen puun paksuinen. Eriväriset suomut peittivät sen kaikkialta, ja se kiemurteli pitkin maata epätasaisissa kiekuroissa, monen metrin pituinen häntä perässään. Sen silmät olivat kiiltävät ja julmat ja koko sen näkö selitti tarpeeksi hyvin toverini pelästyksen.
— Pakoon! huusi hän hirveän pelästyneellä äänellä ja kiiruhti vastaani, pakene, muuten olet mennyttä miestä!
Hänen onnistui päästä sille paikalle, jossa olin, mutta kun hän vilkaistuaan taaksensa näki tuon kauhean hirviön tulevan täyttä vauhtia perässään, vaipui hän pelon valtaamana jalkoihini.
Hyppäsin heti hänen ylitsensä estääkseni hirviötä hyökkäämästä hänen kimppuunsa, ja seisovassa asennossa, jännittäen joustani niin paljon kuin voin, odotin muutamia sekunteja, saadakseni tarkan tähtäimen, sillä ymmärsin kaiken riippuvan varmuudestani ja päättäväisyydestäni.
Aina lähemmäksi ja lähemmäksi tuli kauhea vastustajani, sähisten hirveästi, silmät salamoiden ja kita ammollaan, aikoen nähtävästi nielaista minut yhtenä suupalana. Sen kauhean ruumiin äärettömät kiemurat vyörivat maalla kuin rattaat, musertaen kuin ruohon ne paksut kasvit, jotka olivat sen tiellä.
Tunnustan, että tunsin sydämessäni jotakin pelontapaista, mutta tiesin samalla, että ainoa pelastuksen mahdollisuus oli hirviön kuolettavasti haavoittaminen, ja vaaran välitön läheisyys antoikin minulle tarvittavan kylmäverisyyden.
Hirviö oli nyt päässyt juuri sen puun taakse, jonka juurella olimme syöneet päivällistä, ja minä olin siitä noin kahdentoista metrin päässä. Juuri kun sen pää pisti esiin puun takaa, tähtäsin tarkkaan ja annoin nuolen lentää, niinkuin luulin, suoraan sen silmään, toivoen, että se tunkeutumalla aivoihin pysähdyttäisi sen heti. Mutta kun se sillä hetkellä liikautti päätään, lensikin nuoli sen avonaiseen kitaan, mennen läpi toisesta leuasta ja tunkeutuen syvälle takana olevaan puuhun, naulaten siten sen pään kiinni.
Kun hirviö huomasi olevansa haavoitettu, kiersi se kauhean ruumiinsa rungon ympärille ja pudisteli äkkinäisillä ponnistuksillaan paksua puuta edes ja takaisin rajummin kuin minä sen heikointa oksaa. Peläten sen pääsevän irti, ennenkuin ennätin pelastaa tajuttoman toverini, ammuin niin pian kuin voin kaikki nuoleni, jotka sattuivat sinne tänne sen ruumiiseen. Sen ponnistukset tulivat silloin niin kauheiksi, että sieppasin rouva Reichardt'in äkkiä syliini ja peloissani, joka näkyi antavan minulle yliluonnollisia voimia, kiiruhdin niin pian kuin voin suorinta tietä majaamme. Ennättämättä vielä puolta peninkulmaakaan, tuli toverini onneksi tuntoihinsa ja jaksoi jatkaa pakoaan avuttanikin. Vihdoin saavuimme kotiin, puolikuolleina väsymyksestä ja pelosta. Ensimmäiseksi työksemme telkesimme kaikki ovet ja ikkunat, jättäen kuitenkin pieniä tähystysreikiä, ja istuimme sitten siellä useita tunteja vavisten ja pelokkaina odottaen hirviön lähestymistä.
Sinä yönä emme panneet nukkumaan, eikä meistä kumpikaan mennyt ulos seuraavanakaan päivänä. Seuraavana yönä valvoi aina toinen, toisen nukkuessa. Mutta toisena päivänä oli rohkeuteni jo niin paljon palannut, että halusin mennä katsomaan alituisten keskustelujemme esinettä, mutta rouva Reichardt kielteli minua.
Hän sanoi sen olevan jonkun hirveän suuren jättiläiskäärmeen eli boakäärmeen, jotka ovat yleisiä Etelä-Ameriikan metsissä. Saarellemme oli se kai tullut jonkun ajelehtivan puun mukana, ja koska sen saamat haavat eivät luultavasti voineet niin suurta eläintä sanottavasti vahingoittaa, kiemurteli kai se ympäriinsä saarellamme, valmiina hyökkäämään kimppuumme niin pian kuin jompikumpi meistä näyttäytyisi.
