The Project Gutenberg eBook ofSalammbo: Historiallinen romaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Salammbo: Historiallinen romaaniAuthor: Gustave FlaubertTranslator: Jalmari FinneRelease date: September 1, 2016 [eBook #52948]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALAMMBO: HISTORIALLINEN ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Salammbo: Historiallinen romaaniAuthor: Gustave FlaubertTranslator: Jalmari FinneRelease date: September 1, 2016 [eBook #52948]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto
Title: Salammbo: Historiallinen romaani
Author: Gustave FlaubertTranslator: Jalmari Finne
Author: Gustave Flaubert
Translator: Jalmari Finne
Release date: September 1, 2016 [eBook #52948]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALAMMBO: HISTORIALLINEN ROMAANI ***
E-text prepared by Jari Koivisto
Historiallinen romaani
Kirj.
Suomensi Jalmari Finne
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1908.
I. Juhla.II. Siccassa.III. Salammbo.IV. Karthagon muurien juurella.V. Tanit.VI. Hanno.VII. Hamilkar Barkas.VIII. Makarin taistelu.IX. Sotaretkellä.X. Käärme.XI. Teltassa.XII. Vesijohto.XIII. Molok.XIV. Piilu-sola.XV. Matho.
Juhlaa vietettiin Megarassa, Karthagon esikaupungissa, Hamilkarin puistossa.
Ne sotilaat, joiden johtajana hän Siciliassa oli ollut, pitivät upeita pitoja viettääkseen Eryxin taistelun vuosipäivää, ja kun päällikkö oli poissa ja kun heitä oli lukuisasti koolla, niin he söivät ja joivat täysin vapaasti.
Osastopäälliköt, joilla oli pronssikothurnit jalassaan, olivat sijoittuneet keskikäytävälle purppuraisen, kultaripsuisen telttakatoksen alle, joka tallien seinän luota ulottui palatsin alimmalle penkereelle asti; tavalliset sotilaat olivat hajaantuneet puiden siimekseen, joiden suojasta näkyi suuri joukko tasakattoisia rakennuksia, viininpuserrusvajoja, kellareita, aittoja, leipomahuoneita ja asevarastoja, norsujen tarha, villipetojen häkkiluolia ja orjien vankila.
Viikunapuita kasvoi kyökkien ympärillä; sykomoorimetsä ulottui lehtoon, jossa granaattiomenat hohtivat puuvillapensaan valkoisten höytyvien keskellä; viiniköynnökset raskaine terttuineen kiersivät pinioiden runkoja; ruusukenttä loisti plataanien alla; siellä täällä nurmikoilla huojui liljoja; musta hiekka, johon oli survottua korallia sekoitettu, peitti tiet, ja keskellä muodosti sypressikäytävä läpi puiston kuten kaksinkertaisen viheriäisen obeliskirivin.
Palatsi, joka oli keltatäpläisestä numidialaisesta marmorista rakennettu, näkyi puiston perällä, ja sen neljä kerrosta kohosi penkerittäin leveältä perustalta. Sen leveät, ebenpuusta tehdyt portaat, joiden jokaisen astimen kulmassa oli voitetun galeerin keula, sen punaiset, mustan ristin jakamat ovet, sen vaskiset piikkirivit, jotka alhaalta estivät skorppiooneja palatsiin pääsemästä, sen kullatuista tangoilta laaditut ristikot, jotka ylhäältä sulkivat sen aukkoja, koko palatsi kaikkineen tuntui tuossa räikeässä loistossaan sotilaista yhtä juhlalliselta ja salaperäiseltä kuin Hamilkarin kasvotkin.
Neuvosto oli määrännyt heille hänen puistonsa juhlapaikaksi; haavoittuneet, jotka makasivat Eshmunin temppelissä, olivat jo aamun koittaessa lähteneet liikkeelle ja olivat kainalosauvojensa nojalla laahaantuneet sinne. Joka hetki saapui uusia juhlijoita. Joka tietä myöten tulvehti niitä taukoamatta, kuten virtoja, jotka vuolaina laskevat samaan järveen. Puiden lomitse näkyi puolialastomia kyökkiorjia hätäillen juoksevan; nurmikoilla gasellit pakenivat määkyen; päivä laski ja sitruunapuiden tuoksu teki vielä raskaammaksi tämän hikoilevan joukon ympärillä olevan ilman.
Tänne oli kokoontunut kaikkia kansallisuuksia, ligurialaisia, lusitanialaisia, balearilaisia, neekerejä ja roomalaisia karkulaisia. Leveän doorilaisen murteen rinnalla helähtivät keltiläisten kalskuvat tavut kuin taisteluvaunut, ja ioonilaiset päätteet sekaantuivat erämaan kerakkeihin, teräviin kuin shakaalin kiljunta. Kreikkalaiset tunsi heidän hoikasta vartalostaan, egyptiläiset vaakasuorista olkapäistään, kantabrialaiset paksuista pohkeistaan. Karialaiset leyhyttivät ylpeinä kypärinsä sulkatöyhtöjä, kappadokialaiset jousimiehet olivat kasvien nesteellä maalanneet suuria kukkia ruumiisensa, ja muutamat lydialaiset aterioivat naisten puvuissa, pehmeät jalkineet jaloissaan ja renkaat korvissaan. Muutamat olivat juhlan kunniaksi sivelleet koko ruumiinsa sinoberilla ja muistuttivat korallista veistettyjä kuvapatsaita.
He lojuivat tyynyillä, tai söivät kyyryllään istuen suurista vadeista tai maaten vatsallaan vetivät niistä lihapaloja, ja kyynärpäihinsä nojaten muistuttivat leijonia, jotka rauhallisessa asennossa paloittelevat saalistaan. Viimeksi tulleet nojautuivat puiden runkoihin katsellen matalia pöytiä, jotka puoliksi peittyivät tulipunaisiin peitteisiin, ja odottivat vuoroaan.
Hamilkarin kyökit eivät olisi riittäneet, siksi Neuvosto oli lähettänyt tänne orjia, astioita ja lepovuoteita; ja keskellä puistoa näkyi, kuten taistelukentällä kuolleita poltettaessa, suuria loimuavia tulia, joilla härkiä paistettiin. Aniksella siroitetut leivät olivat suurien juustojen vieressä, jotka olivat diskuksia raskaammat. Suurissa maljoissa oli viiniä ja metallikannuissa vettä ja kultalangoista punotuissa koreissa kukkia. Kaikkien silmistä välkehti ilo, kun kerrankin saatiin mielin määrin ahmia; siellä täällä alkoi laulu kaikua.
Ensin tarjottiin viheriäisellä kastikkeella höystettyjä lintuja punaisilla savivadeilla, jotka olivat mustilla maalauksilla kirjailtuja, sitten kaikellaisia simpukoita, joita kootaan punilaiselta rannalta; vehnä-, papu- ja ohrakeitosta, kuminalla höystettyjä etanoita ma taloissa meripihka-vadeissa.
