Sitten Juuso lopetti kirjoittamisen. Hän valmistautui makuulle, mutta muisti kirjoitukseninnossa unohtuneen viskipullonsa ja ryyppäsi siitä kerran ja toisen. Se tuntui tekevän hyvää ja hän nosti vuoteensa viereen tuolin, jolle asetti viskipullon niin, että se oli hänen loikoessaan käden ulottuvilla. Hän jätti lampun palamaan. Kaikki tuntui hyvältä.
* * * * *
Sinä yönä ei oltu verkoilla, ja Euppe ja Miinakin makasivat kotona.
Aamulla varhain heräsi Euppe. Hän tunsi huoneissa lampun savun hajua ja muisti, ettei ainakaan hänen ja Miinan lamppu ollut savunnut siinä lyhyessä ajassa, minkä he ennen makuulle menoaan tulta tarvitsivat.
Miina heräsi heti sen jälkeen ja tunsi niinikään lampunsavun hajua, meni keittiöön ja kysyi äidiltään:
— Mistähän tätä lampunsavua on tullut?
— Luultavasti isän puolelta.
Oli aamiaisen aika.
Ulkona liikkuessaan oli Miina huomannut, että isän huoneen ikkunat ovat yhä peitetyt, vaikka hän tavallisesti, vanhojen ihmisten tapaan nousi ylös varhain.
Miina päätteli, että isä varmaan on kovasti sairaana.
Hän meni äitinsä luo.
— Isä taitaa olla kipeä. Meidän on mentävä katsomaan.
— Mene yksinäsi!
— Äidin on tultava myös. Minua peloittaa.
Ovet Juuson puolelle eivät olleet koskaan lukossa. Euppe ja Miina pääsivät siis helposti sisään.
Kun ikkunat olivat peitetyt, oli huone hämärä. Lamppu paloi vielä pöydällä. Se savusi hiljakseen.
Juuso nähtiin makaavan vuoteessaan kädet ristissä yli rinnan. Hänen kasvoillaan oli autuas hymy.
Huoneessa oli viskinhajua.
Euppe huomasi viskipullon ja sanoi:
— Humalassa makaa joutava, ja on jättänyt lampun palamaan koko yöksi.Onpas sillä nyt rahaa!
Miina oli ennättänyt sillä aikaa isänsä vuoteelle. Hän ravisteli isää, mutta huomasi pian, ettei tämä enää elänyt.
— Herra Jumala! Isähän on kuollut!
Euppe tuli tarkastamaan miestään.
— Juonut on joutava itsensä kuoliaaksi. Voi sinä kurja!
— Älä rakas äiti sano isästä enää sillä tavalla! Isähän on kuollut.
— Sanon minä!
Euppe oli jo ennättänyt Juuson kaapille ja laatikoille ja tarkastanut kaikki kukkarot ja taskut eikä ollut löytänyt penniäkään rahaa. Sen huomion tehtyään hän alkoi valittaa kovalla äänellä:
— Voi rakas Miina tyttöseni! Mihin me nyt joudutaan tämän kanssa! Ei niin pennin pyöryläistä missään! Ei niin pennin pyöryläistä! Millä me hänet hautaamme? Pitääkö meidän nyt tähänkin pyytää enoilta rahaa! Olisi uponnut vaikka mereen, ettei olisi joutunut meidän harmiksemme!
Miina oli polvillaan isänsä vuoteen vieressä, pää painuneena isän liikkumattomalle rinnalle ja itki.
— Älä rakas äiti haasta sillä tavalla, rukoili Miina, isähän on kuollut!
— Älä haasta! Kelpaa niin sanoa sinun, jonka ei tarvitse tietää, millä rahoilla ruumis hautaan saadaan!
Euppe huiski sinne ja tänne. Hän oli avannut ikkunat ja sammuttanut lampun. Tupa oli valoisa.
Euppe säpsähti huomatessaan, ettei liedellä oltu keitetty pitkään aikaan. Hän muisti huomanneensakin, ettei pitkiin aikoihin ollut noussut savua Juuson puolelta.
Hän tarkasti kellarit ja aitat. Ei mitään missään, ei perunoita, ei silakoita, ei leipää, ei kerrassaan mitään.
Hän saapui hengästyneenä sisään. — Hän oli vanhetessaan lihonut ja hengästyi peräti vähästä, jo keittiön portaita noustessaankin, entä sitten näin paljosta juoksusta! Hän löysi Miinan yhä äänettömänä itkemässä ja purskahti nyt itkuun itsekin.
— Voi hyvä Jumala! Isällä ei ole ollut mitä syödä! Voi hyvä Jumala!Isä on kuollut nälkään!
Hänen huomionsa kiintyi pöydällä oleviin papereihin. Hän luki ne ahmien. Sitten hän kumartui pöytää vasten, itki ääneen ja huusi:
— Voi hyvä Jumala! Enhän minä sitä tiennyt! Voi hyvä Jumala! Voi hyväJumala!
Vähitellen hiljeni hänen äänensä ja sammui lopulta kokonaan.
Kun äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus nousi Miina ja meni puhuttelemaan äitiään. Hän kysyi: "Äiti, mikä sinun on?" — mutta huomasi, ettei äiti ei enää hengittänyt — hän oli jättänyt tämän maailman.