Väijytys
Tämä pajupensaikko oli pienellä kummulla kahdenkymmenen tai viidenkolmatta askelen päässä Catherinen ikkunasta ja vallitsi eräänlaista kaivantoa, jonka pohjalla, seitsemän kahdeksan jalkaa syvällä, virtasi pieni puro.
Maantien suuntaan mutkittelevan puron äyräällä kasvoi paikoitellen samanlaisia pajuja, jotka muodostivat Pitoun valitseman tyyssijan, toisin sanoin puita, jotka öiseen aikaan muistuttavat aika paljon kääpiöitä, joiden pikku ruumiissa on suunnaton, pörröinen pää.
Tällaiseen kunnaan äärimmäisellä laidalla kasvavaan, ajan mukana ontoksi käyneeseen piilipuuhun Pitou oli aamuisin pannut Catherinen kirjeet, ja siitä Catherine oli käynyt ne noutamassa, kun oli nähnyt isänsä poistuvan talosta ja menevän vastakkaiselle suunnalle.
Pitou ja Catherine olivat kumpikin tahollaan noudattaneet sellaista varovaisuutta, ettei paljastus ollut voinut tulla sitä tietä. Pelkkä sattuma oli tänä aamuna vienyt talon paimenen Isidorin tielle. Paimen oli maininnut vähäpätöisenä uutisena varakreivin kotiintulosta. Tämä salainen, kello viisi aamulla todettu paluu tuntui Billotista enemmän kuin epäilyttävältä. Siitä lähtien kun hän palasi Pariisista ja tohtori Raynal kielsi häntä astumasta Catherinen huoneeseen niin kauan kuin tämä houraili, oli hän ollut varma, että varakreivi de Charny oli hänen tyttärensä rakastaja. Ja koska hän tiesi tämän suhteen vain johtavan häpeään, sillä varakreivi de Charny ei milloinkaan naisi Catherinea, oli hän päättänyt pestä tämän häpeän verellä puhtaaksi.
Siitä johtuivat kaikki nämä varemmin kertomamme seikat, jotka sivullisesta tuntuivat vähäarvoisilta, mutta jotka ensin Catherinen ja sitten hänen selityksensä jälkeen myöskin Pitoun silmissä saivat vallan kammottavan kantavuuden.
Olemme nähneet, että arvatessaan isänsä aikeet Catherine oli yrittänyt ehkäistä ne lähtemällä varoittamaan Isidoria. Onneksi Pitou oli keskeyttänyt hänen matkansa, selittämällä, että tyttö olisi Isidorin asemasta tavannutkin isänsä.
Hän tunsi liiankin hyvin isänsä hirveän luonteen yrittääkseen turvautua rukouksiin ja armonaneluun. Se olisi vain kiirehtinyt rajuilman puhkeamista, siinä kaikki. Se olisi manannut esille ukkosen, joka olisi pitänyt saada vaimennetuksi.
Ennen kaikkea hänen tuli nyt estää isänsä ja rakastajansa tapaaminen.
Voi, kuinka palavasti hän nyt toivoikaan, että sitä poissaoloa, jonka johdosta hän oli luullut kuolevansa, yhä jatkuisi! Kuinka hän siunaisikaan ääntä, joka tulisi sanomaan hänelle. »Isidor on matkustanut!» Vieläpä vaikka sama ääni olisi lisännyt sanan: »Ikiajoiksi!»
Pitou oli käsittänyt kaiken tämän yhtä selvästi kuin Catherinekin. Juuri siksi hän olikin tarjonnut nuorelle tytölle apuaan. Tulipa varakreivi jalan tai ratsain, toivoi hän kuulevansa tai näkevänsä hänet ajoissa ehtiäkseen tavoittaa hänet, selittääkseen parilla sanalla tilanteen ja saadakseen hänet pyörtämään pois lupaamalla tuoda hänelle tietoja Catherinesta seuraavana aamuna.
Niinpä Pitou siis nojasi piilipuuhun kuin muodostaen osan siitä puumaailmasta, jossa hän nyt oli, ja jännitti kaikki yön, tasankojen ja metsien herkistämät aistimensa nähdäkseen vähäisimmänkin varjon ja kuullakseen heikoimmankin äänen.
Äkkiä hän oli kuulevinaan takaansa metsästä äänen, joka syntyy, kun ihminen kiireesti kävelee pitkin kynnöstä. Koska tämä astunta tuntui hänestä nuoren ja notkean varakreivin käyntiä raskaammalta, kääntyi hän hitaasti ja miltei huomaamattomasti puun toiselle puolelle ja keksi kolmenkymmenen askelen päässä tilanhoitajan, jolla oli yhä pyssy olalla.
Kuten Pitou oli aavistanutkin, oli Billot odotellut Bourg-Fontainen tienristeyksessä. Mutta kun ketään ei ollut polulta tullut, oli hän arvellut erehtyneensä ja pyörtänyt takaisin asettuakseen, kuten oli uhannutkin, väijyksiin Catherinen ikkunan lähettyville, sillä hän oli varma, että varakreivi de Charny yrittäisi siitä ikkunasta päästä tytön luo.
Kaikeksi onnettomuudeksi hän oli tullut valinneeksi väijymäpaikakseen saman pajupensaikon, jonka suojaan Pitou oli piiloutunut.
Pitou arvasi tilanhoitajan aikeet. Ei käynyt laatuun ruveta kiistelemään hänen kanssansa paikasta. Hän liukui alas pitkin äyrästä, katosi kaivantoon ja painoi päänsä sen piilipuun ulkonevien juurien alle, jota vasten Billot tuli nojaamaan.
Onneksi kävi navakanlainen tuuli, muutoin Billot varmaankin olisi kuullut Pitoun sydämen rajun sykinnän.
Mutta sankarimme ihmeteltävän luonteen kunniaksi on mainittava, että hän oli vähemmän huolissaan henkilökohtaisesta vaarastaan kuin siitä, että tulisi vastoin tahtoaan rikkoneeksi Catherinelle antamansa sanan.
Jos varakreivi saapuisi ja hänelle sattuisi jokin onnettomuus, mitä nuori tyttö silloin ajattelisi Pitousta?
Että Pitou oli kavaltanut hänet.
Pitou piti parempana kuolemaakin kuin ajatusta, että Catherine voisi pitää häntä kavaltajana.
Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä sinne missä oli ja ennen kaikkea pysyä liikkumattomana. Vähäisinkin liikahdus olisi paljastanut hänet.
Neljännestunti kului eikä mikään häirinnyt yön hiljaisuutta. Pitoun viimeinen toivo oli, että jos varakreivi sattumalta tulisikin kovin myöhään, Billot kenties väsyisi odottamaan, ei uskoisi hänen saapuvan ja menisi kotiinsa.
Mutta äkkiä Pitou, joka lojui korva maata vasten, oli kuulevinaan kavionkopseen. Jos se oli hevonen, tuli se metsäpolkua pitkin.
Pian ei enää epäilystäkään, ettei se ollut hevonen. Se meni poikki tien kuudenkymmenen askelen päässä pajupensaikosta. Kuuli selvästi elikon kavioiden töminän tiellä ja kun hevosenkenkä sattumalta iski kiveen, välähti kipunoita.
Pitou näki tilanhoitajan kurkottautuvan hänen päänsä yli ja koettavan erottaa jotakin pimeästä.
Mutta yö oli niin sankka, ettei edes Pitoun pimeään tottunut silmä erottanut muuta kuin varjon, joka viiletti yli tien ja katosi rakennuksen nurkan taa.
Pitou ei hetkeäkään epäillyt, ettei se ollut Isidor, mutta hän toivoi, että varakreivi yrittäisi taloon jotakin toista tietä kuin ikkunan kautta.
Billot tuntui pelkäävän samaa, sillä hän mutisi jotakin sadattelun tapaista.
Sitten syntyi kymmenisen minuuttia kestänyt peloittava hiljaisuus.
