— "Mikäs pata-saksa sieltä näin myöhään tulee pitkällä reslare'ellä" … sanoi Helka.
Samassa korahtivat re'en jalakset, kun mies ajoi salvaimen sivutse pihaan.
— "Nyt tuli isä" … huusivat yht'aikaa lapset, kun kuulivat hevosmiehen ajavan pihaan ja hyppäsivät ikkunasta katsomaan.
— "Ei olekaan isä … ei tuo ole meidän hevonenkaan … kuka hän lienee" … tuumasivat lapset.
Mies tuli tupaan ja kysyi: "Onko miehiä kotona, että tulisivat avuksi nostamaan isäntää tupaan, hän on minun re'essäni hyvin sairaana."
— "Voi Herra Jumala! enkös minä jo aavistanut" … huusi Helka itkussa suin ja meni kiireesti pihalle. Lapset seurasivat mukana ja kun he näkivät äitinsä itkevän re'en vieressä, niin hekin yhtyivät samaan virteen. — Renki ja piika tulivat Helalle ja torpan miehelle avuksi ja yhdessä he sitte kantoivat Simon omaan sänkyynsä.
Pitkästä matkustuksesta kylmässä ilmassa oli sairas taas tullut paljon huonommaksi, ett'ei jaksanut puhuakaan mitään. Torpan isäntä kertoi Helalle kaikki, miten Simolle oli käynyt. Helka vaan itkeä nyyhkytti koko kertomuksen ajan ja välistä aina moitti tullimiehiä, kun eivät anna ihmisten rauhassa kulkea omilla asioillaan.
Pikku Simo vaan aina tarikehti äitin hameessa kiinni ja tiedusteli mihin se isän kontti vietiin, missä se suuri vehnäleipä on, ja entäs ne kengät, mihinkäs ne ovat joutuneet? — Äiti lohdutteli murretulla mielellä lastansa, että "toisenkerran kun isä tulee Pietarista, niin sitte hän tuopi lapselleen kengät, oikein 'risintkoiden' kanssa. Sitte hän tuopi vehnäistä, 'litenslöitä' ['Litenslöitä' sana johtuu venäläisestä sanasta. Tarkoittaa makeisia, konvehtia.] ja kaikkea meille … ja sitte kun me syömme vehnästä niin… Nyt hänellä ei ollut aikaa ostaa." — Helka antoi torpan isännälle vähän särvinainetta palkaksi Simon hoitamisesta. Talossa syötyänsä ja juotuansa läksi mies ajamaan kotiansa kohti.
Simon tauti yhä kiihtyi kiihtymistään, jokainen luuli hänen päivänsä olevan luetut, vaan Jumala oli päättänyt toisin. Pääsiäisen jälkeen alkoi hän parata vähä kerrassaan ja juhannuksen aikana saattoi hän jo jättää vuoteen. Entiseen hyvään terveyteensä hän ei kumminkaan enää päässyt koskaan.
Kohta sen tappelun jälkeen, joka oli tullimiesten, Simon ja hänen palkkalaistensa välillä, seurasi oikeuden tutkinto, jossa koetettiin saada selville, ketkä olivat syyllisiä ja siis rangaistuksen ansanneita. Moni tappelijoista tuomittiinkin vankeuteen; kuka pitemmäksi kuka lyhemmäksi aikaa. Toiset taas pääsivät sakoilla. Simo, joka oli tappelun johtaja, olisi tietysti ansainnut suurimman rangaistuksen, mutta kun hän oli niin heikko sairas, niin lievennettiin hänen rangaistuksensa korkeimpaan sakkoon.
Kun Simolla ei ollut rahaa, millä maksaa sakkoa, niin myötiin häneltä sen suorittamiseksi suurin osa irtainta omaisuutta. Kun hänen velkamiehensä näkivät, että Simo nyt oli jo köyhtymään päin, niin jokainen heistä kiiruhti ensimmäiseksi ottamaan velkaansa takaisin. Sitten vasta nähtiin, miten paljon Simolla oli velkaa. Tavarat myötiin kaikki talosta tarkoin, ja moni velkamies jäi sittenkin aivan ilman. Maatilaa ei myöty. — Siihen meni se rikas Pullin Simo, josta niin paljon puhuttiin. Nyt huomasi Helkakin, että hänen vanhempansa olivat puhuneet totta. Nyt hän tunsi tarkoin, mihin talon varat olivat menneet. Vaan kenenkäs syy? — — —
Katkerata se oli ollut Helasta ensipäästä ajatella, että he olisivat köyhät. Mutta kaikkeenhan sitä ihminen taipuu. Vähän kerrassaan hänkin tottui elämään köyhien tavalla. Ei ollut enää piikaa eikä renkiä tarvis. Jopa isäntä ja emäntä itsekin joutivat päiväläisiksi, hankkimaan siten elatusta lapsilleen. — Helka opetteli hierojaksi ja sillä virallaan hän elättikin oikein hyvästi itsensä ja lapsensa, joita jo oli kolme; niistä vanhin jo kykeni itsekin pieniä askareita toimittamaan, joten hän jo osaksi itse hankki elatustaan. — Simon pyytölöistä ei paljon joutanut perheen elatukseen. Hän kun ei ollut tottunut lapsuudestaan asti työtä tekemään, niin ei hän tahtonut siihen tottua vanhanakaan. Jos hän muutaman ruplan millä tavalla sai, niin alkoi hän kohta sillä käydä konsa mitäkin kauppaa. Välistä hän niillä kaupoillaan oikein vähin saikin, vaan toisinaan taas ne voitot menivät kaksinkertaisesti takaisin, joko epäedullisilla kaupoilla tahi juomatiloissa, joista Simo ei köyhänäkään luopunut.
Olisi luullut Simon jättävän jo koko "kontrapantin" vedon, kun hän oli saanut sitä tehdessään niin monta vaaraa ja vahinkoa kärsiä, vaan hän ei siitä raatsinut luopua. Se oli pinttynyt hänelle tavaksi, josta ei ollut niinkään helppo irti päästä. Hänen luonteensakin oli elämän kovissa rautakourissa tullut niin karaistuksi, ettei se lii'oin peljännyt mitään vaaraa. Koetella vaan pitää! Kävi kuinka tahansa!…
Usein oli hän joutumassa pulaan, vaan aina vaara opetti häntä sukkelammaksi, hän aina säilytti keinonsa, millä viimeisestä tempusta luiskahti lävitse. Tullimiesten kanssa hän oli silmäin edessä paraimpia ystäviä, mutta seläntakana hänellä aina oli nyrkki puristettuna. Jo kartanolla mennessään heidän taloonsa, hän lakki kädessä ensimmäiset kumarrukset teki. Ja sitte kun sisään pääsi, niin sitte ne kumarrukset yhä vaan syvenivät, hyvä ettei Simolta otsa siltaan kolahtanut. Usein hänellä oli tullimiehille asioita lukemattomia, jos minkinlaisia. Hän heiltä osteli yhtä ja toista ja taas myöskenteli omia tavaroitaan. Hänellä tosin ei ollut myömistä pennin edestä, eikä taas penniäkään taskussa, millä olisi jotain ostanut, mutta se olikin vaan sellainen kepponen. Sillä aikaa kun hän itse tullimiehien hauskuudeksi kumarteli heidän edessään ja pieksi kieltänsä monenmoisilla turhilla loruillaan, niin sillä aikaa joku palkanmies kantoi sokuri- tahi teelehti-taakan rauhassa rajan ylitse.
