Uudenaikaisessa sivistysmaassa, jossa vilkas yhdysliike, koneteollisuus, nykyaikaisen elämän yleismaailmallisuus kaikkialla ui ylinnä, ei vieras ensi katsannolla huomaa sitä vanhaa pohjaa, jolla tämä uusi sivistys lepää. Saksassa on kuitenkin olemassa vanha historiallinen pohja, vieläpä tämä pohja on hyvinkin vaihtelevainen. Kauaa ei tarvitsekaan maassa oleskella, ennenkuin se kaikkialla astuu esiin. Paitsi oloissa ja ulkonaisissa muistomerkeissä on sitä myös säilynyt paljon kansan tavoissa. Niissä on monta omituisuutta, jotka juurtuvat hyvin kauas taaksepäin, sekä entiseen historialliseen aikaan, että vielä sen kautta hamaan muinaisuuteenkin. Toiset piirteet ovat jo niin heikontuneet, että ne ovat vain hämäriä kaikuja. Mutta nekin saavat omituisen syvällisen merkityksen ja mielenkiinnon, kun huomaamme niitten johtuvan ikivanhoista tavoista, monenkin nykyisen kisan tai tottumuksen polveutuvan pakanallisista uhrijuhlista ja jumalanpalveluksesta saakka.
Juhlatapoja.
Joulu, pääsiäinen ja helluntai.
Kristillisen joulujuhlan vietto näyttää Saksassa liittyneen germanien vanhaan joulujuhlaan, jota vietettiin talvipäivän seisahduksen aikana; silloin luultiin jumalien tulevan maan päälle ihmishaahmossa ja tuntemattomina vaeltavan rahvaan keskellä. Tähän vanhaan auringonjuhlaan kristillinen kirkko sitten yhdisti Vapahtajan syntymisen muistojuhlan.
Varsinkin keskiajalla oli joulutapoja runsaasti ja muutamat niistä ovat säilyneet meidän päiviimme saakka. Vielä 1830:n vaiheilla Tübingenissä oli tapana liekuttaa Jeesuslasta kehdossa kellotapulissa. Kehdon ympärillä paloi kynttilöitä. Veisattiin virsi ja tapulin juurella kansa lauloi kehtolaulua.
Yleiset kautta Saksanmaan olivat kolmen kuninkaan ja tähtipoikain retket. Vielä nytkin on syrjäisissä paikoissa säilynyt samanlaisia tapoja, joista toiset juurtuvat hamaan pakana-aikaan. Pakana-aikainen ilmiö on varsinkin "nihti Ruprecht"; hän johtaa sukunsa itse pakanain ylijumalasta Wodanista. Aikain kuluessa ylijumalasta kuitenkin tuli pöpö, jonka päätoimi oli uhkailla joulun aikana pahoja lapsia vitsalla, hyviä makeisilla palkita. Vanhoissa joululeikeissä hänellä oli huomattava osa.
Vanhimmat nykyaikoihin säilyneet tavat tavataan Itävallassa. Siellä vielä tänäpäivänä näytetään kuvakaappia, jossa näkyy Betlehem, talli seimineen ja pyhä perhe, pyhiinvaeltajia, paimenia ja Itämaan kuninkaita.
Joululahjain antaminen, joka perustunee vanhaan roomalaiseen tapaan, on Saksassakin yleinen, joulukuusi niinikään. Joulukuusen arvellaan johtuneen keskiaikaisesta tavasta jaella juhlissa kukkivia oksia. Ensimäinen tieto varsinaisesta joulukuusesta on seitsemänneltätoista vuosisadalta, jolloin Strassburgissa käytettiin joulukuusta. Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla siinä aljettiin kynttilöitä käyttää, makeisia ja koristeita jo paljon aikaisemmin.
Pääsiäisenkin viettäminen lienee liittynyt vanhoihin juhliin, joille sitten annettiin kristillinen merkitys. Schwarzwaldissa rakennetaan yhä vielä palmusunnuntaina korkeita palmuja, joita juhlasaatossa kannetaan kirkkoon. Piinaviikolla vaikenevat katolisissa seuduissa kirkonkellot, vanhaa tapaa noudattaen. Kansa sanoo kellojen "lähteneen" Roomaan. Puolipäivä- ja iltakellojen soiton sijasta pidetään kaikenlaista melua puisilla rämistimillä, joilla lapset juosten mekastavat pitkin katuja. Vihannestorstaina syödään kaikenlaisia vihannesruokia. Toiset luulevat tavan juurtuvan vanhasta uhrista. Kristillistä juurta sitä vastoin on köyhäin ravitseminen ja jalkain pesu, joka vielä tapahtuu ruhtinaittenkin linnoissa.
Keskiaikaisiin tapoihin kuului Kristuksen piinan esittäminen kaikenlaisilla näytöksillä. Tämä tapa on kuitenkin ollut jo satakunnan vuotta unohduksissa. Sen sijaan näytetään katolisissa kirkoissa "Pyhää hautaa", s.o. matolla lepäävää Vapahtajan ruumista, kukkain ja kynttiläin ympäröimänä. Pääsiäispäivänä on katolisissa seuduissa pitkä paasto päättynyt, kellot jälleen soivat torneista, lapset ja palvelijat keräävät pääsiäislahjoja, varsinkin munia, ja toisissa seuduin aineksia pääsiäistuliin, joissa ennen vanhaan Juudas poltettiin. Pääsiäissunnuntain omituisiin tapoihin kuuluu n.s. pääsiäisratsastus, joka vielä on kansan kesken yleinen monessakin osassa Saksanmaata. Heti kun pääsiäisaamuna kellot alkavat soida, kokoontuvat Saksin rajalla pääsiäisratsastajat, isännät renkineen. Kun he ovat kirkolle saapuneet, niin soitetaan torvia, rumpuja päristetään ja ammutaan kuusi ankaraa paukkua. Ratsastajat asettuvat riviin kirkonovelle, alkavat pääsiäislaulun, kellot alkavat jälleen soida; ratsastajat ajavat laulaen kolmeen kertaan kirkon ympäri, edellä lipunkantaja, hänen perässään torvensoittajat, sitten parhaat laulajat, ja vihdoin muut, mikä mukana laulaen, mikä vain ratsastamassa. Viimeisellä on läkkipeltinen laatikko. Kun ratsastajat ovat kolmasti kulkeneet kirkon ympäri, niin kellot jälleen vaikenevat, jonka jälkeen ratsastetaan kylässä talosta taloon, lauletaan ja kootaan laatikkoon kirkkoa varten lahjoja. Palataan sitten kirkolle, ratsastetaan jälleen kolmasti laulaen sen ympäri ja vasta sitten lähdetään jumalanpalvelukseen. Varsinainen huvipäivä on pääsiäismaanantai, jolloin varsinkin kaikenlaiset munaleikit ikimuistoista tapaa noudattaen yhä ovat yleiset. Schwaabissa oli ennen munain kerääminen yleinen, nyt sitä vieläkin siellä täällä leikitään. Leikkijät jakaantuvat kahteen puolueeseen, kummallakin puolueella on "championinsa", joka enimmäkseen on naamioitu ja kummasti puettu. Toisen puolueen tulee kerätä maasta suuri joukko munia, jotka on asetettu yhtä pitkä matkan päähän toisistaan, toisen puolen taistelijain tulee sillä välillä juosta melkoinen kehä. Jos juoksija on matkansa suorittanut, ennenkuin toinen on viimeisen munan poiminut, niin hänen puolueensa on voittanut. Usein päättyy sitten leikki iloisiin syöminkeihin. Toisin paikoin pannaan toimeen kilpajuoksuja, kuka ensinnä saavuttaa nurmettunutta mäenrinnettä alas kierivän munan. Böhmin saksalaiset antavat kokonaisen rivin munia vieriä alas mäen rinnettä, ja se voittaa koko rivin, jonka muna ensinnä mäen alle saapuu. Neumarkissa tytöt koivuvitsoilla piiskaavat poikia. Hessissä on tapana, että ennen munankeruuta mennään jollekin mäelle, jossa on paaluun nuorasta sidottu kukko; sitä jokainen kisailijoista koettaa sidotuin silmin lyödä; ja se joka ensinnä osaa kukkoa, voittaa kukon ja saatetaan seppelöitynä ja laulaen takaisin kylään.
Samoin kuin jouluksi, samoin pääsiäiseksikin leivotaan monenlaisia erikoisia leivoksia, joitten puuttuminen tuntuvasti vähentäisi juhlariemua.
Helluntain tavat ovat jo osaksi samoja kuin Vapun, jonka ikivanhasta vietosta niitä on lainattu. Helluntaina, joka vietetään kevään ollessa paraimmillaan, koristetaan huoneet, talot ja julkiset paikat lehvillä. Yksin uudenaikaisessa Berlinissäkin noudatetaan ikivanhaa tapaa ja koristetaan helluntaina lehvillä sekä ajoneuvot että valjakot. Helluntaisonnin kuljetus on yleinen tapa varsinkin Mecklenburgissa. Siellä helluntaisonnia nauhoilla ja kukkasilla koristettuna kuljetetaan pitkin katuja jo monta päivää ennen juhlaa, ja yleisö kilvan lisää sen koristuksia.
Laajalle levinnyt tapa on niinikään, että karja helluntaina koristeltuna ja kaikenlaisia menoja noudattaen lasketaan ensi kerran kesannolle, ja näissä seuduissa helluntai on oikea paimenjuhla. Monessa paikassa kuuluu se maito, joka helluntaiaamuna lypsetään, piioille, jotka sitten iloisessa seurassa sen nauttivat. Altmarkissa on tapana, että se hevoshoitaja, joka viimeiseksi saattelee hevosensa laitumelle, kukkasilla ja kirjavilla nauhoilla ylt'yleensä koristetaan "kirjavaksi pojaksi".
"Lehväpoika" on laajalti Saksassa helluntain suosituimpia ilmiöitä. Sekin ehkä on muisto pakanallisten germanien metsän- ja pellonpalveluksesta. Thüringissä verhotaan poika lehvällä ja sammalella ja piilotetaan metsään, jonne sitten kylän muut pojat miehissä lähtevät "metsäläistä" etsimään. Löydettyään he ovat ampuvinaan hänet, lehväpoika kuolleena kaatuu maahan, lääkäriksi naamioitu poika jälleen herättää hänet henkiin, lehväpoika sidotaan vankkureille ja kuljetetaan kylään, jossa sitten pysähdytään joka talon eteen ja pyydetään lahjaa tämän teon palkaksi. Elsassissa on tapana, että helluntaipoika, joka on kalisevilla näkinkuorilla ja muilla leluilla koristettu, löydetään jostain kylän kujilta, saatetaan suurella melulla kylän kaivolle, jossa hänet kylvetetään, ja sieltä kapakkaan, jossa hänet yhteisellä kustannuksella syötetään ja juotetaan. Jos helluntaipoika on sukkela ja on osannut hyvin huvittaa kiduttajiaan, niin hänelle vielä kootaan kipurahat. Mutta vanhan tavan mukaan täytyy kiusaajain etsiä helluntaipoikaa ratsain, jonka jälkeen löytöläinen kuljetetaan kaivolle aasin vetämissä vankkureissa. Eräässä osassa Elsassia on naisilla pääsiäismaanantaina tavallista suurempi valta. Muualla on tämä tapa vallalla laskiaisena. Naisilla on silloin oikeus rankaisematta tehdä voimalliselle sukupuolelle kaikenlaista ilvettä, ja he osaavatkin tätä oikeuttaan käyttää. Muutamissa seuduin he joukossa lähtevät metsään ja kaatavat siellä melkoisen puun, joka sitten yhteiseksi hyväksi myydään.
