Mutta sitä meidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä samana päivänä kohtasin osastoon johtavassa pitkässä käytävässä viinalle tuoksahtavan miehen, joka epävarmoin askelin mutta loistavin kasvoin suuntasi kulkunsa minua kohti.
"Juu, kyllä se olen minä", kuului ylpeästi, mutta samalla ujosti.
Ja nähdessään, etten minä ymmärtänyt, hän toisti: "Juu, kyllä minä olen sulhanen."
"Mikä hänelle nyt pantiin nimeksi?" jatkoi mies odottavasti."Lieneeköhän se Severinus, vai kuinka?"
Voi, mitä olimmekaan tehneet! Tieto, että pojan nimeksi oli tullutJohannes, näkyi syvästi pahoittavan "sulhasta".
"Olisi hänellä sentään voinut olla niin paljon sydäntä, että olisi antanut pojalle nimen Severinus."
Ja huojuvin askelin ja pettynein sydämin hän hitaasti lähti pois, mietiskellen naisen käsittämätöntä ja sysimustaa kiittämättömyyttä.
Pikku Matti
Matti oli hänen nimensä, ja säälittävä ihmisolento hän oli, kun hän eräänä kauniina päivänä äitinsä sylissä ilmaantui Kirurgin poliklinikkaan.
Pienet keltaisenkalpeat ukonkasvot pilkistivät esiin sangen likaisesta saalista, johon hän oli kääritty. Ja kun hänet riisuttiin ryysyistään, huomattiin, että hänellä oli suuri selkäydinkohju, joka sinisen pussin tavoin riippui hänen selkärankansa alaosassa.
Äiti, joka lapsen kanssa kunnan kustannuksella oli lähetetty tänne, täytyi myös ottaa sairaalaan, jotta poika saisi sitä ravintoa, mihin oli tottunut. Ja siten nämä kaksi erämaan asukasta tulivat saamaan kotinsa joksikin aikaa yhdessä lastenosaston pienistä yksityishuoneista.
Vaimossa oli jotakin kesytöntä. Hän oli kuin säikytetty metsän eläin, ja villieläimen rajulla voimalla ilmeni myös hänen rakkautensa lapseensa. Tuntui melkein siltä kuin hän — ainakin alussa — olisi tahtonut murista ja näyttää hampaitaan jokaiselle, ken vain kosketti hänen aarrettaan. Myöhemmin hän tuli suopeammaksi hoitajattaria kohtaan, ja vähitellen saimme kuulla hänen surullisen tarinansa ja hänen kurjan elämänsä vaiheet. Hänellä ei ollut koskaan ollut kotia. Äiti oli ollut palveluksessa erässä talossa, ja kun hän syntyi, joutuivat molemmat köyhäinhoidon huostaan. Huutolaislapsena hänet sitten koko lapsuusajakseen annettiin sen hoidettavaksi, ken halvimmalla suostui häntä elättämään. Elämässään hän ei ollut kokenut monta ilonaihetta, ja yhä vieläkin hän kyynelsilmin muisteli erästä neitiä, joka kerran oli antanut hänelle kokonaista kolme karamellia.
Sittemmin hän kävi rippikoulun, ja konfirmatsiooninsa jälkeen hän sai palveluspaikan eräässä talossa. Hän sai palkakseen puvun ja parin kenkiä vuodessa. Mitä enempää hän voisi toivoakaan, hän sai lämmön, ruuan ja makuupaikan tuvan lattialla. Nöyrästi hän otti vastaan kaikki, mikä tuli hänen osakseen. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan, että hän voisi nousta vastustamaan kovaa kohtaloansa. Ja kun eräs rengeistä eräänä päivänä heitti hänet kumoon heinäparvelle, hän alistui siihen yhtä passiivisesti kuin kaikkeen muuhunkin. "Se oli kai niin sallittu." Ja jos häntä sittemmin pilkattiinkin talossa ja halveksien kohdeltiin, niin ei häntä kuitenkaan ajettu pois, vaan hän sai suorittaa tehtävänsä kuin ennenkin, ja emäntä jopa auttoikin häntä, kun lapsi syntyi. Kunpa nyt vain hänen oma Mattinsa parantuisi, ainoa olento, jota hän koskaan oli voinut sanoa omakseen, ja jota hän rakasti koko sillä lämpimällä rakkaudella, jota hänen kiusattu ja sorrettu sydän raukkansa saattoi tuntea.
Matin tauti oli jo alusta alkaen melkein toivoton, mutta se oli mielenkiintoinen tapaus sairashoito-opetuksen kannalta. Leikkaus tehtiin toisen päivän aamupäivällä, ja seuraavan päivän iltapuolella äitikin, joka siihen asti oli ollut toivon ja pelon vaiheella, vihdoin käsitti, että hänen lapsellaan oli enää muutama hetki jäljellä. Hän aivan kuin kivettyi, ja kun lapsi oli vetänyt viimeisen heikon henkäyksensä, purkautui hänen tuskansa niin hillittömällä kiihkeydellä, että me jo pelkäsimme hänen menettävän järkensä.