Kolmantena päivänä, kun ei mitään tapahtunut, joka olisi lisännyt levottomuuttamme, päätin tutkia vaaraa ja hiivin majasta, varustettuna uudella jousella ja nuolivarastolla, kirveellä ja ameriikkalaisella puukollani. Päättäneenä aloittaa uuden taistelun, jos tarvittiin, hiivin varovaisesti eteenpäin, katsellen silmä tarkkana kaikkea liikkuvaa ja korvat höröllään heikoimmallekin äänelle, kunnes lähestyin viimeisen epätasaisen tappeluni tapahtumapaikkaa.
Minun täytyy tunnustaa, että aloin hengittää kiivaammin ja sydämeni löi nopeammasti, kun lähestyin paikkaa, johon olin jättänyt kauhean viholliseni. Suureksi kummastuksekseni oli käärme kadonnut. Puu seisoi vielä paikoillaan, vaikka maa olikin peitetty sen lehvillä ja oksilla ja suurin osa sen kuoresta oli paljaana tomuna. Rungon juurella oli kuorenkappaleilla ja katkenneilla nuolilla, lehdillä ja mullalla sekoittunut suuri verilätäkkö. Hirviö oli kadonnut. — Mutta missä se oli?
Vähän levottomana aloin hakea sen paluumatkan jälkiä ja ne löytyivätkin helposti. Jousi valmiina heti käytettäväksi seurasin verijälkeä, joka vielä oli näkyvissä ruohikossa ja varmasti osoitti, että käärme oli kiemurrellut puun luota suorinta tietä mereen, johon jäljet loppuivat.
Huomattuani tämän, hengitin taasen helpotuksesta. Ei ollut epäilemistäkään, että eläin, jos se vain jäi henkiin, oli satojen peninkulmain päässä ja varmaankaan ei palaisi takaisin paikkaan, jossa se sai niin epäkohteliaan vastaanoton.
En kadottanut hetkeäkään rientäessäni toverilleni viemään näitä hyviä uutisia.
38. Laivahylky.
Olin jo väsynyt laivojen tähystelemiseen. Vaikka päivä päivältä ja viikko viikolta tein kiikarillani mitä tarkimpia tutkimuksia, olivat ne, kuten olen sanonut, aivan tuloksettomia. Välistä kuvittelin jonkun laivan näkyvän taivaanrannalla, jolloin ladoin risukimppuja päällekkäin, sytyttäen ne palamaan ja valaen niitä vedellä saadakseni ne savuamaan, kuten Jackson'kin oli tehnyt, mutta kaikki oli turhaa. Näköni oli varmaan pettänyt, tahi merkkejäni ei oltu huomattu, tai laivan suunta ei ollut saarelle päin.
Myrskyt olivat myöskin raivonneet useita kertoja, mutta mitään hylkyä ei ollut tarttunut rannikollemme. Aloin uskoa olevamme tuomittuja viettämään elämämme tällä kalliolla ja tapasin itseni usein nurisemassa kohtaloani vastaan, vaikka koetinkin siihen tyynesti mukaantua. Kasvava ikäväni päästä Englantiin etsimään äidinisääni ja hänelle jättämään timantit esti aina nöyryyttäni tulemasta pitkäaikaiseksi. Olin saanut rouva Reichardt'ilta tietää suunnilleen näitten kivien arvon ja miten tärkeätä olisi, että sukulaiseni saisi ne jälleen haltuunsa. Usein olin ajatellut sitä mielihyvää, jota tuntisin esiintyessäni hänen edessään sellaisen — varmaan jo kauan sitten kadonneeksi luullun — omaisuuden takaisin tuojana.
Mutta viime aikoina olin ajatellut sentään vähemmän näitä asioita. Edellytykset saarelta lähtemiseen näyttivät yhtä kaukaisilta kuin toiveet äidinisänikin näkemisestä, ja niin lakkasin ajattelemasta vyön sisältöä. Timantit näyttivät tulevan yhtä arvottomiksi kuin ne olivat hyödyttömiäkin, ja kahmalollinen vehnää olisi ollut paljon halutumpaa. Oli kulunut jo jonkun aikaa siitä, kun olin nähnytkään vyötä, tahi kysynytkään sitä.