Kaikenlaiset ratsastukset, jotka muistuttavat vanhoja pakanallisia lehväjuhlia, ovat niinikään yhä vielä yleiset, kilpa-ajot niinikään. Ditmarschissa, Elben suistamon pohjoispuolella, ja muuallakin Pohjois-Saksassa, on keskiaikaisia ritaritapoja muistuttava renkaan pistäminen yleinen. Ditmarschissa kiinnitetään nuoralla kahden puun väliin puinen tai rautainen kiekko, jossa on viisi reikää, ja ken hevosen selässä ratsastaen puisella peitsellä on kuusi kertaa peräkkäin osannut reikiin määrätyssä järjestyksessä, se julistetaan voittajaksi ja saa äänekkäät suosionosotukset palkakseen. Yksinkertaisempi on renkaan pistäminen. Mutta peitsellä ei ainoastaan tule osata renkaaseen, vaan myös riuhtaista se irti kiinnityksestään.
Kynttilänpäivä.
Kynttilänpäivä oli varsinkin keskiajalla tärkeimpiä kirkollisia juhlia. Nykyään tämä juhla on huomattava varsinkin sen puolesta, että silloin tapahtuu palvelijain vaihto. Saksassakin on vanhastaan tapana, että palvelijoilla on silloin vapaa viikkonsa, jonka he saavat omaistensa luona viettää, ennenkuin uuteen palvelukseen astuvat. Mutta vanhastaan näinä juhlina kehittyi vallaton elämäkin, jonka vuoksi vielä tänäpäivänä kynttilänmessun juhlilla on monessa seudussa huono huuto. Maamiesten vanha viisaus tietää, että jos kynttilänmessun päivä on selkeä, niin tulee takatalvi ja huono vuosi. Böhmin saksalaisten luona on naisten tapana kynttilänmessun päivänä tanssia auringonpaisteessa, että pellava paremmin kasvaisi.
Laskiainen.
Laskiainen on varsinkin katolisissa maissa ilonjuhla, jolloin kaikenlaiset kisat, varsinkin naamiohuvit ovat ylinnä. Kirkko alkuaikoina pitkän paaston korvaukseksi soi uskovaisille muutaman päivän yleistä ilonpitoa varten, ja tätä lupaa käytettiin runsaimmassa määrässä. Vieraskielisellä sanalla tätä aikaa sanotaan "karnevaliksi".
Leipzig oli varsinkin ennen aikaan tunnettu omituisista laskiaishuveistaan. Siellä muun muassa naamioidut nuorukaiset kuljettivat katuja pitkin auraa, jonka eteen valjastettiin kaikki neidot, mitä kiinni saatiin, pilkaksi siitä, etteivät olleet kuluneena vuotena miehelään päässeet. Kauan aikaa oli jättiläismakkara päänumeroita suurempien saksalaisten kaupunkien laskiaishuveissa. V. 1583 Königsbergin teurastajat kuljettivat pitkin kaupunkia makkaraa, jota kantamassa piti olla 91 sälliä, ja 18 vuotta myöhemmin kerrotaan samassa kaupungissa kuljetetun semmoista makkaraa, joka oli 1,105 kyynärää pitkä. Sen valmistukseen oli käytetty 81 savustettua kinkkua ja 18 1/4 naulaa pippuria. Sitä kantoi puisilla haarukoilla 103 sälliä. Sen suurempaa makkaraa ei ainakaan asiakirjain tietojen mukaan ole sen koommin missään valmistettu. Juhlakulun jälkeen teurastajasällit yhdessä leipurisällien kanssa söivät tämän makkaran. Leipurit puolestaan olivat yhteiseen juhlaan valmistaneet kahdeksan sämpylää, joista kukin oli viittä kyynärää pitkä, ja kuusi valtaavaa rinkeliä.
Useimmat näistä vanhoista laskiaisiloista ovat kuitenkin joutuneet unohdukseen. Münchenissä kuitenkin yhä vielä aina seitsemän vuoden kuluttua esitetään iloinen tynnörintekijäin tanssi, tarinan mukaan muistoksi siitä, että kerran ruton jälkeen tynnörintekijät olivat olleet ensimäiset, jotka surman lakattua olivat kulkeneet ympäri kaupunkia ilahuttamassa asukkaita kaikenlaisilla lysteillä. Tynnörintekijät pukeutuvat viheriäiseen lakkiin, jossa on valkoiset ja siniset sulat, mustaan kaulahuiviin, punaiseen västiin, mustiin housuihin, keltaiseen esiliinaan, valkoisiin sukkiin ja hopeasolkikenkiin ja tanssivat koristettuja vanteita kääntäen kahdeksan numeron muotoista piiriä, kierrellen kaarrellen jos millä tavalla, siten että kuitenkin lopulta jälleen yhtyvät paikoilleen. Tämä omituinen tanssi on niin mutkikas, että sitä täytyy harjotella viikkokausia, ettei sekaannuttaisi. Mainin Frankfurtissakin tanssittiin samanlaista tanssia, mutta ainoastaan semmoisina vuosina, joina joki oli niin kiinteäksi jäätynyt, että tynnörintekijät saattoivat sen jäällä valmistaa tynnörin.
Loistavin nykyinen laskiaisvietto on Kölnin ikivanha karnevali, ja koska se on kautta maan kuulu ja kuulu ulkomaillakin, niin kerromme siitä vähän enemmänkin.
Kölnin laskiainen.
Karnevalin eli laskiaisjuhlan valmistuksiin ryhdytään kaupungissa jo kuukausia ennen. Sitä johtaa erikoinen pieni neuvosto, johon kuuluu yksitoista jäsentä. Tämä yhdentoista neuvosto pitää ensimäisen kokouksensa yhdennentoista kuukauden yhdentenätoista päivänä. Kaikki narrit, jotka ovat vuosimaksunsa maksaneet, muodostavat suuren neuvoston, joka pitää kokouksiaan joka lauantai-iltana ja juhla-aattona. Kokoushuone on kaikenlaisilla narrinkuvilla koristettu ja puhujalavana on tyhjä tynnöri. Kokouksissa virtaa kölniläisten leikillisyys, kokkapuhe ja pilkka vapaasti. Puheet ovat täynnään kaikenlaisia ivallisia huomautuksia kaupungin oloista. Monet kokouksissa luetuista runoista ovat oikeita runouden helmiä. Kölniläisten mielestä nämä kokoukset juuri ovat laskiaisen loistokohta. Soittaen ja soihtuja kantaen kuljetaan kokoussaliin, taikka pannaan toimeen aaveiden saattokulku, jossa osanottajat, mikä ratsain, mikä vaunuilla ajaen, mikä jalan, valkoisiin palttinoihin puettuina, rivissä ja ruodussa kulkevat pitkin katuja, hurjinta iloa pitäen. Vaunut on koristettu lampuilla taikka värillisillä pallolyhdyillä, ja toisissa on istuin niin korkealla, että osanottajat kulkevat toisen kerroksen tasalla. Kaikki akkunat säteilevät valoa ja kadut ovat yleisöä niin täynnään, että joskus juhlasaatonkin täytyy seisahtua. "Pienellä neuvostolla" on erikoinen armeijansa, "kipinät", jotka punaisine takkineen, kolmikolkkaisine hattuineen, peruukkineen, pyssyineen ja sapelineen edustavat Kölnin vanhaa sotaväkeä. Hatusta ei edes puutu vanha historiallinen savupiippu. Näiden perässä seuraa tykistö, joka puisesta kanuunasta ampuu rahvaan sekaan sokerileivoksia tai jauhoja. Mukanaan se myös aina kuljettaa pientä vahtimieskojua, johon vastaan tulevia kaunottaria vangitaan. Sopivat lunnaat maksettuaan he jälleen pääsevät irti. Nämä sotavoimat esiintyvät kaikkialla, missä vain juhlassa yhdentoista neuvosto liikkuu.
Juhla alkaa naisten laskiaisyöllä, jota vietetään torstaina ennen varsinaista laskiaisyötä. Maalaisnaiset ja myyjättäret ennen vanhaan viettivät juhlaansa varsinkin kaupungin vanhalla torilla. Täynnään hurjinta rattoa he hyppelivät ja tanssivat vihanneskojujensa ja myyntipöytäinsä ympärillä, karkeloivat kaikenlaisia piiritansseja ja lauloivat vanhoja leikillisiä lauluja, sekä tempoivat meluten ja ilakoiden lakit miehisten katsojain päästä.
Laskiaissunnuntain aattona julistetaan raatihuoneen portilta yleinen naamiovapaus, jota kokoontunut yleisö aina myrskyisellä riemulla tervehtii. Toiset ovat tuoneet mukanaan naamarinsa, ja tuossa tuokiossa on tori täynnään mitä ihmeellisimpiä neniä, eläimennaamoja, hirviöitä. Kuljetaan sitten pitkin katuja huutaen: "Narri, anna narrin kulkea."
Siitä pitäen kaikki liikkeet sulkevat ovensa ja koko kaupunki antautuu hurjan ilon pyörteeseen. Seurat kokoontuvat huoneisiinsa omia juhliaan viettämään. Sunnuntaina iltapäivällä pidetään viimeiset kokoukset, joihin osanottajat kulkevat "viittasaatossa", soitellen ja laulaen, mikä ratsain, mikä vaunuilla ajaen. Ei kukaan ole naamiopuvussa, mutta jokaisella on päässään narrinlakki, toisessa kädessä pullo, toisessa rämistin taikka räiskä mikä hyvänsä, ja näillä pidetään kamalaa elämää.
Mutta pääkadut ovat täynnään naamareita, miestä ja naista, vanhaa ja nuorta. Eivätkä nämä melun pitämisessä ole huonompia. Täysi-ikäisiä kulkee koulupoikina ja tyttöinä kirjoineen ja rihvelitauluineen, siinä on tirolilaista vuorelaista, espanjalaista, ritareita, sotureita, mikä soittaa oikeilla soittokoneilla, mikä lasten leluilla, marsseja, valsseja, vaikka mitä. Melu on niin huumaava, että katsojan pää pian tulee siitä pyörälle, niin että hän pakenee johonkin ravintolaan. Mutta siellä häntä tervehtii lasien kilinä ja iloiset laulut. Hänen täytyy tunkeutua taajain soittajajoukkojen läpi, jotka harppuineen, kitaroineen, huiluineen ja viuluineen kukin odottavat vuoroaan, koska he saavat esityksillään huvittaa läsnäolijoita ja pitää mieliä iloisella tuulella, kunnes ruusumaanantain huomen koittaa.
Ruusumaanantai on juhlan suurin päivä. Uudelle torille kokoontuvat silloin eri seurain naamioidut jäsenet, järjestyäkseen suureen juhlasaattoon. Kaduilla, joiden kautta saatto kulkee, hyörii suunnaton väkijoukko, talot ovat kattoja myöden täynnään katsojia, kaikkialla on iloa ja riemua. Kun on kotvanen odotettu, niin kajahtaa soitto, rivit ovat järjestyneet ja saatto lähtee vähitellen matkaan. Edellä kulkee pitkä jono muhkeisiin vaatteihin puetuita soittokuntia, toisia on siellä täällä saaton keskellä. Ja sitten alkaa juhlan historiallisessa osassa lappaa ohi erinomaisen komeita, tyylinmukaisia, värikkäitä ryhmiä, joita katsoja ihastuksella katselee. Ne äkkiä hänen mieleensä johtavat entisiä aikoja.
