Lähestyessämme Itämeren puolelta Saksanmaata kohtaamme rannikon, joka melkein kaikkialla kohoo selvänä merestä. Se ei ole hajaantunut lukemattomiksi saariksi ja luodoiksi, niinkuin oman maamme eteläinen ja lounainen syrjä, vaan saaria on harvassa, ja missä niitä ensinkään on, siellä ne kuuluvat melkein yhtämittaisena juoksevaan rantaviivaan. Vesi mataloituu tasaisesti rannikkoa lähestyessämme, mutta vuorovesien puute Itämeressä kuitenkin vaikuttaa, että rantavedet ovat kuljettavia niin pitkältä, kuin syvyyttä on riittävästi. Ranta itse kohoo enimmäkseen kuivana ja toisin paikoin ylävänäkin merestä.
Toisenlainen on Pohjanmeren rannikko. Vuorovesien erotus on melkoinen, tulvavuoksilla yli 3 metriä, ja vielä myrskyn yhtyessä vuokseen voi merivesi kohota jopa seitsemänkin metriä tavallista korkeammalle. Semmoinen meri runtelee rantojaan toisella voimalla, kuin tulvavuoksia ja myrsky tulvia puuttuva sisämeri. Varsinainen rantaviiva on katkennut saaririutaksi, jonka takana meri leveältä on niin matalaa, että se pakoveden aikana on suureksi osaksi aivan kuivana. Ja tämän leveän vuoronkuivan takana on varsinainen ranta pitkät matkat niin alavaa ja vetistä, että se ainoastaan suurenmoisilla rakennuksilla on voitu saattaa asuntakelpoiseksi. Satamiksi pätevät ainoastaan jokien suistamot. Mutta juuri tältä lyhyeltä rannikolta, joka on laivakululle kaikkein vaarallisimpia sekä myrskyjensä että matalainsa vuoksi, haarautuu Saksanmaan vuosi vuodelta kehittyvä ja paisuva laivaliike, sillä se on valtameren rantaa, Itämeren taas ahdassuisen sisämeren ranta. Saksanmaalla on Itämeren rantaa suorin tein noin 900 kilometriä, Pohjanmeren rantaa vain 300 kilometriä.
Rannikon takana leviää lännessä kapeampi, idässä leveämpi alankomaa,Pohjois-Saksan alanko. Ainoastaan lännessä tämä alue kuitenkin on aivan tasaista, idässä se enimmäkseen on kumpu- ja kunnasmaisema jossa toisin paikoin tapaamme laajoja järviseutuja satoine lampineen ja järvineen. Melkoiset vetevät joet ovat kyntäneet palstoihin tämän alangon, idästä länteen: käsin lukienMemel eli Niemen, joka laskeeKurisches Haffnimiseen omituiseen merenlahteen,Weichsel, joka Puolasta tullen loppumatkallaan kulkee Saksan kautta ja osaksi laskee samanluontoiseenFrisches Haffiin, osaksi taas selvään mereen, jaOder, jokaWarthenimisen lisäjoen saatuaan purkaa vetensäOderineliStettinin Haffiin. Pohjanmereen laskevatElbe, Pohjois-Saksan tärkein joki,Weser, pienehkö suojokiEms, ynnä vihdoin kuuluisaRhein. Rhein on suistamokseen rakentanut kokonaisen maan, Alankomaitten kuningaskunnan, joka aikanaan jakoi muun Saksan valtiolliset kohtalot, mutta nyt on itsenäinen valtakunta.
Memeliä lukuun ottamatta kaikki nämä joet tulevat vuorimaasta, joka eteläpuolella rajottaa Pohjois-Saksan alankoa; mutta useimpien lähteet ovat jo Saksanmaan rajain ulkopuolella. Weichsel alkaa Itävallan puolelta Karpateilta ja virtaa halki Puolan, ennenkuin se Saksaan tulee. Oderin lähteet ovat niinikään Itävallan äärissä, Sudeteilla, Elben saman vuorimaan luoteisessa päässä, Böhmissä. Ainoastaan Weser ja Ems ovat kauttaaltaan saksalaisia jokia, Rhein saa päävetensä aina Alppien sisimmistä sopukoista, Gotthardin vuorisolmusta saakka, ja virtaa alkumatkansa Sveitsissä.
Vuorimaata, joka rajottaa Pohjois-Saksan alankoa etelässä, sanotaan yhteisellä nimelläSaksanmaan Keski-vuoristoksi, vaikk'ei se suinkaan ole yhtenäinen, vaan hyvinkin hajanainen ryhelmä erinäisiä ja rakenteeltaankin toisistaan suuressa määrin eroovia vuoristoita ja vaaramaita. Tämän vuorimaan eteläisenä rajana on Tonavan laakso, jonka takaa Alppien alue alkaa. Itäisimpinä jäseninä Saksanmaan Keskivuoristossa ovatSudetit ja Riesengebirge, Erzgebirge ja Böhmerwald, jotka kolmelta puolen piirittävät Böhmin syvännettä.Fichtelgebirgenvuorensolmusta pistää luodetta kohtiThüringerwaldja tämän pohjoispuolella kohoo erillään muusta vuorimaasta yksinäinenHarz, ikäänkuin joukko summattomia muurahaiskekoja keskellä lakeutta.Hessin ja Weserinvuorimaan kautta kuljemme edelleenRheinin liuskevuoriinja vihdoinArdenneihin, joitten toinen pää jo on Belgiassa. Nämä vuoristot yhteensä muodostavatKeski-Saksan vuoristokynnyksen, jonka eteläsyrjästä alkaaEtelä-Saksan vuori- ja laaksoalue. Tällä alueella taas huomaamme seuraavat maisemat: Ylä-Rheinin laaksoa reunustavat länsipuolella Vogesit, itäpuolella Schwarzwald, ynnä kummankin vuoriston pohjoinen jatko. Sekavaa vuori- ja laaksomaata, jonka läpi Neckar ja Main virtaavat Rheiniin, erottaa eteläpuolellaSchwabin ja Frankin JuraTonavan laaksosta. Tonavan eteläpuolella on maa jälleen lakeata, mutta ylävää. Se kohoomistaan kohoo aina Alppien juurelle saakka. Tämän ylänkömaan luonnontieteellinen nimitys onAlppien eteismaa. Sitä jakavat palstoihin yhdensuuntaiset vuolaat alppivirratIller, Lech, Isar ja Inn. Näitten yhteisillä voimilla Schwarzwaldista kainona jokena alkavaTonavajotenkin lyhyellä matkalla paisuu niin mahtavaksi kymeksi, että se jo Saksanmaan ja Itävallan rajalla kykenee vaatimaan itselleen valtikkaa Keski-Europan jokien joukossa.
"Vom Fels zum Meer", kaihoista mereen saakka, tällä runollisella kuvalauselmalla saksalainen usein lyhyesti käsittää kaikki ne eri seudut, mitä näin olemme huomanneet hänen isänmaahansa kuuluvan. Kalliot, joita hän tarkottaa, ovatAlpit, jotka lukemattamme lumihuippuineen valtavan muurin tavoin rajottavat tätä eteismaata etelässä, halliten Baijerin näköaloja aina Tonavaan ja vielä kauemmaksi Juran pohjoisille rinteille saakka.
Kerrotaan Limingan miehen päätä kovasti huimanneen, kun hän ensi kerran laski Puolangan kylläkin korkeita maantiemäkiä. Mäkisuomalainen hymyilee niittysuomalaisen heikkoa päätä, mutta kun hän itse tulee Saksanmaan keskivuoriin ja kiipeilee vaaroilla, jotka kohottavat päänsä yli pilvien puolentoista kilometrin korkeuteen, niin seisahtuu hän puolestaan ihmettelemään niitten huimaavaa korkeutta. Niiden rinnalla huonommat Lapin tunturitkin ovat vain kunnaita.
Mutta saksalainen matkailija, joka kesälomallaan niin mielellään vaeltaa kotoisten tunturiensa raikkaissa havumetsissä, louhisilla selänteillä, hän huokailee kuitenkin hiljaisessa mielessään niiden vähäpätöisyyttä, sillä niillä ei ole ikuista lunta, eikä jäävirtoja, ne sanalla sanoen jäävät vähäksi Alppien suurenmoisten selänteitten ja kukkulain rinnalla.
Se että Alpit eivät ole Saksanmaata, onkin saksalaisen mielestä hänen isänmaansa suurimpia luonnonpuutteita. Saksalaiset hallitsevat ainoastaan kapeata rintakaistaletta, korkeammat selänteet kuuluvat jo Itävallalle ja Sveitsille. Saksalainen lohduttaa itseään sillä, että Alppimaissa edes asuu pääasiallisesti saksalainen väestö.
Mutta muutoinkin on saksalaisten mielestä heidän maansa luonnonrajoissa eräitä suuria puutteita. Rheinin, Saksan tärkeimmän vesiväylän suistamo kuuluu vieraalle valtakunnalle, vaikka tosin heimolaiselle kansalle. Mutta kaikkein kipein haitta on Böhmi, sekä valtiollisesti että kansallisesti vieras maa, joka pistää niin syvälle varsinaiseen Saksanmaahan ja melkoisessa määrässä hajottaa sen eri osien yhtenäisyyttä.
Luonnonmaantieteellisesti nämä osat oikeastaan kuuluvat niin läheisesti Saksanmaahan, että ne tavallisesti käsitelläänkin sen yhteydessä, samoin kuin myös Tanska ja Puola. Tämä kuvauksemme kuitenkin noudattaa nykyisiä valtiollisia rajoja, joiden ulkopuolelle historia on ne jättänyt.
Pohjois-Saksan alanko.
Monikin matkustaja on varmaan Itämeren satamasta Berliiniin ajaessaan oudostellen katsellut niitä maisemia, joita leviää rautatien kahden puolen. Lähestyessään niin mahtavaa maailmankaupunkia hän odottaisi yhtämittaisia viljavia vainioita, joissa kylä kohoisi kylän vieressä; mutta sen sijaan juna halkoileekin mäntykankaita, karuja nummia tai suomaita, ja viljelysmaat ovat odottamattoman laihoja. Pohjois-Saksa todella onkin enimmäkseen laihanlaista maata. Karut kankaat, suomaat ja viljavammat savikot vaihtelevat keskenään näköjään jotenkin epäsäännöllisessä järjestyksessä ja ainoastaan savikot pätevät luonnostaan viljelysmaaksi. Moiset irtaimet maakerrokset peittävät vaihdellen kaikkialla Pohjois-Saksan alankoa, kiinteä kallio ei pistä esiin juuri muualla kuin Rügenin rannoilla, Lüneburgin nummen reunassa ja Berliinin eteläpuolella matalassa kunnasmaisemassa. Muualla vuoripohja on syvällä löyhäin maitten peitossa. Mutta missä porauksien kautta on pohjakalliota tutkittu, kaikkialla sen on huomattu olevan toisenlaista kiveä kuin ne lukemattomat isommat ja pienemmät paadet, joita pintakerrokset ovat täynnään. Nämä paadet, joista kansa, kiinteän kallion puutteessa, on halki vuosisatain saanut rakennusaineensa, ovat niin ollen muualta tulleet, samoinkuin maakin, jonka sisään ne ovat joutuneet. Kiven laatu viittaa siihen, että ne ovat kulkeneet tänne Skandinaviasta. Nykyisen Itämeren takaa ovat siis niitten emokalliot etsittävät.