Kun Simon vanhin poika jo alkoi liikkeesen kyetä, niin kohta isä rupesi häntä opettamaan omaan ammattiinsa. — Hän oli saanut sen verran rahoja kokoon, millä sai ostetuksi halpahintaisen hevosen. Nyt sopi siis taas liikettä laajentaa. Tähän asti oli hän vaan tavaroitaan kulettanut selkäkuormissa, vaan nyt sopi ruveta hevosen kanssa liikkumaan. Nyt sopi taas alkaa se vanha suolarahti. Mutta nyt hän ei enää ruvennutkaan entisellä varomattomalla tavalla toimeensa. Aika oli tuonut mukanansa parempia keinoja. Hän ei lähtenytkään enään suolaa vetämään pitkällä reslare'ellä, talonpoikain tavoin. Sillä eihän niillä talonpojilla mitään puolta ole, poishan heiltä otetaan suolat sekä hevoset. Ja saapihan sitä talonpoikana olla aina, oli Simo tuumannut. Senvuoksi päätti hän nyt ruveta herrasmieheksi. Hän hankki suuren koppelore'en. Koppelon pohjalle hän latoi suolasäkit ja peitti ne hyvästi heinillä ja päällimmäiseksi hän levitti karhun nahkan, niinkuin on muillakin herroilla. Hyvän aisakellon hän hankki aisaan, mikä jo kaukaa ilmaisi, että herra tässä koppelissa ajaa, eikä suinkaan mikään suolanvetäjä. Poikansa pani hän "kuskilaudalle" hevosta ajamaan ja itse hän istuskeli koppelissa karhunnahan päällä, niinkuin muutkin suuret herrat. — Tämä neuvo auttoi. Ei tullimiehet nyt yhtään kertaa seisottaneet häntä tiellä. Päinvastoin käänsivät hyvin nöyrästi tiepuoleen, kun vaan kaukaa näkivät koppeloherran tulevan. Jos vielä kuka kähnysteli tiepuoleen kääntäessään, niin sitä aina Simo koppelostaan haukkui hyvin äreästi ruotsin voittoisella puheenparrella. Jos pojalta kuka kysyi, ketä herraa hän kyyditsi, niin sai hän joka matkalla erilaisen vastauksen. Konsa hän sanoi kyyditsevänsä maaherraa, konsa ruununvoutia, konsa rovastia, konsa mitäkin virkamiestä, jota hän vaan piti sen arvoisena, että kannattaa koppelissa ajaa. — Viimein tämä hyvä herraskyyti Simolta lopetettiin. Tullimiehet saivat asiasta vihiä ja rupesivat jo hätyyttelemään koppeliherraakin, joten Simon täytyi hyljätä koko keino. Tästä erinomaisesta neuvokkaisuudesta sai Simo sekä hänen poikansa kansalaisiltaan kunnianimen. Simo nimitettiin "herra Simoksi" ja poika "herra kuskariksi."
Vielä niitä keinoja Simolla sentään piisasi… Kerran tuli "ohessikkain" päällikkö Simon kotiin. Simo taas palveli häntä parhaan ymmärryksensä jälkeen. — Hyvän aikaa kestitystä hyväkseen käytettyänsä alkoi vieras pyytää Simoa olemaan hyvän ja saattamaan häntä pois.
— "Olkaa aamuun asti, niin sitte minä lähden saattamaan" … sanoiSimo erinomaisen nöyränä.
Vähän ensin vastusteltuaan suostui vieras viimein Simon ehdotukseen. Yön aikana laittoi Simo re'en istumien sijalle kaksi pientä lekkeriä rommia ja kaksi pakkaa "sitsiä" ja peitti ne tarkasti heinillä. — Aamusella lähdettiin matkaan. Simo käänsi hevosen portaiden eteen, levitti täkin re'en päälle ja kumarteli hattu kourassa tunnetulla tavallansa vieraansa mieliksi. — "Ohhoh! miten korkea on istuin. Mitä sulla on tämmöinen kuorma" … sanoi vieras ja nykäsi kädellään täkin alusta.
— "No ei mitään, kyllä tässä mennään. Minä viivyn siellä yötä, niin panin heiniä tähän istumille vähän runsaammasti… Olkaa niin hyvä istukaa" … kiirehti Simo selittämään.
— "Yhden tekevä" … sanoi vieras, ja sitte he läksivät ajamaan.
Päästyänsä rajan yli katkesi Simon re'estä rauta, kääntyi käppyrään jalaksen alle ja rupesi kovasti karrittamaan. — "Mikä siellä niin karrittaa?" … kysyi vieras. — "Mikä lienee naula vähän pitemmällä … ei siitä mitään … kyllä tässä sentään mennään." — "Käännetään reki alassuin ja otetaan se naula pois karrittamasta."
— "Ei huoli … enhän minä käy nyt tässä viivyttelemään. Kohta päästään tuonne lasisavotalle, niin siellä minä sitte korjaan" … sanoi Simo lyöden vaan hevoistaan ja ajoi kiiruusti eteenpäin.
Päästyänsä "savotalle" meni "obessikkain" päällikkö "savotan" isännän luo. Sillä aikaa Simo möi tavaransa lasitehtaan työmiehille ja oikasi rekensä raudan. — Kun he siitä taas lähtivät etemmäksi, niin sanoi "obessikkain" päällikkö Simolle: "mihinkäs sinä nyt olet pannut kuormasi, kun tässä re'essä on nyt näin vähän."
— "Se tämä tuota … minun hevoseni on semmoinen lekkerimaha, että se söi niistä heinistä enimmät puolet. Sätin minä vähän niitä takatuloksikin." — "Elä vaan valehtele! Sinulla oli jotain kiellettyä tavaraa" … puristeli päällikkö Simoa.
— "Kah ihmettä! mitäs minä siitä valehtelisin" … sanoi Simo hyvin totisena. — Tähän päättyi kinasteleminen heidän välillään ja Simo saattoi "sedakkansa" päähän asti.