Vaunu toisensa jälkeen vierii katsojan ohi, toisissa soittokuntia, jotka sävelillään kutsuvat Kölnin iloisia asukkaita tanssiaisiin. Elonkorjuu vaunussa istuvat ylinnä renkipoika ja tyttö tuttavallisessa keskustelussa, perässä astuu niittomiehiä, leikkaajia, vaunu on ylt'yleensä lehvillä ja köynnöksillä koristettu. Tulee sitten sotilaallinen ryhmä, jossa näemme soittajia, upseereja, harjotettuja sotamiehiä ja rekryyttejä Kolmenkymmenen vuoden sodan aikuisissa puvuissa; korskuvalla ratsullaan istuu Onnetar, sotamiehen seuralainen taistelussa. Pyylevä, rehevä leirikaupan emäntä jakaa vaunustaan virvotuksia pörhöisille kroaati- ja pandurisotilaille, hyvin ruokittu rahamassi todistamassa, ettei hän virvotuksiaan ilmaiseksi luovuta. Sotasaalisvaunun jäljessä kulkee joukko synkän näköisiä talonpoikia, joitten vihaiset katseet osottavat, etteivät he omin ehdoin seuraa sotajoukkoa, vaan ovat sotavankeja. Saalisvaunu on melkein markkinakojun näköinen, täynnään kaikenlaisia taloista ja kodeista, kirkoista ja kappeleista kokoon haalittua tavaraa. Värvääjän rumpu pärisee ja kutsuu sodanhaluisia nuorukaisia pestiä ottamaan värväystoimistossa, joka tämän jälkeen pyörii, lehvillä ja keisarin lipulla koristettuna. Ovella seisoo maanihtejä kirjavissa puvuissaan, kehottaen tarjokkaita saapumaan lähemmäksi, ottamaan keisarin kirjavan takin; toisia pestin ottaneita jo tulee ulos kojusta, pestirahat kourassaan.
Seuraa toisia sotilasryhmiä, tykistöä, kenttäpatteri, josta niinikään näkyy salattujen tykkien suita, torvensoittajia, kaikki matkalla kaupunkia piirittämään. Toiset ryhmät kuvaavat elämää piiritetyssä kaupungissa, ruokatavarain tuontia, varustuksia, vakoojia. Mutta läpikäyvänä juonena jonossa on rakastettunsa hylkäämän kölniläisen nuorukaisen pestin otto, sodan kuluessa yleneminen everstiksi ja sitten hänen loistelias vastaanottonsa kotikaupungissa. Nähdään hänen samalla viettävän häitäänkin ylhäisen, Ruotsalaisten vankeudesta pelastamansa immen kanssa.
Siihen päättyy saaton historiallinen osa. Jälkiosassa varsinkin kölniläisten rattoisa leikillisyys pääsee oikeuksiinsa. Vanhaan saksalaiseen pukuun puettu soittokunta soittaa, sen perässä marssivat "kipinät", Kölnin vanhat reippaat kaupunkisotilaat, jotka niin usein ovat kaupunkinsa puolesta taistelleet milloin kotimaista, milloin ulkomaista vihollista vastaan. Joukon perässä ajetaan vaunuttain ampumatarpeita, ei kuitenkaan sen vaarallisempia kuin paukkupommeja, joita uutteraan ammutaan väen sekaan. Tästä vaunusta ei puutu viiniä eikä olutta, joka virtanaan vuotaa tornimaisesta tynnöristä. Saapuu sitten vaunu, jossa talonpoikia morsiamineen istuu kullatuilla tuoleilla, ympärillään kaikenlaisia maantuotteita. Seuraavassa vaunussa on suunnaton maapallo, jonka ääressä oppinut professori pitää rahvaalle hullunkurista esitelmää. Kukkaruukku täynnään maata, laatikko ruotsalaisia tulitikkuja, vesipullo ja palje, siinä ovat hänen tutkimustensa mukaan maapallon neljä alkuainetta. Seuraavaa vaunua yleisö tervehtii raikuvalla riemulla, siinä kulkee ryhmä, joka kuvaa kaupungin iloista kansanelämää, ampumakojeet tauluineen, suovattu tanko, jonka päähän himokas nuorukainen yrittää kiivetä, monenlaisia muita kisaviettelyksiä, jättiläisnainen, kalaihminen, posetiivin soittaja ja kaikenlaista markkinaromua. Seuraa sitten vaunullaan vanhanaikainen linnantorni, jonka kaupungin isät ovat päättäneet hävittää. Melkoisella rymäyksellä se sortuu, mutta muinaistutkijoita on sen ympärillä kuin muurahaisia, koettaen sitä uudelleen pystyttää. Muuan ryhmä kuvaa Kölnin oluen voitokasta taistelua müncheniläistä vastaan. Siinä näkyy kölniläinen oluenpanija, jalka Baijerin leijonan niskalla, ja paljon muuta hauskaa. Oluenappajain lukuisa joukko osottaa, että kölniläinen käytännössäkin on voittanut müncheniläisen, ja itse juomainhaltija Gambrinuskin, joka istuu ryhmän keskellä korkealla valtaistuimellaan, juo helmeilevää kölniläistä olutta.
Rüdesheimin kuuluista viineistäkin vie Kölnin olut voiton, sitä ilmaisee seuraava ryhmä, jossa nähdään viininjuojia, pöhöttynein punaisin nenin juomassa väärennettyä viiniä, jonka poliisi kuitenkin ottaa takavarikkoon, pelastaakseen hyvät rüdesheimiläiset. Mutta väärentäjäin, jotka jalan seuraavat vaunua, täytyy hyväksi lopuksi itse nauttia katala sekotuksensa.
Juhlakulkue lähestyy loppuaan. Ratsastavat torvensoittajat ilmaisevat päivän sankarin lähestymistä. Kuuden kimon vetämillä vaunuilla ui kullattu laiva, jossa prinssi Karneval korkean seurueensa kanssa matkaa. Se on saaton loistokohta. Ruhtinaalliseen viittaan puettuna prinssi hymyillen ottaa vastaan alamaistensa onnentoivotukset. Hänen ympärillään somat lapset sirottelevat yleisön keskuuteen kukkia runsauden sarvista; ne ilmottavat kevään lähestymistä. Mutta vielä hänenkin jäljessään seuraa moniaita hullunkurisia ryhmiä, jotka ottavat yleisöstä viimeisetkin naurut. Saaton kahden puolen ovat naamarit kaiken aikaa jaelleet yleisölle painettuja lappuja, joissa on jos minkälaista rattoisuutta. Lasit kilisevät, he juovat kaunottarien maljat, heittävät sormisuukkosia, laulavat, laskevat leikkiä ja vaeltavat edelleen. Yleisö tunkeilee vaunujen ympärillä, repii lappuja, kuka saa, nauraa, ihmettelee, ihailee, mutta ei itsekään jää kokkapuheiden vaihdossa osattomaksi. Tätä menoa kestää sitten muutaman tunnin, kunnes saatto hajoo ja elämöimistä vapaudessa jatkuu pitkin kaupunkia. Nyt tulee kölniläisten hyvä luonto oikein näkyviin, ei kukaan pahastu toisen sukkeluuksia, taloihinkin saa jokainen säädyllinen naamari poiketa ja on tervetullut, jos hänellä on rattoa muillekin jaella eikä hän joudu sananvaihdossa tappiolle.
Vasta päivän lakastuessa päättyy kaduilla elämä, alkaakseen illalla uudelleen lukemattomissa naamiohuveissa. Teattereissa esitetään loistavia juhlanäytäntöjä, joihin saapuu paljon muukalaisiakin. Yksityisetkin seurueet näyttelevät hauskoja kappaleita.
Tiistaina iltapäivällä on kadulla vielä vilkasta elämää. Edellisen päivän naamarit ne yhä kujeitaan jatkavat, toiset ovat hankkineet uuden "munteerauksen". Moni ylhäinenkin henkilö puhkaisee vain kahvisäkin pohjaan reijän, pujottaa siitä päänsä läpi, maalaa naamansa niin monikirjavaksi, ettei paraskaan tuttava häntä tuntisi, ja lähtee sitten kadulle onneaan koettamaan. Mutta tänä päivänä jo pääsevät sillitkin kunniaan, niiden tehtävänä on nyt palauttaa tasapainoon ylensyömisestä ja juomisesta rasittuneet vatsat. Illalla on kuitenkin vielä ravintoloissa vilkasta elämää. Kaikkialla, missä iloiset seurueet viettävät naamiohuvejaan, raikkuu vallaton nauru valaistuille kaduille, kehottaen muitakin seuraan pyrkimään. Vasta kun keskiviikon huomen vaalenee ja uteliaana katselee akkunoista, vasta silloin muistetaan, että ruumis ja henki tarvitsevat lepoa.
Tietysti sekä naamarit että ryhmät vaihtelevat joka vuosi, suosionsa menettäisi vilkkaassa Kölnissä piankin se prinssi Karneval, joka uudelleen tarjoisi edeltäjäinsä keksinnöitä. Kölnin karnevali on maailman kuulu, mutta viime aikoina on siinäkin ulkonainen loisto tunkeutunut etusijalle sukkeluuden kustannuksella. — Monessa muussakin kaupungissa, varsinkin Rheinin laaksossa, vietetään samanlaisia laskiaisjuhlia, vaikka ne eivät olekaan saavuttaneet yhtä suurta mainetta kuin ikivanhan Colonia Agrippinan lystit.
Kevätjuhla.
Vanhimpia juhlia ovat ne juhlat, joissa kansa iloitsee kevään tulosta ja lämmön palaamisesta. Varsinkin menneinä vuosisatoina nämä juhlat olivat yleiset ja ihmeelliset. Montanus kertoo, että vielä hänen aikanaan oli säilynyt eräs perin saksalainen kevätjuhla: "Puolipaaston aikana Pfalzissa ja Schwaabissa vielä vietetään kevään tuloa seuraavalla tavalla. Asukkaat juhlapäivänä lähtevät kaupungistaan tai kylästään jollekin nurmelle. Olkiin pukeutuneet pojat esittävät talvea; talven kuninkaalla on päässään olkinen kruunu ja kädessään puinen miekka. Toiset, kesän joukko, ovat lehviin puetut, ja kesän kuninkaalla on päässään kukkaskruunu, vaatteet sammalesta ja muratista. Ensinnä molemmat joukot laulavat toisilleen etäisyydestä vuorolauluja, sitten ne taistelevat. Talven joukko heittää silppua ja tuhkaa, kesän joukko vihantia lehtiä ja kukkasia. Kesän joukko pääsee taistelussa voitolle. Talvi pakenee ja sitä esittäneet pojat juoksevat puron luo ja heittävät siihen olkivaatteensa, taikka polttavat ne tulessa, jonka ympärillä laulaen ja iloiten tanssitaan. Sitten pidetään kylässä pidot tanssineen."
Monenlaisia muitakin kevätjuhlatapoja oli. Vielä v. 1793 Görlitzissä talvea esittävä olkimies heitettiin jokeen. Kaikissa näissä juhlissa oli yhteisenä piirteenä talvea esittävän olkimiehen tuhoominen tavalla tai toisella.