Sitten tuotiin pöydät täyteen lihaa: antilopeja sarvineen, riikinkukkoja sulkineen, kokonaisia makeassa viinissä keitettyjä lampaita, kameelin ja puhvelihärän reisiä, suolakalakastikkeella höystettyjä siiliä, paistettuja heinäsirkkoja ja maustettuja metsähiiriä. Tamrapanni puusta tehdyissä maljoissa ui keskellä saframia rasvapaloja, kaikkialla tulvi suolaliemen, tryffelin ja assafoetidan haju. Hedelmäpyramiidit vyöryivät hunaja kaakkujen päälle, eikä oltu unohdettu noita pieniä suurivatsaisia ja punervakarvaisia koiria, joita lihotettiin oliivivanukkeella, jota karthagolaista ruokalajia muut inhosivat. Oudot, hämmästyttävät ruokalajit kiihoittivat vatsan ahneutta. Gallialaiset, joiden pitkät hiukset olivat solmitut päälaelle, sieppasivat arbuuseja ja sitruuneja, joita he pureskelivat kuorineen kaikkineen. Neekerit, jotka eivät koskaan olleet nähneet meriäyriäisiä, repivät kasvonsa niiden punaisiin kuoriin. Mutta sileäksi ajellut marmoria valkoisemmat kreikkalaiset heittivät taakseen jätteet lautaseltaan, jota vastoin brutiumilaiset paimenet sudennahkapukimissaan ahmivat vaiti, kasvot ruuan sekaan painuneina.
Tuli yö. Sypressikäytävän yli pingoitettu telttakatos otettiin pois ja tuotiin soihtuja.
Maaöljyn porfyrimaljoissa leimuavat liekit peloittivat sedripuissa olevia kuulle pyhitettyjä apinoita. Ne alkoivat kirkua, ja se huvitti sotilaita.
Suikeat liekit kuvastuivat vaskivarustuksiin. Erilaisia valosäteitä sinkoili jalokivillä koristetuista maljoista. Viinimaljojen sivujen pyöreä pinta kuvasti esineet levenneinä; potilaat tunkeilivat niiden ympärille, katselivat ällistellen kuvaansa ja irvistelivät remahtaakseen nauruun. He heittelivät pöytien yli norsunluu-jakkaroita ja kultaisia lastalusikoita. He joivat täysin siemauksin kaikkia kreikkalaisia viinejä, joita nahkaleileissä säilytettiin, campanialaisia saviastioissa pidettyjä viinejä, kantabrialaisia tynnyreissä tuotuja viinejä, rintamarja-, puu-, kaneeli- ja lotusviinejä. Maassa oli viini-lätäkköjä, joissa jalka luiskahti. Lihan höyryt ja syövien hengitys nousivat ilmaan puiden oksien lomitse. Samalla aikaa kuului syömisen maiskutusta, sanoja, laulua, pikarien kilinää, campanialaisten maljojen särkyessä tuhansiksi sirpaleiksi tai hopeisen vadin pehmeästi helähdellessä.
Jota enemmän heidän juopumuksensa lisääntyi, sitä selvenit, min he muistivat Karthagon tekemiä vääryyksiä. Tasavalta oli sodan uuvuttamana koonnut kaupunkiinsa kaikki palaavat joukot. Gisko, heidän sodanjohtajansa, oli kuitenkin ollut niin viisas, että oli heidät lähettänyt Karthagoon pienemmissä ryhmissä tehdäkseen palkansuorituksen helpommaksi, ja Neuvosto oli uskonut, että sotilaat lopulta suostuisivat jossain määrin, palkan vähennyksiin. Mutta nyt oli suuttumus herännyt siitä, ettei palkkoja voitukaan suorittaa. Tämän velan sekoitti kansa yhteen niiden kolmentuhannen kahdensadan euboialaisen talentin kanssa, jotka Lutatius oli vaatinut, ja siksi he pitivät armeijaa samoin kuin Roomaakin Karthagon vihollisena. Palkkasoturit huomasivat sen; siksi heidän suuttumuksensa purkautuikin uhkauksiin ja omavaltaisuuksiin. Lopuksi he vaativat saada yhtyä juhlimaan muuatta voittoaan, ja rauhanpuolue suostui siihen kostaakseen Hamilkarille, joka oli niin kauvan ylläpitänyt sotaa. Sota oli loppunut vastoin Hamilkarin kaikkia ponnistuksia, ja siksi hän epätoivoissaan oli luovuttanut Giskolle palkkasoturien johdon. Kun nyt hänen palatsinsa määrättiin heidän juhlapaikakseen, niin suunnattiin häneen osa siitä vihasta, joka kohdistui heihin. Sitäpaitsi menot siitä nousivat suunnattoman suuriksi; ja hän sai ne melkein yksinään suorittaa.
Palkkasoturit ylpeilivät saatuaan tasavallan taipumaan ja uskoivat vihdoinkin pääsevänsä kotimaahansa verensä palkka viitan niskapussissa. Mutta kun he nyt juopumuksen höyryjen läpi muistelivat kaikkia ponnistuksiaan, niin ne olivat heidän mielestään kerrassaan ihmeellisiä ja heille oli siis maksettu liian pieni palkka. He näyttelivät arpiaan, kertoivat taisteluistaan, matkoistaan ja kotiseutujansa metsästyksistä. He matkivat villipetojen huutoja ja niiden hyökkäystä. Sen jälkeen he panivat toimeen mielettömiä vedonlyöntejä; he pistivät päänsä viiniruukkuihin ja joivat taukoamatta kuin janoiset kameelit. Eräs jättiläiskokoinen lusitanialainen, kantaen kummassakin kädessään miestä, juoksi pöytien yli pärskyttäen koko ajan tulta sieramistaan. Lakedaimonilaiset, jotka eivät olleet laisinkaan riisuneet varustuksiaan, hyppivät raskaasti. Muutamat lähentelivät naisten tavoin, tehden rivoja liikkeitä; muutamat asettuivat aivan alasti taistelemaan gladiaattorien tavoin viiniruukkujen sekaan ja eräs joukko kreikkalaisia kiersi tanssien vaasia, johon oli kuvattu nymfejä, samalla kun muuan neekeri löi härän luulla pronssikilpeen.
Äkkiä kuulivat he valittavaa, vuoroin voimakasta ja vuoroin vienoa laulua, joka nousi ja laski ilmassa kuin haavoitetun linnun siivet.
Se oli työvankilassa olevien vankien laulua. Sotilaat syöksyivät äkkiä ylös ja riensivät heitä vapauttamaan.
He palasivat huutojen kaikuessa ajaen keskellä tomupilveä pariakymmentä miestä, jotka eroittautuivat kalpeutensa kautta kaikista muista. Pieni, musta, suppilon tapainen huopalakki peitti heidän paljaaksi ajeltua päätään; heillä kaikilla oli puiset sandaalit jalassaan ja heidän kulkiessaan kalisivat kahleet kuin rämisten kulkevat rattaat.
He saapuivat sypressikäytävälle ja hajosivat joukon keskeen, joka alkoi heiltä kysellä. Eräs heistä jäi syrjään seisomaan. Hänen risaisen tunikansa läpi näkyi hartioissaan pitkiä arpijuovia. Painaen päänsä alas katsoi hän epäluuloisena ympärilleen ja sulki silmänsä soihtujen häikäisevässä valossa; mutta kun hän näki, ettei kukaan näistä aseellisista miehistä aikonutkaan hänelle mitään pahaa tehdä, niin syvä huokaus nousi hänen rinnastaan; hän änkytti, nauroi kirkkaiden kyynelten huuhdellessa hänen poskiaan; sitten tarttui hän suuren viinikannun korviin, nosti sen suoraan ylös käsillään, joista kahleet riippuivat ja katsoen taivasta kohden ja yhä pidellen maljaa, hän lausui:
— "Terve ensiksi sinulle, Baal-Eshmun vapauttaja, jota synnyinmaani kansa kutsuu Aesculapiukseksi! ja teille, lähteiden, valon ja metsän haltijat! ja teille, vuoristoissa ja maaluolissa piilevät jumalat! ja teille, voimakkaat, loisto varusteiset miehet, jotka olette minut vapauttaneet!"
