— Mitä te ajattelette? kysyy Elina hiljaa. — Mennyttä elämäännekö?
— Mistä te sen arvasitte? Niin, sitä minä todellakin ajattelin. Annoin mennä sen pala palalta ohitseni niinkuin nuo tähtien kuvastelut luistavat ohitsemme. Ja — sitten minä ajattelin aivan tätä hetkeä, sitä terveisten vastaanottajaa. Minä epäilen…
Pentti jätti kesken.
— Mitä niin?
— Oikeastaan kaikkea. Sitäkin, tokko tyttö kauan välittää, kun saa nähdä, minkälainen olen, epäilijä ja… kädestä eteenpäin kiskottava. Mutta oikeastaanhan niin vähän merkitsee jonkun yksilön häviö, hukkuminen, minunkin. Itserakkaudessamme kuvittelemille olevamme hyvinkin tärkeitä välikappaleita elämälle, mutta jos meistä joku sammuu, on se sama kuin pisara häviäisi merestä. Sanotaan meillä jokaisella olevan tuolla korkeuksissa oma tähtemme ja sen sammuvan samalla kertaa kuin me itsekin. Minunkin tähteni taitaa pian sammua tuolla.
— Eikö sitten kannata yrittää enää… sen tytönkään vuoksi, jota olette ajatellut?
Elina Malmin ääni värähteli.
Pentti tunsi kurkkuaan kuristavan. Hän oli auttamaton ja pilasi omansa ja toisen ilon oudon onnellisesta tapaamisesta. Suorastaan sietämätön hän oli itselleen ja muille.
— Kyllä, jos vain… Minä tulen välistä niin katkeraksi, melkein lapselliseksi. Antakaa anteeksi minulle. Tuolta näkyvät jo tulet Porraslahdesta. Tämä ihana matka loppuukin jo aivan heti ja sitten saan taivaltaa lopun matkaa yksinäni. Saanko pian käydä tervehtimässä teitä?
— Niin pian kuin haluatte. Ehkä minäkin saan pistäytyä kotitalossanne.
— Mitenkäpä te sinne osaisitte. Ettehän edes tiedä kuka minä olen.
— Ei, ei.. voittehan kuvitella, että tiedän… jättäkää se sanomatta, sanoi tyttö melkein hätäisesti. — Voinhan kysyä Porraslahdessa, jos lähden etsimään teitä.
Kuului jälleen tytön helähtelevä, hyvää tekevä nauru.
— No, siellä ne kyllä tietävät minut. Voivat sanoa, että se on kotinsa hävittänyt huijari, jota ei kannata lähteä etsimään.
— Sen vain minä tiedän, kannattaako, sanoi tyttö.
Laiva huojui laituriin kiinnitettäessä ja he joutuivat aivan lähekkäin. Pentti otti tytön käden ja piti sitä hetkisen omassaan. Tyttö ei kiirehtinyt vetämään sitä pois.
— Soisin, että ette pettyisi uskossanne. Minä tahdon tehdä parhaani.
Pihaportilla he erosivat.
— Sanokaa terveiseni Gaabriel-sedälle, sanoi Pentti kiinnitellen reppunsa nauhoja.
— Keneltä? ilvehti tyttö.
Kuu oli noussut ja sen kelmeässä valossa näki Pentti tytön hymyilevän.
— Kulkijalta, joka on koettanut keräillä kokoon särkyneen elämänsä sirpaleita, joka on tähän asti etsinyt turhaan, mutta nyt luulee löytäneensä.
Pentti lähti astumaan hämärää polkua, samaa, jota niin usein ennen oli kulkenut murtuneena ja epätoivoisena. Nyt oli toisin. Vuosikausiin, tuskinpa ei milloinkaan ennen ollut tuntunut hänen olonsa näin keveältä.
Kosteassa yössä maa höyrysi väkevää voimaansa. Nyt kiinni siihen. Ja käyköön onnen kanssa kuinka tahansa, maata ei voi enää jättää. Se pysyy ainakin uskollisena.