Vanhin kaikista kevätjuhlista on Vapunpäivän vietto. Vanhan skandinavilaisen jumaluustarun mukaan Wuotan ja Freija Valpurin yönä viettivät häitään. Tähän yöhön sen vuoksi liittyykin paljon taikaluuloja ja vastataikoja, kuten kellojen soittoa, vihkiveden pirskottamista, y.m. Siellä täällä on yhä vielä tapana Vapun yönä koristaa lemmityn akkuna vihannilla lehvillä. Hessissä oli eräässä seudussa kauan voimassa leikillinen tyttöhuutokauppa, jonka arvellaan juurtuvan vanhoista germanilaisista naiskaupoista. Yleiseen ennen vanhaan kuljetettiin metsästä toukopuu, joka laulaen ja iloa pitäen saatettiin kylään, koristettiin nauhoilla ja seppeleillä. Muutamissa seuduissa Schwarzwaldissa lapset vielä tänä päivänä kantavat talosta taloon pientä koristettua puuta, lauluja laulaen, ja Ylä-Elsassissa puetaan pieni tyttönen "toukoruusuksi", joka ikäistensä kanssa laulaen kulkee talosta taloon. Eräässä pienessä kaupungissa Hessissä on säilynyt tapa, että pienet puusepiksi puetut pojat aikuisten saattamina vaeltavat metsään, kaatavat toukopuun ja kuljettavat sen kaupunkiin. Kaupungissa ovat toiset lapset ilolla ja riemulla vastassa ja sitten pannaan toimeen yleinen juhlakulku pitkin katuja. Yleiset ja yksityiset rakennukset koristetaan lehvillä.
Vapun vietto on nykyään yleinen kautta maan, mutta nämä vanhat kansanomaiset tavat ovat yhä enemmän hävinneet, säilyneet vain siellä täällä etäisissä metsäkylissä, taikka muuallakin oppineesta muinaisuuden harrastuksesta. Mutta monessa kömpelössäkin rahvaan tavassa, jota nykyaikainen sivistynyt yleisö tuskin enää suvaitseekaan, on kuitenkin säilynyt ikivanhoja juuria, jotka tutkijalle ovat mieltäkiinnittäviä.
Juhannus.
Juhannuksenkin vietto on kautta Saksan yleinen. Tämä juhla näyttää välittömästi johtuvan pakanallisesta kesäpäivänseisaus-juhlasta, jota useimmat vanhat kansat viettivät, samoin kuin talvipäivän seisauksenkin juhlaa. Niitä monia taikoja, jotka tähän juhlaan ennen liittyivät, ei kuitenkaan enää tapaa kuin siellä täällä yksinkertaisimman maalaisrahvaan kesken. Mutta yhä vielä leiskuu juhannusyönä kaikilla kukkuloilla ja mäillä loimuavat tulet, samoin kuin Wuotaninkin aikoina. Tämän tulen ympärillä tanssivat pakanat, hyppelivät parittain sen yli, ja kauan kristilliselläkin ajalla säilyi vanhan uhrin muistona se tapa, että tuleen heitettiin ruokoja, luita, vieläpä eläviä eläimiäkin. Ennen vanhaan oli tapana, että juhannusaattona kotiliedestä sammutettiin tuli, jota pidettiin vanhana ja tehottomana, ja uusi tuli tehtiin siten, että kahta puunpalasta hierottiin yhteen, kunnes ne syttyivät. Tällä puhtaalla tulella kotituli sitten uudelleen sytytettiin. Sitä niinikään käytettiin oljilla verhotun pyörän sytyttämiseen, joka sitten päästettiin alamäkeä vierimään merkiksi siitä, että siitä päivästä pitäen aurinko jälleen alenemistaan aleni taivaalla. Masurien maassa on vielä säilynyt tuo tapa, että kotilieden tuli uudistetaan, liekkiä vain ei sytytetä puupalasia yhteen hieromalla, vaan siten, että terotettuun tammipaaluun kiinnitetty pyörä saatetaan nopeaan pyörivään liikkeeseen. Heti kun paalu alkaa palaa, niin itsekukin ottaa syttyneestä valkeasta kekäleen ja kantaa sen kotiin, uudistaakseen siten kotitulen. Itävallassa on toisin paikoin vielä säilynyt sekä tulen yli hyppiminen että pyörän vierittäminen, niinkuin monta muutakin vanhaa tapaa. Bodenjärven rannoilla pojat ja tytöt parittain hyppivät tulen yli ja joka siinä polttaa itseään, sen täytyy antaa vaatekappale pantiksi ja hypätä uudelleen. Jos hän uudelleen polttaa itsensä, niin täytyy hänen luovuttaa uusi vaatekappale, ja kömpelölle saattaa tapahtua, ettei hänellä lopulta ole kuin paita päällä. Pantit lunastetaan viiniverolla, viinit yhteisesti juodaan. Allgäussa on säilynyt tapa, joka on siksi vaarallinen, että se on kielletty, mutta ehkä juuri siitä syystä niin sitkeästi pitää puoliaan. Nuori väki juhannusaattona heittelee korkealle ilmaan palavia seppeleitä. Toiset laulavat: "Hyppää neitoseni, saat tänä vuonna sormuksen", ja pitävät tyttöjen edessä palavia kekäleitä, joitten yli nämä puolestaan urheasti hyppivät. Tulella muutoinkin ilveillään joka tavalla niin vallattomasti, että tapaturmia usein sattuu.
Ennen vanhaan oli juhannussauna yleinen tapa. Italialainen runoilija Petrarca kertoo nähneensä, kuinka v. 1330 Kölnissä suuri joukko koristettuja naisia juhannusaattona auringon laskiessa kaaloi Rheiniin uimaan, koska he luulivat siten varaavansa itsensä onnettomuutta ja kurjuutta vastaan. Vielä 17:llä vuosisadalla oli yleisenä tapana kylpeä juhannuksena yhtä mittaa 24 tuntia, ja yhä vielä siellä täällä uskotaan, että yksi ainoa kylpy juhannusyönä vaikuttaa yhtä paljon kuin yhdeksän kylpyä muina aikoina. Vielä tänäpäivänä siellä täällä koristetaan kaivoja, tai puhdistetaan niitä, vanhaa taikaa muistellen.
Ennen oli varsinkin Rheinin laaksossa yleisenä tapana, että tanssipaikan yläpuolelle ripustettiin vihannista lehvistä sidottu juhannuskruunu ja sen alla tanssittiin niin kauan, kuin lehvä pysyi tuoreena.
Kukkaset ja lehvät kuuluivat jo vanhastaan juhannuksen viettoon, ja vaikka vanhat tavat ovatkin hävinneet, niin ovat nämä vertausesineet kuitenkin säilyneet. Kaikenlaisia seppeleitä, kiehkuroita ja kukkakoristeita sidotaan juhannuksena ja toisin paikoin pannaan toimeen metsäjuhlia, taikka iloisia kansanjuhlia kisoineen.
Martin päivä, Nikolauksen päivä.
Pyhän Martin päivä ja pyhän Nikolauksen päivä olivat varsinkin lasten juhlia. Martin päivän juhlan arvellaan juurtuvan pakanallisesta viljanleikkuujuhlasta. Myöhään säilyikin tapa juhlana muistella uuden vuoden antimia, vaikkapa juhla saikin kirkollisen aiheen. Joka talolla piti myös olla Martin hanhi syödäkseen. Martinpäivänäkin yhä vielä, etenkin vuorimaissa, sytytetään kukkuloille tulia. Toisissa kaupungeissa, varsinkin Düsseldorfissa ja Erfurtissa, panevat lapset toimeen soihtukulkuja. Kirjavat kynttilät kädessään, lauluja laulaen, vaeltavat silloin tuhannet lapset aikuisten saattamina pitkin kaupungin katuja. Mutta Marttipa puolestaan muistaakin heitä, jaellen kaikenlaista hyvää.
Vielä anteliaampi on kuitenkin pyhä Nikolaus. Hänelle lapset ilmaisevat kaikki toiveensa, ja hän, mikäli mahdollista, pyrkii niitä täyttämään. Jo aikoja ennen juhlapäiväänsä tapaa hän pistellä heidän sukkiinsa ja kenkiinsä makeisia ja muuta hyvää. Ja juhlan aattona hän itse saapuu, joko piispaksi puettuna, koukkuniekka paimensauva kädessään, taikka muussa haahmossa, uhaten laiskoja vitsalla, mutta palkiten ahkeria. Tavallisesti on hänen matkassaan ihmeellinen hirviö, jolla on monta nimeä, ja tätä lapset kovin pelkäävät, — samoin kuin meillä joulupukkia, — vaikkapa hänellä onkin melkoinen vasu makeisia ja leikkikaluja kainalossaan ja hän niitä anteliaasti jakelee. Monessa seudussa Etelä-Saksassa Pyhä Nikolaus ei näytä itseään, vaan pistää yöllä lahjansa soveliaaseen paikkaan. Jo ani varhain aamulla, kello neljän aikaan, lapset nousevat ylös näkemään, mitä hän on heille tuonut. Joskus voi lahjain joukossa olla koivunoksakin. Mutta lapset puolestaan muistavat alati illalla varustaa joko heinätukon taikka kauroja Nikolauksen aasille. Ja Isämeitäänsä he Nikolauksen päivän edellä jo pitkät ajat lukevat tavallista ahkerammin. — Nikolaustakin varten sekä emännät että leipurit varustavat erikoisia ruokia, varsinkin kaikenlaisia leivoksia.
Sylvesterin päivä ja uusi vuosi.
Sitkeämmin kuin muut vanhat juhlatavat ovat Sylvesterin päivän ja uudenvuoden päivän tavat säilyneet, vieläpä suurissa kaupungeissakin. Berlinissä, Mainin Frankfurtissa ja muissa suurissa kaupungeissa Sylvesterin vietto on muuttunut meluavaksi elämöimiseksi kaduilla, perheissä sitä vietetään seurustelussa tuttavain kanssa, valvotaan puoleenyöhön, valetaan lyijyä ja ennustellaan kuvioista tulevan vuoden kohtaloita. Monta taikaa liittyy tähän yöhön. Jos esim. silloin ravistaa hedelmäpuita, niin tulee hyvä hedelmävuosi. Uuden vuoden päivänä onnitellaan toisin paikoin niin perusteellisesti, että kuluu monta päivää, ennenkuin kaikki tuttavat on asianmukaisesti onniteltu. Mutta suurkaupungissa tämä tapa jo on käynyt rasitukseksi. Kaupunkilaiset ovat alkaneet lahjottaa jonkun rahasumman hyväntekeviin tarkotuksiin, kun sen sijaan pääsevät uudenvuoden onnittelijoista. Mutta maaseuduilla pidetään uskollisesti kiinni vanhasta tavasta. Hoveissa on uudenvuodenpäivänä loistavat vastaanotot, armonosotuksia satelee kautta maan. Ennen vanhaan oli tapana, että kaikenlaiset kunnalliset virkailijat papeista alkaen uudenvuoden päivänä pyytelivät seurakuntalaisilta luonnon antimia. Koulunopettajat kulkivat poikakuoron saattelemina talosta taloon, laululla näitä lahjoja anomassa. Yövartijat, nuohoojat, haudankaivajat, kellonsoittajat y.m. kulkivat pitkässä saatossa kylän kautta anomassa palkan apua, ja yhteinen saalis sitten jaettiin.
Kirkkomessu.
Kirkkomessu, kirkonvihkimisen vuosijuhla, kuuluu niihin juhliin, jotka varsinkin kaupunkipaikoissa ovat paljon menettäneet entisestä merkityksestään. Tätä juhlaa vietettiin, niinkuin nimikin osottaa, kirkon vihkimisen päivänä joka vuosi. Jo aikaisin tämä ilojuhla kuitenkin menetti suuren osan alkuperäisestä merkityksestään sen kautta, että siihen, niinkuin ainakin ilojuhlaan, liittyi markkinat ja kaikenlainen riemu ja "mässääminen". Siten esim. Leipzigin "messut" tulivat merkitsemään enemmän suuria markkinoita kuin kirkollista juhlaa, jolle ne alkuaan perustuivat. Strassburgin tuomiokirkko vanhain kirjailijain todistuksen mukaan, itse kirkon sisustakin, oli kirkkomessun päivänä täydellinen kapakka, täpötäynnä väkeä, joka hartausharjotusten ohella rahallaan ryyppäsi ja remusi. Kun joku sattui kesken elämää nukahtamaan, niin toiset häntä pistivät neuloilla, ja siitä syntyi yleinen nauru ja usein täysi tappelukin, kuten muuan aikalainen kertoo.