Ja sitten antoi hän maljan vaipua alas ja kertoi tarinansa. Hänen nimensä oli Spendius. Karthagolaiset olivat ottaneet hänet vangiksi Eginatisaarten meritaistelussa, ja kreikan, ligurian ja punian kielellä kiitti hän kerta vielä palkkasotureita; hän suuteli heidän käsiään; sitten onnitteli hän pitojen johdosta, samalla ihmetellen, ettei hän nähnyt siellä pyhän legionan maljoja. Nämä maljat, joiden kullakin kuudella särmällä oli smaragdeista tehty viinipuu, kuuluivat asekunnalle, joka muodostettiin yksinomaan hyvin kookkaista ylimyksistä. Niiden käyttäminen oli etuoikeus, melkein papillinen kunnia; sen tähden eivät palkkasoturit himoinneetkaan mitään tasavallan aarteista niin kuin juuri niitä. He vihasivat niiden vuoksi legionaa ja oli nähty muutamien panevan henkensä alttiiksi saadakseen kerran mielettömäksi nautinnokseen juoda noista maljoista.
Siksi lähettivät he niitä hakemaan. Niitä säilyttivät syssitit; nämä olivat kauppiasliittoja, jotka söivät yhteisiä aterioita. Orjat palasivat. Tähän aikaan kaikki syssitien jäsenet nukkuivat.
— "Herättäkää ne!" vastasivat palkkasoturit.
Toisen kerran käytyään selittivät orjat niitä säilytettävän temppelissä.
— "Avatkaa se!" vastattiin heille.
Ja kun orjat vavisten myönsivät, että ne olivat sotapäällikkö Giskon huostassa, niin huusivat palkkasoturit:
— "Tuokoon hän ne tänne!"
Gisko ilmestyi vähän ajan päästä puutarhan perältä pyhän legionan seuraamana. Hänen laaja, musta viittansa, jonka jalokivillä koristettu mitra kiinnitti pään päälle, ja joka valui hänen ympärilleen hänen hevosensa kavioihin asti, liittyi etäältä katsottaessa yön väriin. Ei näkynyt muuta kuin hänen valkoinen partansa, hänen säteilevä päähineensä ja kolminkertainen, suurista sinisistä levyistä tehty kaulanauhansa, joka valui, hänen rinnalleen.
Nähdessään hänet, tervehtivät sotilaat häntä suurella riemuhuudolla, kaikki kiljuivat:
— "Maljat! Maljat!"
Hän alkoi selittämällä, että jos heidän rohkeutensa otetaan varteen, niin he ne ansaitsivat. Joukko ulvoi ilosta käsiään taputtaen.
Hän sen kyllä tiesi, hän, joka taistelussa oli heitä johtanut ja joka viimeisen joukon kera oli palannut viimeisellä galeerilla!
— "Se on totta! se on totta!" sanoivat he.
Mutta, jatkoi Gisko, tasavalta oli antanut kunkin kansakunnan pysyä omana ryhmänä, oli kunnioittanut heidän tapojaan, jumalanpalvelustaan; he olivat vapaita Karthagossa! Mitä noihin maljoihin tulee, niin ne olivat yksityistä omaisuutta. Äkkiä Spendiuksen vierestä syöksyi muuan gallialainen pöytien yli ja juoksi suoraan Giskoa kohden, jota hän uhkasi heiluttaen kahta paljasta kalpaa.
Keskeyttämättä puhettaan iski sotapäällikkö häntä raskaalla norsunluusauvallaan päähän: barbari kaatui. Gallialaiset karjuivat, ja heidän raivonsa tarttui toisiin; he olivat vähällä hyökätä legionan kimppuun. Gisko kohotti olkapäitään nähdessään näiden kalpenevan. Hän ajatteli, että hänen rohkeutensa oli voimaton vastustamaan noita raakoja, vimmatuita petoja. Parempi oli jälestäpäin kostaa jonkun ansan avulla; sen vuoksi hän viittasi sotilailleen ja poistui hitaasti. Sitten, portilla, kääntyi hän palkkasoturien puoleen ja huusi, että he vielä saavat tekoansa katua.
Juhla alkoi uudelleen. Mutta Gisko saattoi palata, ja piirittäen etukaupungin, joka oli aivan kallion reunalla, murskata heidät muuria vastaan. Silloin tunsivat he suuresta joukostaan huolimatta itsensä avuttomiksi; ja suuri kaupunki, joka nukkui heidän alapuolellaan yön pimeässä, äkkiä peloitti heitä lukuisine portaineen, mustine, korkeine taloineen ja outoine jumalineen, jotka olivat vielä julmemmat kuin sen asukkaat. Etäällä liikkui muutamia laivalyhtyjä satamassa, ja Khamonin temppelistä välkkyi valo. He muistivat Hamilkaria: Missä hän oli? Miksi hylkäsi hän heidät rauhan tultua? Hänen erimielisyytensä Neuvoston kanssa olikin epäilemättä vain tekosyy voidakseen heidät tuhota. Heidän tyydyttämätön vihansa suuntautui häneen; ja he kirosivat häntä yllyttäen vihanvimmaisten puheittensa kautta toinen toisiaan. Tällä hetkellä kokoontui paljon väkeä plataanien alle. He riensivät katsomaan neekeriä, jonka jäsenet sätkähtelivät, silmät tuijottivat, pää heittäytyi taapäin, ja suusta valui vaahto. Joku huusi, että hän on myrkytetty. Kaikki luulivat olevansa myrkytettyjä. He hyökkäsivät orjien kimppuun; kamala melske syntyi ja hävityksen huumaus vallitsi juopuneen armeijan. He iskivät umpipäätä ympärilleen, särkivät ja surmasivat: muutamat viskoivat soihtuja pensaistoihin; toiset kumartuivat leijonahäkkien aidan yli ja surmasivat leijonat nuolilla; uhkarohkeimmat hyökkäsivät norsujen tarhaan, he tahtoivat katkoa niiden kärsän ja syödä norsunluuta.
Mutta balearilaiset linkomiehet, jotka saadakseen rauhassa ryöstää olivat kiertäneet palatsin nurkan taakse, kohtasivat tiellään korkean Indian kaislasta tehdyn aitauksen. He leikkasivat tikareillaan lukon hihnat poikki ja olivat silloin palatsin Karthagon puolisen päädyn puolella, uudessa taiteellisesti leikellyssä puutarhassa. Valkoiset, pitkässä, tiheässä rivissä kasvavat kukat muodostivat taivaansinisellä maalla pitkiä tähdenlennon muotoisia kaarevia viivoja. Pimeistä pensaikoista lainehti kuuma, hunajainen tuoksu. Muutamien puiden rungot oli sivelty sinoberilla muistuttaen siten verisiä pylväitä. Keskellä oli kahdentoista kuparipylvään päässä lasipallot, ja punertava valo täytti heikosti nämät ontot pallot, jotka muistuttivat vavahtelevia jättiläissuuria silmiä. Sotilaat valaisivat soihduilla tietään hapuillessaan pitkin loivaa rinnettä, joka oli täynnä syviä vakoja.