Maanpinnan korkeuserotukset eivät tosin olen Pohjois-Saksan alangolla suuret, mutta omituiset. Koko Pohjois-Saksan kautta kulkee idästä länteen rinnan kaksi leveää, löyhistä maalajeista muodostunutta maanselännettä, joitten poikki joet ovat uomansa uurtaneet. Pohjoista sanotaanBaltiseksi maanselänteeksi, eteläistäEteläiseksi maanselänteeksi. Melkoisessa määrin ne vaikuttavat vesien juoksuun, mutta siitä huolimatta suuremmat virrat, Weichsel, Oder ja osaksi Elbekin ovat uurtaneet uomansa niiden poikki. Korkeudet eivät ole suuria, Turmberg Danzigin luona, joka on Baltisen maanselänteen korkein kukkula, kohoo kuitenkin Kolin tasalle, s.o. noin 330 metriä merenpinnasta. Keskimäärin Baltisen selänteen korkeus on vain 150-200 metriä.
Baltisella maanselällä näemme maisemia, jotka lukemattomine järvineen ja lampineen vilkkaasti muistuttavat mieleemme Suomen järvimaisemia, vaikka nuo vesistöt eivät olekaan yhtä aavoja. Suurimmat selät ovatSpirding-järvi ja Mauer-järviItä-Preussissa jaMüritz-järviMecklenburgissa. Keski-Europassa moiset järviseudut ovat aivan harvinaisia ja sen vuoksi Baltisen maanselän järvimaisemat kumpuineen, soineen ja uinailevine pintoineen vaihteeksi omituisella tavalla viehättävät matkailijaa ja suomalaiselle ohi vilahtaessaan ikäänkuin heittävät tervehdyksen etäisestä kotimaasta. Erinomaisen kauniit ja hyvin hoidetut metsät kohentavat varsinkin Mecklenburgissa näitten seutujen luonnonsuloa.
Eteläinen maanselkä ei ole yhtä yhtenäinen, virrat sen katkaisevat paljon leveämmillä laaksoilla. Luontonsa puolesta se on karumpaa ja vähemmän asuttua, vallitsevana puuna on mänty. Mutta sen irtaimien kerroksien alla, pohjakallion sisässä, on melkoisia kivennäisaarteita. Puolasta tullen se kulkee länteen päin samanlaisessa kaaressa kuin Baltinenkin maanselkä ja päättyy Lüneburgin nummeen Elben vasemmalla rannalla.
Molempain maanselkäin välillä on leveälaaksomaajonka jakavat Brandenburg, Preussin sydän, ynnä Posen. Tätä laaksoa pitkin juoksevat Oderin ja Elben lisäjoet idästä länteen käsin, ja kun ne on ollut helppo kanavilla yhdistää, niin kulkee Pohjois-Saksan kautta tähän suuntaan laaja vesitieverkko. Mutta maa on niin alavaa, että virtain rantoja on täytynyt pitkät matkat padoilla korottaa, viljelysmaitten suojaksi. Uupumattomalla tiedolla ja tarmolla Saksan kansa on ryhtynyt näitäkin suureksi osaksi karuja tai vesiperäisiä maita viljelemään. Kankaille tuodaan suurkaupungeista lantaa, vesiperäiset maat on vuosisatain kuluessa jotenkin tyyten kuivattu, soiden viljelys edistyy ripeästi uusia tieteellisiä viljelystapoja käyttäen.
On kuitenkin semmoisiakin seutuja, joita on melkein mahdoton aivan kuiviksi saada. Tunnetuin tämmöisistä seuduista onSpreewaldBerliinin kaakkoisella puolella. Spree haarautuu tällä alueella monen moneksi pieneksi putaaksi, jotka jakavat maan saariin. Liike tapahtuu melkein yksinomaan veneillä, milloin pakkanen ei sillota tätä monimutkaista jokiverkkoa. Spreewaldin rämeissä on säilynyt meidän päiviimme saakka pieni jäännös vendien slaavilaisesta kansasta, joka näitä maita hallitsi, ennenkuin saksalainen uutisasutus keskiajan lopulla vähitellen valtasi maan.
Kankaineen, soineen, lakeuksineen, utuisine taivaanrantoineen nämä seudut tekisivät hyvinkin yksitoikkoisen vaikutuksen, ellei vainioitten, metsäin ja niittyjenkin vaihtelu virkistäisi silmää. Mieltä lisäksi kohottaa se maanparannuksen pyrintö ja huolellisuus, joka kaikkialla kohtaa kulkijaa ja joka ei halpojakaan paikkoja jätä hunningolle, vaan koettaa luonnon puutteetkin "parhaaksi kääntää."
Mutta ei Pohjois-Saksan alanko sentään ole kauttaaltaan näin karua, laajalta on parempiakin maita. Kuivatut lietemaat jokien rannoilla ovat hedelmällisimpiä, mitä koko Saksassa on. Baltisella maanselällä on seutuja, jotka ovat vanhastaan tunnetut viljavuudestaan, kutenUckermarkOderin länsipuolella, ynnä laajat alat Mecklenburgissa ja Holsteinissa, missä maankamara on hienoa, tuulen kantamaa löss-multaa, merkeliä ja makumultaa. Yhtä paljon kuin matkustaja vieroo Brandenburgin männikkönummia ja soita, yhtä vilkkaalla ihastuksella hän silmäilee niitä oivallisia viljelyksiä, jotka Lauenburgissa pukevat kummut ja laaksot rehevään sarkaryijyynsä, jättäen kuitenkin siellä täällä väliin vähän kivisemmän kummun, jyrkemmän rinteen, joko pyökkimetsän juhlallisten holvikaartojen tai voimallisten tammikkojen tyyssijoiksi. Laakson pohjalta ehkä hohtaa uhkuvain rantain välistä ihana järvi, joka pintaansa kuvastaa rauhaisan pikkukaupungin piirteitä, hyvin rakettuja voipia maalaistaloja, anteliasta viljavuutta ja vakaata viljelystä.
Weichsel.
Itä-Preussin vetevin joki on Weichsel. Oltuaan yläjuoksullaan kappaleen matkaa Itävalta-Unkarin ja Preussin rajana Weichsel mutkaa Puolan sisäosiin ja on tämän maan varsinainen valtasuoni. Oivallisena kulkuväylänä, samoin kuin suuri lisäjokensa Bugkin, Weichsel kuljettaa Danzigiin valtaavat määrät Puolan puutavaraa ja viljaa ja saksalaiset teollisuustavarat sitä pitkin palaavat takaisin sisämaahan. Noin viisikolmatta penikulmaa, neljännen osan koko pituudestaan, se juoksee Saksanmaan aluetta. Nelisen penikulmaa suustaan Weichsel haarautuu.Nogat, jonka rannalla on Saksalaisen ritarikunnan muinainen pääkaupunki Marienburg uljaine rakennuksineen, vie vettä Frisches Haffiin, mutta pääosa vedestä kulkee nykyään, rantadyynin murrettuaan, suoraa tietä Danzigin mutkaan. Tämän murtautumisen kautta on Danzig jäänyt syrjään valtaväylästä, mutta kun tämä mataluutensa ja hankalain hiekkamuodostuksiensa vuoksi on laivaliikkeelle epäsovelias, niin varsinainen liike edelleenkin poikkeaa Danzigin vanhaan hansasatamaan. Sinne ohjaavat suuret tukkilautat, sinne hatarasti kyhätyt lotjat, jotka kulkevat ainoan matkansa virran voimalla ja sitten määräpaikkaan saavuttuaan hajotetaan, sinne rautaiset kuorma-alukset hinaajineen, sinne upeat matkustajalaivat. Saksanmaa siten Weichselin ansiosta saa suuren osan Puolan kaupasta, mutta toiselta puolen tämä liike auttaa puolalaisen kansallisuuden taistelua saksalaistuttamista vastaan itäisissä rajamaakunnissa.
Weichselin suistamo, virran lietteistä mereen kasvanut, oli puolen vuosituhatta takaperin suurena suona aina siitä kohdasta, jossa Nogat päävirrasta eroo. Tämän rämeisen suistamon, "Werderin", kuivaaminen ja viljeleminen oli Saksalaisen ritarikunnan hyödyllisimpiä töitä. V. 1288 työ alettiin ja seitsemän vuoden kuluttua se oli suoritettu. Ensimäiset viljelijät tuotiin Hollannista, jonka asukkaat vanhastaan olivat tottuneet tämänkaltaiseen kamppailuun sekä merivettä että jokivesiä vastaan. Uutisasukkaat kaivoivat suomaan läpi ristiin rastiin ojia ja kanavia ja rakensivat tästä erinomaisen lihavasta maasta viljelysseudun, joka on Saksan hedelmällisimpiä.
Mutta vaikka tämä vilja-aitta onkin vedenalaisuudesta vallattu, niin täytyy asukkaitten yhä vieläkin olla alituisesti valmiina puolustamaan vallotustaan virtaa vastaan, joka keväisin uhkaa murtaa sulut ja uudelleen peittää anastetut maat. Weichselin kevättulvat ovat suupuolessa vaaralliset, koska lumi ja jää sulavat koko joukon aikaisemmin virran lähteillä kuin suupuolessa. Sen kautta ensimäinen tulvavesi ja latvaosan jäät suupuoleen saapuessaan kohtaavat kiinteän jääpeitteen, joka sulkee tien mereen. Virran poikki muodostuu jääpatoja, joitten takana vesi nopeaan kohoo, ja silloin ovat marshimaan tokeet vaarassa, asukkaat istuvat ahdistunein mielin huoneissaan ja odottavat, milloin vartijoilta saapuu kutsu tulla valleja suojelemaan, taikka ehkä tulva yllättää ja piirittää talot ja kylät. Talo, joka ei ole kumpuaan riittävän korkeaksi rakentanut, joutuu silloin auttamatta veden ja jäälohkareitten valtoihin. 1829 padot murtuivat 84 kohdasta ja koko Weichselin suistamo joutui veden alle. Myöhemminkin on sama uudistunut, saaden aikaan miljoonien ja kymmenien miljoonien vahingot.
Ainaisen tulvavaaran torjumiseksi kaivettiin Weichselille 1890-luvulla uusi laskuväylä mereen. Sen kautta on kevättulva nyt muuttunut paljon säyseämmäksi, eikä niin suurien vahingoitten uudistumisesta enää ole pelkoa.
Saman palveluksen kuin Weichsel Puolalle tekee liettualleNiemen, saksalaistenMemel. Sekin välittää suurta puutavaran ja maanviljelystuotteiden laskua, teollisuus- ja siirtomaatavarain nousua, ollen Grodnoon saakka laivoilla kuljettava. Joki laskee Kurisches Haffiin, mutta kun tämä lahti on niin matalaksi liettynyt, että suuremmat laivat eivät enää voi sitä kulkea, niin on Niemenin suu kanavalla yhdistetty Memelin kaupunkiin, josta meriliike alkaa. Siellä, maansa äärimäisessä sopukassa, saksalaiset tekevät naapurimaan kanssa suuria kauppoja ja tietysti hyötyvät tästä suuresta takamaasta vastaavassa määrässä.
Niemenin maisemia kukkuloineen, metsineen ja vanhoine paikkoineen kiitetään ylempää kauneiksi, mutta lähempänä suistamoaan tämäkin joki joutuu omalle rakentamalleen maalle, joka sen mukaan on alavaa ja ennen on ollut rämeistäkin. Mutta Niemeninkin suistamo on kauttaaltaan kuivattu ja siitä on saatu mitä parasta viljelysmaata.
