Vielä oli kappale matkaa maantielle ja siitäkin vielä pappilaan; vesi pursusi saappaista ja vaatteet tahkiutuivat ihoon. Mutta siellä perillä saatiinkin kohta kuivat vaatteet ja lämpöiset vehnäskahvit, enkä suloisempaa hyvinvointia muista koskaan tunteneeni. Sen iltapäivän ihana lepo on yhtä selvästi mielessäni kuin itse purjehdusmatka Hanhikiveltä, jonka tunnelma nyt lähes parinkymmenen vuoden perästä niin elävästi oli mieleni vallannut.
Yleinen on saaristoväen keskuudessa käsitys, melkein pelonsekainen tunne, että vanha, ankara Pantsu, hän, joka on perämiehenä pienessä Vikkelä-laivassa, on korvaamaton ja välttämätön tekijä yhteiskunnassa. Vikkelä, pieni, avonainen saaristohöyry, kuuluu jo aivan ehdottomasti ja kiinteästi saaristoelämään, — millainen saaristo kesäisin olisi ilman Vikkelää, sitä tuskin enää osataan kuvitellakaan. Mutta Vikkelää myöskään ei osata kuvitella ilman sen sielua, Pantsua.
Itse oli Pantsu esiintymisensä varmuudella tämän käsityksen ja kunnioituksen ihmisten mieliin iskenyt, ja horjahtamatta hän sen myöskin piti yllä. Hän oli nimittäin personoitu varmuus, samalla kun hän oli kiivas, järkähtämätön luonne, joka lahjomattomasti piti kiinni siitä, minkä hän katsoi oikeaksi ja oikeudekseen. Ja Vikkelän hän katsoi omaksi, tinkimättömäksi käskypiirikseen. Montako kesää hän sen perässä jo oli istunut, sitä en tiedä; ennen aikaan, nuorempana miehenä, hänkin kai oli kyllä purjelaivoja noilla samoilla vesillä ohjannut, mutta niistä hän ei nyt enää välittänyt. Hänelle ei ylimalkaan ollut maailmassa olemassa muuta alusta kuin Vikkelä, mutta sen hän tunsikin sitä perusteellisemmin, sen tavat, sen voiman, sen kestävyyden. Sen hän hoiti kuin lapsensa, ja siitä hän myöskin vastasi. Ja voi sitä, joka yritti häntä tässä hänen tehtävässään ja oikeudessaan vastustella!
Oli todellakin mahdotonta ajatella Vikkelää ilman häntä, myönnän sen omasta kokemuksestani. Aina kun astuin Vikkelään ja näin sen perässä Pantsun leveän, partaisen naaman, hänen suuren, pyöreän päänsä, jota hän pahimmallakin paisteella suojeli karvalakilla, hänen terävän, varman, käskevän katseensa, hänen lyhkäisen, jykeän, tanakan vartalonsa, silloin tuntui aina omituisen kodikkaalta ja erikoinen rauha ja turvallisuus täytti mielen. Kävin aina heti laivaan astuessani lyömässä hänelle kättä, sillä nimenomaan hänen kädenpuristuksessaan tuntui tuota lujaa suomalaista kiinteyttä ja suoruutta, joka tekee sydämelle hyvää. Ei hän kättäni kovasti puristanut eikä pitkään pidellyt, vaan tarttui siihen tanakasti ja varmasti, ja minä tiesin, että siinä on mies, joka tietää mitä hänen on tehtävä ja sen myös tekee.
Ankaran kurin hän piti aluksessaan, kun sunnuntaisin vei saaristolaisia kirkolle ja toi kirkolta. Ei saanut hänen Vikkeläänsä tuppautua väkeä sulloutumalla; jos tuli yksi yli määrän, oli hän sen valmis viskaamaan mereen, ellei se muuten lähtenyt. Eivätkä saaneet Vikkelään päässeetkään paljon liikuskella paikoiltaan, — pimittämään kurssia perämieheltä, — heidän täytyi istua kuin kirkonpenkissä. Ilmoittamistaan määräajoista Pantsu ei minuuttiakaan poikennut, ei odottanut ketään myöhästynyttä, olipa vaikka itse maaherra, mutta ei antanut myöskään muiden Vikkelää odottaa; kun viisari hänen vanhassa "tuplakantisessaan" oli määrätyllä paikalla, silloin hän irroitti köydet ja komensi liikkeelle. Ja olipa pimeää tai myrskyä, jokainen sai olla varma pääsemisestään oikeaan aikaan määrälaiturilleen. Ihmisten asioita, lähetyksiä ja tuomisia, hän ei yleensä ottanut toimittaakseen, ei maksustakaan, hän jätti sen ansion kernaasti koneenkäyttäjälle; mutta jos hän joskus jonkin asian otti toimittaakseen, niin hän toimitti sen ihan tarkoin, vaikka häneltä siihen olisi mennyt päivä.