Näiden kymmenen minuutin kuluttua Pitou terävällä silmällään erotti ihmishaamun ulkomuurin äärimmäisessä päässä.
Ratsastaja oli sitonut hevosensa puuhun ja lähestyi nyt jalan.
Pimeys oli niin sakea, että Pitou toivoi, ettei Billot huomaisi tätä varjontapaista tai huomaisi sen liian myöhään.
Hän erehtyi. Billot näki sen, sillä Pitou kuuli päänsä päällä kaksi kuivaa naksahdusta, jotka syntyvät, kun pyssyn liipasin vedetään vireeseen.
Muurin kuvetta hiipivä mieskin kuuli epäilemättä tuon äänen, josta metsästäjän korva ei milloinkaan erehdy, sillä hän pysähtyi ja koetti katseellaan lävistää yön pimeyttä, mutta hän ei nähnyt mitään.
Tämän sekuntisen pysähdyksen aikana Pitou näki pyssynpiipun ojentuvan kaivannon yli, mutta tilanhoitaja ei ilmeisestikään ollut varma osaamisestaan näin kaukaa tai hän pelkäsi erehtyvänsä, kuinka tahansa, pyssynpiippu, joka oli kohonnut nopeasti, laski jälleen hitaasti.
Varjo alkoi jälleen liikkua ja liukui edelleen seinäviertä.
Se lähestyi nopeasti Catherinen ikkunaa.
Tällä kerralla Pitou kuuli Billotin sydämen sykinnän.
Pitou aprikoi, mitä hän voisi tehdä, huutaisiko tuolle nuorukais-rukalle vai voisiko häntä muulla tavoin auttaa.
Mutta minkäänlaista keinoa ei juolahtanut hänen mieleensä ja epätoivoisena hän raastoi tukkaansa.
Hän näki pyssynpiipun kohoavan toistamiseen, mutta vielä kerran se laski.
Uhri oli vielä liian kaukana.
Näin kului arviolta puoli minuuttia. Sinä aikana nuori mies astui ne askelet, jotka erottivat hänet ikkunasta.
Päästyään kohdalle hän koputti kolme kertaa hiljaa ja yhtä pitkin väliajoin.
Nyt ei käynyt enää epäileminen; tulija oli rakastaja ja tämä rakastaja tuli tapaamaan Catherinea.
Pyssy kohosi kolmannen kerran ja Catherine puolestaan, joka tunsi tavanomaisen merkkikoputuksen, avasi ikkunan raolleen.
Pitou läähätti, hän oli tuntevinaan kuinka liipasinta painettiin; limsiö kuului iskevän teräsrautaan, salaman välähdystä muistuttava valosuihku valaisi tien, mutta tätä välähdystä ei seurannutkaan pamaus.
Sankkiruuti vain oli syttynyt.
Nuori aatelismies oivalsi nyt häntä uhkaavan vaaran. Hän liikahti kuin lähteäkseen päin tulta, mutta Catherine ojensi kätensä ja veti hänet lähelleen.
»Onneton», kuiskasi hän, »se on minun isäni! Hän tietää kaikki… tule!»
Ja yli-inhimillisin voimin hän auttoi Isidorin ikkunasta sisälle ja sulki luukut.
Tilanhoitajalla oli sekunti aikaa laukaista, mutta molemmat nuoret olivat toisiinsa niin kietoutuneina, että Isidoriin tähdätessään hän olisi voinut tappaa samalla tyttärensä.
»Haa», mutisi hän, »hänen täytyy poistua joskus ja silloin minä tavoitan hänet!»
Ja panospuikolla hän aukaisi sankkireiän, pani uutta ruutia sankkikoloon, jottei enää tapahtuisi ihmettä, jota Isidor sai kiittää pelastumisestaan.
Viisi minuuttia kului hiiskumattomassa hiljaisuudessa. Pitou ja tilanhoitaja pidättelivät hengitystään, vieläpä sydämensä sykintääkin.
Äkkiä äänettömyyden katkaisi talon pihalta kuuluva koirien haukunta.
Billot polki jalkaa, kuunteli hetken ja polki jalkaa vielä kerran.
»Ahaa», virkkoi hän, »hän aikoo paeta puutarhan kautta, koirat haukkuvat häntä!»
Ja hypäten Pitoun pään yli hän loikkasi kaivannon vastakkaiselle partaalle. Vaikka oli pimeä yö, katosi hän, paikat hyvin tuntevana miehenä, salamannopeasti muurin nurkan taa.
Hän toivoi ehtivänsä rakennuksen toiselle puolelle samaan aikaan kuinIsidorkin.
Pitou ymmärsi tämän tempun. Valppaana kuin ainakin luonnonihminen hän kimposi ylös kaivannosta, juoksi suoraan yli tien Catherinen ikkunan luo, riuhtaisi luukut auki, astui tyhjään huoneeseen, riensi keittiöön, jota lamppu valaisi, syöksyi pihalle, poikkesi puutarhaan vievälle käytävälle ja sitä tietä puutarhaan, missä hän, pimeään tottuneena, heti näki kaksi varjoa, joista toinen paraikaa kapusi muurille toisen ojennetuin käsin seistessä muurin juurella.
Mutta ennenkuin hypähti muurin toiselle puolelle, kääntyi nuori mies taakseen ja sanoi:
»Näkemiin, Catherine, älä unohda, että sinä olet minun!»
»Ah, en, ah unohda», vastasi nuori tyttö, »mutta mene nyt, mene!»
»Niin menkää, menkää, herra Isidor!» kehoitti Pitoukin. »Paetkaa!»
Kuului jysähdys nuoren miehen pudotessa maahan, sitten hevosen hirnahdus. Elikko oli tuntenut isäntänsä. Heti sen jälkeen tömisi maa laukkaavan hevosen alla, jota kannustin varmaankin oli yllyttänyt juoksuun. Sitten pamahti kerran, kahdesti.
Edellisen laukauksen kuullessaan Catherine parahti ja aikoi rientää Isidorin avuksi, toinen laukaus pusersi hänen rinnastaan syvän huokauksen ja hän vaipui voimatonna Pitoun syliin.
Pitou kuunteli kaula pitkällä, jatkoiko hevonen laukkaansa yhtä nopeasti kuin ennen laukauksia ja kuullessaan ratsun jatkavan laukkaansa vauhtia hiljentämättä hän virkkoi:
»Hyvä on, vielä on toivoa. Yöllä ei tähdätä niin hyvin kuin päivällä eikä käsi ole ihmiseen tähdätessään yhtä vakava kuin sutta tai metsäsikaa ampuessaan.»
Hän kohotti Catherinen ylös ja aikoi kantaa hänet sylissään sisälle.
Mutta kaikki tahtonsa ja ruumiinsa voimat kooten tyttö liukui maahan ja tarttui Pitoun käteen.
»Minne aiot minut viedä?» kysyi hän.
»Mutta, neiti Catherine», kummasteli Pitou, »omaan huoneeseenne tietysti».
»Pitou, voitko piilottaa minut jonnekin?»
»Ihan varmasti, neiti», vastasi nuori mies. »Ja ellen juuri nyt tietäisikään, minne, niin kyllä piilopaikan löydän.»
»No, vie minut sinne?»
»Mutta entä kotinne?»
»Toivon viiden minuutin perästä voivani lähteä täältä ikiajoiksi.»
»Entä isänne?»
»Kaikki on lopussa minun ja miehen välillä, joka on tahtonut surmata rakastettuni.»
»Mutta miettikää sentään, neiti…» uskalsi Pitou huomauttaa.
»Ah, kieltäydyt siis seuraamasta minua, Pitou?» kysyi Catherine ja päästi nuoren miehen käden.
»En, neiti Catherine, jumala varjelkoon!»
»No, seuraa siis minua.»
Ja edellä kulkien Catherine meni puutarhasta vihannesmaalle.
