Kuus groshia Kölnistä Hageniin meni kuudetta riksiä Preussin. Paha kyll' oli vaan diligenssi täys, varavaunuista tilan ma löysin.
Syysaamu harmaa ja kostea,loan vallassa vaunut sousi;mut säässä ja kelissä kehnossakinsulo tunne se suoniin nousi.
Kodin kultaisenhan se ilmaa on,jota polttava poski tapaa!Ja maantien rapakko onhan tuoisänmaani rakkaan rapaa!
Hevot mulle huiskutti häntää kuintutut vanhat tuhansin muistoin,kakaratkin ne kauniilta näyttivätkuin heelmät Hesperian puistoin!
Tiellä Mühlheim on. Soma kaupunkija uurasta, hiljaista väki.Oli toukokuu kolmekymmentä-yks,kun viimeks sen silmäni näki.
Ilos silloin ilmassa päivän koi,maa kukkaishäitä vietti,kevätkaihoja linnut liversi,ja ihmiset toivoi ja mietti —
ne mietti: "Pian jo pääsemme noista laihoista ritareista, eromaljan pitkistä mittaamme heille teräspikareista!
Saa Vapaus liehuvin lippuineen,käy karkelot, soitot soipi,ehkä Bonapartenkin takaisinse tuonelta tuoda voipi!"
Hyvä Jumala! tääll' ovat ritarit vaan,ja moni nulikka-paha,joka itikkahoikkana maahan sai,nyt on mahtaja isomaha.
Nuo kalpeat kanaljat, naamaltaankuin rakkaus, toivo ja usko,heillä meidän viljoista viineist' onnyt nokalla rohkea rusko. — —
Eikä juosta ja rynnätä Vapausvoi enää, sen jalka on nilkku;alas Pariisin torneista tuijottaavain trikolori-tilkku.
Ylös sittemmin keisari noussut on,mut mieheksi äänettömäksimadot Englannin hänet jo saattoi nuo,hän jälleen hautaan läksi.
Omin silmin ne hautajaiset näin,näin kultaiset vaunut, joillakuus voitotart' oli kultaista,arkku kultainen hartioilla.
Kautt' Elyseisten kenttien,kautt' uljaan Riemukaaren,kautt' usmain ja lunten hiljaa niinkävi saatto sankaripaaren.
Rämis vihloin kauhea musiikki,väris soittajat viiman alla.Sotalippujen kotkat tervehtimua katseella murehtivalla.
Niin oudoilta, vanhaan muisteloonlumotuilta ihmiset näytti —tarun keisarillisen kangastustaas mielet tenhoi ja täytti.
Sinä päivänä itkin. Kyyneltä en silmästä estää voinut, kun kajahti huuto "Vive l'Empereur!" tuo armas, ammoin soinut.
Ma neljännest' ennen kahdeksaa olin aamulla Kölnistä tiellä; tulin kolmen jo korvilla Hageniin, on päivällispaikka siellä.
Oli pöytä katettu. Herkut näinma taas peri-germanilaiset.Sua hapankaalini tervehdin,sun lemus on ihanaiset!
Kera kaalisten haudotut kastanjat!niit' ennen söin emon koissa! —Kapaturskat te kotoiset, terve myös!miten viisaina virutte voissa!
Isänmaa joka ihmissydämenon ainainen aarre — maistaamyös hyvältä munat ja silakat,kun hyvin ne paahtaa ja paistaa.
Miten riemusi makkarat rasvassaan!Ja rastaat, paistetut, pienotherran-enkelit omenahilloineen,tervetullut! ne visersi vienot.
"Tervetullut, maanmies!" — ne visersi —"jo viikon viivyitkin poissa,kera vierasten lintujen leikamoitvain vieraissa viidakoissa!"
Oli pöydässä hanhi, hiljainen,hyvänsävyinen olento siellä.Mua kerran lempinyt lie kenties,kun nuor' oli kumpikin vielä.
Mua silmäs se katsein niin merkitsevin,niin syvin, niin hellin, niin heikein!Oli kaunis sisällä sielu kai,mut liha ei murennut leikein.
Tinavadissa pöytään vaeltavan näin sianpään myös rehdin; siankärsät ne meillä koristetaan yhä vielä laakerinlehdin.
Heti Hagenin takana tapasi yö, ja puistatus päälleni pakkas omituinen. Se vasta Unnassa majatalomme lämmössä lakkas.
Siellä mulle kiltisti punssia kaassoma tyttö tyllykkä muudan —kuin keltasilkkiä kiharat,ja silmät kuin lempeä kuudan.
Tuo westfalilainen soperrustaas soittona korvissa soi mun.Sulomuistoja punssi se höyrysi,tutut veikot mielehen toi mun,
kera joitten ma Göttingenissä join jo kerran sen kymmenenkin, kunis toistemme povelle langettiin ja alle pöydän ja penkin!
Niin paljon heist' ain' olen pitänytkelpo Westfalin pojista noista —väki niin luja, vakaa ja uskollinen,ei koskaan kuorella loista.
Miten miekkasill' uljaina seisoivathe leijonamielin ja -tarmoin!Niin vilpittömästi he iskivät,niin kvartein ja terssein varmoin.
Hyvin taistelevat, hyvin maistelevat,ja silmiss' on kyynellammet,kun ystäväliittoon he kättä lyö,nuo sentimentaaliset tammet.
Sua kaitkoon taivas ja kartuttakoon,jalo kansa, sun kylvöjes keot,sodat maaltas ja maineet estäköönja uroot ja urosten teot.
Läpi tutkinnon suokoon solahtaa joka poikas, ja morsiamen joka tyttärestäsi laittakoon lain jälkeen aina — amen!
Siis Teutoburgin on metsä tää, josta Tacitus tarinoipi, tää siis on se klassillinen suo, johon tarttui Varuksen koipi.
