"Purjehtija!"
"Purjehtijako?" — huudahti kapteini.
"Vasemman puolisen looringin puolella."
Nyt näkyi sumun läpi iso regatti, joka näytti aikovan sulkea sataman suun ja estää Delphinin kulun. Siis oli, maksoi mitä maksoi, parempi vauhti saatava, muuten oli kaikki hukassa.
"Ruori oikeaan!" — huusi kapteini.
Sitte hyökkäsi hän komentosillalle, joka oli koneen päällä. Hänen käskystään tehtiin toinen potkuri vaikuttamattomaksi, ja Delphin teki yhdellä ainoalla propellilla ihmeellisen jyrkän pyöräyksen. Se oli sillä tavoin välttynyt hyökkäämästä yhdysvaltalais-regattia kohti ja meni niin kuin sekin kulkuväylän suulle päin. Nyt se oli nopeus vaan, jonka piti ratkaista asia.
James Playfair ymmärsi, että siinä riippui hänen, miss Jennyn, tämän isän ja laivaväen pelastus. Rekatti oli melkoisen matkaa edellä Delphiniä. Sen mustasta savusta, joka savutorvesta tuprusi, saattoi nähdä, että se voimansa mukaan ponnisti höyryä. James Playfair ei ollut se, joka tahtoi jäädä alakynteen sellaisessa.
"Kuinka korkealla on höyry?" — kysyi hän koneenhoitajalta.
"Mahdollisen korkein ponnistus" — vastasi tämä — "höyry pursuaa ulos varaventtiilien kautta."
"Venttiilit kiinni!" — komensi kapteini.
Hänen käskynsä noudatettiin säntilleen, vaikka alus olisi voinutkin ilmaan lentää.
Delphinin kulku kävi yhä nopeammaksi ja pistonit kävivät hirvittävällä nopeudella, kaikki koneen osat ja levyt tärisivät näitten kiihkeitten sysäysten vaikutuksesta; se oli nähtävä, joka olisi voinut saattaa paatuneimmankin sydämmen kauhistumaan.
"Kivottakaa höyryä, kivottakaa!" — huusi James Playfair ehtimiseen.
"Mahdotonta" — vastasi koneenhoitaja, "venttiilit ovat hengen pitävästi suljetut. Uunit ovat täynnä aina luukkuihin asti."
"Mitä se tekee? Mättäkää sisään väkiviinassa kastettua pumpulia. Meidän täytyy mistä hinnasta hyvänsä päästä tuon kirotun fregatin edelle."
Nämät sanat kuultuansa katsahtivat rohkeimmatkin matruusit toisiansa silmiin, kuitenkin he eivät häikäilleet. Muutamia pumpulipakkoja viskattiin alas konehuoneeseen, kostutettiin läpimäräksi väkiviinalla ja työnnettiin sitte ei ilman vaaratta, tulipunaisiksi kuumennettuihin uuneihin. Liekkien räiske esti lämmittäjät kuulemasta toisiansa. Ennen pitkää olivat paahto-uunit tulipunaiset, pistonit tekivät työtä kuin rautatien veturi-pistonit, manometerit osoittivat suunnatonta painoa, alus lensi aaltojen päällitse, saumat natisivat, ja savutorvista tuprusi tulta ja savua kauheasti. Delphin oli joutunut hirvittävään, huimaavaan vauhtiin, mutta se pääsikin fregatista sivu ja jätti sen kauas jälkeensä, ja kymmenen minutin päästä oli se ulkona väylästä.
"Pelastunut!" — huudahti kapteini.
"Pelastuneet!" — vastasi laivaväki taputellen käsiänsä.
Charlestonin valotorni alkoi jo kadota lounaasen. Sen tulien välke himmentyi, ja jo luultiin oltavan kaukana kaikesta vaarasta, kun pommi, viskattu eräästä aukealla merellä risteilevästä kanuunaveneestä, viuhahti pimeässä ilmassa. Helppo oli seurata sen rataa, sen tulipyrstön johdolla, jonka se jätti jälkeensä.
Tässä silmänräpäyksessä nousi kauhu ja levottomuus, jota on mahdoton selittää. Kaikki olivat ääneti, kauhistuksella katsellen projektiilin tekemää kaarta. Ei mitään voitu tehdä sen välttämiseksi, ja puolen minuutin perästä putosi se Delphinin keulalle.
Matruusit säikähdyksissään pakenivat perän puoleen, eikä yksikään uskaltanut askeltakaan liikahtaa tuliputken purskuttaissa hirvittävää tultansa.
Mutta yksi ainoa, urhein heistä kaikista, hyökkäsi tätä peljättävää hävityskonetta kohti.