Niin elimme kauan, mitään kertomisen arvoista tapahtumatta. Eräänä päivänä kumminkin ennusti taivas myrskyä ja hirmuinen rajuilma ukkosineen ja salamoineen puhkesikin ja raivosi koko päivän ja yön. Tuuli kiskoi irti puita juurineen, kaasi aittamme, teki hirveätä jälkeä kasvitarhassamme ja uhkasi pyöräyttää majamme ylösalaisin.
Emme voineet ajatellakaan maatapanoa sellaisen myrskyn raivotessa ympärillämme. Istuimme sentähden ylhäällä, kuunnellen puitten ritinää ja odottaen joka hetki majan murskautumista kappaleiksi. Onneksi suojeli kaarna, jolla olin peittänyt katon, meitä osaksi sateelta, joka virtasi puroina, mutta katto ei ollut kaikkialta yhtä pitävä ja kurjuutemme lisääntyi veden tippumisesta ja lattialle syntyvistä rapakoista.
Ukkosta jatkui vielä lyhyin väliajoin, tullen välistä niin ankaraksi, että se teki meihin kummastuttavan vaikutuksen. Toverini polvistui, lukien hartaasti rukouksiaan, ja minä yhdyin melkein yhtä hartaana häneen. Se oli todellakin kauhea yö ja tilamme ei ollut vaaraton, vaikka olimmekin katon alla. Yhtämittaiset salamat näyttivät leikkivän majamme ympärillä ikäänkuin aikoen sytyttää sen tuleen ja kauheat ukkosen jyrähdykset, jotka seurasivat niitä, vyöryivät ylitsemme, tahtoen ikäänkuin paiskata menemään heikot laudat, jotka suojelivat meitä sateen ja myrskyn raivolta.
Kerran tahi kahdesti myrskyn raivotessa luulin kuulevani aivan toisenlaisia ääniä kuin ukkosen jyrinä. Ne eivät olleet niin voimakkaita, eivätkä kaikuneet niin, mutta ne tuntuivat tulevan likemmäksi, jolloin äänten eroavaisuuden hyvin huomasi.
— Hyvä Jumala, huudahti rouva Reichardt, nousten äkisti polvistuneesta asennostaan — se on jonkin laivan kanuuna!
Myrsky ei raivonnut enää sellaisella voimalla ja jyrinä lakkasi. Kuuntelimme hengähtämättä, uudistuiko äsken kuulemamme ääni, mutta emme erottaneet mitään. Silmänräpäys sen jälkeen kuului hirveimpiä huutoja, voivotusta ja kirousten sekoitusta mitä milloinkaan olin kuullut. Vereni tuntui hyytyvän suonissani.
— Joku laiva on juuri joutunut karille, kuiskasi toverini tuskin kuuluvasti. Jumala varjelkoon laivaväkeä!
Hän polvistui jälleen rukoilemaan noitten ihmisraukkojen puolesta, jotka parhaillaan taistelivat kuoleman kanssa. Myrsky ulvoi ja ukkonen jyrisi vielä, ja luonnonvoimien hirveästi raivotessa olin silloin tällöin kuulevinani sydäntäsärkevin huudoin rukoiltavan taivaasta apua. Kerran tahi kahdesti yritin ulos, mutta ajatellessani, että toverini turvallisuus riippui omastani, en voinut jättää häntä yksikseen, ja huomasin sitä paitsi aivan hyvin, etten minä, ennenkuin myrskyn raivo oli asettunut, voinut olla miksikään hyödyksi haaksirikkoutuneen laivan väelle, vaikka onnettomuuden minua kohtaamatta lähtisinkin myrskyn raivoon.
Kärsimättömästi ja suuressa tuskassa odotin kumminkin, että myrsky vähäisenkään lakkaisi, mutta se ei tapahtunut, ennenkuin auringon noustessa seuraavana aamuna. Silloin taukosi ukkonenkin, sade näkyi vähenevän ja koittavan päivän valo alkoi pilkoittaa pimeimpään yöhön, mitä milloinkaan oli saarella ollut.
Rouva Reichardt ei tahtonut enää jäädä sisälle. Hänestähän voisi mahdollisesti olla hyötyä ja ottaen mukaansa pienen korin, minkä hän oli täyttänyt kaikenlaisilla tavaroilla, joita hän luulotteli tarvittavan, seurasi hän minua rannan kallioille.