Minä otin hänet huoneeseeni ja koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja. Mutta mitä auttoikaan sanoa hänelle, että Matti oli ollut niin sairas, että hänen aina olisi täytynyt kärsiä tuskia, jos hän olisi jäänyt eloon. Äiti saattoi ajatella vain yhtä: Lapsi eli vielä eilen ja nyt hän oli poissa, ja äidin syli jäisi tyhjäksi ainiaaksi.
Silloin — mistä ajatus juolahtikaan mieleeni — sanoin hiljaa:
"Ja Matti saa levätä hienossa valkoisessa arkussa puettuna pieneen, kaulan ympäriltä pitseillä koristeltuun paitaan, ja hän saa aivan oman pienen haudan ja haudalle ristin, johon pannaan kirjoitus 'Pikku Matti'."
Vaimo tuijotti äkkiä minuun ja väri pakeni hänen poskiltaan.
"Onko se totta", hän kysyi, "saako Matti valkoisen arkun?" Ja kun vakuutin sen hänelle, rupesivat hänen silmänsä loistamaan. Hän ojentautui suoraksi. Onnettomana ihmisenä hän oli astunut tähän huoneeseen, mutta nyt ilo ja ylpeys täytti hänen sydämensä, sillä hänen lapsensa tulisi saamaan suuremman kunnian kuin kukaan muu, mitä hän oli kuullut. Matti saisi hienon valkoisen arkun aivan kuin hienon herran poika. Eikö tämä ilo velvoittanut häntä unohtamaan oman itsekkään surunsa, muistaessaan tyhjää syliään, jossa kerran oli levännyt hänen kallein aarteensa.
Ja tämä onnen tunnelma jatkui ja kantoi hänet kaiken tuskan yli. Kun hän vihdoin sai seurata minua kuolleitten huoneeseen ja näki Matin juhla-asussaan kukilla koristettuna lepäävän sievässä, valkoisessa arkussaan, hän tuskin uskalsi karkeine käsineen kosketella tätä ihanuutta. Hän oli sanomattoman onnellinen. Hän liiteli korkealla tämän maailman surujen ja pienten huolien yläpuolella, sillä hän oli Matin äiti, ja Matti oli saanut kuolemassa suuremman kunnian kuin kukaan muu. Jotakin siitä kirkkaudesta, mikä valaisi Mattia, hänen tuossa maatessaan pienen prinssin tavoin, varmaan heijastuisi myös häneen, joka oli antanut pienokaiselle elämän. Ja Matin hautajaisissa oli läsnä yksi täydellisesti onnellinen ihminen — hänen äitinsä.
* * * * *
Todellisuus on usein taruakin ihmeellisempi. Pikku Matin tarinaa seurasi jälkinäytös.
Keväällä, noin vuosi sen tapahtuman jälkeen, jonka äsken kerroin, sain tottumattomalla käsialalla kirjoitetun suomenkielisen kirjeen. "Hyvä ystäväni", se alkoi, "nyt aurinko taas paistaa, purojen jääpeitto särkyy, mahla nousee puihin, silmut suurenevat ja sydämessäni herää kaipaus nähdä jälleen se paikka, missä lemmikkini lepää, ja ne ihmiset, jotka olivat hyviä hänelle ja minulle." Kirjeenkirjoittaja pyysi minua, jos se suinkin olisi minulle mahdollista, auttamaan häntä hankkimalla hänelle jonkun paikan Helsingissä, mieluimmin tietysti sairaalassa, jota hän niin suurella rakkaudella muisteli.
Sattumalta joutui juuri muutama päivä myöhemmin siivoojattaren paikka meillä vapaaksi. Liikutettuna Iida Saarisen kirjeestä päätin antaa paikan hänelle kokeeksi.
Ja niin hän sitten eräänä päivänä tuli taas luoksemme erämaastaan. Hän oli yhtä suuri, jäykkä ja vakava kuin ennenkin, tukka sileäksi vedettynä ja lapsellinen katse vaaleansinisissä silmissään.
Hänen tehtävänsä eivät juuri olleet kovin vaikeita, mutta kaikki oli hänelle kuitenkin uutta, ja ponnistuksistaan huolimatta hänen oli vaikea ymmärtää, että työ oli tehtävä määrätyssä järjestyksessä ja määrättyyn aikaan. Osastohoitajattaren vaatimukset tuntuivat usein kovin vaikeilta täyttää, ja jopa hänen "hyvä ystävänsä" itsekin saattoi joskus olla ankaran näköinen, kun hän yllätti Iidan tomuharjaan nojautuneena vaihtamasta mielipiteitä vaimojen kanssa salissa, joka vielä myöhään päivällä ei laisinkaan ollut siivottu.
