Kapteeni Stenbockin ja Danzigiin jääneen väestöosan kohtalosta ei meillä ollut vähintäkään aavistusta. Luulimme että he olivat päässeet vapaalle jalalle ja palanneet kotiin.
Kuudennentoista päivän iltapuolella tulee asiasta puhe. Että kapteeni on jättänyt meidät tänne ja lähtenyt Suomeen, sitä pitävät eräät synkkämielisimmät suorastaan rikoksena. Hänen velvollisuutensa olisi ollut koettaa panna kaikki voimansa alttiiksi, hankkiakseen meille vapautemme… Arvostelut kapteenin otaksutusta menettelystä ovat suorastaan murhaavia.
Mutta sattuu usein niin, että se, josta puhutaan pahaa, on aivan saapuvilla. Ja niin tapahtuu nytkin.
Silloin kun juuri häpeällisimmät syytökset tehdään, kuuluu automobiilin surinaa maan tieltä. Eräs uteliaimmista ryntää akkunaan. Automobiili suhahtaa ohi, menee kaupunkiin.
— Oli aivan kuin kapteenin kasvot olisivat katsoneet akkunasta, hän sanoo.
Kaikki hätkähtävät. Joku lausuu epäilyksensä. Asiasta ei enempää puhuta.
Mutta tuskin on puoli tuntia äskeisestä näystä kulunut, kun sama automobiili ajaa leirille. Akkunassa näkyy todellakin kapteenin pää ja kun ovi avautuu, astuu kapteeni omassa persoonassaan vaunusta. Hän on samanlainen kuin ennen. Tukeva, hartiakas. Ikä on hopeoinut tukan, paksut silmäripset ja lyhyen, pyöreäksileikatun parran. Silmissä on syvä, terävä ja ystävällinen katse. Säännöllisillä, vähän kapeahkoilla kasvoilla miellyttävä, ylevä ilme. Hän on puettu, harmaaseen yksinkertaiseen pukuun ja pehmeään hattuun, tukeutuu vahvaan sauvaansa.
Nähdessään meidät, hän nostaa hattuaan ja nyökkää päätään.
Hän ei ole yksin. Automobiilistä astuu esiin myös pitkään mustaan takkiin ja knalliin puettu ijäkkäämpi herra. Hän on Ruotsin konsuli Danzigissa. Ja vielä kolmaskin pitkä, tumma herrasmies, jonka tunnemme siksi venäläiseksi konsuliksi, joka oli Uleåborgilla matkustajana ja jäi muitten mukana Danzigiin.
Kapteeni vaihtaa muutaman sanan luutnantin kanssa. Sitten tulee hän seuralaisineen luoksemme ja kättely aikaa.
On huvittavaa katsoa miten häpeissään ja noloina ne ovat, jotka kapteenista pahaa puhuivat. He eivät tohdi katsoa edes hänen rehellisiin ja avoimiin silmiinsä.
Meillä on paljon kerrottavaa ja tiedusteltavaa.
— Miten on Danzigiin jääneitten käynyt?
— Vuorokauden saivat he olla vankilassa ja päästettiin senjälkeen vapaaksi. He matkustivat sitten suoraan Danzigista eräällä norjalaisella höyrylaivalla Karlskronaan ja ovat kai jo olleet kotvan aikaa kotonakin.
Ja itsestään kertoo kapteeni:
— Olisin minäkin päässyt, mutta en silloin lähtenyt. Tahdoin jäädä Saksaan, saadakseni viranomaisilta hankituksi teille vapauden. Nyt on minun mahdoton enää lähteä. Saatuansa tietää, että minä olen aikoinaan, kuulunut Venäjän laivastoon, pidättivät he minut sotavankina. Kuitenkin on minulle annettu oikeus liikkua vapaana kunniasanaani vastaan. Tämän jälkeen en kuitenkaan saa poistua Bütowista. Hauskaa ei suinkaan ole jäädä tänne ties kuinka kauaksi, saamatta edes kirjoittaa perheelleen. Hyvä kuitenkin, ettei ole rahoista puutetta. Veljeltäni Ruotsissa saan miten paljon vain tarvitsen.
— Niin, ja teidän vapauttamisenne. Olen melkein vakuutettu siitä, että pääsette vapaiksi. Mutta miten pian se tapahtuu sitä en osaa vielä sanoa.
Ruotsin konsuli puuttuu puheeseen:
— Olen vakuutettu, hän sanoo, että voin hankkia teille vapautenne kahdeksan — neljäntoista päivän kuluessa.