Syksyinen ilta hämärtyy. Keltaiset lehdet putoilevat kuin suuret kultarahat metsätielle, pelloille ja pihamaille. Taloissa liikutaan jo pian lähestyvän talven unelmissa. Kesän kiihkeä kausi on takana ja sadon onnelliset korjaajat askartelevat levollisina pelloillaan.
Pentti tuntee kaipaavansa yhä kiihkeämmin maahan kiinni. Maahan kiintymyksen onnea ei käsitä, ennen kuin on käynyt loppuun kulkurin koulun. Kun tuntee perinpohjaisen häviönsä, huomaa vielä olevansa maan kamaralla. Ja silloin on toki jotain, josta voi lähteä uudelleen, niinkuin ruoho juurista talven jälkeen.
Saada pian Harvala käsiinsä ja ratkaisu Elina Malmilta, jota hän ei voinut lakata hetkeksikään ajattelemasta; siinä hänen elämänsä ensimäinen ja viimeinen ehto.
Pentti kävelee levottomana Harvalan metsissä. Työtä pitäisi tehdä, mutta Elina Malm on liian lähellä, Porraslahdessa. Ei, hänen täytyy lähteä sinne hämäränä syysiltana, kun kaipuulta ei saanut enää rauhaa.
Elina tulee hänen vastaansa metsätiellä.
— Olin etsimässä teitä, sanoo hän ja hymyilee.
— Niin minäkin. Siitä on kaiketi jo viikkoja, kun jätin teidätPorraslahden veräjälle, sanoo Pentti.
— Kaksi päiväähän siitä on.
Elina on kääntynyt kävelemään hänen rinnalleen. Porraslahden peltoveräjä on lähellä ja Elina pysähtyy ja jää puuta vasten nojaten seisomaan.
— No ja tiedettiinkö Porraslahdessa, keltä ne minun terveiseni olivat?
Elina ei salaa, mitä tuntee ja ajattelee. Pentti näki tytön silmissä jotain hyvin hellää. Se ei ollut nyt ainakaan mitään harhakuvitelmaa.
— Kyllä. Ja tiesin sen jo kysymättäkin.
Pentin kasvot värähtivät rajusta liikutuksesta.
— Ja vieläkö minun salaisten unelmieni esine tahtoo pysyä tuntemattomana?
— Ei.
Se kuului hiljaisena kuiskauksena.
Syysilta yhä pimeni. Suuret kultarahat putoilivat verkalleen polulle. Joku jäi Elinan hiuksiinkin. Laululintujen aika oli ohi ja niiden ääntä ei enää kuulunut, mutta molempien sielussa satakielet soittivat.
— Ja… tahtoisiko hän auttaa minua rakentamaan jälleen elämäni ehjäksi?
Tyttö tunsi kasvoillaan Pentin raskaan hengityksen ja antoi päänsä vaipua.
— Kyllä, jos sinä vain tahdot, Pentti.
Molemmat hukkuivat pitkään, janoiseen suudelmaan.
Tunnit kuluivat oudon ja ihmeellisen onnen lumoissa.
* * * * *
— Mutta mitähän sinä oikein ajatteletnytminusta, kun minä näin… virkkoi Elina. — Mutta se on oikeastaan Hettan syy. Hän se kertoi aina sinusta ja…
— Hän se kertoi sinustakin, sanoi Pentti — ja minä aavistelin jo heti kun sinut näin, että se olit sinä…
— Minä tunsin kyllä sinut jo siellä junavaunussa. Hettalla on sinun kuvasi ja me riitelimme siitä kerran, nauroi Elina. — Minä olisin tahtonut sen, mutta Hetta ei antanut. Sano, mitä ajattelet, kun minä melkein kuin puusta pudottausin sinun syliisi. Eihän minun olisi pitänyt. Se oli vasten sopivaisuuden lakeja.
Pentti sulki hänen suunsa suudelmin.
— Sopivaisuuden lait eivät ole kahta toisiaan lähentyvää ihmissielua varten.