Tullessamme sinne näimme mitä tavattovimman näytelmän. Vedessä kellui piiroja, mastoja, arkkuja, rikkinäisiä tahi muuten vahingoittuneita veneitä, tynnyreitä, tyhjiä kanahäkkejä ja muita lukemattomia hylynpalasia, joita aallot alituisesti pieksivät kallioihin, tahi heittivät maalle siinä, missä vain vesi vähäsenkään rauhoittui. Vähän matkan päässä näkyivät erään kauniin laivan jäännökset, mastot katkenneina ja laidat rikki, koko alus täydellisenä hylkynä, jota meri vielä huuhteli, paiskaten veteen kannelta kaikki, mitkä eivät voineet kestää sen raivoa.
En voinut huomata ketään ihmisen näköistä, vaikka toverini ja minä koetimme tarkkaan etsiä toivoen, että näkisimme jonkun onnettoman olennon, joka tarvitsi apuamme. Mutta näytti siltä, että laivanväki oli turvautunut veneisiin, jotka olivat kaatuneet ja todennäköisesti olivat kaikki, jotka olivat uskaltaneet laskeutua niihin, joutuneet haikalojen ruoaksi tahi murskautuneet kallioita vastaan.
Jos ihmiset olisivat pysyneet laivassaan, olisivat he varmaan pelastuneet, sillä se oli tarttunut eräälle vedenalaiselle kalliolle.
Niin pian kuin meri oli tyyntynyt ja varmistuttuamme siitä, ettei haikaloja ollut näkyvissä, työnsin pienen veneeni vesille ja tarttuen kumpikin airoomme sousimme hylylle, jonka muutamissa minuuteissa saavutimme.
Laiva oli karille törmätessään kallistunut ja meri oli aivan tyyni sen suojanpuolella. Onnistuin kiipeämään kannelle ja aloin innokkaasti tutkia hylkyä. Tunkeusin kaikkialle, mihin vain suinkin pääsin, ja ihmettelin suuresti kaikkia tavaroita, joita löysin. Siellä näytti olevan niin suunnaton määrä minulle aivan tuntemattomia esineitä, että tulin kokonaan ymmälle.
Löydettyäni ruomasta käärön uutta köyttä laahasin sen kannelle ja kiinnitin sillä pian pienen veneeni laivaan. Senjälkeen tein jonkunlaiset nuoratikapuut, jotka kiinnitin laivan partaaseen ja muutamissa minuuteissa seisoi rouva Reichardt vieressäni kannella. Hänen kokemuksensa oli minulle tarpeellinen saadakseni tietää, mihin näitä kaikkia näkemiäni esineitä käytettiin, ja auttamaan minua valitsemaan niistä hyödyllisimmät omiksi tarpeiksemme.
Hän näkyi hyvin tuntevan laivojen sisustukset ja selitettyään minulle kaikki sen mukavuudet, en voinut kyllin ihmetellä ihmisen neroa saada aikaan niin hämmästyttäviä asioita.
Koska laivan ruomassa oli paljon vettä, olin pakotettu sukeltamalla hakemaan muutamia esineitä. Näin ja koskettelin nyt ensimmäisen kerran elämässäni pyssyjä ja pistooleja. Ne herättivät minussa suurta mielenkiintoa ja toverini selitettyä, miten ne ladattiin ja laukaistiin, käsitin heti niitten etevämmyyden jousen ja nuolien rinnalla. Aioin juuri valita niitä pari kolme kappaletta, ottaakseni ne mukaani, kun toverini selittikin niitten olevan aivan hyödyttömiä ampumatarpeitta. Olisin kai tyytynytkin entisiin yksinkertaisiin aseisiini, joista minulla jo oli ollut niin suurta hyötyä, jollei rouva Reichardt jatkuvassa tarkastuksessamme olisi löytänyt useita täysinäisiä tinakanistereita aivan vahingoittumatonta ruutia ja suuren määrän patruunia kuulineen, jotka kaikki otin heti haltuuni.
Laivan toisista osista löysimme jyväsäkkejä, jauhotynnyreitä ja kaikenlaisia muita tavaroita, kuten peitevaatteita, tarvekalulaatikoita ja suuren joukon pulloja ja saviastioita, joitten sisältö oli minulle kokonaan tuntematonta, mutta tuotti toverilleni suurta iloa. Enimmän ihmetyttivät minua kaikki ne erilaiset maanviljelyskalut, jotka löysimme ruumasta. Vähässä ajassa sain sitten tietää lapioitten, haravan, aurojen, puimakoneitten ja monien muitten esineitten, joitten olemassaolosta en milloinkaan ollut uneksinutkaan, oikean käyttämistavan.