Jalo Hermann, kheruskein ruhtinastässä häviöön hänet hääsi;tässä ravassa Saksan kansallisuusse voiton päälle pääsi.
Jos Hermann vaalevin heimoineenois tässä tappion saanut,me roomalaisia oltais nyt,ois Saksan vapaus laannut!
Tavat Rooman täällä nyt vallitseis,ja Rooman kieli se soisi;vestaaleja Münchenissäkin ois,qviriittejä svaabit oisi!
Nyt Hengstenberg olis haruspexja sonnein suolia urkkis.Neander, neuvokas auguuri,se lintuin kulkua kurkkis.
Birch-Pfeiffer tärpättiä joiskuin muinen naiset Rooman(uriinille kuuluu se antaneenniin erinomaisen arooman).
Ei lumppusaksa nyt Raumer ois,vaan roomalainen Lumpacius,ja riimittä laulais Freiligrathkuin muinen Flaccus Horatius.
Isä Jahn, tuo ruokoton kerjuri,ois nimeltä Grobianus.Puhuis Massmann, me hercule! latinaa,tuo Marcus Tullius Massmanus!
Jalopeurain, hyenain, shakaaleinkera otella totuuden tulkitareenalla sais, katulehdiss' eitulis kintuille penikka-nulkit.
Yksi Nero, ei kolmea tusinaamaanisää meill' olis tuhmaa.Me valtimot avaten näytettäisorjuuden vahdeille uhmaa.
Ois Schelling maar koko Seneca,kun kohtais moinen fatum.Corneliuksemme kuulla sais:"Non pictum est, qvod cacatum!" —
Vaan onneksi Varuksen legiotlöi Hermann taistelollaan,pois roomalaiset ne tungettiin,ja me saksalaisia ollaan!
Meillä Saksan mieli ja kieli on,kuin ollut on iät päivät;nimi aasin on aasi, ei asinus,ja svaabit svaabeiksi jäivät.
On Raumer lumppusaksa vain,saa kotkantähden viimein.Ei ole Horatius Freiligrath,vain laatii lauluja riimein.
Puhu onneks ei Massmann latinaa,Birch-Pfeiffer vain draamoja valaa,tärpättiä saastaista särpi eikuin Rooman naikkoset salaa.
Oi Hermann, se on sun ansiosiSiks sulle patsas suuriDetmoldiin tehdään — se kohtuus onpanin lisäni listaan juuri.
Läpi öisen metsän vaunumme meni, nytki — yht'äkkiä rysäys, ja pyörä irti. Ei erittäin juur' ollut hauska se pysäys.
Alas astui ajaja laudaltaanavun hakuun kylästä kiirein.Jäin yksin, metsä mun ympäröisydänöisin, ulvovin piirein.
Sudet nälistyneillä äänilläänne ulvoi viiltävin vimmoin.Kuin kynttilät yössä tuikkivatnuo silmät kiiluvin kimmoin.
Kai oli kuullut mun tulostaintuo metsän karvainen kansa,ja kunniakseni tulitti tienja kaiutti kuorojansa.
Mulle kunniavastaanotto, sen nään,noin suodaan silmillä, suilla!Otin asennon heti ja vastaamaankävin liikkeillä liikutetuilla:
"Sudet, veljet! Onnekas hetki tää,joka jaloon seuraanne toi mun,niin sydämenpohjainen ulvontamissä tervehdykseksi soi mun.
Oi, mittaamaton on tunne tuo,minkä mielelleni se antaa;tään hetken ihanan iätima tahdon muistossa kantaa.
Teitä luottamuksesta kiittää saan,jota minulle olette suoneetja koetuksissa näkyviinain' uskollisesti tuoneet.
Sudet, veljet! Te minuun luotitte,ette käyneet kurjien paulaan,muka ett' olin koiraksi kääntynytja ottanut renkaan kaulaan,
pian luopio muka ett' ilmestyis hovineuvosna lammaslaumaan — alapuoll' oli arvoni astuakin mun moisista puolustaumaan.
Jos lampaanturkin mä toisinaanvedin päälleni pahaan säähän,mun haaveilla onnea lammastentoki tullut ei ikinä päähän.
En ole lammas, en koira, enhovineuvos, en silli mikään —susi oon, suden mulla on sydän ja suuja ikenet niin-ikään.
Olen susi ja sutten kerallaain' ulvon ma — teit' en heitä.Niin, itseänne kun autatte,niin luojakin auttaa teitä!"
Se oli mun puheeni, sellaisnaan kuin hetki mieleeni toi sen! "Yleisiin Sanomiinsa" Kolb typisteltynä kopioi sen.
Nous aurinko Paderbornissa kovin nuivalla katsannolla. Sen viraton virka on tosiaan, maan tyhmän lamppuna olla!
Kun yhden kupeen valaistuaanse hehkuvin kiirein heittäävalon toiselle puolle, niin pimeyssill' aikaa jo toisen peittää.
Kivi Sisyphon yhä se vierii pois,Danaiidit seulaansa täyttääei saata, ja turhaan aurinkomaapallolle soihtua näyttää! — —
Tien varrella, valoon kun alkavaansumu hälveni aamun suussa,sen miehen kuvan ma huomasin,joka riippui ristinpuussa.
Näkös, serkku parka, mun murheisekssaa aina, jok' alttihistitämän maailman mielit lunastaa,sa narri, sa utopisti!
Se pahoin on sua pidellyttuo herrain korkea raati,vaan kirkon ja valtion kimppuun kenniin sokkona käymään vaati!
Kova onnes, kun Guttenberg myöhästyituhat vuotta ja tovin toista;vain oisit kirjan kirjoittanutsa taivaan asioista.
Ois sensori pyyhkinyt kaikki, mik' oismaan päällä loukata tainnut;Sensuurin laupias suoja sunois ristinpuulta kainnut.