— Minä olen niin kovin siekailematon. Mitähän Gaabriel-setäsi sanoo?
— Tiedätkö sinä, miten hyvä hän oikeastaan on? sanoi Pentti.
— Tunnenhan minä hänet ja Hetta kertoi, mitä sinä olit kertonut sedästäsi.
— Se kultainen tyttö! Mitähän kaikkea Hetta lienee kertonutkaan. Ja hän on sinun hyvä ystäväsi?
— Niin, olemme olleet paljon yhdessä. Hän se sai minut… rakastamaan sinua. Enhän olisi ehken muuten tullut Porraslahteenkaan. Toivoin sinut joskus näkeväni.
Suuri hellyys valtasi Pentin. Että sittenkin saattoi olla joku ihminen, joka uhrasi rakkautensa ja hyvyytensä hänelle.
— Niin, mutta Hetta on kertonut sinulle vain hyvää minusta. Sitä on niin kovin vähän minussa. Olen ollut kulkuri, halveksinut työtä. Meidän suku on ollut sellaista… jokaisen suonissa on sairas veri, paitsi Gaabrielin. Hän on sen parantanut työllä ja lujalla tahdollaan. Minä teen nyt samoin, sinun avullasi. Tiedätkö, minun elämäni alkaa vasta tästä hetkestä. Eihän tämä vain liene unta. Minusta on tullut sellainen epäilijä, etten oikein usko vielä tätäkään…
— Mies-parka. Kyllä sinä vielä opit uskomaan, että elämässä on paljon hyvääkin.
Elina istui veräjällä — johon he olivat tulleet — ympärillään Pentin kädet, jotka estivät hänet putoamasta? Elina siveli Pentin päätä, joka lepäsi hänen sylissään.
Lehdet lentelevät ja kolea tuuli suhisee alastomissa puissa. Mikä ihanuus kahden toisensa löytäneen ihmisen katsella sitä kuolleitten lehtien leikkiä, tietäessään, ettei heille ainakaan tule syksyä eikä talvea.
— Onko sinun kylmä?
— Ei.
— Kerroppa kodistasi ja vanhemmistasi, pyytää Pentti. Hänhän ei tiedä niistä vielä mitään.
— Mutta onhan Hetta kai sinulle kertonut, naurahtaa Elina.
— Ei ole, enkä ole kysynytkään.
— No voinhan sen tehdä. Minun isäni on liikemies. Älä sitä säikähdä. Hän on vielä vanhan ajan liikemiehiä, joka punnitsee tarkoin mikä on oikein ja mikä väärin. Äiti on tahtonut minusta virkanaista, mutta itse olen halunnut käytännöllisille aloille. Niinpä tyttökoulusta päästyäni kävin talousopiston ja karjakkokoulun. Isäni ei ole mikään rikas, meitä sisaruksia on monta, niin että sinä saat minusta ihan köyhän… mutta taloutta minä kyllä osaan hoitaa.
— Köyhä minäkin olen. Olen menettänyt kaiken omaisuuteni ja minun on nyt otettava kotitaloni kokonaan velaksi. Mutta nyt minä en pelkää, etten menestyisi, kun sinä tulet Harvalan hyväksi haltijaksi. Minä teen työtä monen edestä.
— Niin minäkin, sanoo Elina. — Minun vanhempani ovat aina rakastaneet työntekoa ja minä olen sen perinyt heiltä.
— Se on kallis perintö. Parhain kaikista.
— Tuletko Porraslahteen? kysyi Elina.
— En. Sittenhän ei sopisi tulla parin päivän perästä uudelleen. Mutta terveiset sinun on taas vietävä Gaabriel-sedälle.
— Ja sitten hän minua kiusottelee.
— Oletko siitä pahoillasi?
— En.
Pentin on vaikea erota muutamiksi päiviksi löytölapsestaan.