Pian he huomasivat pienen lammen, joka oli sinisillä kivimuureilla jaettu useampaan osastoon. Vesi oli niin kirkasta, että soihdun kuva väreili aivan pohjalla, jonka muodosti valkoiset kivet ja kultahieta. Vesi alkoi liikehtiä ja välkähtäviä suomuja näkyi, ja suuria kaloja, joilla oli jalokiviä kidassa ilmestyi veden pinnalle.
Remahtaen nauruun sotilaat pistivät sormensa niiden kiduksiin ja kantoivat ne pöydille.
Ne olivat Barkas perheen kaloja. Kaikki ne polveutuivat niistä alkuaikaisista mateista, jotka olivat hautoneet sen pyhän munan, jossa jumalatar oli ollut kätkössä. Tietoisuus siitä että tekivät pyhäinrikoksen kiihotti palkkasoturien ruokahalun; he sytyttivät nopeasti tulta kuparisten maljojen alle ja katselivat ilokseen miten kauniit kalat sätkähtelivät kiehuvassa vedessä.
Lainehtiva sotilasjoukko tungeskeli. He eivät enää pelänneet. Heidän otsaltaan valuva tuoksurasva tippui suurina pisaroina risaisille tunikoille, ja molemmin käsin nojautuen pöytään, joka tuntui heistä kiikkuvan kuin laiva, loivat he humalaiset katseensa ympärilleen, silmillään edes ahmiakseen sen, mitä eivät voineet saada käsiinsä. Toiset, kulkien keskellä purppurapeitteistä pöytää ruokavatien välitse, särkivät norsunluujalustoja ja tyrialaisia lasipulloja. Laulu yhtyi särkyneiden maljojen joukossa kuolevien orjien korinaan. He vaativat itselleen viiniä, lihaa, kultaa. He huusivat itselleen naisia. He juopuneina intoilivat sadalla eri kielellä. Muutamat luulivat, höyryn lainehtiessa heidän ympärillään, olevansa kylpyhuoneissa, tai puut nähdessään kuvittelivat he olevansa metsästämässä ja karkasivat toveriensa kimppuun kuin villipetoihin. Tuli levisi puusta puuhun ja korkeat lehdikot, joista nousi ilmaan pitkiä valkoisia, kierteisiä savupilviä, näyttivät herääviltä tulivuorilta. Huuto yhä kasvoi; haavoittuneet leijonat karjuivat pimeässä.
Palatsin ylin terassi vaikeni äkkiä, keskiö vi aukeni ja nainen, Hamilkarin oma tytär, mustaan pukuun puettuna ilmestyi kynnykselle. Hän astui portaita alas, jotka laskeutuivat sivuttain alemmalle terassille, sitte toiselle, sitten kolmannelle ja hän pysähtyi viimeiselle terassille, galeerinkeuloilla koristetuille portaille. Liikkumattomana ja pää painuneena katseli hän sotilaita.
Hänen takanaan kummankin puolin, oli kaksi pitkää riviä kalpeita miehiä, joilla oli punahetaleiset, valkoiset, aivan maahan asti ulottuvat puvut. Heillä ei ollut partaa, ei tukkaa, ei silmäripsiä. Sormuksista kimaltelevissa käsissään oli heillä kaikilla suuret lyyrat ja he lauloivat kaikki kimeällä äänellä hymniä Karthagon suojelusjumalattaren kunniaksi. Ne olivat Tanitin temppelin eunukki-pappeja, joita Salammbo usein kutsui palatsiinsa.
Vihdoin laskeutui hän galeeriportaita alas. Papit seurasivat häntä. Hän astui sypressikäytävää pitkin, ja kulki hitaasti osastopäällikköjen pöytien lomitse, ja päälliköt hiukan väistyivät katsellen hänen kulkuaan.
Hänen punasinisellä jauholla siroitettu tukkansa oli kanadalaisten impien tavan mukaan sidottu torniksi, joka lisäsi hänen pituuttaan. Ohimoille kiinnitetyt helminauhat ulottuivat suupieliin asti; suu oli hiiluva kuin puoliksi avattu granaatti. Rinnalla oli valohohtavista kivistä sommiteltu koriste, jonka kirjavat muodot matkivat mureenan suomuja. Jalokivillä koristetut käsivarret näkyivät paljaina hiattomasta tunikasta, jonka pikimustalle pohjalle oli siroitettu punaisia kukkia. Hänellä oli nilkkojen välillä kultaketju määräämässä askeleiden pituutta, ja tumma purppurainen oudosta kankaasta valmistettu vaippa viilsi maata hänen jälessään, valahtaen hänen astuessaan kuin liikuntaa seuraava laine.
Papit tuon tuostakin näppäilivät lyyroistaan sointuja, ja soiton välillä kuului kultaisen ketjun helske ja papyrussandaalien säännöllinen astunta.
Kukaan ei vielä tuntenut häntä. Hänen tiedettiin vain elävän yksinään antautuneena hartaaseen jumalanpalvelukseen. Sotilaat olivat hänen huomanneet öisin palatsin katolla polvistuvan tähtien eteen sytytettyjen suitsutusmaljojen ympäröidessä häntä, kuu oli tehnyt hänet niin kalpeaksi, ja jotain jumalallista ympäröi häntä hienona usvana. Hänen silmänsä näyttivät katsovan kauvas kaiken maallisen yli. Hän kulki pää kumarassa ja oikeassa kädessä pieni ebenpuinen lyyra.
He kuulivat hänen kuiskaavan: — "Kuolleet! Kaikki kuolleet! Te ette enää ennä äänelleni kuuliaisina niinkuin ennen, kun lammen rannalla istuen teille suuhun heitin meluunin siemeniä. Tanitin salaisuus väreili silmienne pohjalla, jotka olivat vesikuplia kirkkaammat." Ja hän kutsui heitä nimeltään, jotka olivat kuukausien nimet. — "Siv! Sivan! Tammus! Elul! Tischri! Shebar! — Oi! armahda minua, jumalatar!"
Sotilaat, vaikka eivät ymmärtäneet mitään hänen sanoistaan, tunkeutuivat hänen ympärilleen. He aivan ällistyivät hänen pukunsa komeutta; mutta hän loi heihin pitkän pelästyneen katseen, sitten antaen päänsä vaipua hartioiden väliin ja levittäen kätensä hän sanoi useamman kerran:
— "Mitä te teitte! mitä te teitte! Olihan teillä iloitaksenne leipää, lihaa, öljyä, kaikki aittojen villikaneeli! Minä tuotin härkiä Hecatompyluksesta, minä lähetin metsämiehiä erämaahan!" Hänen äänensä paisui, hänen poskilleen nousi puna. Hän jatkoi: "Missä te täällä olette? Valloitetussako kaupungissa, vai valtijaanne palatsissa? Ja kuka on tuo valtijaanne? suffeetti Hamilkar, isäni, Baalin palvelija! Teidän aseitanne, jotka nyt ovat punaisia noiden orjien hurmeesta, niitä kieltäytyi hän antamasta Lutatiukselle! Tunnetteko syntymämaassanne ainoatakaan, joka paremmin osaa taisteluja johtaa? Katsokaa, palatsimme portaat ovat koristetut voittojemme merkeillä! Jatkakaa! polttakaa! Minä vien mukanani pois huoneemme haltijan, mustan käärmeeni, joka tuolla ylhäällä nukkuu lotuslehdillä! Minä vihellän ja se seuraa minua; ja jos galeeriin nousen, niin kiitää se purteni jälestä aaltojen harjalla."