Oder.
Oder alkaa Sudettien ja Karpattien välimailta synkkäin jalokuusien varjostamasta suosta. Pienoisesta purosta se nopeaan paisuu rajuksi vuorivirraksi, joka uhkaillen kohisee syvässä, itse kaivamassaan rotkolaaksossa. Mutta sen vuorimatka on lyhyt, pian laakso avartuu, joki juoksee alangolle ja alavia maita se sitten vaeltaa mereen saakka. Ratiborin luona se jo on niin tyyntynyt, että sitä voidaan kulkea melkoisilla aluksilla. Pensas- ja niittyrantain välitse juosten sen muodostelee umpisalmia ja lampia kahden puolen, niinkuin yleensäkin alankomaiden joet, jotka lenkoilevat paljon ja tuon tuostakin syövät poikki omia mutkiaan. Maaperä on täällä laihaa, paitsi lietemailla, viljelys vaivalloista, laihot niukat. Mutta sitä rikkaampaa on Ylä-Schlesiassa maan sisusta. Tuon tuostakin kohoo mäntymetsäin takaa sulatusuunien, sinkkitehtaitten, kivihiilikaivosten, tai rautavalimoitten korkeat piiput ja ainainen savu kiehtoo maisemaa. Rannalla veturi, virralla hinaaja puskutellen vetää näitä aarteita alamaihin, ja liikettä vilkastuttaa puolalainen lautturijoukko, joka vankasti kootulla lautallaan laskee ylämaiden metsätavaroita puumarkkinoille.
Mutta Oderin rauhallisuus on petollista. Vaikka joki itse kulkeekin alavia maita, niin seurailee sitä kuitenkin vasemmalla puolella pitkät matkat Sudettien korkea sininen vuorijono, joka on Saksanmaan sateisimpia. Oder saa sieltä useita tuittupäisiä lisäjokia,Neissen, Katzbachin, Boberin, muita mainitsematta, ja milloin vuorimaassa lumi äkkiä sulaa, taikka sattuu valtavia rankkasateita, silloin nämä nopeaan paisuvat ja syytävät päävirtaan niin ahtaen vettä, että sävyisästä Oderista äkkiä tulee Saksanmaan vaarallisin joki.
Kun Breslau monine tornineen on taakse jäänyt, niin käyvät rannat niin mataliksi, että asukkaitten on tuon tuostakin täytynyt rakentaa patoja viljamaitten suojaksi. Näillä seuduin Oder puolen vuosisataa takaperin hävitti tulvallaan noin 40 miljoonan markan edestä omaisuutta.
Katkaistuaan eteläisen maanselän, jota korkeammat hiekka- ja savikkotörmät osottavat, Oder jälleen tulee väljemmille maille, joilla vain siellä täällä korkeampi mäki tai maanaalto sitä lähestyy. Grünebergin kohdalla näemme moisella mäellä kummaksemme reheviä viinitarhoja. Tämä paikka on merkillinen siitä, että se nykyään on pohjoisin kohta maan päällä, missä viiniköynnöstä menestyksellä viljellään.
Saatuaan viimeisen Riesengebirgestä tulevan syrjäjokensa Oder kohtaa poikkilaakson, jonka pohjaa kulkee kanava Spreehen, ja tämä Berliiniin vievä valtatie saa suurimman osan virran liikkeestä.
Siltakohtana tärkeän Frankfurtin taakseen jätettyään Oder joutuu korkeilla padoilla suojelluille lietemaille (Oderbruch), jotka vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla olivat laajana asumattomana suona. Fredrik Suuren toimesta nämä seudut kuivattiin. Työn suuruutta todistaa mainitun kuninkaan lause, että hän oli tässä rauhallisilla keinoilla vallottanut kokonaisen maakunnan.
Nykyään ovat nämä seudut parhaita viljelysmaita. Täällä kohoo varsinkin viinapolttimoitten piippuja taajassa, tärkkelys- ja sokeritehtaitten niinikään. Oderin jaWarthen, Saksan puolalaisten valtajoen, yhtymäpaikkaa vartioi Kustrinin linnotus.
Oderin vaihtelevimmat maisemat ovat Pommerissa, kussa joki suuntaansa muuttaen katkaisee Baltisen maanselän. Stettinin ohi virrattuaan se purkaa vetensäOder-haffiin, jonkaUsedomjaWollinnimiset saaret erottavat Itämerestä. Nämä saaret, joihin Kustaa Adolf astui maihin kolmenkymmenen vuoden sotaa alkaessaan, ovat syntyneet osaksi Oderin tuomista, osaksi meren aaltojen ja merivirran kasaamista lietteistä. Täällä tarun mukaan lepää haffin aaltojen alla Vinetan vanha kaupunki, joka muka yhdennellätoista vuosisadalla mereen sortui. Kalastajat kertovat tyynellä ilmalla näkevänsä pohjassa katuja ja raunioita, mutta myöhemmät tutkimukset ovat osottaneet, että nämä näyt ovatkin olleet vain vedenalaisia särkkiä ja louhikoita. Vineta lienee kuin lieneekin mielikuvituksen luoma.
Elbe, Saksin Sveitsi.
Elben lähteet ovat Riesengebirgen alati vetisillä tunturiniityillä, saman vuorijonon luoteisessa päässä, jonka kaakkoisesta päästä Oder lähtee vuoriston toiselle puolelle. Elbe sen vuoksi juokseekin alkumatkansa Böhmissä, kooten sen maan kaikki vedet, lukuiset Sudeteilta laskevat vuorivirrat, Moldaun, joka yhtymäpaikalla on leveämpi kuin Elbe onkaan, ynnä Egerin. Elbe sen vuoksi on jo voimistunut melkoiseksi kymeksi, kun se vuoriston läpi murtauduttuaan saapuu Pohjois-Saksan alangolle.
Elbe on murtanut vuoriston heikoimmasta kohdasta, s.o. sen matalanlaisen hiekkakivikynnyksen, joka yhdistää Erzgebirgen ja Riesengebirgen. Uomansa on se murtanut niin syvälle, että laivat esteettömästi voivat tämänkin solan nousta, vaikka virta onkin kova. Murtolaakso on Saksan kuuluimpia matkailijamaisemia, paljon mainittu "Saksin Sveitsi".
Hiekkakiviylänkö on nimittäin syöpynyt aivan kohtisuoraan alaspäin, missä juokseva vesi on päässyt sitä uurtamaan. Siten on Elben kahden puolen syntynyt äkkijyrkät vuorenseinämät, joita poikkirotkot tuon tuostakin katkaisevat, jopa toisin paikoin erottavat valtaviksi äkkijyrkiksi patsaiksi. Virralta nähden ja rannoilta nämä kalliot ovat ylen romantiset ja tunnelmarikkaat, mutta jos jonkun poikkirotkon pohjaa kohoamme vuorensyrjän päälle, niin huomaammekin olevamme yksitoikkoisella ylängöllä, jota mäntymetsät ja karunlaiset viljamaat keskenään jakelevat.
Ken siis tahtoo "Saksin Sveitsin" maisemain viehätystä nauttia, pysyy Elben rannoilla. Mutta siellä tuskin löytyykään ainoatakaan kallionpolvea, ainoatakaan rotkonpohjaa, jota eivät matkailijain anturat olisi kuluttaneet polulle. Jopa kaikkein äkkijyrkimmät kallionseinätkin, joihin luulisi olevan mahdotonta ihmisneuvoin kiivetä, on koeteltu ja kavuttu. Tänne nimittäin saapuvat Saksin kaupungeista "alppikiipeilijäklubit" harjottelemaan itseään suurempiin tehtäviin, ja vaikkeivät nämä vuoret olekaan hyvin korkeita, niin on niillä kuitenkin löydetty monta "kiipijäreittiä", jotka kyllä kysyvät sekä rohkeutta että huimauksesta vapaata päätä, ja joille olisikin mahdoton päästä muuta kuin joukolla ja kaikilla vuorikiipeilijäin apuneuvoilla. Nämä nuoret urheilijat ovat ensimäisinä nousseet muutamille kallionpatsaille, joilla tuskin lienee ketään ennen käynyt, ellei joskus entisinä vainoaikoina.
Moisen 222 metriä korkean vuoren päällä on Königsteinin linna, joka vartioi Elben laaksoa. Rikkirevitympi, ikäänkuin ryhmä rauniopatsaita onBastei, jonka ulos pistävästä, korkeasta "saarnastuolista" näitten omituisten maisemain koko runollinen piiri näkyy.
Avautuvat sitten Saksin aaltoilevat kentät. Savisena, vuolaana Elbe virtaa loistavan, taiteellisen Dresdenin läpi ja halkoilee sitten lakeuksia, joilla niin usein on taisteltu verisiä taisteluita ja ratkaistu, ei ainoastaan Saksan maitten, vaan joskus koko maanosammekin. kohtalo.MuldejaSaaletuovat vasemmalta Erzgebirgen, Fichtelgebirgen ja Thüringin vesiä.Haveltaas ja sen syrjäjokiSpreekeräävät liikavesiä siitä, lakeasta matalajärvisestä laaksosta, joka jatkaen Oderin yläjuoksun suuntaa yhtyy Elbeen sillä kohdalla, mistä tämä joki, pitkän matkaa pohjoista kohti virrattuaan, uudelleen kääntyy luoteeseen, laakson suuntaan.
Sitä ennen on Elbe kuitenkin tehnyt länttä kohti pitkän mutkan, jonka partailla moni nuori suomalainen opinetsijä on aikoinaan astellut. Tämän mutkan varrella on nimittäin kaksi uskonpuhdistuksen historiasta kuuluisaa paikkaa, Wittenberg ja Magdeburg. Jos näillä seuduin kuljemme joen poikki itärannalta länsirannalle — Flämingin ylänköä onkin liike kulkenut ikivanhoista ajoista, koska maat sen kahden puolen olivat rämeitä — niin huomaamme, miten Elbe on ikäänkuin maanlaatujen raja. Vasemmalla rannalla seurailee virtaa kaistale lihavaa, mustaa multaa rehevine niittyineen ja viljavine peltoineen, kuuluisa Magdeburgin lakeus (Magdeburger Börde). Mutta oikealla rannalla on hietikko vallitsevana maanlaatuna. Siellä on laajoja karuja kankaita ja näiden lomassa suota. Elben rannassa vain on itäiselläkin puolella lihavaa alavaa lietemaata.
Elben rannat käyvät loppumatkalla yhä matalammiksi; ainoastaan parissa paikassa lähestyy virtaa korkeampi maa, ja niissä onkin ikivanhain siltapaikkain tilalla kaupunkeja. Vielä enemmän kuin 150 kilometrin päässä virran suusta tulee vastaamme valtameren tuntu, vuorovesien liike. Kahden puolen jokea leviävät tulvamaat eli jokimarshit yhä leveämmiksi, vasemmalla rannallaAltes Land, "vanha maa", joka ennen muita rämeestä kuivattiin, nykyään kuulu satoisesta hedelmäviljelyksestään,KedingenjaHadelnkauempana meren hengessä, oikealla rannalla taas Holsteinin ylistetyt marshit. Hampurin kohdalla Elbe jakautuu moneen haaraan ja korkea maa ulottuu lyhyellä matkalla aivan virtaan kiinni. Tämä paikka oli vanhastaan mukava ylimenopaikka ja siinä syy, miksi Hampurin tilalle alkuaan kaupunki syntyi. Toinen ja vielä tärkeämpi syy oli se, että suurimmat laivat pääsivät vuoksivedellä siihen saakka nousemaan.