Huolimattomuutta ja epätarkkuutta Pantsu kaikessa vihasi, enin kumminkin merimiehen ammatissa. Kun eräs jahti kerran oli muutamassa salmessa jättäytynyt ankkuriin väylän paikalle, hän suuttui niin silmittömästi, että uhkasi ajaa kohti ja upottaa jahdin siihen. Ehkäpä olisi sen tehnytkin — vaikka vettä kyllä oli kiertää — ellei jahdin omistaja, säikähtyneenä Pantsun huudoista, olisi viime hetkenä saanut varpatuksi alustansa hiukan syrjälle. Ja kun toinen oli viitatuilla vesillä joutunut matalaan ja pyysi Vikkelää avukseen, Pantsu tosin meni nykäisemään sen irti, mutta haukkui jahtimiehiä koko ajan huolimattomuudesta niin julmalla äänellä, että se jyrisi monen kilometrin päähän, — ja sitä ääntä saaristolaiset pelkäsivät. Ei ollut muuten yrittämistäkään houkutella häntä ohjaamaan Vikkelää vähänkään sivulle tavallisesta reitistä taikka tekemään matkaa oudommille vesille. Kerran patruuna itse, Vikkelän omistaja, oli laivassa ollessaan käskenyt häntä oikaisemaan erästä mittaamatonta salmea myöten. Hyvin vastahakoisesti Pantsu oli totellut. Ja sattuipahan, että siinä hipaistiin karia, potkuri oli vääntynyt, konetta ei voitu käyttää, ja veneellä piti hinata laiva siitä pois. Se oli ollut hyvin ikävä paluumatka patruunalle, sillä Pantsu nuhteli koko matkan oikein isällisesti, että pakkoko on lähteä outoja väyliä yrittelemään. Eikä sitä toiste enää yritetty.
Patruunakin alistui näet tottelevasti Pantsun määräyksiin. Joskus hänen ehkä olisi tehnyt mieli pienelle huvimatkalle, jolloin Vikkelän olisi pitänyt hiukan poiketa kulkuvuorostaan, mutta Pantsu teki tenän, ja se matka jäi. Kerran oltiin kylässä, ja Pantsulle oli ilmoitettu, että paluumatkalle lähdetään kello kymmenen. Mutta vierastalossa myöhästyi illallinen, joten ei määräaikana olisi päästykään lähtemään. Mutta sitä Pantsu ei suvainnut. Hän rupesi rannassa viheltämään niin pitkään ja vihaisesti, että vierailijain täytyi jättää kaikki syöntipuuhat ja suin päin kiirehtiä laivarantaan, — ei näet ollut lysti, jos Pantsu suuttui. Patruuna vaati itse muilta säännöllisyyttä ja mukautui senvuoksi nurkumatta Pantsun ehdottomaan jyrkkyyteen. Sitä enemmän täytyi kaikkien muiden häntä totella, ja juuri siten Pantsu olikin tullut aivan itsevaltiaaksi tuossa pienessä valtakunnassaan.
Mutta sittenkin — juuri tuossa hänen omassa valtakunnassaan, itse laivassa, oli niskoitteleva aines, häntä vastustava puolue, niin, suorastaan vallankumouksellinen puolue. Se oli seikka, joka myrkytti Pantsun elämän, mutta jota hän ei voinut auttaa. Heitä oli näet Vikkelässä kaksi miestä: hän, Pantsu, perämies, ja Torvinen, koneenhoitaja, molemmat välttämättömiä laivan kuljetuksessa, jopa yhtä välttämättömiä molemmat. Isännyys oli uskottu Pantsulle, eikä tuo pieni, laiha, hiukan höpläkkä masinisti sitä arvoa häneltä riidellytkään, vaan teki sen sijaan Pantsulle kaikenmoista kiusaa ja vaikeutti hänen toimintaansa. Eihän Pantsu esim. päässyt laiturista lähtemään, ennenkuin Torvinen oli konetta hoitamassa — itse hän ei koneesta, pannusta, höyrystä eikä koko liikevoimasta ymmärtänyt mitään eikä tahtonut ymmärtää. Siten tapahtui joskus Torvisen laiminlyömisen tai ilkeyden vuoksi, että Vikkelä ei voinut pysyä täsmällisenä, ja se oli Pantsun mielestä kauhea asia, joka koski suoranaisesti häntä ja hänen kunniaansa. Lujan persoonallisuutensa koko vaikutusvoimalla, äänensä julmuudella ja joskus köydenpätkälläkin Pantsu kyllä koetti karsia toveristaan nuo elkeet pois, mutta Torvinen oli sitä venyvää laatua mies, että hän sittenkin aina teki jonkin erehdyksen — tai koirankujeen. Kerran pari kesässä hän sitä paitsi otti humalan, ja silloin hän tahallaan aina myöhästyi Vikkelää lämmittämästä. Sellaisina päivinä oli retki Vikkelällä jotakin aivan eriskummallista.
Silloin Torvinen ei nimittäin ääneti ottanutkaan vastaan kuritusta, vaan koetti tehdä Pantsusta pilkkaa. Sitä ei Pantsu kärsinyt, vaan korotti yhä ääntään ja ärjyi perästä, niin että hänen leveä rintansa vihasta aaltoili. Torvinen räkytti käheällä äänellään vastaan koneen luota, ja hänen pienet, likaiset kasvonsa vetäytyivät monenmoisiin vinkuroihin. Hänen vetelä, hintelo ruumiinsa jännittyi silloin ihmeellisen kimmoavaksi, hän hyppeli kuin kärppä Pantsun nenän eteen puimaan laihaa nyrkkiään, hänen muuten taliset silmänsä miltei tulta iskivät, ja hänen kielensä lauloi lakkaamatta.