Me olemme iloisia. Me ihan hehkumme ilosta. Mutta kuitenkin tunnemme pientä pettymystä, sillä totta tosiaan odotimme saavamme jo ennen toivotut hyvät uutiset. Mutta hyvä näinkin.
Senjälkeen kysyy kapteeni, jos me tarvitsemme jotakin. Alusvaatteemme ovat ehkä kaikki lopussa ja ehkä puuttuu muutakin.
Hän lupaa toimittaa meille seuraavaksi päiväksi alusvaatteita ja sukkia ja käskee sen, joka muuta tarvitsee, ostamaan vain hänen konttoonsa.
Hän jättää meille hyvästit ja lupaa käydä katsomassa seuraavana päivänä.
Ruotsin konsuli ja hän astuvat senjälkeen automobiiliin. Kone pannaan käyntiin ja kiitää tomupilven seuraamana kaupunkiin.
* * * * *
Uudelle vieraallemme on laitettava makuukarsinaamme vuode lisää. Tällaiseen asuntoon ei hän näytä olevan oikein tyytyväinen, mutta hän alistuu kohtaloonsa. Leirin ruokaan ei hän koske. Hänellä on itsellään mukana leikkeleitä, mehua ja leipää. Se on hänen ruokansa. Muitten kanssa ei hän paljoa puhele. Kuljeskelee vain yksin avarassa ulsterissaan vaikenevana, surumielinen ilme pyöreillä kasvoillaan.
Seuraavana päivänä saamme kuulla hänestä enemmän. Kapteeni tietää kertoa. Hän oli esiintynyt vähän epäilyttävästi. Jo Augsburgissa kysyttäessä hänen ikäänsä ei hän ollut sitä heti muistanut ja pitkän ajattelun jälkeen oli vastannut olevansa yli viidenkymmenen vuoden, jota hän ei ulkonaisista merkeistä päättäen ollut. Epäiltiin hänen sanoneen ikänsä suuremmaksi vain siksi, että oli hämärästi muistanut, ettei yli sotilasijän olevia pidetä vankeina. Jotakin siihen suuntaan oli myös puhuttu, ettei hän olisikaan mikään Ruotsin konsuli, vaan joku miinainsinööri. Itse hän ei puhunut mitään, paitsi muutamia sanoja ikävöivästä perheestään kotona.
Tämä päivä on muuten täynnä pikkutapahtumia. Aamulla lääkärin tarkastuksen jälkeen jaetaan meille vankinumerot: lankaan kiinnitetty ruskea pahvinpalanen, jolle on painettu järjestysnumeromme… Vanki n:o 105. Se on nyt minun arvoni ja asemani vankileirillä.
Päivemmällä saapuvat alusvaatteet ja sukat. Melkein jokainen tarvitsee yhden parin kumpaakin lajia.
Sitten tulee naismainen hento ja tanssiva valokuvaaja, hyvinhoidettuine viiksineen ja silkin hienoine hipiöineen ja ikuistuttaa meidät sekä huoneessamme että ulkona.
Päivällisen jälkeen palaa kapteeni erään upseerin seurassa leirille.Hänellä on oiva ajatus mielessään.
Leirille on rakennettava suomalainen sauna.
Hän onkin jo saanut siihen leirin päällystön suostumuksen. Nyt on vain valittava paikka. Sen täytyy olla mäenrinne. Niitä ei ole aivan lähellä. Keksitään kuitenkin sellainen parakeista etelään, noin satakunnan metrin päässä.
Saunaa täällä kaivataan. Koko Bütowissa ei ole kuin yksi sauna ja sekin perin kehno. Ja me kuvittelemme jo mielessämme miten kiukaat kihisevät kun niille viskaamme vettä ja löyly nousee kosteana ja kuumana ja kihelmöi selkänahassa. Löylyä sitä oikein tarvittaisiinkin, sillä monet eivät ole olleet kuukausimääriin lauteilla hikoilemassa.
Mutta sitten tulee mieleemme taas vapauttamispuuhat. Entä jos tieto tulisikin ennenkuin olisimme ehtineet saada saunan valmiiksi. Kuka sen osaisi silloin valmistaa ja kuka sitä käyttäisi. Eiväthän saksalaiset juuri löylysaunaa käytä.
Rakennuspuuhat päätetään siirtää tuonnemmaksi, sillä kauan ei enään joka tapauksessa kestä ennenkuin Danzigista tulee joko myöntävä tai kieltävä vastaus.