Usein tunsin, pisto sydämessä, miten Iidan ja minun välinen suhde muuttui. Oltuani tähän asti hänen ystävänsä, tuli minusta "emäntä", jota peljätään ja totellaan. Mutta hän oli kuitenkin kiintynyt minuun ja tunsi kiitollisuutta muistellessaan sitä, mikä oli ollut. Ja kun hänellä oli ollut vapaa sunnuntai, saatoin aina olla varma siitä, että pöydälläni oli kimppu sinivuokkoja, valkovuokkoja, kevätesikoita, viheriöitä puolukanvarsia tai jotain muuta, joka osoitti, että Iida oli ollut ulkona, eikä ollut unohtanut minua, Mattinsa ystävää.
Ja niin kului kesä ja Iida Saarinen suoritti vaivoin työnsä, eikä suinkaan loistolla, mutta sentään välttävästi. Me kutsuimme häntä Sven Tuuvaksi ja pidimme hänestä, vaikka olimmekin saaneet luopua toiveesta saada hänestä milloinkaan mallisiivoojaa.
Mutta sitten eräänä päivänä kävi luonani muutamia hänen työtovereistaan.
He olivat kunnollisia ihmisiä, he sanoivat. Jos kohta he olivat vain siivoojattaria, olivat he kuitenkin eläneet säädyllisesti, ja sentähden heidän oli aivan mahdotonta asua sellaisen kuin Iidan kanssa.
Iida rukka! Hän tunnusti heti, kun kutsuin hänet puheilleni. Kyynelvirtojen valuessa hän vakuutti, että se ei ollut hänen syynsä. Hän ei voinut sitä auttaa. Oli aina kuin hän aivan kadottaisi oman tahtonsa ja hänen täytyisi tehdä, mitä muut tahtoivat. Hän oli täysin passiivinen kuten ennenkin.
Niin, minulla ei ollut tässä tapauksessa valitsemisen varaa. Sanoin hänelle, ettei hän enää saisi jäädä sairaalaan, vaan että hänen täytyi hakea itselleen toinen paikka. Mutta pyysin hänen samalla muistamaan, että minä olisin aina hänen ystävänsä, jonka puoleen hän saattaisi kääntyä, jos hänellä oli vaikeuksia.
Ja niin Iidan toimi sairaalan siivoojattarena oli päättynyt, mutta minä sain kuitenkin tavan takaa tietoja hänestä.
Hänellä oli nimittäin tapana tulla joskus luokseni kertomaan, miten hänellä nyt oli. Hän oli aina siististi ja huolellisesti puettu, ja hänen tukkansa oli aina yhtä sileästi ja kireästi vedetty kuin ennenkin. Hän pani ansionsa säästöpankkiin ja oli iloinen ja ylpeä siitä, että ne kasvoivat.
Mutta sitten hän eräänä päivänä muutti paikastaan, ja minä kadotin hänet näkyvistäni.
Kerran sain sentään välillisesti tietoja hänestä erään potilaan kautta, joka tuli naisosastolle. Hän oli maannut viikon vaikeasti sairaana, kertoi potilas, eikä tiennyt miten olisi tullut toimeen, jollei eräs lähellä asuva vaimo, nimeltä Iida Saarinen, olisi tullut hänen luokseen ja hellästi ja taitavasti häntä hoitanut. "Hän ymmärsi asian", sanoi potilaamme, "sillä hän oli saanut oppia Kirurgilla." Iida myös oli neuvonut häntä pyrkimään sairaalaan.
En tiedä, miksi tämä kertomus niin koski minuun. Minä ajattelin Sven Tuuva raukkaamme, joka meidän mielestämme oli epäonnistunut ja mahdoton, ja joka kuitenkin, käyttäen hyväkseen sitä vähää, mitä tarkkaamalla oli voinut oppia, oli osannut olla toiselle ihmiselle avuksi ja lohdutukseksi. Kuka meistä kykenee tekemään sen enempää!
Jonkun aikaa myöhemmin sain kuulla, että Iida oli saanut paikan maalla, Helsingin lähistöllä. Tämä tieto ilahdutti minua, sillä en voinut vapautua tunteesta, että olin edesvastuussa tästä poloisesta kanssasisarestani, joka minun toimestani oli tullut kaupunkiin ja sen vaaroihin. Oli turvallisempaa tietää, että hän oli täältä poissa, maalaisympäristössä.
Julmalla tavalla heräsin tästä levollisuudesta.
Vanha Eklundimme, sairaalan monivuotinen portinvartija, tuli eräänä iltana kalpeana vastaani, kun tein kierrokseni.