Maa ja ihminen kuuluvat toisilleen. Jos toinen erotetaan toisesta, kärsivät molemmat. Pentti on tämän tullut käsittämään vasta nyt oikealla tavalla. Ja senkin, että on lukematon paljous tekijöitä, jotka vetävät ihmistä irti maasta. Tästä johtuu ihmiskunnan sairaus.
Näinkö helposti tämä kaikki käykin, miettii Pentti rehkiessään seuraavina päivinä maan kimpussa. No, tiesihän hän mistä niitä voimia nyt hänelle tuli, mutta sehän oli elämän oikea laki.
Ja sitäpaitsi hänen olikin nyt jollain tavalla saatava puretuksi sitä liikapainetta, joka pyrki kasautumaan häneen.
Elina, ihmeellinen Elina Malm, oli mielessä joka hetki. Ja siinä sivussa oma, monivaiheinen elämä, jota voi käännellä ja katsella eri puolilta. Yhdeltä puolelta katsoen se näytti ihmeelliseltä, mutta kun käänsi toisen sivun, tuntui se melkein naurettavalta.
Mutta mitäpä siitä. Uusi elämä oli nyt aloitettava ja elettävä myöskin niin, että vanhuuden tilinpäätöksessä olisi mahdollisimman paljon ylijäämää.
Johanna ihmetteli, miten Pentti oli muuttunut viimeisellä matkallaan.Tuli siitä jo maininneeksikin veljelleen.
— No katsohan, minä löysin nyt sen oikean. Se oli onnellinen matka.
— Jo minä sen arvasinkin.
Johanna ei kysellyt sen enempää. Hetken perästä sanoi Pentille:
— Saat sinä tämän maapalan, jos haluat, kun sinulla nyt ovat asiat niin päin menossa. Tulenhan minä juttuun, yksinäinen ihminen, ilmankin.
— Minä otan nyt Harvalan takaisin, pidä sinä vain omasi. Autanpahan vielä, missä tarvitset.
— No se on sitten rikas, hymähtää Johanna, kun sinä ihan taloja ostelet.
— Eikä ole. Työllä se on talo maksettava. Minä osaan nyt tehdä työtä.
— Kyllä kai se sitten on hyvä, kun se on niin paljon sinuun vaikuttanut, naurahti Johanna.
— Hyvä se on. Niitä vielä, näes, löytyy hyviäkin.
* * * * *
Porraslahdessa ottaa Gaabriel-setä Pentin avosylin vastaan.
— Kyllä minä tiedän, mille asioille sinä tulet. Johan sen sanoin, että kyllä se vielä löytyy.
— Onko sitten Elina puhunut?
— Äidille se on jotain sentapaista… ja nytkö taas aloitetaan ne meidän ojanreunakeskustelut? sanoi Gaabriel hyvätuulisena. — Sinä kai haluaisit tuonne kartanoon, mutta eipä vielä mennäkään. Siellä sinun kanssasi ei voi nyt kunnollisesti puhua asioista. Kun ei vaan sattuisi se sinun onnenlintusi tipahtamaan tännekin, kun huomaa…
— Älä puhu, setä, mitään linnusta. Se muistuttaa menneisyyttä, joka vielä on niin lähellä.
— No oletko sinä nyt enää mikään lapsi, että tarvitsee menneitä muistella. Ovi lukkoon ja avain järveen. Sellainen ihminen, joka menneitä märehtii, olkoon se mennyt hyvää taikka pahaa, ei pääse kunnolla eteenpäin.
Setä sai piippunsa höyryämään.
— Mutta sinä pääset, jatkoi hän. — Ja niinpä on sinun nyt otettavaHarvala käsiisi. Olen jo käynyt sanomassa siellä, että se otetaan.
— Sinä olet sitten miesten mies, setä. Pidät aina huolta minusta.
— No, en sen parempi kuin mitä pitäisi jokaisen ihmisen olla, auttaa lähimmäistään. Niin, nyt sinä saat sellaisen toverin kuin minullakin on, vielä paremmankin, ja kun luulen sinun nyt tarttuvan hartiavoimin työhön, menee kaikki hyvin. Talo on pian maksettu.
