Keittosuolasta ei ole Saksassa puutetta, vaikkeivät ilmastolliset olot olekaan semmoisia, että suolaa voitaisiin valmistaa Pohjanmeren vedestä haihduttamalla, niinkuin Välimeren kuivissa maissa. Saksassa on mantu sitä rikkaampaa suolasta, vaikka tämä suola onkin syvällä maakerroksien välissä. Toisin paikoin maanalaiset suolakerrokset maanpinnalta vuotavan veden vaikutuksesta vähitellen sulavat ja sitten suolalähteinä kumpuavat esiin maanpintaan. Näin tapahtuu varsinkin Alppien juurella monessa kohden. Tästä kylläistetystä suolavedestä valmistetaan puhdistamalla ruokasuolaa. Mutta enimmäkseen on suola maan sisässä säilynyt kiinteänä kalliona, jota louhitaan ja kovina kappaleina kohotetaan ilmoille.
Jo vanhat germanit ja vielä heitä ennen keltiläiset käyttivät hyväkseen varsinkin suolalähteitä. Siitä on nykyaikoihin saakka säilynyt todistuksia. Luoteis-Alpeissa oli suolateollisuus jo roomalaisia vanhempina aikoina niin kehittynyt, että suolalähteitä omistavat heimot tällä teollisuudella elivät, jopa rikastuivatkin, kuten monet muinaistieteelliset löydöt ovat osottaneet.
Olemme jo ennen huomauttaneet, että maanalaiset suolakalliotkin alkuaan ovat merisuolaa, joka on kiteytynyt omituisissa maantieteellisissä oloissa kylläistetystä suolavedestä. Kaspianmeren rannalla esim. muodostuuKara Bugasnimisessä lahdelmassa vielä tänä päivänä samanlaista suolakalliota. Suolan kiteytymisen ehtona on, että lahti särkän kautta eroaa merestä, ei kuitenkaan kokonaan, sillä siitä vedestä, mikä lahteen kerrallaan mahtuu, ei vielä tulisi hyvinkään paksua suolakerrosta. Särkän tulee olla siksi matalan, että merestä pääsee suurilla tulvavuoksilla virtaamaan lahteen yhä uutta vettä, sitä myöten kuin entinen haihtuu. Haihtumisen kautta vesi käy yhä suolaisemmaksi, ja kun vesi on sitä raskaampaa, kuta suolaisempaa, niin vaipuu pohjaan vähitellen yhä suolaisempaa ja suolaisempaa vettä. Tämä pohjavesi on vihdoin kylläistykseen saakka suolaista, siitä alkaa erota suolakiteitä, jotka vaipuvat pohjaan, ja vihdoin syntyy koko järveen kiinteä suolapohja, joka vahvenemistaan vahvenee, kuta kauemmin luonnonsuhteet pysyvät suolan muodostumiselle edullisina. Siten voi lopulta melkein koko merenlahti muuttua kiinteäksi suolakallioksi. Samoin muodostuu suolakallioisia arojärvissä, joiden vesi käy yhä suolaisemmaksi jokien suola-aroista liuottamista suoloista. Suolamuodostuksen ehtona on, paitsi soveliaita lahdelmia ja särkkämuodostuksia tai suolajärviä, myös kuiva ilmanala. Saksanmaalla näyttää vallinneen moinen ilmanala varsinkin permakaudella ja triaskaudella, koska vahvimmat suolakalliot tavataan juuri näiden aikakausien kerroksissa. Valtavimmat suolakalliot on purauksien kautta löydetty Pohjois-Saksan alangon löyhäin maapeitteitten alta. Kuuluisin onStassfurtinkaivos Harzista juoksevan Bodejoen varrella, lähellä Magdeburgin kaupunkia. Mutta samanlaisia laajoja ja valtavan vahvoja suolakerroksia on muuallakin, muun muassa Berlinin seuduilla, missä joku kymmenkunta kilometriä pääkaupungin eteläpuolella suolakallio tuli vastaan jo 89 metrin syvyydessä, ja samaa kalliota kesti aina 1,273 metrin syvyyteen, jolloin puraus oli teknillisten vaikeuksien vuoksi keskeytettävä. Purattua suolakalliota oli siis 1,184 metriä vahvalta, eikä pohjaa vielä tavattu. Nämä numerot antavat vähän aavistusta siitä, kuinka suunnattomia suola-aarteita täällä on mannun kätkössä.
Tavallinen keittosuola ei suinkaan ole ainoa, eikä arvokkainkaan niistä suoloista, joita maan sisästä nostetaan. Monenlaisia muita suoloja esiintyy keittosuolan (natriumkloridin) ohella, samoja kuin suolaisessa merivedessäkin. Lisäsuoloista, joitten pohjalla on kehittynyt erittäin kukoistava kemiallinen teollisuus, ovat mainittavat ensi sijassa kalisuolat, joitten hyöty maanviljelykselle alkaa olla meilläkin joka miehelle tunnettu asia.
Kalisuolat.
Maa Harzin pohjoispuolella on täynnään kalisuoloja ja magnesiumisuoloja (magnesiumisuoloista merivesi saa kitkerän makunsa). Ne ovat kerroksissa puhtaan vuorisuolan päällä. Voimaperäiselle maanviljelykselle ovat fosforihappoiset suolat ja alkaliot välttämättömiä apulannotuksia. Fosforihappoisia suoloja on ollut verraten helppo hankkia eri osista maapalloa, mutta aina vuoteen 1843 saakka, jolloin Stassfurtin suolakerrokset avattiin, ei ollut mitään mahdollisuutta korvata kaliumia, jonka maa satoja antaessaan menettää. Tuhka, jota ennen käytettiin tähän tarkotukseen, oli käynyt liian kalliiksi metsäin vähettyä ja viljelyksen voimistuttua. Puute tuli poistetuksi vasta 1860 luvulla, jolloin Stassfurtin kalisuola-aarteita ruvettiin maanpinnalle nostamaan. Näitten suolain avulla on Saksan maanviljelyksen ollut mahdollista likimain pitää puoliaan valtameren takaista kilpailua vastaan. Kalisuoloja sisältäviä kerroksia on löydetty alalta, jonka halkaisija on noin 80 kilometriä.
Stassfurtin suolakalliot.
Stassfurtin keittosuolakallio on ohuimmilta kohdilta noin 300 metriä vahva. Kerroksien asento on vino, joka ilmaisee maankuoren tälläkin paikalla olleen suolamuodostuksen jälkeen järkkymisen alaisena, vaikkapa onkin pinta nykyään tasankoa. Keittosuola ylemmissä kerroksissa vähitellen muuttuupolyhalittinimiseksi suolakivennäiseksi, joka sisältää kaliumin, magnesiumin ja kalciumin rikkiyhdistyksiä. Tämän kerroksen päällä on kieserittikerros, keittosuolaa yhdessä kieseritin (vesipitoisen rikkihappoisen magnesiumin) kanssa, sitten karnallittikerros (kaliumin ja magnesiumin klooriyhdistyksiä), sekä vihdoin toisin paikoin kainittikerros. Karnallitti- ja kainittikerroksien päällä on suolasavea ja tämän päällä paksu peite anhydrittiä, s.o. vedetöntä kipsiä. Ja anhydritin päällä vihdoin on triaskauden hiekkureista ja kalkkiaisista kate.
Näitten suolain kemiallinen kokoomus vastaa tarkkaan meriveden kemiallista kokoomusta, ja kerrosjärjestelmä on sen mukainen, mikä kunkin suolan ominaispaino on. Mutta harvoissa paikoissa, missä maa sisältää vuorisuolaa, on ylimpiä suoloja säilynyt, koska ne erittäin helposti sulavat. Stassfurtin suola-alue on siinä suhteessa yleisestä säännöstä poikkeus. On todettu, että maankuoren järkkymiset ovat tehneet ylempien kerroksien säilymisen täällä mahdolliseksi.
Alppien suolalähteet.
Toisenlaisia ovat nuo esihistoriallisina aikoina käytetyt suolavarastot, joita tavataan Baijerin ja varsinkin Salzburgin Alpeissa. Niissä tavataan harvoin puhdasta suolakalliota, enimmäkseen keittosuola esiintyy savessa, joka lisäksi sisältää kipsiä, polyhalittia ja muita samanlaisia suoloja. Näitä suolakerroksia käytettäissä kaivetaan maahan onteloita ja onteloihin johdetaan vettä. Vesi sulattaa suolat ja siten syntyneestä suolavedestä erotetaan eri suolat.Berchtesgadenin ja Reichenhallinsuolakaivoksista johdetaan suolavesi noin 100 kilometriä pitkiä putkia pitkin puhdistusverstaihin. Mahtavat konelaitokset kohottavat sen putkiin maanalaisista onteloista.
Stassfurtin suolakaivokset ovat nykyään suurimmat koko maanosassamme. Niistä saadaan puolet koko Saksanmaan suolatuotannosta ja neljännes koko siitä suolamäärästä, mitä yleensä valmistetaan. Monta miljonaa kuutiometriä suolakalliota on täältä jo louhittu ja maailmalle lähetetty, komeat maanalaiset pilariholvit jäljelle jätetty, Stassfurtin suolakerrosten louhimista ynnä sikäläisen kemiallisen teollisuuden erinomaista menestystä on suuressa määrin helpottanut se seikka, että kaivokset ovat niin lähellä oivallista vesiväylää, Elbeä.
Terveysvedet.
Kivennäislähteet eivät tosin välittömästi hyödytä maata ja sen asukkaita samassa määrässä, kuin nämä valtavat suolakerrokset, mutta vähäksi ei niittenkään arvoa ole laskettava. Lukemattomat sairaat kohentavat niitten vedellä terveyttään ja vierastulva on hyvä tulolähde lukemattomille ihmisille.
Kivennäislähteitä kumpuaa maan sisästä etenkin semmoisilla paikoilla, missä maan vajoamisen kautta tuliperäiset voimat ovat olleet toimessa myöhäisellä geologisella ajalla. Niin runsaita lähteitä, kuin Erzgebirgen eteläpuolella Böhmissä, emme kuitenkaan tapaa Saksanmaan puolella. Mutta maailman kuulut ovat SaksassakinWiesbaden, Homburgja monet muut lähteet Taunuksen rinteillä ja muuallakin vuoristokynnyksen liepeillä. Schwarzwaldin vajontahalkeamilla taas onBaden-Baden, muita mainitsematta. Kun kuumat terveyslähteet ovat järkkymien kautta häiriintyneissä seuduissa, niin ovat ne sen vuoksi yleensä kauneissa maisemissakin. Raikas ilma, metsäiset laaksot, viileät vuoriseudut yhä vahvistavat lähteitten vaikutusta.
Kivihiili.
Kaikkia muita mannun aarteita tärkeämpi on kuitenkin uudenaikaisessa yhteiskunnassa kivihiili. Mihin nykyaikaisessa teollisuusmaassa enää riittäisivät metsät! Kivihiilen etevämmyys muitten polttoaineitten rinnalla perustuu siihen, että siihen on kokoontunut erinomaisen suuri määrä palavaa ainetta vähimpään tilaan. Tämän väitteen totuutta osottaa vertaus eri kivihiililajien ja polttopuun ainekokoomuksen välillä:
Hiiltä. Vetyä. Happea. Typpeä.
Puunsäie 50 6 43 0Nykyinen suoturve 59 6 33 2Tert. ruskohiili 69 5,5 25 0,8Kivihiili 95 2,5 2,5 Hitunen.