"Tänne on tuotu eräs nainen, joka on jäänyt junan alle", sanoi hän. "Se on Iida Saarinen, ja hän on kuollut."
Se oli totta. Hän makasi paareilla poliklinikan odotushuoneessa. Tukka laskeutui epäjärjestyksessä hänen veriselle otsalleen, mutta suun ympärillä lepäsi hänen lapsellisen hyvä ilmeensä. En tiedä, miten se oli tapahtunut, oliko hän itse etsinyt kuolemaa tai oliko syynä varsinainen tapaturma. Kuitenkin minusta tuntui seistessäni häntä katselemassa, että hän oli löytänyt ratkaisun, ja että hän oli onnellinen maatessaan siellä hiljaa ja rauhallisena, turvassa niiltä kiusauksilta ja vaikeuksilta, joita vastaan hänen oli täytynyt taistella koko elämänsä.
"Hyvän ystävänsä" luokse hän lopuksi oli tullut hakemaan turvapaikkaa. Ja sen hän sai lähellä sitä paikkaa, missä hänen Mattinsa lepäsi. Ja sinne me, hänen toverinsa ja ystävänsä, mieslukuisesti hänet eräänä kauniina sunnuntaiaamuna saatoimme.
Frans
Neiti H., ystävällinen hoitajatar "ykkösessä" ja "kakkosessa", niissä Kirurgin osastoissa, joissa useimmat tapaturman uhriksi joutuneet olivat hoidettavina, oli hyvin huolissaan.
"En todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä eräälle potilaalleni, työmiehelle, jolta kaksi viikkoa sitten leikattiin pois molemmat jalat, tietäähän ylihoitajatar, toinen sänky oikealla. Hän suree niin, mies raukka, että pelkään pahoin hänelle käyvän hullusti. Hän ei tahdo enää syödä, ja jos häntä puhuttelee, niin hän kääntää vain päänsä poispäin eikä vastaa. Jos ylihoitajatar kuitenkin tahtoisi koettaa, ehkä hän vastaisi teille."
Ylihoitajatar pysähtyi hänen vuoteensa ääreen, jonka jalkapuoli oli kaarien avulla tehty väljäksi, jotta sänkyvaatteet eivät painaisi sairaita jalkoja. Toinen jalka oli sahattu poikki polven ala- ja toinen sen yläpuolelta. Potilas, verrattain nuori mies, jonka piirteet ilmaisivat tahdonlujuutta, näytti olevan täydellisesti välinpitämätön. Hänen surulliset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen, eikä hän ilmaissut elonmerkkiäkään, kun häntä puhuteltiin.
Mitä oli tehtävä? Ylihoitajatar jatkoi kierrostaan, mutta mennessään uudestaan miehen ohitse, hän sanoi kuin ohimennen:
"Tahtoisikohan Valkama oppia suutarin ammattia?"
Se oli päähänpisto, josta hän tuskin odotti mitään tulosta. Mutta seuraavana päivänä, kun hän taaskin meni Valkaman sängyn ohi, tämä sanoi:
"Eivätköhän minun käteni sentään olisi liian kankeat, minä kun vain olen ollut ulkotyöläinen."
Ylihoitajatar tuli iloiseksi, mutta oli samalla huolissaan. Nuo sanansa hän oli vain lausunut herättääkseen potilaan hänen tylsyyden tilastaan, mutta nyt ne olivat herättäneet sairaassa toiveen eloon, ja se toive oli toteutettava. Mutta miten se tapahtuisi? Tuskin kukaan suutarimestari ottaisi oppipojakseen jalatonta miestä. Ja missä hänen suojattinsa voisi asua oppiaikanaan?
Äkkiä hän muisti raajarikkoisten työkoulun. Ehkä sieltä olisi apu saatavana. Sieltä tiedustellessaan hän kuitenkin sai vastaukseksi, että sinne ei otettu vanhempia kuin 15-vuotisia oppilaita, ja Frans Valkama oli jo 28-vuotias. Mutta olihan tapaus erikoisesti säälittävä, ja kauan epäröiden luvattiin Valkamalle paikka, kun hän olisi niin parantunut, että voisi jättää sairaalan. Lupaus oli kuitenkin ehdollinen, ja jos hän kerrankaan rikkoisi koulun järjestyssääntöjä, kerrankaan lausuisi sopimattoman sanan, täytyisi hänen heti jättää koulu. Ylihoitajatar, joka silloin vielä sangen vähän tunsi potilastaan, lupasi kuitenkin vastata hänestä kuin itsestään. Fransille hän kertoi asian laidan ja selitti, että tästä itsestään riippui, tulisiko hoitajattaren vakuutus olemaan totta vai valhetta.