Vihannestarhan toisessa päässä oli portti, josta pääsi Nouen kentälle.
Catherine avasi hetkeäkään empimättä portin, otti avaimen ja pani portin kaksinkertaiseen salpaan ja viskasi avaimen muurin vieressä olevaan kaivoon.
Lujin askelin hän sitten astui peltojen poikki Pitoun käsivarteen nojaten ja pian molemmat katosivat laaksoon, joka erottaa Pisseleun Nouen maatilasta.
Kukaan ei nähnyt heidän lähtevän, ja Jumala yksin tietää, mistäCatherine löysi piilopaikan, jonne Pitou oli luvannut hänet viedä.
Myrskyn jälkeen
Inhimillisten myrskyjen laita on samoin kuin luonnonmyrskyjen: taivas peittyy pilviin, salama välähtää, jyrisee, maa vavahtelee, hetkittäin myllertää niin hirveästi, että luulisi ihmisten ja kaiken elollisen tuhoutuvan ja väristen kukin kohottaa kätensä Herran puoleen, ainoan pelastajan, ainoan armahtajan puoleen. Sitten vähitellen luonto tyyntyy, yö hälvenee, päivä koittaa, aurinko ilmestyy, kukat aukenevat, puut suoristuvat, ihmiset menevät askareilleen, voivat jälleen nauttia ja rakastaa. Elämä hymyilee ja laulaa teiden partailla ja ovien kynnyksillä eikä kukaan piittaa ukkosen aikaansaamasta hävityksestä.
Näin oli käynyt maatilallakin. Koko yön oli hirveä myrsky riehunut sen miehen sydämessä, joka oli pannut täytäntöön suunnittelemansa koston. Huomattuaan tyttärensä paon, etsittyään turhaan varjosta hänen askeltensa jälkiä, huudeltuaan häntä ensin vihaisella, sitten rukoilevalla ja lopulta epätoivoisella äänellä saamatta minkäänlaista vastausta, tunsi tämä voimakas mies, että hänen ruumiissaan särkyi jokin elinhermo. Mutta kun tätä huutojen ja uhkausten rajusäätä, jossa oli ollut salamaa ja jyrinää kuin luonnon ukkosessa, oli seurannut herpaiseva äänettömyys, kun koirat hämmingin tauottua olivat lakanneet ulvomasta, kun raekuuron sekainen sade oli huuhtonut näkymättömäksi verijuovan, joka yhtenäisenä vyönä oli ympäröinyt koko maatilaa, kun aika, kaiken täällä alhaalla tapahtuneen tunteeton ja mykkä todistaja, oli metallisella helähdyksellään ilmoittanut yön viimeisen hetken lyöneen, jatkui elämä entistä latuaan: ajoportti narisi ruostuneilla saranoillaan, rengit lähtivät talosta, ken kylvämään, ken haravoimaan, ken kyntämään. Aikanaan tuli esille Billotkin silmäilemään tiluksiaan. Päivä vaikeni yhä ja sitä mukaa heräili koko kyläkin. Eräät, jotka olivat nukkuneet huonommin kuin toiset, sanoivat kuka uteliaana, kuka muuten kuin ohimennen:
»Ukko Billotin koirat haukkuivat yöllä vimmatusti ja maatilan takaa kuului kaksi laukausta…»
Siinä kaikki.
Mutta ei sentään kaikki, erehdyimme.
Kun ukko Billot tapansa mukaan kello yhdeksältä tuli keittiöön murkinalle, kysyi hänen vaimonsa:
»Sano toki, ukko kulta, missä on Catherine. Tiedätkö?
»Catherineko?» vastasi tilanhoitaja pakotetusti. »Maatilan ilma ei ollut hänelle terveellistä ja hän meni tätinsä luokse Sologneen.»
»Ah!» huudahti emäntä Billot. »Viipyykö hän kauankin tätinsä luona?»
»Kunnes paranee», vastasi tilanhoitaja.
Emäntä Billot huoahti ja työnsi kahvikupin luotaan.
Tilanhoitaja puolestaan pakottautui syömään, mutta kun kolmannella suupalalla ruoka oli tukehduttaa hänet, otti hän burgundilaispullon, tyhjensi sen yhteen menoon ja kysyi sitten käheällä äänellä:
»Toivottavasti ei hevostani ole vielä riisuttu?»
»Ei, herra Billot», vastasi arasti muuan pikku poika, joka aamuisin tuli maatilalle aamiaistansa kerjäämään.
»Hyvä on.»
Tilanhoitaja työnsi töykeästi poika-poloisen syrjään, nousi ratsunsa selkään ja kannusti sen vainioille. Hänen vaimonsa pyyhki silmistään pari kyyneltä ja meni takan suojaan tutulle paikalleen.
Paitsi että nyt oli poissa se laululintunen, se hymyilevä kukka, joka nuoren tytön piirteissä oli luonut eloa ja sulotuoksua talon vanhojen seinien sisään, sujui elämä maatilalla aamusta alkaen samaan malliin kuin eilenkin.
Pitou puolestaan oli nähnyt päivänkoiton kotonaan Haramontissa, ja ne, jotka kello kuudelta aamulla tulivat häntä tapaamaan, näkivät hänen työskentelevän kauan palaneen kynttilän valossa — sydän ainakin oli pitkäksi hiiltynyt — kirjoittamassa selontekoa niistä viidestäkolmatta louisdorista, jotka tohtori Gilbert oli antanut Haramontin kansalliskaartin varusrahoiksi, jonka selonteon kaikkine todistuksineen hän aikoi lähettää tohtorille.
Muuan puunhakkaaja väitti tosin nähneensä hänen sydänyön seuduissa kantavan sylissään jotakin raskasta taakkaa kuin naisen ruumista ja laskeutuvan alas rinnettä, joka vei ukko Clouisin erakkomajalle. Mutta se väite ei pitänyt paikkaansa, sillä ukko Lajeunesse väitti nähneensä hänet kello yhden aikaan juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin tiellä ja Maniquet puolestaan, joka asui ihan kylän laidassa Longprén puolella, väitti nähneensä hänen kello kaksi tai puoli kolme sivuuttavan hänen ovensa ja huutaneensa hänelle: »Hyvä yötä, Pitou!» Tähän kohteliaisuuteen Pitou oli vastannut huutamalla vuorostaan hänkin: »Hyvää yötä, Maniquet!» Ei siis voinut mitenkään epäillä, ettei Maniquet ollut nähnyt Pitouta kello puoli kolmen aikaan aamulla.
Mutta jos halonhakkaaja oli nähnyt Pitoun sydänyön korvilla Clouise-kallion lähettyvillä kantamassa naisen ruumista muistuttavaa raskasta taakkaa, jos ukko Lajeunesse oli nähnyt Pitoun kello yksi aamulla juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin tiellä ja jos Maniquet oli sanonut hyvää yötä Pitoulle, kun tämä kello kaksi tai puoli kolme aamulla sivuutti hänen ovensa, oli Pitou, jonka viimeksi näimme Catherinen kanssa kello kymmenen tai puoli yksitoista illalla kadonneen Pisseleun kylän ja Nouen maatilan väliseen notkoon, kaiketi kulkenut tästä notkosta Clouise-kalliolle eli arviolta yhdeksän kilometriä, sitten kalliolta Boursonnesiin, lähes eli kaksitoista kilometriä, jälleen palannut samalle kalliolle ja vihdoin mennyt täältä kotiinsa, mikä panee olettamaan, että vietyään ensin Catherinen turvapaikkaan, käytyään sitten kuulemassa, kuinka varakreivi jaksoi, ja palattuaan Catherinelle kertomaan nämä uutiset, Pitou oli siis kello yhdestätoista illalla kello puoli kolmeen aamulla taivaltanut viisi tai viisi ja puoli penikulmaa. Moinen olettamus tuntuu uskomattomalta niiden mestarijuoksijainkin kannalta katsoen, joilta entisajan rahvaan väitteitten mukaan oli leikattu perna pois. Mutta tämä voimannäyte ei paljoakaan kummastuttanut niitä, jotka vain kerrankin olivat saaneet arvostella Pitoun liikkumiskykyä.