Se oli Crockston! Hän kaappasi pommin vahvoihin käsiinsä, jolla aikaa tuhansia kipinöitä räiski tuliputkesta ulos, ja viskasi sen melkein yliluonnolliselta näyttävällä voimalla mereen.
Pommi oli tuskin ennättänyt vedenpintaan, kun se räjähti hirmuisella paukauksella.
"Hurraa; hurraa!" — huusi yhteen ääneen koko laivaväki, ja Crockston hieroi vaan kämmeniänsä.
Kohta sen jälkeen kynti höyryalus Atlantin meren laineita. Amerikan rannikko katosi katoamistansa pimeään, ja kaukaiset tulet, jotka risteilivät taivaanrannalla, osoittivat, että ottelu oli yleinen Morris-saaren patterien ja Charlestonin sataman linnoitusten välillä.
Kotiintulo.
Seuraavana aamuna auringon noustessa oli Amerikan rannikko kadonnut näkyvistä. Laivaa ei näkynyt ilman rannalla, ja Delphin, joka oli heikentänyt vauhtiansa, meni nyt huoleti Bermudas-saaria kohti.
Paluumatka ei ollut mistään merkillinen, ja kymmenen päivää siitä kun Delphin oli lähtenyt Charlestonista, alkoi Irlannin rannikko nousta näkyviin.
Kapteinin ja Jennyn välillä oli ystävyys syntynyt, jonka vähimminkin tarkkanäköiset ihmiset jo ennakolta olisivat voineet aavistaa. Mitenkäpä Halliburt taisikaan osoittaa kiitollisuuttansa siitä alttiiksiantavaisuudesta, minkä hänen pelastajansa oli osoittanut, muutoin kuin saattamalla hänen onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä?
James Playfair ei malttanut odottaa siksi kuin pääsisi Englannin kulkuvesille, ennenkuin hän miss Jennylle ja hänen isällensä ilmaisi ne tunteet, jotka olivat vallanneet hänen sydämmensä, ja jos saapi uskoa Crockstonin sanoja, vastaanotti miss Jenny tämän tunnustuksen ilolla, jota hän ei koettanutkaan salata.
Seuraus tästä oli, että jonkun ajan kuluttua tämän jälkeen melkoinen ihmisjoukko oli kokoontunut Saint Mungon, Glasgowin vanhan tuomiokirkon raskaiden holvien alla. Siellä nähtiin merimiehiä, kauppiaita, tehtailijoita, virkamiehiä sekä kansaa kaikenlaista. Urhea Crockston oli todistajana miss Jennylle, joka oli morsiameksi puettuna, ja tuo kunnon mies itse välkkyi omenankarvaisessa hännystakissa kullattuine nappineen. Setä Vincent seisoi uljaana veljensä pojan vieressä.
Nyt vietettiin näet James Playfairin, kauppahuone Vincent Playfairin ja Kumpp:n yhdysmiehen Glasgowissa, ja miss Jenny Halliburtin Bostonista vihkiäisiä.
Juhlallisuus oli komea ja loistava. Jokainen tunsi Delphinin historian ja arveli tämän nuoren kapteinin kyllä ansainneen semmoisen palkinnon jalomielisestä teostansa. Itse oli hän ainoa, joka piti itsensä tulleen ylenmäärin palkituksi.
Illalla piti setä Vincent loistavat pidot, suuret hääillalliset ja tanssit, ja shillinginrahoja jaettiin Gordon-kadulle kerääntyneelle ihmislaumalle.
Näissä muistettavissa pidoissa ahmi Crockston ruokia ja juomia ihmeteltävissä määrin, kumminkaan nauttimatta niitä soveliaisuuden rajain yli.
Itsekukin oli onnellinen näissä häissä, mitkä omasta onnestaan, mitkä toisten, joka ei aina tapahdu tällaisissa tilaisuuksissa.
Myöhemmin illalla vieraiden mentyä pois, James Playfair syleili setäänsä ja suuteli häntä molemmille poskille sanoen.
"No kuinkas teistä nyt tuntuu, setä?"
"Niin, entäs sinusta itsestäsi, James?"
"Oletteko tyytyväinen siihen verrattomaan lastiin, minkä olen tuonut Delphinissä?" — kysyi kapteini Playfair, osoittaen uskaliaaseen, nuoreen rouvaansa.
"Sen kyllä uskon!" — vastasi tuo ammattiinsa tuiki kiintynyt kauppias. — "Pumpulin olen jo myönyt kolmensadan seitsemänkymmenen viiden prosentin voitolla."