Ja siihen saunapuuhat raukeavatkin, sillä se, jota niin kauan olimme odottaneet, tuli vihdoinkin.
On perjantai-ilta ja vankinaoloaikamme yhdestoista päivä.
Olemme kaikki sisällä. Pöydällä palaa heikosti valaiseva, pyöreä lyhty, joka heittää keltaisen heijasteen kautta huoneen ja tekee akkunien takana sisään katsovan pimeän vielä syvemmäksi. Olkiin uponneina makuukarsinan puolella tavoittelevat muutamat jo yöuntaan. Toiset puhelevat keskenään venytellen. Pöydän päässä, oleskelukarsinan puolella pelaavat neljä miestä ainaista skruvia ja keskemmällä pöytää tuijottavat kaksi silmäparia shakkinappuloihin. Muutamat joutilaat katselevat pelaajia. Uusi venäläinen vieraamme on kaivanut esiin salkkunsa ja istuu ja kirjoittelee jotakin. Huoneessamme vallitsee tyyni syysillan rauha Ei mitään särähtäviä ja rajuja ääniä, ei voimakkaita liikkeitä. Ilonilmauksetkin menestyksestä ovat tavallista vaiteliaammat.
Samassa avautuu ovi. Kaksi kyy ovenaukeamassa.
—Achtung!
Kaikki ryntäävät seisaalleen, yöpuulla olevatkin.
Tulijat viittovat rauhoittumaan ja astuvat samalla keskemmälle huonetta.
Katseemme tähtäytyvät kysyvinä heihin.
Toinen upseereista kaivaa jotakin poveltaan. Se on sähkösanomakaavake.
Jotain tietoja on siis tullut!
Ryhmitymme upseerien ympärille. Peremmällä olevat seisovat penkillä ja kurottautuvat.
— Danzigista on tullut tieto, — sanoo hän vihdoin ja hänen silmänsä loistavat ilosta voidessaan kertoa meille tämän kauan odotetun tiedon, — ettäteidät on vapautettu!
Sitä ylitsevuotavaa riemua, joka meidät valtaa, ei saata kuvitella.Vankilasta vapauteen lasketun vangin ilo on siitä vain kalpea heijaste.
— Hurraa! Hurraa! kaikuu avarassa parakkihuoneessa.
Vasta Danzigista saapunut venäläinen vieraammekin elostuu. Hänessäkin herää hiljainen toivo.
Niin valoisalta ja kirkkaalta kun äsken kaikki näytti, saivat muutamat kuitenkin tuntea pettymystä, joka tuntui sitäkin karvaammalta, kun se tuli hetkenä, jolloin sitä osasi vähiten odottaa.
Sähkösanoma sisälsi nimittäin määräyksen, että vain kuusitoista suomalaista oli laskettava vapaaksi, lukuunottamatta molempia perämiehiä ja luotsia, joitten oli seuraavana päivänä matkustettava Berliniin.
— Berliniin, Berliniin, he tavailivat. Mitä sinne? Mitä siellä on tehtävää? Eiväthän vaan aikone pakoittaa tai ostaa saksalaiseen laivastoon… Upseeritkaan eivät tiedä miksikä sinne kutsutaan. He ovat vaan saaneet määräyksen ja heillä on ollut kunnia ilmoittaa se meille.
He onnittelevat meitä ja toivottavat hauskaa matkaa. Sitten he poistuvat.
Parakkihuoneessamme herää liike ja elämä. Unisimmatkin nousevat vuoteiltaan ja rupeavat puolipukimissaan lyömään korttia — muuta ilmaisumuotoa eivät he löydä ilolleen. Eräs kiertää savukkeen ja lähtee ulos yöhön polttamaan sitä ja ajattelemaan tätä melkein uskomattomalta tuntuvaa uutista. Ensimäinen perämies kiroo taas. Mutta toinen on lohdullinen ja tyytyväinen. Saa nähdä edes Berlinin. Sellaista iloa ei kaikille vihollisvaltain alamaisille tällaiseen aikaan suodakaan… Mutta surullinen näky on tuo pitkä, tumma venäläinen konsuli. Hän ei osaa ajatella, että me pääsemme pois ja hänen täytyy jäädä tänne yksin. Hän kysyy taas ja taas sitä samaa asiaa. Hän vaipuu eräänlaiseen hervottomuuteen ja tuskaan, joka miehellä vastaa naisen kyyneleitä… Häntä koetetaan lohduttaa. On kuin se auttaisi ja hän ryhtyy kuumeisella kiireellä kirjoittamaan kotiinsa kirjettä, vaimolleen ja lapsilleen… Lupaamme viedä sen mukanamme.