Mutta koska Pitou ei kenellekään ilmaissut tämän yön salaisuutta, jolloin, hänelle tuntui olleen kyky esiintyä kaikkialla yhtaikaa, johtui siitä, että lukuunottamatta Désiré Maniquetia, jonka hyvään yöhön Pitou oli vastannut, halonhakkaaja ja ukko Lajeunesse eivät olisi uskaltaneet valallisesti vakuuttaa, olivatko he nähneet Pitoun itsensä vai jonkun varjon, Pitouta muistuttavan haamun Clouise-kallion lähettyvillä ja Boursonnesin tiellä.
Kuinka tahansa, kello kuusi aamulla, samaan aikaan kun Billot nousi hevosensa selkään lähteäkseen tarkastamaan vainioitaan, nähtiin Pitou jalkeilla reippaana ja huolettomana selvittelemässä räätälimestari Dulauroyn laskuja, joiden liitteeksi hän pani kolmenneljättä miehensä antamat todisteet.
Mutta muuan toinenkin tuttavistamme oli tänä yönä nukkunut huonosti.
Tohtori Raynal näet.
Kellon käydessä kahta aamulla oli hänet herättänyt varakreivi deCharnyn palvelija, joka soitti ovikelloa vimmatusti.
Tohtori oli mennyt itse avaamaan, kuten hänen tapansa oli, milloin yökelloa soitettiin.
Varakreivin lakeija oli tullut noutamaan häntä hänen isäntäänsä kohdanneen vakavan onnettomuuden johdosta.
Hän oli tuonut mukanaan toisen valmiiksi satuloidun ratsun, jotta tohtori Raynal voisi lähteä hetkeäkään tuhlaamatta. Tohtori pukeutui käden käänteessä, hyppäsi satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa lakeijan ratsastaessa edellä oppaana.
Mikä oli tämä tapaturma? Hän saisi sen tietää linnassa. Häntä oli kehoitettu ottamaan mukaansa kirurgin työaseet.
Tapaturmana oli haava vasemmassa kyljessä ja naarmu oikeassa olkapäässä, molemmat saraan kaliberin, neljänkolmatta kaliberin kuulan tekemiä.
Tapahtuman yksityisseikoista varakreivi ei halunnut kertoa mitään.
Toinen haava, kylkeen tullut, oli vakavaa laatua, muttei sentään hengenvaarallinen. Kuula oli lävistänyt lihan vioittamatta jalompia elimiä.
Toinen haava oli vallan mitätön.
Kun haavat oli sidottu, tarjosi nuori mies tohtorille viittäkolmatta louisdoria, jotta tämä olisi puhumatta tapaturmasta.
»Jos tahdotte, että minä olen vaiti», vastasi tuo kelpo tohtori, »on minulle maksettava tavallisen taksan mukaan, toisin sanoin yksi pistoli.»
Ja hän otti yhden louisdorin ja antoi siitä neljätoista livreä takaisin varakreiville, joka turhaan tyrkytteli hänelle enempää.
Se oli mahdotonta.
Tohtori Raynal ilmoitti, että hän arveli kolme käyntiä välttämättömäksi ja että hän tulisi takaisin parin päivän perästä ja sitten taas kahden päivän kuluttua.
Toisella käynnillään tohtori tapasi potilaan jo jalkeilla. Haavaside oli kiinnitetty vyöllä ja sen vuoksi varakreivi oli voinut jo seuraavana aamuna nousta ratsun selkään ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi hänen uskottua lakeijaansa ei kukaan tiennyt tapaturmasta mitään.
Kolmannella käynnillään tohtori Raynal ei enää tavannut potilasta; hän oli lähtenyt. Tästä tuloksettomasta käynnistä tohtori otti palkkiokseen vain puoli pistolia.
Tohtori Raynal oli niitä harvinaisia lääkäreitä, jotka voisivat salonkinsa seinälle ripustaa kuulun taulun:Hippokrates kieltäytyy ottamasta vastaan Artakserkseen lahjoja.
Mirabeaun suuri petos
Lukija muistanee vielä sanat, jotka Mirabeau lausui kuningattarelle, kun tämä lähtöhetkellä Saint-CIoudissa tarjosi hänelle kätensä suudeltavaksi:
»Tämä suudelma, madame, pelastaa kuninkuuden!»
Tämä Prometheuksen lupaus, joka oli annettu valtaistuimensa menettämäisillään olevalle Junolle, oli nyt toteutettava.
Mirabeau oli aloittanut taistelun luottaen voimaansa ja ajattelematta, että niin monien varomattomien tekojen ja kolmen paljastetun salahankkeen jälkeen hän ryhtyi mahdottomaan kamppailuun.
Mirabeau olisi kenties — ja se olisi ollutkin järkevintä — vielä jonkun ajan taistellut naamio kasvoilla, mutta kun hän pari päivää sen jälkeen kun oli tavannut kuningattaren oli menossa kansalliskokoukseen, näki hän kadulla paljon kansaa ja kuuli huutoja.
Hän lähestyi väkijoukkoa ja tiedusteli hälinän syytä.
Joukolle jaeltiin lentokirjasia.
Ja tuon tuostakin kuului huuto:
»Kreivi de Mirabeaun suuri petos! Kreivi de Mirabeaun suuri petos!»
»Vai niin», mutisi hän ja otti taskustaan kolikon, »tuo tuntuukin koskevan minua. Hyvä ystävä», sanoi hän sitten lentokirjasia jakavalle kaupustelijalle, jolla näkyi niitä olevan tuhansia aasin kantamissa vasuissa ja joka siten voi siirtää myymälänsä minne halusi, »paljonko maksaaKreivi de Mirabeaun suuri petos?»
Kaupustelija katsoi Mirabeauta suoraan kasvoihin.
»Herra kreivi», vastasi hän, »annan sen teille ilmaiseksi».
Sitten hän lisäsi kuiskaten:
»Ja lentokirjasta on painettu satatuhatta kappaletta.» Mirabeau poistui mietteissään.
Tämä lentokirjanen annettiin hänelle ilmaiseksi!
Ja kaupustelija tunsi hänet!
Mutta tämä lentokirjanen oli varmaankin niitä typeriä ja vihamielisiä julkaisuja, joita siihen aikaan ilmestyi tuhansia.
Äärimmilleen pingoitettu parjaushalu ja typeryys teki sen tuiki vaarattomaksi, riisti siltä kaiken arvon, päätteli Mirabeau.
Hän silmäili ensimmäisiä rivejä ja kalpeni.
Ensimmäisellä sivulla oli lueteltu Mirabeaun velat ja, mikä ihmeellistä, tämä luettelo oli oikea!
Kaksisataakahdeksantuhatta frangia!
Tämän luettelon jälkeen oli mainittu päivä, jolloin herra de Fontanges, kuningattaren almunjakaja, oli suorittanut tuon rahamäärän Mirabeaun velkojille.
Sitten oli merkitty summa, jonka hovi maksoi hänelle kuukausittain:
Kuusituhatta frangia.
Ja lopuksi oli kuvaus hänen käynnistään kuningattaren luona.
Se oli käsittämätöntä. Lentokirjasen nimetön tekijä ei ollut erehtynyt ainoassakaan numerossa; miltei saattoi väittää, ettei hän ollut erehtynyt ainoassa sanassakaan.
Mikä hirveä, salaperäinen vihollinen, joka tunsi kenellekään paljastamattomat salaisuudet, vainosi häntä näin tai oikeammin vainosi hänessä kuninkuutta?
Tuo kaupustelija, joka oli vastannut hänelle, tuntenut hänet ja puhutellut häntäherra kreiviksi, ei tuntunut hänestä ihan vieraalta.