— Suus kiinni, juoppo! ärjyi Pantsu.
— Juu, juu, herra kapteeni, herra amiraali, eihän tämän väylän varrella saa kukaan muu äännähtääkään kuin teidän hirmuisuutenne. Mutta niin kauan kuin nyt ei vielä suukoplaa ole hankittu, niin minä sentään laulan, että tämä poika ei olekaan tässä laivassa mikään paksupäisen Pantsun renki, vaan opinkäynyt koneenkäyttäjä, jolla on vähän parempikin ranki kuin entisellä jauholotjan soutajalla. Mihinkäs sinä kuljet ilman minua, hä… kuinka kävisi koneen ja pannun…?
— Hoida koneesi, mutta ole laklattamatta, taikka survon siihen pannuun viheliäiset luusi!
— Säästäkää toki halpa henkeni, mahtava komendantti, ja myöskin näiden viattomain matkustajain henki…
Sitä toraa kesti koko lämmityksen ajan ja parhaan osan matkasta. Matkustajat istuivat ääneti säikähtyneinä sitä menoa kuunnellen, ja ensikertalainen olisi varmaankin luullut laivan sen miehistön käsissä törmäävän rantaan tai räjähtävän ilmaan, niin kiihkonsa vallassa miehet olivat. Pantsunkin leveä leuka väkätti, ja hänen kouransa näytti joka hetki aikovan nykäistä irti rautaisen ruotelitangon lyödäkseen sillä murskaksi tuon kapinoivan, räkättävän alamaisensa. Mutta mitään vaarallista ei sentään tapahtunut, ja vähitellen laukesi jännitys Torvisen hinteloista jäsenistä, hänen kielensä rupesi sammaltamaan ja hän asettui raukeana ja talttuneena koneensa nojaan huokaamaan. Pantsu ärähti vielä pari viimeistä kertaa. Hän se näet aina voiton peri, ja silloin hän tiesi, että nyt Torvinen taas on puolen kesää lauhkea kuin lammas ja tottelevainen kuin siivo lapsi.
Mutta hän tiesi myös, että mies on sydämessään uppiniskainen, että hän on pistänyt käheän kiukkunsa hampaankoloon. Niin Torvinen oli tehnytkin. Sappi kiehui hänen sydämessään, vaikka hän ääneti alistuikin Pantsun komentoon; mutta se oli hänestä nöyryyttävää, koska hän oli mielestään ainakin yhtä välttämätön mies Vikkelässä kuin Pantsu. Hänen pieni, hiukan tahkea päänsä mietti sen vuoksi kostoa; pannua lämmittäessään ja konetta hiljaa hoitaessaan hän hautoi monenlaisia tuumia ja koetti keksiä keinoa, miten päästä tuon itsekylläisen mahtailijan kimppuun. Pientä kiusaa hän teki missä osasi, vihelsi väärillä paikoilla, peruutti ennen aikojaan, joten laiva ei laskenutkaan hyvästi laituriin, ja hierautui matkustajilta rahoja kantaessaan näiden suosioon Pantsun kustannuksella. Se kaikki Pantsua ärsytti, mutta sapekasta koneenkäyttäjää se ei silti vielä tyydyttänyt, sillä perämies piti varansa ja säilytti kaikesta huolimatta valtansa ja arvokkuutensa.
Mutta kerran Torvisen kumminkin onnistui kampata Pantsu kumoon ja lyödä paha lovi hänen itsevaltiuteensa sekä saada hänet sydäntään myöten loukatuksi. Tästä merkillisestä tapauksesta saaristossa väliin kuiskaten kerrotaan — ääneensä ei uskalleta —, kerrotaan osaksi kunnioittavasti, osaksi vahingoniloisesti, sillä se, joka on jyrkkä, on tavallisesti myös vihattu.
Se oli tapahtunut eräänä syyskesän päivänä, perjantaipäivä se oli vielä ollutkin. Perjantaisin, jolloin Vikkelällä ei ollut kulkuvuoroa, sen oli määrä aikaisin aamulla käydä hakemassa lahdenpohjassa joen suussa olevalta myllyltä jauhoproomu ja tuoda se laivarantaan. Sitä reissua ei ollut koskaan lyöty laimin. Tämä matka oli Torvista aina enimmän harmittanut, kun niin perin aikaiseen aamulla täytyi joutua kylästä, jossa hän asui, laivaan konetta lämmittämään. Usein hän näinä aamuina oli myöhästynyt ja aina saanut ankarat nuhteet Pantsulta, joka itse makasi yötkin laivassa ja siis aina oli ääressä.
Tänä perjantaiaamuna hän myöhästyi tavallista enemmän, ja tietysti Pantsu haukkumaan. Mutta ihme, kumma, tällä kertaa Torvinen ei sitä ääneti kuunnellutkaan, vaikka ei nähtävästi ollut humalassakaan, vaan tiuskaisi aivan röyhkeästi vastaan:
— Älä nalkuta, ei tässä ole mitään kiirettä.
— Tämän kiireen sinä tiedät ja suori sukkelammin halot uuniin — vasta pidä ajastasi vaarin!