Tavallisessa puunsäikeessä siis on vain puolet palavaa hiiltä, mutta parhaassa kivihiilessä sitä vastoin melkein kaikki. Ja jos vielä otetaan huomioon kivihiilen suhteellisesti suurempi paino ja vähempi koko, niin vertaus on hiilelle vielä paljon edullisempi.
Saksanmaan nykyisen edistyksen kaikkein tärkeimpiä ehtoja on juuri se seikka, että maassa on niin laajat ja hyvät maanalaiset kivihiilivarastot.
Kivihiilen synnystä ei vielä olla täysin selvillä, mutta se on ainakin varmaa, että sen kaikki muunnokset ovat entisten kasvistojen jäännöksiä. Sitä epäämättömästi todistavat pystyt hiiltyneet puunrungot, joita vielä tavataan hiilikerroksissa. Mutta suurin osa hiilikerroksista, etenkin hiilikauden aikuisista, ei ole muodostunut puunrungoista sinäänsä, vaan näyttävät rungot ensinnä hajaantuneen hienoksi muroksi, joka on suopohjalla kasvavain metsäin alla keräytynyt vahvoiksi kerroksiksi. Toiset hiilikerrokset taas ovat vain maan peitossa säilynyttä suomutaa, samanlaista kuin vielä tänä päivänä kasvaa kaikilla maailman soilla, meilläkin. Ne ovat pääasiallisesti valkosammalta. Nämä kasviaineet, joita niiden sisältämät kivennäisaineet ovat estäneet mätänemästä, ovat joutuneet paksujen liete- ja hiekkakerrosten alle, suuren painon alaisiksi, jonkun verran korkeampaan lämpötilaan, ja näissä oloissa ne ovat vähitellen luopuneet sisältämästään hapesta ja vedystä, niin että ainoastaan hiili on lopulta jäljelle jäänyt. Tästä paikalla selviää, miksi hiili on sitä vanhempaa, kuta enemmän siinä on puhdasta hiiltä, kuta vähemmän happea.Ruskohiilet(Braunkohle), joissa hapen prosenttimäärä vielä on neljännes koko ainepaljoudesta, ovatkin enimmäkseen joko tertiärikaudella taikka jääkaudella syntyneet. Ne ovat nuorimmat kaikista kivihiilimuodostuksista.Antrasittihiiltäsitä vastoin, joka jo on melkein puhdasta hiiltä, sisältäen vain 2,5 pros. happea, tavataan vanhimmissa kerroksissa, etenkin kivihiilikautisissa. Jossain määrin kuitenkin paikalliset olotkin, sen mukaan kuinka edullisia ne ovat olleet hiilen muodostukselle, muuttavat suhteita.
Kivihiiltä tavataan melkein kaikkien geologisten aikain kerroksista, alkuvuorta lukuun ottamatta, mutta erittäin edulliset näyttävät ehdot sen muodostumiselle olleen varsinkin kivihiilikauden jälkimäisellä puoliskolla. Sen aikuisia ovat Saksanmaankin parhaat hiilikerrokset.
Saksanmaan kivihiilialueet.
Saksanmaan kivihiilialueet kuuluvat samaan ryhmään, kuin Pohjois-Ranskan ja Belgian. Ne ovat syntyneet vuoristokynnyksen pohjoisella rinteellä, joka siihen aikaan oli meren rantana.Aacheninluona ulottuu Saksan puolelle pieni kolkka Liègen kivihiilialueesta, parikymmentä neliökilometriä laaja. Saksanmaan tärkein kivihiilialue on kuitenkin sekä laajuutensa, että edullisen liikeasemansa vuoksiRuhrin kivihiilialue, Ruhr nimisen Rheinin syrjäjoen varrella. Se on noin 2,000 neliökilometriä laaja ja jakaantuu neljään eri osaan,Wittenin, Bochumin, Essenin ja Duisburginalueihin, jotka kaikki ovat suurenmoisen teollisuuden keskustoja. Tällä alueella kaivetaan vuodessa noin 50 miljonaa tonnia hiiltä, mutta maanalaisia varastoja on arvion mukaan 129 miljardia tonnia, joten nämä kerrokset tätä menoa kuluttaen kestäisivät yli 2,500 vuotta. Pienempi, mutta tärkeä on Lothringissa Saarin kivihiilialue, alaltaan 1,000 neliökilometriä.
Saksissa on monessakin paikassa pienempiä kivihiilikerroksia, mutta niitten käyttäminen on monenmoisten luonnonhaittain vuoksi työlästä. Hyötyisimmät ja monta vertaa laajemmat — laajimmat Saksanmaan kaikista kivihiilialueista ovatYlä-Schlesian kivihiilialueet. Toinen niistä, josta osa kuuluu Puolaan, osa Itävallalle, on 5,000 neliökilometriä laaja ja sisältää Preussin osalla noin 100 miljardia tonnia hiiltä. Toinen, pienempi Schlesian alueista on Sudeteilla, Waldenburgin vuorimaassa. Muuallakin Saksassa, esim. Hannoverissa, on vähäisiä kivihiilialueita. Nuorempia kivihiilikerroksia s.o. ruskohiiltä, on Pohjois-Saksan alangolla monessa kohden, etenkin Elben keskijuoksun länsipuolella ja Oderin keskijuoksun kahden puolen, ynnä Münchenin eteläpuolella Alppien juurella. Ruskohiilikerrosten laajuus ei ole yhtä suuri kuin varsinaisten kivihiilikerrosten, mutta niitten vahvuus valtavan paljon suurempi.
Pitkiksi ajoiksi on Saksanmaalla siis riittävästi kivihiiltä, vaikkapa teollisuus ja liike kehittyisivät vielä valtavammiksi, kuin ne nykyään ovatkaan.
Maaöljy.
Maaöljyä (petrolia) on Saksassa ainoastaan jossakussa paikassa vähäisiä määriä, esim. Elsassissa, jossa sitä esiintyy yhdessä asfaltin kanssa. Useissa kohdin on Pohjois-Saksassakin löydetty vähäisiä määriä petrolia, enemmän sitä vastoin asfalttia; Etelä-Saksassa Alppien juurella niinikään. Mutta nämä löydöt eivät likimainkaan täytä maan tarvetta.
Malmit.
Saksan vuoriteollisuus on vanhempi, kuin monen muun maan. Jalommat metallit, joita aikaisemmin etupäässä etsittiin, ovat kuitenkin ehtyneet. Niiden louhiminen on enää enimmäkseen vain pieni sivuelinkeino. Mutta raudan valmistus sitä vastoin on kehittynyt valtavaksi. Tämä tapahtui varsinkin sen jälkeen, kun opittiin Tuomas-menetelmän kautta erottamaan raudasta fosfori (1878). Vasta tämän kautta saivat Saksanmaan kylläkin laajat maanalaiset rautavarastot täyden merkityksensä, etenkinLothringinlaajatrauta-o'olitti eli minettimalmit, jotka kuuluvat osa Ranskalle, osa Luxemburgille, osa Saksalle. Mutta Saksan alueella on enin osa näistä malmeista. Sieltä Westfalin kivihiilialue tuo suuren osan jalostamastaan raudasta — on edullisempaa kuljettaa rauta hiilen, kuin hiili raudan luo. Ruhrin alueellakin, ynnä monessa paikassa Westfalissa, Harzissa, Thüringissä, Schlesiassa, ynnä siellä täällä Etelä-Saksassa on rautaa. Vaikka malmit enimmäkseen eivät olekaan niin rikkaita ja puhtaita, kuin esim. Pohjois-Ruotsin valtavissa rautavuorissa, niin ovat ne kuitenkin lähempänä ja tuotanto on niin suuri, että se täyttää enimmän osan oman maan tarpeesta.
Manganimalmeja, joita rautateollisuus tarvitsee, on RheininLiuskevuorissa, Harzissa, Thüringissä y.m.
Jaloja metalleja mainitaksemme on kultaa vähäpätöisiä määriä Fichtelgebirgessä ja Harzissa, Schlesiassa ja Erzgebirgessä. Ennen vanhaan on Rheinin, Moselin, Tonavan, Saarin y.m. jokien hiekoista huuhdottu kultaa, mutta tämä teollisuus on nykyään jäänyt unohduksiin. Hopeaa, kuparia, lyijyä ja sinkkiä saadaan yhä vielä melkoisia määriä etenkin Erzgebirgestä, Schlesiasta ja Harzista.
Hyödyllisiä kiviä.
Paitsi malmeja sisältää Saksan mantu monenlaista kiveä, jota on jo vanhastaan käytetty mitä erilaisimpiin tarkotuksiin. Vanhain tuomiokirkkojen uljaat nelitahoiset hiekkurilohkareet ja marmoripilarit, kaupunkien ja kylien liuskekatot, laatoilla lasketut torit ja kadut, nuo suunnattomat määrät sementtiä ja kalkkia, joita on kautta aikain maasta nostettu ja yhä vielä nostetaan, ne kaikki kertovat, kuinka rikasta Saksan mantu on kaikenlaisesta rakennusaineesta. Ainoastaan Pohjois-Saksa on tässä suhteessa köyhempää, siellä kun vahvat irtaimet maakerrokset melkein kaikkialla peittävät alla olevia kallioita. Siellä on sen vuoksi jo vanhastaan käytetty rakennuksiin jääkautisia kulkukiviä ja savea.
Ennenkuin päätämme tämän lyhyen silmäyksen Saksanmaan mannun rikkauksiin, mainitkaamme vielä kaksi kivennäistuotetta, jotka eivät tosin ole tärkeimpiä, mutta niin harvinaisia, että niitä tuskin muualla tapaa, ja jälkimäinen historiallisestikin merkillinen: Solnhofin kivipainokivi ja Samlandin meripihka.
Solnhofin kivipainokivi.
Se kalkkikivi, jota louhitaan Solnhofin kallioista, ei tosin ole ainekokoomuksensa puolesta harvinaista; harvinaiseksi ja tarkotukseensa niin erinomaisen soveliaaksi sen tekee kiven erinomainen tasaisuus ja hieno rae. Kaikista ponnistuksista huolimatta ei ole onnistunut valmistaa eikä muualta löytää niin erinomaista kivipainokiveä, kuin tämä on.
Solnhofin louhimo on Laaka-Jurassa, Tonavan pohjoisen syrjäjoen Altmühlin rannalla, ei aivan kaukana Nördlingenin vanhasta kaupungista. Louhokset ovat korkealla vuoren laella. Etäältä katsoen ne näyttävät kukkuloille rakennetulta linnotukselta. Kerroksinen kalkkikallio, josta kivipainokivi louhitaan, muodostaa noin 60 metriä vahvan kerroksen. Tuhansia työmiehiä on kiviä irrottamassa ja tahoilemassa. Ainoastaan hienorakeisimmat ja kestävimmät kelpaavat kivipainoon, suurin osa on tähän sopimatonta ja käytetään permantoihin, kynnyksiin, pöytälevyiksi, seinien ja kattojen peitteeksi y.m.