Ah, vuorisaarnaas sa tekstin muunvain oisitpa valikoinut!Kyky, henki suli' oli — ja oisithanvanhurskaita säästää voinut!
Rahanvaihtajat templistä, pankkiirit, pois riepotit ruoskaa puiden — sa onneton houru, nyt ristilläs olet varoituksena muiden!
Sää märkä, maisema kalju — taasvain lokaa harmaata halo!Toki elää ja helaa mun hengessäin:"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Runon vanhan loppukertaus,jota ammani ennen lauloi —"Suur' aurinko, syyttävä valo!" se munkuin paimentorvi pauloi.
Puhe lauluss' on murhamiehestä — häniloss' elää ja hekkumassa,kunis kerran riippuvan tavataanpajun harmaan haarukassa.
Oli murhaajan tuomio kyljessä puun,sen todisti sankka salo;se työt' oli Fehmen kostajain —"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Oli aurinko syyttäjä, murhaajanoli saattanut ilmi sen palo.Ottilia huutanut kuollessaan:"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Ja laulua muistaissa muistan myöstuon hoitajamummoni hyvän,näen jälleen ruskeat kasvot nuo,joka rypyn ja kurtun syvän.
Hän Münsterin mailt' oli syntyisin,ja julmat kummitusjututja kansanlaulut ja tarinatne kaikk' oli hälle tutut.
Miten tykytti sydän, kun kertoi hän,kuinka kuninkaantytär nuorikedoll' autioll' istui itsekseenja kultakutreja suori.
Hän hanhipaimenna hanhineensiell' olla sai, ja kun illoinpiti karja portista ajaa taas,hän surren seisahti silloin.
Näet portin päälle naulittuoli hevon pää, hepo-raukan,joka häntä maalle vieraalleoli viemään lähtenyt laukan.
Tytär kuninkaan kovin huokasi:"Oi Falada, missä sun nään nyt!"Hevon pää se vastahan valitti:"Voi, ettet kotia jäänyt!"
Tytär kuninkaan kovin huokasi:"Tään äiti jos aavistaisit!"Hevon pää se vastahan valitti:"Sydän raukalta ratkeaisi!"
Vedin henkeä tuskin, kun sopottainniin vakaana kertomustaPunaparrasta, keisaristamme hänsai sanelemaan salatusta.
Ei ole hän kuollut, vaikk' oppineetniin uskoo, vakuutti muori,hänet sotureineen on suojaansavain kätkenyt lumottu vuori.
Kyffhäuser nimi sen vuoren on,joka heidät luolaansa salaa;saliholvien laessa lamput ne niinvaloll' aavemaisella palaa.
Hevostalli niist' etumainen on,monta tuhatta hevosta missänäet seimien ääressä seisovansa valjaissa välkkyvissä.
Ne on satuloidut ja suitsitetut,vaan nuo monet tuhannet ratsaatei hirnahda, ei heilahda,ovat hiljaa kuin rautaiset patsaat.
Sotamiehiä salissa toisessatuhatt' on monen monituista,kuve kupeessa oljilla permannon,on urosta partasuista.
Ovat aseissa kiireestä kantahan,mut urosten uljas riviei hievahda, ei hiiskahda,he nukkuvat kuin kivi.
Sotakirvestä, keihästä, miekkaa täyssali kolmas on koston hankkein,teräs-, hopeasopaa ja kypärää,tuliaseita muinaisfrankkein.
Ei tykkejä paljon, mut parhaiksiaseryhmää varten sentään.Sen keskeltä musta-puna-kultainenylös lippu ylpeä lentää.
Itse keisari neljänness' istuvijo vuosisatojen takaakivituolilla, kivipöydässä,pää kätten varassa vakaa.
Alas aaltoova parta on punainenkuin tulenliekkien huima,välin silmäluomi se rävähtää,käy ryppyyn monesti kulma.
Uness' onko vai ajatuksissaan?sit' et arvaa tarkasti aivan;mut oikea hetki kun kerran saa,ylös näät hänen ponnahtaivan.
"Ylös, ratsuille, urhot!" hän huudahtaaja viittaa oivin viirein.Asekalskeella väkensä vartevaylös kimpoo unesta kiirein.
Kaikk' istuu jo raisuilla ratsuillaan,ne kuopivat, korahtelevat.Läpi raikuvan maan ajo ankara käy,ja torvet ne torahtelevat.
Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat,ovat maanneet halunsa täyden.Kovin kostaa keisari, murhaajainkera tuimalle tilille käyden —
salamurhaajani, joilta surmansasai kerran ihana, jalo,kultakutrinen neitsyt Germania —"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Monen ilkkuin istujan linnassaan,joka luuli vastuusta vapaaolevansa, silloin kostava köys,viha Barbarossan tapaa! — — —
Oi mummoni vienoine virsines,oi taruinen syntymätalo!Sydän taikauskoinen riemusta soi"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Sade hieno silmille hyisnä niinkuin neulantutkaimin tuiskii.Hevot loassa kahlaa ja hikoilee,niin murheisna hännät huiskii.
Soi toitahus ajajan torvesta,sen nuotti tutulta tuntuu —"Kolme poikaa portille ratsastaa!"Niin mieleni uniseks untuu.
Mua raukoi, ma nukahdin, ja kas,unen juoni se kauas juoksi,minut ihmevuoreen se tuonne veiPunaparta-keisarin luoksi.
Kivikuvana enää istunutkaanhän ei kivi-istuimellaan;ei ollut niin arvokas näöltäkään,kuin yleensä kuvitellaan.
Läpi salien kävellä vaapersija haasteli kanssani haluin,mulle näytteli kaikkia aarteitaankuin kauppias muinaiskaluin.
Asesalissa mulle hän neuvoi kuinpiti käytellä pyssynperää,pois ruosteesta manttelinliepeelläänpari hivutti miekanterää.