— Kyllä minä aikani tiedän ja lämmityksen hoidan, siihen älä sekaannu mahtailemaan.
— Hä? Meidän pitäisi jo olla matkalla myllylle, jos et olisi kuhnaillut.
— Minä en lähde koko myllylle, mene yksin.
— Sepä nähdään.
Pantsun poskijäntereet jo pullistuivat. Mutta Torvinen ei antanut perään, ärsytti vain:
— Nähdään se. Sinä luulet tässä olevasi paras käskijä, mutta olen minä yhtä hyvä isäntä kuin sinäkin, minulle patruuna voi antaa määräyksiä yhtä hyvin kuin sinulle. Ja kun minä sanon, että tänään ei myllylle lähdetä, niin ei lähdetä, tottapahan minä sen tiedän.
— Sinä tiedät!
Pantsu katseli toveriaan epäillen, kiukku kasvoi. Mitähän se meinaa? Mitään perää hän ei voinut uskoa Torvisen puheissa olevan. Eihän ollut koskaan lyöty myllyreissua laimin, tiesihän Pantsu, että siitä oli myllyn kanssa tehty varsinainen sopimus, eikä hänen perin säännöllinen luonteensa voinut käsittää, että tällaisesta sopimuksesta voitaisiin missään tapauksessa tehdä poikkeusta. Ja jos joskus tehtäisiin, niin tietysti siitä hänelle, Pantsulle, ilmoitettaisiin, eikä tuolle hatarapäiselle Torviselle, jolle ei koskaan annettu mitään Vikkelää koskevia määräyksiä. Ei, Pantsu oli varma siitä, että Torvinen vain tapansa mukaan kujeilee, siten koettaen puolustaa myöhästymistään ja vähentää Pantsun mahtia. Se häntä kiukutti, ja siksi hän ärjäisi:
— Sinä et tiedä tässä laivassa muuta kuin totella. Myllylle lähdetään, sanon minä. Lämmitä sinä siis uuni äläkä mukita.
Mutta silloin Torvinen oikaisihe oikein pitkäksi ja tuli kädet puuskassa rehennellen ihan Pantsun nenän alle.
— Vai niin, taidatpa jo olla tämän laivan omistajakin. Taidatpa lähteä myllylle, vaikka itse patruuna kieltää ja käskee minun Vikkelän kanssa tässä odottaa. Mutta sille mahdille minä panen rajan. Nytminäsanon, että myllylle ei lähdetä, ja sillä hyvä.
Torvinen löi kämmenellä polveensa niin että läiskähti. Siihen oli jo laivarantaan keräytynyt jätkiä, jotka rannalta ajoivat halkoja lotjaan, ja nämä olivat pysähtyneet laivamiesten väittelyjä kuuntelemaan. He päästivät iloisen naurun kuullessaan Torvisen mahtavan varmuuden ja ilkkuivat, että "kas niin, koneenkäyttäjä, pidä kerran puolesi!" Tämä kävi jo Pantsun kunnialle, hän ei uskonut koko juttua, ja hänen leveä rintansa rupesi aaltoilemaan. Sylki pärski parran välistä, kun hän nyt karjaisi:
— Sinä valehtelet, etana, suus kiinni ja lämmitä!
Nyt Torvinen painautui lämmittämään, mutta hänen pieni naamansa ilkkui pirullisesti tulen hohteessa; sillä hän huomasi saaneensa Pantsun ärsytetyksi ja tunsi, että nyt se menee mertaan. Ja siitä hän nautti.
Sillä tosiaankin patruuna oli kieltänyt sinä aamuna myllylle lähtemästä. Illalla myöhään oli taloon tullut vieraita, ja siellä oli yht'äkkiä päätetty, että aamulla viedään vieraat laivalla saaristoa katsomaan, — telefoonissa oli ilmoitettu myllylle, että proomu haetaan vasta illalla. Ja kun silloin jo oli iltamyöhä ja pimeä, patruuna ei ollut lähettänyt siitä sanaa Pantsulle laivaan, vaan Torviselle, joka asui lähempänä kylässä. Tätä onnellista sattumaa nyt kostonhaluinen koneenkäyttäjä käytti hyväkseen. Kun laivassa alkoi olla tarpeeksi höyryä, nousi Torvinen laiturille ja rupesi siellä hyvin rauhallisesti kävelemään edestakaisin. Pantsu katsoi sitä hetkisen ja virkkoi ensin rauhallisesti:
— Suoria laivaan sieltä, nyt lähdetään.
— Eipä ole kiirettä, Torvinen vastasi ja asettui tyynesti ulapalle katselemaan.
Halkomiehet päästivät leveän naurun. Veri karahti Pantsun päähän.
— Näytän sulle kiirettä!