Toiset alkavat vielä tehdä matkavalmistuksia. Heistä tuntuu vain kun ei huomenna enää olisi aikaa, sillä kello kahdeksaltahan aamulla on oltava jo asemalle lähtöä varten valmiina.
Niin, useimmilla nukeilla lapsikin mieluimmin leikkii.
* * * * *
Finali vankileirillä muodostuu mieliin painuvaksi. On kuin sattuma olisi tahtonut meille näyttää mihin ankara ja armoton sotakuri johtaa.
Vähän sen jälkeen kun upseerit ovat poistuneet huoneestamme, kuulemme seinän takaa, vartioston huoneesta, hirveätä melua: kirousta, sadatusta, ulvontaa, huutoja, jalkojen töminää. Välillä se silmänräpäykseksi vaikenee, mutta alkaa uudelleen ja ylimpänä joukosta kuuluu huuto:
— Sitokaa hänet!
Melu häviää. Silloin tällöin kuuluu vain sadatus tai isku jalalla lattiaan.
Hetkistä myöhemmin tulee telttaamme eräs vartiosotilaista. Kuultuaan, että meidät oli vapautettu, tulee hän onnittelemaan… Häneltä saamme kuulla myös syyn hirveään meluun seinäntakana.
— Siellä vain sidottiin eräs humalapäinen sotamies… Entinen vanki, joka on aikoinaan tehnyt murhiakin… Oli kaupungilla vähän nauttinut ja humalapäissään hyökännyt luutnantin päälle pistin kädessä keskellä katua ja jumalan kirkasta päivää… Kun tuli nyt takaisin leiriin pantiin raudat käteen ja saanee hän nähtävästi tästä mielettömyydestään istua viitisen vuotta kuritushuoneessa…
Tiedustelimme mistä hän oli niin julmistunut luutnanttiin?
— Hyvä kuri vaikuttaa toisiin ärsyttävästi, vastasi hän.
Varhain lauvantai-aamuna nousemme vuoteistamme. Ensiksi pesu, sitten kahvi. Sitten käyvät harjat. Puhdasta jälkeä laitetaan. Toiset panevat valkoista kaulaan, toiset lainaavat paitoja, ostavat housuja ja vaihtavat kravatteja toisiltaan.
Pian ollaan valmiina. Mutta kello ei ole vielä seitsemääkään.
Jotkut lähtevät jättämään hyvästit englantilaisille. Heidän mielialansa on apea ja painunut. Mutta he ovat tyyniä ja rauhallisia.
Eräs nuori poika rukoilee ottamaan kirjeen vanhalle äidilleen.
— Se on ankarasti kielletty, selitetään — Sitä ei tohdi…
Mutta poika rukoilee kyyneleet silmissä, hän pyytää pyytämällä tätä pientä palvelusta vanhan rakkaan äitinsä tähden.
Epäröiden ottaa joku sen vastaan. Poika ei tiedä oikein miten hän auttajaansa kiittäisi…
* * * * *
Seisomme ulkona ja katselemme leirin aamupuuhia. Eräs venäläinen tulee luoksemme. Hän puhuu suomea. Kertoo olevansa hallikauppias Viipurista ja hän pyytää meiltä samaa palvelusta kuin englantilainen. Postikortti vaimolleen Viipuriin. Minä otan sen toimittaakseni perille…
Kun vihdoin matkaamme tuleva aliupseeri saapuu, olemme olleet ainakin tunnin jo valmiit. Heilutamme lakkiamme hyvästiksi upseereille, jotka seisovat keskellä pihaa lähtöämme katsomassa. Vihdoin alkavat rivit liikkua. Ja me palaamme asemalle, läpi kaupungin, samaa tietä, jolla tullessamme saimme kokea mitä katkerinta häväistystä. Mutta miten erilaista nyt onkaan. Ihmisiä on kyllä liikkeellä, katsojia ovissa, akkunoissa ja katukäytävillä. Mutta ei enää ainoatakaan vihamielistä katsetta, ei ivallista lentävää sanaa, ei pilkkanaurua. Minne vain katsoo näkee ystävällisesti hymyileviä kasvoja ja hyvästiksi nyökkääviä päitä.