Petti hän kerran Suomalaisen vahtimestarinkin. Hän läksi kyyditsemään erästä vahtimestaria Viipuriin ja pani tupakkakulin rekensä pohjalle. Eihän vahtimestarille mennyt sitä tuumaa päähän, että olisi ruvennut omaa kyytimiestänsä "visintieraamaan." Niinpä tulivat he rauhassa Viipuriin asti. Viipurin kadulla ajaessaan sanoi Simo vahtimestarille: "nousepas vähän pois re'estä; sinun allasi on piiska, jota kaupungissa ajaessani tarvitsen." — vaan mahtimestari nousi re'estä kadulle, otti Simo piiskan käteensä ja sanoi vahtimestarille: "vuottele minua vähän aikaa, minä käyn myömässä tupakkakulini" ja samassa löi läimäytti piiskalla hevostaan ja ajoi täyttä vauhtia matkaansa. Vahtimestari jäi itsekseen astuskentelemaan kadulle ja kiroilemaan Simon petosta.
Tämmöistä elinkeinoa se Simo harjoitti monta kymmentä vuotta. Eipä hänestä muu työnteko maksanutkaan mitään… "Eläähän sitä ihminen helpommallakin… Kauppahan se auttaa, vaan ei rengin virka" … oli Simo tuumannut. Mutta eipä tuo Simon elinkeino ollut niinkään helppoa, vaikka hän itsekin luuli sitä helpommaksi muuta työntekoa. Hän oli siihen niin kiintynyt sielustaan ja mielestään, ettei hän tämän ilman kannen alta enää sen parempaa tointa voinut havaita. Se alituinen liikkeellä olo, hyvällä sekä huonolla säällä, yöllä sekä päivällä, konsa palavaan pakahtumaisillaan, konsa taas pakkasen kouriin kohmettumaisillaan, niin se masensi vahvatkin voimat. Simon täytyi jättää kaikki kauppahommat sekä muutkin hommat sikseen. Alituisesta tarkasta katsomisesta pimeässä ja tuulessa tulivat hänen silmänsä niin kipeiksi, ettei hän enään alkanut nähdä kävelläkään. Sen lisäksi vaivasi häntä vielä hirmuinen luun kivistys, joka teki lopun kaikista hänen pienimmistäkin liikkeistään. Ei saanut hän moneen aikaan unta silmäänsä. Ei hänen ollut hyvä istua, eikä astua; rauhaa ei hän löytänyt mistään. — Tässä tuskassa lakastuivat kaikki hänen ruumiinvoimansa. Kalpeana kuin kuoleman kuva viehkuroi hän tuskissaan sängyssänsä laidasta laitaan, huonojen vaateretkujen päällä. — Helka itki lapsineen sängyn ääressä, voimatta lieventää rakastettunsa kauheita tuskia. Lusikka vettä ja palanen leipää, ne olivat ne ainoat mitä hän voi tarjota kurjalle puolisolleen. Muuta lohdutusta ei hän voinut antaa. Ei yksikään lohdutuksen sana voinut mitään auttaa, sillä sairas ei ymmärtänyt hänen lohduttavaisia sanojaan. Hänen hengenvoimansa olivat sortuneet samanlaiseen rappiotilaan kuin ruumiin voimatkin. — Alituinen valehteleminen, liehakoitseminen ja lähimmäisen pettäminen oli vähitellen tukahduttanut Simolta kaikki paremmat tunteet. Ei hänellä ollut enään mitään pyhää. Kaikki oli yhdenarvoista. — Eli miten eli, kunhan vaan päivä kului iltaan. — Tämmöisissä oloissa tylsistyi hänen järkensä vähän kerrassaan, joten se ei enää kyennyt eroittamaan hyvää pahasta. Järki katosi. Mielettömänä hän kiemuroi tilallaan tuskissansa. — Tämmöisessä haaksirikossa vaikeroi Simon ruumis sekä sielu. Ei ollut pelastajata, jonka hän olisi tuntenut ja johon hän olisi voinut turvautua. Ei ollut voimaa enää huutaa apua. Hätä oli sanomaton. — — —
Kun kevät-aurinko kirkkaasti säteili vihreän ruohon peittämälle aholle, leivonen kauniisti liverteli korkealla sinisellä taivaalla ja koivut seisoivat tyyninä ja juhlallisina vihreässä kesäpuvussaan, niin silloin seisoi pienoinen joukko ihmisiä vihreällä hautausmaalla, avoimen haudan ympärillä. Hiljaan nuorien varassa vaipui Simon musta arkku alas haudan pohjaan. — Juhlallisina seisoivat miehet haudan partaalla, hatut leuvan alla… Vaimot nyyhkyttivät etempänä, pidellen nenäliinaa suunsa edessä. Pappi siunasi haudan ja lukkari lauloi värssyn. Kolme kertaa viskasivat kukin kourallansa ruskeaa multaa mustalle kirstulle. Lapiot kädessä nuoret miehet täyttivät haudan. Kaikki poistuivat hiljaan haudalta. Haudankaivaja pani viimeiset turpeet ristin juurelle ja sanoi: "lepää rauhassa" … ja hänkin poistui. — Kirkon kello pomahti… Kaikuna sen ääni kulki kukkulalta kukkulalle, mäeltä mäelle. Sen ääni juurikuin matki haudankaivajan sanoja: "rauhassa", "rauhassa", "lepää rauhassa". — — Niin, löysikö hän nyt rauhan — —?
Talven työstä oli vanhan kappalaisen rinta ahdistunut kovin ahtaaksi. Hartioita painoi ja yskiä täytyi katkeamatta. Hän ajatteli keinoa, joka voisi auttaa tästä vaivasta. Vaikka kelle ystävälleen puhui vaivastaan, niin kaikki kehoittivat häntä hierottamaan itseään hyvällä hierojalla. Se oli uusi parannustapa, jota vanha kappalainen ei alussa ottanut uskoaksensa, sillä hän oli yliopistossa ollessaan lukenut lääketiedettä, aikoen lääkäriksi, ja silloin hieromista ei suvaittu. Kun ei kumminkaan tullut muista parannuskeinoista apua, niin päätti hän kumminkin koetteeksi yhden kerran hierottaa. Kutsui hierojaksi entisen Pullin Helan, jota ei enää nyt nimitettykään sillä nimellä. Mökin Helaksi häntä nyt sanottiin, asuntonsa mukaan. Helkaa kehuttiin seudun paraimmaksi hierojaksi. — Eukko tuli kohta, kun vaan oli saanut sanan. Itse hän lämmitti saunan ja laittoi kaikki valmiiksi, ja sitte ei auttanut muuta kuin kappalaisen täytyi mennä eukon kouriin. Uskollisesti se eukko virkaansa toimittikin. Vielä oli voimaa vanhoissa ja laihoissa peukaloissa. Oikein älähtämään toisinaan teki kappalaisen mieli. — Työnsä alettua alkoi hän kohta haastaa rupattaa minkä kerkesi, joka kuuluu olevan kaikilla hierojilla omituisena tapana. Ensin puheli hän hyvästä kesän tulosta, leipäkeskestä ja monista muista päivänkysymyksistä, jott'ei hierottavan tarvinnut vielä sanaakaan sanoa. Viimein näytti hänestä keskustelu käyvän liian yksipuoliseksi. Senvuoksi hän alkoi kysellä kappalaisen elämänvaiheista, missä hän muka oli syntynyt, vieläkö hänellä on kotipaikkaa ja yhtä ja toista semmoista. Kappalainen koetti parhaan taitonsa mukaan tyydyttää eukon uteliaisuutta ja kertomuksensa lopussa kysyi Helalta: "miksikäs teitä sanotaan mökin Helaksi, eihän teitä ennen ole niin kutsuttu?"