Kirkkomessuja vietetään nykyään varsinkin katolisella maaseudulla, kesällä ja syksyllä. Niitä varten varustellaan jo viikkoja etukäteen. Huoneet siistitään sisältä ja päältä, korjataan, pestään varsinkin kolmena viimeisenä päivänä, jotta odotetut vieraat tapaavat kaikki parhaassa kunnossa ja sitä suuremmalla nautinnolla voivat antautua syömään ja juomaan — "mässäämiseen", joka yhä on messun pääviehätys. Vanhoista tavoista ei kuitenkaan ole enää paljoa säilynyt. Muutamissa Schwarzwaldin kylissä varakkaat talolliset kestitsevät koko talonväkeään kolme päivää yhteen mittaan.
Ampujain juhlat.
Ampujain juhlat, joita nykyäänkin vietetään Saksassa kaikkialla, — vieläpä ne ovat saaneet entistä suuremman isänmaallisen merkityksen — ovat vanhaa keskiaikaista juurta. Ne syntyivät vapaissa kaupungeissa, kun porvaristo asestautui, voidakseen torjua aatelin mielivaltaa.
Kilpa-ammunnat kehittyivät jo keskiajalla erinomaisen monipuolisiksi, ampumasäännöt, juhlatavat, kaikki tarkimmin määriteltiin. Ylhäisetkin ottivat niihin osaa ja pitivät voittoa suurena kunniana. Alussa ammuttiin jousella, ja vielä kauan sen jälkeenkin, kuin ensimäiset kömpelöt pyssyt olivat käytäntöön tulleet, pitivät jouset puoliaan. Helluntai oli vanhastaan ampujain pääjuhla. Ampumajuhlain suosituimpia huvituksia taas oli linnun ampuminen, kilpailu, joka näyttää olleen jo vanhimpain aarialaisten kansain kesken yleinen. Saksan kilpa-ammuntain loistoaika oli kuitenkin 15. ja 16. vuosisata. Alkujaan ammuttiin eläviä lintuja, vähitellen aljettiin niiden sijasta käyttää maalina kuvia, varsinkin papukaijaa, taikka kotkan kuvaa.
Muutamissa paikoissa ovat nämä juhlat vielä säilyttäneet vanhanaikaisen luonteensa. Eifelissä on pieni kaupunki, Ahrweiler nimeltään, jossa yhä vielä vietetään ampujain juhlaa vanhanaikaisilla menoilla. Kadut ja talot ovat silloin niin taajaan puilla koristetut, että tuskin ovia ja akkunoita näkyy. Ahrweiler on muuttunut vihannaksi lehdoksi, romantiseksi metsäkaupungiksi, jonka viehätystä lukuisat kiehkurat, liput ja kunniaportit vielä kohentavat. Juhla vietetään Vapahtajan ruumiinjuhlan päivänä. Sillä on kirkollinen leima. Aamulla aikaisin lähtee kirkollinen juhlasaatto kellojen soidessa liikkeelle. Verkalleen se kulkee eteenpäin, juhlallisia virsiä veisataan, rukouksia rukoillaan, kirkkoliput liehuvat, suitsutus ja kukkastuoksu sekaantuu auringonpaisteiseen ilmaan. Katolisen papiston upeat loistavat puvut, kullalla ja kirjaillulla koristetut kantoteltat, joitten alla kuvia kannetaan, kaikki tämä antaa juhlalle värikästä loistoa ja virittää hartauttakin.
Muitten edellä kulkevat ampujat rivissä ja ruoduissa, kiväärit olalla. Kaupungin neljän portin edustalle on rakennettu alttarit. Jokaisen luona tapahtuu siunaus, ja raikuvilla yhteislaukauksilla ampujat sitä säestävät. Kun kirkollinen juhla on päättynyt, niin tapahtuu puolenpäivän aikaan kaupungin torilla tavanmukainen ampujain katselmus. Siihen saapuu aina runsaasti sivullisiakin näkyä ihailemaan, saapuu läheltä ja kaukaa. Ampujain joukossa näkee runsaasti vanhanaikaista alkuperäistä ukkoa, ylimmällä komentajalla on kullalla kirjailtu univormu, upseereilla liehuvat höyhentöyhtöt. Kaksi soittokuntaa soittaa, komentosanat kaikuvat ja sitten ammutaan, että "nummi tärisee".
Vihdoin ampujain kuningasta saapuu tervehtimään porvariston valitsema lähetystö ja hänet saatetaan rivien ohi, jonka jälkeen hän "vastaanottaa katselmuksen". Ampujat järjestyvät riveihin ja suorittavat mahdollisimman uljaasti ohimarssinsa, joka tavallisesti katsojissa herättää yleistä rattoisuutta, vaikka tilaisuus onkin siksi juhlallinen. Illalla viimeisen kellonsoiton jälkeen katetaan torille juhla-ateria ja ampujain kuninkaan nimessä syötetään ja juotetaan ilmaiseksi kaikki ampujat. Pöydät on järjestetty pitkiin riveihin avonaisiin, lehvillä koristettuihin telttoihin, oivaa vasikanpaistia ja kotoista viiniä ei säästetä. Soittokunta soittaa, maljoja juodaan. Seuraavana päivänä juhlat samalla tavalla uudistuvat, sillä erotuksella vain, ettei silloin pidetä katselmusta. Mutta sitä ahkerammin soitetaan, pidetään serenadeja, ammutaan, tanssitaan. Jos viininsato on ollut hyvä ja kaupungin raha-asiat siis hyvällä kannalla, niin vietetään vielä kolmaskin juhlapäivä. Siihen laatuun näitä juhlia viettivät nykyisen polven esi-isätkin, mutta muualla Saksassa ovat juhlamenot jääneet unohduksiin, vaikka ammutaankin sitä ahkerammin ja myös kannuja kallistellaan, ja muuallakin näkee näissä tilaisuuksissa koolla hauskaa, juurevaa ukkoa, saksalaisuuden oikeata vanhaa pohjaa.
Kuvia ammattilaiselämästä.
Ammattikunnilla oli keskiajan yhteiskunnassa ja valtiollisessakin elämässä erittäin huomattava sija. Ne arvatenkin syntyivät noin 12:lla vuosisadalla, jolloin kaupungit alkoivat siksi voimistua, että ne saattoivat pitää puoliaan aatelia vastaan. Mutta ammattikunnat eivät ainoastaan tukeneet kaupungin vapautta ulkonaisia sortajia vastaan, vaan ylläpitivät myös kaupunkien niin sanoaksemme sisällistä vapautta, sen asukkaitten suuren enemmistön itsenäisyyttä rikkaita suurporvareita vastaan. Vaikka ammattikunnat jo kuuluvatkin menneisyyteen, niin tapaa kuitenkin yhä vielä Saksan ammattilais-elämässä runsaasti piirteitä, jotka tästä entisyydestä johtuvat.
Ammattikuntien kehityksestä mainittakoon, että Nürnbergissä 15:nnen vuosisadan lopulla oli päälle 400 ammattia ja ammattikuntaa. Työnjako ammattien alalla oli silloin jo niin kehittynyt, että esim. kiväriteollisuuden alalla, jonka keskusta Nürnberg oli, työskenteli kuusi eri ammattikuntaa, joilla kullakin oli oma osansa pyssyn valmistuksesta.
Kullakin ammatilla oli mestarinsa, jonka hallussa olivat ammattikunnan lippu, laatikko, sinetti ja vaakunat. Ammattikunnan arkku oli erinomaisen taidokkaasti valmistettu, siinä säilytettiin ammattikunnan arvoesineitä. Vuotuisissa juhlissa sitä juhlallisesti kannettiin pitkin kaupunkia. Kullakin ammattikunnalla oli kokoushuoneensa, jossa yhdyttiin hauskoihin illanviettoihin ja juominkeihin. Niinikään oli kullakin ammattikunnalla oma virkapukunsa, omat virkailijansa, ja kaikissa juhlatilaisuuksissa ne esiintyivät "in corpore", lippuineen, merkkineen, vaakunoineen, ja vilkastuttivat erinomaisesti kaupunkien elämää. Suuressa suosiossa oli se tapa, että kukin ammattikunta julkisissa tilaisuuksissa kantoi näytteeksi työnsä merkkiteoksia. Makkarantekijäin jättiläismakkaroita kannettiin juhlallisessa saatossa viisin-, kuusinkymmenin miehin, leipurit kantoivat suunnattomia sämpylöitä ja muita ihmeellisiä leivoksia, hatuntekijät rakensivat kaikenlaisia hirviöitä, joitten päähän he painoivat valtaisia hattuja, kankuri olivat taitavia kaikenlaisten juhlavaunujen koristamisessa, tynnörintekijät ja kalvanpuhdistajat kaikenlaisien tanssien esittämisessä.
Omituisimmista ammattikuntatavoista, mitä on meidän aikoihin säilynyt, mainittakoon teurastajain kisa Münchenissä. Kisa tapahtuu ennen laskiaista. Teurastajat muodostavat juhlallisen saaton, kulkevat pitkin katuja, käyvätpä itse kuninkaallisen linnankin edustalla kunniatervehdyksellä ja kokoontuvat sitten torille, jonka kaivoaltaassa oppipojat kaikenlaisilla leikillisillä menoilla kastetaan sälleiksi.
Toinen myöhään säilynyt vanha kisa on kalastajain pisto Ulmissa. Se tapahtui joka vuosi pormestaria valittaissa. Tonavan aluksenkuljettajain ammattikunta järjesti veneitä kahteen puolueeseen, joiden välillä alkoi oikea turnaus. Kaksi venettä meloi aina vinhasti vastakkain, kummankin perässä seisoi mies taikka nainenkin, kädessään pitkä kiekkokärkinen peitsi, jolla hän yritti syöstä toisen veneen perätuhdolla seisovan vastustajan jokeen. Tämä huvi on aivan viime aikoina alkanut elpyä urheiluksi, johon muutkin osaa ottavat kuin ammattilaiset. Usein kukistuivat molemmat turnaajat aaltoihin. Juhlan voittajaksi julistettiin se, joka kaikki vastustajat kukistettuaan viimeksi oli ainoa kuiva. Leipzigissä yhä vielä joka vuosi tapahtuu samanlainen kisa, pääasiassa nuorison huvittamiseksi. Ennen niihin ottivat osaa kaikki yhtä kiihkoissaan ja tosissaan.
Vuorimiesten tapoja.
Vuorimiehillä on vanhastaan erikoinen omituinen asema Saksan kansanelämässä. Eläen kaukana maailman riidoista ja vihoista, seuduissa, joiden jylhässä vuoristoluonnossa kaikenlaiset kummitusjutut ja tarut versoivat, vuorimiehet varsinkin ennen olivat aivan oma säätynsä. He olivat jo keskiajalla ruhtinaitten erikoisessa suosiossa, koska ruhtinaat saivat suuren osan tuloistaan juuri vuorien aarteista. Vuorimiehillä oli omat pukunsa, tapansa ja monta muuta erikoisuutta.