Melkein yhtä kuulu on Solnhofen erinomaisen tärkeistä geologisista löydöistään. Solnhofin liuskeissa on säilynyt lukemattomia muinaismaailman todistuskappaleita, joita on täältä viety kaikkiin maailman museoihin. Erinomaisen tarkkaan on hienorakeinen, luultavasti tyvenessä merenlahdelmassa kerrostunut kalkkiainen säilyttänyt ikivanhain elimistöjen jäännöksiä ja kuvapainalmuksia, jopa jura-ajan korentojen hienoja siipikuvia, mustekalan nahkapainalmuksia, kalain hentojen evien kuvia, linnunhöyheniä ja untuvia, lukemattoman paljon äyriäisiä, merkillisiä lentoliskoja, mustekaloja ja siroja merililjoja. Mutta kuuluin Solnhofin kivettymistä on ensimäisen linnun (Archaeop eryxin) luuranko. Tätä eläintä ei ole muualta vielä löydetty. Ja Solnhofinkin kalkkikallioista on tavattu ainoastaan kahden alkulinnun luurangot ja sulkia. Toinen on British museumin, toinen Berlinin kivennäismuseon parhaita tieteellisiä aarteita.
Meripihka.
Meripihka (Bernstein) oli Vanhalla ajalla halutuimpia jalokiviä. Jo ikivanhoina aikoina se näyttää kehittäneen oman kauppaliikkeensä eteläisistä sivistysmaista Itämeren rannoille. Foinikilaiset, kreikkalaiset, roomalaiset ja myöhemmin arabialaiset ovat sitä kilvan etsineet ja vielä tänä päivänä se on varsinkin Itämailla suuressa arvossa. Vanhalla ajalla kulki Tonavaa pitkin ja sen rannoilta maan poikki erityiset kauppatiet juuri meripihkan pyyntimaille. Nykyään meripihkaa pyydetään varsinkin Samlandin rannikolla Frisches Haffin ja Kurisches Haffin välillä. Sikäläiset kyläkunnat ovat jakaneet rannan erityisiin pyyntialueihin. Ankarat luodemyrskyt irrottavat pihkamöhkäleitä pohjasta ja ajavat niitä rannalle, josta ne haaveilla tai käsinkin kootaan. Viime aikoina on kuitenkin alettu meripihkaa etsiä sitenkin, että kaivetaan rannalle suuria hautoja pihkaa sisältäviin kerroksiin saakka ja kootaan pihka suorastaan sinisestä emosavesta.
Jo Tacitus lausui julki sen arvelun, että kallisarvoinen meripihka oikeastaan oli puitten hikoilemaa tavallista pihkaa, ja myöhempi tutkimus on osottanut tämän otaksuman aivan oikeaksi. Nuo puut vain kasvoivat jo tertiäriajalla ja pihka on siis "fossilia". Että se on puista vuotanut maan pinnalle, sitä osottavat ne monenlaiset hyönteiset, korret, lehdet ja muut elolliset esineet, joita on sen sisään uponnut. Pihkan suojelevassa kääreessä ne ovat ihmeteltävän hyvin säilyneet jälkimaailmalle. Meripihkaan vajonneet kauniit hyönteiset ynnä muut samanlaiset jätteet suuresti kohottavatkin pihkapalasten hintaa.
Meripihkaa kerätään vuosittain usean miljonan markan edestä. Se jalostetaan kaikenlaisiksi korukapineiksi.
Maakamara.
Mutta miten suuriarvoisia aarteita mantu povessaan kätkeneekin, eivät ne kuitenkaan vedä vertoja maakamaran tuotteille. Maakamara kasvattaa sekä viljan että laitumet, sanalla sanoen, antaa kansakunnalle ravinnon. Mannun aarteet ovat vain niin sanoaksemme astiat, joilta ihminen nauttii ravinnon. Ennenkuin lähdemme kasvullisuudesta selkoa tekemään, tulee meidän sen vuoksi tarkastaa Saksanmaan irtaimiakin maapeitteitä, vaikka yhtenäisen kuvan luominen tavattoman vaihtelevasta maakamarasta onkin mahdotonta.
Suurissa piirteissä voimme erottaa kahdenlaista maanpeittoa: Muualta tullutta ja kallioitten rapautumisesta paikalla syntynyttä. Muualta tullutta peitettä on maajäätikköjen kuljettama ja hienontama pohjarapa. Saksanmaalla olemme huomanneet koko Pohjois-Saksan alangon olevan moisten maalajien peitossa, Etelä-Saksassa taas Alppien eteismaan melkein Tonavaa myöden. Vielä ovat jokien lietemaat tähän luettavat. Paikalla syntyneestä maakamarasta puhuessamme tarkotamme aina laajempia aloja, sillä semmoista maakamaraa, joka olisi aivan siinä paikassa syntynyt pohjakalliosta, tuskin onkaan. Aina on maakamara jonkun verran liikkunut, valunut sadeveden kanssa rinteiltä syvemmälle laaksoihin. Ainoastaan suuremmat kalliosta lohkeilleet kivet pysyvät paikallaan, pienemmät jyväset matkustavat veden mukana alaspäin ja muodostavat notkoihin ja syvänteihin missä soraa tai hiekkaa, missä savea, jota erotukseksi järvien tai meren pohjaan laskeutuvasta savesta sanotaan rinnesaveksi. Rautapitoisuutensa vuoksi se tavallisesti on keltaista. Siinäkin, missä paikallisten kivennäisten rapautumisen kautta maakamaraa syntyy, tapahtuu siis maanlaadun lajittelu, mutta se ei ulotu paikallisia korkeussuhteita edemmäksi.
Jääkauden aikuisiin peitteihin olemme jo ennen tutustuneet. Missä ne ovat sinään säilyneet, on maaperä jotenkin hedelmällistä, vaikka tosin kiviperäistä. Se ei Saksanmaalla ole samanlaista kuin meikäläinen köyhä murtokivisora, vaan paljon hedelmällisempää ja oivallisesti soveltuvaa vehnän viljelykseen. Suureksi osaksi on kuitenkin juokseva vesi sen uudelleen lajitellut taikka hiekalla peittänyt, ja siten ovat syntyneet ne erinomaisen vaihtelevaiset ja osasta hyvinkin karut maapeitteet, joita tapasimme Pohjois-Saksan alangolla. Varsinkin Elben länsipuolella, jossa viimeisen jääkauden peitettä ei ole ensinkään, huomasimme maakamaran olevan laajoilla aloilla hyvin köyhää. Siellä tapasimme nuo laajat kohosuot. Nykyisessä kokoomuksessaan ne ovat huonoimpia maalajeja, mutta toisia maanlaatuja sekaan tuomalla voidaan niistäkin saada kunnollista viljelysmaata.
Vanhempi geologinen alusta ei siis Pohjois-Saksan alangolla, enempää kuin Etelä-Saksan ylängölläkään suoranaisesti vaikuta maakamaran laatuun. Mutta välillisesti sen vaikutus on kylläkin suuri. Viljelijä voi päällimäisten peitteitten läpi kaivaa hautoja ja mannun syvistä kätköistä kohottaa ilmoille monenlaisia aineita ja suoloja, jotka lisäävät viljelysmaan ravintoaineita ja parantavat maata. Siinäkin suhteessa Saksan maanviljelys esim. meidän maahamme verraten on erinomaisen edullisessa asemassa. Meidän maassamme on irtaimen peitteen alla jotenkin lähellä alkukallio, granitti tai gneissi, josta ei ole maanviljelijälle apua. Kalkkisuonia tosin kohoo siellä täällä, mutta niin harvassa, että kuljetuskustannukset tekevät tämänkin kotoisen kivennäislannan käyttämisen kalliiksi. Saksalainen maanviljelijä sitä vastoin saa suuren osan tarvitsemistaan apulannotuksista oman maakamaransa alta, mannun varastoista.
Preussin maanlaadut.
Jos Preussin maanlaatuja numeroilla esitämme, niin saamme seuraavat prosenttiluvut: Ruokamultamaita ja kalkkipitoisia savimaita, pehmeitä savimaita ja kovia savimaita noin 21 pros., saven ja hiekan sekaisia maita 32 pros., pehmeitä, maanviljelykseen kelvottomia hiekkamaita ja lentohiekkoja yhteensä 31 pros., sitkeitä, melkein kelpaamattomia savimaita 7,7 pros. ja soita 6,3 pros. Vesiä on koko alueesta 2 pros. Jonkun verran nämä numerot kuitenkin maanparannusten kautta vielä muuttuvat edullisemmiksi.
Aluskallioiset ja maakamara.
Etelä-Saksasta olisi samanlainen tilasto vaikeampi tehdä, mutta epäilemättä sikäläiset olot ovat jonkun verran suotuisemmat. Sekä Keski-Saksan vuoristokynnyksellä että Etelä-Saksan laakso- ja vuoriseuduissa on maaperä enimmäkseen syntynyt paikallisen kallion rapautumisen kautta. Eri kallioiset rapautuvat eri tavalla ja eri nopeaan, ja sen vuoksi maakamarakin vaihtelee aluskallion mukaan. Semmoiset kallioiset, joissa on runsaasti maasälpää, pyrkivät yleensä muodostamaan hiekan sekaista savimaata, joka tiiviisti liittyy alustaansa ja hyvin säilyttää kosteutta. Puhdas kalkkikivi taas sadeveden vaikutuksesta liukenee, kun se on kyllin hienoksi murennut, eikä sen vuoksi ole omiaan multakerrosta muodostamaan. Liuskeet rapautuessaan muodostavat kasvullisuudelle otollisia pohjia, kalkkikivi sitä vastoin enimmäkseen pysyy hedelmättömänä karuna vuorena, jolla tavataan ainoastaan karkeampaa louhikkoa, harvemmin sitä vastoin kalkkihiekkaa tai muuta hienompaa maata. Kun muistamme, kuinka sekaisin vuoroin liuskeet, vuoroin kalkkiaiset maanpintaan nousevat sekä vuoristokynnyksen alueella, että Etelä-Saksan maisemissa, niin ymmärrämme, kuinka tämäkin seikka jo vaikuttaa maakamarassa suuria eroavaisuuksia.
[Tavallinen granitti sisältää pääasiallisesti piikiveä (kvartsia), maasälpää (Feldspat), kiillettä (Glimmer) ja sarvivälkettä (Hornblende). Näiden kivekkeiden suhde melkoisesti vaihtelee, milloin on toinen, milloin toinen vallitsevana. Samoja kivekkeitä ovat pääasiallisesti kaikkikin purkautuneet kallioiset, ja siis myös enimmät liuskeet, hiekkurit, savet y.m., jotka ovat purkautuneiden kallioisien rapautumisesta syntyneet. Kalkkiaisten laita on toinen, niinkuin jokainen heti huomaa muistellessaan niiden syntymistä.]
Enimmäkseen on kuitenkin kalkkiaisenkin seassa muita kivennäisiä, etenkin jos se on matalissa rantamerissä muodostunutta. Kun prosenttiluku on kyllin edullinen, niin se muodostaa merkeliä, s.o. kalkin sekaista savea, joka on mitä parasta viljelysmaata. Semmoiset kivet, joissa on runsaasti piitä, kuten kvartsitit ja useimmat hiekkakivet, eivät hevillä rapaudu kunnolliseksi mullaksi, vaan muodostavat ylen kuohkeita ja vettä läpäiseviä kerroksia, joissa ainoastaan vaatimattomat metsäpuut menestyvät. Useat kovat liuskeet ja tuliperäiset vuorilajit, etenkin basaltit, rapautuvat hyvin hitaasti, maakamara on niillä ohutta ja kasvisto sen mukaan köyhää.
Geologiset muodostumat ja kasvisto.