— Niin uskon minäkin.
Setä mietti jotain, hymähti ja virkkoi:
— Tämäkin sinun kohtasi on antanut minulle paljon mietiskelyn aihetta, varsinkin sen viimeinen vaihe. Sanoppas, poika, mikä se oikein on, joka määrää ihmisten kohtalot. Minäkin koetan päätelmiäni kehitellä ja saan ne välistä nurin käännettyinä takaisin katseltavikseni. Ei auta, täytyy myöntää, että jos riippuu paljon ihmisestä itsestäänkin, niin riippuu se eräästä toisestakin.
— Kaipa se kaitselemus on.
— Jumala se on, ei siinä auta kierrellä sinun enempää kuin muidenkaan. Ja vaikka se on meillä uuden ajan ajattelijoilla erilainen kuin vanhoilla ihmisillä, niin se on kuitenkin. Mutta on kahdenlaisia ihmisiä. Toisissa on jaloa metallia, ja ne joutuvat elämän ahjoon, jota vastoin toiset katsoo suuri Mestari kelvottomiksi mihinkään. Ja ne saavat olla omia aikojaan.
Gaabriel nousi ja pisti piipun taskuunsa.
— Se siitä, ja nyt taas niihin tavallisiin arkiasioihin. Huomisesta lähtien asetut Harvalaan ja nyt — saat kuherrella löytölapsesi kanssa sen kuin jaksat. Luulenpa, että tyttö olisi sieltä pihanpuolelta jo mielellään tipahtanutkin tänne, jos olisi sinut huomannut.
* * * * *
Elina saattoi Penttiä kotiteilleen. Ilta hämärtyi; sellainen syksyinen ilta, kun metsä seisoo hiljaisena, yön tuloa odotellen ja maassa alkaa tuntua talven lähestyminen.
Korpirastaan ja satakielen aikoina luodaan monta onnenliittoa, vannotaan valoja, jotka keltalehtien kanssa lentävät tiehensä. Syysiltoina syntyneellä on edessään talven vakavuus. Se ei muuta väriä tuokiossa.
Aika luisti heidän käsistään liian nopeasti, mutta kuitenkin sekunnin hetki vastasi ennemmin elettyjä päiviä ja kuukausia ja siltä sisälsi tuhansia kertoja enemmän.
— Sano, Elina, mitä hyvää sinä oikein löydät minusta?
Sen kysymyksen oli Pentti kai tehnyt Elinalle jo useamman kerran.
— No, ainakin sinun pyrkimyksesi hyvään. Sitähän on niin vähän nykyään ihmisissä.
— Ja se yksistään riittää sinulle?
— Älä kysy, kun tiedät.
— Ja minulla on ollut sellaista… olen ollut sellainen… ja sinä kuitenkin annat kaikki, etkä vaadi mitään.
— Minä luulen, että oikea todellinen rakkaus antaa kaikki, tahtoisi antaa enemmän kuin mitä on, vaatimatta mitään.
— Sinä olet ihmeellinen!
— Ei, sinä et saa minusta tehdä mitään ihmeellisempää kuin mitä tavallinen ihminen on.
— Sinä olet sellainen nainen, jollaisia ihmiskunta kaipaisi, parantaakseen sairaan verensä. Minä tahtoisin tietää, kuinka moni teistä hyvistä on säilynyt terveenä tässä suuressa sairashuoneessa.
— Sitä minun on vaikea sanoa. Minä vain tahdon olla sinun hyvä tyttösi.
— Minun sairaanhoitajani.
— Ei, kun sinun auttajasi ja hyvä toverisi. Sinähän olet jo terve ja ainakin pian tulet siksi. Jos tahtoo parantua, ei saa ajatella sairauttaan.
— Niin, minä luulen olevanikin jo melkein terve. Minä luotan jo itseeni. Se on kaikki sinun vuoksesi, Elina.