Hän riikinkukon-pyrstöllä myösmonen puhdisti rautapaidanja monen kypärin tomuistaan,monen piikkilakinkin laidan.
Lipun tomutti samoin ja pakisi:"Se ylin on ylpeys mulla,että koita silkkiin ja toukkaa eiole ehtinyt puuhun tulla."
Ja saliin kun tultiin, miss' uinaili,päänalusna kummut kilpein,väki tuhantinen, sotavalmis tuo,pakis äijä tuulin hilpein:
"Puhukaamme, etteivät heräjä,nyt äänellä alennetulla;sata vuotta ohi on mennyt taas,ja nyt maksupäivä on mulla."
Ja keisari hiljaa tassuttainluo kulki nukkujan kunki,ja salaa taskuhun kullekintukaatin kolikon tunki.
Salamyhkäisesti hän hymyili,kun kummastukseni näki:"Tukaatin mieheen palkkaa saajoka vuosisadalta väki."
Ja salissa, jonka ratsujenrivit liikkumattomat täytti,siellä keisari hykersi käsiään,kovin tyytyväiseltä näytti.
Luki yksitellen hän laukit nuoja taputti kyljille; — kuulin,kun laski ja laski hän, itsekseenhätähoppuisin jupisi huulin.
"Luku viel' ei täysi", — virkahtihän viimein nurjalla miellä —"sotaväkeä, aseit' on kylliksi,mut ratsuja puuttuu vielä.
Hevossaksoja laittanut samoamaanolen joka maailman loukon,mulle ostaa ne parhaat juoksiamet,olen saanut jo hyvän joukon.
Ma odotan, kunnes on luku täys,silloin isken ja isänmaani,jalon Saksankansani vapautan,joka vartovi tulentaani."
Pakis keisari noin, vaan ma huudahdin:"Anna paukkaa, sa vanha veikko,anna paukkaa, sa aaseja avuksi saat,jos hevosten luku on heikko."
Punaparta; vastasi' naurussa; suu:"Ei hyväksi hoppua pitää,ei Roomaa päivässä rakettu,hyvä vilja se vitkaan itää.
Jok' ei tule tänään, sen huomen tuo,tasan varttuvi tammen varsi;"Chi va piano, va sano", Rooman onvaltakunnassa sananparsi."
Minut valveille vaunujen sysintä sai, mut luomi vasten luonta pian painui taas, ja ma uneksin Punaparrasta samaa juonta.
Kävin taas läpi salien kaikuvainhänen kanssaan juttua pitäin;piti kertoa kaikesta, kysymätäänhän kyseli vaan minkä mitäin.
Ei vuoteen moneen moniseenylämaailmast' ollut tuolta,sodan seitsenvuotisen jälkeen maar,hän saanut niin sanaa puolta.
Miten Moses Mendelssohn, rouva Karschnyt eli, mit' erikoistaDubarry oli tehnyt, lemmittytuo Ludvig viidennentoista?
"Voi, keisari", huusin, "jäljessä käyt!Jo Moses on ammoin kuollutkera Rebekkansa, myös Abraham,rakas poikans', on nurmen nuollut.
Oli Abraham siittänyt Leastaanvesan, kutsutun Feliksiksi;hän kristillisyydessä pitkälle pääs,jo kapellimestariksi.
Ja Karschin muori on vainaa myös,tytär, Klencke, samalla lailla;tytär tyttären, Helmine Chézy, lieviel' elävitten mailla.
Iloss' eleli kreivitär Dubarry —ajall' Ludvigin elää päti;hänet vihdoin kun giljotineerattiin,hän oli jo vanha täti.
Hänen Ludviginsa vuoteessaankuoli rauhassa vanhaan muotiin,vaan giljotiinille seuraavakuningattarinensa tuotiin.
Sille Antoinette kuningatarnous suurta uljuutta näyttäin,Dubarry taas giljotineerattavaksmeni itkulla ilman täyttäin." — —
Akin silmät keisarin seisattuimua kohti, jäi pasteeraushältä kesken, hän huus: "Hyvä Jumala,mitä on se, giljotineeraus?"
"On giljotineeraus" — selitin —"uus keino, mi vaivaa säästää,jolla kansaa kaikensäätyistävoi elonpäiviltä päästää.
Sitä keinoa varten vaaditaankone myöskin erikoinen,sen keksinyt on herra Guillotin,siks sillä nimi on moinen.
Sinut siinä lautaan nuoritetaan; —se painuu; — sun kahden paalunse väliin tempaa; — ylhääll' onterä kolmikulmaisen piilun; —
mies nuorasta vetää, ja sievästi alas terä se luistaa äkin; — siinä tilaisuudessa sinulta pää putoo pohjalle säkin."
Minut keisari keskeytti: "Vaikene,murhakoneesta mokomastaälä haasta, taivas varjelkoonsen kättäni saastuttamasta!
Mitä, kuningas ja kuningatar!Ne nuoritettuina lautaan!Johan viety on viimeinen respektija etiketti hautaan!
Ja ken olet sa, joka julkeet noinmua tutusti sinutella?Maltappas, poika, sun purstos maarpian tahdon ma masennella!
Mun nostaa sisintä sappeain,kun kuulen puhettas pöyhkää,sun hengitykses jo herjausta,majesteetinrikosta löyhkää!"
Noin äijä kun suuttui suunniltaanja vallassa sokean vimmankävi tiuskimaan, niin ma ilmoille myöspurin sisuni salaisimman.
"Herra Punaparta" — ma huudahdin —"olet vanha sa satuhaamu,mene maata, meille sinuttakinkyll' aukee vapauden aamu.
Tasavaltalaiset ne nauraa sais,meill' etupäässä jos vilkkuiseto kummitus kruunuin ja valtikoin, —kovin ilkeästi ne ilkkuis.