Hampurin alapuolella Elbe yhä enemmän leviää, niin ettei lopulta rantoja näy. Vesi on sameata ja savista. Kohdatessaan suolaisen meriveden, jota nousuveden synnyttämä virtaus kahdesti vuorokaudessa kuljettaa sisämaahan, multahiukkaset painuvat pohjaan lietteeksi ja muodostavat särkkiä, jotka aallokon ja virtauksen vaikutuksesta lakkaamatta muuttavat paikkaansa. Uupumatta täytyy sen vuoksi ruoppauskoneitten olla työssä väyliä auki pitääkseen. Lukemattomat eriväriset ankkuroidut tynnörit, majakkalaivat, vilkkumajakat, laivamerkit ja väylävalot johtavat laivoja mereltä Hampurin satamaan yöllä ja päivällä.
Mutta tässäpä yhtyykin meriliikkeeseen sisämaan vesiväylä, joka haarautuu kautta koko Pohjois-Saksaan ja ulottuu syvälle Böhmiin saakka.
Itämeren ranta.
Jos kartasta katselemme Itämeren etelä-rannikkoa, niin näyttää se alkuaan olleen paljon epätasaisempi, täynnään niemiä ja lahtia, joiden nenätse ja suitse taitava käsi on piirtänyt uuden sulavan rantaviivan. Monessa paikassa entiset lahdet vielä näkyvät järvinä tämän rantaviivan takana. Niin tosiaan onkin tapahtunut, ja taiteilija, joka on tämän "möljäystyön" suorittanut, on se samainen meri, jonka täytyy kylkiään kahnata noihin rantoihin.
Kun ranta on pitkältä matalaa, niin aaltojen on helppo liikutella pohjassa olevia aineita ja pienempiä kiviäkin. Vähitellen ne vierittelevät näitä aineita yhä lähemmä rantaa ja kovilla myrskyillä vihdoin hyökyaallot nakkelevat niitä kauas kuivalle maalle. Mutta semmoisissa paikoissa, missä vesi on niin matalaa, että aallot murtuvat, jo ennenkuin rantaan ennättävätkään, muodostuu kauemmaksi mereen riutta, joka kohoomistaan kohoo ja vihdoin erottaa mutkia ja lahtia rantajärviksi eli laguneiksi. Mecklenburgin, Pommerin ja molempien Preussien rannat ovat täynnään semmoisia muodostuksia. Riuttain ja särkkien syntymistä edistää vielä merivirta, joka Itämeren etelärannalla enimmäkseen kulkee vallitsevan tuulensuunnan mukaan lännestä itään. Missä meressä on runsaasti hiekkaa, sitä kohoomistaan kohoo kuivalle maalle ja tuuli kasailee sitä korkeiksi nietoksiksi elidyyneiksi. Itämeren rannalla, missä vedenpinta ei vuorovesien vaikutuksesta sanottavasti vaihtele ja pehmeätkin rantamuodostukset kestävät meren hyökkäykset, dyynit ovat viljelyksen vihollisia. Mutta Pohjanmeren rannalla ne sitä vastoin monessa kohden auttavat asukkaita suojelemaan lihavia vesijättöjään, "marshimaitaan", meren hyökkäyksiä vastaan nousuveden aikana.
Nämä voimat yhdessä ovat muodostaneet Pohjois-Saksan rannalle ennen mainituthaff-lahdelmat, joita kapeat särkät erottavat avomerestä. Paitsi entisiä näyttää tällä rannikolla paraillaan olevan uusiakin haffeja tekeillä. Länsi-Preussin pohjoisimmasta nokasta kasvaa mereen kasvamistaan kieleke, joka uhkaa lopulta sulkea Weichselin suun ja erottaa Danzigin mutkan avomerestä. Mutta kun särkän kärjessä on kokonaista viisikymmentä metriä vettä, niin edistyy kasvaminen hyvin hitaasti, ellei se ehkä ole jo seisahtunutkin. Rügenissä ovat samanlaiset muodostukset sitoneet yhteen ryhmän kallioita, jotka ennen olivat hajanaisena saaristona.
Rügen
Viivähtäkäämme vähän kauemminRügenissä, tuossa mereen ulkonevassa melkoisessa saaressa, joka luontonsa ja muistojensa vuoksi on niin suosittu käyntipaikka. Rügenin rannat ovat kauneimpia maisemia, mitä Itämeren ääriltä löytyy.
Matalasta rantamerestä kohoo Rügenkin. Etäämpää mereltä katsoen se näyttää kokonaiselta saaristolta, ulapalle kun näkyvät vain kukkulat, mutta ei ensinkään matalia kannaksia, jotka niitä yhdistävät. Saaristo se epäilemättä onkin ollut'. Maattumat ovat aikain kuluessa liittäneet saaret yhteen, jotta on syntynyt yhtenäinen, mutta harvinaisen runsaasti jäsennelty, lahdekas maa. Matalat, myöhemmin muodostuneet kannakset eivät ole sen korkeampia, kuin että Rügen uudelleen hajoisi saaristoksi, jos meren pinta kohoisi viisikään metriä.
Rügen on kauttaaltaan erittäin hedelmällistä. Rehottavat laihot, vehmaat niityt, tuoksuvat lehdot ja rauhaiset pyökkimetsät virittävät vaeltajassa sointuisia mielialoja. Mutta Arkonan ja Stubenkammerin kallioilla, vendien vanhain linnain ja uhripaikkain pohjilla, meren laajan pinnan näkyvissä ne syventyvät semmoiseksi juhlalliseksi tunteeksi, jota suurenmoinen rantamaisema mielessä virittää.
Rügeniäkin kattavat samanlaiset irtaimet, suurien ja pienien paasien sekaiset maalajit, kuin Pohjois-Saksaa yleensä, mutta rannalla astuu monessa kohden näkyviin saaren peruskalliokin, valkoinen liitukivi, ja tämä korkeiksi jyrkänteiksi lohkeilleena muodostaa saaren kuuluimmat maisemat. Semmoinen muodostus onStubenkammer, saaren koillisin niemi, jota lukemattomat matkailijat läheltä ja kaukaa saapuvat ihailemaan. Jyrkänteet, uljaat pyökkimetsät ja varsinkin meren aava näköala vaikuttavat tällä paikalla voimallisesti katsojan mieleen. "Seisomme tämän ihanan saaren kauneimmalla kohdalla", lausuu eräs saksalainen kirjailija. "Luonto on tähän yhdistänyt kaikki, mikä voi ihmisen rinnassa herättää ylevimmän ihailun tunteita. Yllämme vanhain, mahtavain pyökkien muodostama lehväkatto, jota holvikaariksi yhtyvät oksat kannattavat, edessämme melkein äkkijyrkästi mereen suistuva, 125 metriä korkea liitujyrkänne ja syvällä jalkain alla Itämeren sininen, silmän siintämättömiin leviävä ulappa, aallot, jotka vuosituhansia ovat hyökänneet näitä kallioita vastaan, voimatta niitä sortaa. Korkein mereen pistävä niemeke on Königstuhl (kuninkaantuoli), joka luultavasti sai nimensä jo niinä aikoina, jolloin Tanskan kuningas Waldemar, vendit voitettuaan, asettui Stubenkammerin vendiläiseen linnaan asumaan. Mutta ken lieneekin antanut nimen, kuninkaallinen on täältä näköala yli rannattoman meren, sanomattoman ihana, kun aamulla aikaisin aurinko kohoo itäiselle taivaanrannalle ja ulapalle valuu ihmeellisiä, tummasta violetista leimuavaan tulipunaiseen vaihtelevia värivivahduksia, ennenkuin vielä auringonsäteet ovat meitä kohdanneetkaan. Auringonnousu Stubenkammerissa on ylevimpiä luonnonnautinnoita. Teräväsärmäiset, rotkoiset liitukalliot hohtavat alussa ikäänkuin sula kulta, mutta vaalenevat yhä valkoisemmiksi, kuta korkeammalle kohoo aurinko. Vasta kun sen kirkas valo on rotkojen syvyydestä karkottanut viimeiset varjot, tajuamme täysin tämän revityn kallioseinän mahtavuuden. Kun siellä seisomme ja merelle katselemme, niin olemme samalla tuntevinamme, ikäänkuin tumman pyökkimetsän siimeksestä kohoisivat vanhain jumalten haamut."
Saksalaiset ovat tosiaan tällä saarella, samoin kuin koko Pohjois-Saksassakin, verraten myöhäisen ajan tulokkaita. Pakanalliset vendit hallitsivat Rügenissä, samoinkuin mantereitakin, rakentaen näille kallioille linnojaan ja temppeleitään, tehden täältä sotaretkiä monelle taholle. Tanskalainen kuningas kukisti heidän valtansa ja vasta häneltä saksalaiset saaren anastivat.
Ei siis kumma, että Rügenissä monet tarinat liittyvät noihin entisiin asukkaihin ja heidän pakanallisiin menoihinsa. Vendit itse ovat, toisin kuin mannermaalla muutamissa kohdin, jo ammoin sukupuuttoon kuolleet ja ainoastaan suurimmat, kummallisimmat kulkuripaadet tarinoineen säilyttävät täällä nykyään heidän pelättyä nimeään. Paikannimistä on puolet vendiläisiä, mutta jo viidennellätoista vuosisadalla Rügen oli niin kauttaaltaan saksalaistunut, että ainoastaan ani harvan vanhuksen kerrotaan silloin enää osanneen vendien kieltä.
Rannikko Rügenistä itäänpäin on enimmäkseen lakeata ja autiotakin, mutta länteenpäin siirtyessämme tapaamme piankin, etenkin Holsteinissa ja Slesvigissä, toisenlaisia maisemia. Näemme siellä herttaisia, valoisia, vaikk'ei aivan korkeita kukkulaseutuja, ja näitten välille pistää maan sisälle pitkiä vuonoja, "föhrdejä", joissa aina perukkaan saakka on selvää, syvää vettä. Haffeissa voidaan ainoastaan vaivalla ylläpitää jonkinlaisia väyliä — niiden syvyys vaihtelee 3 ja 5 metrin välillä — mutta näissä vuonoissa on puhtaat väylät suurimmillekin aluksille. Syrjäinen asema vain vaikuttaa, ettei laivaliike niistä hyödy vastaavassa määrässä. Mutta etevimmän sotasatamansa on Saksa sijottanut tänne, Kielin vuonon pohjaan, koska valtakunnan rannoilla ei ole muualla yhtä selvää ja suojaista vettä.
Elben länsipuolella saavumme maisemiin, jotka melkoisesti eroovat edellä kuvatuista. Maa on lakeampaa ja osasta vielä karumpaa. Tapaamme siellä Saksanmaan kaikkein hedelmättömimmät seudut, Lüneburgin melkein alastoman nummen ja Emsin ja Weserin väliset autiot kohosuot eli "moorit". Mutta näitä autioita sisämaita, joita yhteisellä nimellä sanotaangeestiksi, paartaa kapea rantakaistale, joka suureksi osaksi on mereltä vallotettu ja nyt on kaikkein lihavinta niittyä ja viljelysmaata. Näitä viljavia rantamaita sanotaan "marsheiksi". Marshien edustalla on kaistale rantavettä, jota ei kunnolla voi sanoa mereksi eikä maaksi, sillä nousuveden aikana se on veden peittämänä, mutta pakoveden aikana enimmäkseen kuivilla. Tätä vyöhykettä sanotaan "wattimereksi". Sen ulkopuolella vihdoin on pitkä jono saaria,Friisien saaret, jotka alkavat Alankomaista ja juoksevat melkein yhtä suuntaa rannan kanssa aina Jyllannin reunaan saakka.