— "Ne rupesivat minua sillä nimellä huutamaan, kun muutin mieheni kuoltua mökkiin, missä nyt asun."
— "Miksikäs te ette miehenne kuoleman jälkeen asunut kotonanne, kun muutitte siihen huonoon mökkiin?"
— "Miksi sitä, veikkonen kirk'herra, ei olis' asuttu, kuin vaan olis' siinä annettu olla, vaan eihän sitä köyhillä ja orvoilla ole puolta. Sitä täytyy mennä sinne, minne vaan käsketään… Hyvä minun sentään on ollut tässä mökissäkin olla. Siinäpähän olen saattanut lapseni jalalle"…
— "Miten teille sitte kävi miehenne kuoleman jälkeen, kertokaapas minulle, olis' hauska kuulla?" … kyseli kappalainen vuorostaan.
— "Tietäähän sen, miten köyhille käypi… Mieheni kun kuoli juhannuksen päivän aikana, niin minä jäin lapsineni niin tyhjäksi, ettei ollut leivän palaa, mitä syömään käydä. Ei muuta kuin minä kävin naapurin emännältä pyytämässä kehräämistä ja sillä tavoin aina vähän sain leipää lapsilleni. Välistä kävin hieromassa ja niin aina väkyröitin eteenpäin sen kesää… Oli meillä silloin vähän kylvetty ruista sekä kauraa maahan, niistä toivoin saavani talven leivän. — Ei sitä silloin joutanut Jumalan viljaa hukkaan panna. Monta kertaa piti mennä työlle ja olla iltaan asti suurustakaan maistamatta. Voi sentään! … kaikkihan sitä on saanut nähdä. Jo oli minulla kylläki, vaan silloin kuin en osannut pitää Jumalan lahjaa oikeassa arvossaan, niin näytti Jumala senkin ajan, jotta sitä ei ollutkaan.
"Vanhin poika, Mikko niminen, mikä jo olisi vähän kyennyt töissä auttelemaan, meni isänsä jälkeen hautaan. Justiin oli ummelleen kaksi viikkoa isän ja pojan kuoleman väliä… Se poika-raiska olikin jo hyvin kivuloinen siitä asti, kun kovin pienenä rupesi isänsä kanssa kulkemaan kauppamatkoilla. — — Niin jäin tyhjäksi mieheni kuoleman jälkeen, ettei ollut muuta kuin kaksi alastonta lasta ja muutamia pahanpäiväisiä vaateretkuja päälläni. Niin tarkkaan oli täytynyt vaatteetkin hukata leivän eteen mieheni ja poikani sairauden aikana, Siinä sitä sieti neuvotella ennenkuin vähänkin rupesi eteenpäin pääsemään.
"Yhdenkin kerran, kun menin lapsineni leikkaamaan kauraa, niin kuusikymmentä viisikkoa sipasin leivän palaakaan maistamatta. Tulin sitte sieltä pois, yks' laps' oli selässäni, toinen sylissä ja kolmas vielä syntymättä. Niinikään tulla rumpsutin kotiin hyvin kiireesti. Ajattelin mennä naapurin emännältä pyytämään vähän leipää … vaan enpä joutunutkaan. Vähän ajan perästä syntyi tyttö. — Sitten vasta, kun olin sen korjannut, joudin itselleni leipää hankkimaan. Oli minulla kaksi kanan munaa, ne vein naapurin emännälle. Hän antoi minulle niistä pienen kaaliaiskakun ja pani vielä hyvästä sydämmestään pienen palan voita päälle…
"Voi sentään! kirk'herra, kun se oli minusta hyvää… Se kakku oli minusta paljon kalliimpi, kuin ne monet elo-salvot, joita minulla oli ennen ollut. Itkin monet kyyneleet ennenkuin kykenin siitä muruistakaan panemaan suuhuni. Luvin kaikki luvut, mitä suinkin osasin, itkin ja kiitin Jumalaa, että oli minulle kiittämättömälle lapselleen vielä armostansa antanut leipäpalasen. Sitte jaoin siitä lapsilleni ja söin itseki … ja itkin. — Syötyäni luin taas monet ruokaluvut, jotka, polonen, olin monet kerrat ennen kyllyyden päivinä tykkänään unohtanut… Voi, voi, kirk'herra, niitä päiviä!… Kaikista on vaan hyvä Jumala auttanut." —
Tässä keskeytyi vanhuksen puhe, hänen äänensä väräji ja kirkkaat kyyneleet vierivät hänen silmistään, pitkin nenän kupeissa olevia ryppyjä myöten. — Tämä vanhuksen kertominen ja hänen liikutuksensa, se muistutti kappalaisellekin menneitä aikoja. Juohtui hänen mieleensä, kuinka huttuvesi liehua ropisti liedellä ja kuinka hän pikku veljiensä ja sisariensa sekä äitinsä kanssa ikävällä odotti isää, joka oli mennyt lainaksi pyytämään eräältä kauppiaalta jauhoja. Monta kertaa oli hän juossut kujasilla katsomassa, eikö isää jo näy tulevan. Ja kun isä viimein tuli, niin oli heidän ilonsa sanomaton. Maukkaasti ne lapset sitte söivät huttua, jota äiti kantoi kivivadissa heille penkin nenälle. — "En muista josko muistin silloin panna syömään käydessäni käsiänikään ristiin … ammonka siinä ei ollut lukemisen aikaa…" ajatteli kappalainen itsekseen. Sen ajatteleminen täytti hänen rintansa erinomaisilla tunteilla. Hänkin tunsi kyyneleen herahtaneen silmistänsä. Hän kääntyi kohta seinään päin ja pyyhkäsi käden selkämällään silmänsä kuivaksi ja kysyi vanhukselta: "mitenkäs Teille sitten kävi?"
— "No sitten" … jatkoi vanhus … "hyvät naapurit toivat minulle vähän ruokaneuvoja. Minä kävin Huuhtasen isännältä pyytämässä saunaa lainaksi. Metsästä sitte hain puut, lämmitin sen ja menin sinne asumaan. Kaksi viikkoa olin heidän saunassaan. Mutta tuo hyvä isäntä otti minulta vuokran siltäkin ajalta, vaikka aina omilla puillani lämmitin. Kuusikymmentä kuhilasta ruista piti minun leikata saunan hyyristä… Voi sentään miten sekin isäntä maailman tavaraa ahmusi, mutta eipä noita hänelläkään mukaan pantu. Niin! hän on jo niistä vastaamassa, milloin tulenee meidän vuoro… Jumalahan sen yksin tietää."