Tuiskuna Pantsu hyppäsi laiturille, tapasi toveriaan niskasta ja viskasi hänet kuin rukkasen alas Vikkelään. Irroitti sitten itse köyden, nousi laivaan, sieppasi halon ja ärjäisi Torviselle:
— Asetutko koneen luo, hä…? No niin…, hiljaa taakse… eteenpäin, täysi vauhti…
Torvinen totteli hyvin pelokkaan ja onnettoman näköisenä, pidellen loukkaantuneita luitaan ja mukisten vain, että "tappelemaan rupesi, minkä sille mahtaa". Mutta kun Vikkelä oli parin sylen päässä laiturista, silloin hän hyppäsi laidan luo ja huusi kovalla äänellä:
— Hei, miehet, kun patruuna tulee rantaan, niin sanokaa, että kyllä minä kielsin myllylle lähtemästä, mutta Pantsu ei totellut, — tappaa oli!
Nyt hytkähti Pantsunkin sydän, ja hänessä välähti ajatus, että jos tuo heittiö sittenkin puhunee totta, jos olisi patruuna hyvinkin peruuttanut myllymatkan…? Mutta miks'ei hänelle, Pantsulle, olisi mitään siitä ilmoitettu, miksi hänet olisi syrjäytetty — ei koskaan! Vielä Pantsu ehkä olisi sentään asiaa tarkemmin miettinyt, mutta nyt laiva jo oli kulussa, häpeä olisi hänen nyt ollut peräytyä ja totella Torvista, sehän olisi särkenyt hänen arvokkuutensa. Miten tahansa — anna luistaa!
Ja Vikkelä luisti laiturista pois ja viiletti täydellä höyryllä lahdenpohjaan. Sinne katosi niemien taa.
Mutta tunnin kuluttua patruuna tuli vieraineen laivarantaan. Katsellaan, ihmetellään: ei olekaan laivaa, millä huvimatkalle lähteä. Missä hiidessä se on? — Patruuna suuttuu, — se Torvisen tolvana ei tietysti olekaan muistanut hänen käskyään, se naurispää! Vieraat ystävällisesti hiukan ilkkuvat isännälleen, ja tämä suuttuu vielä pahemmaksi. Hän käy halkomiesten puheilla, ja nämä kertovat asian niinkuin se oli… kyllä Torvinen kielsi myllylle lähtemästä, mutta Pantsu vei väkisin…
Vieraita nauratti… onpas siinä mahtava mies, taitaa olla tohvelin alla ei ainoastaan koneenkäyttäjä, vaan myöskin…
Patruuna ei puhunut mitään, mutta hänen kulmansa synkistyivät. Hän oli tainnut tuolle itsepäiselle Pantsulle myöntää vähän liian vapaat ohjakset ja liian suuren vallan, jota mies näin käyttää väärin… hän oli liiaksi ihaillut tuota jäyhää perämiestään. Tämähän on kuulumatonta, kyllä se Pantsu nyt on aikansa mahtavoinut.
Käveltiin maihin, viivyttiin siellä tunti, tultiin taas laivarantaan, odotettiin, istuttiin, katsottiin kelloa — ei kuulu Vikkelää takaisin. Joku vieraista ehdotti jo, että luovuttaisiin koko retkestä, ja isännän kiukku kasvoi. Vihdoin toki rupesi tykytystä kuulumaan lahdenpohjasta päin. Vikkelä läheni sieltä verkalleen hinaten raskasta proomua, jota juuri oli kielletty hakemasta. Vieraat lausuivat ihailunsa sen rauhallisuudesta. Mutta kun laiva vihdoin oli laiturin ääressä, oli patruunakin siinä sen vieressä ja lausui ankarasti:
— Pantsu pois laivasta.
— Mi-minäkö pois?
— Heti, eikä sinun tarvitse siihen enää tulla, kyllä perämiehiä saadaan, jotka tottelevatkin.
Torvinen kyykötti syvälle painautuneena uunin eteen, mättäen sinne halkoja suurella innolla, mutta hänen pienet, likaiset kasvonsa säteilivät vahingoniloa ja saavutettua kostoa. Mutta Pantsu laski verkalleen kädestään, ikäänkuin vieläkin epäillen, valtikkansa, rautaisen ruoripuikon, nousi hitaasti seisomaan ja katseli kysellen ympärilleen.
— Välemmin pois, palkkasi saat iltapäivällä.
Kumaraksi kävi nyt tuo varma, vanttera vartalo, ja leveä, jäykkä leuka näytti vavahtavan. Mutta sanaakaan Pantsu ei puhunut noustessaan laiturille ja astuessaan muutamia askeleita sivulle. Mutta hänen silmiään samensi ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, kun hän siitä katseli, miten yksi halkomiehistä, jonka patruuna rannasta otti, asettui hänen paikalleen Vikkelän perään, hänen omalle paikalleen rautaisen ruotelipuikon ääreen, ja miten laiva tämän uuden perämiehen ohjaamana lähti kulkemaan selälle. Se oli kaikki Pantsusta aivan käsittämätöntä; patruunan suuttumuksen hän kyllä ymmärsi, mutta tämä oli sittenkin hänestä mahdotonta. Miten saattoi hänen mahtinsa noin mennä? — Tuo nöyryytys ruhjoi hänet kokonaan. Ja hän vaipui melkein hervotonna laiturin reunalle istumaan, roikotti siinä veltosti jalkojaan ja katseli alas veteen.