Tuskin on Europassa toista rantaa, jolla olisi niin draamallinen ja osasta traagillinenkin historia, kuin tällä tuottavalla, mutta vaaranalaisella rannikolla. Vuosisatoja, ehkäpä vuosituhansia on siinä käyty sitkeätä taistelua ihmisen ja meren välillä. Alati väijyvä meri on pyrkinyt myrskyillä ja tulvavuoksilla repimään löyhistä lietekerroksista muodostunutta rantaa, ihminen taas on ponnistanut kaikki voimansa suojellakseen sen satoisia kenttiä ja vallatakseen yhä uusiakin. Vuoroin on meri, vuoroin ihminen ollut voitolla. Kalliilla hinnalla ostettu kokemus näyttää vihdoin opettaneen ihmisen sillä tavalla hallitsemaan luonnonvoimia, että vallotukset ovat taatut, ja että mereltä ehkä vielä voidaan riistää takaisin nekin alueet, mitä se puolen vuosituhatta takaperin anasti ja purki.
Geestin vallottaminen käy hitaammin, mutta varmemmin. Ennen on sekin kasvanut edes metsiä, mutta kun metsät kuluneina vuosisatoina hävitettiin polttopuiksi ja laiva-aineiksi, niin pääsivät Pohjameren ankarat tuulet puhaltamaan pois mullan ja kaivamaan hiekat esille, eikä ole sen koommin uutta metsää kohonnut. Mutta järjestelmällisellä työllä aiotaan geestimaatkin uudelleen metsittää ja saattaa viljelykseen.
Suurin yhtenäinen alue näistä geestimaista onLüneburgin nummi, joka käsittää enimmän osan Elben ja Weserin välisestä maasta.
Lüneburgin nummi.
Saksalainen lauseparsi sanoo, että kun Luoja valmista työtään katseli ja näki kaikki hyväksi, niin sattui hänen peukalonsa sillä haavaa olemaan Lüneburgin nummen päällä, eikä hän sen vuoksi huomannutkaan, miten paljaaksi tämä seutu oli jäänyt. Kasku ei kuitenkaan voi olla hyvinkään vanha, sillä ei ole aivan pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin tällä 10,000 neliökilometrin laajuisella autiomaalla kasvoi komeat tammimetsät. Kun tammikot hakattiin pois laivaksiksi ja Pohjanmeren tuimat puhurit pääsivät esteettä temmeltämään tällä ylävällä maalla, niin entis'aikain kuluessa karttunut makumulta puhalsi pois ja jäljelle jäi nykyinen alaston hiekkanummi. Silmän siintämättömiin leviää loivin aalloin kohoileva kanerva-aavikko, jota ainoastaan valtatiet istutettuine koivukujineen siellä täällä katkaisevat. Toisin paikoin ei menesty edes kanerva, vaan matalat nälkäruohot, jäkälät ja sammal ovat maakamaran ainoa köyhä peite.
Kilven tavoin kumpuaa nummi Elben matalilta rannoilta. Toisin paikoin se hyvin jyrkästi eroo hedelmällisistä ympäristöistään, toisin paikoin on lomassa kaistale välimaata, jossa maisema asteettain muuttuu. Jos kuumana kesäpäivänä satumme nummelle, niin saamme kulkea penikulmittain polttavia maanteitä tapaamatta ainoatakaan kunnollista vesipaikkaa tai ihmisasuntoa. Ilma väreilee kuumuuttaan, etäällä taivaanrannalla auteret yhtyvät väikkyviksi kuviksi. Suotta etsii vaeltaja juoksevaa puroa, raikasta lähdettä, joista Saksassa ei ole muualla puutetta. Jonkun kuivaneen lätäkön pohja vain haisevine vesineen ilkkuu hänen janoaan. Toisin paikoin näyttää tulevan vaihteeksi tuoreempikin kohta, mutta se onkin paljasta kohosuota, jonka näennäinen vehmaus on pettävä harhakuva. Tuolta vihdoin kuuluu kellon kilinää ja lähemmä saavuttuaan matkamies huomaa melkoisen lauman pieniä, mustanharmaita, karkeavillaisia lampaita, jotka ovatkin nummen varsinaiset eläjät, ainoat laatuaan koko Saksassa. Sukkaa kutoen paimen kaitsee karjaansa, vikkelät koirat apunaan. Paimen onkin ainoa ihminen, mitä nummen etäisemmissä osissa tapaa. Mutta siitä huolimatta vaeltaja jonkun ajan oleskeltuaan tuntee nummen omituisesti viehättävän itseään. Suotta eivät siitä runoilijat ole laulaneet. Eikä täällä sentään ole niin perin yksinäistäkään, kun vähän tarkemmin ympäristöä katselemme. Nummella on kylläkin vilkas eläinmaailmansa. Tuolla kohoo ilmaan kangasleivo, laulaakseen iloista liverrystään, tuolla vilkkaat viheriäiset liskot nopeaan juoksentelevat kanervikossa, taikka vilisee paljaalla hietikolla kirjavia kovakuoriaisia. Nummella on omat, kauniit perhonsa, milloin taivaansiniset, milloin veripunaiset väriltään. Mutta ylinnä kaikista häärivät monenlaiset mehiläiset, kooten ainaisella kiireellä kanervakukkien tuoksuvaa mettä. Elokuussa rannaton nummi onkin yhtenä rusottavana kukkamerenä ja silloin on mehiläisillä työtä. Keskelle tätä pienoiselämää ja suuren luonnon rauhaa ajaa äkkiä pikajuna, liitäen suurella pauhinalla nummen poikki, ikäänkuin ilmestys toisesta maailmasta. Mutta ainoastaan hetkeksi se rikkoo maiseman tunnelman, pian se on kuin ukonnuoli kadonnut etäisyyteen ja äkkinäköä muistuttaa pian vain pölypilvi, joka kimmeltäen häälyy junavihurin häiritsemän ratapenkeren päällä.
Mutta on tällä yksitoikkoisella paljaalla alueella toisin paikoin tuoreempiakin kohtia. Missä on vähänkin puroa tai lähdettä, käytetään vesi tarkkaan kuin kahvikupilla mitaten pienien niittyjen ja viljelyksien kastelemiseen. Veden niukkuus on opettanut nummen asukkaat erinomaisen taitaviksi maata keinotekoisesti kastelemaan, ja sen vuoksi täältä kutsutaankin mestareita sekä Saksaan että ulkomaillekin, etenkin pohjoismaihin, milloin on semmoisia töitä suoritettava. Nummen reunoilla ovat kyläkuntien metsät, jotka niille takaavat verraten huolettoman toimeentulon. Mutta tärkein elinkeino on lammashoito. Lampaat ovat nummen asukkaille melkein yhtä tärkeitä, kuin lappalaiselle poro, taikka marshin asukkaille lehmäkarjat. Lammashoidon ohella on mehiläishoito tärkeä. Kanervahunajasta saadaankin melkein puolta parempi hinta, kuin muusta hunajasta. Jo roomalaisten aikana se oli maineessa. Keväällä mehiläiset saavat tyytyä räätikäsmaihin, räätikkään kukittua tatarvainioihin —- tatar on nummen tärkein vilja — ja heinäkuussa ne vihdoin pääsevät nummelle ja saavat olla siellä omissa hoteissaan, kunnes ovat pesänsä hunajaa täyteen keränneet. Tatarta viljellään perin yksinkertaisella tavalla. Kanervikko poltetaan ja kynnetään sitten maan sisään, jonka jälkeen kynnökseen kylvetään tatar. Muuta hoitoa se ei kaipaa antaakseen runsaan sadon.
Mutta näistä elinkeinoista huolimatta nummen tuottavaisuus on niin pieni, että metsänhoito tällä laajalla alueella kannattaa nelin viisin kerroin paremmin. Tasaisesti metsä sen vuoksi eteneekin nummelle joka taholta, sekä hallituksen, että yksityisten toimesta, eikä kauaa kulune, ennenkuin petäjä näillä mailla humisee.
Autiota, vaikkei yhtä karua kuin Lüneburgin nummi, on geesti Elben pohjoispuolellakin Holsteinissa ja Slesvigissä. Entisistä metsistä ei laajoilla aloilla ole mitään jäljellä, hietakentät ja kanervakankaat jakavat maan. Vasta itäisemmissä osissa on viljavampia seutuja. Ankara Pohjanmereltä puhaltava luodetuuli vaikeuttaa uuden metsän kasvatusta. Metsät, lehdot, hedelmäpuistot, mitä vain tielle sattuu, se puhaltaa repaleiksi, kylvää hietaa niityille ja pelloille, ei päästä mitään kasvamaan, mihin se vain sopii täydellä voimallaan puhaltamaan. Mutta järjestelmällisen menettelyn kautta vallottaa ihminen näitäkin seutuja uudelleen kasvulle ja viljelykselle.
Pohjanmeren marshit.
Näille karuille ja kolkoille sisämaan seuduille ovat Pohjanmeren varsinaiset rannikot, "marshit", erinomaisen vaikuttava ja virkistävä vastakohta. Toisin paikoin molempien maanlaatujen raja on aivan jyrkkä. Astuessamme geestin nummilta ja hietakentiltä marshille tulemme seutuun, jossa maa, ikäänkuin täyteen katettu pöytä, uhkuu luonnon parhaita antimia.
Marsheja erotetaan kaksi lajia,jokimarshitjamerimarshit.
Jokimarshit, jommoisia on varsinkin Elben alajuoksun varrella — Elbe on aikain kuluessa täyttänyt pitkän leveänlaisen merenlahden — ovat selvään syntyneet jokien kuljettamasta lietteestä. Saksanmaan joet virtaavat enimmäkseen niin pehmoisella kalliopohjalla, että vesi siitä helposti irrottaa suuret määrät kalkkia, savea ja hiekkaa. Lisäksi ne kuljettavat mukanaan runsaasti kaikenlaisten elimistöjen jäännöksiä. Niin ovat merenlahdelmat vähitellen täyttyneet. Missä tulvavesi pääsee vesijätöille leviämään, siellä se vielä kohottaa rakentamiaan maita näillä jätteillä.
Paljon laajemmat ja hedelmällisemmät ovat kuitenkin ne marshit, jotka Pohjanmeren rantoja paartavat. Ne ovat monimutkaisemman luonnonrakennustyön tuloksia, kuin jokimarshit.
Hienoin liete, jonka virrat kuljettavat mereen saakka, laskeutuu herkemmin pohjaan suolaisessa kuin suolattomassa vedessä. Sen vuoksi jokien suistamoon kerrostuu lietettä lietteen päälle, kunnes tämä kerrostuma kasvaa vedenpintaan saakka. Mutta lisäksi suolaisen ja suolattoman veden sekaantumisaloilla tapahtuukemiallisia muutoksia, jotka saavat veteen liuenneita kivennäisaineita saostumaan ja pohjaan laskemaan. Rannikkovedet, missä suolainen ja suolaton vesi sekaantuvat, ovat sen vuoksi ikäänkuin suunnattomia kemiallisia työpajoja, joissa uutta lietemaata valmistuu.