— "Mitenkäs Te sitte elitte?" … kysyi kappalainen taas eukolta, kun hän keskeytti kertomuksensa.
— "Sitten ne taas tulivatkin kovat ajat. Mies-vainaan velkamiehet rupesivat minulta ottamaan pois niitä vähiäkin viljoja, joita kesällä kasvoi. Sitten olisin minä jäänyt lapsineni leipäpalatta pakkasen käsiin. H——n pitäjän entisen kappalaisen tyttärien velasta kävi vallesmanni arvaamassa kaikki viljat ja lupasi ne myödä kahden viikon perästä, jos vaan en rahoja saisi. Minulle silloin häiskähti hätä käteen, jotta mitä nyt tehdä. — Viimein päätin lähteä niiltä papin ryökkinöiltä pyytämään armoa ja sillä tiellä käydä Viipurin markkinoilta suolaa saamassa ja jotain särvinaineitakin talveksi. Senvuoksi kävin pyytämässä miesvainaani sedän pojilta hevosen; panin kolme tynnöriä kauroja kärrille ja läksin muiden markkinamiesten mukana matkalle. Kaikki nauroivat minulle. Kuka vaan vastaan tuli tahi ajoi sivuitseni, niin kaikki sanoivat: 'eikös ämmä käy hevosia vaihtamaan.' — 'Vielä … lossakkia…' sanoin ja ajoin vaan eteenpäin. En minä ennättänyt perille niiden markkinamiesten kanssa, joiden kanssa läksin, sillä minun hevoseni oli hyvin huono, eikä jaksanut seurata toisia. Samoihin paikkoihin kumminkin aina täytin yöksi ja syöttämään, missä he sanoivat käyvänsä. Eräänä iltanakin oli oikein pimeä, ettei nähnyt silmään pistää. Toiset jättivät minun ja minä jäin yksinäni salon keskelle nykittämään sitä huonoa hevosta. Silloin pelotti minua kovasti. Vaan onnellisesti minä sentään pääsin viimeinkin siihen yötaloon, mihin toisetkin olivat menneet. Siellä jo kaikki makasivat. Minä riisuin hevosen kujamaalla ja panin syömään rattailta. Menin tupaan. Se oli niin täynnä … niin täynnä markkinamiehiä kuin suinkin veti ja mahtui. Lattia oli ladottu laidasta laitaan makaajia täyteen juuri kuin halkoja. Penkit samaten. Minä panin eväskonttini pankon alle, vedin reunamaisten makaajien alta olkia lisäksi alleni ja kydistyin siihen konttini viereen… Vaan ei minulla siinä tullut uni silmään. Kaikellaiset ajatukset silloin tulivat mieleeni… Alkoi minua huolestuttaa hevos-raiska, kun se oli niin märkänä ja viluisena. Mitenkähän se on? Se ajatus ei lähtenyt mielestäni, vaikka kuinka olisin synnytellyt unta silmääni. Viimein nousin ja menin katsomaan hevosta. Voi, kun säikähdin! Hevonen oli kärrin aisojen välissä ja ihka selällään, vähän vaan köräji enään henkeä sisässä. Minä juoksin tupaan ja sanoin: 'hyvät miehet, lähtekää auttamaan veikkoset, minua, minun hevoseni kuolee.'"
— "'Mikä sen tappaa' … sanoi yksi reunalla makaajista. — 'Se on kaatunut kärrin aisojen väliin' … selitin minä.
"Silloin hyppäsi kaksi miestä avukseni ja nostivat hevoisen seisoalleen. — Siihen se minun uneni sitte selkkautui. En uskaltanut nukkua koko yössä. Vähän päästä aina juoksin hevosta katsomassa… Viimein tuli aamu ja minä taas läksin muiden mukana nykittämään edelleen. —
"Markkinoilla möin kaurat ja rahoilla ostin säkin suoloja ja sian. Sitten läksin pyrkimään takaisin päin. — Mutta se vasta oli matkan tekoa. Sikaa en saanut kärrille hyvästi kiinni köytetyksi. Täytyi toisella kädellä syyhyttää sikaa ja toisella kädellä ajaa hevosta. Tullessanikin jäin monta kertaa ajamaan yksinäni pilkkopimeässä synkillä saloilla… Voi kun minua silloin pelotti! Sika välistä vinkui ja kompuroi rattailla ja pyrki hyppäämään maahan. Olisi pitänyt sikaa syyhyttää ja hevosta ajaa; siinä oli kiirettä myydäkkin… Hevon kompurakin vielä pelkäsi. — Hyvästi minä kuitenkin pääsin … ei mitään vaaraa tapahtunut…
"Kun aamusella vähän päivää alkoi tuntua saavuin kappalaisen ryökkinöiden pihalle. Kun sidoin hevostani portin pihtipieleen ja maanittelin sikaa pysymään kärryillä, niin toinen ryökkinä astui juuri pihalla rappusille päin. Minä tein sille hyviä huomenia ja aloin selitellä asiatani, vaan ei se ollut kuulevinaankaan, astui vaan sisään. Jo jäyvähti sydämmeni, että näinköhän huonosti minulle käypikin… Menin kumminkin kyökkiin ja kysyin piialta, josko ryökkinät ovat valveella. Hän kävi katsomassa toisessa kamarissa ja käski minua sitte menemään sinne. Minä menin paikalla. Ryökkinät olivat juuri aamukahviaan juomassa. Minä aloin heille paipatella pahojain. Itkin ja rukoilin heiltä armoa. Kerroin kaikki minun asiani ja minkälaisessa tilassa olin. — Alkoi kuulua samassa koiran haukunta. 'Eiköhän tuo karkota minun kärriltäni sikaa' … älähdin ja töytäsin katsomaan ikkunasta. — 'Nyt on pahuus … mut kyllä minä sulle näytän' … huusin ja juoksin koiran peliin. Se hulttio haukkua törmäsi kärrien vieressä ja sika vaan seisoi kärrillä harja pystyssä. Mut kun minä tapasin kyökin edestä korennon ja sillä oikein väläytin sitä kintuille, niin kyllä se korjasi siitä luunsa pian. Taas syyhyttelin sikaa ja sain sen loikomaan kärrille, ja sitte läksin menemään taas ryökkinöiden luo. Pääsin kyökkiin asti, niin jo alkoi taas haukkuminen kuulua. Minä taas sen peliin. Sika ennätti jo putkahtaa maahan ja alkoi juosta koiraa pakoon … koira perästä … minä sen perästä. En kumminkaan saanut sikaa kiinni, ennenkuin piika toi ämpärillä juomista. Sitte rengin kanssa nostimme sian kärrille ja hän antoi minulle sitte nuoran pään, millä köytin sian paremmin kiinni. Sitte menin taas ryökkinöiden luokse. Heistä oli se minun hätäni niin lustia, että tahtoivat nauraa itsensä kuoliaaksi. — Kun taas aloin heitä rukoilla, niin antoi toinen ryökkinä minulle paperipalasen ja sanoi: 'mene nyt matkaasi ja vie tämä paperi teidän vallesmannille.'