Ei lippusikaan mua miellytä,ei koko sen musta-puna-kulta;halun vanhasaksalais-narrit senotti opistoaikaan jo multa.
Paras, vanhassa Kyffhäyserissä kun vaanpysyt kiltisti kotona täällä —kun oikein mietin, on keisari vaanmeille kiusana kiusan päällä."
Kera keisarin unissa kinastelin, niin, unissa, ei toki muuta, — kera ruhtinasten me valveill' ei niin käytetä suoraa suuta.
Unen ihannehaavehissa vainmies Saksan saksaksi julkiheille mielensä tuo, min uskollinensydän syvimpähänsä sulki.
Ohi metsän menossa oltiin, kunma havahduin, — näkö puiden,tuo puinen, alaston todellisuus,udut hajotti haaveiluiden.
Mulle tammi päätänsä pudistija viittoi koivu ja viitaniin varoittavasti — ma huudahdin:"Rakas keisari, anteeks se riita!
Punaparta, anteeks se pikaisuus!Sulla suurempi paljon kuin mullaon viisaus ja maltti — mut etkö voi,oi keisari, pian jo tulla?
Jos giljotiini ei mielees, niinpysy vanhoissa keinoissa: miekkavarall' aatelin, nuoraan porvari taasja moukka mekkoniekka.
Välin aatelinenkin hirtätä vaantoki vaihteluksi, ja lyötävähän päitä moukkain ja porvarein,kaikk' oommehan luojan työtä.
Pane päänmeno-tuomiot tuimat nuoKaarle viidennen käyntiin taas sa,taas kansa vanhoihin säätyihinja ammattikuntiin jaa sa.
Pyhä vanha Rooman valta taasehyt nosta sa ennellensä,koko elvytä möyhtynyt muinaisuusmeille kaikkine ilveinensä.
Kesk'aika oikea, tosi tuo,se sietää toki on toista —valetilasta tästä sa vapahda vaan,meno kaksikarvainen poista,
meno saastainen sääryssankarien, jok' on houretta goottilaista, uusaikaista valhetta sekaisin, jok' ei kalalt', ei lihalta maista.
Aja komediantit sa maasta pois ja näyttelyhuoneet sule, joiss' entisyyttämme ilveillään — oi keisari, pian jo tulel"
Minden on luja linnoitus, varustus vahva aivan! Kera Preussin linnain ei liioin vaan tekemistä mun, kiitos taivaan.
Sinne ehtoolla saavuimme. Kolkosti niinkumis sillan lasketun laudatyli ajaessamme; hämärätalla ammotti vallihaudat.
Niin uhkaavan tuimasti tuijottimua kohti korkea muuri;kävi ratisten auki ja ratistentaas sulkihe portti suuri.
Ah! murhe mun sieluni täytti kuinOdysseyn sielun, konsaPolyphemos paaden nostanutoli aukolle asuntonsa.
Tuli korpraali vaunuille vaatimaannimet matkustavain. — Ei-kenkäännimelt' olen ma, silmälääkäri,jäät jättien silmistä henkään.
Majatalossa ankeus yltyi vaan,ei maistunut ruoka, ma maatamenin kohta, mut paatena painoivatmua peitot, en nukkua saata.
Oli untuvavuode se leveä,punadamasti-uutimet, telttakulunutta kullan väriäja tomuinen tupsuheltta.
Tuo kirottu heltta! Se untaniyhä häiritsi aamuun asti;se häilyi kuin miekka Damokleenyli pääni niin uhkaavasti.
Välin käärmeenpääksi se muuttihe,ma kuulin, kun sähis se salaa:"Nyt linnassa olet ja linnaan jäät,ikipäivänä täält' et palaa!"
"Ah" — huokasin ma — "jos pääsisin,jos pääsisin kotia viereenoman vaimo-kultani Pariisiin,tuonne Faubourg Poissonièreen!"
Välin tuntui, kuin joku otsallainotus limainen liikkuis ja kävis,kuin kylmä sensorinkäsi, ja munajatukset aivoista hävis. —
Santarmeja ruumisliinoissamun vuoteeni ympäri vilkkuikuin valkoaaveita, korvissainpahat kahleet kalkkui ja kiikkui.
Ah, aaveet raasti mun mukanaan,ja viimein itseni löysinma syrjältä suistuvan kallion;olin siihen ma kytketty köysin.
Tuo ilkeä tupsu turjake!Taas näin sen, tuonne kun tulin,mut korppikotkalta näytti senyt kynsin ja mustin sulin.
Se Preussin kotkalta näytti nyt,mun koppoi allensa kourin;se maksaa repi mun rinnastain,ma voivotin, voihkin ja hourin.
Ma voihkin, kunnes jo kukko huussitä pakeni painajainen.Hiess' uin ma Mindenin sängyssä,taas kotka on tupsuna vainen.
Pikapostilla pois ma matkustin,vasta vapaassa luonnossa tuollataas saatoin vapaasti hengittäämä Bückeburgin puolla.
Danton, sa pahasti erehdyit, ja se maksoi pääsi hinnan! Kyll' anturan alla kuljettaa voi isänmaansa pinnan.
Puoli Bückeburgin maata jäimun saappaani anturoihin;elinpäivänä vielä en sattunutma moisihin savikoihin.
Ma Bückeburgissa katsomaansukulinnaa poikkesin suurta,isoisäni miss' oli syntynyt; —isoäit' oli Hampurin juurta.
Tulin puolissa päivin Hannoveriin,sain saappaista pois savivahdonja riensin kaupungin katsontaan, —ain' oppia matkoista tahdon.
Hyvä Jumala! sielläp' on siistiä!Kadut ei kurakaukaloita.Siell' loistorakennuksia näin,hyvin kauniita kartanoita.