— Ne ovat suomalaisia, kuiskataan.
Asemalla ei ole vielä ketään. Jäämme asemapihalle odottamaan. Kapteenin piti tulla junalle… Tuolta hän tuleekin. Hän koettaa olla iloinen ja tyytyväinen kuin mekin, mutta en malta olla panematta merkille syvää yksinäistä ikävän piirrettä, jonka hän kokee peittää. Hän jakelee meille neuvoja ja osviittoja. Kertoo, että Danzigissa on meitä vastassa Ruotsin konsuli, jonka huoleksi jää loppumatkamme ja jolta saamme passin Ruotsiin… Sitten pyytää hän, että hänen perheelleen Turussa vietäisiin terveisiä ja kerrottaisiin hänen kohtalostaan. Muutamia pikkuasioita vielä ja sitten on jätettävä jäähyväiset. Juna lähtee 9,16 ja nyt on kello jo 9,05 paikoilla… Lämpimät kättenpuristukset ja tiemme eroavat.
Asemaravintolassa ehdimme nauttia vielä seidelin saksalaista olutta.Kahden viikon paastoamisen jälkeen maistui se erinomaiselta.
Samassa jytistää juna asemalle. Meitä varten on varattu kolmannen luokan vaunu. Kahden viikon aikana olemme siis yhden luokan arvoasteissakin kohonneet. Silloin laskettiin meidät vain neljäsluokkalaisiksi.
Juna jyrrää hiljalleen. Se on vihoviimeinen paikallisjuna. Pysähtyy joka asemalle. Kulettaa kai sikoja ja härkiä, eniten kuitenkin ihmisiä. Asemilla ei ole juuri ketään. Pikku Berentkin, joka tulomatkalla tarjosi mieluisen voileipä-yllätyksen, on ikävä asemaruoja, josta tuntuu nyt mahdottomalta saada rahallakaan voileipiä… Pelaamme shakkia. Se ei kauankaan miellytä. Nappulat nurkkaan. Korttipelikin tuntuu ikävältä. Ja tuo kirottu juna, kun se kulkisi edes vähänkin nopeammin.
Ainoa mikä kykenee pitämään meitä vähän vireessä on aliupseerin puheet, jotka kyllä ovat täynnä saksalaista paatosta, mutta koskevat kuitenkin päivän tekstiä.
Hän on ollut nimittäin sotanäyttämöllä, mutta on nyt levähtämässä. Hän kertoo, että rintamamiehiä vaihdetaan pienien väliaikojen päästä, jotta aina on tuoretta väkeä taistelussa. Hän on ollut itäisellä näyttämöllä, takaisin lyödyissä joukoissa. Hänen kuvauksensa taisteluista ovat kammottavat. Kanuunat ja kuularuiskut ovat tehneet julmaa jälkeä. Kuolleita ja haavoittuneita on suurissa kasoissa ja verta… ah… olisitte nähneet saappaanvarsiani… Kysytte jos siellä ei peljännyt? Peljännyt, ei. Aluksi, ensin kun ei ollut kuullut kivääritulen laulua, jota järeät tykit ja kuularuiskut säestivät, vähän kammotti. Ajatteli: palaakohan tuolta vielä takasin. Mutta taistelu huumaa. Se kuolettaa kaikki hermot. Yksi vain elää: innostus. Ei murhaan, vaan voittoon. Sotamies ei ajattele, että hän murhaa. Hän tekee kaikki vaistomaisesti, mitään ajattelematta. Nähdessään toverin sivultaan kaatuvan, ei ehdi edes surkutella, vielä vähemmin murehtia. Seuraava hetki voi olla oma kohtalonhetki… Ja olisitte nähneet miten saksalaiset ottelivat. Sellaista urheutta ja uljuutta. Ei säästelty vaivoja ja vaaroja. Kuolemaa suorastaan halveksittiin. Sillä kaikki olivat vakuutetut siitä, että saksalaiset taistelevat oikean ja jalon asian vuoksi ja suuria päämääriä silmälläpitäen.
Hän luottaa täydellisesti meidän saksalaisystävällisyyteemme, hän on huvitettu seurastamme, tarjoo meille sikaarejaan…
Eräällä asemalla parin tunnin matkalla Danzigista täytyy meidän odottaa seuraavaa junaa lähes kaksi tuntia. Mikä jumalattoman pitkä aika! Kello kuuden tienoissa saavumme vasta Danzigiin.