Kuvaavana esimerkkinä siitä, miten geologinen alusta määrää kasvullisuudenkin yleisen sävyn, mainittakoon Schwabin ja Frankin pengermää, joka pykälittäin alenee Laaka-Juran harjanteilta Neckarin laaksoa kohti. Laaka-Juran ylimmät osat ovat karua erämaata, sillä vesi nopeaan painuu kalkkikallion halkeamiin ja juoksee maanalaisia onteloita pitkin vuoren juurelle. Rinteillä kuitenkin kasvaa melkoisia männiköitä. Jura-alueen keskiosissa rinteet käyvät loivemmiksi ja alimmat kerrokset jo ovat rikasta viljelysmaata, etenkin Frankissa, jota vastoin Schwabissa rinteet ovat jyrkemmät ja metsämaata, koska siellä pintaan kohoo kovempia kallioita. Vasta juran alin osa, lias, muodostaa siellä lakean, kunnaisen maiseman, joka kirjavan ryijyn kaltaisena leviää Albin juurella.
Triaksen ylin muodostus, keuper, joka siitä eteenpäin kulkiessamme tulee vastaan — tulemme yhä vanhempiin kerroksiin, — muodostaa jälleen valtavien ja jotenkin kovien hiekkuriensa vuoksi ryhmyisen mäkimaiseman. Keuperin merkelit ovat oivallista viljelysmaata, jossa menestyy sekä viini että hedelmäpuut, hiekkurit taas Saksanmaan parhaita humalistoja. Toisin paikoin kuitenkin, missä kalliossa ei ole riittävästi kalkkia ja savea sideaineena, keuperin hiekkurit ovat ylen karua nummea, jolla ainoastaan huonokasvuinen mänty menestyy. Triaksen seuraava peite, kuorikalkkiainen, on samoin kuin suurin osa keuperistäkin hedelmällistä maata, koska nämä kalkkiaiset enimmäkseen ovat hyvin saven sekaisia. Kuorikalkkiaisalue on yleensä jotenkin tasaista maata, täynnään asutuksia ja viljelyksiä. Joet leikkaavat siihen syviä laaksoja ja rinteillä kypsyy eräitä Saksanmaan parhaita viinejä, kuten tunnettu steinwein Würzburgin seuduilla. Pengermaiseman kuudentena pengermänä vihdoin seuraa triaksen alin kerros, kirjohiekkuri. Se enimmäkseen on yhtenäisinä, vaikeasti rapautuvina kappaleina ja on sen vuoksi jäänyt vuorimaaksi, jonka korkeimmat osat ovat Juran ylimpäin selänteitten tasalla. Kirjohiekkuri peittää suuria aloja Schwarzwaldin, Vogesien, Hardtin, Odenwaldin, Spessartin ja Rhönin rinteillä, vaikka korkeimmat kukkulat ovatkin kiteistä alkukiveä. Kirjohiekkuria peittävät laajat metsät. Se on Saksanmaan varsinainen "metsämuodostuma". Mutta maanviljelykseen on se sitä vastoin jotenkin sopimatonta, osaksi siitä syystä, että se helposti suottuu, ja se onkin sen vuoksi heikosti asuttua maata. "Aivan Saksanmaan sydämessä ovat nämä hedelmättömät kirjohiekkurialueet, ja Pohjois-Saksan ja Etelä-Saksan erillisyys menneinä vuosisatoina suureksi osaksi johtui juuri siitä, että niitten välimailla olivat nuo liikettä ehkäisevät, voimaperäisemmälle viljelykselle vihamieliset metsävuoristot, joissa kirjava hietakivi on kasviston maaperänä."
Löss.
Vihdoin meidän tulee mainita eräs maalaji, joka tosin ei ole aivan laajoille aloille levinnyt, mutta sen sijaan on sitä satoisampaa viljelysmaata ja muodostuksensa vuoksi erittäin mieltäkiinnittävää. Saksalaiset sanovat sitä löss-mullaksi, suomeksi voisimme sitä sanoa tuulimullaksi, koska luulon mukaan tuulella on tärkeä osa sen muodostumisessa.
Löss on vaalean harmaata, keltaista tai ruskahtavaa kalkinsekaista savea, mutta se eroo tavallisesta savesta sen kautta, että se on täynnään huokosia ja hienoja, ruohon juurien tavoin haarautuvia putkia. Huokoisuutensa vuoksi se nopeaan imee sisäänsä rankankin sateen, eikä lössissä koskaan ole lähteitä, vaan vesi juoksee sen alapintaa pitkin, tullakseen vasta reunalla lähteinä näkyviin. Lössin omituisuuksia on vielä, ettei siinä huomata kerrostumista, ja että se putkihuokoisuutensa vuoksi mielellään rapautuu pystyiksi patsaiksi, melkein niinkuin nelitahoileva hietakivi.
Kauan on lössin syntymisestä riidelty, eikä siitä vieläkään olla yksimielisiä. Enimmän kannatusta on saanut ja todenmukaisin on kuitenkin se mielipide, että löss on tuulen kantamaa hienoa multaa, joka on haudannut sisäänsä arokasveja ja aroeläimiäkin, sitä myöden kuin tuuli on multaa kasannut. Arokasvien jäännöksiä ovat nuo mullan omituiset huokoiset ja juurien tavoin haaraantuvat pillit ja putkilot. Toiset taas luulevat lössin olevan jääkauden jälkivesien lajittelemaa savea. Tämä kuitenkin näyttää vähemmän todenmukaiselta, vaikka toiselta puolen onkin varmaa, että vesi on melkoisessa määrin muutellut varsinaisen tuulimullan sijotusta ja sitä uudelleen lajitellut.
Löss viittaa siis siihen, että Saksanmaa jääkauden jälkiaikoina oli aroa, jolla tuulet pääsivät vapaasti kiehtomaan ilmaan pölyä ja kuljettamaan sitä paikasta toiseen, vastaisten viljelysten pohjaksi. Samaa otaksumaa, että Itämeren etelärannikko on ollut aroa, tukevat useat muutkin seikat, kuten saamme vasta nähdä.
Tuulimultaa on laajalti varsinkin Tonavan ja Rheinin laaksoissa, joitten hedelmällisyys perustuukin siihen. Toisin paikoin ovat peitteet noin 10-15 metriä vahvoja. Elben laaksossa on tuulimultaa Meissenin ja Pirnan välillä. Neissen, Mulden, Saalen, Unstrutin, Werran, Lahnin, Mainin ja Neckarin laaksoissa on niinikään löss-seutuja. Oderin ja Weichselin laaksoissa sitä tavataan aina 400 metrin korkeuteen merestä. Viljelysarvonsa puolesta löss on lähinnä verrattava Venäjän kuuluun mustaanmultaan, jonka otaksutaan samalla tavalla muodostuneenkin. Lössistä on samoin kuin mustastamullastakin löydetty kivikautisia aseita, jotka todistavat ihmisen jo samoilleen näillä aavikoilla, kun myrskyt multaa kylvivät ja arokasvit sitä juurillaan kiinnittivät.
Ei ainoastaan lauhkean ilmastonsa ja hyvän kosteutensa puolesta ole siis Saksanmaa otollista viljelysmaaksi, vaan enimmäkseen tarjoo maanlaatukin, etenkin meidän maahamme verraten, kasvullisuudelle soveliaan pohjan ja runsaan ravinnon. Käymme tutustumaan niihin elimellisen elämän muotoihin, joita nuo luonnon edellytykset ovat luoneet.
Etelä-Suomessa sekaantuu kotimaiseen kasvistoomme jo useita lauhkeamman ilmanalan puita, jotka ovat varsinaisille metsillemme vieraat. Ne tuntuvat meistä etelän ensimäisiltä airueilta, jonka vuoksi mielellämme suomme niille sijaa puistoissamme ja kaupunkiemme kujanteilla. Kulkiessamme Itämeren poikki kuusi asteväliä etelämmäksi, odotamme sen vuoksi täydellä syyllä tulevamme seutuihin, joissa nuo etuvartijat ovat varsinaisilla kasvumaillaan.
Niin onkin asian laita. Heti Pohjois-Saksan rannikolla, etenkin sen länsiosissa, tervehtivät meitä meren partailla komeat pyökkimetsät, näemme siellä siis mahtavia metsiä muodostamassa lehtipuun, joka talven ankaruuden vuoksi tuskin ensinkään meidän maassamme viihtyy. Näemme siellä voimallisia tammilehtoja. Kauniiksi kasvaa tosin tammi omassakin maassamme, varsinkin Turun seuduilla, mutta vasta täällä tämä puu kehittyy täyteen voimaansa ja muodostaa metsiköitä.
Saarnit, jalavat, lehmukset, metsäomenapuut ovat täällä kotonaan. Ja Saksan leudoimmissa osissa alkaa maisemiin ilmestyä semmoisiakin puita, jotka ennustavat vielä lämpöisempää kasvialuetta, näemme siellä pyramidipoppelin, näemme komean pähkinäpuun, vieläpä jalokastanjankin, jonka oikea koti on Välimeren rannikko. Näitten ohella kohtaamme siellä täällä koepaikoissa muista maanosista tuotuja puita, joilla täällä on jo vuosikymmeniä kokeiltu, mutta joista useimmille meidän talvemme on liian ankara. Hedelmäpuut, joita meillä ainoastaan suurella huolella saadaan menestymään, kasvavat täällä niin sanoaksemme ilmaiseksi. Ne kehittyvät täällä suuriksi puiksi, meillä tuskin pääsevät pensaan kirjoista pois. Metsään sekaantuu suuri joukko semmoisia pensaskasveja — missä metsänhoitaja niitä sallii, — joita meillä ainoastaan istutuksissa näkee. Niityillä, nurmilla tapaamme kaikkialla uusia lajeja. Ja viljelyskasvitkin puhuvat samaa kieltä.
Vehnä on suuressa osassa Saksaa varsinainen leipävilja, viinirypäle kypsyy suojaisissa laaksoissa ja sokerijuurikas rehottaa niin hyötyisästi, että Saksasta on tullut maailman ensimäisiä sokerimaita.
Ei epäilemistäkään, toisissa oloissa työskentelee täällä luonto kuin meillä.
Mutta toiselta puolen on kuitenkin sekä luonnonkasvullisuudessa että viljelyskasvistossa vielä hyvin paljon samojakin piirteitä kuin kotimaassamme. Tämä pistää silmään varsinkin silloin, jos tulemme vieläkin eteläisemmistä maista, taikka vaikkapa Ranskasta. Metsissä ovat, odottamatta kyllä, pohjoiset havupuumme kaikesta huolimatta vallitsevina. Ja suuremmalle osalle Saksan kansasta on ruisleipävilja kuin vehnä. Olemme siis kyllä tulleet lauhkeampaan maahan, mutta tämän maan kasvoissa on vielä selvä pohjoinen sävy.
Metsät.
Saksanmaan metsäpuut.
Maan omain puitten luku ei Saksanmaan metsissä ole varsin suuri. Kotimaisia on ainoastaan 29 lehtipuuta ja 7 havupuuta. Näitten lisäksi on melkoinen luku pensaita, joita vastaan metsänhoito enimmäkseen käy säälimätöntä hävityssotaa.
Varsinaisten metsiköitä muodostavain puulajien luku on vielä pienempi. Niitä on oikeastaan vain kuusi, nimittäin punapyökki (Fagus silvatica), kesätammi (Quercus pedunculata) ja rypäletammi (Q. sessiflora), mänty (Pinus silvestris), kuusi (Picea exelsa) ja jalokuusi (Abies pectinata).