Moisessa sekavedessä (Brackwasser) — sekavedeksi voimme sitä nimittää siitäkin syystä, että se harvoin on selkeätä, vaikk'ei tuuli olisikaan pohjaa myllertänyt — kuolee alatiäärettömät joukot pieniä likoeläimiä, joita sekä suolainen merivesi, että suolaton jokivesi on täynnään. Sekavesi on nimittäin epäterveellistä sekä suolaisen, että suolattoman veden likoeläimille, jonka vuoksi kummatkin siinä heittävät henkensä. Nämä pienet eläimet lannottavat maata sekä elimillään, että kalkista tai piikivestä muodostuneilla kuorillaan. Toisinaan voi puolet lietemaan koko aineesta olla pienien likoeläimien ruumiita. Siinä selitys, miksi marshit varsinkin virtain suistamoiden kahden puolen ovat niin erinomaisen hedelmälliset ja kuivattuina kasvattavat niin hämmästyttävän runsaita heinä- ja viljasatoja.
Semmoisissa paikoissa, missä virta laskee verraten tyveneen ja matalaan mereen, kasvaa suistamo ulospäin, muodostaen mereen deltan. Mutta Pohjanmeri, joka on maapallon myrskyisimpiä meriä, ei ole päästänyt Elbeä, Weseriä eikä Emsiä kasvattamaan suistamoaan rantaviivaa ulommaksi, vaan aallot anastavat lietteet sitä myöden, kuin virta niitä mereen purkaa, ja hajottelevat niitä pitkin rannikkoa.
Näin ovat syntyneet marshit, näin myös "wattimeri", joka nousuvedellä on aaltojen peitossa, pakovedellä taas suureksi osaksi kuivana.
Hyvin aikaiseen ihminen näyttää huomanneen näitten rannikkomaitten erinomaisen hedelmällisyyden ja asettuneen niihin asumaan. Ja aikaiseen hän varmaan ryhtyi niitä suojelemaan rakennusmestarin omia vihanpurkauksia vastaan. Meri, joka ne oli pykäillyt, pyrki niitä myös kovien myrskyjen sattuessa hävittämään, hollannissa kehittyi ensiksi patorakennustaito. Sieltä se levisi Luoteis-Saksan marshimaille.
Jos nousuveden aikana maan puolelta lähestymme marshimaan reunaa, niin kohoo eteemme sisäpuolelta jotenkin jyrkkä valli, joka on viittä, jopa kymmentäkin metriä korkea. Kammon sekainen tunne valtaa ensikertalaisen mielen, kun hän padon juurelle päästyään kuulee aaltojen ulkopuolella kuohuvan päänsä päällä ja hyökkäävän patoa vastaan. Kun hän on padon päälle noussut, niin silmää kohtaa suurenmoinen näkö. Meren ja yhtä tasaisen marskin reunaa pitkin juoksee kummallekin puolelle pato silmän siintämättömiin. Kymmeniä kilometrejä näemme aaltojen hyökyvän tätä suurenmoista lumotusta vastaan. Alavia heinä- ja viljamaita risteilevät ojat ja kanavat, joita vähä väliä juoksee padossa oleviin sulkuportteihin. Pelto pellon vieressä, niitty niityn laidassa ja laitumilla upeat hevoslaumat, lihavat lehmikarjat, lukemattomat lammaslaumat näiden vahvain varustusten turvissa. Mutta jos odotamme veden laskemista, niin kohtaa meitä meren puolella toinen näky. Padon juurella alkaa maa kuivaa, vesi virtaa nopeaan ulospäin, yhä edemmä väistyy meren hohtava pinta, kunnes sen sijalla lopulta on kihisevä märkä pohja simpukkariuttoineen ja savikoineen. Lokkia, meripääskyjä, hyyppiä ja muita merilintuja saapuu tuhansittain joka taholta ahmimaan herkkuja, joita meri on jättänyt runsaasti katetulle pöydälleen — kaloja, äyriäisiä, meritähtiä, simpukoita, ostereita ja veteisen monenlaista muuta makukarjaa. Padon jykevät portit aukenevat itsestään ja kanavista alkaa vesi, kussa omin voimin, kussa tuulimyllyjen käyttämäin pumppulaitosten voimalla virrata mereen. Mutta nousuveden palatessa portit taas jyskien itsestään sulkeutuvat ja aallot hyökyvät yhä lähemmäksi vallitusta. Milloin tavallista korkeampi tulvavuoksi sattuu, silloin on heikoilla paikoilla vaara tarjona ja kylistä hälyytetään ihmiset linnan valleille vartioimaan, kuni sodassa ainakin on tapahtunut, että hirmuöinä asukkaat ovat maanneet kasoissa valleillaan, estääkseen jotakuta matalaa kohtaa murtumasta; hyvin tietäen, että jos meri alkuun pääsee, niin aukko nopeaan repeää suuremmaksi ja tuota pikaa pellot ja talot hautaantuvat veden alle. Entisten vuosisatain historia tietää kertoa tulvaonnettomuuksista, joissa satojatuhansia ihmisiä on yhtenä yönä kotineen ja kontuineen hukkunut ja maat pitkiksi ajoiksi menetetty meren saaliiksi. Vaikka ovatkin talot tekokummuille rakennetut ja muureilla suojatut, niin eivät nämä varustukset voi semmoisia luonnonmullistuksia vastaan kestää.
Yhä vankemmiksi opitaan kuitenkin patojakin rakentamaan. Entisen rahvaankokemuksen ja taidon avuksi on saatu uudenaikainen insinöritiede ja rauta- ja sementtiteollisuus. Suurenmoisia summia uhrataan tähän työhän, sekä entisten viljelysten suojelemiseksi että uusien valtaamiseksi wattimerestä. Tämä maa on niin arvokasta, että se hyvin kannattaa suuretkin uhraukset. Tuo taistelu on saksalaisille nykyään kansallinen asia, jota kaukana sisämaassakin kiintymyksellä seurataan. Friisien ankara painiskelu luonnonvoimien kanssa on kohotettu esikuvaksi, jonka jokainen saksalainen koulupoika tuntee.
Uuden marshimaan vallottaminen wattimerestä tapahtuu niin sanoaksemme "soluttain". Tässä työssä nykyään menetellään seuraavasti. Uloimmasta reunapadosta rakennetaan mereen lyhyitä poikkipatoja. Nämä poikkipadot murtavat aallokkoa, ennenkuin se pääpadolle ennättää, ja lietteet pääsevät siten nopeammin kerrostumaan niitten välisessä tyvenemmässä vedessä. Kun saarrettu wattipalsta on lietteistä kylläksi kohonnut, niin sen ulkolaitakin suojellaan padolla ja umpeen vallitettu palsta kanavilla ja pumppulaitoksilla kuivataan. Siten on wattimerta vuosisatain kuluessa vallotettu kappale toisensa jälkeen, 100-1000 hehtaarin suuruisia palstoja kerrallaan. Kylät kuitenkin mieluummin rakennetaan geestin läheisyyteen, vaikka se tavallisesti on kymmenen tai parinkymmenenkin kilometrin päässä rannasta. Tähän on syynä sekä turvallisuus että parempi vedensaanti, sillä vaikka marshilla on joka puolella niin runsaasti suolaista vettä, niin on sitä vastoin kunnollisesta juomavedestä useinkin puute.
Merimarsheista mainittakoon Elben pohjoispuolella kapeaPohjois-Friesland, Eiderin suullaEiderstedt, joka ulottuu niin kauas mereen, että sen ulkoreuna vastaa Friisien saarijonoa (wattimeri tällä kohdalla toisin sanoen on kauttaaltaan kuivaa), historiasta tunnetutDitmarshit, sekä Elben länsipuolellaHadeln, ynnä Weserin suistamon kahden puolenWursten, Stadland ja Butjadingen. Itä-Frieslandin marshit ovat kahdesta kohden katkenneet syväin, maan sisään pistäväin lahdelmain kautta. Toinen onJademutka, johon Weser ennen laski, — kunnes 13 vuosisadan alussa sattunut myrskytulva repi sen paljon avarammaksi, mutta samalla tukki joen suun ja pakotti sen hakemaan itselleen uuden laskupaikan, — toinen taasDollart-lahti, johon Ems laskee, ja jota pitkin Saksan ja Alankomaiden raja kulkee. Dollart syntyi vasta v. 1277, jolloin myrskytulva murti ja hajotti Emsin suistamon, ja myöhemmät myrskyt vielä levensivät tätä aukkoa. Osa menetetystä maasta on kuitenkin voitu vallottaa mereltä takaisin.
Friisein saaret ja Halligit.
Saarijono, joka nauhan tavoin seuraa Pohjanmeren rannikkoa, on Weserin ja Elben suistamoiden kohdalta katkennut, jakaantuen siten kahteen ryhmään. Eteläiseen, joka jatkuu Hollannin puolelta, kuuluvatBorkum, Juist, Norderney, Langeoog ja Wangeroog, joilla on tunnetuita kylpypaikkoja. Pohjois-Friisien saarista ovat suurimmatNordstrand, Pellworm, Amrun, Föhr, Sylt ja Röm.
Alkuaan nämä saaret ovat olleet yhtä maata mannermaan kanssa. Sitä todistaa sekin, etteivät ne suinkaan ole kauttaaltaan tuulen kasaamia dyynejä ja lietteitä, vaan on niillä kiinteämpi "geestisisus". Tämän jatkoksi merivirrat toivat lietteitä, aallot ja tuulet kokosivat dyynejä, niin että muodostui pitkiä särkkiä, joiden takana wattimeri oli osaksi "haffina", osaksi marshimaana. Särkkäin murruttua jäivät nämä saarijonot jäljelle. Toisilla saarilla on erittäin monivaiheinen hävityshistoriansa, etenkin Pohjois-Friisien ryhmän eteläisillä saarilla, jotka ovat historiallisella ajalla toisistaan irti repeytyneet. Säilyneitten saarien välillä on hävinneitten jäännöksiä. Jos saaret voidaan uudelleen yhdistää padoilla, niin voidaan wattimerta ruveta tältäkin puolelta menestyksellä vallottamaan viljelykselle. Mutta salmet ovat ennättäneet kulua niin syviksi, että työ on vaikea ja kysyy suuria varoja.
Halligit ovat wattimeressä jäännöksiä hävinneistä marshimaista. Ne näyttävät olevan häviöön tuomitut. Huolimatta patorakennuksista ja vallituksista ne pienenemistään pienenevät. Vihannat Halligit ovat kuin reheviä keitaita harmaassa wattimeressä. Pohjan muodostaa hieno, hiekaton marshisavi. Jokainen myrskytulva repii saaliikseen uusia kappaleita näistä löyhistä lietemuodostuksista.
Helgoland.
Näitten yhteen kuuluvain saariperheitten välillä Helgoland on kokonaan oma, vaikka pieni maailmansa. Korkeana, äkkijyrkin seinämin tämä pieni kalliosaari kohoo merestä, joka uupumatta kalvaa sen perustuksia, sortaen harva se vuosi äkkijyrkänteen reunaa, muovaillen ihmeellisen kalliorannan rotkoiksi ja pylväiksi, joita matkailijat läheltä ja kaukaa käyvät ihmettelemässä. Vainiot ja puutarhat pienenevät pienenemistään. Historiallisella ajalla oli vielä matala dyyni, joka nyt on kappaleen matkaa saaresta erillään, tämän kanssa yhteydessä.
Dyynit.