Hän pyörsi takaisin.
Aasi oli yhä siellä vasuineen, joissa oli enää neljännes jäljellä, mutta äskeinen kaupustelija oli kateissa, toinen oli tullut hänen tilalleen.
Tämä oli Mirabeaulle vallan tuntematon.
Mutta tämäkin jakeli lentokirjasia yhtä kiihkeästi kuin hänen edeltäjänsä.
Sattumalta tohtori Gilbert, joka miltei joka päivä käväisi kansalliskokouksen istunnoissa ja varsinkin milloin joku tärkeä kysymys oli siellä esillä, sivuutti tällöin paikan, minne kaupustelija oli sijoittunut.
Omia ajatuksiaan hautoen ja unelmoiden tohtori ei varmaankaan olisi pysähtynyt tarkkaamaan tätä hälinää ja tungosta, mutta tavanomaisella eloisuudellaan Mirabeau astui suoraan hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja opasti hänet lentokirjasten jakajan eteen.
Tämä teki Gilbertille samaa mitä muillekin, kurkotti kätensä ja sanoi:
»Kansalainen, kreivi de Mirabeaun suuri petos!»
Mutta kun hän näki Gilbertin, herpaantuivat hänen kielensä ja kätensä kuin halvaantuneina.
Gilbertkin silmäili häntä, pudotti vastenmielisin elein lentokirjasen ja poistui sanoen:
»Olettepa te ryhtynyt rumaan puuhaan, herra Beausire!»
Sitten hän tarttui Mirabeaun käsivarteen ja jatkoi matkaansa kansalliskokoukseen, joka nykyisin piti istuntonsa maneesissa eikä enää arkkipiispan talossa.
»Tunnetteko siis tuon miehen?» kysyi Mirabeau Gilbertiltä.
»Tunnen hänet, kuten hänen laisiaan tunnetaan», vastasi Gilbert. »Hän on entinen kersantti, peluri, petturi, ja koska hänellä ei ollut muuta tehtävää, on hän ruvennut häväisijäksi.»
»Ah», mutisi Mirabeau ja kohotti kätensä sille kohdalle, missä muinen oli ollut hänen sydämensä ja missä nyt oli hovin rahojen täyttämä lompakko, »jos hän häväisisi'…»
Ja synkkänä tämä suuri puhuja jatkoi matkaansa.
»Mitä, oletteko niin heikko filosofi, että annatte mokoman hyökkäyksen masentaa mielenne?» sanoi Gilbert.
»Minäkö?» huudahti Mirabeau. »Ah, tohtori, ette tunne minua. Ah, ihmiset sanovat, että minä olen myyty, vaikka heidän pitäisi vain sanoa, että olen maksettu! Hyvä, huomenna minä ostan hotellin, huomenna hankin itselleni vaunut, hevoset, palvelijat, huomenna minulla on keittiömestari ja minä pidän avointa pöytää. Minäkö masentunut? Mitä minä välitän eilispäivän kansansuosiosta ja tämän päivän epäsuosiosta? Eikö minun ole tulevaisuus? Ei, tohtori, mieltäni masentaa vain antamani lupaus, jota en kenties voikaan pitää. Ja että hovi on käyttäytynyt minua kohtaan väärin tai oikeammin petollisesti. Olen tavannut kuningattaren… hän tuntui luottavan minuun täydellisesti… hetken jo uneksin — mieletöntä haavetta, kun kysymyksessä on sellainen nainen — hetken jo uneksin, että minusta tulisi, ei kuninkaan ministeri, jommoinen Richelieu oli, vaan Mazarinin lailla kuningattaren ministeri tai oikeammin — eikä maailman politiikalle koituisi siitä vahinkoa — kuningattaren rakastaja. No niin, mitä teki kuningatar? Samana päivänä, jolloin lähdin hänen luotansa, sain siitä selvän todistuksen. Hän kirjoitti Saksassa toimivalle asiamiehelleen, herra Flachslaudenille: 'Ilmoittakaa veljelleni Leopoldille, että noudatan hänen neuvoaan, että käytän hyväkseni kreivi de Mirabeaun apua, mutta ettei minun suhteeni häneen ole vakavaa laatua.'»
»Tiedättekö sen varmasti?» kysyi Gilbert.
»Varmasti, ehdottoman varmasti… Eikä siinä kaikki. Tiedättekö, mikä kysymys on tänään kansalliskokouksessa esillä?»
»Tiedän, että on kysymys sodasta, mutta en ole oikein selvillä tämän sodan syistä.»
»Oh, hyvä jumala», sanoi Mirabeau, »juttu on tuiki yksinkertainen! Koko Eurooppa on jakautunut kahteen valtaryhmään. Itävaltaa ja Venäjää yhtäältä, Englantia ja Preussia toisaalta kannustaa sama viha, viha vallankumousta kohtaan. Venäjän ja Itävallan kanta on selvä, se edustaa niiden yleistä mielipidettä, mutta vapaamielinen Englanti ja filosofinen Preussi tarvitsevat aikaa ennenkuin tekevät ratkaisevan päätöksen, ennenkuin siirtyvät yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, ennenkuin kieltävät entisen uskonsa ja tunnustavat olevansa — niinkuin ne tosiasiallisesti ovatkin — vapauden vihollisia. Englanti tahollaan on nähnyt Brabantin ojentavan kätensä Ranskalle, mikä seikka on saanut sen kiirehtimään päätöksentekoa. Meidän vallankumouksemme, hyvä tohtori, on elinvoimainen, tarttuva, se on enempää kuin kansallinen vallankumous, se on ihmisyyden vallankumousta. Irlantilainen Burke, Saint-Omerin jesuiittojen oppilas ja Pittin leppymätön vihamies, on äskettäin singonnut Ranskaa vastaan julistuksen, josta Pitt on maksanut hänelle kauniit rahat. Englanti ei valmistele sotaa Ranskalle… ei, se ei uskalla vielä, mutta se luovuttaa Belgian keisari Leopoldille ja panee koko maailman ylösalasin haastaakseen riitaa liittolaisemme Espanjan kanssa. No, Ludvig kuudestoista ilmoitti eilen kansalliskokoukselle, että hän varusteli neljäätoista sotalaivaa taistelukuntoon. Siitä johtuu kansalliskokouksen tämänpäiväinen suuri keskustelu. Kenen tehtäviin kuuluu sodanjulistus? Siinä kysymys. Kuningas on jo menettänyt maan sisäisen hallinnon, kuningas on jo menettänyt lainkäytön; jos hän menettää vielä sodankäytön, mitä hänelle jää? Toisaalta — kosketelkaamme kahden kesken, hyvä tohtori, asiaa, josta ei uskalla puhua kamarissa — toisaalta kuningas on epäluulon alainen; vallankumous on edistynyt nykyiselle asteelleen — ja minä voin kerskua tehneeni siinä enemmän kuin kukaan muu — vain siten, että kuninkaan kädestä on miekka murrettu. Vaarallisin valta, joka hänen käsiinsä voidaan jättää, on epäilemättä sodan ratkaisu. No niin, uskollisena lupaukselleni minä aion vaatia, että hänelle jätettäisiin tämä valta, aion vaarantaa kansansuosioni, ehkä henkenikin ajaessani tätä vaatimusta. Aion saada hyväksytyksi asetuksen, joka tekee kuninkaasta voitokkaan ja voittajan. Mutta mitä tekee kuningas tällä hetkellä? Hän etsittää sinetinvartijalla parlamentin arkistoista vanhoja asetuksia, joiden nojalla käy vetoaminen valtiosäätyjen päätöksiä vastaan. Epäilemättä hän aikoo panna salaisen vastalauseen kansalliskokouksen päätöstä vastaan. Ah, tohtori Gilbert, siinäpä onnettomuus piileekin, siinä, että tehdään liian paljon salassa eikä kyllin paljon avoimesti, peittelemättä, julkisesti. Ja juuri siksi minä, Mirabeau — kuuletteko? — juuri siksi minä tahdon, että jokainen saa tietää minun olevan kuninkaan ja kuningattaren puolella, koska kerran olen. Sanoitte, että tämä minuun suunnattu häväistys hämmentää minut. Niin ei ole laita, tohtori, se hyödyttää asiaani. Minä tarvitsen, kuten ukkosilmakin räjähtääkseen, synkkiä pilviä ja rajuja tuulia. Tulkaa, tohtori, tulkaa ja te saatte olla mukana kauniissa istunnossa, sen takaan!»