Hänen hennot sieraimensa vavahtelivat. Hän murskasi kyntensä povensa jalokiviä vastaan. Silmien hehku himmeni; hän jatkoi:
— "Oi! Karthago raukka! säälittävä kaupunki! Sinulla ei ole enää puolustukseksesi entisajan voimakkaita miehiä, jotka kulkivat valtameren toiselle puolelle rakentamaan rannoille temppeliä. Maat tekivät työtä sinun ympärilläsi ja meren ulapat, joita airosi halkoivat, kiikuttivat laihoasi."
Sitten hän alkoi laulaa Melkarthin, sidonilaisten jumalan ja sukunsa kantaisän seikkailuista.
Hän kertoi Ersiphonian vuorille nousemisesta, matkasta Tartessukseen, ja kostosodasta Masisabalia vastaan käärmeiden kuningattaren puolesta:
— "Hän seurasi syvälle metsään tuota naishirviötä, jonka käärmehäntä lainehteli kuihtuneilla lehdillä kuin hopeinen puro; ja hän saapui kentälle, jossa lanteilta asti louhikäärmeen kaltaiset naiset loimuavan lieden ympärillä istuivat pyrstönsä varassa. Verenhohtava kuu loisti kalpean kehän sisällä, ja hirviöiden kielet, jotka olivat haaraisia kuin kalastajain ahraimet, lipuivat suusta aivan liekin viereen."
Sitten Salammbo keskeyttämättä lauluaan kertoi miten Melkarth, voitettuaan Masisabalin, pisti laivansa keulaan sen katkaistun pään. — "Laivan keinahdellessa vaipui se joka kerta aaltoihin, mutta aurinko kivetti sen: se tuli kultaakin kovemmaksi; mutta sen silmät eivät ehtyneet itkemästä, ja kyyneleet taukoamatta valuivat alas laineisiin."
Hän lauloi tämän kaiken vanhalla kananealaisella murteella, jota eivät barbaarit tajunneet. He ihmettelivät, mitä hän mahtoi heille sanoa noilla pelottavilla liikkeillään, joilla hän kertomustaan säesti; — ja nousten hänen ympärilleen pöydille, lepovuoteille, sykomorin oksille, suu auki ja pää kurolla he koettivat ymmärtää näitä hämäriä kuvauksia, jotka leijuivat heidän mielikuvituksensa edessä jumalataruston läpi kuten pilvihirviöt taivaalla.
Parrattomat papit yksin ymmärsivät Salammbota. Lyyran kielien päällä riippuvat ryppyiset kädet vavahtelivat ja toisinaan kaiuttivat niistä synkkiä sointuja, sillä vanhoja naisia heikompina vapisivat he samalla mystillisestä liikutuksesta että peläten noita miehiä. Barbaarit eivät heistä välittäneet; he kuuntelivat vain laulavaa neitosta.
Ei kukaan katsellut häntä niin kuin eräs nuori numidialainen päällikkö, joka oli ollut osastopäällikköjen pöydässä oman kansansa sotilaiden keskellä. Hänen vyössään oli niin taajassa tikareja, että ne nostivat koholle laajaa viittaa, joka oli ohimoille sidottu nahkahihnalla. Olalle lainehtiva vaippa verhosi hänen kasvonsa varjoon eikä muuta näkynyt kuin terävien silmien väike. Hän oli sattumalta juhlassa, — hänen isänsä antoi hänen elää Barkaksen luona, kuninkaiden tavoin, jotka lähettivät lapsensa kuuluisiin perheisiin valmistamaan liittoja; mutta niinä kuutena kuukautena, jotka Narr' Havas oli täällä viettänyt, ei hän vielä ollut nähnyt Salammbota; ja istuen kantapäillään, nojaten poskeaan keihäänsä varteen hän katseli häntä sieraimen vavahdellessa kuin leopardilla, joka vaanii bamburuokojen suojassa.
Pöytien toisella puolen oli muuan hyvin kookas, kähärä- ja mustatukkainen libyalainen. Hänellä oli yllään sotisopansa, jonka kuparisuomut repivät lepovuoteen purppurapeitettä. Hopeinen puolikuun muotoinen kaulanauha sotkeutui rinnan ihokarvoihin. Hyytynyttä verta oli hänen kasvoillaan, hän nojasi vasenta kyynärpäätään vasten; ja suu auki hän hymyili.
Salammbo ei enää ollut pyhän laulelman vallassa. Äkkiä käytti hän kaikkia barbarien murteita, naisellisella hienotunteisuudella koettaen lauhduttaa heidän vihaansa. Kreikkalaisille hän puhui kreikan kieltä, sitten kääntyi hän ligurialaisten, campanialaisten ja neekerien puoleen; ja jokainen kuunnellessaan löysi hänen äänestään synnyinmaansa ihanuuden. Karthagon muistojen huumaamana hän nyt lauloi entisistä taisteluista Roomaa vastaan; sotilaat kalskuttivat aseitaan. Hän tulistui paljaiden kalpojen väikkeestä; hän huusi kädet ojennettuina. Hänen lyyransa putosi, hän vaikeni; — ja painaen molemmin käsin sydäntään, hän muutaman hetken silmät ummessa nautti kaikkien miesten innostuksesta.
Matho libyalainen kumartui häntä kohden. Vaistomaisesti Salammbo lähestyi häntä ja kiitollisena kun oli saanut ylpeytensä tyydytetyksi, hän kaasi hänelle pitkän viinisuihkun kultaiseen maljaan siten tehdäkseen sovinnon armeijan kanssa.
— "Juo!" sanoi hän.
Matho otti maljan ja nosti sen huulilleen. Samassa eräs gallialainen, sama, jota Gisko oli haavoittanut, lausui omalla murteellaan iloisen näköisenä hänelle jonkun sukkeluuden. Spendius oli lähellä; hän tarjoutui tulkitsemaan.
— "Puhu"! sanoi Matho.
— "Jumalat sinua suosivat, sinusta tulee rikas mies. Milloin vietät häitä?"
— "Mitä häitä?"
— "Sinun häitäsi! sillä meidän maassamme", sanoi gallialainen, "kun nainen antaa sotilaalle juotavaa, niin tarjoo hän miehelle vuoteensa."
Hän ei ollut vielä lopettanutkaan, kun Narr' Havas syöksyi ylös, sieppasi tikarin vyöstään ja nojaten oikeaa polveaan pöydän reunaan heitti sen Mathoa kohden.
Tikari suhahti maljojen lomitse, ja lävistäen libyalaisen käsivarren naulitsi sen niin lujaan pöytään kiinni, että tikarin kahva vavahteli.
Matho irroitti nopeasti tikarin, mutta hänellä ei ollut aseita, hän oli alasti; silloin hän nosti molemmin käsin raskaan katetun pöydän ja heitti sen Narr' Havasta kohden heidän väliinsä syöksyvän joukon yli. Sotilaat ja numidialaiset olivat niin ahtaalla, että eivät voineet miekkojaan paljastaa. Matho raivasi, töytäten päällään, itselleen tietä. Kun hän sen nosti ylös, oli Narr' Havas kadonnut. Hän katseli ympärilleen etsien häntä. Salammbokin oli poistunut.