"Sitte minä läksin ajamaan ja ajattelin, että mitähän ne tähän paperilappuun lienevät kirjoittaneet. Pyysin kaikkia vastaantulijoita lukemaan sitä, vaan ei niistä moni sattunut osaamaan. Yksi olis' osannut lukea, vaan se sanoi, ettei hän rupea availemaan vallesmannin kirjettä.
"Jo oli illansuu, kun saavuin vallesmanniin. Annoin hänelle kohta sen ryökkinän kirjan. Hän kun vähän aikaa sitä katseli, niin sanoi minulle, että 'ne ryökkinät eivät enää sinulta velo mitään, ainoastaan vallesmannin vaivat käskevät maksamaan.' — Siitä minulle hyvämieli näppiin ja luvin kiitoksia vallesmannille ja ryökkinöille vielä maantiellä tullessanikin…
"Sillä tavalla, kirk'herra-veikkonen, on minun pitänyt pyrkiä eteenpäin. Minkäs sille taisi … kärsiähän se täytyi, kun Jumala oli minulle sellaisen kohtalon määrännyt. Omilla töilläni olin kaikki rasitukset ansainnut, ei niissä ollut nureksimiseen syytä…
"Sitten kun minä vähän aikaa elää renkuloin konnun kanssa, niin Hiirelän lautamies pani tuumansa tukkuun herrojen kanssa ja otti minulta konnun pois; ihka niin 'pes'kopekatta.' Sitten minä puuhasin siihen solansuuhun sen mökin, missä nyt olen asunut."
— "Mitenkäs nyt olette jaksanut?" … kysyi vielä kappalainen.
— "Jumalalle kiitos! nyt olen elänyt oikein hyvästi. Olen aina sen jaksanut pyytää, minkä olen tarvinnutkin. Lapsieni vastuksina en vielä ole ollut päivääkään. Enkä hyvin muidenkaan vastuksina. Rauhassa olen oman mökkini nurkassa syönyt mitä olen saanut.
"Kyllä ne nyt lapsenikin tulevat toimeen. Jo on nuorin tyttäreni kappaleen toistakymmentä vuotta palveluksella tienannut leipänsä, niin kyllä se jo itsestään huolen pitää. Jumalalle kiitos, nuorimmalla pojallanihan tuota nyt olis' millä minua elättääki, vaan en vielä ole ollut niin tarpeessa, että olisin pakoitettu häneen turvautumaan. Kyllähän ne ovat omat lapseni, vaan kun näin vanhaksi elää, eikä enää ala olla töistä sanottavaa, niin sitä tulee tielle omille lapsilleenkin, aikaa sitte vieraammille. Marttikin kun on mennyt toiseen taloon mieheksi, niin vaikka hän mielestään elättäisikin minua, niin miniä kohta rienaasi häntä siitä, että eukkonsa tavaraa vaan siten tuhlaa. Pahat puheet vaan syntyisivät. — Simo tuli isäkseen. Ei hänestä tämä tavallinen maamiehen työ luokastanut. Kauppaa hänkin kävi, vaan nyt on ollut jo Pietarissa toistakymmentä vuotta. En ole saanut mitään tietoja … miten elänee. Ei taida nämä silmät nähdä koko poikaa" … haasteli eukko väräjävällä äänellään. Itku esti pitemmälle puhumisen.
— "Oli miten tahansa, vaan kyllähän lapset ovat velvolliset elättämään vanhempansa" … vakuutti kappalainen.
— "Taitaneehan se niinkin olla, vaan en minä ole vielä sitä tarvinnut ja hyvä olis' kun ennättäisin kuolla, etten vastakaan tarvitsisi ja jäisi kenenkään vastukseksi.
"Tässä yhtenä vuonna pääsiäisenä oli oikein kova tuisku, Silloin yhtenä yönä peitti tuisku mökkini kokonaan lumivuoren sisään. Aamusella kuin nousin, niin ikkunasta ei nähnyt mitään ulos. Koetin avata ovea auki, vaan se ei ehkes pytskähtänytkään. Silloin ajattelin, että joko nyt lienevät viimeiset ajat käsissä. Mutta niin ei vielä ollut. Naapurin pojat huomasivat, että mökkini oli hangessa näkymättömässä. He rupesivat sitä lapioimaan näkyviin. Koko päivän lapioivat kolmen kesken, ennenkuin saivat oven auki mökistäni… Kaikki olen katala nähnyt, kokenut kovaosanen."
— "Minkästähden te menitte naimisiin niin kunnottomalle miehelle. Ettekö tuntenut häntä? vai pakotettiinko teitä menemään?" … kysyi kappalainen.
— "Ei minua kukaan pakoittanut. Vanhempani antoivat minulle vapaan vallan. Kyllähän he ensin vähän estelivätkin, vaan ei tullut silloin heitä totelluksi. 'Nuoruus on hulluus.' Minäkin syntinen ajoin vaan maailman tavarata ja kunniaa perästä, niin sentään se huonosti kävikin. Simo-vainaa kun oli silloin kova poika ja rikas, sekä pääsin paikalla emännäksi, niin en huolinut, vaikka mitä pahaa hänestä olisi haastettu, menin vaan. Luulin kaikki semmoiset pahat puheet lähteneen kateudesta ja panettelemisen halusta, vasta myöhemmin tulin huomaamaan, että oli niissä puheissa paljon perääkin. Vaan se oli sitte jo liian myöhäistä, ruveta sitä ajattelemaan."
— "Niin, siitä sen nyt huomaa, ettei rikkauteen voi turvata. Teidän miehenne oli rikas, missä rikkaus nyt on? Se häviää niinkuin varjo, kun ei Jumalan siunaus ole sen kanssa. Se väärä penninki viepi suorankin. Simon rikkaus ei ollut rehellisesti ansaittu, senvuoksi sille niin kävikin. Olisit kukaties ollut paljon onnellisempi, kun olisit mennyt vaimoksi jollekin ahkeralle, vaikka köyhemmällekin miehelle, mikä olisi rehellisellä työllä hankkinut jokapäiväisen toimeentulonsa. Semmoisen rehellisen kilvoittelemisen kanssa on aina Herran siunauskin ja Herran siunaushan tekee rikkaaksi ilman vaivatta. — Surkeata on nähdä, kun niin usein solmitaan avioliittoja kevytmielisesti rikkauden, kauneuden ja muitten semmoisten häilyvien perustusten nojaan. Ne kun häviävät, usein ennemmin kuin luullaankaan, niin silloin on onneton avioliitto käsissä. Tyytymättömyys, surut ja murheet ja pettymys toiveissa tekevät elämän raskaaksi, sekä antavat aihetta onnettomuuteen ajassa, sekä ijankaikkisuudessa."