Mirabeau ei valehdellut, sillä jo maneesiin astuessaan hän sai osoittaa rohkeuttaan. Kaikilta tahoilta huudettiin: »Petos, kavaltaja!» Yksi näytti nuoraa, toinen pistoolia.
Mirabeau kohautti olkapäitään kuin Jean Bart ja työnsi kyynärpäillä tieltä pois pahimmat tungettelijat.
Huudot saattelivat häntä saliin saakka ja tuntuivat siellä herättävän uuden herjaustulvan. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun sadat äänet huusivat: »Kas, tuolta tulee kavaltaja! Luopiopuhuja! Ostettu mies!»
Barnave oli puhujalavalla. Hän puhui Mirabeauta vastaan. Mirabeau silmäili häntä kiinteästi.
»Niin, niin», sanoi Barnave, »sinua sanotaan kavaltajaksi ja minä puhun nyt sinua vastaan».
»Vai niin», vastasi Mirabeau, »jos sinä puhut minua vastaan, voin mennäTuileries-puistoon kävelemään. Ehdin kyllä palata ennenkuin lopetat.»
Ja pystypäin, uhkamielin hän kulki meluavan, sadattelevan, uhkailevan joukon halki, meni Feuillants-pergermälle ja sieltä Tuileries-puistoon.
Suunnilleen kolmanneksen matkan päässä isolla lehtokujalla muuan nuori naishenkilö, kädessä rautayrtin oksa, jonka tuoksua hän hengitti, oli kerännyt ympärilleen joukon toisia naisia.
Hänen vasemmalla puolellaan oli vapaa paikka. Mirabeau otti tuolin ja meni istumaan hänen viereensä.
Puolet ympärillä olevista naisista nousivat ja poistuivat.
Suu hymyssä Mirabeau katseli heidän poistumistaan.
Nuori nainen ojensi hänelle kätensä.
»Ah, paroonitar», virkkoi Mirabeau, »ettekö siis pelkää ruton tartuntaa?»
»Hyvä kreivi», vastasi nuori nainen, »olen kuullut vakuutettavan teidän kallistuvan meidän puolellemme ja minä tahdon tehdä teistä meikäläisen».
Mirabeau hymyili ja keskusteli kolme neljännestuntia tämän nuoren naisen kanssa, joka oli Anne-Louise-Germaine Necker, paroonitar de Stael.
Kolmen neljännestunnin kuluttua hän otti esille kellonsa ja sanoi:
»Ah, hyvä paroonitar, pyydän anteeksi! Barnave puhui minua vastaan.Hän oli puhunut jo tunnin kun minä poistuin kansalliskokouksesta.Minulla on ollut ilo keskustella kanssanne lähes kolme neljännestuntia.Vastustajani on siis puhunut kohta kaksi tuntia. Hänen puheensa onvarmaankin jo loppumaisillaan ja minun täytyy mennä vastaamaan hänelle.»
»Menkää», kehoitti paroonitar, »vastatkaa ja olkaa rohkea!»
»Antakaa minulle tuo rautayrtin oksa, hyvä paroonitar, sanoi Mirabeau.»Se olisi onnea tuottava taikakalu.»
»Varokaa, hyvä kreivi», vastasi paroonitar, »rautayrtti on surullisten juomauhrien kasvi».
»Antakaa silti; on paikallaan somistautua kuin marttyyri, joka astuu arenalle.»
»Mutta», intti madame de Stael, »on vaikeaa käyttäytyä sopimattomammin kuin kansalliskokous eilen».
»Ah, paroonitar», vastasi Mirabeau, »miksi puhumme päivistä?»
Ja Mirabeau otti paroonittaren käsistä rautayrtin oksan, jonka tämä lahjoitti hänelle epäilemättä palkkioksi kreivin viimeksi lausumasta sanasta. Mirabeau tervehti kohteliaasti, nousi Feuillants-pengermän portaille ja palasi kansalliskokoukseen.
Barnave poistui paraikaa puhujalavalta koko salin huutaessa innokasta hyväksymistään. Hän oli pitänyt tuollaisen epämääräisen puheen, joka miellyttää kaikkia puolueita.
Mirabeau oli tuskin ilmestynyt puhujalavalle, kun kaikilta tahoilta jyrähti häntä vastaan huutojen ja sadatusten ukkonen.
Mutta hän kohotti jäntevän kätensä, odotti tuokion ja käyttäen hyväkseen hiljaisuutta, jommoisia syntyy rajuilman riehuessa ja väkijoukon hälistessä, hän huusi:
»Tiesin hyvin, ettei ole matka pitkä Kapitoliumilta Tarpeian kallioille!»
Niin valtava oli neron majesteetti, että tämä lause vaiensi yltiöpäisimmätkin.
Kun Mirabeau oli saanut syntymään hiljaisuuden, oli voitto puoleksi taattu. Hän ehdotti, että kuninkaalle myönnettäisiin ratkaisuvalta sodan julistamista koskevassa kysymyksessä. Ehdotus merkitsi liiallista myönnytystä; se evättiin. Silloin syntyi ottelu lakiehdotuksen muutoksista. Koska hänet oli lyöty päätaistelussa, täytyi hänen valloittaa alaa osittaishyökkäyksillä. Viisi kertaa hän nousi puhujalavalle.
Barnave oli puhunut kaksi tuntia. Monin ottein Mirabeau puhui yhteensä kolme tuntia. Lopulta hänen onnistui saada kansalliskokous päättämään:
Kuninkaalla oli oikeus johtaa sodan valmisteluja ja varusteluja mielensä mukaan. Hänen tuli esittää kansalliskokoukselle sodat, joihin hän aikoi ryhtyä. Kansalliskokous ei panisi täytäntöön sodanjulistusta, ennenkuin kuningas hyväksyisi sen.
Mitä hän olisikaan saanut aikaan, ellei olisi ollut sitä pikku lentokirjasta, jota aluksi muuan tuntematon kaupustelija ja sitten herra Beausire olivat jaelleet ilmaiseksi ja jonka otsikkona oli, kuten muistamme,Kreivi de Mirabeaun suuri petos?
Poistuessaan istuntosalista Mirabeau oli tulla revityksi palasiksi.
Barnavea sitä vastoin kannettiin riemukulussa.
Barnave-parka, kaukana ei ole päivä, jolloin sinä vuorostasi saat kuulla huudettavan:
»Barnaven suuri petos!»
Elämäneliksiiri
Mirabeau lähti kansalliskokouksesta ylpein katsein ja pystypäin. Niin kauan kuin mahtava taistelija uhmasi vaaraa, ajatteli hän vain tuota vaaraa eikä voimiaan.
Hän oli kuin Saksin marsalkka Fontenayn taistelussa: uupuneena ja sairaana hän istui satulassa koko päivän lujempana kuin armeijansa urhein soturi, mutta kun Englannin armeija oli saatu hajalle, kun viimeisen tykinlaukauksen savupilvi hyvästeli englantilaisten pakoa, lyyhistyi hän hervottomana taistotanterelle, jonka hän oli vallannut.
Samoin oli laita Mirabeaun.
Kotiuduttuaan hän heittäytyi pielusten sekaan, kukkien pariin.
Mirabeaulla oli kaksi intohimoa: naiset ja kukat.