Pentin yrnpäristöläiset olivat jo odottaneet saavansa hänet uudelleen nöyryytettäväkseen. Ensin puhuttiin varmana suurista rahoista, ja kohta tiedettiin, ettei Elian pojalla ole kunnolla taskurahoja. Sisareltaan on lainannut, että on päässyt taas kuljeksimaan.
Kun Pentti muutti takaisin vanhaan kotiinsa ja Elinan ja Pentin kuulutuskirja todistettiin, heristyivät korvat. Nythän tapahtui jo ihmeitä.
Ylen suosiolliseksi tekeytyen odoteltiin häihin kutsua.
Sitä ei tullut.
Nähtiin vain vanhan rovastin yksinään ajelevan hääpäivänä Harvalaan. Kuultiin, että kaupunkisukulaiset ovat laivassa tulleet Porraslahteen ja sieltä Gaabrielin perheen kanssa Harvalaan.
— Mitä, eikö häitä vietetäkään? kysyy vanha Eliakin. — No, se on oikein. Niin sitä pitää aloittaa, eikä niin kuin viimeksi… Humalaisia huojui pihamaa täynnä ja pullon pirstoja oli nurkissa. Pappikaan ei kelvannut niihin pitoihin.
* * * * *
Ilona on muuttanut jonnekin kaupunkiin ja Johanna on saanut puuhata yksin näiden pienten perhepitojen laittajana. Ja ilolla hän on sen tehnytkin. Häneltä on vielä jäänyt aikaa huoneiden koristeluunkin, ja syksyn viimeiset kukat koettavat parastaan, tehdäkseen huoneet Harvalan uudelle hyvälle haltijalle viihtyisiksi.
Kuka muistaa talon ja sen monissa polvissa eläneitten asujanten murheellista menneisyyttä sen nykyisinä onnellisina hetkinä. On kaiketi, niinkuin Gaabriel-setä sanoo: Lika lähtee pesemällä ja sen muistokin. Kirouksella ei ole kynsiä. Sen täytyy väistyä siunauksen tieltä.
Vihkimistoimitus aiotaan suorittaa perheen tuvassa. Tyttäristä jaSalme-tädistä se ei ole sopivaa.
— Älkäähän hätäilkö, rauhoittelee Gaabriel-setä. — Tupa on oikea paikka. Minä luulen, että Harvalan tuvan seinät eivät ole ennen sellaista toimitusta nähneetkään, mutta eipä sillä ole ollutkaan ennen vastaanotettavana sellaista lattiapalkeillaan liikkujaa, kuin Elina on. Marssikoon vain morsiuspari esiin ja katsotaanpa, eikö pahat henget lähde Harvalan nurkista.
Mikael-setä ei ole vuosiin liikkunut mökistään. Nyt nähdään se ihme, että ukki astuu sauvoineen tupaan ja asettuu Elian viereen, nähtävästi odottamaan onnitteluvuoroaan.
Se suodaan vanhuksille ensiksi. Mikael aikoo terhakkana edelle, mutta Elia estää kepillään. — Pysyhän nyt jälessä. Sinä aina tahtoisit mennä edelle… minä tässä kuitenkin taidan olla läheisin.
Elia ojentaa vapisevan kätensä Elinalle.
— Kiitos, tyttöseni. Minä en ole niin vanha, etten näkisi mikä on kultaa ja mikä kuonaa. Sinä tulit pelastamaan sairaan suvun. Jumala sinua siunatkoon.
Ja pojalleen virkkaa vanha Elia:
— No nyt sinä olet saanut takaisin Harvalan ison aitan avaimen ja nyt se pysyy… teidän molempien käsissä.
— No, joko nyt on minun vuoroni, ärähtää Mikael Elialle. Sinä vanha hupsu olet nyt hyvilläsi, kun joku hyvä enkeli on laskeutunut maan päälle, pyyhkimään pois tekojesi seurauksia. No, muuta en sinulle sano. Näille molemmille toivon kestävää onnea ja siunausta.
Vanhus poistuu ja lämmin hymy väreilee jokaisen kasvoilla.