Mutta näitten vallitsevain puulajien seassa kasvaa koko joukko muita. Näistä mainitsemme tärkeimmät. Vähäkasvuinen valkopyökki (Carpinus betula), koivun molemmat päämuodot (Betula verrucosa ja B. odorata), haapa (Populus tremula) ovat yleisiä sekapuita. Hyvin kosteilla paikoilla rehottavat harmaaleppä ja tervaleppä (Alnus incana ja A. glutinosa), hopeapaju ja salava (Salix alba ja S. fragilis), hopeapoppeli ja musta poppeli (Populus alba ja P. nigra), korkeammalla vuoristossa taas pensaspetäjä (Pinus pumilio). Harvinaisempia ovat saarni (Fraxinus excelsior), jalavat (Ulmus campestris, U. montana ja U. effusa), vaahterat (Acer pseudoplatanus, A. platanoide s ja A. campestre), lehmukset (Tilia grandifolia ja parvifolia), metsäomenapuut (Pirus malus, P. communis, P. torminalis ja P. domestica ynnä Prunus avium), muualta tuoduista taas akasia (Robinia pseudacacia), jalokastanja (Castanea vesca), pyramidipoppeli (Populus pyramidalis) ynnä moniaat Amerikasta tuodut tammet. Harvinaisempia havupuita ovat lehtikuusi (Larix decidua), ynnä ulkomaalaiset mustapetäjä (Pinus austriaca) ja weymouth-petäjä (Pinus strobus). Korkeimmilla vuorilla kasvaa sembramäntyä (Pinus cembra). Aivan harvinaiseksi on käynyt marjakuusi (Taxus baccata), keskiajan kuulu jousiaines. [Marjakuusta, joka on saanut nimensä myrkyllisistä marjoistaan, kasvaa Ahvenanmaalla, kehittyen kuitenkin siellä vain pensaaksi. Saksanmaallakaan ei marjakuusi kasva aivan suureksi. Se kasvaa erittäin hitaasti ja elää vanhemmaksi kuin mikään muu puu. Puuaine on erittäin hienoa, kovaa ja arvokasta, mutta sitä on enää harvoin saatavana. Marjakuusen saksalainen nimi on Eibe. Sitä keskiajalla hallituksien huolesta suojeltiin, koska se oli parasta jousipuuta.]
Luontaiset metsämuodot.
Saksan kaltaisessa maassa, jossa metsäin laajuus viljelykseen ja väkilukuun verraten ei ole varsin suuri, on ihminen melkein kaikkialla ennättänyt määräävästi vaikuttaa metsäpeitteeseen, muuttelemaan sen kokoomusta, rajoja ja kasvutapoja. Sen vuoksi onkin jotenkin vaikea enää saada tyydyttävää käsitystä siitä, minkälainen maan kasvisto on ollut, ja minkälainen se olisi, jos luonto uudelleen saisi oman valintansa mukaan kylvää ja kasvattaa. Kasvintutkijat ovat huolellisten tutkimusten jälkeen moisen kuvan luoneet. He ovat määritelleet maan luontaiset kasviseurueet, ja näistä meidän on ensi sijassa kiinni pitäminen, koettaessamme luoda kokonaiskuvaa Saksanmaan kasvistosta.
Kangasmetsät.
Pohjois-Saksan alangolla on mäntymetsä yleisintä, viljelemätön maa kun siellä on enimmäkseen hietikkoa. Männyn kanssa kilpailee menestyksellä koivu, muodostaen toisin paikoin melkoisia koivunummia. Ainoastaan kataja pyrkii tämmöisillä mailla männyn ja koivun seuralaiseksi.
Petäjä ja koivu, onko luonnossa meille parempia tuttavia? Vanhoilta pohjolan tuttavilta ne meistä tuntuvat täällä tammien ja pyökkien kotomaassa. Mutta niillä on kuitenkin täällä vieras piirre. Meillä koivu ei yksin metsitä kankaita, vaikka se kankaillakin kasvaa männyn seuralaisena. Saksan petäjä taas on jonkun verran toisenlainen kuin meidän, ei niin suorakasvuinen, eikä "puhdasmuotoinen", ja tuskin se kehittyy niin suureksikaan, kuin meikäläinen kokkahonka. Petäjä on kuin onkin Pohjolan puu, Pohjola on sen paras kasvuala, sen optimum, kasvitieteen sanaa käyttääksemme.
Jokilaaksometsät.
Saksan metsämuodoista lajirikkain ja rehevin on jokilaaksometsä (Anvald), missä se kasvaa hyvällä lietemaalla ja hyvin tuoreella pohjalla, joka ei kuitenkaan vielä ole rämettä. Vuotuiset tulvat pitävät jokilaaksoja kosteina ja samalla niitä lannottavat. Jokilaaksometsät ovat etupäässä lehtimetsiä. Semmoisia metsiä kasvaa Pohjois-Saksan alangolla suurien jokien rannoilla. Usein niiden reuna tapaa kangasmetsän reunan, mutta raja molempien metsämuotojen välillä tavallisesti on yhtä jyrkkä, kuin ilmanlaatujenkin välillä. Pyökki ei viihdy näin kostealla pohjalla, mutta tammi menestyy sitä paremmin. Tammen sekaan tunkeutuvat varsinkin jalava ja saarni, jotka erikoisesti suosivat näitä voimakkaita kosteita maita. Pensasmainen valkopyökki usein muodostaa melkoisia alusmetsiä tammiston alla. Mielellään vaahtera ja lehmuskin etsivät sopivia paikkoja jokilaaksometsissä, ainoissa, jotka Saksassa vielä saavat jotenkin luonnonomaisina kasvaa. Sen vuoksi on alusmetsä monine pensaineen näissä metsissä niin taaja ja rikas.
Rämemetsät.
Vielä vetevämmillä mailla, varsinaisilla rämeillä, on tervaleppä vallitseva puu ja sen rinnalla raidat ja pajut. Spreewald, josta olemme ennen kertoneet, on lepikkömme, vieläpä laajin, mitä Keski-Europassa onkaan. Toisia samanlaisia rämeitä on Oderin varrella, muutamissa paikoin Lüneburgin nummen koloissa ja Itämeren eteläpuolella. Spreewald, useita neliöpenikulmia laaja monisokkeloinen pudasmaisema, on tulvan sattuessa yhtenä järvenä.
Pyökkimetsä.
Missä maaperä on otollinen yhtenäisen lehtimetsän kasvulle, siellä on Saksan alueella punapyökkimetsä melkein yksinään vallitsevana. Erinomaisen juhlallista on vanha sulkeutunut pyökkimetsä. Pyökkien latvukset muodostavat yhtenäisen tiheän lehväkaton, jonka läpi auringonvalo ainoastaan toisin paikoin pääsee maahan saakka paistamaan. Kun pyökkimetsään astumme, niin "pian sulkeutuu korkealla oksakaarteiden kannattama lehväkatto ja joudumme puolihämärään, jossa eivät enää muut puut valon puutteen vuoksi menesty. Ikäänkuin mahtavien pylväitten kannattama holvikirkko pyökkimetsä kesällä kutsuu vaeltajaa kaartoihinsa, nauttimaan metsän raikasta, viileätä hämäryyttä, johon ainoastaan siellä täällä pilkistää yksinäinen valonsäde. Varjokasveja vain viihtyy täällä lihavassa maassa. Puitten valtavia runkoja kirjailevat valkopilkkuiset jäkälät tai vihertävät sammalet. Siitä pyökin vaaleanharmaa runkokin saa suloa ja kauneutta, joka yhä rikastuu, kuta vanhempaa on metsä."
Pyökkimetsän varjo on niin synkkä, että alusmetsä viihtyy vain aukkopaikoissa tai metsän reunassa. Ainoastaan keväällä, ennenkuin vielä metsä on lehteä saanut, sen alla kukkii kirjava seura kevätkukkia, nauttien lyhyttä valonaikaa lehden puhkeamisen edellä.
Pyökkimetsät ovat Saksassa laajalle levinneet. Vaikka geesti marshiin verraten onkin niin hedelmätöntä, niin on kuitenkin juuri Slesvigin ja Holsteinin itäosissa geestillä kauneimmat pyökkimetsät, varsinkin vetten partaalla. Lüneburgin nummen eteläpuolellakin kasvaa geestillä pyökkimetsiä, varsinkin Braunschweigissä ja Hannoverissa. Werran, Leinen, Unstrutin, Helmen laaksoissa ja etelä-Harzissa on kuorikalkkiainen melkein yhtämittaista suurta pyökkimetsää, jossa pellot ja niityt ovat ikäänkuin järviä ja salmia. Keskivuoriston alemmilla rinteillä ja varsinkin basalttikukkuloilla kasvaa samanlaista metsää, joka näyttääkin olevan niillä alkuperäistä. Korkeammalla merenpinnasta pyökkimetsään äkkiä sekaantuu vuoripuuta, kuusia ja jalokuusia, ja pian se tämän jälkeen kokonaan lakkaa ja vielä yksitoikkoisempi kuusimetsä astuu sijalle. Mutta korkeammalla vuoristossa tulee vastaan uusi pyökkivyöhyke, täällä kuitenkin surkastuneena vaivaismetsikkönä.
Sveitsissä ja Vogesienkin rinteillä kohoo varteva pyökkimetsä kuitenkin noin 1,000-1,200 metriä korkealle.
Lehtisekametsä.
Missä luonto Saksanmaan kunnasmailla ja tasangoilla saa vapaasti määrätä kasvun ja missä maanlaatu on soveliasta, siellä metsä yleensä on lehti-sekametsää. Tämmöistä oli luultavasti aarniometsä, joka Saksanmaalla kasvoi germanien alkaessa sitä viljelykselle raivata. Nykyään on entisistä aarniometsistä jäljellä vain lehtoja. Näissä sekalehdoissa on runsaammin valoa kuin pyökkimetsässä, ja niissä rehottaa sen vuoksi alusmetsä, kannukka (Cornus), aropaatsama (Rhamnus catharcticus), pähkinäpensas, orjantappurapensas, monenlaiset vatukat, karviaismarjapensaat, selja (Satnbucus), heisipuu (Viburnum) ja metsäköynnökset. Moisessa metsässä ovat metsäkukkasetkin runsaimmin edustettuina ja kauneimmat. "Metsän vanhukset eläisivät kuin ruhtinaat tämän kirjavan kasvikansan keskellä, ellei — metsänhoitajaa olisi. Mutta hän istukkaineen ja taimitarhoineen riistää metsältä itsenäisyyden ja auttaa Keski-Saksassa kaikkialla pyökkiä ylivaltaan." Missä taas pyökki valtaan pääsee, siellä täytyy väistyä koko tuon kirjavan iloisen aluskasviston, jonka hyötyä ihminen ei ole päässyt käsittämään. Pyökkimetsän hämärässä kasvavat ainoastaan sen omat seurakasvit, jotka ovat elämänsä sovelluttaneet sen määräämien ehtojen mukaiseksi.
Tammi, joka kaikesta päättäen ennen oli vallitseva lehtipuu, on väistymistään väistynyt. Tosin siitä vieläkin voidaan helposti muodostaa puhtaita metsiköitä, joissa ei mikään muu puu kykene sen rinnalla kilpailemaan, mutta kaikesta päättäen se pakenee Europan lämpöisempiin osiin — Saksanmaankaan lauhkea ilmasto ei näytä enää täydelleen tyydyttävän sen vaatimuksia. Unkarissa se nykyään kehittyy paljon valtavammaksi puuksi kuin esim. Pohjois-Saksan alangolla. Täällä se näyttää väistyvän pyökin tieltä, samoin kuin varsinkin Tanskassa. Saksassa tammi ei enää milloinkaan kehity niin laajaksi, mutkaiseksi ja voimakkaaksi puuksi kuin esim. Bakonymetsässä Unkarissa; mutta Saksankin tammi on yhä vielä urosvoiman perikuva. Edullisissa oloissa se Saksassakin elää vuosituhannen.