Ja Frans tuli sitten oppiin. Hän sai asunnon erään vanhan työmiehen ja tämän vaimon luona. Joka aamu vanhus veti hänet kelkalla kouluun, josta hänet iltaisin samalla tavalla haettiin kotiin, sillä kesti kuukausia, ennenkuin kipeät jalkatyngät saattoivat kärsiä uusia puujalkoja.
Jonkun ajan kuluttua ylihoitajatar sai suureksi ilokseen vastaanottaa koulun johtajattarelta kirjeen.
Se kuului: "Olen kauan aikaa tahtonut kirjoittaa Teille ja kiittää Teitä siitä, että lähetitte meille Fransin. Hänestä on tullut esikuva kaikille oppilaillemme sen kauniin tavan kautta, jolla hän kantaa onnettomuuttaan, sekä myös vakavuudellaan ja suurella ahkeruudellaan."
Niin pian kuin Frans oli niin edistynyt, että hän osasi käyttää puujalkojaan, sai ylihoitajatar tavallisesti sunnuntaisin, kun hän pistäytyi pieneen keittiöönsä, nähdä Fransin siellä istumassa ystävällisesti hymyillen, harvasanaisena kuin ennenkin, mutta selvästi ihmisarvonsa tuntevana.
Ja niin kuluivat ne kaksi vuotta, mitkä koulun oppikurssi kesti. Valtion avustuksella ostettiin ompelukone ja työkalut uudelle suutarille, ja siten varustettuna vastaiseen toimeensa, jota hän oli päättänyt ruveta harjoittamaan kotipitäjässään, Frans eräänä päivänä oli viimeistä kertaa keittiössä sanomassa hyvästit ystävälleen.
Ylihoitajatar huomasi, että Frans tahtoi saada jotakin sanotuksi, mutta ollen ujo ja tottumaton ilmaisemaan tunteitaan, ei hän tahtonut löytää sanoja. Viimein hän kuitenkin virkkoi:
"Maatessani sairaalassa, tuntui minusta kuin elämä olisi lopussa. En enää mielestäni kelvannut mihinkään, ja köyhäintaloon minä kai joutuisin kuolemaani saakka. Niin ajattelin silloin, mutta nyt on kaikki toisin. Nyt olen paljon parempi mies kuin ennen, vaikka jalkani ovatkin poissa. Silloin en taitanut mitään, mutta nyt olen oppinut ammatin, ja nyt kyllä uskon, että osaan ansaita leipäni."
"Ja sitten, kun Frans on ansainnut tarpeeksi", sanoi hänen ystävänsä ylihoitajatar, "sitten Frans rakentaa oman tuvan itselleen, ja sitten Frans löytää hyvän tytön, niin että tupa saa emännän, ja silloin minä lupaan tulla häihin."
Tupa tulikin rakennetuksi niillä varoilla, jotka suutarimme vähitellen ansaitsi, ja se kuuluu olleen sievä ja siisti, niinhän Frans kirjoitti muutama vuosi myöhemmin, "mutta tytöt tässä pitäjässä ovat niin konstikkaita, niistä ei kukaan voi saada tolkkua, niin että emäntää ei vielä ole tuvassa."
Se oli viimeinen kirje, jonka ylihoitajatar sai tältä ystävältään.Seuraava kirje oli hänen veljeltään. Tämä kirjoitti:
"Minulla on kerrottavana se surullinen tieto, että veljeni Frans on kuollut. Eilen illalla istuin hänen kanssaan hänen uudessa tuvassaan. Meillä oli niin hauska, ja me puhelimme yhdessä myöhäiseen iltaan. Sitten Frans pani maata vuoteelleen ja nukahti, ja semmoisena kuin hänet jätin, löysin hänet seuraavana aamuna, rauhallisesti nukkuvana käsi posken alla, mutta se oli unta, josta ei kukaan enää herää. Hän oli niin onnellinen tuvastaan ja niin iloinen ja tyytyväinen elämäänsä, ja minun mielestäni hänen kuolemansa oli niin kaunis, ja tämän olen tahtonut kertoa Fransin hyvälle ystävälle, josta hän niin usein puhui."
Ja niin olikin. Fransin elämä oli niin kaunis ja kokonainen. Mitäpä siitä, jos se ei ollutkaan pitkä. Hän oli oppinut vaikean taidon voittaa kohtalonsa, ja jos kohta tupa ei koskaan saanutkaan emäntäänsä, niin kukapa tietää — tytöthän ovat niin konstikkaita — ehkä näin oli paras.
Pieni tyttö
Kukaan, ken vähänkään aikaa on asunut Suomen maaseudulla, ei ole voinut olla häntä näkemättä, tuota puolikasvuista lasta, suortuvainen pellavatukka tiukasti palmikoituna kahteen "saparoon", ja kasvot ennen aikojaan huolestuneina, tuota pientä raatavaa sisar-raukkaamme "lapsenhoitajaa", joka alati notkuvin selin ja pakottavin käsivarsin kantaa toista lasta, joka usein tuntuu häntä itseään painavammalta.