Asemalla on, kuten kapteeni kertoi, meitä vastassa Ruotsin konsuli sihteereineen. Kuljemme kautta asemarakennuksen maanalaisten käytävien ja suuren hallin, josta eroaa käytävät poliisilaitokseen, johonkin pankkiin ja ties mihinkä.
Menemme ulos ja pysähdymme käytävälle, jossa konsuli antaa meille matkarahat Ruotsiin (400 Rmk.) ja yhteisen passin. Yleisöä tunkee ympärillämme, katselee ja tiedustelee. Poliisilla on täysi työ pitää heitä loitolla.
Täällä jättää aliupseeri meille jäähyväiset ja toivottaa hauskaa matkan jatkoa. Kiitämme häntä.
Nyt olemme vapaat. Viimeinen, jolla oli jonkinlainen vartiopalvelus meille tehtävänä, meni.
Asemalla ovat asiat pian selvitetty. Sitten lähdetään joukolla asemasta vasemmalle, puiston syrjää kaartavaa katua eteenpäin. Päävartion edustalla olevan torin toisella puolella on Hotell Vanzelow. Sinne menemme kaikki. Huoneet jaetaan. Toiset joutuvat kaksivuoteisiin perhehuoneisiin, toiset yksinäisiin. Koetellaan ensiksi sänkyjä. Sillä kuukausi on kulunut siitä kun viimeiksi oikeata sänkyä näki… Ihan resooreilla! Päällä untuvapatja. Miten makeasti siinä mahtaakaan maata!
Ennen maatamenoa syödään. Wienerschnizelit ovat tilatut kasviksineen. Parsaakin saa nähdä! Mikä herkku muun hyvän ohella! Ja saksalaista olutta.
Syömme. Pala palalta katoaa ruoka lautasilta ja kasvisruuatkin, joitten arvoa eivät paraistelaisemme osaa oikein mitata, häviävät. Lopulta tuijottavat tyhjät kulhot meitä vastaan ja toteavat itsehavaitsemammekin näyn: kaikki loppu.
Nälkäisinä tuijottavat miehet lautasiinsa, ikäänkuin vasta syöty ateria olisi ollut alkuruoka.
Mutta lisää ei tule. Turha odottaakaan. Vähän pettyneinä noustaan pöydästä ja mennään takaisin huoneisiin. Rappuja noustessa lohduttaa eräs:
— Kyllä oli hyvä, ettei enempää ollut. Olisi syönyt itsensä vielä sairaaksi…
— Puhu joutavia, ärjäsee toinen tyytymättömänä.
Toiset ryhtyvät vielä kortinpeluun. Muutamat uskaltavat katsomaan kaupunkia. Loput riisuutuvat ja heittäytyvät lämpimään, pehmeään vuoteeseen, jommoisessa makaamisen nautinto on jo osittain unohtunut.
Sunnuntai-aamuna kello seitsemän alkaa varsinainen matkamme kotimaata kohden. Se on suunnattava läpi koko pohjois-Saksan Sassnitziin, josta sitten lauttalaivalla Trelleborgiin, sieltä edelleen Tukholman tai Geflen kautta Raumalle. Kuljemme rannikkotietä. Tällä kertaa kuljettaa meitä pikajuna. Se puskee hurjaa vauhtia eteenpäin. Laskemme toisinaan yli sadan kilometrin nopeuden tunnissa.
Kello kahdelta olemme Stettinissä ja kuljemme yli sen monien siltojen suureen rautatiehalliin, johon ja josta junat yhtä mittaa tulevat ja lähtevät. Täällä on junanvaihto.
Astuessamme junasta näemme perämiehet ja luotsin, jotka samaten ovat muuttamassa junaa. Ehditään vaihtaa muutama sana. He ovat matkalla Berliniin. Tulevasta kohtalostaan eivät he mitään tiedä. Mutta he ovat iloisia ja tyytyväisiä. Kohtelu on ollut suuremmoinen. He ovat saaneet asua ja syödä ensiluokan hotelleissa. Heiltä ei ole puuttunut kerrassaan mitään. Saattajana on heillä vähän parempi upseerikin.
Toiset jo huutavat: kiirehtikää, juna lähtee heti. Juostaan maanalaista käytävää toiselle sillalle. Juna on jo liikkeellä. Ei ehditä mukaan… Kiroillen tarkastellaan aikataulua. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua lähtee uusi Hamburgin pika-juna. Sillä päästään ainakin Paasewalkiin, jossa Hamburgin ja Sassniztsin tiet eroavat. Kohta on juna taas asemalla ja kotvan hengähdettyään lähtee Paasewalkia kohden.