Lehti-sekametsän muut puut, lehmukset, vaahterat, saarnet, haavat, lepät ja valkopyökit enimmäkseen kasvavat pieninä saarekkeina muun metsän keskellä, semmoisilla paikoilla, jotka parhaiten soveltuvat kunkin luonnonlaatuun. Lepät ja haavat rehottavat purojen rannoilla ja kosteissa notkoissa, vaahterat lihavissa laaksoissa, saarnet samoin, lehmukset taas aukeammilla paikoilla, mihin päivä sopii paremmin paistamaan. "Valinnassaan ne enimmäkseen noudattavat lakeja ja taipumuksia, joita emme vielä tunne juuri nimeksikään. Mutta vasta sitten kun ne ymmärrämme, alamme syvemmin käsittää metsän seuraelämää."
Kuusimetsä.
Itsenäinen metsämuoto ja ikivanhakin on kuusimetsä, vaikka sillä ehkä on enemmän pohjoinen kuin keski-europpalainen sävy. Se kaikesta huolimatta kehittyy parhaiten Pohjolassa.
Ihmisen toimesta on se Saksanmaalla anastanut paljon alaa maan luontaisilta puilta. Kuusen varsinainen kasvualusta on granitti, mutta se menestyy muuallakin, jopa kuivilla nummillakin. Mutta varsinkin granittivuoristoissa se peittää rinteitä yksivärisellä mehevän vihannalla vaipallaan, muodostaen nuo raikkaat, mutta yksitoikkoiset metsiköt, jotka ihmisen holhouksen kautta ovat muuttuneet vielä sitäkin yksitoikkoisemmiksi. Kuusimetsä kasvaa vuoristoissa oikeastaan kahdessa selvään toisistaan erotettavassa vyöhykkeessä. Alemmassa vyöhykkeessä maanlaatu ja metsänhoitajan tahto suosivat kuusikkoa, ylemmässä taas on kuusi vallalla siitä syystä, etteivät siellä muut puut kykene sen kanssa kilpailemaan epäsuotuisan ilmaston vuoksi. Korkealla vuorien rinteillä kuusimetsä on vielä tavallistakin yksitoikkoisempaa, sumuista ja kosteaa, naavaista, jäkäläistä. Mutta sammal rehottaa sen alla erinomaisen upeasti, kooten helmaansa runsaat sateet ja luovuttaen tätä kosteutta vähitellen lukemattomiin, alati juokseviin puroihin. Ei niin alakuloista, mutta siltä synkkää on Harzin, Vogesien, Böhmerwaldin ja varsinkin Schwarzwaldin rinteillä kasvava jalokuusikko, joka aaltoilevana havumerenä peittää vuorenkupeita silmän siintämättömiin. Se erottaa näillä vuorilla toisistaan alempien rinteitten rehottavan lehtimetsän ja tunturien kedot ja kukkatanteret. Alemmissa havumetsää kasvavissa vuoristoissa, kuten Erzgebirgessä, Fichtelgebirgessä, Saksin Sveitsissä ja Sudettien esivuorilla, sekaantuu kuusimetsään halusta pyökki, ilahuttaen niitä kirkkaammalla vihannuudellaan.
Nämä ovat Saksanmaan luontaiset metsämuodot. Mutta ne eivät suinkaan esiinny kaikkialla puhtaina, vaan sekaantuvat alati hienoiksi välimuodoiksi, joita tavallinen vaeltaja ei huomaakaan, ennenkuin on joutunut toisen metsämuodon alalta toiselle. Semmoisilla paikoilla näyttää siltä, kuin koettaisivat erilaiset metsät etuvartijoita ja partiojoukkoja lähetellen vallottaa toisiltaan alaa. Tosiaan näyttävätkin eri puulajit vuosisatain kuluessa vaihtavan keskenään kasvualoja, joko ilmastollisista taikka sisällisistä syistä. Varsinkin koivu, jalokuusi, tammi, pyökki ja petäjä näyttävät muodostavan ryhmän, jonka jäsenistä kukin vuoron takaa hallitsee maata. Näin vaihtelevat samoilla kasvualoilla metsät, samoin kuin maissa historialliset kansat.
Metsän aluskasvisto.
Olemme jo maininneet koko joukon pensaita, joita Saksan metsissä kasvaa puiden alla. Pensaat menestyvät ainoastaan sekametsissä ja tammistoissa; pyökkimetsissä, kuusikoissa, männiköissäkään ne eivät viihdy. Molemmissa edellisissä on maa liian synkässä varjossa, männiköissä taas maanlaatu ei kelpaa muille pensaille kuin korkeintaan katajalle. Mutta sammalensa, jäkälänsä, sanikaisensa, varpunsa, kukkasensa on jokaisella metsällä.
Useimmat Saksan metsissä tapaamistamme kukkasista ovat meille kotimaastamme tuttuja. Mutta on joukossa toisia, jotka meillä menestyvät vain maan eteläosissa ja ovat harvinaisia sielläkin, toisia taas aivan uusia. Ja toiselta puolen taas puuttuu semmoisiakin, jotka Suomessa ovat yleisiä, mutta joille Saksan ilmanala jo on liian lämmin. Tämmöisiä ovat etenkin Lapin kasvit, ja useat muutkin. Mutta Saksanmaan vuoristoissa on siellä täällä aivan Lapin-peräisiäkin kasveja. Ne ovat siellä säilyneet jääkauden ajoilta, jolloin Keski-Saksassa vallitsi napamaiden ilmanala. Sitä myöden kuin ilma lämpeni, täytyi näiden pohjanperäisten kasvien kohota vuoristojen ylimpiin osiin. Niitä sanotaan jäännös- eli reliktikasveiksi.
Suureksi osaksi on Suomen ja Saksanmaan kasvistojen erilaisuuteen kuitenkin syynä se seikka, etteivät kasvialueet ole suoranaisessa yhteydessä. Kasvien täytyy kulkea pitkiä kiertoteitä, jos mieli maasta muuttaa. Suomen rannikoilla kuitenkin tapaa paljon semmoisia kasveja, joille on tavalla taikka toisella onnistunut keinotella meren poikki ja saada meidän maassamme jalansijaa. Arvatenkaan eivät meikäläiset kasvit ole olleet huonompia.
Mutta käykäämme saksalaiseen sekametsään. Tuolla heiluttelee kosteassa mullassa kasvaen omituinen vilkas häpykannus (Impatiens noli me tangere) ihmeellistä, punaisen kellertävää kukkaansa. Täällä on polun vieressä laaja pienoismetsä lehtomaitikkaa (Melampyrum nemorosum), suloisimpia Saksan metsäkukkasista. Molemmatkin kuuluvat meidän maamme kasvistoon, vaikkeivät olekaan tavallisimpia. Missä metsään on aukko hakattu, siihen ilmestyy tulipunainen, mutta myrkyllinen sormustinkukka (Digitalis purpurea), meillä puutarhain koriste, laatii asuinsijansa ja valaisee ikäänkuin bengalitulella yksiväristä metsää. Monessa aukeamassa toimittaa samaa virkaa punakukkainen horsma (Epilobium angustifolium), Suomenkin karujen vuorien kauneimpia koristeita. Kellukka (Geum urbanum), josta mettiäinen niin mielellään etsii mettään, — ehkä värien heimolaisuuden vuoksi, — on varmaan jokaiselle lukijalle hyvä tuttu. Monet kellokukat (Campanulat) niinikään puhtaine ihanine sinikukkineen. Lemmenkukka (Myosotis) hymyilee yhtä suloisena noron pohjalla kuin meilläkin, ja metsätähti (Trientalis) vaatimattomuudessaan muistuttelee, että sen isänmaa on laajempi kuin ihmisen. Talviviheriä (Vinca) sitä vastoin menestyy meillä vain puutarhoissa, samoin hyasintit, narsissit ja monet muut sipulikasvit.
Keltanot (Hieracium) ovat erilaisia kasvupaikan mukaan. Ja tarjoopa vaatimaton, ystävällinen ketunleipä (Oxalis acetosella) täälläkin yhtä luottavaisena vähäisen maukkaan lehtensä ohikulkijan haukattavaksi. Tuttavia, hyviä tuttavia on joka puolella ja niitä on niin viljalti, kun vähän laajemmin kuljemme, että jo huomaamme luettelemisen mahdottomaksi.
Mainitsemme vain muutamia luonnekukkia. Pyökkimetsällä, joka muutoin on niin köyhä aluskasveista, on kuitenkin ihana valkokukkainen tuoksumarattinsa (Asferula odorata), joka yksinäisenä sitä enemmän hurmaa. Saksalainenpa nimittääkin sitä "Waldmeisteriksi", metsän parhaaksi.
Runsaammin kuin meillä rehottavat Saksan metsässä mätäkukat, koska saksalaisessa metsässä — luonnontilassaan — yleensä on enemmän lahoovia aineita. Semmoisia ovat männynloinen (Monotropa), joka elää mäntypuun lahoovista aineista, semmoisia korallijuuri (Corallorhizza), linnunpesä (Neottia) ja suomukka (Lathraea), joka ahmii pähkinälehtojen runsaita kasvijätteitä. Nämä kasvit eivät ole meilläkään tuntemattomia, mutta suurestipa kirkastuu kasvinkerääjän muoto, kun hän sattuu moisen kukan kotimaan metsissä löytämään.
Jäkälät ja varsinkin sammalet rehottavat Saksanmaan metsissä erinomaisesti, onhan ilmanala kosteata ja siten sammalen kasvulle suotuisaa. Sammal toiselta puolen tätä kosteutta ylläpitää ja tasottaa. Ja kylvömetsäkin tarvitsee sammalta suojakseen, samoin kuin luonnonmetsä. Yhtä säälimättä kuin metsänhoitaja vainoo pensaita ja ruohoja, yhtä visusti hän suojelee sammalta, koska hän tietää metsän viihtymyksen suuressa määrin riippuvan siitä, että sammalpeite säilyy.
Alppien ja korkeimpain keskivuorien kasvisto.
Vuoristometsät.
Omituisia kuvia tarjoo metsä, kun kohoomme korkealle vuoristoihin, sekä Alpeilla että keskivuoristonkin korkeimmilla rinteillä. Kaukana viljelyksistä, vaikeissa paikoissa kasvaen, vuorimetsät yleensä ovat säilyttäneet alkuperäisemmän leiman. Ja vuorimetsäin korkeimmissa osissa tapaamme ilmiöitä, joiden vastineita meidän maassamme kohtaa vasta Lapin perukoilla. Näemme siellä metsän taisteluvyöhykkeen, joka jokaiseen luonnonystävään jättää syvän ja pysyväisen vaikutuksen. Tutustuaksemme näihin ilmiöihin ja siihen omituiseen, viehättävään kukkasmaailmaan, joka tuntureilla iloitsee ja kuolee, teemme matkan Sudetteihin, esim. Glatzin lumivuorelle, jolla lumi aikaisin sataa ja myöhään viipyy, vaikkei se ikuista olekaan.