Tavallisesti hän on turvaton pieni olento, jonka köyhäinhoito on sijoittanut elätteelle, ja jonka työllään on ansaittava ruokansa ja vaatteensa, molemmat kehnointa laatua. Ei kukaan ajattele, että "lapsenhoitajankin" rinnassa sykkii lapsen sydän, että hänenkin mielikuvituksensa kurottaa näkymättömät kätensä kohti sitä, joka lapsen mielestä on saavuttamisen arvoista, samalla kuin hänen ruumiilliset kätensä vaivoin pitelevät saaliinkiedottua, likaista ja liian raskasta kääröä, joka on hänen hoitoonsa uskottu, ja hänen selkänsä notkuu kuorman alla.
Sellainen pieni "lapsenhoitaja" oli Elli.
Hän tuli eräänä päivänä "Kirurgiin" ja otettiin sairaalaan parantumattomana. Pitkälle kehittynyt tuberkuloottinen vatsakalvontulehdus kirjoittaisi jo pian loppusanat pienelle elämälle, joka oli alkanut yksitoista vuotta aikaisemmin, ja joka suurimmaksi osaksi oli ollut vain työtä ja vaivaa. Jo seitsemännestä ikävuodestaan oli hänen täytynyt kunnan holhokkina itse ansaita elatuksensa hoitamalla muita itseään nuorempia. Kaikki lapsellisuus näytti ikäänkuin poispyyhityltä hänen olennostaan, ja maatessaan pienessä valkoisessa sängyssä, kapeat, kalpeat, rumat pienet kasvot syvissä, huolestuneissa rypyissä, hän olisi yhtä hyvin saattanut olla pieni mummo kuin yksitoistavuotias tyttönen, jolla oli lapsen toiveet ja lapsen haaveet.
Tämä vastakohta hänen ikänsä ja sen edesvastuun välillä, joka oli hänet maahan painanut, oli niin järkyttävä, että osaston hoitaja ei voinut irrottautua sitä ajattelemasta.
"Kuinka mielellään valmistaisikaan tuolle pikku raukalle jotakin iloa", hän ajatteli. "Mutta mitä? Mitähän hän saattaisikaan toivoa, hän joka tuskin ollenkaan on saanut tuntea lapsuusajan riemuja."
Hän rupesi tuumimaan tätä asiaa ylihoitajattaren kanssa, kun tämä tuli päivittäiselle kierrokselleen, mutta he eivät päässeet muuhun tulokseen, kuin että Ellin välttämättä pitäisi saada kokea jotakin iloa, ennenkuin hän kuolisi. Muutoin se olisi liian surullista. Ensin pitäisi kuitenkin tuon pienen läähättävän lintu raukan saada tottua uuteen ympäristöönsä. Ensin pitäisi hänen oppia ymmärtämään, että häntä nyt ympäröi vain ystäviä ja että täyttämättömien ja mahdottomien velvollisuuksien aika nyt oli ainiaaksi mennyt.
Ja sitten eräänä päivänä uskallettiin yrittää. Hoitajatar kumartui Ellin puoleen ja pannen korvansa hänen suunsa lähelle hän pyysi Elliä kuiskaamaan, olisiko jotakin, mitä hän toivoi ja halasi.
Lapsen kalpeille poskille nousi pikainen puna, mutta epäröityään hetkisen tuli kuitenkin vastaus:
"Tahtoisin nuken", kuiskasi Elli, jolla ei ollut vielä koskaan elämässään ollut leikkikalua, jota olisi voinut sanoa omakseen.
Nukkea hän ikävöi. Hän, joka aina oli saanut kantaa toisten lapsia, ja joka äitiydestä oli tuntenut vain sen raskaimmat puolet, hän kaipasi unelmiensa äitiyttä, mielikuvituksen ihmemaailmaa, joka pienelle tytölle, nukke sylissään, avaa rubiini- ja kultaporttinsa.
Ellin hoitaja ja ylihoitajatar ymmärsivät, kuinka suuriarvoinen tämä luottamus oli. Lapsi oli heille avannut kaikkein pyhimpänsä, salaisten toiveittensa suljetun kammion, ja sentähden oli hänen toiveensa pikimmiten toteutettava.
"Hänen pitää saada nukkensa", päätettiin, "ja kauneimman koko kaupungissa."
Jos hän tähän asti oli saanut oppia kieltäytymään kaikesta, ja jos elämä oli velkaa hänelle, niin nyt oli ainakin osa velasta maksettava.
Nukke tuli samana päivänä. Se oli suurenmoinen. Sillä oli silmät, jotka se osasi avata ja sulkea, vaatteet, jotka saattoi pukea ylle ja riisua, sukat ja kengät sekä tukka, jonka saattoi palmikoida.