Löysimme myös suuria määriä kaikenlaisia siemeniä ja juuria ja jonkunlaisia ruukuissa kasvavia taimia, jotka rouva Reichardt oikein erityisesti käski ottaa mukaan, koska niistä saisimme mitä suurinta hyötyä, lisäten, että hän merkeistä päättäen arveli tämän olleen jonkun siirtolaislaivan matkustajineen, vaikkakaan ei voinut sanoa, mihin paikkaan se oli menossa.
Mursimme auki, sen enempää välittämättä, kaappeja ja arkkuja, kaikkialta löytäen paljon tavaroita, jotka lisäisivät suuresti mukavuuttamme, jos vain voisimme saada ne saarellemme. Miten se tapahtuisi oli arvoitus, jota ei kumpikaan meistä kyennyt ratkaisemaan. Pieneen veneeseemme ei mahtunut muuta kuin joitakin keveämpiä tavaroita ja pian olivatkin sellaiset, jotka voimme ottaa mukaamme, siihen sullotut.
Olimme juuri lähtemäisillämme lastinemme, kun toverini kiinnitti huomiotani ryminään, joka tuntui kuuluvan jostakin laivan perimmäisestä sopukasta. Hän näytti niin suuresti ilostuvan siitä, että luulin tämän löytömme olevanpaljon arvokkaamman ennen tekemiämme.
Jatkoimme raivaamistamme, niinkuin minusta tuntui, aivan laivan äärimmäiseen perukkaan, oppainamme ryminä, joka sieltä kuului. Oli niin pimeäkin, että meidän täytyi hankkia valoa, ja toverini haki lyhdyn, jonka hän sytytti tuluksilla Sitten vei hän minut muutamaan paikkaan, missä näin useita eläimiä, joista toiset olivat kuolleita. Hän sai kumminkin selville, että siellä oli pari nuorta vasikkaa, kolme tahi neljä lammasta ja yhtä monta sikaa, jotka hyvin äänekkäästi ilmaisivat olevansa vielä hengissä. Vähän haettuaan, löysi ja antoi hän niille ruokaa, jota ne halukkaasti söivät. Hän sanoi minulle noitten suurempien eläimien olevan hevosia ja lehmiä, mutta ne olivat kaatuneet, eivätkä näyttäneet elon merkkiäkään.
Toverini ja minä harkitsimme sen jälkeen kauan miten voisimme viedä hengissä olevat eläimet saarellemme. Hän esitti kaunopuheliaasti ne suuret edut, joita ne meille hankkisivat, jos vain voisimme ne sinne saada.
Ymmärrettyämme, ettemme ainakaan nyt voineet kuljettaa niitä pois ja annettuamme niille hyvästi ruokaa, laskeusimme veneeseen ja sousimme onnellisesti rantaan. Sitten kannoimme aarteemme kotiin ja ajattelimme ruveta rakentamaan lauttaa kallioitten juurella uiskentelevista laudoista ja tynnyreistä, mutta koska tiesin sen vievän paljon aikaa, päätin tarkastaa laivan veneet, jotka uiskentelivat kumossa jonkun matkan päässä meistä.
Suureksi iloksemme huomasin, että toinen niistä oli vain vähän vahingoittunut, ja saatuani sen maihin, onnistuimme yhteisvoimin saamaan sen kohdalleen. Muutamissa tunneissa olimme tehneet sen vedenpitäväksi, hakeneet pari airoa ja soudimme nyt hilpeästi hylylle.
39. Laajennettua toimintaa.
Jos hevoset ja lehmät olisivat eläneet, olisi ne täytynyt jättää laivaan, koska emme olisi voineet kuljettaa niitä pois, mutta nuo pienet eläimet saimme vähällä vaivalla kannelle ja veneeseen. Otimme mukaamme muutamia esineitä, jotka olivat siinä lähettyvillä, ja ajoimme muutamien minuuttien kuluttua nauraen ja leikkiä laskien nelijalkaiset aarteemme maihin, suureksi kummastukseksi linnuille, jotka eivät ollenkaan tahtoneet lakata siipiään räpyttämästä, kun ajoimme niitten uudet toverit majalle.