Paasewalkissa saadaan odottaa toista tuntia. Aseman ravintolassa syödään ja juodaan. Ostetaan saksalaisia sanomalehtiä.
Voss. Zeitungissa kiintyy katseemme erääseen Suomea koskevaan uutiseen. Se on lähtöisin Köpenhaminasta. Siis epäilyttävä. Siinä kerrotaan, että Helsingissä liikkuvan huhun mukaan ruvettaisiin suomalaisia pakoittamaan sotaväkeen.
Tiedämme aivan varmaan, että tieto on tuulesta temmattu. Mutta sittenkin meitä hermostuttaa, sillä tiedämme, ettei saksalaisten mylly paljoakaan vettä tarvitse. Tuollaisesta viattomasta jutusta voi helpolla kehittyä kohtaloita. Alituisen pelon vallassa jatkamme Paasewalkista matkaamme. Katsomme joka asemaa epäillen. Mutta missään ei näy mitään epäilyttävää. Stralsundissa olemme kahdeksan aikaan ja saamme taas odottaa Rygenin poikki Sassnitziin lähtevää junaa.
Rygenin läpi kuljemme pimeässä ja keskellä yötä saavummeSassnitz-Haveniin. Olisimme halunneet jo heti jatkaa matkaammeRuotsiin, vaikka jollakin lastilautalla. Se ei ole mahdollista.Ainoatakaan lauttaa ei lähde ennen kello viittä maanantaina.Sassnitz-Havenissa on niinmuodoin yövyttävä.
Monopol-Hotellin mukavilla ja pehmeillä höyhenpatjoilla vietämme yömme ja aamulla heräämme mitä ihanimpaan näköalaan Itämerelle. Laaja sininen meri, niin kauas kuin silmä kantaa ja jyrkästi laskeva ranta: mitä ihanin puutarha, josta valkeat huvilatalot kohoavat. On kirkas ja kuulakas ilma. Taivaalla ei ainoatakaan pilveä. Käymme korkeilla, metsän peittämillä vuorilla, jonne tie suurissa kaarissa punaisen kirkon luota kiertää. Sieltä aukeaa laaja näköala kauneudesta kuululle Rygenille, joka korkea- ja pyöreärantaisena, valkeine kalkkivuorineen ja vehreine metsän peittämine rinteineen kohoaa merestä.
* * * * *
Aamiaiselle mentäessä merimieshuoneelle tapaamme erään englantilaisen kapteenin.
— Puhu nyt sinä, joka osaat engelskaa.
Ryhdyn pakinoimaan. Hän on tullut Königsbergistä, jossa oli saksalaisten vankina. Hänet samoin kuin laivansa miehistökin oli pidätetty Memelissä. Puolueettomien valtojen alamaiset ja hän olivat saaneet lähteä pois, hän siksi, että oli neljäkymmentäviisi vuotta täyttänyt jo ammoin sitten, eikä ollut niinmuodoin sotaijässä. Tänne oli kuitenkin pysäytetty ja ties koska pääsee lähtemään.
Minäkin kerron yhtä ja toista seikkailuistamme, joskaan se ei meikäläisiä miellytä sillä he epäilevät tätä ijäkästä englantilaiskapteenia urkkijaksi.
Tarkastan ukkoa. Tuollaisen rehellisen englantilaisen merikarhuturkin alla ei voi löytyä niin alhaisia pyyteitä. Siitä olen varma ja nauran tovereilleni… Eikä ollutkaan. Hän nauroi saksalaisia. Kyllä ne olivat oikeata geshäftsellskapia, jotka osasivat tehdä reklaamia omaksi hyväkseen vangeillakin… Kun meidät pidätettiin, kertoi hän, tiesivät saksalaiset kertoa, että englantilainen alus oli kaapattu ja sataviisikymmentä vankia otettu — todellisuudessa oli meitä ainoastaan viisitoista. Mutta ei tässä kyllin. Pari päivää jälkeenpäin kerrottiin sama uutinen uudelleen ja vankien lukua oli lisätty silloin kolmeliakymmenellä… Vähän samansuuntainen tapaus sattui myöskin Königsbergissä. Sanomalehdet kertoivat, että sinne tuotaisiin 10,000 venäläistä sotavankia. Ne tuotiinkin, mutta niiden summan lopusta sai vähentää ainakin yhden nollan. Korkeintaan oli niitä tuhannen. Näin itse kun ne tuotiin… Sellaista on saksalaisten totuudenrakkaus! nauroi hän lopuksi ja katsoi ruokasalin perällä olevaa baaria, jonka takana nuori pulleaposkinen ja -povinen tyttönen hääri.