Istuntokauden aikana hänen terveytensä oli muuten huomattavasti huonontunut. Vaikka hänellä olikin voimakas ruumiinrakenne ja luja tahto, oli vaino ja vankeus jäytänyt hänen henkistä ja ruumiillista vointiaan niin ankarasti, ettei hän ollut milloinkaan ollut ihan terve.
Niin kauan kuin ihminen on nuori, tottelee elimistö tahtoa, se on valmis noudattamaan ensimmäistä aivojen antamaa käskyä, toimii miltei yhtaikaa ja vastaan inttämättä sitä ohjaavan tahdon mukaan. Mutta mitä iäkkäämmäksi ihminen tulee, sitä mukaa elimetkin palvelijan lailla, joka kyllä vielä tottelee, mutta jota pitkä palvelusaika on hemmoitellut, elimetkin niin sanoaksemme tekevät omia huomautuksiaan ja usein vasta rasittavan kiistan jälkeen saa ne taipumaan.
Mirabeau oli juuri siinä iässä. Saadakseen elimensä toimimaan yhtä ripeästi kuin ennenkin täytyi hänen vihastua ja vain tiukka kiukku pani nämä väsyneet, kolottavat palvelijat liikkeelle.
Tällä kerralla hän tunsi itsensä tavallista sairaammaksi ja hän vastusteli vain heikosti, kun palvelija puhui lähtevänsä hakemaan lääkäriä. Tällöin kuului ovikello soivan ja tohtori Gilbert opastettiin hänen luoksensa.
Mirabeau ojensi tohtorille kätensä ja veti hänet viereensä pieluksille lehtien ja kukkien sekaan.
»No niin, hyvä kreivi», virkkoi Gilbert, »en halunnut mennä kotiin poikkeamatta onnittelemaan teitä. Olitte luvannut voiton, olette saavuttanut enemmän, olette kilvoitellut riemuvoiton.»
»Niinpä kyllä, mutta kuten huomaatte, se on ollut Pyrrhoksen voitto.Toinen sellainen voitto, hyvä tohtori, ja minä olen hukassa!»
Gilbert silmäili Mirabeauta.
»Tosiaankin, näytätte sairaalta», sanoi hän.
Mirabeau kohautti olkapäitään.
»Se merkitsee, että minun työmaallani olisi joku toinen kuollut jo sata kertaa», virkkoi hän. »Minulla on kaksi yksityissihteeriä ja molemmat ovat nääntymäisillään, etenkin Pellinc, jonka tehtävänä on kirjoittaa puhtaaksi töherrystäni ja jota ilman en tule toimeen, koska vain hän pystyy lukemaan kirjoitustani ja ymmärtämään minua. Pellinc on ollut kolme päivää vuoteenomana. Tohtori, määrätkää siis minulle lääkettä, jonka ei tarvitse pidentää elämää, mutta joka antaa minulle voimaa niin kauan kun vielä elän.»
»Mitä tässä voi tehdä?» vastasi Gilbert koeteltuaan sairaan valtimoa. »Mitä voi neuvoa sellaiselle ruumiinrakenteelle kuin teidän on? Voiko määrätä lepoa miehelle, joka saa pääasiallisimman voimansa juuri liikunnosta? Kohtuutta nerolle, joka kasvaa hurjistelujen pyörteessä! Jos minä määrään karkoitettavaksi huoneestanne nämä kukat ja kasvit, jotka päivällä kehittävät happea ja yöllä hiilihappoa, niin te kärsisitte vieläkin enemmän niiden poissaolosta kuin nyt kärsitte niiden läheisyydestä, sillä hermostonne kaipaa kukkia. Jos kehoittaisin teitä tekemään naisille samaa mitä kukillekin, karkoittamaan ne luotanne etenkin öiksi, niin te vastaisitte, että mieluummin kuolette… Eläkää siis, hyvä kreivi, vanhojen tottumustenne mukaan, mutta valitkaa itsellenne tuoksuttomat kukat ja naiset, joita ette rakasta intohimoisesti.»
»Ah, hyvä tohtori, jälkimäisessä tapauksessa olen täydellisesti teidän kannallanne. Intohimoinen rakkaus on maksanut minulle liian paljon aloittaakseni uudelleen. Kolmivuotinen vankeus, kuolemantuomio, rakastamani naisen itsemurha – hän surmasi itsensä toisen takia eikä minun — ovat parantaneet minut senluontoisesta rakkaudesta. Kuten taannoin teille sanoin, olen hetken aikaa uneksinut jostakin suuresta, Elisabetin ja Essexin kreivin, Itävallan Annan ja Mazarinin, Katarina toisen ja Potemkinin välisistä suhteista, mutta se oli vain haavetta. Mitä arvelette? En ole nähnyt häntä toistamiseen, sitä naista, jonka hyväksi taistelen, enkä nähne häntä enää milloinkaan… Tiedättekö, Gilbert, ei ole viiltävämpää kidutusta kuin on tunne siitä, että osaisi luoda valtavia suunnitelmia, pitää pystyssä kuninkuutta, hankkia jääville voiton ja tuhota viholliset ja tuntea itsessään, että ilkeä sattuma, kohtalonoikku riistää kaiken tämän käsistä! Voi, kuinka saankaan sovittaa nuoruuteni hullutuksia ja kuinka ne saavatkaan sovittaa itsensä! Mutta miksi he oikeastaan epäilevät minua? Puhumatta parista kolmesta tapauksesta, jolloin he pakottivat minut äärimmäisiin tekoihin ja jolloin minun täytyi iskeä, jotta he tuntisivat iskuni voiman, enkö ole ollut täydellisesti heidän puolellaan, alusta loppuun saakka? Enkö puoltanut rajatonta veto-oikeutta Neckern kannattaessa rajoitettua? Enkö ollut elokuun neljännen päivän päätöstä vastaan, jota en edes ollut tekemässä ja joka riisti aatelistolta kaikki etuoikeudet? Enkö vastustanut kansalaisoikeuksien julistusta, en siksi, että olisin halunnut tehdä niihin muutoksia, vaan koska mielestäni ei vielä ollut aika niitä julkaista? Enkö tänäänkin edistänyt heidän asiaansa paremmin kuin he olivat toivoneetkaan? Enkö taistellut, kunniani, kansansuosion, henkeni uhalla heille parempia tuloksia kuin mihin joku toinen, olipa hän ministeri tai prinssi, olisi pystynyt? Ja kun ajattelen — harkitkaa tarkoin mitä nyt sanon teille, te suuri filosofi, sillä kuninkuuden tuho ehkä sisältyy siihen seikkaan — kun ajattelen, että minun täytyy pitää suurena suosionosoituksena, jos pääsen tapaamaan kuningatarta, niin suurena, että olen nähnyt hänet vain yhden ainoan kerran, kun ajattelen, että jos isäni ei olisi kuollut Bastiljin valtauspäivän aattona ja jos olosuhteet eivät olisi estäneet minua esiintymästä julkisesti paria päivää myöhemmin eli päivänä, jolloin Lafayette nimitettiin kansalliskaartin päälliköksi ja Bailly Pariisin pormestariksi, olisi minut nimitetty pormestariksi Baillyn asemasta! Ah, tilanne olisi silloin muuttunut vallan toiseksi! Kuninkaan olisi täytynyt heti asettua yhteyteen kanssani. Minä olisin innoittanut hänet omaksumaan toiset aatteet kuin ovat ne, joiden mukaan hän yrittää hallita kaupunkia, jonka kohdussa vallankumous sikiää. Minä olisin saanut hänen luottamuksensa. Minä olisin, ennenkuin paha olisi liian syvälle juurtunut, pannut hänet ryhtymään toimenpiteihin, jotka olisivat turvanneet aseman. Nyt sen sijaan olen vain yksinkertainen kansanedustaja, epäilty, kadehdittu, pelätty, vihattu, loitolla kuninkaasta ja kuningattaren silmissä häväisty mies! Uskotteko, tohtori, että nähdessään minut Saint-Cloudissa hän kalpeni? No, se onkin luonnollista, sillä eikö hänelle ole uskoteltu minun järjestäneen lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapahtumat? No niin, viime vuonna olisin tehnyt kaikki, mitä minua on estetty tekemästä, mutta nyt, ah, nyt!… minä pelkään, että on myöhäistä koettaa pelastaa kuninkuutta ja omaa henkeäni!»