Dyyneiksi sanotaan hiekkavalleja, joita tuulet kasailevat aaltojen luomasta hiekasta. Niitten korkeus on melkoinen, ja mereltä nähden ne näyttävät todellistakin korkeammilta, koska ne sille puolelle suistuvat jyrkkään. Maan puolelle ne alenevat loivemmin. Dyynien korkeus tavallisesti vaihtelee 3 ja 18 metrin välillä, mutta on paljon korkeampiakin. Syltin ja Föhrin saarilla on 35 metriä ja Preussin rannikolla lähes 50 metriä korkeita dyynejä, jotka siis ovat melkoisia mäkiä. Ja omituisen muodostumisensa vuoksi ne näyttävät vielä suurenmoisemmilta, kuin todella ovatkaan. Vaikutusta myös lisää harjujen hopean hohtava väri ja terävät viiltopiirteet, joista mielikuvitus näillä lakeilla rannoilla helposti luo muka korkeitakin vuoria. Dyynit ovat melkein aina kohtisuorassa tuulen suuntaa vastaan. Ensimäisen korkeimman aallon takana on aina toinen matalampi, tämän toisen takana usein kolmas ja niin edespäin.
Dyynien väliin pesii lukemattomia tiira- ja lokkiparvia, jotka tuhansittain hiekkaan munivat kirjavia muniaan ja kirkuen parveilevat vaeltajan ympärillä, joka sattuu näille pesintämaille eksymään. Omituiset kasvit, joita emme muualla tapaakaan, verhoovat siellä täällä näitäkin luonnostaan kaikkein karuimpia muodostuksia. Semmoisia ovat hietasara (Carex arenaria), pienilehtinen arho (Arenaria serpyllifolia), rantakaura (Ammophila arenaria) ja rantavehnä (Elymys arenarius) ynnä tyrnipensas (Hippophae rhamnoides). Varsinkin rantavehnä jäykkine, merensinertävine korsineen on näille seuduille luontainen. Se ei sanottavasti muuta kastetta kaipaakaan, kuin meren kosteata henkeä. Se näyttää, samoin kuin rantakaurakin, viihtyvän vain sitä paremmin, kuta korkeammalle kasaantuu hiekkaa sen ympärille. Sitä myöden kuin hiekkakinos kasvaa, nämä molemmat kasvit työntävät uusia versoja. Köyhä rahvas kokoo niitten lehtiä karjan rehuksi, tupansa katoksi tai vuoteensa pehmikkeeksi. Mutta niillä on vielä paljon suurempi, kerrassaan korvaamaton merkitys. Ne estävät hiekkamäkiä vaeltamasta maan sisään.
Ymmärtääksemme näitten hiekkanietosten muodostumisen käymme meren rannalle jonain myrskypäivänä, kun hiekka on kuivaa. Olemme silloin kuin Saharan erämaassa. Ilma on täynnään lentävää hietaa, joka kerrassaan pimittää päivän. Myrsky pauhaa, rannikolla murtuvat jyristen valtavat hyökylaineet, rantavehnän ja kauran kuivat korret kohisevat ja hiekka maahan pudotessaan rätisee kuin raesade. Hiekan mukana lentää yhdessä ryöpyssä simpukankuoria, siruja, pieniä sorakiviä, mitä vain tuuli irti saa.
Tämmöisinä päivinä dyyni hilpeästi vaeltaa. Hiekka lentää pitkin tuulen puolista rinnettä ylöspäin, mutta harjan päälle päästyään lentävän hiekan alimmat jyväset joutuvat harjan suojaan ja putoovat alas. Siitä harja aina siirtyy hiukkasen kauemmas maalle päin. Harjan siirtymistä ja samalla myös kasvamista siten jatkumistaan jatkuu, kunnes vuosien kuluttua koko mahtava hiekkamäki on siirtynyt kappaleen matkaa kauemmaksi maan sisään. Dyynien nopeus on eri paikoissa eri suuri, mutta on laskettu sen olevan keskimäärin neljästä seitsemään metriin vuodessa.
Vaeltaessaan dyynit verkalleen, mutta vastustamattomalla voimalla hautaavat alleen, mitä vain eteen sattuu, viljelysmaita, rakennuksia ja kokonaisia kyläkuntiakin. Asukkaitten täytyy, sitä myöden kuin dyyni etenee, muutella pois talojaan. Muutoin ne vähitellen hautaantuvat hiekan alle, ilmaantuakseen vasta vuosikymmenien kuluttua uudelleen, mutta dyynin toisella puolella, hiekkavuoren yli mentyä. Itämeren haffeja saartavilla pitkillä kielekkeillä nietokset varsinkin ovat mahtavat. Siellä on tapahtunut, että kirkkojakin on jäänyt vaeltavan hietamäen alle, kun niitä ei ole voitu tieltä pois toimittaa. Kun ne vihdoin, hietakasan yli kuljettua, ovat uudelleen tulleet ilmoille, niin on jäljellä ollut ainoastaan sortuneet rauniot.
Nämä viljelyksen viholliset eivät kuitenkaan näytä olevan Saksan rannoilla aivan vanha ilmiö. Pohjanmeren rannoilla niiden arvellaan syntyneen 14 ja 15 vuosisadalla, jolloin suunnattoman voimakkaat myrskyt ja meritulvat noita rantoja hävittivät. Itämeren rannoilla taas useat suurimmista dyyneistä ovat syntyneet siitä, että metsät on hävitetty pois ja hiekka siten päästetty juoksemaan. Frisches Haffin kielekkeeltä hakattiin ja myytiin metsä valtion toimesta kahdeksannentoista vuosisadalla ja seurauksena siitä oli, että hiekkadyynit sen jälkeen ovat samalla niemekkeellä tehneet miljoonien edestä vahinkoa. Sillä särkällä taas, joka sulkee merestä Kurisches Haffin, ovat dyynit haudanneet alleen kuusi kylää. Kunzenin kylä, jossa 1800-luvun alussa vielä oli 30 taloa, on nyt tullut näkyviin valtavan hietamäen meren puolella, joka sen alleen hautasi.
Dyynien hävitykset tapahtuvat niin vähitellen, ettei niiden kautta ihmishenkiä menetetä, niinkuin monessa muussa luonnonmullistuksessa, mutta vahinkojensa puolesta ne vetävät vertoja suurillekin tulville.
Onneksi ei tätä vihollista vastaan enää olla aivan avuttomia. Sitkeän taistelun kautta voidaan dyynin muodostuminen ja kulkeminen estää. Apulaisenaan ihminen tässä työssä käyttää juuri samaisia kasveja, jotka ovat niin hyvällä menestyksellä sovittaneet taloutensa hietanietosten luontoon. Dyynin päälle alussa levitellään merileviä, joita aallot vääntävät rannalle suuria kasoja. Sitten kylvetään rantavehnää, joka juurillaan sitoo hiekan. Rantavehnän juuret tunkeutuvat kolmekin metriä syvälle hiekkaan ja kiinnittävät hapsineen lonkeroilleen melkoisen alan. Kerran juurruttuaan rantavehnä ei hevillä sorru vihaisestikaan kasvavalta dyyniltä. Kuta enemmän tuuli ryöpyttää sen päälle hiekkaa, sitä joutuisammin se kasvaa vartta ja muuttaa sitä myöden juureksi hiekkaan hautaantunutta varren osaa. Missä merituuli ei pääse koko voimallaan dyynin rintaan puhaltamaan, kylvetään tämän jälkeen korkeampia kasveja, katajia, pensastammea ja lopulta havupuitakin, etenkin mäntyä. Kun metsä on päässyt kohoomaan, niin voidaan sen suojassa ruveta laihoja kasvattamaan. Ehkä ei enää hyvinkään pitkiä aikoja kulu, ennenkuin Saksan rannat ovat kauttaaltaan "kiinnitetyt".
Onni onnettomuudessa on, etteivät dyynit yleensä kulje aivan kauas sisämaahan, koska tuulen voima maan sisässä nopeaan vähenee ja suuntakin käy vaihtelevaisemmaksi.
Pohjanmeri ja Itämeri.
"Pohjanmeren maisemain luonne on heroinen", lausuu Ratzel näitten molempien merien rantamaisemia verratessaan, "Itämeren taas idyllinen". Osaksi vaikuttaa sen veden väri ja liikunto, osaksi myös rantain muodot. Itämeren reunalla on kallioita, maattumia tai dyynejä ja maa yleensä viettää mereen jotenkin lyhyesti. Kun Itämeri niinikään on vähemmän myrskyinen kuin Pohjanmeri, niin se tekee kirkkaamman ja suojaisemman vaikutuksen. Monikin kauas maan sisään pistävä lahti on kuin sininen sisämaan järvi. Mutta tämä siniväri on hempeämpää, kuin Välimeren tai Golf-virran suolaisen veden tumma metalliloistoinen sini, ja sen vivahdukset ovat paljon rikkaammat. Pohjanmeri taas on viheliäinen, kellertävän ja harmaan sekainen, niinkuin ainakin myrskyisen, pohjiaan alati penkovan, rantojaan hankaavan meren vesi. "Watit" ovat saman väriset kuin se häälyvä liete, joka samentaa Pohjanmeren merenviheriät aallot. Harmaa on niiden väri ja hopean harmaina hohtavat niistä pakoveden jättämät allikot. Vielä luontaisemmat ovat Pohjanmeren rannoille vehmaan vihannat marshit. Niiden reunassa ei merta vastusta kalliot eivätkä kivikkoriutat, vaan melkein meren tasalla leviää erinomaisen rehevä kasvisto, niittyjä, viljavainioita, kellertäviä naurismaita. Ja näitä vihantia lakeuksia risteilevät lukemattomat kanavat, melkein reunojaan myöden täynnään vettä. Kanavain tummanruskeasta lieju- tai mutapohjasta ei kuulla ainoakaan kivi, veden liikunto on tuskin huomattava ja vedenpintaa kattavat siellä täällä laajat ulpukkalautat. Ainoastaan ihmisten, punaisista tiilistä keinotekoisille kunnaille rakennetut huoneet kohoovat matalaa taivaanrantaa korkeammalle ja puut yhtyvät yhtenäiseksi metsänreunaksi vain siellä, missä vanhain puistikoiden ympäröimiä taloja on kyllin taajassa, sulaakseen yhtämittaiseksi tumman viheriäksi vyöksi. Nämä olisivat peräti rauhallisia näköaloja, elleivät nuo suuret, suorat, toisiaan leikkaavat padot ja kanavat katsojalle muistuttaisi, että ainoastaan asukkaitten väsymätön työ ja valppaus estää rantahyökyjä hukuttamasta näitä rauhallisia näköaloja aaltojen alle.
Missä maa ja meri lakeilla rannoilla toisiaan kättelevät niemineen ja lahtineen, siellä aina mahtava meri vie maisemassa voiton. Meren vaikutusta vielä vahvistavat virtain, lahtien, järvien ja mutkain laajat vesipinnat. Stralsund näyttää uivan merenpinnalla samoin kuin Veneziakin, Marienburg etsii kuvaansa Nogatin kiiltävästä kalvosta, Frieslandin kaupungit ovat melkein suorastaan mereen rakennetut, samoin kuin Amsterdamkin. Kaupungit näyttävät kohoovan oijeti vedestä, ja siitä niiden yhtenäinen, voimakas ulkopiirre. Ne ahtautuvat taajoiksi ryhmiksi jokien suistamoihin tai lahtien pohjukoihin, niitä piirittävät muurit ja padot. Avarain ulappain vastapainoksi ne kohottavat lakean näköpiirin yli muureja ja korkeita torneja. Sitä vilkkaamman kuvan muodostavat kylät ja hajallaan olevat talot. Korkeain ruskeanpunaisten tiilirakennusten väri soveltuu täällä, samoin kuin Frieslandinkin ja Alankomaiden maisemissa, paremmin sumuun ja meriviheriään, kuin siniseen taivaaseen ja auringonpaisteeseen. Miten vilkas ja iloinen onkaan Rügenin aaltoileva ranta keltaisine ja viheriäisine värineen, punaisine tiilitaloineen, joita on ikäänkuin sattuman asettamina siellä täällä hajallaan epäsäännöllisissä ryhmissä, miten vakavana mutta voimakkaana kohoo niihin verraten Stralsundin ruskea haahmo muurineen ja tornineen.