Tori suur' oli muuan varsinkin,taloin ympäröity uhkein;oli palatsi, asunto kuninkaan,näkö jonka on mitä muhkein,
(se on palatsin.) — Pääoven edess' onkopit vahtien molemmin kulmin.Punatakkeja vahdissa pyssyineenon muodoin niin murhan-julmin.
Ties oppaani: "Tässä asuu ErnstAugustus, suurtorylainenjalo, vanha lordi, mut vuosikseenhyvin vielä virkeänlainen.
Olo häll' on idyllisen turvallinen,näet paremmin kuin punanuttuinkaikki parvet puuttuva uskallushäntä turvaa rakasten tuttuin.
Hänet joskus nään, ja hän päivittäämiten kuiva virka on kovintää kuninkuus, johon tuomittu hännyt on päänä Hannoverin hovin.
Isobritannilaisille tavoilleenmuka täällä ahdasta niin on,ihan pelkää vaan, että silmukkaanhänet vielä saattava spleen on.
Toiss' aamuna kamiinin ääressä näinhänen häärivän kumarassa;oli kuningas kipeille koirilleenlavemangia laittamassa."
Tulin Harburgista Hampuriin ma tunnissa. Oli jo ilta, ja ilma lempeä, tähtöset mua tervehti taivahilta.
Ja kun äitini luo tulin äkkiään,ilo hänt' ihan häpsähytti;"Rakas lapsi kulta!" hän huus ja löikädet yhteen, läpsähytti.
"Lapsi kulta, kolmetoista jo onohi vuotta, ennenkuin palaat!Kova nälkä sulla on varmaankin —sano mitä sä syödä halaat?
On hanhea, kalaa ja kauniitamyös appelsiineja mulla.""Anna hanhea, kalaa ja kauniitavain appelsiineja tulla."
Emo ilosta säteili nähdessäänmun ruokahaluni julman,sen sitä, tuon tätä hän kyseli,välin pisti pahankin pulman.
"Sun, lapsi kulta, nyt tokko vaanhyvin siell' on vieraissa laitas?Tokko rouvas on toimekas emäntäja parsii sukkas ja paitas?"
"Kala hyvältä maistuu, maammosein,mut ääneti syödä se pitää;niin helposti kurkkuunsa ruodon saa,älä nyt multa kysele mitään."
Tuli hanhi pöytään, kun popsinutkalan tuon olin kaunihisti.Emo sen sitä, tuon tätä kyseli taas,välin pahankin pulman pisti.
"Sanos, lapsi kulta, nyt kumpi maaon parempi elää, ja kumpi,tämä Saksan kansa vai Ranskanko,on mielestäs mieluhumpi?"
"Hyvä Saksan hanhi on, maammosein,mut muheammiksi kuin meilläne ranskalaisin' on syötetyt,myös paremmat höysteet on heillä."
Tuli appelsiinien vuoro, kun joteki lähtönsä hanhenpaisti;ne ol' odottamattoman oivia,ihan mainiolta ne maisti.
Jo äiti minulta mielissääntaas kyseli kyselemätään,hän muisti sen tuhatkin seikkaa — munvälin saada ol' aivan hätään.
"Mikä, lapsi kulta, on mieles nyt?Yhä vieläkö ulkona tuollasa politikoit? Nyt kannaltasminkä puolueen olet puolla?"
"Hyvät appelsiinit on, maammosein, ja tosi nautinnolla imen suuhuni mehun ma makean ja annan kuorien olla."
Taas alkaa kohota poroistaan vähitellen kaupunki polo; kuin puudelin puoleksi kerityn on Hampurin hahmo nolo.
Näen murehella ma kadonneenmonen kallismuistoisen kadun. —Missä talo, joss' suutelot suutelinma ensi lempeni sadun?
Missä kirjapaino, jost' ilmoillemun matkakuvani tuli?Missä kellari, jossa kerran munens osterit suuhuni suli?
Ja Dreckwall, missä Dreckwall on?Sit' on hakea turha työ nyt!Missä paviljonki, joss' olen niinmonet sokeritortut syönyt?
Missä porvariston ja senaatinkoti korkea, raatitalo?Tulen tuiman saalis! Pyhintäkäänei säästänyt ahne palo.
Viel' ihmiset huokaili hätäänsäja kasvoilla murhe mustapalon suuren surkuteltavaahe muisteli tapausta:
"Joka haaralla valkea valloillaan,kaikk' kietoi se liekein ja sauhuin!Tulipatsaina tornit kirkkojenne sortui ryskein ja pauhuin.
On porona vanha pörssi nyt,joss' isämme asioivatläpi vuosisatojen keskenäänniin rehellisesti kuin voivat.
Pankki, kaupungin kultainen sielu, jäi,Herran kiitos! ja kirjat, joissajoka miehen arvo merkittyon selvissä numeroissa.
Meille kansat kaukaisimmatkinkeräs apua, kiitos Herran!hyvä kauppa — se kolehti tuotti noinmiljoonan kahdeksan verran.
Tosihurskaat ja kristityt hoitivatapukassaa tuota — ei tiennytkäsi vasempi konsaan, paljonkooli oikea kulloinkin vienyt.
Avoimiin käsiimme tulvanaantuli rahaa kaikista maista,elintarpeita myös, ylenkatsottuei lahjaa minkäänlaista.
Tuli leivät ja lihat ja liemet myös,puvut, peitteet tukkunansa!Meille miel' oli Preussin kuninkaanmyös johtaa jo joukkojansa.
Tuho aineellinen tuli korvatuks,se voitiin arvioida —mutta hirmu se, meidän hirmumme,sit' ei millään korvata voida!"
Sanoin rohkaisevasti ma: "Ette saanoin, veikkoset, itkua valaa;oli Troija parempi kaupunki,vaan silt' oli pakko palaa.
Talot uudet tehkää ja kuivatkaapois katuinne ropakko-roiskut,ja paremmat lait te laittakaaja paremmat paloruiskut.