Mutta ei ainoastaan ulkomuotonsa puolasta vuorimies eronnut muusta väestöstä, työn omituisuus painoi häneen leimansa, teki hänestä luotettavan, rehellisen ja lujan luonteen, jommoisena hänet vieläkin tapaamme monessa osassa Saksanmaata. Huolimatta ammattinsa moninaisista vaaroista vuorimiehet ovat siihen kovin kiintyneet. Syvyys, johon hän joka päivä laskeutuu, ei häntä pelota. Maaemo maanalaisine ihmeineen ja kauneuksineen ei ole ainoastaan hänen elättäjänsä, vaan myös hänen kasvattajansa ja johtajansa, jonka kieltä hän ymmärtää.
Vuorimies eli omassa hiljaisessa maanalaisessa maailmassaan, johon kaupunkien ja suurien asuntapaikkain hälinä kuului vain etäisenä kaikuna. Hän oli yksinäisyydessään hurskas, uskovainen kristitty, joka ankarasti piti kiinni vanhasta uskostaan. Useimmissa kaivoksissa oli tapana, että vuorimiehet aamulla aikaisin ennen kaivokseen laskeutumistaan kokoontuivat päällysmiehensä ympärille yhteiseen rukoukseen, ja samoin illalla, työn päätyttyä, päivä yhteisellä rukouksella päätettiin. Ennen vanhaan vuorimiehillä oli aivan erikoiset tapansa perhejuhlissa, mutta nämä ovat nyt enimmäkseen unohtuneet. Niinikään heillä oli omat suojeluspyhimyksensä, joista varsinkin Pyhä Barbara ja Pyhä Anna, hopean emäntä, olivat suuressa arvossa. Näiden pyhimysten vuosipäiviä vietettiin loistavilla "vuorimiesparadeilla", kirkonkäynnillä, soitolla ja tanssilla, juhlissa laulettiin runoja, joissa vuorimiesten elämää kuvattiin vuorolaulussa. Vuorimiehillä oli oma omituinen virkapukunsa, ammatin vaatimusten mukaan kaikessa sovitettu. Kun hallitsija tai joku ruhtinaallinen henkilö saapui kaivoksiin, niin pidettiin vuorimiesten katselmus, joka usein oli erinomaisen loistava. Juhlapuvuissaan marssivat silloin vuorimiehet kuokkineen, kirveineen, lippuineen kirkkoon taikka torille, muodostaen piirin ja virittäen soittajain säestyksellä juhlallisen laulun, jonka jälkeen pappi, joskus valamiesten päämieskin, piti kokoontuneelle vuorikansalle puheen. Juhlan loppuosana olivat sitten "vuorioluet", iloinen illanvietto, jossa tanssi, laulu, syöminen ja juominen pitivät osallisia mitä paraimmalla tuulella.
Vuoriolot ja vuoriparadi ovat meikein ainoat vanhat vuorimiestavat, jotka ovat meidän aikoihimme säilyneet. Tavallisesti vuorimiesten katselmus tapahtuu yöllä, lyhtyjen valossa, ja se tosiaan tekee katsojaan omituisen vaikutuksen. Ylivuorimies ratsastaa hevosella, hänen jäljessään vielä muitakin ratsastavia vuorivirkamiehiä. Muut korkeammat ja alemmat virkamiehet ovat eri osastojen päällikköinä, kaikki puettuina vuorimiesten virkapukuun.
Yleisiä kansanjuhlia.
Saksassa vietetään, uuden ajan vaikutuksesta huolimatta, yhä vielä paljon vanhoja juhlia, jotka ovat kautta aikain säilyneet.
Ensi sijassa mainittakoon, vaikkei se olekaan aivan vanha, Münchenin lokakuun juhla. Sitä vietettiin ensi kerran v. 1810 Baijerin silloisen kuninkaan häitten yhteydessä, ja siitä pitäen se on näihin saakka pitänyt puoliaan vuotuisena juhlana. Juhlaan on yhdistetty maanviljelysnäyttely, kilpa-ajot, kilpa-ammunnat ja kaikenlaista muuta mielenkiinnitystä. Juhla vietetään Münchenin eteläpuolella Theresian niityllä, joka on Saksanmaan laajimpia markkinakenttiä. Kuninkaallisillakin on siellä oma telttansa, soitto raikuu, väentungos humisee ja olut virtana vuotaa. Usein syntyy tappeluitakin ja pahaa elämää, mutta viime aikoina on kuitenkin järjestyksenpito käynyt yhä paremmaksi. Kilpa-ammuntaa kestää kokonaisen viikon. Siinä yhä vielä noudatetaan kaikkia vanhoja juhlatapoja ja uudenaikaisen kiväärin kanssa rinnan kilpailee vielä kaikkein vanhanaikaisin lukkojousikin. Tämä kilpa-ammunta varsinkin on müncheniläisten lempijuhla ja siihen kokoontuu kaikkialta maasta juurevaa, vanhanaikaista ukkoa niin kaunis kokoelma, että katsoja kerrassaan hämmästyy tätä kansanomaisuutta niin uudenaikaisessa maassa.
Samanlainen on Württembergissä Cannstattin juhla, joka vietetään vähän aikaisemmin syksyllä. Ylhäisö, kuninkaallisen huoneen jäsenetkin, seurustelevat silloin tuttavallisesti rahvaan kanssa. Täysissä juhlakoristuksissa pieni Cannstatt silloin lausuu tervetulleiksi lukuisat vieraansa läheltä ja kaukaa ja muukalainen saa ihmetellä württembergiläisen maalaisrahvaan kirjavia pukuja. Tämä juhla tavallisesti on rauhallisempi ja säädyllisempi kuin baijerilaisten äänekäs remu, johon usein kuuluu tappelukin. Semmoista on Württembergin asukkaitten mieliala muutoinkin.
Dresdenillä on elokuussa "lintuketonsa" juhla, joka ennen vanhaan sekin oli suuri kilpa-ammunta, mutta nykyään on yhä enemmän muuttunut markkinatilaisuudeksi kaikkine kirjavine lystineen.
Monessa saksalaisessa pikkukaupungissa on kautta vuosisatain säilynyt juhlia, jotka jollain tavalla liittyvät kaupungin entisiin vaiheisiin.
Mainittakoon vielä iki vanhain uhritapainsa vuoksi Pyhän Leonhardin ajo Baijerissa. Tätä pyhimystä kansa pitää karjan varsinaisena suojelijana ja ajaa silloin hevosella hänen kappeliinsa, uskoakseen karjan pyhimyksen suojelukseen. Muutamissa paikoissa Alpeissa on säilynyt tapa, että alttarin ympäri kannetaan kolmeen kertaan puisia hevosen ja lehmän kuvia.
Kotitapoja.
Kotiliesi oli jo vanhoilla germaneilla pyhitetty paikka, jumalien lahja, joka siitä syystä koristettiin uskonnollisilla vertauskuvilla. Kristinusko säilytti tämän, samoin kuin niin monta muutakin pakanallista tapaa, sillä erotuksella vain, että pakanallisten kotijumalain sijasta lieden ympärille piirrettiin suojeluspyhimysten kuvia, joita vielä tänä päivänä näkee monessakin vanhassa saksalaisessa talossa. Liesi oli, niinkuin olemme nähneet, ennen vanhaan erillään lattialla, niin että esim. nuorta vaimoa voitiin kolmeen kertaan kuljettaa sen ympäri, samoin kuin morsianta myöhemmin käytettiin kolmeen kertaan alttarin ympäri. Vanhanaikaisessa saksilaisessa arkihuoneessa emäntä yhä vielä asuu päivällä lieden takana, joka on vapaasti permannolla. "Tuoliltaan nousematta hän voi samalla haavaa pitää silmällä huoneen kolmea ovea, tervehtiä niitä, jotka tulevat sisään, kehottaa heitä istumaan, pitää silmällä lapsiaan ja palvelijoitaan, hevosiaan ja lehmiään, vartioida kellaria, lattiaa ja kamaria, kehrätä kaiken aikaa ja samalla vielä keittää. Hänen makuupaikkansa on lieden takana, ja sieltäkin hänellä on yhtä laaja näköala, hän näkee palvelusväkensä nousevan työhön ja jälleen lähtevän levolle, tulen syttyvän ja taas sammuvan, ja kaikki ovet avattavan ja taas suljettavan, kuulee karjansa syövän, kutojan kutovan. Lapsivuoteessakin maaten hän voi makuukammiostaan katseellaan taloutta ohjata. Kun karja on ruokittu ja muut ulkoaskareet aamulla suoritettu, niin hän saattaa rukkinsa takana levätä, hänen ei tarvitse niinkuin muilla paikkakunnilla nousta vierasta vastaan ottamaan, saatella häntä jälleen talostaan ja sen vuoksi laiminlyödä työtään. Emännän paikka on lieden vieressä somempi kuin missään muualla."
Talo ja koti olivat jo ammoisista ajoista nuoren kansalaisen ja aviomiehen ylpeys. Tämä käsitys tulee kauniisti näkyviin siinä harjannostajaisjuhlassakin, jota on jo vanhastaan vietetty. Työmiesten johtaja piti silloin harjannostajaispuheen, josta mainittakoon seuraava esimerkki: "Täten annamme hänen haltuunsa tämän huoneen, jotta hän siitä tekisi rukoushuoneen, jossa hän ahkerasti omaisiaan kehottaisi todelliseen ja teeskentelemättömään Jumalan pelkoon, että hän siitä tekisi työhuoneen, jossa jokainen Jumalan säädöksen mukaan uskollisesti ja rehellisesti täyttäköön ammattinsa ja säätynsä, aarrehuoneeksi, johon hän omaisiaan varten kokoisi ruoka- ja elantovaroja Jumalalle otollisella tavalla, mutta siltä ei unohtaisi koota hengellisiä aarteita taivasta varten, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eivätkä varkaat riistä. Ja vihdoin ja viimeiseksi, annamme tämän huoneen taivaan ja maan ikuisen rakennusmestarin huostaan sillä luottavaisella rukouksella, että hän sitä isällisesti suojelisi tulipalolta ja rajuilmoilta ja kaikenlaisilta onnettomuuksilta ja kaikkia siinä asuvia siunaisi jumalallisella siunauksellaan, suoden heille pitkän elämän, terveyttä, maallisen ja iankaikkisen onnen."
Kun tämä harjannostajaispuhe oli pidetty, niin "kolkutettiin juhlaksi", s.o. rumpua päristettiin kolme kertaa, jonka jälkeen juhla-ateria syötiin.
Jo vanhat germanit kiinnittivät taloonsa merkkejä, joilla oli erikoinen taika, Donar-jumalan (Thorin, Pauanteen) vasara oli oikeuden, rauhan, lohdutuksen ja toivon merkki; se piirrettiin oviin, hirsiin, orsiin, kaikenlaisiin huonekaluihin. Ylijumalan Wuotanin tunnusmerkkejä taas olivat ristiin asetetut hevosenpäät, jotka koristivat saksilaisen talon kurkihirttä.
Aikaisin tuli käytäntöön sekin tapa, että jokainen kansalainen varusti talonsa erikoisella talonmerkillä, puumerkillä. Se poltettiin, uurrettiin, taikka hakattiin jokaiseen näkyvämpään osaan talosta, ynnä kaikkiin taloustavaroihin, varsinkin puisiin.
Emäntä hoiti lieden, mutta isäntä valvoi talossa hyvää järjestystä ja siveyttä. Vielä tänä päivänä hän monessa seuduin Saksassa lukee ruokapöydässä alku- ja loppurukouksen, kerää aterian päätyttyä talonväen ympärilleen ja määrää jokaiselle hänelle tulevan työn. Hän valvoi kaikkien käytöstä ja elämää, muun muassa sitä, että jokainen sunnuntaina ja juhlapäivinä pukeutui säädylliseen juhlapukuun.