Miltä puolelta alammekin vuorimatkan, aina on aluksi kuljettava monias penikulma yksitoikkoisia kuusikoita, jotka nykyään peittävät kaikkien korkeimpien keskivuorien alempiakin rinteitä. Tällä vuorimetsällä on karkea, jopa pelottavakin sävy synkässä suuruudessaan, useinkin tiettömissä erämaissa. Raskasmielinen kaipaus laskeutuu vaeltajan mieleen, kun hän näissä yksinäisissä metsissä kulkee. Se seuraa häntä jyrkille vuoripoluillekin, verhoten surunvoittoiseen ihanuuteen siintävät kaukometsätkin, joita alkaa sieltä täältä näkyä, kun metsä jyrkimpäin kallionpolvien kohdalla jakautuu. Mutta noin 900 metrin korkeudessa uusi vieras sävy karkottaa nämä surunvoittoiset mielialat. Pyökit alkavat käydä yleisemmiksi, niiden rattoisemmat värit elähyttävät synkkää kuusimetsää. Mutta ne ovat nyt vaivaiskansaa. Omituisen painostuneena, harvassa kasvaen, hapuillen maata oksillaan ikäänkuin suojaa hakien, kuusikin heittää ylpeän ryhtinsä. Solakkain, tuulessa huojuvain kaunottarien sijaan ilmestyy yhä enemmän näivettyneitä, vääriä vanhuksia, joiden jäykät, ränkkyiset oksat maan lähellä muodostavat taajan kutomuksen, mutta latvapuolesta ovat sitä huonommat. Mikä on taittunut, mikä muutoin särkynyt, mikä tuulen repimä, harmaan naavaparran verhooma. Luonnon tuntija siitä paikalla huomaa, että hän on nyt saapunut myrskypuitten vyöhykkeeseen. Mutta täällä myrskypuut muodostavat kokonaisen kääpiömetsän; Alpeilla sitä vastoin myrskypuut esiintyvät yksitellen, silvottuinakin mahtavina metsäjättiläisinä. Sanomattoman surullisen vaikutuksen tämä ränstynyt kääpiömetsä tekee sumuisessa koleassa korkeudessaan.
Kuusi kasvaa täällä vain 3-4 metriä korkeaksi. Jopa voi nähdä oikeita Metusalemeja, jotka eivät ole jaksaneet paljoa korkeammiksi kasvaa, kuin tuo pipliallinen vanhuskaan. Kaikkien oksat ojenteleksen kaakkoa kohti, ryömien pitkin maata, etsien turvaa hyisiä tuulia vastaan. Mutta juuret ovat jykevät ja voimalliset ja kourailevat lujasti maata. Sanomattoman surullinen tunne valtaa mielen näitten taistelussa harmaantuneitten etuvartijain kesken. Vielä vähän ylempänä kohoo polun kahden puolen ainoastaan kuivuneita keloja, jotka harmaina, ikäänkuin vaalenneet luut ylenevät kalpeasta, karheasta nurmesta. Kankea, mätästävä ukonparta (Nardus), tuo nurmista ilottomin, valtaa heti metsän sorruttua maan.
Semmoista on metsän taisteluvyöhyke, eikä ainoastaan tämän, vaan kaikkienkin tunturien rinteillä. Voimallisimmin se on kehittynyt Sudettien pyöreillä selänteillä ja Harzissa. Täällä voimme nähdä sen vaiheet, siitä kun metsä ensinnä hajaantuu saarekkeiksi aina viimeisiin, aavemaisiin vaivaisiin saakka metsän ylimmällä rajalla. Näissä vuoristoissa metsän kasvu lakkaa vain ilmaston huononemisen vuoksi, sen vuoksi metsä näin vähitellen riutuu. Alpeilla on asianlaita yleensä toinen. Siellä on metsänkasvun rajoilla tavallisesti jyrkkiä korkeita kallionseinämiä ja pystyyn suistuvia hautalaaksoja, joiden rinteillä metsä ei maan huonouden vuoksi menesty. Metsä sen vuoksi katkeaa täysin elinvoimaisena. Mutta jonkinlainen taisteluvyöhyke sielläkin kehittyy. Harjanteilta syöksyvät myrskyt painiskelevat rajusti ylimpäin puurivien kanssa, ja siitä kehittyvät nuo komeat arvekkaan näköiset ja silvotut myrskypuut, joita taiteilija niin mielellään kuvaa.
Metsänkasvun raja.
Metsän yläraja ei samallakaan vuorella ole tasakorkealla kaartava piiri, sillä sen syntymiseen vaikuttavat monet syyt. Tuulen suojassa raja kohoo satoja metrejä korkeammalle, pahimmissa tuulenpielissä taas laskeutuu aivan matalalle. Eri vuoristoissa se vaihtelee vielä enemmän, kuten seuraavat luvut osottavat. Glatzin lumivuorella metsänraja on noin 1,300 metrin korkeudessa, mutta läheisen Altvater-vuoriston leveällä selänteellä se jää jo 1,270 metrin korkeuteen. Säntiksellä Glarnin Alpeilla kasvaa metsää vielä 1,650 metriä korkealla, Baijerin Alpeissa 1,700 metrin tasalla ja Engadinissa 2,260 metriä korkealla merenpinnasta. Harzissa puunkasvu lakkaa jo 1,040 metrin korkeudessa.
Pyökki kohoo Sveitsin Jurassa ainoastaan 1,200 metrin korkeuteen, Schwarzwaldissa noin 35 metriä korkeammalle, Böhmerwaldissa kokonaista 60 metriä ylemmäksi. Baijerin Alpeilla kasvaa pyökkejä vielä 1,460 metrin korkeudessa. Kuusien kasvuraja on Baijerin Alpeilla 1,860 metriä, Böhmerwaldissa taas 1460 metriä. Korkeimmalle kaikista puista kohoo lehtikuusi (Larix), joka Baijerissa tulee toimeen 1,890 metrin korkeudessa, ja sembramänty (Pinus Cembra), jota tavataan vielä 35 metriä sitäkin ylempänä. Ja pensasmänty vihdoin (Pinus pumilio) kasvaa Baijerin Alpeilla aina 2,140 metrin korkeudessa, mutta on siellä jo menettänyt alkuperäisen kasvumuotonsa ja muuttunut ryömiväksi varvuksi.
Merkillistä on, että Alpeilla on tavattu korkealla nykyisen metsärajan yläpuolella entisten kuusimetsäin jäännöksiä. Tämän kanssa sopusoinnussa tuntuu olevan alppiasukkaitten väite, että lumivyöryt ovat käyneet entistä tavallisemmiksi. Vaikeata on kuitenkin sanoa, onko todella metsärajan alenemiseen syynä se, että ilmanala todella on käynyt huonommaksi. Havupuitten voitollinen eteneminen Keski-Europassa, tammen väistyminen pyökin tieltä, pähkinäpensaan taantuminen Ruotsissa ovat toisia merkkejä, jotka siihen suuntaan viittaavat. Mahdollista on kuitenkin, että nuo ylimmät vuorimetsät ovat ennen vanhaan ihmisen toimesta hävinneet, eivätkä ole sen koommin vaikeitten olojen vuoksi päässeet uudelleen kasvamaan.
Mutta oli miten oli, ylhäinen alppimetsä on yhä vielä vuoriston parhaita kaunistuksia. Se ei ole niin yksitoikkoista, kuin keskivuoriston kuusikot. Alempana siihen sekaantuu vahvasti vuorivaahteraa (Acer pseudoplatanus), joka kauniitten muotojensa, kookkaisuutensa, kesällä kirkkaan viheriän, syksyllä helakan keltaisen lehvänsä vuoksi on näitten metsäin jaloimpia kaunistuksia ja asukkaitten erityinen suosikki. Korkeammalla lehtikuusi ja sembramänty muodostavat erinomaisen vaikuttavia metsäkuvia varsinkin siellä, missä metsä jo hajaantuu tunturia tavotteleviksi niemiksi ja saarekkeiksi ja valo pääsee runsaammin valaisemaan kuusien hienoa havukutomusta, lehtikuusen vaalean viheriää, ihmeen siroa lehväpukua, sembrain synkkää neulaturkkia ja uhmailevia oksaniekkoja muotoja. Ikäänkuin raunioina kohoovat vanhimmat silvotut jättiläiset nuorempien puitten keskeltä. Mutta joukkoon sekaantuu jo siellä täällä tunturiketojen siroja, värikkäitä pensaita, alppiruusuja (Rhododendron) ja vihantaleppiä (Alnus viridis), pensaspetäjiä ja katajia, tai kohottaa värihehkuista päätään yksi ja toinen suloinen kaino alppikukkanen jo täällä ylimmän metsän varjossa. "Tämä kasvisto ylävuoriston kehyksissä, päällä korkeat vuorihuiput, alla loistavat päiväpaisteiset laaksot, on ensimäinen mahtava sävelsointu siinä kauneushymnissä, joka ylävuoristossa kohtaa vaeltajaa."
Keskivuoriston tunturikukkaset.
Synkempi, surullisempi on tämä sointu Glatzin lumivuorella. Vaivaismetsän jälkeen aukeavat tunturikedot, lyhyitä takkuisia, haaleanvärisiä takkuheiniköitä, joille heinäkuu sirottelee runsaan kukkasateen. Kaikkialla hohtavat silloin partakellokkaan (Campanula barbatan) suuret sinipunervat kellot, kullankeltaisina loistavat alppikeltanot (Hieracium prenanthoides ja nigrescens) ja niitten välillä häälyttelee töyhtöjään alppitähkiö (Phleum alpinum). Kemssiyrtin (Doronicum austriacum) keltaisia kiehkuroita kohoo muitten keskeltä, ihana keltahanhikki (Potentilla aurea) loistaa suurempien kukkasiskojen välillä, mutta kaikki muut voittaa siroudellaan tumma violetinpunainen pulskaneilikka (Dianthus superbus, var. grandiflorus). Toisin paikoin tapaamme vielä runsaamman kukkasmaailman, ikäänkuin istutettuja tunturikukkatarhoja suojaisissa päivänpaisteisissa notkoissa.
Samanlainen on se vuorikasvisto, joka elähyttää Schneekoppen, Böhmerwaldin, Arberin, Harzin, Brockenin, Vogesien Belchenin tai Schwarzwaldin Feldbergin paljaita lakia. Kaikilla on vuoren laki ketoa. Näille kedoille pakeni melkoinen määrä Perä-Pohjolan kasveja, maajäätikön sulaessa ja ilmanalan lämmetessä, ja ne ovat siellä säilyneet meidän päiviimme saakka. Alemmilla kukkuloilla, kuten Inselbergillä Thüringerwaldissa, kypsyy jo mustikka ja puola, kukoistaa vuorikanerva (Erica), ja kohosoita muodostuu kaikkialla, missä notkojen pohjat ovat läpäisemätöntä maata.
Jääkauden aikana vaelsi melkoinen määrä alppikukkasia jäävirtain edellä kukkuloiltaan alas Alppien eteismaalle, ja siellä niitä on Baijerin soilla säilynyt meidän päiviimme saakka eristettyinä keitaina.
Alppikasvisto metsärajan yläpuolella.
Siirtykäämme nyt varsinaiseen alppimaailmaan tutustuaksemme sen kasvistoon metsärajan yläpuolella. Tässä vyöhykkeessä on vielä enimmäkseen hedelmällistä maata, mutta myrskyt, lyhyt kasvuaika ja rankkasateet vaikuttavat, että ainoastaan pensaat, varvut, suokasvit ja varsinaiset alppikasvit täällä menestyvät.