Samalla tavalla kuljetimme maihin keveimmät maanviljelyskalut, sängyt ja sänkyvaatteet, kojut ja riippumatot, huonekalut, huoneen rungon, kaikenlaiset säilykkeet, lääkelaatikon, kirjat, lasit ja porsliinit, kaikenlaiset hyödylliset tarve- ja talouskalut, lyhyesti sanoen, seuraavina kahtena kolmena viikkona täytimme pelastamillamme tavaroilla, joita alituisesti kävimme noutamassa, kaikki vapaat paikat, joita vain voimme löytää.
Sitten puhkesi toinen, hirveä myrsky, joka kesti kaksi päivää, jolloin hylky särkyi ja kappaleet ajautuivat kaikille tahoille. Onnistuin kumminkin korjaamaan ajopuita, tynnyreitä, piiroja ja arkkuja, jotka kaikki toin maihin ja olivat ne minulle suureksi hyödyksi.
Vaikka olimmekin tällä tavalla hankkineet itsellemme paljon tavaraa, olisimme molemmat olleet paljon iloisemmat, jos olisimme voineet pelastaa jonkun noista onnettomista ihmisistä, joille tavarat ennen olivat kuuluneet. Mutta ei yksikään heistä ollut pelastunut ja ainoastaan yksi ruumis tuli maihin. Se oli muutaman nuoren naisen. Löysimme sen makaamasta vatsallaan, märät vaatteet kietoutuneina kiinteästi ruumiin ympärille. Kääntäessämme hänet varovaisesti selälleen näin kasvot, jotka olivat minusta ihmeellisen kauniit. Haikalat eivät olleet häntä huomanneet, ja hän oli ollut kuolleena monta tuntia. Aallot olivat varmaan heittäneet hänet maihin heti sen jälkeen kuin laiva oli törmännyt karille, sillä hän ei ollut musertunut kallioihinkaan, jotka muussa tapauksessa olisivat jättäneet kauheita jälkiä hänen hentoon ruumiiseensa.
Hänen ruumiinsa näkeminen herätti minussa joukon surullisia ajatuksia.
Nostimme hänet niin huolellisesti ja hellästi kuin hän olisi ollut läheisin ja kallein sukulaisemme, ja kannoimme hänet kotiin, laskien hänet rouva Reichardt'in vuoteelle. Sen jälkeen valmistin laudoista jonkunlaisen laatikon, jota rouva Reichardt sanoi ruumisarkuksi, ja kaivoin hänelle syvän haudan guanoon.
Ja koko ajan itkin niin, etten ennen milloinkaan. Mieleni oli alakuloinen ja sydämeni tuntui väsyneeltä. Vakavina kannoimme hänet hautaan ja luimme rukouskirjasta hautaussanat hänelle. Polvistuneina rukoilimme tämän nimettömän olennon puolesta, jota emme olleet milloinkaan nähneet elävänä, vuodattaen kyyneliä hänen kovan kohtalonsa tähden, ikäänkuin hän olisi ollut toverinamme monta vuotta. Ja luotuamme haudan umpeen ja tultuamme kotiin, tunsimme itsemme alakuloisiksi ja surullisiksi, niinkuin rakkaan sisaren kuoleman jälkeen.
Minulla oli nyt paljon hommia, jotka pitivät minua ahkerassa työssä. Mutta vähän väliä palasi mieleeni aina muisto noista kalpeista ja suloisista kasvoista. Tein jonkunlaisen ristin paikalle, missä hän oli haudattuna, ja istutin kummulle kauniimmat kukkamme. En milloinkaan lähestynyt paikkaa rukoilematta, sillä tuntui siltä kuin olisin tullut johonkin pyhään huoneeseen.
Olen melkein unhottanut kertoa, että muutamien päivien kuluttua haaksirikosta muutamat odottamattomat, mutta erittäin tervetulleet vieraat meidät yllättivät. Olin jo useina päivinä huomannut vieraita lintuja saarella kuljeskelemassa. Kun toverini ne näki, tunsi hän ne heti ankoiksi ja kanoiksi, jotka epäilemättä olivat paenneet laivasta.
Voimme siis nyt perustaa pienen siirtolan, jonka välittöminä hallitsijoina olivat rouva Reichardt ja minä ja asukkaina vasikat, lampaat, siat ja siipikarja, jotka kaikki elivät hyvässä sovussa keskenään.