— "Niinhän se on. Kyllähän se on totta. Mutta sitä nuorena ei tule ajatelluksi niin pitkälle. Minuakin kosi tämä nykyinen Korpelan isäntä (taloa nimitettiin yhä edelleen entisen isännän nimellä) … taitanettehan te tuntea hänen … mikä nyt on kunnan esimies ja kaikki. Hän oli jo silloin hyvin siivo ja siisti mies, vaan kun hän oli minun isälläni renkinä, niin mikä sitä rengin eukoksi olisi ruvennut. Koko pitäjähän sitä olisi muka nauranut. — Matti oli silloin hyvin pahoillaan. Ei sanonut muita ketään huolivansa, jos ei minua saa. Eikä tuo ole ottanutkaan. Yksinään vaan hallitsee, ilman emännättä, semmoista suurta taloa… Sanotaan olevan nyt hyvin rikkaan. Rahatkin kuuluvat olevan 'lampartissa'… Olen minäkin monesti ajatellut sitä aikaa… Nytkin kun astuin pellon alatse, niin ajattelin, että olisi se ollut hyvä minun olla emäntänä tuollaisessa talossa ja elää niin viisaan miehen kanssa ja kuolla entisessä isän kodissa … mutta 'ota vettä kaatunutta.' — — —
"No, niin, nouskaa nyt ylös… Ei … ei … ei … ei niin suoraan … näin syrjittäin … no niin … loikataan vähän vettä … no nyt on hyvä."
Siihen lopetti eukko tarinoimisensa ja siihen se työkin päättyi. Verkalleen asteli kappalainen saunasta pois ja ajatteli eukon elämänvaiheita.
* * * * *
Postinkuljettaja palasi takaisin kyytimatkaltaan. Hän oli koko yön ajanut, sillä kyytiväli oli kolmenkymmenen virstan pituinen. — Aurinko oli vasta tirkahtanut paistamaan puiden oksien välitse ja lämmitti kyytimiehen unisia kasvoja tehden ne vielä unisemmiksi entistänsä. Hevonen juosta hölkkäsi hiljalleen hyvin väsyneen näköisenä. Ajajansa ei sitä kiirehtinyt. Mies oli pujottanut, yökylmän takia, kätensä nuttunsa hihoihin, kun ei ollut lähtiessään arvannut ottaa käsineitä ja oli sitonut ohjasvarret senvuoksi kärrin istuimen pienaan. Siinä hän sitte istui rattailla torkuksissa, pää heilui ryntäillä sinne tänne. Yht'äkkiä seisattui hevonen, kuorsahti, nosti korvansa pystyyn, alkoi vimmatusti peräytyä taaksepäin ja työntää kärriä maantienojaan. Paikalla se kyytimieskin havahti, kun polvilleen romahti kärrien pohjalle ja puukkasi päänsä hevosen lautaseen. — "Ptruu … ptruu, mitä sinä siinä nyt pelkäät?" … haasteli kyytimies hevostaan asetellessa ja samassa hyppäsi maahan suupielestä kiinni pitelemään. — Hevosen pelkäämistä ihmetellessä huomasi hän vanhan eukon loikovan maantien penkereellä.
— "Nouse ylös ämmä, ettei hevonen pelkäisi…" huuteli mies.
Mutta ämmä ei liikahtanut. Kyytimiehen täytyi taluttaa hevonen eukon ohitse. Hyvin se vielä korhisteli ja syrjittäin karitti eukon kohdassa, vaan kun se huomasi, että siinä loikookin ihminen, niin asettui se aivan rauhalliseksi. — Eukon vaitiolo ja loikominen näytti miehestä vähän kummalliselta, senvuoksi päätti hän ottaa asiasta tarkemman selvän. Eukolla oli silmät ja suu auki, juuri kuin valveella ollessa, mutta ei se mitään tietänyt kumminkaan. Mies nosti kättä. Se vääntyi, mutta kylmä se oli. Hän nyki vielä olkapäästä, vaan ei siinä enää ollut vastaajata. Pussinen oli hermonnut ojaan jalkojen viereen. Mies kopasi sitä pikimmältään ja oli tuntevinaan muun muassa kupparin sarvia siellä löytyvän.
— "Nyt on kumma käsissä, kuin eukko-paha on kuollut maantielle, kyllä tästä täytyy 'tölymättä' korjata luunsa, ettei vielä joudu epäluulon alaiseksi ja pääse kuljeksimaan käräjästä toiseen" … tuumaili mies ja alkoi ajaa eteenpäin, jättäen eukon loikoilemaan entiselle paikalleen. Vähän matkaa ajettuaan tuumasi hän kumminkin menetelleensä väärin, kun jätti eukon ilman mitään maantien penkerelle. Ei hän yksinään uskaltanut ruveta kuollutta mihinkään kuljettamaan, vaan päätti mennä ilmoittamaan asian Korpelan isännälle, kun hänen talonsa oli aivan likellä maantietä ja isäntä vielä oli kunnanesimies, niin tottakai hän sille korjaajat toimittaa. Kun isäntä Matti sai kuulla, että maantielle oli tuntematoin eukko kuollut, niin lähetti hän toisen rengin vallesmannia ja toisen lääkäriä hakemaan. Postimiestäkään hän ei päästänyt pois. — Kuollut haettiin Korpelaan ja pian saapuivat lääkäri ja vallesmannikin tutkimaan äkillisen kuoleman syitä. Kun lääkäri todisti, että äkillinen sydämmenhalvaus oli eukon elämänlangan katkaissut, niin sai vallesmanni palata takaisin asiaan sekaantumatta.
Kun ruumis tuotiin Korpelan pihalle, niin kokoontuivat kaikki kotosalla olijat katsomaan eukkoa.
— "Voi hyvä Jumala! Mökin Helkahan se on … ihka mökin Helka. Maantielle näet hänen piti kuolla. Ei sitä ihmisrukka tiedä milloin täältä temmataan… Ei ennättänyt edes tänne kartanoon kuolemaan, kun jo oli näin likellä. Olis' ehkes saanut kuolla entiseen isän kotiin" … huokaili Korpelassa läksiämenä oleva Maija-muori. Hän oli entisellä, sekä nykyiselläkin isännällä ollut piikana ja nuoruutensa ajan elänyt yhdessä Helan kanssa, vaan kun ei enää alkanut jaksaa tehdä työtä, niin erosi hän palveluksesta ja eleli viimeiset aikansa omissa liemissään ja leivissään.
Kaikilla muillakin oli kuolleelle jotain sanomista, kuka surkutteli hänen äkillistä kuolemataan, kuka taas piti sitä suurena armona. Isäntä Matti vaan yksin seisoi totisena ruumiin vieressä sanaakaan virkkamatta. Rypisteli kulmiaan, kääntyi selin ihmisjoukkoon ja alkoi astua tupaan päin. Mitä tunteita hänen sydämmessään liikkui, niistä ei kukaan mitään tietänyt. Siellä ne kovan kuoren alla säilyivät hänen yksinomaisena salaisuutenaan.