Alppikukkuloita ympäröi 1,600 metrin ja 2,000 metrin välillä vihanta pensasvyöhyke. Siinä kasvaa pensasmäntyä, vihantaleppää, vaivaiskatajaa (Juniperus nana), näsiöitä (Daphne), ja samanlaisia katajia ja tunturiraitoja kuin Sudeteillakin ja muilla korkeimmilla keskivuorilla. Baijerin Alpeilla rehottaa varsinkin pensaspetäjä. Alppiruusut taas vaihtelevat maanlaadun mukaan. Toinen laji kasvaa mieluummin raakamullassa ja suossa, mutta ei sitä vastoin lähde kalkkipohjalle, toinen taas yksinomaan viihtyy kalkkipohjalla, varustaen itseään villaisella karvapuvulla, estääkseen siten haihtumista kuivemmalla kasvupaikalla. Näitten välillä on kuitenkin välimuoto, joka viihtyy kummallakin maanlaadulla.
Alppiruusu on alppikukkien kuningatar. Usein se laskeutuu alas metsäin yläreunaan ja siellä se on kaikkein viehättävin. "Loistaessaan alppimetsän varjosta hehkuvan purppuranvärisenä se epäilemättä on värivaikutuksen ja upeuden puolesta kauneinta, mitä mikään kasvivyöhyke on synnyttänyt." Mutta siinäpä syy, miksi yleisö onkin sitä vastaan alkanut hävityssodan, joka uhkaa sen lopen pois juurruttaa kulkuteitten varsilta.
Joka keväällä saapuu vuoristoon, se näkee toisen yhtä kauniin kukkaskoristeen. Silloin rusottaa alppikanerva (Erica carnea) kaikilla rinteillä 800-1,500 metrin välisellä korkeusvyöhykkeellä Allgäun ruohoisilta vuorilta aina pohjoisten Kalkkialppien itäiseen päähän saakka. "Maaliskuussa ja huhtikuussa ovat vuorien päivärinteet kukkuloilta juurelle saakka monessakin paikassa yhtenään kukoistavan kanervavaipan peitossa, jonka värit ihmeteltävästi vaihtelevat valaistuksen mukaan. Aivan hurmaava on näky, kun aamulla aikaiseen syvän laakson varjosta katselee ylhäistä, alppikanervikon verhoomaa vuorenrinnettä, aamuauringon valaessa sille kultaista valoaan. Koko vuorenrinne näyttää silloin punottavan ja tummempia metsäsaarekkeita, ehkäpä vielä valkoisia lumilaikkojakin keskelleen sulkien, valuu kanervikko laaksoa kohti ikäänkuin punainen tulivirta."
Tuo kanerva on siitä merkillinen, että se jo talvella kukkii. Tämänkin luullaan viittaavan siihen, että ilmasto on ennen ollut lämpimämpi. Kanerva on sen kylmetessä mukautunut muuttuneihin oloihin, karkaissut luontoaan, kukkien nyt keväällä lumen ja jään keskellä. Tätä arvelua tukee se seikka, että alppikanerva todistettavasti on saapunut Kalkkialppeihin Välimeren rannalta Alppiharjanteitten poikki.
Pensasvyöhykkeestä kohottuamme joudumme alppikedoille. Luonnontilassa niitten kukkakoriste olisi monin verroin runsaampi, mutta nykyään ne, missä vain päinsä käy, ovat laitumena ja kasvavat heinää. Tunturimajoja karjanvajoineen sen vuoksi vilkkuukin joka taholta, muodostaen mitä somimpia asumusryhmiä mahtavan vuoriston olkapäillä. Erinomaisen tuoksuva mehevä maito rakentuu alppilaitumen ruohoista; mutta kukkamaailma sitä vastoin on lehmäin ja vielä ahnaampien vuohien edestä saanut väistyä aivan pääsemättömiin paikkoihin. Ketoja ulottuu niin korkealle, kunnes ikuinen lumi ja jää ehkäisee kaiken kasvullisuuden.
Näitä alppiketoja muodostavat ensi sijassa heinät, joitten lajirunsaus ei ole suuri. Tärkeimmät ovat tunturinurmikka (Poa allina), mätästävä kankeanlainen ruoho, useat sarat (Catex), tunturitähkiö (Phleum alpinum), sinilupikka (Sesleria) ja alppirölli (Agrostis alpina). Ensiksi mainitut kasvavat meidänkin maassamme, etenkin pohjoisosissa. Yhteisenä omituisuutena niillä on tähkäin punasinervä väri. Niitten seurana on melkoinen määrä varpuja, nuo varsinaiset hartaasti etsityt alppikukat, joitten kauneutta on niin ammoin ylistetty. Jo syvällä laaksoissa säteili polun vieressä siellä täällä joku kaunis katkero (Gentiana) somine ripsellisine sinikelloineen, kallionkupeilla kaunis rikko (Saxifraga). Tämä kukkamaailma seuraa meitä korkeimmille kukkuloille saakka, aina ikuisen lumen rajoille, taistellen vaikeimmissakin oloissa sitkeästi olemisen edestä. Kauneimmat muodot laskeutuvat kivikkorinteiltä ja rotkolaaksoista alas alppikedoille, tervehtivät kiipeilijää kalkkilouhikoissa, paasikentillä ja niillä kaidoilla nurmikaistaleilla, jotka siellä täällä verhoovat ylimpäin jyrkänteitten mahtavia rakennelmia. Siellä tapaa louhikoissa oikeita kukkatarhoja, jotka näissä vaikeimmissa olosuhteissa, taistellen öitten kylmyyttä, myrskyjen rajuutta, päivänpaisteen polttavaa kuumuutta ja alituista vedenpuutetta vastaan, ovat elämän voitollisuuden kauneimpia todistajia. Kasvintutkijat ovat niitten elämän selvittämiselle omistaneet harrasta ja uupumatonta työtä. Toiset kasvit kärsivät haittaa siitä, että vesi liian nopeaan valuu pois niitten asuinrotkoista, toiset taas, jotka ovat asettuneet jonkun noron pohjalle asumaan, päinvastoin kärsivät liiallisen vesitulvan haittoja. Täällä on siis rinnakkain kasveja, jotka elävät ylellisyydessä ikäänkuin lihavimmassa metsämullassa, ja toisia, jotka kallionkoloissa kasvaen saavat ulottaa haarautuvia juuriaan pitkän matkan päähän, jotta saisivat multamurusen ravinnokseen. Siinä syy, miksi täällä ahtaalla alalla on mitä mieltäkiinnittävin kirjava kukkamaailma. Monta semmoista kasvia, jotka meillä Suomessa viihtyvät ainoastaan Lapin tuntureilla, voimme täällä tavata. Mutta on paljon uusiakin. Ennen muita tuo Alppien kuulu kaunotar Edelweiss (Gnaphalium Leontopodium, tavallisen kissankäpälän kauniimpi sisko), joka kuitenkin viihtyy vasta korkeimmilla vuorilla, 1720-2268 metrin välisessä vyöhykkeessä. Siellä asustavat varsinaiset lumikkokukat, joitten viimeiset edustajat ovat aivan vähäpätöisiä ja nujertuneita, mutta siitä huolimatta rakenteeltaan niin erinomaisen kauniit, että ne herättävät kaikkien alppikiipeilijäin ihastusta. Ne kasvavat maata pitkin luikerrellen, kukkaset ovat jo pieniä, mutta ikäänkuin viimeisen elämänilon hurmaavana ilmauksena ne kehittävät värejä, jotka ovat niin sanomattoman hehkuvat ja kirkkaat, ettei missään muualla sen vertoja. Kaikkein ylimpiä on tunturilemmikki (Eritrichum nanum), joka kuiskailee lempeään jokaiselle tänne eksyneelle mettiäiselle. Suotta ei saksalainen sitä nimitä "taivaan airueksi". — Ikuisella lumellakin on sentään kasvinsa. Se tosin on vain sanomattoman pieni levä, mutta se esiintyy niin suunnattomissa määrin, että sen kasvupaikoilla lumi käy punaiseksi. Lapin tuntureilla on samanlaista "punaista lunta".
Olemme laajanlaiseen kertoneet kasvistosta, jonka hyöty on verraten pieni ja alakin varsin rajotettu. Mutta enemmän kuin mikään muu kasvisto se matkustajan mieltä kiinnittää.
Kedot ja luonnonniityt.
Luonnon edellytyksien puolesta on Saksanmaa nykyisen ilmaston vallitessa metsämaata. Jos toisin sanoin luonto saisi vapaasti rehottaa, ihmisen siihen puuttumatta, niin kohoisi piankin metsä nykyisillä viljelysmailla ja kaupunkien paikoilla. Muutaman miespolven kuluessa se varttuisi laajaksi aarniometsäksi. Ei kuitenkaan kaikkialla. Saksanmaan kehyksissä on myös seutuja, joissa niitty eli keto on luonnollinen kasvumuoto, jotka niittyinä tai aroina pysyisivät, vaikka luonto saisikin oletetun vapautensa. Viimeksi mainituilla seuduilla kasviston elinehdot ovat semmoiset, että nurmi niillä menestyy paremmin kuin metsä. Marshimaat, Holstein, Elben itäpuoli ovat suureksi osaksi luontaisia niittymaita. Mutta Keski-Saksankin mäkisissä maisemissa on useimmalla laaksolla ja jokivarrella luonnonniittynsä, joka vasta vuoristometsän juurella päättyy. Etelä-Saksassa kedot ovat ylätasangoilla ja maanaalloilla, Alpeilla taas korkealla vuoriston olkapäillä.
Keski- ja Etelä-Saksan luonnonkedot.
Kuivain maitten kedot, joita on laajalti etenkin Keski- ja Etelä-Saksan mäillä ja vaaroilla, ovat Saksan maan viehättävimpiä kasvistomuotoja. "Nuo päivänpaisteiset kirjavat, tuoksuvat vaaranurmikot lukemattomine hehkuvine värikkäine kukkasineen antavat jokiemme leudoille laaksoille etelämaisen elämänilon tunnetta. Niitä helottaa Mainin, Rheinin, Moselin, Neckarin, Tonavan ja Saalen ja näitten pienempien syrjäjokien törmillä. Ja varsinkin ovat Thüringin kuorikalkkiaismäet kukkaketoina, missä metsä tai viinitarha ei ole paikkaa anastanut. Heinät ovat täällä keveämpiä kuin alankoniityillä, varvut kehittyvät sirommiksi, kukat ovat kiehkuraiset, täynnään tuoksuvia öljyjä. Lämpöisinä iltoina, taikka helteillä ukonilmain edellä näiltä rinteiltä tuoksuu huumaava hyvä haju." Nämä kasvit ovat semmoisia, jotka tarvitsevat lämmintä ilmastoa ja paljon auringonpaistetta, mutta maaperän kuivuuden vuoksi ne ovat hyvin varustautuneet kuivuuttakin kestämään. Maksaruohoa (Sedum) on Suomessa useimmalla kalliolla, se on täälläkin yleinen. Mutta paljon tapaamme uusiakin kukkasia. Kartusianineilikka (Dianthus Carthusianorum) hehkuu hyvähajuisen resedan rinnalla (Reseda luteold), tarhatyräkki (Euphorbia cyparissias) kilpailee neilikan kanssa leimuavalla punallaan. Piikkiohdakkeet ja pallo-ohdakkeet ovat täällä kuin kotonaan; yhtä rumia kuin ne ovat pelloilla, yhtä kauniita ne ovat täällä kivisillä kasvupaikoillaan. Toisin paikoin ei kuitenkaan menesty muuta kuin leskenlehti (Tussilago) kauniine lehtineen. Pohjoisrinteillä sitä vastoin tapaamme aivan toisia kasveja, vähemmän väriloistoa, mutta enemmän vihantaa mehevyyttä.