* * * * *
Illalla kello viideksi kiiruhdetaan lauttalaivalle. Se on suuri ja valkoinen, kahdella savutorvella varustettu alus, "Prins Gustaf V". Piletit on ostettavat asemalta. Yksi joukostamme lähtee niitä ostamaan, mutta palaa pienen ajan kuluttua huolestunut ilme kasvoillaan.
— Kenellekään venäläiselle ei saa myydä pilettiä, sanoo hän.
— Onhan meillä passi?
— Se ei muuta asiaa.
Koko joukko kiroaa ja sadattelee. Jotkut katselevat syyttävästi minuun.On se nyt jotakin, että viime tingassa tuli stoppi!
Kielitaitoiset joukostamme lähtevät uudelleen liikkeelle. Jutellaan ja selitetään asiat pitkin ja poikin. Papereitten pätevyyttä luvataan heti tiedustella. Tulee kuin tuleekin myönteinen vastaus. Piletit saadaan… Hihkaistaan ilosta… Mutta vielä ei epävarmuus ja pelko jätä. Tullissa ei enää satu mitään esteitä, eikä muuallakaan. Olemme vihdoin laivassa. Viisi minuuttia ja köydet irtautuvat. Laiva jättää rannan:
— Hyvästi, hyvästi Saksanmaa!
Nyt vasta uskallamme oikein hengittää. Nyt vasta tunnemme itsemme vapaiksi ja riippumattomiksi siitä ikeestä, jonka alla olimme.
* * * * *
Rygenin etäisintä nientä kiertäessämme näemme vielä näyn, joka on viimeinen vilahdus saksalaisista, joita matkallamme näemme.
Kaksi saksalaista eskaderia tulevat läntiseltä ilmansuunnalta, nähtävästi Kielistä ja ohjautuvat Itämerta kohden. Kumpaankin eskaderiin kuuluu yksi risteilijä ja yhdeksän torpeedovenettä ja kaksi vedenalaista venettä. Iltahämärässä katoavat ne pian näkymättömiin.
* * * * *
Kello kymmenen olemme Trelleborgissa. Kautta yön istumme junassa. Seuraavana aamuna yhdeksältä olemme Tukholmassa. Täällä on viivyttävä vuorokausi. Keskiviikkona päivällä kello kaksitoista lähtee laiva, lähtee neljä, kaikki täynnä venäläisiä pakolaisia. Ei kuitenkaan köyhempää ja avuttomampaa. Pääasiallisesti keskiluokkaa ja ylhäisöä. Näissä laivoissa, joskaan ei meidän, matkustaa myös tunnettu venäläinen kirjailija.
Laivalla on elämä vilkasta, iloista. Ohuet harsohuivit lepattavat tuulessa, naisten otsakiharat huojuvat ja silkkihameet kahisevat. Toiset istuvat lukien tai puhellen. Toiset taas astelevat kannella edestakaisin.
Miinavyöhykkeen läpi kuljettaessa Ruotsin saaristossa, ajetaan kaikki kannen alle.
Ilta ja yö on kaunis. Tuuli hiljainen. Ohikulkevien laivojen merkkilyhtyjä näkyy vähän väliä.
Kello yhdeksän ja kymmenen välillä näkyy taivaalla kirkasta heijastusta. Luulemme sen ensiksi jostain valonheittäjästä johtuneeksi. Mutta, ei, se on erehdys. Kokkaan riennettyämme sitä katsomaan, havaitsemme sen revontuleksi, kirkkaaksi, kauniiksi, suurissa laskoksissa heijastavaksi revontuleksi, jonka vertaista harvoin näin etelässä näkee.
Koko yön jyskäävät laivan koneet. Aamuyöstä ne pysähtyvät. Rauman edustalla odotetaan päivän tuloa. Luotsilaivan saavuttua asemapaikalleen, alkaa taas kulku. Puoli kahdeksalta torstai-aamuna olemme Raumalla.
Olemme jälleen Raumalla!
Vaiherikas matkamme on kestänyt kaksi ja puoli viikkoa. (S.H.)