Vikkelä viiletti toisen ohjaamana kauas saaristoon. Patruuna istui itse perämiehen vieressä, neuvoen tälle väyliä ja viitoja ja luotoja, ja ajatteli sitä tehdessään tuota vanhan Pantsun ihmeellistä röyhkeyttä ja itsepäisyyttä. Mutta matkan varrella häntä jo rupesi rangaistuksen ankaruus kaduttamaan. Hänen olisi ehkä sittenkin eilen pitänyt lähettää sana suoraan Pantsulle, vaikka oli myöhäinenkin, ukko ei kenties ole uskonut Torvisen käskyä. Koneenkäyttäjän iloa säteilevät kasvot ja liehakoivat liikkeet eivät tehneet häneen hyvää vaikutusta. Ja paluumatkalla, kun Vikkelä iltapuolella taas kulki kotirantaa kohti ja outo perämies myötään kyseli väylää, silloin hän jo oli Pantsuun aivan leppynyt, vaikka hän vielä epäili, sopisiko hänen purkaa äskeinen tuomionsa. Onkohan Pantsu vielä rannassa, hän mietti itsekseen, onkohan hänen rakkautensa Vikkelään ja ammattiinsa vahvempi kuin hänen loukattu itsetuntonsa ja arvonsa? Siinä on kaksi kovaa vetovoimaa, kumpihan noista lienee vankempi? Laiva laski rantaan. Laiturin reunalla istui Pantsu edelleen aamuisessa asennossaan katsellen alas veteen, ei lie mies siitä liikahtanutkaan. Patruuna meni hänen luokseen ja ilmoitti, että hän saa edeskinpäin olla Vikkelän perämiehenä, jos tahtoo.
— No, mitä arvelet Pantsu?
— Niin, enhän minä taitaisi tulla toimeen erossa Vikkelästä.
Ja hän astui kohta takaisin entiseen virkaansa, ja entinen oli hänen arvonsa ja valtansa. Ja vieläkin Pantsu istuu järkähtämättömänä Vikkelän peräsimessä. Saaristoväen keskuudessa on kunnioitus ja pelko häntä kohtaan vähentymättömänä ennallaan, häntä pidetään Vikkeläkäsitteeseen välttämättömästi kuuluvana, korvaamattomana. Jäykkänä hän karjuu määräyksiään, hänen täsmällisyytensä on muuttumaton, matkustajat, Torvisen ja patruunankin hän pitää entiseen tapaan kurissa ja komennossa. Eikä hänen myllyerehdyksestään tai sen seurauksista laivassa koskaan puhuta, ei edes kuiskaamallakaan. Joskus rannassa laivaa odotettaessa siitä vain voi kuulla kerrottavan, mutta silloinkin puolittain arasti ja kunnioittavasti. Siellä kerrotaan, että Pantsussa sen kesän ajan oli ollut huomattavissa jotakin särkynyttä, vanhentunutta, ja hänen äänensä oli kaikunut vähän sortuneelta, kun hän Torvista komenteli. Oli tuntunut siltä kuin ukko olisi kadottanut osan varmuuttaan. Mutta hän sai sen takaisin, ehkä vielä enentyneenäkin, sillä hän laskee nyt vain kunniakseen sen, että hän yhä istuu paikoillaan, vaikka hänet koetettiin kampata pois.
Siellä hänet tapaat, jos milloin satut Vikkelällä kulkemaan. Käy silloin häntä kädestä tervehtimässä, se kädenpuristus tuntuu hyvältä, se on entisellään voimakas ja topakka. Ja Torvinen, koneenkäyttäjä, hän kai häärää siellä myöskin ennallaan koneensa ääressä, eikä heidän välinsä Pantsun kanssa luultavasti ole parantunut. Jos satut kulkemaan sellaisena päivänä, jolloin Torvisella on ryyppyvuoronsa, niin saat mahdollisesti kuulla hänen laskevan pieniä pistosanoja siitä eräästä perjantaista, jolloin Pantsu istui laiturin reunalla ja roikutti jalkojaan. Mutta silloin kuulet varmasti myöskin Pantsun äänen jyrähtävän vastaan:
— Suus kiinni, juoppo! Hoida koneesi ja tottele!
Aurinko oli jo laskenut, rannat loivat veteen viileän varjon. Ulompana merellä kohisivat vielä rantakallioita vastaan päivän mainingit, mutta rasvatyyniä olivat lahtivedet, ja tummiksi kävivät korkeiden kalliorantojen luomat siimekset yön lähestyessä. Kolakalta rupesi Syvälahdessakin jo kaloista tuntumaan rannoilla ja pintavedessä, jossa päivä niin hauskasti oli kulunut, ja he vetäytyivät sen vuoksi kaislikoista keskilahdelle, asettuen sinne syvään "kalahautaan" turvallisesti lepäämään ja yötään nukkumaan. Pientä riidankopua niillä tavallisuuden mukaan vielä iltamyöhällä oli keskenään; voimakkaat, terävänokkaiset, ahnaat hauet tekivät yhä hyökkäyksiä salakkain ja särkien järjestymättömiin parviin, säikytellen niitä sinkoamaan kaikille suunnille, ja kylläinen, kyhmyniskainen ahvenkin siellä näytteli mahtiaan, uiden verkalleen ja juhlallisena kierroksen kalahaudan ympäri, ajaakseen tarpeellista kunnioitusta pieniin eläjiin. Mutta nekin liikkeet asettuivat vähitellen, ja Syvälahden kalat lepäsivät pian syvässä rauhassa, mikä kivien koloissa, mikä muuten lähellä mutaista pohjaa.