Ravintoaineista pidettiin varsinkin leipää suuressa kunniassa ja leivän leikkaaminen suoritettiin melkein uskonnollisella hartaudella. Talonväkeä ruvettiin sanomaan leipäkunnaksi eli kumppanuskunnaksi (muodostettu latinalaisista sanoista "com-panium", s.o. saman leivän syöjät). Veres leipä merkittiin pyhällä ristillä, ei ollut luvallista kääntää leipää selälleen pöydälle, ja tapa vaati, että leipä oli leikattava oikealta puolelta alkaen. Tämän työn suoritti huoneenhaltija, ja varsinkin oli naimattoman nuoren kansan kielletty leipää leikkaamasta yhteiseksi ateriaksi. Leipä oli leikattava kauniisti ja tasaisesti, sillä sananparsi varotti, että se joka leivän epätasaisesti leikkaa, on valehdellut, y.m, Keskiajalla oli suurimpia loukkauksia, jos asetti leivän nurin päin toisen eteen. Leivänmuruset huolellisesti koottiin ja pantiin pöydän päälle ripustettuun koriin, johon sitten leikattu leipäkin nostettiin. Siitä tuo vanha sananparsi, joka yhä vieläkin on käytännössä, että jonkun leipäkori nostettiin korkeammalle, s.o. että hänen ansionsa huononivat.
Vieraanvaraisuus oli vanhastaan suuressa arvossa, mutta varsinkin naapuriväliä pidettiin niin korkeassa arvossa, että naapuria melkein pidettiin talonväkeen kuuluvana. Naapurille riennettiin aina kertomaan kaikki uutiset, mitä perheelle sattui, sekä hyvät että huonot. Tällä läheisellä naapurisovulla on vanhat juurensa. Se johtuu maanraivauksen varhaisemmilta ajoilta, jolloin talot vielä olivat niin suuria, että niitä jaettiin, sitä myöden kuin uusia perheenelättäjiä kasvoi, joten vierekkäin enimmäkseen asui samaa sukukuntaa. Ylä-Baijerissa vallitsi vielä hiljakkoin eräässä kylässä semmoinen tapa, että joka talosta oli kutsuttava häihin ainakin yksi henkilö. Ja siellä täällä on Saksassa yhä vielä syrjäisiä kyliä, joissa vielä tänä päivänäkin kaikki asukkaat ovat samaa sukua, serkkuja ja pikkuserkkuja, kaikki samaa laajaa perhettä.
Samoin kuin kaikenlaisiin taloustavaroihin piirrettiin kirjotuksia, samoin niitä piirrettiin taikka maalattiin talojen etuseiniin, ja tämä tapa on vieläkin säilynyt. Vanhoissa taloissa yhä vielä näkee tämmöisiä kauniisti kiehkuroilla koristettuja tunnuslauseita. Siten saattoivat monessa kaupungissa kadut olla kuin avoin kirja. Vaeltaja saattoi talojen etuseinistä lukea monenlaista elämänviisautta. Tämmöisiä kirjotuksia ovat: "Kunniasi turvasi". "Täytä aina Jumalan käsky, niin kotilietesi menestyy". "Me rakennamme täällä niin lujasti, ja olemme kuitenkin vain matkamiehiä, mutta sitä kotia varten, jossa ijäisesti asumme, liian vähän rakennamme". "Mitä seisotte tämän talon edessä huuli lerpallaan? Minä olen rakentanut semmoisen talon kuin minua haluttaa, ja sievoset rahat se vain on maksanut." "Joka katujen ja torien viereen rakentaa, pitäköön myös varansa, että häntä arvostellaan." Taikka "Yksi ihmettelee, toinen nauraa, välipä tuosta". "Mitä ihmisistä, Jumala on kanssani". Näitä elämänviisauksia on vaikka miten pitkältä. Yleiseen ne on lausuttu runon muotoon. Mutta yhä vähemmän niitä uusiin taloihin kirjotetaan, paitsi semmoisissa piireissä, joissa erikoisesti suositaan vanhan ajan henkiin herättämistä.
Kaste.
Ei ole ihmettä, että vanhat kansat jo aikaisin alkoivat kunnioittaa vettä puhdistavana voimana. Jo vanhoilla germaneillakin oli vesipyhityksensä, joka johtui samasta käsityksestä. Pakanallinen tapa oli, että kun äiti oli synnyttänyt, vieläpä lattialla, kuten tapa vaati, niin kannettiin lapsi isän luo, jotta hän ratkaisisi, saiko se jäädä eloon vai eikö. Jos lapsi päätettiin jättää elämään, niin se vedellä pyhitettiin, jonka jälkeen sitä ei enää saanut viedä kuolemaan. Luultavaa on, että tästä vanhasta tavasta kristittyynkin kasteeseen siirtyi vanhoja piirteitä. Vanhan taikauskon mukaan, joka ei vielä tänäpaivänäkään ole kokonaan kadonnut, tarvitsevat kastamattomat lapset aivan erikoista suojelusta, jotteivät pimeyden voimat pääse niihin käsiksi. Pohjois-Friisien saarilla pantiin liekun päälle ristiin piplia ja sakset, taikka oven eteen vaununpyöriä, puolat ristiin. Monessa seudussa Ala-Saksassa käytetään suojelevana taikana hevosenkenkää, joka naulataan oven sisäpuolelle, ehkä vielä muistona Wuotanin hevosuhrista. Sveitsissä rahvas luulee, että jos kastamattomia lapsia käytetään ulkona alasti, niin "aurinko ne syö", joka ehkä johtuu siitä pelosta, jota ennen aikaan tunnettiin Wuotanin aurinkosilmää kohtaan. Kastettavat lapset sen vuoksi viedään kirkkoon kastettaviksi ylt'yleensä kääreissä. Schwarzwaldissa on tapana, ettei lapsi saa kuivaa, ennenkuin se on kastettu. Mutta Frankissa, Baijerissa ja Böhmissä rahvas luulee, että lapset saavat kauniit silmät, jos ne saavat olla kastamatta, ja tämän muka vaikuttaa se, että ne "ikävöivät kastetta".
Kasteentodistajia eli kummeja käytetään varsinkin maaseudulla runsaasti. Toistakymmentä kummia kutsutaan jotenkin yleiseen, toisissa kylissä on tapana kutsua aina kolmeenkymmeneen asti. Kutsuttaessa on tarkkaan huomioon otettava sukulais- ja ystävyyssuhteet. Ensimäistä lasta kastettaessa kummeiksi kutsutaan telturit. Lapsen vanhemmat puolestaan pitävät velvollisuutenaan tehdä heille sama palvelus, sitten kun heidän vuoronsa tulee.
Lapsen kastaminen on jo vanhastaan ollut juhlallinen tilaisuus varsinkin maaseudulla. Kummit saapuvat juhlavaatteihin puettuina, tuoden kukkivia rosmarineja, jotka vanhastaan ovat saksalaisten lempikukkia. Somaksi siivotussa ja koristetussa huoneessa nukkuu lapsi kehdossa valkoisessa kastepuvussaan, tiedottomana elämänsä ensimäisestä juhlallisesta toimituksesta. Kirkonkellot kutsuvat ja joukko lähtee kirkolle. Mutta jos lapsi on avioton, niin kellot vaikenevat. Vielä sydämettömämpi oli ennen vanhaan se kohtelu, jota aviottoman lapsen synnyttänyt äiti sai kokea. Hänen täytyi seisoa kirkon ovella, kunnes kaikki väki oli tullut ulos kirkosta, ja kenellä tahansa oli oikeus ripustaa häneen oljenkorsia. Mutta vaikka äitiä nain pilkattiin, niin ei se kuitenkaan estänyt rupeamasta lapselle kummiksi, sillä vanhan luulon mukaan se tuotti onnea.
Vanhan tavan mukaan pysyy kummien ja lapsen väli läheisenä, niin kauan kuin elämää kestää, ja kummit parhaan taitonsa mukaan seuraavat lapsen elämänvaiheita. Etelä-Saksassa on tapana, että jos lapsi kuolee, niin kummit panevat hänen arkkuunsa kirjeen, jossa on kaikenlaisia elämänviisauslauseita ja kehotuksia. Arkun kohottaa sitten sylikummi päänsä päälle ja kantaa sitä usein tuntikauden köyhästä vuoristokylästä alas lakeudelle, ikäänkuin se olisi hänen oma lapsensa, ja täällä miespuolinen kummi laskee arkun hautaan.
Kasteeseen kutsuttua väkeä on juhlittava, minkä kukin voi. Köyhemmät vain kahvittavat ja tarjoovat hyväksi lopuksi olutta tai viiniä, mutta varakkaissa kodeissa vietetään aina ylellinen perhejuhla. Keskiajalla varsinkin ristiäiset kävivät niin ylellisiksi, että niitä vastaan oli ryhdyttävä erikoisiin virallistin määräyksiin. Muutamissa seuduissa olivat ristiäiset samoin kuin häätkin juhlittavat kylän krouvissa ja tarkalleen oli määrätty, paljonko olutta tai viiniä on kullekin annettava. Vanhassa frankkilaisessa asetuksessa sanotaan: "Tämä juhla (ristiäinen) tapahtuu ja tuleekin sen tapahtua krouvissa, samoin kuin häitten. Sitä varten tulee kutsuttujen ystäväin lähteä krouviin, kummi ja lapsen isä muiden edellä, ja yhteiseksi juhlaksi maksaa, jokaisen miehen yhdestä mitasta viiniä tai kahdesta kannusta olutta, jokaisen vaimon tai neitsyen puolet tästä määrästä. Tätä yhteistä kestitystä varten tulee kummin ja lapsen isän maksaa 6 kannusta viiniä taikka 12 kannusta olutta kutsuvieraitten nautittaviksi, jota paitsi kestitystä voidaan lisätä vapaaehtoisillakin antimilla. Kun kaikki on nautittu, niin on jokaisella vapaus omalla rahallaan jäljestäpäin jatkaa juhlaa samoin kuin yhteisesti taikka olla sitä jatkamatta." Tästä vanhasta tavasta juurtuu nykyäänkin vielä voimassa oleva tapa, että lukuisalle ystäväjoukolle on annettava runsas kestitys.
Häätapoja.
Kaikilla kansoilla on se hetki, jolloin mies ja nainen solmivat liiton elämäksi, elämän juhlallisin. Vanhain germanilaisten aikoina näkyy jonkinlainen naisen ryöstö olleen yleinen tapa. Yleinen oli ainakin saksalaisissa heimoissa naisen osto rajapuun alla. Sormuksen antaminen näyttää johtuvan roomalaisesta tavasta. Se tuli kristinuskon ohella käytäntöön. Hääsaatossa kulki morsian hiukset hajallaan, merkkinä puhtaudestaan, myöhemmin hänet koristettiin myrttiseppeleellä eli morsiuskruunulla, johon kuului aviosiveyden velvollisuutta muistuttava morsiushuntu. Vihkiäisten jälkeen syötiin morsiamen kodissa juhla-ateria, illalla morsiusseppele vaihdettiin myssyyn ja vanhemmat ja häävieraat saattoivat morsiamen morsiuskamariin, jossa sulhanen otti hänet vastaan, sillä morsiusvuoteeseen oli julkisesti käytävä. Toisena aamuna morsiamen vanhemmat toivat vuoteen eteen uudet vaatteet, ja niihin pukeutuneena morsian lähti puolisonsa rinnalla kirkkoon, jossa tapahtunut avioliitto siunattiin.