Silloin hänen katseensa kääntyi palatsiin päin ja hän aivan ylhäällä huomasi erään mustaristisen punaisen portin sulkeutuvan. Hän riensi sitä kohden.
Hänen nähtiin juoksevan galeerinkeulojen ohi, sitten ilmestyi hän seuraaville kolmelle portaalle, kunnes saapui punaiselle portille, jota hän kaikin voimin jyskytti. Läähättäen nojautui hän seinää vasten, jotta ei kaatuisi.
Eräs mies oli häntä seurannut, ja hämärässä, sillä palatsin kulma peitti juhlan soihdut, tunsi hän sen Spendiukseksi.
— "Mene pois!" sanoi hän.
Vastaamatta mitään alkoi orja hampaillaan repiä tunikaansa; sitten polvistuen Mathon viereen tarttui hellävaroin tämän käsivarteen ja hypyeli sitä löytääkseen hämärässä haavan.
Kuun säteen välähtäessä pilvien raosta näki Spendius keskelläkäsivartta ammottavan haavan. Hän kääri sen ympärille kangaskappaleen; mutta toinen ärtyisänä sanoi: "Anna minun olla! anna minun olla!"
— "En!" lausui orja. "Sinä minut pelastit tyrmästä. Minä olen omasi! sinä olet herrani! käske!"
Matho kulkien seinän viertä asteli pitkin penkerettä. Joka askeleella kuunteli hän ja kullattujen ristikkojen läpi tirkisti hiljaisiin huoneisiin. Vihdoin seisahtui hän epätoivoissaan.
— "Kuule!" sanoi hänelle orja. "Oi, elä minua halveksi heikkouteni tähden! Minä olen asustanut palatsissa. Minä voin kuin käärme vilahtaa seinien sisälle. Tule! Esi-isien salissa on joka permantoliuskan alla kultaharkko; maanalainen tie vie heidän hautaansa."
— "Mitä minä siitä!" sanoi Matho.
Spendius vaikeni.
He olivat penkereellä. Suunnaton pimeä varjo leveni heidän eteensä, siinä näkyi hämäriä kasaantumisia, kuten kivettyneen valtameren jättiläislaineita.
Mutta idän puolella ilmeni valojuova. Alhaalla vasemmalla Megaran kanavat alkoivat valkoisina mutkikkaina uomina kuvastua puutarhojen vihannan lomitse. Seitsenkulmaisten temppelien kartiokatot, portaat, terassit, vallitukset vähitellen näkyivät aamun hämärässä; ja koko Karthagon niemen ympärillä välkkyi valkoinen vaahto vyö, ja smaragdin värinen, meri näytti aivan hyytyneeltä aamun sarastaessa. Sen mukaan kuin puna taivaalla laajeni, niin jyrkänteen kupeella olevat korkeat talot kohosivat, erottautuivat, muistuttaen mustaa vuohiparvea, joka laskeutuu vuoristosta. Autiot kadut pitenivät; sieltä täältä muurien takaa pilkistävät palmut eivät liikahtaneetkaan, vedellä täytetyt altaat muistuttivat pihoille unohtuneita hopeakilpiä, Hermaeumin niemen majakka alkoi vaaleta. Aivan ylhäällä, Akropoliin sypressimetsässä, Eschmunin hevoset tunsivat valon koittavan, nostivat kaviot marmoriaituukselle ja hirnuivat aurinkoa kohden.
Se nousi; Spendius nosti huudahtaen kätensä ylös.
Kaikki ui punaisessa valossa, sillä jumala aivan kuin silpoen itseään heitti tulvivina säteinä Karthagon yli suoniensa kultaisen sateen. Galeerien keulat kimaltelivat, Khamonin katto näytti olevan tulessa, ja temppelien porttien auetessa näkyi väikettä sisältä. Maalta tulevien suurien kuormakärryjen pyörät kolisivat katukiviin. Sälytetyt dromedaarit laskeutuivat apengerteitä alas. Rahanvaihtajat katujen kulmissa levittivät kauppakojujensa telttakatokset. Haikarat lensivät valkoiset purjeet lainehtivat. Tanitin lehdosta kuului pyhien ilotyttöjen tamburiinien soittoa, ja Mappalioiden kärjellä uunit, joissa saviarkkuja valmistettiin, alkoivat sauhuta.
Spendius kumartui terrassin reunan yli; hänen hampaansa kalisivat, hän sanoi:
— "Niin… niin… valtiaani! minä ymmärrän, miksi sinä äsken halveksit palatsin ryöstämistä."
Matho aivan kuin heräsi hänen sähisevään puheeseensa, hän ei näyttänyt ymmärtävän; Spendius jatkoi:
— "Mikä rikkaus! ja noilla miehillä, jotka tämän omistavat, ei ole miekkaakaan sitä puolustaakseen!"
Sitten hän ojensi oikean kätensä ja osoitti ihmisiä, jotka kömpivät hiekkasärkillä satamamuurin ulkopuolella, etsiäkseen kultahietaa!
— "Katso!" sanoi hän, "tasavalta on samallainen kuin nuo kerjäläiset: kumartuen valtameren reunalle pistää se joka rantamalle ahnaan kätensä, ja aaltojen pauhu täyttää niin sen korvat, ettei se kuule takaa saapuvan herransa askeleita!"
Hän veti Mathon aivan terassin toiseen päähän ja osoitti puistoa, jossa sotamiesten puihin ripustetut miekat kimaltelivat auringon valossa.
— "Mutta täällä on voimakkaita miehiä, joiden viha on vimmattu, eikä mikään sido heitä Karthagoon, ei heidän perheensä, ei valansa, ei jumalansa!"
Matho nojasi seinää vastaan, Spendius läheni häntä ja jatkoi matalalla äänellä:
— "Ymmärrätkö minua, sotilas? Me astuisimme purppuralla verhottuina kuin satrapit. Meitä pestäisiin tuoksuvissa vesissä; minulla olisi vuorostani orjia! Etkö sinä ole kyllästynyt nukkumaan paljaalla maalla, juomaan leirin hapanta viiniä ja aina kuulemaan torven ääntä? Sinä aijot myöhemmin levätä, eikö niin? silloin kun sotasopasi riisutaan ja ruumiisi heitetään korppikotkien ruuaksi! tai ehkä sauvaan nojaten sokeana, ontuvana, raihnaisena kuljet portilta portille kertomassa nuoruuttasi lapsille ja suolakastikkeen kauppiaille. Muistahan kaikkia päällikköjesi vääryyksiä, nukkumistasi lumikinoksissa, marssejasi päivän helteessä, sotakurin julmuutta ja ainaista ristiinnaulitsemisen uhkaa! Niin monen kärsimyksen jälkeen olet saanut kunniakäädyt, samoin kuin aasin kaulaan sidotaan kulkusnauha, jotta se juostessaan huumaantuu eikä tunne väsymystä. Sellainen mies kuin sinä, urhoollisempi kuin Pyrrhus! Jos sinä vaan olisit tahtonut! Kuinka onnellinen olisitkaan suurissa viileissä saleissa, lyyran soidessa, lojuen kukilla, narrien ja naisten huvitellessa sinua! Elä sano, että sen saavuttaminen olisi mahdotonta! Eivätkö palkkasotilaat jo ennen ole vallanneet Rhegiumia ja muita varustettuja paikkoja Italiassa. Kuka sinua estää! Hamilkar on poissa; kansa kiroo rikkaita; Giskolla ei ole mitään valtaa ympärillään olevien pelkurien yli. Mutta sinä olet urhoollinen, sinua he tottelisivat. Käske sinä! Karthago on meidän; hyökätkäämme ottamaan!"