Elli ei kyennyt ilmaisemaan tunteitansa. Hänen silmänsä loistivat, ja kaksi hehkuvan punaista pilkkua paloi hänen poskillaan. Hän uskalsi tuskin hengittää ja vielä vähemmän hän uskalsi käsillään koskea ihmettä, joka lepäsi hänen vieressään peitolla. Hänen unelmiensa korkein ihanne oli kai ollut tilkkunukke, jollaisen hän oli nähnyt palveluspaikassaan, ja nyt tämä nukke, tällainen nukkeprinsessa punaisine vahahuulineen ja porsliinisine sinisilmineen! Oliko se todellakin aivan hänen omansa? Hoitaja vakuutti, että se oli hänen. Kuka olisi koskaan voinut kuvitella, että sellainen onni tulisi hänen osakseen!
Sinä iltana ylihoitajatar seisoi hetken Ellin vuoteen ääressä ja katseli molempia päitä, jotka lepäsivät tyynyllä, nukkuvaa lasta, jonka ilme nyt unessa todellakin oli lapsen, ja nuken elotonta pientä päätä, joka lepäsi Ellin poskea vasten puristettuna.
Ja siitä päivästä alkaen, huolimatta kärsimyksestä, joka hivutti Ellin heikkoa elämänlankaa, Elli oli täydellisesti onnellinen. Nukke oli aina hänen vieressään, ja hänen särkyvä katseensa kiinnitettynä aarteeseensa hän eräänä varhaisena aamuna sanoi jäähyväiset lyhyelle, raskaalle elämälleen.
"Sehän oli onnellisinta sille raukalle", sanoi lääkäri tullessaan kierrokselleen, "mutta kuka nyt saa periä sen ihmeellisen nuken, jota hän niin suuresti rakasti?"
"Nukenko?" sanoi hoitaja, "sen sai Elli mukaansa."
Ja niin tapahtui, että muuan pieni tyttö meidän uusiaatteisena, taikauskottomana aikanamme, samoin kuin menneiden vuosisatain pienet tytöt, haudattiin rakkain leikkikalunsa asetettuna hänen rinnalleen.
Kolme rukiinjyvää
Kuka oli ne kylvänyt? Korkealla joen rannalla, missä talo sijaitsi, ei kasvanut ruista. Ei myöskään lähellä ollut mitään ajotietä, jota myöten joku maamies olisi kuljettanut ruissäkkejään myllyyn. Siinä tapauksessa olisi helposti voinut sattua, että joku jyvänen olisi pirahtanut maahan. Mutta lähettyvillä ei ollut muuta kuin kukkia kasvava rinne, jossa esikot hymyilivät viimeistä kullanhohtoista hymyään ja pian saivat antaa vuoron kurjenpolven kauneille sinipunerville kukille. Ja vieressä oli metsä, ikuisesti humiseva, salaperäisesti houkutteleva metsä, jonka reunalla kohosi värisevälehtinen haapa ja valkearunkoinen koivu. Siellä ei myöskään kasvanut ruista. Mistä tulivat sitten nuo kolme rukiinjyvää? Minä puolestani pidän syyllisenä vanhaa varista, jonka käheä vaakkuna uskotteli, että se muka tiesi koko maailman viisauden ja vähän muutakin lisäksi. Vaakkuvasta tekopyhyydestään huolimatta se kyllä oli aikamoinen varas. Ja kun se edellisenä vuonna herkutellessaan muutamien heimolaistensa kanssa naapurin pellolla tuli yllätetyksi, vei se varmaankin mukanaan yhden kultaisista tähkäpäistä, joka oli tarttunut sen pyrstösulkaan. Hätäisellä pakoretkellä tipahti yksi jyvä tähkäpäästä maahan lähelle vanhaa latoa, jonka hirsistä saattoi löytää lyijykuulia sota-ajalta sata vuotta sitten. Toinen jyvä putosi aivan talonnurkkauksen viereen ja kolmas kaivon luo. Ja kaikki ne lankesivat hyvään maahan ja alkoivat itää, ja juhannuksen aikana pistivät kauniit vihreät, pitkäkortiset tähkäpäät esiin lehdistä.
"Kas, rukiintaimi", sanoi sairas tyttö, joka kasvatusäitinsä keralla oli keväällä muuttanut taloon saadakseen metsäilmaa sairaille keuhkoilleen. Ja hän katseli tähkäpäätä, joka talonnurkkauksessa kumarsi tuulelle. Hän näki mielessään kodin saaristossa, missä hän oli viettänyt lapsuutensa, näki lainehtivat vainion ja perunamaan ja lehmät ja porsaat ja kanat. Hän sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen. Täälläkin oli perunamaa ja puutarha ihanuuksineen. Mutta rukiintaimi oli hänen omansa, se oli kasvanut aivan erityisesti häntä varten. Se puhuisi hänelle kodista ja antaisi hänelle toivoa ja elämänhalua ja uskoa, että metsä palauttaisi hänen terveytensä.