— "Mihin se ruumis nostetaan" … kysyi yksi miehistä, tultuaan isännän perästä tupaan.
Vähän aikaa ääneti oltuaan sanoi isäntä: "nostetaan tuohon peränurkan sänkyyn. Siinä hänen isänsä sekä äitinsä ummistivat silmänsä viimeisen kerran, vaan Kaikkivaltias ei hänen suonut samassa paikassa erota tästä elämästä."
Ääneti se Matti sitte istui pöydän vieressä, toinen käsi poskellaan. Kysymyksiin vaan hyvin lyhyesti vastaili. Ei edes vallesmannikaan saanut häntä pitempiin puheisiin, vaikka otti puheenaineeksi vaivastalon perustamisen, mistä Matti aina oli ennen mielellään keskustellut. Matti oli viime kuntakokouksessa tarjonnut tilan ja huoneet kunnalle ilmaiseksi, jos perustaisivat vaivastalon, vaan ehdotus sittenkin valtaavalla enemmistöllä hyljättiin. Vallesmanni kyseli isännältä mitä ukot tuumasivat, kun eivät ymmärtäneet niin suurta lahjoitusta vastaan ottaa.
— "Eipäs nuo ymmärtäneet" … sanoi vaan isäntä lyhyesti.
Miten se nyt on niin harvapuheinen tuo isäntä? ajattelivat kaikki.
Kun vallesmanni ja lääkäri olivat menneet pois, niin korjattiin ruumis paikkakunnan tavan mukaan. Isäntä Matti lauloi, kun kaikki ruumiin vaatteet olivat paikalleen pantu ja ruumis asetettu laudalle keskelle tupaa jakkujen päälle, siitä samasta virsikirjasta, mistä ennen isännän ja emännän kuollessa oli laulanut värssyn: "Tääll' ihana ompi olla, kyll' monen mielestä, Kuitenk' on paremp' kuolla ja päästä synnistä j.n.e." — Laulun vaijettua kannettiin sitte ruumis aittaan.
* * * * *
Rovasti Hantz oli eräänä lauantaiaamuna noussut varemmin ylös vuoteeltaan kuin tavallisesti. Yönuttu yllään istui hän leveällä selkänojalla varustetulla tuolilla työpöytänsä ääressä, vedellen "vaakuna" savuja mahdottoman isosta pitkävartisesta, helmiletkulla varustetusta piipusta. Siinä hän odotteli kyökki-Stiinan varia aamu-kahvia. — Koira rupesi vimmatusti haukkumaan konttorin rappujen alla. Kohta myöskin rapistettiin konttorin ovea. "Kukahan siellä jo näin varhain on liikkeessä" … tuumaili rovasti ja meni avaamaan ovea…
"Kah! Korpelan isäntähän se on, ja näin varhain liikkeessä … käy sisään… Kai sinä nyt olet tullut kuulutukselle panemaan, kun näin varhain rupajat. No, kyllähän tuota semmoisessa talossa emäntää tarvitaankin" … lateli rovasti leikillisesti.
— "Ei ole kuulutukselle panemisesta puhettakaan, kun ei ole morsianta. Kuka minua vanhaa huolisi, johan minun morsiameni on kuollut; kohta tässä menen itse perästä, kun toinen jalka alkaa olla jo haudassa, toinen haudan partaalla" … sanoi isäntä, hyvin vakavana.
Rovastikin huomasi kohta, ettei nyt ollut Matilla leikin laskemisen aika ja rupesi senvuoksi haastelemaan muista taloutta koskevista asioista.
— "Olisi minulla vähän asiatakin. Meillä on siellä yksi vainaa huomenna haudattava."
— "Kuka se on?"
— "Se on Pullin Simovainaan leski Jalkalasta; mökin Helalta se kuulu viimeaikoina."
— "Se hierojako?"
— "Se sama."
— "Vai jo eukko kuoli? Oli se meilläkin monesti hieromassa… Teillekö se kuoli?"
— "Se kuoli meidän kohtaan maantielle, vaan minä korjasin ruumiin meille".
— "Vai maantielle!" … ihmetteli rovasti ja alkoi selailla kirjojaan.
— "Tietysti pannaan koulutta?"
— "Ei."
— "Eikö?! Mutta eikös se ollut perin köyhä?"
— "Taisihan se sitäkin olla; vaan onhan se Jumalan sana köyhälle niin tarpeen kuin rikkaalleki?"
— "Ei siltä… Ei siltä … Mutta se tulee maksamaan. Kuka sen maksaa, kun ei eukolta itseltään liene jäänyt varoja. Kyllä minä sen voisin tehdä puolestani ilman maksuttakin, vaan siinä tarvitaan muillekin."
— "Kyllä minä olen aikonut ne kaikki maksaa."
— "No sitten se on vallan eri asia."
— "Kannetaanko koulu kahdella papilla?…"
— "Niin."
— "Ruumissaarna ja, vai miten?"
— "Niin."
— "Yhdeksän ruplaa kaksitoista kopekkaa!"
— "Tässä on kymmenen."
— "Hyvä … haudasta saatte maksaa kirkkoväärtille."
Maksettuansa läksi Matti pois katellen rovastia.
"Mikähän tuon miehen mieleen nyt on mennyt? Ennen aina niin tarkka, vaan nyt menettää semmoisen summan tuon muorin hautaamiseen" … tuumaili rovasti Matin pois mentyä.
— "Vaivaistalonkin olisi tehnyt kunnalle. Kyllä se mahtaa olla rikas. Sentään se kappalainen aina sanoo, että 'siitä isännästä nähdään mitä rehellisellä työllä saadaan toimeen'" — — —
— "Tuleppas tänne… Tule katsomaan mökin Helan hautaa!" … sanoi Jaakkolan Ristina, Jalkalasta, Sakarilan emännälle, kun yhdessä kävelivät sunnuntaiaamuna hautausmaan poikki kirkkoon.
— "Tämäkös se nyt on? … kun on valkea 'takettikin'" … ihmetteliSakarilan emäntä … "ja noin iso risti ja tuommoiset nupukatkin, ihkataitavat olla varvalin varvaamat. — Kukahan tämän nyt on laitattanut?Ei suinkaan hänen lastensa rahat tämmöisiin jouda."
— "Eikö mitä! … Korpelan läksiäin muori sanoi Helatorstaina kun tässä satuttiin yhteen, että sen 'taketin' ja komean ristin on pystyttänyt 'vanha rakkaus.'"
— "Ole jo! … mikä se on … 'vanha rakkaus' … onpas se rakkaus."
— "Niin, niin! … etkö sinä sitä tiedä, ettei vanha rakkaus ruostu?"