Ja kasvoilla syvän tuskan ilme Mirabeau raastoi molemmin käsin rintaansa.
»Onko teillä tuskia, kreivi?» kysyi Gilbert.
»Tuskat kuin kadotetulla! Kunniani kautta, joinakin päivinä uskon, että arsenikilla, tehdään ruumiilleni samaa mitä panettelulla moraliselle olemukselleni… Uskotteko te Borgian myrkkyyn, Pérousenaqua tofanaanja Lavoisinin jauheeseen, tohtori?» kysyi Mirabeau hymyillen.
»En, mutta minä uskon tähän palavaan säilään, joka polttaa oman huotransa, ja tähän lamppuun, jonka laajennut liekki särkee lasin.»
Gilbert otti taskustaan pienen kristallipullon, jossa oli parin sormustimen verta vihertävää nestettä.
»Kuulkaas, kreivi, nyt teemme pienen kokeen.»
»Minkälaisen sitten?» kysäisi Mirabeau ja silmäili uteliaana pulloa.
»Muuan ystävä, jonka toivoisin olevan teidänkin ystävänne ja joka on syvästi perehtynyt luonnontieteisiin, vieläpä omien väitteittensä mukaan myöskin salaoppeihin, neuvoi minulle tämän lääkkeen tehokkaana vastamyrkkynä, yleislääkkeenä, jonkunlaisena elämäneliksiirinä. Usein kun minut valtaa se synkkä mieliala, joka naapurimme englantilaiset vie ärtyisyyteen, sappitautiin, joskus kuolemaankin, olen nauttinut muutaman pisaran tätä nestettä, ja minun täytyy sanoa, että vaikutus on alati ollut nopea ja elähdyttävä. Haluatteko maistaa sitä?»
»Teidän kädestänne, kunnon tohtori, otan vaikka myrkkymaljan, saati elämäneliksiirin. Tarvitseeko sitä miedontaa vai voiko sen juoda puhtaana?»
»Ei voi, sillä tämä on kovin väkevää. Pyytäkää palvelijaa tuomaan tänne lusikassa hiukan viinaa tai spriitä.»
»Hitossa! Spriitä tai viinaa miedontamaan lääkettänne? Mutta sehän on siis oikeaa tulilientä. En ole tiennyt kenenkään juoneen sitä sen jälkeen kun Prometheus vuodatti sitä ihmissuvun kantaisän suuhun. Pelkään, ettei kamaripalvelijani löydä talosta pisaraakaan viinaa, sillä minä en ole Pitt, en hae kaunopuheisuutta siitä.»
Mutta jonkun torin perästä palvelija toi kun toikin lusikalla viisi kuusi pisaraa viinaa.
Gilbert tiputti tähän viinaan yhtä monta pisaraa pullonestettä. Siinä silmänräpäyksessä yhtyneet nesteet saivat absintin värin. Mirabeau otti lusikan ja joi sen sisällyksen.
»Totisesti, tohtori», sanoi hän Gilbertille, »teitte oikein, kun puhuitte lääkkeenne väkevyydestä. Tuntuu tarkalleen siltä kuin olisin niellyt salaman.»
Gilbert hymyili ja odotti tyynesti.
Mirabeau oli hetken kuin näiden parin kolmen tulipisaran tainnuttuina: pää oli painunut rinnalle, käsi oli rennosti vatsalla. Mutta sitten hän kohotti äkkiä päänsä ja sanoi:
»Ah, tohtori, annoitte minun tosiaankin maistaa elämäneliksiiriä!»
Hän nousi, hengitti syvään; kirkkain otsin ja kädet ojennettuina hän huudahti:
»Horjukoon vain valtaistuin, nyt tunnen itseni voimakkaaksi sitä tukemaan!»
Gilbert hymyili.
»Voitteko nyt siis paremmin?» kysyi hän.
»Tohtori», virkkoi Mirabeau, »sanokaa, mistä tätä lääkettä saa ostaa, ja vaikka minun pitäisi maksaa jokaisesta pisarasta sen kokoinen timantti ja vaikka minun täytyisi luopua kaikesta muusta ylellisyydestä tämän elämänvoiman ylellisyyden takia, niin takaan teille, että hankin itselleni tätä tulijuomaa, ja silloin, silloin pidän itseäni voittamattomana.»
»Kreivi», sanoi Gilbert, »luvatkaa, ettette ota tätä lääkettä useammin kuin kahdesti viikossa ja ettette koeta hankkia sitä muualta kuin minulta, ja tämä pullo on teidän».
»Antakaa», vastasi Mirabeau, »lupaan kaikki mitä haluatte».
»Kas tässä», sanoi Gilbert. »Mutta siinä ei ole vielä kaikki. Tehän sanoitte hankkivanne hevoset ja vaunut vai kuinka?»
»Niin on».
»No hyvä, lähtekää maaseudulle. Nämä kukat turmelevat huoneenne ilman, mutta ne puhdistavat jonkun puutarhan ilman. Päivittäinen matka maalta Pariisiin ja päinvastoin on teille terveellistä. Valitkaa, mikäli mahdollista, joku paikka mäenrinteellä, metsästä tai joen varrelta, Bellevuesta, Saint-Germainista tai Argenteuilista.»
»Argenteuilista!» huudahti Mirabeau. »Minä olenkin lähettänyt palvelijani hakemaan sopivaa maaseutuasuntoa. Teisch, etkö ole sanonut löytäneesi jostakin asunnon, joka sopii minulle?»
»Kyllä olen, herra kreivi», vastasi palvelija, joka oli avustanut Gilbertiä tämän valmistaessa lääkettä. »Olen löytänyt ihanan asunnon. Toverini Fritz suositteli sitä. Hän on kaikesta päättäen asunut siinä isäntänsä, jonkun ulkomaalaisen pankkimiehen, kanssa. Talo on nyt vapaa, ja herra kreivi voi mennä sinne milloin tahansa.»
»Missä päin se asunto on?»
»Lähellä Argenteuilia. Sitä sanotaan Marais-linnaksi.»
»Oh, tunnen paikan», sanoi Mirabeau, »erinomaisen hyvin, Teisch.»Kun isäni karkoitti minut pois luotansa kirouksin ja kepiniskuin…Tiedättehän, tohtori, että isäni asui Argenteuilissa?»
»Tiedän.»
»No niin, kun hän oli karkoittanut minut kotoa, harhailin usein sen kauniin rakennuksen lähettyvillä ja sanoin itsekseni Horatiuksen lailla — suokaa anteeksi, jos sitaattini on väärä —O rus, quando te aspiciam?»
»No nyt, hyvä kreivi, on aika toteuttaa unelmanne. Lähtekää, menkää Marais-linnaan, siirtäkää sinne taloutenne ja palvelijanne… mitä pikemmin, sitä parempi.»
Mirabeau tuumi hetken ja sanoi sitten Gilbertille:
»Kuulkaa, hyvä tohtori, velvollisuutenne on vaalia sairasta, jonka olette parantanut. Kello on vasta viisi, meillä on kaunis vuodenaika ja iltaa pitkälle. Nouskaamme vaunuihin ja ajakaamme Argenteuiliin.»
»Olkoon menneeksi», vastasi Gilbert. »Lähtekäämme Argenteuiliin. Kun kerran on ryhtynyt hoitamaan niin kallisarvoista terveyttä kuin teidän on, täytyy koetella kaikkia keinoja. Menkäämme siis katsomaan vastaista maalaisasuntoanne.»