Silloin rupesi ulapalta päin haudan takaa kuulumaan airojen loisketta ja hankatappien ritinää.
— Mitä se on tuo? kuiskailivat kaloista toiset, mutta toiset rauhoittivat:
— Joku yksinäinen soutaja, nukutaan pois!
Eivätkä kalat siitä olleetkaan milläänkään, eivät sittenkään, vaikka ääntä rupesi kuulumaan jo kummaltakin kupeelta, — ainahan niitä soutajia sattuu, mitäpä se vaikuttaa heidän syvään hautaansa. Nukkuivat edelleen, niin hyvin hauet ja ahvenet kuin salakkain ja särkien ajattelemattomat laumat, muista pikkukaloista puhumattakaan.
Mutta loiske kuului yhä lähempää, ja jo heilauttivat kalat vaistomaisesti eviään, melasivat pyrstöllään ja liikahtivat hiukan levottomina puolelle ja toiselle. Arimmat ja uteliaimmat uivat syvänteen reunoja kohden tutkimaan, mitä tämä melu oikeastaan merkitsi, uivat, uivat, — mutta yht'äkkiä tulee aita vastaan, näkymätön, mutta läpäisemätön aita! Kylmä veri oli vähällä seisahtua kalojen suonissa, ja kauhu sydämessä ne siitä syöksähtivät takaisin haudan pohjalle. Ihmeellinen, uusi sulku… pitää koettaa, eikö sitä voisi kiertää, puikahtaa sivulta tai ylitse tai alitse.
Varovaisesti ja pahat aavistukset mielessä tekevät evistään arat säynäjät ja siiat ja niiden jäljessä lukuisa joukko kaikenlaisia muita kaloja jos jonkinlaisia luoveja ja käänteitä, uivat aivan pohjamutaa myöten, nousevat pintaan asti, syöksyvät sivulle… Mutta aina on sama aita vastassa, siihen iskee joka kerta nokkansa, vaikka kuinka taiten koettaisi uida. Rynnätään takaisin, vastapäistä rantaa kohti, — sama aita vastassa, aina sama aita!
Siinäkös hälinää on, toisiaan tyrkkään, uidaan kilpaa, tehdään kuperkeikkoja, — kaikki ovat yhtä neuvottomat ja avuttomat.
Yksi toisensa perästä palaa takaisin keskelle hautaa. Sinne singahtaa kaloja kaikilta suunnilta, ja jokaisella on sama toivoton sanoma tullessaan, sama kokemus. Ja vihdoin leveä lahna, jota yleensä ei ole pidetty kaikkein viisaimpana, tulkitsee kaikkien kokemuksen ja kaikkien pelon huudahtamalla yhden ainoan sanan:
— Nuotta!
— Niin, nuotta! Me olemme nuotassa!
Nyt se on selvää kaikille. Ne tuntevat tuon kamalan sanan, ovat kuulleet siitä vanhempain puhuvan pelokkaasti ja kammoksuen, ovat kuulleet siitä sellaisten kertovan, jotka ovat ennen olleet nuotan kierroksessa, mutta jonkin ihmeen avulla siitä pelastuneet. Saaristolaiset ovat tänä yönä lähteneet Syvälahteen nuotalle. Ja nyt on kaloilla vain yksi kysymys:
— Mitä tässä on tehtävä?
Niin hätäilevät ensiksi salakkain lyhytajatuksiset laumat, mutta eivät voi särjet eivätkä säynäjät eivätkä lahnan loppuritkaan olla kohta siihen samaan haikeaan, neuvottomaan kysymykseen yhtymättä. Nuotta kiertää joka puolelta, surma on edessä.
— Mitä on tehtävä?
Odotetaan jännittyneinä ja läpättävin sydämin vanhimpain ja viisaimpain neuvoja. Nuo paljon kokeneet, vanhat, suuret hauet ja voimakkaat, juhlalliset ahvenet, ne toki neuvon tiennevät. Mutta ne ovat kauan vaiti. No, sehän on suurten ajattelijain ja johtajain oikeus. Mutta minkä ne itse tekevät — sitä seurataan.
Ne eivät tee kotvaan aikaan mitään. Sitten lähtevät uimaan takaisin päin, sinne, mistä airojen loiske ensiksi oli kuulunut; uivat verkalleen, sitten yhä vinhemmin.
— Sinnekö päin, miksi sinne? hätäilevät nyt pikkukalain neuvottomat laumat, mutta seuraavat kumminkin, joskin epäillen, mukana. — Miksi sinne päin, miettivät niiden hatarat päät, — siellähän nuotan perä on? Ne pysähtyvät, hätäilevät, mutta uivat taas vanhempain jäljestä. Huoli ja epäilys on mielessä, mutta oma ajatus ei riitä niin pitkälle, että ne voisivat varmasti ja omakohtaisesti asian selvittää.
Silloin kuuluu taas huuto keskeltä parvea. Siellä taas lahna kehoittaa toisia pysähtymään.