Ja niin kului ihana, päivänpaisteinen kesä, ja metsässä tuoksui pihkalle ja havulle. Mutta päivä päivältä kävi sairas tyttö kalpeammaksi. Kohta hän ei enää jaksanut kannattaa itseään metsään.
Hän makasi verannalla ja kuunteli puiden suhinaa, joka kutoutui hänen unelmiinsa, unelmiin, jotka eivät koskaan voineet toteutua, unelmiin elämästä toisten iloksi ja hyödyksi. Hän näki pienen valkoisen talon, jonka hän ja kasvatusäiti rakentaisivat ja jossa he eläisivät molemmat yhdessä. Siellä kiertyi villiviini ikkunoiden yli ja pihalla kasvoi suuri ruusupensas täynnä valkoisia ruusuja. Ja ylt'ympärillä suhisi metsä kuten täälläkin ja sen parantava hengitys puhalsi uutta elämää sairaisiin lapsiin, joiden oli määrä asua talossa ja parantua siellä hänen ja kasvatusäidin hyvässä ja rakastavassa hoidossa.
Se oli kaunis unelma, mutta muuttuisikohan se koskaan todellisuudeksi? Sairas katseli ennen niin voimakkaita, nyt niin laihoja käsiään, jotka tuskin jaksoivat kohottaa lasia huulille. Sitten hän kohotti taas silmänsä ja katseli rukiintainta, jonka tähkä oli kellastunut ja taipui maata kohti. "Elonkorjuuaika", hän ajatteli. "Mullasta ja multaan. Kerran sinä olit pieni siemen, joka haudattiin maahan, ja kuitenkin piili sinussa elämä rikkaine mahdollisuuksineen, ja elämä jatkuu niissä ruisjyvissä, jotka sato antaa. Kenties on minunkin laitani niin. Elonkorjuuaika lähenee, tunnen sen."
Ja sitten korjattiin tähkäpäät talonnurkkauksesta, samoin toisistakin rukiintaimista, jotka aikaa myöten keksittiin nekin. Ja niin saatiin pieni läjä jyviä, joissa piili elämä, uusi elämä, kuten hänkin tunsi heikossa ruumiissaan kantavansa ijäisen elämän.
"Nämä sinun pitää kylvää ensi vuonna", sanoi hän kasvatusäidille, "saat nähdä, kuinka pian sinä saat niistä koko saran."
Kasvatusäiti kääntyi nopeasti poispäin. Kova tuska valtasi hänet. Tyttö oli sanonut "sinä" eikä "me" kuten ennen.
Ja jyvät kylvettiin ja itivät, ja seuraavana kesänä kasvoi pieni, tavallisen pöydän kokoinen neliö ruista. Mutta kasvatusäidin sydän kutistui hänen katsellessaan niitä, sillä sairas tyttö lepäsi nyt itse samanlaisen viheriän kummun alla siinä ihmeellisen kauniissa kaupungissa, jota sanotaan kuolleiden kaupungiksi. Hänen unelmansa työstä ja elämästä muiden hyväksi ei toteutunut maan päällä. Hiljaa ja vienosti, kuten hän oli elänyt, lähti hän eräänä iltana pois saavuttaakseen kirkastuksen, saadakseen tuntea, että hänkin kuten rukiinjyvä säilytti itsessään elämän, joka ei kuole, vaikka näkyvä verho raukeaakin.
Mutta rukiintähkät kumarsivat kuten niiden edeltäjätkin tuulessa, joka puhalsi yli laakson, ja syksyn tullessa ne kellastuivat ja tunsivat hetkensä koittaneen.
Ja sitten ne korjattiin, ja kasvatusäiti hieroi niitä käsissään, niin ettei yksikään jyvä joutuisi kadoksiin. Ja tällä kertaa tuli jyviä kokonainen litra.
Seuraavana kesänä näytti pieni ruissarka jo oikein somalta, ja tähkistä syntyi kokonainen kuhilas, joka puitiin oikein riihessä. Seuraavana vuonna, siis kolmantena kesänä sen jälkeen kuin nuo kolme jyvää putosivat maahan, kohosi ruispellolla kolme kuhilasta.
Silloin oli sairaan tytön toivomus toteutunut. Kun kasvatusäiti katseli ruisvainiota, tuntui tämä ihmeelliseltä, niin ihmeelliseltä, että hän ehdottomasti liitti kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa Hänen suuresta armostaan, todellisuudesta ja unelmasta, joka ei koskaan toteutunut.