Ei kilpikonna-lientännepidä liiaksi pippuroittaa,nuo lihavat suomukarppinne myösvoi terveyttä vahingoittaa.
Vähän vaaraa kalkkunat teille saa,vaan varottavammat on pillatsen linnun, mi pesäks on ottanutpormestarin peruukkivillat.
Mikä turman lintu se on, sit' eitässä tarvis sanoa mulla.Mult' aina, kun sitä aattelen vaan,ylös tahtoo yökätys tulla."
Vielä muuttuneemmat kuin kaupunki on kaikk' ihmiset — kallella-päiset ja apeat kadulla astuissaan kuin rauniot käveleväiset.
On hoikat viel' yhä hoikenneet,yhä pullistuneet on pulleet,on lapset vanhoja, vanhat taason jälleen lapsiksi tulleet.
Moni imuvasikka entinennyt mua jo mullina kohtaa;moni pikku hanhonen piiperöemähanhen jo höyhenin hohtaa.
On vanha Gudel maalattuja siistitty sireeni-somaks;tukan mustan ja hampaat valkeatupo-uudet on hankkinut omaks.
Oli tuttuni, paperikauppias tuo,lujin kestämään ajan hallan;pää kehäss' on hiusten kellahtavain —kuin Johannes kastaja vallan.
Näin ————:n vilahtamalta vain,ohi pyyhkäs kuin puhallettu;aju palanut raukan, ja Bieberill'oli kuulemma vakuutettu.
Näin vanhan sensori-kuomanikin.Tuli halki usman ja huurunhän Hanhitorilla vastaani, —pään kantoi kovin jo kuurun.
Me toistemme kättä pudistettiin,ukon silmään kyynel täytti.Miten iloitsikaan minut nähden taas!Se liikuttavalta näytti. —
En kaikkia tavannut. Ajallisetmonelt' askeleet jo on laanneet.Ah, silmäni Gumpelinoakaaneloss' enää ei nähdä saaneet!
Pois suuren sielunsa henkäsijalo tuo juur' ennenkuin saavuin,Jehovan istuimen eess' on nytseraafina kirkkain kaavuin.
Tuota käyrää Adonista turhaan hainhalki Hampurin kadut ja torit,jolla kuppeja, yöposliinejaoli kaupan kukkurakorit.
Pikku Meyer vieläkö elossa lie,sitä tiedä en toden totta;en nähnyt miestä ja unohdinselon Cornetilta ottaa.
Sarras, tuo puudeli uskollinen,pois kuollut on — haikea hukka!Kynäniekkaa kymmenen ennen maarois uhrannut Campe rukka. — —
On juutalaista ja kristittyä,niin kauas kuin muisti kantaa,väki Hampurin; — jälkimmäistenkääntapa juur' ei ilmaiseks antaa.
Koko hyviä kristityt kaikk' on, myöshyvin päivällisensä syövät,ja vekselinlankeema-päivänsähyvin harvoin he laiminlyövät.
Taas juutalaisten joukkoa kakseri puoluetta on heitä;synagoogassa vanhat vaeltaaja nuoret temppelinteitä.
Halu hangotella on nuorten, nesianlihan on nielijöitä,demokraatteja; vanhat pikemmin taasovat ylimysmielijöitä.
Pidän vanhoista, pidän nuorista,vaan varma se on kuin vala,eräs muu laji: silakat savustetut,on vielä parempi kala.
Tasavaltoina Hampurin varjoon saa hyvin Venedig sekä Florens, mut on Hampurin osterit oivemmat, myö parhaita kellari Lorenz.
Oli kaunis ilta, kun Campe veiminut sinne, — meill' iltatuimaanoli tuumana Reininviinissäsiell' osterit panna uimaan.
Hyvä seura siell' oli myös, mä näiniloll' entistä veikkoa monta,Chaufepién esimerkiksi, monta myösuutta, ennen tuntematonta.
Oli Willen viiruinen naama, tuosukukirja, kärjellä miekkainkäsialaa täyteen kirjattuakadeemisten vihasniekkain.
Ja Fucks oli, umpipakana,verivihollinen. Jehovan,vain Hegeliin uskoo ja hiukan myöskai Venukseen Canovan.
Oli Campeni jalo Amphitryon,hymy huulilla luopumatonna;hänen silmänsä autuutta säteilikuin kirkastettu Madonna.
Ma aattelin, pöydän aarteitaalas kaulaani halulla ajain:"Tuo Campe on todella suuri mies,kukka kaikkien kustantajain.
Joku toinen ois nälässä antanutmun kulkea maita, teitä,tää juottaa janonkin sammuksiin;hänt' en mä ikinä heitä.
Ole kiitetty, luoja taivahan,tään rypälemehun kun luonut,ja kustantajaksi kun minulleolet Julius Campen suonut!
Ole kiitetty, luoja taivahan,kun suuri tulkoon-sanasloi osterit mereen ja kasvamaanmaan Reininviiniä manas!
Sitruunia myöskin, antamaanmeren ostereille mehun —tän' yönä suo, isä, vatsassainvain hyvästi sulaa rehun!"
Tuo Reininviini niin hellyttääminut aina, rinnasta haipuujoka ristiriita, siell' elähtääsyvä ihmislemmen kaipuu.
Mun ajaa se katuja astelemaanulos alle taivallan välkeen;sydän sydäntä hakee, ja silmä käyvalkohelmain hentojen jälkeen.
Ihan riutua moisena hetkenäolen kaihoon, mi rinnan täyttää;katit kaikki harmailta silmissäin,Helenoilta naiset näyttää. — — —
Ja Drehbanin päähän päästessäinkuun valossa kuninkainentuli vastaani vaimo-ihminen,ylen korkeapovinen nainen.