— Ei sinnepäin, se tie vie turmioon, pyörrälletään takaisin, aivan päinvastaiseen suuntaan! Uidaan eteenpäin, ei taaksepäin, edessäpäin voi pelastus olla, takanapäin on perä…
Pikkukalat, särjet ja salakat ja säynäjätkin, joutuvat nyt aivan ymmälle, uivat eteenpäin ja taas takaisinpäin. Lahna tuntuu puhuvan järkeä. Mutta kuka on koskaan ennen kuunnellut lahnan puheita, kuka on tottunut luottamaan niihin, eihän sillä ole mitään edellytyksiä neuvoa muita? Ja pikkukalat uivat neuvottomina eteenpäin ja taaksepäin, joutumatta sillä tavoin eteen taikka taakse. Ja sivuille jos puikahtavat, aina on verkko vastassa, joka kerralta yhä lähempänä; uintialue pienenee myötään. Ja se huomio yhä lisää levottomuuden ja hädän tunnetta. Rynnätään siis taasen vakavien haukien ja ahventen luo, jotka perää kohden uivat, ja kysytään taas:
— Onhan tämä suunta siis oikea?
Isot kalat eivät jouda paljon kysymyksiä kuuntelemaan, lekuttavat vain eviään mennessään ja heiluttavat halveksuen pyrstöjään. Jokin pienempi vain joukossa, keskikokoinen tuppihauki, kääntyy puolitiehen sivulle ja äännähtää:
— Te ette tätä ymmärrä, teidän aivonne ovat liian pienet. Tietysti meidän täytyy uida taaksepäin, se on ainoa keino. Täytyy voittaa aikaa, koettaa pysyä vedessä niin kauan kuin suinkin, siten ehkä vielä pelastutaan, ainoastaan siten.
— Pelastutaan — nuotan perältä — miten? utelevat lahnat ja säynäjät.
— Sitä me emme vielä tiedä. Olkaamme kylmäverisiä, niinkuin kalojen sopii. Ehkä ei apajaa nostetakaan, kunhan pysymme hiljaa… peräkin voi ehkä revetä viime hetkessä, sitähän ei tiedä. Siellä takanapäin ovat veneet ja nuotanvetäjät vastassa, ja tarpojat kolhivat meitä airoilla päähän, jos sinne uimme. Mutta sitähän te ette ymmärrä, uikaa siis mihin tahdotte, nyt ei ole enää aikaa neuvotella…
Tyyni oli Syvälahden pinta, mutta siellä sisässä, kalahaudassa, kuhisi levoton lauma, koettaen yhä uudelleen turhaan uida pois saarroksesta. Särjet ja salakat syöksähtivät yhä ahtaammalle vedetyn nuotan siipiä vastaan, pyrkivät ylitse ja alitse, mutta kivekset olivat pohjassa ja kävyt pinnalla, verkko välissä. Kohta olivat kalat kyljikkäin nuotan välissä, eikä siinä enää sopinut liikahtamaankaan, ei minnekään päin. Veneet, joihin nuotta lapettiin, olivat jo yhdessä. Jotkut yksinäiset uskalikot pujahtivat tiehensä veneiden välitse ja alitse, ja aivan pienet kalat, jotka eivät silmukkoihin tarttuneet, luistivat läpi sitä itse huomaamattaankaan. Mutta muut kalahaudassa olleet jäivät nuottaan. Särjet, salakat ja lahnat, jotka viimeiseen asti olivat arastelleet uida nuotan perään, ne sotkeutuivat nyt silmukoihin ja nousivat nuotan mukana ylös jo ennen kuin perä nostettiinkaan. Tukalaa se oli — henki loppui, — läähätellen ne siinä kiduksiaan aukoivat, turhaan vettä tavoitellen, ja voimattomina porskuttivat pyrstöjään ahtaalla verkkojen välissä. Ehkä ennätti jo yksi ja toinen ajatella, että olisipa tainnut olla parempi perukkaan uida — sittenkin —, olisi ainakin vielä tämän hetken saanut vettä kiduksiinsa…!
Mutta samassa jo nostettiin perä veneeseen… Siinä ne nyt tulivat nuo vanhat, varmat hauet ja arvokkaat, kyhmyniskaiset ahvenet siikain ja säynäjäin seurassa, kaikki tulivat yhtä avuttomina kuin aikaisemmin pienet, pehmeäpäiset pikkukalat, ja ne tyhjennettiin kaikki vasuun veneen pohjalle. Siinä nyt potkiskelivat ja kiduksiaan turhaan aukoivat; jäntereet herpautuivat ja silmäin päälle levisi raukea, samea kalvo.
Ne katsoivat siinä toisiaan, hauet ja lahnat, raukeilla silmillään, ja näyttivät nyt vasta ymmärtävän toisensa, kun kuolema kaikille saapui. Tulos oli ollut kaikille sama.
Nuotan veto oli loppunut Syvälahdessa, ja taas oli kaikki äänetöntä. Veden pinta kumotti tummana kalvona yön hämärässä valossa; tasoittuneet olivat jo porkkain tyrskyt ja umpeen menneet airojen muodostamat renkaat. Ja kalahaudassa pinnan alla oli yhtä hiljaista, siellä nuotan läpi luistaneet pikkukalat painautuivat yhä lähemmäs pohjamutaa.