Myrsky oli runnellut vanhaa majaamme niin, että päätin rakentaa uuden paremmalle paikalle. Otin sentähden katseltavakseni tuon huoneenkehyksen, jonka olimme tuoneet hylystä. Oli vähän hankalaa saada eri kappaleet sovitetuiksi yhteen, mutta kerran siinä onnistuttuani, saimme tosin pienen, mutta mukavan majan omaksemme. Laitoin sen ympärille uuden kasvitarhan, johon istutimme kaikki kasvattamamme appelsiinipuut ja paljon siemeniä ja juuria, joita olimme saaneet hylystä. Huoneen taakse aitasin pienen tilkun, jonne istutin ne taimet, jotka olimme löytäneet ruukuista ja jotka näyttivät olevan hedelmäpuitten alkuja.
Ajattelin sitten maanviljelystyökalujani ja halusin mielelläni koettaa erästä niitten joukossa olevaa kevyttä auraa, kuultuani sen maanviljelykselle tuottamasta hyödystä. Rupesin ensin itse airoihin ja rouva Reichardt alkoi ohjata, mutta se näkyi olevan niin kovaa ja raskasta työtä, että minun täytyi keksiä joku keino sitä helpoittamaan. Käytännöllisimmäksi huomasin vasikoiden käyttämisen siihen tarkoitukseen ja valjastinkin ne auran eteen. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Eläimet eivät näyttäneet olevan juuri oppivaisia, mutta aikojen kuluessa, suurella kärsivällisyydellä ja lempeydellä, onnistuin lopuksi saamaan ne tekemään työn, jota niiltä vaadittiin.
Niin kului aika hupaisesti rakennus- ja puutarhatöissä. Tämän vuoden kuluessa oli paikan ulkomuoto kokonaan muuttunut. Guano teki maan hedelmälliseksi ja pani kaikki kasvit kasvamaan ihmeteltävän nopeasti. Meillä oli mukava asunto, jota toiselta puolen viiniköynnökset, toiselta päärynäpuut varjostivat. Meillä oli mitä parhaimpia appelsiini- ja omenapuita, jotka pian kantaisivat hedelmiä, runsaasti talouskaluja ja tyhjentymätön varasto elintarpeita. Meillä oli useita lampaita ja karitsoita, uusi kasvitarhamme oli täynnä hyödyllisiä kasviksia, kanamme ja ankkamme olivat lisääntyneet enemmällä kuin puolella, vasikat olivat melkoisesti kasvaneet ja siat olivat suuresti lisääntyneet. Vilja ja perunat olivat kasvaneet ja korjatut.
Pienestä metsäläisestä oli nyt kaksikymmenvuotiaana tullut oikea maanviljelijä. Talon ja eläinten hoidosta ei jäänyt enää aikaa hyödyttömään suruun ja turhaan toivoon saada lähteä saaresta.
Kaksi vuotta sen jälkeen oli vielä suurempia parannuksia ja lisäyksiä huomattavissa. Laitoimme pienen meijerin, ja koska nautakarjamme, siat ja linnut pian lisääntyivät, niin kai me muutamissa vuosissa tulisimme niin varakkaiksi maanviljelijöiksi, kuin mitä milloinkaan on tässä maailman osassa elänyt.
40. Eräs löytöretki.
Vaikka ensimmäinen meriretkeni oli ollutkin niin seikkailurikas, halusin kumminkin tehdä uuden kokeen saaren ympäripurjehtimisessa, koska minulla nyt oli paremmat vehkeet vaarojen välttämiseksi. Venettä, joka oli kuulunut haaksirikkoutuneelle laivalle, olin tiheillä käynneilläni saaresta sinne ja sieltä saareen oppinut käsittelemään yhtä hyvin kuin jos olisin soutanut veneitä koko ikäni.
Apunani rouva Reichardt, joka hoiti airoja melkein yhtä hyvin kuin minäkin, voimme helposti kuljettaa sitä eteenpäin, vaikka se olisi ollut kuinka lastissa tahansa. Yhteiset ponnistelumme olivat karkoittaneet hänen pelkonsa, joka oli silloin, kun ensimmäisen kerran koetin lähteä merelle, estänyt hänet tulemasta mukaani.