— "Ei!" sanoi Matho, "Molokin kirous lepää ylitseni. Minä tunsin sen hänen silmissään ja aivan äsken näin eräässä ternin pelissä mustan oinaan, joka väistyi taapäin." Hän jatkoi katsoen ympärilleen: "Missä hän on?"
Spendius näki että suunnaton levottomuus oli hänen sielussaan, eikä uskaltanut enää haastella.
Puut heidän takanaan vielä höyrysivät; niiden mustilta oksilta silloin tällöin putoili puoliksi kärventyneitä apinain ruumiita vatien joukkoon. Juopuneet sotilaat kuorsasivat suu auki ruumiiden keskellä; ja ne, jotka eivät nukkuneet, painoivat auringon sokaisemina päänsä alas. Myllerretty maa katosi punaisten lätäkköjen alle. Tarhansa paalujen keskellä norsut heiluttivat verta vuotavia kärsiään. Avoimissa aitoissa näkyi säkeistä maahan kaadettua vehnää ja porttiholvissa korkea kasa barbarien särkemiä vaunuja. Sedripuihin lentäneet riikinkukot levittivät pyrstönsä ja alkoivat kirkua.
Mutta Mathon liikkumaton asento oudoksutti Spendiusta; Matho oli vielä äskeistä kalpeampi, ja hänen nojatessaan molemmin käsin penkereen reunaa vasten hänen tuijottavat silmänsä seurasivat etäällä jotain. Kumartuessaan huomaa Spendius, mitä hän katseli. Kultainen piste näkyi etäällä tomuisella Uticaan vievällä tiellä; se oli kahden muulin vetämien kaksipyöräisten ajoneuvojen pyörännapa; orja juoksi aisan vieressä pidellen suitsista muuleja. Ajoneuvoissa istui kaksi naista. Muulien harjat löyhyivät persialaiseen tapaan niiden korvien välissä valkoisista helmistä tehdyn verkon alla. Spendius tunsi ajajat; hän pidätti huudahduksen.
Suuri huntu liehui niiden takana tuulessa.
Kaksi päivää myöhemmin poistuivat palkkasoturit Karthagosta.
Jokaiselle heistä oli annettu kultaraha sillä ehdolla, että he leiriytyisivät Siccaan, ja heille oli kaikin tavoin mielistellen sanottu:
— "Te olette Karthagon pelastajia! Mutta te näännytätte sen nälkään, jos jäätte; se ei silloin kykene palkkaa suorittamaan. Poistukaa! Tasavalta kyllä myöhemmin palkitsee teitä tästä myöntyväisyydestä. Me kokoomme heti verot; palkkanne on oleva täydellinen ja galeerit pannaan kuntoon viemään teidät kotimaahanne."
Eivät he osanneet vastata mitään niin moniin puheisiin. Sotaan tottuneet miehet ikävystyivät kaupungissa oleskeluun. Ei heitä ollut vaikea taivuttaa, ja kansa nousi muureille katsomaan heidän lähtöään.
He kulkivat Khamonin katua myöten ja Cirtan portin kautta, sikinsokin, jousimiehet raskasaseisten, päälliköt sotamiesten, lusitanialaiset kreikkalaisten kanssa. He astuivat reippaasti ja raskaat kothurnit kalskuivat katuliuskoilla. Asevarustukset olivat heittokoneet lyöneet myhkyille ja kasvot olivat tummentuneet taistelun helteessä. Karkeita huutoja kuului tiheän parran alta; särkyneet panssaripaidat kalskuivat kalvan kahvaa vasten, ja vaskilevyjen lomitse näkyi lihakset, jotka olivat yhtä peloittavia kuin sotakoneet. Pitkät peitset, tapparat, keihäät, huopapäähineet, pronssikypärit, kaikki lainehti tasaisesti eteenpäin. Kadut täyttyivät niin että olisi luullut seinien murtuvan, ja pitkä sotilasrivi kulki korkeiden, kuusikerroksisten, vuoriöljyllä siveltyjen rakennusten ohi. Rauta- tai ruokoristikkojen takaa katselivat naiset hunnutettuina vaiti barbaarien kulkua.
Terrassit, vallit, muurit olivat täpötäynnä mustiin pukuihin puettuja karthagolaisia. Merimiesten mekot loivat aivan kuin veritäpliä tähän tummaan tungokseen, ja melkein alastomat lapset, joiden iho loisti kuparisten rannerenkaiden alta, huitoivat joko pylväiden lehtikoristeista tai palmupuun oksien lomasta. Muutamia Neuvoston jäseniä oli asettunut tornien tasakatolle, eikä kukaan tiennyt, miksi siellä täällä seisoi tuollainen pitkäpartainen mies miettiväisen näköisenä. Ne näkyivät kauvaksi taivasta vastaan epäselvinä kuin haamut ja liikkumattomina kuin kivikuvat.
Kaikissa oli kuitenkin sama levottomuus valloillaan; pelättiin, että barbarit huomatessaan olevansa niin taajalukuisia, haluaisivatkin jäädä. Mutta he poistuivatkin niin luottavaisina, että karthagolaiset tulivat rohkeammiksi ja liittyivät sotilasten seuraan. Heille vannottiin valoja ja heitä syleiltiin. Pyysivätpä muutamat suunnattomasti vehkeillen ja rohkeasti teeskennellen heitä jäämään kaupunkiin. Heille heitettiin hajuaineita, kukkia, hopearahoja. Heille annettiin taikaesineitä tauteja vastaan; mutta niihin oli syljetty kolme kertaa, jotta ne tuottaisivat kuoleman, tai pantu sisään shakaalin nahkaa, joka tekee sydämen pelkuriksi. Heille toivotettiin ääneen Melkarthin siunausta ja hiljaa hänen kiroustaan.
Sitten seurasi kuormastovaunujen tungos, vetojuhdat ja jälelle jääneet sotilaat. Sairaat valittelivat dromedaarien selässä; toiset nojasivat ontuen keihään varteen. Juopot kantaa retustivat leilejä, syömärit lihakimpaleita, leivoksia, hedelmiä, voita viikunanlehdillä ja jäätä kangassäkeissä. Toisella oli päivänvarjo kädessään tai papukaija olallaan. He taluttivat koiria, gaselleja tai panttereja. Libyalaiset naiset haukkuivat ratsastaessaan aasin selässä neekerinaisia, jotka sotilaiden tähden olivat jättäneet Malquan porttolat; useat imettivät lastaan, joka riippui heidän rinnallaan hihnan varassa. Miekan kärjillä joudutettiin muuleja, joiden selkä taipui telttojen taakan alla; ja paljon oli palvelijoita ja vedenkantajia, kalpeita, kuumeen kellastamia ja aivan likaisia syöpäläisistä, Karthagon kansan sakkajoukkoa, joka oli liittynyt barbareihin.