Tästä yksinkertaisesta ja arvokkaasta juhlasta kehittyivät sitten vuosisatain kuluessa mitä moninaisimmat juhlatavat, jotka suureksi osaksi ovat säilyneet meidän päiviimme saakka. Ne eri maakunnissa suuressa määrin vaihtelevat.
Kihlaustavoista mainittakoon, että Hessissä sulhanen yhä vielä antaa morsiamelle kolmenlaista rahaa kihlarahoiksi, jonka jälkeen hänellä on oikeus julkisesti mainita neitoa morsiamekseen. Käden annoksi sanotaan kihlausta Lahnin laaksossa. Puoliyön aikaan lähtee naimahaluinen nuorukainen puhemiehineen morsiamen luo saamaan tämän myöntymyksen, sitten kun asia on vanhempien kesken sovittu. Jos tyttö suostuu, niin antaa poika hänelle kihlarahat, jotka luultavasti ovat muisto vanhasta morsiamen ostosta. Sitten tapahtuu käden lyönti ja sillä kihlaus on valmis. Vielä samana yönä iloinen tapaus pidoilla vahvistetaan. Vähän aikaa kädenlyönnin jälkeen morsian "kitkee liinaa", kulkien parin ystävättären kanssa talosta taloon. Toinen ystävättäristä kantaa tyhjää tyynynpäällistä, toinen hienoksi rohdittua pellavakimppua. Ennen oli tapana, että morsian joka talosta sai kimpun pellavia, nykyään annetaan rahoja, — ellei poliisi leimaa tämänkaltaista pellavan keruuta kerjäämiseksi ja sitä kiellä.
Eifelissä on vallalla se kumma tapa, että kihlattujen täytyy istua yhdessä tuvan suuressa seinäkaapissa, kunnes vanhemmat ovat sopineet kihloista, eikä liene ollut tavatonta, että he joskus tekivät kaapissa ensi kerran tuttavuutta.
Tärkeimpiä henkilöitä koko häähommassa on häihinkutsuja, joka pitää huolta molempain heimojen kutsumisesta häihin — se on toimi, joka vaatii suurta älyä ja hienotunteisuutta. — Häissä hän on juhlanohjaaja ja hääateriassa yleinen ilonpitäjä. Baijerissa hänellä on hatussaan rosmarininoksa, napinreiässä punainen nauha ja arvonsa erikoisena merkkinä nauhoilla ja kukkasilla koristettu sauva. Kun hän kulkee talosta taloon vieraita kutsumassa, niin on mukana kaksi seuralaista, toinen sulhasen veli tai serkku, jota sanotaan "seppeleherraksi", toinen enimmäkseen morsiamen sukulainen, jota sanotaan "kananvarkaaksi", koska hänen toimenaan on niistä taloista, joissa kutsujat käyvät, varastaa kana, jonka nuo kolme matkamiestä sitten jäljestä päin yhdessä syövät.
Tärkeitä ovat tietysti myös morsiamen seppeleneidot eli morsiusneidot, joilla häiden aikana on paljon hommaa. He pukevat morsiamen. Baijerissa on morsiamen yksinomainen ja varsinainen arvonmerkki kunnan omistama morsiusvyö, jota säilytetään krouvissa tai kirkossa ja lainataan morsiamelle pientä, vaivaisrahastoon suoritettavaa maksua vastaan. Tämän runsaasti koristellun vyön kaksoissolkeen kiinnitetään siniset nauhat ynnä pitseillä reunattu kyynelliina. Siellä täällä on vielä käytännössä kruunu, joka ennen oli yleinen, mutta yleisemmin koristetaan morsiamen pää nykyään seppeleellä, perhotulla hopeaharsolla, kirjavilla kivillä, helmillä ja lankakukkasin koristetulla pakkulalla, joka suurella hopeaneulalla kiinnitetään päälaelle rosmarinikukkasen keralla. Seppelettä käyttävät niinikään morsiusneidot, joilla on valkoiset vaatteet punanauhoin.
Morsiamen myötäjäiset sälytetään vankkureille, jotka lauantaina ennen hääpäivää lähtevät nuoren vaimon tulevaan kotiin. Vankkurien eteen valjastetaan neljä, toisinaan kuusikin kukkasilla ja nauhoilla koristettua hevosta, joita naapurit sitä varten mielisuosiolla lainailevat. Jos morsian on rikkaasta talosta ja tavaraakin on sen mukaan paljon, niin viedään myötäjäisiä monilla vaunuilla. Mutta seuraavat esineet tulee köyhimmälläkin olla: Ristiinnaulitun kuva, pesukaappi, kaksi tuolia, seinäkaappi, kaappi vuodevaatteita varten, kahden maattava vuode, kehto ja kaikkein ylimpänä nauhoilla koristettu rukki. Ylä-Pfalzissa neulotaan aviopeiton alakulmaan kaikenlaisia suojelevia taikaesineitä, kuten parantavia yrttejä, jyviä, rahoja, etteivät noidat saa aviovuodetta "rikkoa". Vuodepatjain täytteillä on omat taikansa, ja rukin asentokin vankkureissa on määrätty; jos se on väärin päin käännetty, niin vaimo kuolee ensimäiseen lapsivuoteeseensa. Monessa seudussa vallitsee vielä vanha tapa, että kylät, joiden läpi myötäjäisvaunut kulkevat, sulkevat tien. Sen varalta morsiamella on vasussa rahoja, joilla hän ostaa tien vapaaksi. Sillä mitä hän morsiamena maksaa, se hänelle vaimona seitsenkertaisesti palkitaan.
Morsiamen nouto tapahtuu kaikkialla mitä juhlallisimmin. Etelä-Saksassa häät aljetaan n.s. huomenrokalla, johon kuuluu rokkaa, lihaa, viiniä ja leivoksia. Sitten saapuu taloon häidenkutsuja soittajien keralla noutamaan morsianta kirkkoon, mutta tämä vastustelee ja pakenee kammariinsa. Kaikenlaisilla viisailla puheilla häidenkutsuja nyt koettaa morsiamen äidille osottaa, kuinka tyhmästi hänen tyttärensä menettelee, ja antaa hänelle lopuksi hopearahan, "morsiuskamarin avaimen", jonka jälkeen äiti lausuu painavan sanansa ja morsiamen täytyy totella. Soittajat vastaanottavat hänet lyhyellä soitolla ja kajahuttavat sitten raikuvan häämarssin. Molemmista taloista saapuvat vieraat, järjestyvät saattoon, jonka jälkeen kellojen soidessa ja soittajain soittaessa lähdetään matkaan. Sillä aikaa kun parikunta on alttarilla, noutavat kylän köyhät lapset häätalosta murkinansa, lihaa ja leipää. Keskiajalla kulki hääsaaton edellä kisailevia ja palloa heitteleviä lapsia. Siellä täällä lienee vielä säilynyt vanha tapa, että morsiussaaton edelle sirotellaan kukkasia. Rattoisina ovat nämä häätavat säilyneet varsinkin Alppimaissa, joissa kansa yleensäkin on uskollisemmin pitänyt kiinni vanhoista peruista.
Ylä-Pfalzissa morsian ei saa kirkkomatkalla katsoa taakseen, muutoin hän joutuu huonoon huutoon. Mutta sulhanenkaan ei saa taakseen katsoa, muutoin hän hakee toista vaimoa. Hessissä hääväki heti kirkkoon saavuttuaan rientää alttarille taajassa joukossa, ettei piru pääse väliin pujahtamaan, erottamaan toisistaan rakastavaisia. Alttarin edessä sulhanen kietoo viittansa morsiamen ympärille, ettei kukaan näe hänen hiainsa välitse, koska siitä seuraisi onnettomuutta, ja siinä asennossa hän on koko vihkiajan. Kun pappi on puheensa päättänyt, niin hääväki kilpailee siitä, kuka viimeiseksi hansikkaat kädestään riisuu, sillä vanhan luulon mukaan se ensiksi kuolee, joka ensiksi hansikkaat kädestään vetää. Monta muutakin taikaa on vielä varsinkin Ylä-Pfalzissa voimassa. Se joka nuoresta parikunnasta ensiksi aivastaa alttarin edessä, se jonka päälle kynttilästä savu kulkee, se jonka jalkain alla kirkonpermanto kostuu, kuolee ensiksi. Jos pappi vihkimisen aikana aivastaa, niin hänen vielä samana vuonna täytyy saattaa nuori parikunta hautaan. Hääpäivän aamuna morsianta varataan kateitten rikkoja vastaan siten, että hänen taskuunsa pistetään suolaa ja leipää, jottei hän avioliitossa köyhtyisi. Mutta kenkään pistetään lantaa, ettei hän kotia ikävöisi. Ja sitä varten ystävättäret häntä viimeiseksi, kotoa lähdettäissä, käyttävät lantakasan ympäri ja morsiamen täytyy vielä lausua runokin. Sulhasen oikeaan taskuun äiti salaa pistää kaikista viljoista ripposen, jotta nekin tulisivat vihkiäisissä siunatuiksi ja pojalla olisi ainainen peltosiunaus. Häitä ei pidetä kuun pienetessä, ei piinaviikolla, eikä perjantaina. Paras hääpäivä on tiistai, ellei viattomain lasten päivä satu tiistaiksi, sillä siinä tapauksessa on tiistai sinä vuonna onneton päivä.
Ikivanha tapa on morsiamen kiinniotto. Hääväen palatessa kirkosta suljetaan tie tangolla tai köydellä ja avataan vasta sitten, kun hän on lantin maksanut. Baijerissa on tämä tapa muuttunut n.s. morsiusjuoksuksi eli lusikkajuoksuksi. Juoksijat karkaavat kirkosta tultaessa kirmaillen ja hyppien morsiusväen edellä. Kunnanpalvelija tai hääkutsuja kasaa heiniä tai olkia muutaman sadan askeleen päähän maaliksi, ja se juoksijoista, joka ensiksi perille pääsee, saa sulhaselta rahan ynnä kullatun puulusikan, jonka hän pistää hattuunsa koristukseksi. Muut juoksijat syötetään ja juotetaan, mutta huonointa juoksijaa kaikki pilkkaavat ja hänen hattuunsa ja selkäänsä kiinnitetään koristukseksi sianhäntä.
Hääjuhlan päätapaus on kuitenkin hääateria. Sitä kaikki odottavat kuin päivän nousua, sekä ruumiillisten että henkistenkin nautinnoitten vuoksi. Ruokaa tulee olla runsaasti, niin että pöydät notkuvat, ja toisin paikoin erikoisia ruokia, jotka ikivanhan tavan oikeudella yhä vielä puoliaan pitävät. Ylä-Baijerissa esim. valtaava ateria viho viimeksi illan suussa päätetään paksulla ohravellillä, ja Isarin laaksossa on maitoon keitetty hirssipuuro vanhastaan ollut hääruoka, joka ei saa puuttua ruhtinaallistenkaan hääpöydältä. Syönnin väliajoilla tanssitaan. Ensimäinen tanssi aterian aikana, n.s. kunniatanssi, kuuluu morsiamelle, joka sen tavallisesti alkaa häidenkutsujan keralla. Mutta sitä häiritsevät tuon tuostakin soittajat, sekottaen pois tahdin. He eivät rupea siivolla soittamaan, ennenkuin ovat morsiamelta saaneet juomarahat. Tegernseen seuduilla tanssitaan kaalia pöytään kannettaissa kaalitanssi, jonka aikana morsian varastetaan. Tämä morsiamen varastaminen on jotenkin yleinen tapa ja siippansa takaisin saadakseen täytyy nyt sulhasen vuorostaan hellittää kukkaronsa nauhoja. Toisin paikoin morsiamen sijasta varastetaan vain kenkä, joka sitten myydään läsnäolevien kesken huutokaupalla.