Luoteis-Saksan kohosoilla.
Weserin länsipuolella Pohjois-Saksan alanko muuttuu suoksi. Niinkuin meri leviää maa rannattomiksi aavoiksi, joilla ainoastaan siellä täällä joku matala hiekkakumpu pistää polveaan suon ruskeasta pinnasta. Tosin on muuallakin Pohjois-Saksan alueella tiheässä samanlaisia soita, mutta ne eivät laajuutensa puolesta likimainkaan vedä vertoja Frieslandin ja Oldenburgin aavoille.
Nämä suot ovat syntyneet hiekkapohjalle sen kautta, että liete taikka rautaruoste on sitonut hiekkajyväset toisiinsa vettä läpäisemättömäksi pohjaksi. Suot ovat tosin meren rannallakin korkeammat meren pintaa, mutta rannikkoa reunustavat dyynit estävät vettä vapaasti mereen juoksemasta. Vetisellä pohjalla alkaa valkosammal rehottaa. Sitä myöden kuin sammal kasvaa, alimmat osat siitä mätänevät muroksi. Näin murokerros vahvenemistaan vahvenee, ja kun se säilyttää vettä ikäänkuin pesusieni, niin ei ylimpänä kasvavalta sammalkerrokselta lopu kosteus eikä ravinto. Vuosituhansien kuluessa on siten kasvanut murokerros, jossa toisin paikoin ei ole viidenkäänkolmatta metrin syvyydestä pohjaa tavattu. Tavallisesti kasvaa suo keskeltä hieman korkeammaksi kuin reunoilta, ikäänkuin matalaksi kilveksi. Saksan lämpöisemmässä ilmanalassa sekä mätäneminen että kasvu tapahtuvat paljon nopeammin, kuin meidän maamme rahkasoilla.
Kolkompaa maisemaa, kuin moinen kohosuo on, ei ole helppo kuvitella. Vihannuutta ei missään, paitsi virtain liejuisilla rannoilla, jotka kuitenkin ovat niin syvälle kaivautuneet, ettei niitä näy suolle. Maanpinta näyttää ikäänkuin palaneelta. Ainoastaan sammal viihtyy ja toisin paikoin kitukasvuinen kanerva. Ihmiselämää ei näy muuta kuin harvassa polttoturvetta valmistavaa työväkeä ja heidän kehnoja, koivujen ympäröimiä majojaan. Koivu on melkein ainoa puu, joka näillä soilla toimeen tulee. Keväällä virkistää vaeltajan silmää vielä suomyrtti, variksenmarja, kellokanerva (Erica tetralix), Saksan soitten varsinainen asukas, kihokit ja eräät toisetkin vaatimattomat, mutta muualla Saksassa osasta harvinaiset kasvit. Vielä köyhempi kuin kasvisto on eläimistö. Linnut eivät viihdy näillä suojattomilla aukeilla; ainoastaan sammakoitten, myrkyllisten kyitten ja sisiliskojen mielestä ei maailmassa maata parempaa, ja sääsket pitävät ilmassa iloaan, keijuen sankkoina pilvinä.
Suurin näistä soista onBourtangermoorEmsin vasemmalla rannalla. Sillä on paikkoja, mihin ei näy ainoatakaan puuta, majaa eikä lapsen mittaa korkeampaa pensasta, niin pitkältä kuin silmä kantaa. Uloimmatkin suosiirtolat, jotka koivulehtoineen kauan päilyivät takanamme siintävinä kaukosaarina, ovat lopulta vaipuneet taivaanrannan alle. Vielä enemmän kuin meri täyttää moinen aava rannaton suo mielen äärettömyyden tunteella. Ainoastaan kapeat, vaaralliset polut vievät suon poikki ja moni on niiltä eksyttyään hukkunut suon petollisiin pohjattomiin liejuisin. Mutta siitä huolimatta kulkivat jo roomalaiset legionat näitten soitten poikki, sotiessaan Pohjois-Germanian heimoja vastaan. Pyöreistä, parin metrin mittaisista tammipölkyistä rakennettiin suon poikki kapulasiltoja, joitten jätteitä on löydetty sekä Hollannin että Saksan puolelta.
Mutta vaikka nämä suot näyttävätkin niin viheliäisiltä ja toivottoman köyhiltä, niin on niilläkin rikkautensa, jahka niitä opitaan käyttämään. Mitäpä muuta ne ovat, kuin luonnon keräämiä äärettömiä hiilivarastoita, vaikka vielä ovatkin veden varassa. Murokerros kuoritaan päältä pois, käytetään lämmitysaineeksi ja moneen muuhunkin tarkotukseen, ja alemmat kerrokset muokataan viljelysmaaksi.
Kun joku kohosuon osa otetaan työn alaiseksi, niin siihen ensinnä kaivetaan syvä kanava, joka alkaa joko merestä taikka muusta laivaväylästä. Tästä valtakanavasta kaivetaan kahden puolen poikkikanavia. Siten kuivanut murokerros kuoritaan pois ja valmistetaan polttoturpeeksi ja kaikenlaisiksi muiksi hyödyllisiksi tavaroiksi. Meidän aikamme teollisuus on tosiaan näyttänyt ihmeitä tekevän voimansa turvettakin käsitellessään. Siitä valmistetaan jos minkälaisia teollisuustuotteita, paperia, tapetteja, pergamenttia, kankaita, jopa valkoisia kynttilöitäkin, vaikka tämä kummalta kuuluu. Suon pohjalle muokataan sitten pellot. Kanavan varrelle syntynyt siirtokunta kuljettaa omilla laivoillaan turveteollisuuden tuotteita markkinoille ja tuo mukanaan joko lantaa taikka lihavaa marshimaata peltojensa höysteeksi. Siten siirtokunnan ympärille pian syntyy somat puutarhat ja vihannat vainiot, jotka leviämistään leviävät, sitä myöden kuin teollisuuskin edistyy. Nämäfen-siirtolat, joita Saksassa on ruvettu hollantilaisten esimerkin mukaan perustamaan, ovat menestyneet niin hyvin, että niissä jo asuu tuhansittain toimeen tulevia ihmisiä. Kohosoitten viljelemisestä on tullut tärkeä taloudellinen kysymys, sillä noin 17 prosenttia Pohjois-Saksan alangosta on tämmöistä maata. Vainiot ovat jo venyneet penikulmia pitkiksi ja yhä syvemmälle tunkeutuu viljelys ennen arvottomiksi luultuihin maihin. Missä ei ole saatavana hiekkaa tai savea, siellä suota vielä vanhaan tapaan poltetaan ja tuhkaan kylvetään tatarta, ruista tai kauraa. Keväällä näiltä soilta kohoava savu leviää yli koko Saksan aina Alppien rintamaan saakka, kiehtoen maisemat utuiseen huntuunsa.
Keski-Saksan vuoristokynnys.
Vuoristomaisemissa, jotka etelässä rajottavat Pohjois-Saksan alankoa, olemme erottaneet kaksi osaa, Keski-Saksan vuoristokynnyksen ja Etelä-Saksan vuoristo- ja laaksoseudut.
Tämän eron tekemiseen on sekä luonnonmaantieteelliset että asutusmaantieteelliset syyt. Keski-Saksan vuoristokynnys on yleisenä vedenjakajana Pohjois- ja Etelä-Saksan välillä — vaikka tosin suurimmat virrat sen murtavatkin — ja sitä pitkin myös kulkee Pohjois-Saksan ja Etelä-Saksan asutuksen ja historiallisen kehityksen raja. Jos esim. astumme Thüringerwaldin poikki, niin tulemme muutamassa tunnissa toimeliaan mutta arkiluontoisemman pohjois-saksalaisen rahvaan piiriltä oikopäätä herttaisemman ja runollisemman etelä-saksalaisen rahvaan alueelle. Idästä länteen käsin lukien huomasimme tässä vuoristokynnyksessä seuraavat pääosat:SudetitSchlesian rajalla ja niitten jatkonRiesengebirgen; Erzgebirgen, jota pitkin raja Böhmiä vastaan kulkee;Fichtelgebirgen, Thüringerwaldin, muista erillään olevanHarzin, Weser-vuoriston, Hessin vuoriston ja Rheinin liuskevuoret. Alamme tämän kuvauksen Saksan keskivuoriston maisemista Harzista, joka pohjoisesta tullessamme ensimäiseksi vastaamme kohoo. Harzin maisemat ovat monessa suhteessa luontaiset keskivuoriston yleiselle maisemasävylle.
Kuvia Harzista.
Harz on sekä erillisen, yksilöllisen asemansa että jylhän luontonsa puolesta jo vanhastaan ollut tarujen ja runojen suosima. Ken ei olisi ihastuksella lukenut Heinen "Harzinmatkaa!"
Suurella uteliaisuudella sen vuoksi tähyilin sen ulkopiirrettä, kun hyvällä pyörälläni kiitäen Lüneburgin nummea näin sen sukeltavan näköpiirin yläpuolelle, ikäänkuin sinisestä paperista leikattu varjokuva. Lähempänä se joksikin aikaa jälleen katosi näkyvistä emävuorista lakeudelle eksyneen selänteen taa, mutta tuon uloimman maanaallon toiselta puolen näköala oli sitä vapaampi. Edessäni oli nyt jotenkin lähellä koko komea vuoristo, kohoten lakeudesta ikäänkuin mahtava saarento, Brockenin pyöreä laki kaikkein ylimmäksi. Näin metsänpeittoisen kukkulajonon, ikäänkuin joukon suunnattomia vihantia hietakasoja. Jyrkästi viettävillä sivuilla kasvoi kylvömetsää palsta palstan vieressä, ja nämä palstat jakoivat keskenään rinteet suoraviivaisesti, maan muodostuksista välittämättä, juuri sillä tavalla kuin metsäherra kylvöä suunnitellessaan oli ne karttaansa piirustanut. Näin väljiä laaksoja vuoriston juurella ja niissä kaupunkeja ja kyliä lukemattomine tehtaineen, joitten piipuista savu lakkaamatta tuprusi. Mutta nuo "hietakasat" ovat niin lähellä toisiaan, että ne keskellä juoksevat yhteen, joten niiden väliset laaksot ovat paljon korkeammalla vuoriston juurta. Ajatelkaamme vielä, että juokseva vesi on kasain ulkosyrjään uurtanut syviä laaksoja, niin saamme ne virtalaaksot, jotka Harzin reunoja katkoilevat ja luontonsa puolesta ovat kauneinta, mitä koko vuoristossa on. Ainoastaan näissä laaksoissa paljastuu vuoriston peruskallio, toisin paikoin erinomaisen rohkeihin muotoihin muovailtuna; muualla se on kauttaaltaan vihannan kasvullisuuden peitossa, kaikkein korkeimpia tuntureita lukuun ottamatta.