Oli kukkeat kasvot kuin täysi kuu,sini silmäin kuin turkoosikivi,kuin ruusut posket, kuin kirsikka suu,nenä myös vähän punehtivi.
Päässä päähine valkealiinainenihan linnakruunun malliin,sen tärkkäys poimuihin taitettukuin tornit ja sakarat valliin.
Hän kantoi valkoista tunikkaaalas pohkeille ulottuvaista.Ja mitkä pohkeet! Kulkimet kuinpari pylvästä doorilaista.
Mitä maallisin, mitä luonnollisinjoka ilme, mut että vaimooli ylempi olento, tiesi tausyli-inhimillisen aimo.
Kävi kohti hän virkkain: "Terve taastykö Elben pitkältä tieltäs —nuo kolmetoista ei vuotta viel'ole, näämmä, muuttanut mieltäs!
Haet noita kauniita sieluja kai,kera joitten niin monesti muinentässä kauniissa seudussa karkeli poissult' yö sulohaaveiluinen.
Nieli elämä, hirviö satapää,ne jo irjuvin ikenineen;pois aika vanha on vaipunutjo armaine ajattarineen!
Poiss' on sulokukkaset, sydämesjumaloimat nuoren — ne kukaton langenneet, on lakastuneet,ne myrsky runteli rukat.
Ne kuihtui, murtui, musertuiraa'an kohtalon-anturan alle —niin, veikkonen, täällä kaikelle käyihanalle ja armahallel"
"Ken olet sa?" — huusin ma — "olethankuin unelma aikojen takaa!Miss' asut sa, korkea kulkijatar,ja saanko matkas ma jakaa?"
Hän hymyillen virkkoi: "Sa erehdyt,olen kunniallinen nainen,siveellinen, hieno henkilö, enkatuperhonen kaikellainen.
En moinen pikku mamselli,siro etelän seikkailijatar —sa tiedä: Hammonia, Hampurinolen suojelusjumalatar!
Sä säpsähdät, laulaja uljas sa,sä säpsähdät, säikähdytkin!No niin, tule äläkä tuumaile,jos tahdot seurata nytkin!"
Hohonaurussa tuohon ma huudahdin: "Heti kanssas ma tulla tuumaan — käy edellä vaan, peräss' astutaan, vie vaikka hornaan kuumaan!"
Miten salin ahtaista portaista lien ylös tullut, sit' en mä tiedä; mua näkymättömät henget kai ylös sinne mahtoi viedä.
Siellä, kammiossa Hammonian,pian hetket herttaiset kulki.Mulle sympatiansa Jumalatarjo vanhan tunnusti julki.
"Näes", — virkkoi hän — "ennen enimmäntuo laulaja lempeni voitti,joka meille hartaalla harpullaanMessiaan suuruutta soitti.
Klopstockini kipsinen kaapin pääll'on vielä, mut verkoissa lukin,jo vuosia mulla hän ollut onvain toimessa myssytukin.
Sua lemmin ma nyt. Näet vuoteenipääpohjissa kuvasi oman,ja tuores laakeri, katsopas,on seppelnä kuvan soman.
Se vaan, että olet mun poikiainniin näykkinyt usein, se muavälin todella syvästi loukkas, — nyt eisaa enää se tapahtua.
Kera vuotten suita jo vallattomuustuo toivottavasti talttui,ja mieles narreja kohtaankinkai suvaitsevammaksi malttui.
Vaan sanos, kuinka sun pohjolaantuli matkata tuuma päähäntähän vuoden-aikaan, kun tantereetvilu talven jo vetää jäähän?"
"Oi Jumalatar!" — ma vastasin —"syväll' ihmispovessa asuumoni uinuva aatos, mi heräämäänihan väärällä hetkellä osuu.
Hyvin päällisin puolin ma kyllä voin,mut sisällä vaiva valvoi,se päivä päivältä paheni vaan —mua kotikaipaus kalvoi.
Kävi painostamaan tuo muuten niinkevyt Ranskan ilma mua;piti tänne päästäni hengittämään,jos mieli ei tukehtua.
Käry turpeen ja tupakan täällä taaspiti tuntea täyttä rintaa;mun jalkani halusta vapisitaas astua Saksan pintaa.
Yöt unetta huokailin; mieli munoli vanha rouva se vieläDammthorin varrelta tavata,sisar Lottekin lähell' on siellä.
Jalo vanha herra se myös, jok' onmua torunut aina ja mulletuki aimo ain' ollut, hän myöskin syyoli monelle huokailulle.
Halas korvani "tyhmän junkkarin"taas kuulla ärähtäväisenhänen suustaan — soittona kauneinnamun rintaani kaiku jäi sen.
Sai mieleeni sauhut sinisetsavupiipuista Saksan kyökkein,Ali-Saksin sai satakielet, saipolut varjomat vanhain pyökkein.
Halu haikeat piinapaikatkintuli nähdä, miss' ensimäisenma kannoin kärsimysristini,okakruununi repiväisen.
Halu itkeä, miss' olin itkenytsurun kyynelet katkerimman —isänmaan-rakkaudeksi ne kaituon sanovat hassun vimman.
Hevin siit' en haasta ma; pohjaltaanse on tauti vaan, ja ma vieroneess' yleisön näytellä haavojainkuin mikä kulkija mieron,
kuin nuo kovan onnen koturit, jotka kiitosta kilvan kosii, isänmaalliset markkinasaksat nuo, jotka vannoo ja huutaa ja hosii.
Kapikerjurit julkeat, almujahe juoksevat — penni nakkaapopulariteettia Menzelinja Menzelin svaabien vakkaani
Oi Jumalatar, minun tänään näätnäin heltyvän herkimmälleen;olen hieman sairas, mut terveeksipian itseni hoidan jälleen.
Niin, sairas olen, ja sieluain hyvin virvoittais, jos laittaa teevettä kupposen viitsisit — seass' ei tee rommi haittaa!"