Olinkin nyt aivan eri tavalla varustettu kuin silloin. Heikon kuoren sijasta, jonka jokainen lähestyvä aalto uhkasi kaataa ja johon ei tahtonut mahtua kahta henkeäkään, olin nyt hyvin rakennetun laivaveneen omistajana, aluksen, johon hyvästi mahtui puoli tusinaa ihmisiä ja joka oli, paitsi hyvin kovassa ilmassa, yhtä varma kuin mikään paikka maalla.
Olin korjannut ne pienet viat, joita se oli saanut, ja laittanut siihen katon, joka soutaessamme suojeli meitä auringon säteiltä. Olin pystyttänyt mastonkin purjeineen, joka säästäisi meiltä suuremman osan vaivojamme. Kun kaikki oli kunnossa, pyysin kiihkeästi rouva Reichardt'in seuraamaan minua matkalleni saaren ympäri, matkalle, jonka toivoin tulevan sekä hauskaksi että hyödylliseksi.
Hän oli hyvin vastahakoinen lähtemään rannikolta etemmäksi merelle kuin mitä välttämättä oli tarpeellista. Hän teki kaikenlaisia esteitä; etenkin huomautti hän taitamattomuudestani hoitaa venettä aavalla merellä; hän pelkäsi myöskin vaaraa, johon voisimme joutua äkillisen kuuron sattuessa, tahi haikalojen mahdollisesti hyökätessä kimppuumme; voisimmehan sitäpaitsi törmätä johonkin terävään kallioon; näytin kuitenkin vääräksi kaikki hänen epäilyksensä.
Pienillä huvimatkoillamme merelle osoitin hänelle osaavani hoitaa venettä yhtä hyvin airoilla kuin purjeillakin, ja vakuutin, että me pysyttelemällä likellä saarta pian pääsisimme maihin, jos joku vaara meitä uhkaisi ja ettei mikään olisi sen helpompaa kuin pysytellä poissa sekä kallioitten että haikalojen lähettyviltä. En luule saaneeni häntä täydellisesti vakuutetuksi pelkonsa aiheettomuudesta, mutta uudistuneet pyyntönsä kauniin ilman tukemina ja hänen vastenmielisyytensä jäädä taasen saarelle minun uskaltaessa henkeni merelle, voittivat ja vihdoinkin lupasi hän lähteä mukaani tälle toiselle retkelleni.
Hänen huolenpitonsa näyttäytyi kumminkin tässäkin asiassa yhtä hyvin kuin muissakin tilaisuuksissa, sillä hän ei sallinut veneen lähteä rannasta ennenkuin olimme varustautuneet joka tapauksen varalta, mikä voisi viivyttää paluutamme määrätyn ajan sivu.
Kauniimpaa päivää matkallemme emme olisi voineet valita. Taivaalla ei näkynyt pilveäkään ja tuultakin oli juuri kylliksi tarkoitukseemme. Pystytin teltan, vedin purjeen ylös ja talutin rouva Reichardt'in määrätylle paikalleen, jonka jälkeen hyvästelimme kaksi- ja nelijalkaiset maissa olevat ystävämme, jotka katsoivat meitä ikäänkuin aavistaen eroavansa ainoista suojelijoistaan. Työnsin sitten veneen ulommaksi, tuuli tarttui purjeeseen ja se alkoi liukua kiivaasti eteenpäin.
Purjehdin siten noin neljäspeninkulmaa ulommaksi maasta, ja käänsin sitten peräsimen toisaalle, jolloin vene heti muutti suuntaansa; niin jatkoimme siten melkein samanlaisella vauhdilla melkoisen matkaa.
Huolimatta ennen osoittamastaan pelosta, ei rouva Reichardt voinut olla tuntematta tämän matkan virkistävää vaikutusta. Keinuimme mukavasti ja turvallisesti aalloilla, näkemättä muuta kuin taivaan ja vettä kaikilla muilla suunnilla, paitsi siellä, missä saaremme rosoiset rannat toivat vaihtelua taulun yksitoikkoisuuteen.
Sydämeni laajeni tuosta valtavasta näköalasta edessäni. Lieköhän milloinkaan mikään merimies löytäessään suuren mantereen tuntenut suurempaa riemua kuin minä ohjatessani pientä purttani suurella vesiaavikolla, joka levisi edessäni? Istuuduin rouva Reichardt'in viereen, antaen veneen jatkaa matkaansa, niinkuin se ei olisi kaivannutkaan ohjaavaa kättä. Se suunta, jota seurasimme, oli mielestäni niin mukava, etten halunnut sitä muuttaa.