Heidän mentyään suljettiin portit ja kansa laskeutui alas muureilta; armeija hajaantui pian koko kannakselle.
Se jakaantui erisuuruisiin osiin. Sitten näkyivät peitset kuin sankka kaislisto, vihdoin kaikki katosi tomupilveen; ne sotilaat, jotka kääntyivät Karthagoon päin katsomaan näkivät pitkien muurien reunojen autioina kohoavan taivaan rantaa vastaan.
Sitten kuulivat barbarit kamalan huudon. He luulivat ryhmän kaupunkiin jääneitä tovereitaan, (sillä he eivät tarkkaan tietäneet omaa lukumääräänsä) ryöstävän huvikseen jotain temppeliä. He nauroivat sydämensä pohjasta tälle ajatukselleen ja jatkoivat matkaansa.
Ilokseen marssivat he taas yhdessä, kuten ennen, keskellä tasankoa; ja kreikkalaiset lauloivat mamertilaisten vanhaa laulua:
— "Peitsellä ja miekalla minä kynnän ja niitän; minä se olen talon isäntä. Aseeton mies vaipuu jalkaini juureen ja kutsuu minua herraksi ja valtakuninkaaksi."
He huusivat, hyppelivät, iloisimmat alkoivat kertoa tarinoita; kurjuuden aika oli loppunut. Tunikseen tultuaan huomasivat muutamat, että joukko balearilaisia linkomiehiä puuttui heidän seurastaan. Epäilemättä eivät he olleet kaukana; ja sitten heitä ei enää muisteltukaan.
Muutamat majoittuivat taloihin, toiset sijoittuivat muurien juurelle, ja kaupungin asukkaat tulivat haastelemaan sotilaiden kanssa.
Koko yön näkyi Karthagon puolella taivaan rannalla palavia tulia, roihut nousivat kuin jättiläissoihtujen liekit ja kuvastuivat tyyneen lahteen. Ei kukaan armeijassa tietänyt, mitä juhlaa siellä vietettiin.
Seuraavana päivänä he kulkivat asumuksista rikkaan seudun läpi. Patriisien vuokratiloja oli pitkin tien vartta; vesiojat kiertelivät palmumetsissä; oliivipuut muodostivat pitkiä viheriäisiä rivejä; rusousvat leijailivat kukkuloiden rotkoissa; etäällä näkyi sinisiä vuoristoja. Kuuma tuuli puhalsi. Kameleontit ryömivät kaktuksen suurilla lehdillä.
Barbarit alkoivat kulkea hitaammin.
He astuivat eri ryhmissä tai kulkivat perättäin pitkän matkan päässä toisistaan. He söivät viinitarhoista rypäleitä. He lojuivat ruohikossa, ja katselivat kummissaan härkien keinotekoisesti mutkistettuja sarvia, lampaita, jotka olivat vuodalla verhotut, jotta villa pysyisi puhtaana, vinokaiteita muodostavia ojia, laivanankkurin näköisiä auroja, ja silphiumilla kastettuja granaattipuita. Tämä maan hedelmällisyys ja viisaat keksinnöt häikäsivät heitä.
Illalla he laskeutuivat levolle avaamattomien telttojensa päälle; ja nukkuessaan tähtitaivaan alla he muistelivat Hamilkarin juhlaa.
Seuraavana keskipäivänä pysähdyttiin erään joen varrelle, oleanderi-pensaiden suojaan. Silloin he sukkelasti heittivät pois keihäänsä, kilpensä ja vyönsä. He peseytyivät ilosta huutaen, ammensivat kypärillään vettä, toiset, joivat suullaan maaten keskellä vetojuhtia, joiden kantamukset putoilivat.
Spendius, istuessaan Hamilkarin puistosta varastetun dromedarin selässä, näki etäällä Mathon, joka kantaen rinnallaan kättään siteessä, avopäin ja pää alaspainuneena juotti muuliaan katsellen virran juoksua. Heti hän juoksi joukon läpi huutaen: — "Valtias! valtias!"
Matho ei häntä edes kiittänyt hänen siunauksistaan. Välittämättä siitä alkoi Spendius kulkea hänen jälessään ja tuon tuostakin loi hän levottomana katseensa Karthagoon päin.
Hän oli kreikkalaisen puhujan ja campanialaisen ilotytön poika. Hän oli ensin rikastunut naiskaupalla; sitten menetettyään kaikki varansa eräässä haaksirikossa kävi hän Sammumin paimenten kanssa sotaa Roomaa vastaan. Hän joutui vangiksi, mutta pakeni, joutui uudelleen vangiksi ja sai tehdä työtä kivilouhimoissa, hikoilla kylpyhuoneissa, parkua rangaistuksen saadessaan, kulkea isännältä isännälle ja tuntea kaikki orjuuden kauhut. Kerran hän syöksyi epätoivoissaan mereen korkeasta kolmisoutupurresta, jossa hän oli soutajana. Hamilkarin merimiehet pelastivat hänet puolikuolleena ja toivat Karthagoon Megaran tyrmään. Mutta koska pakolaiset piti luovutettaman Roomalle takaisin, niin hän käytti sekasortoa hyväkseen ja pakeni sotilaiden seurassa.
Koko matkan ajan pysytteli hän Mathon lähettyvillä, toi hänelle ruokaa, tuki häntä ratsun selästä astuessa, levitti maton illalla hänen päänsä alle. Matho heltyi lopulta näiden hellyydenosoitusten vaikutuksesta ja alkoi vähitellen kertoa itsestään.
Hän oli syntynyt Syrtin rannalla. Hänen isänsä oli hänet vienyt pyhiinvaellusmatkalle Ammonin temppeliin. Sittenhän oli pyydystänyt norsuja garamantilaisten metsissä. Myöhemmin hän oli astunut Karthagon palvelukseen. Hänet oli Drepanumin valloituksessa nimitetty tetrarkaksi. Tasavalta oli hänelle velkaa neljä hevosta, kaksikymmentä kolme medimniä vehnää ja koko talven palkan. Hän pelkäsi jumalia ja toivoi kuolevansa kotimaassaan.
Spendius kertoili hänelle matkoistaan, näkemistään kansoista ja temppeleistä; hän oli hyvin kätevä: hän osasi valmistaa sandaaleja, peitsiä, verkkoja, kesyttää villipetoja ja keittää myrkkyjä.
Joskus kesken puhetta hän päästi karkean huudon; Mathon muuli joudutti kulkuaan; toiset riensivät jälestä, sitten Spendius jälleen kiljaisi pelon vallassa. Se alkoi haihtua neljännen päivän iltana.
He kulkivat vieretysten armeijan oikealla puolella erään kukkulan rinteellä; alhaalla tasanko leveni kadoten yöilman usvaan. Sotilasrivit liikkuivat heidän alapuolellaan, aaltoillen hämärässä. Toisinaan astuivat he kuun valaisemille kummuille; silloin tähti tuikki peitsien kärjessä, kypärit hetkisen kimaltelivat, kaikki katosi ja uusia joukkoja taukoamatta saapui. Etäällä lammaslaumat havahtaessaan määkyivät, ja sanomattoman suloinen rauha tuntui laskeutuvan maan päälle.
Heittäen päänsä taapäin ja silmät puoliksi ummessa Spendius hengitti syvään raitista tuulta; hän levitti käsivartensa ja liikutti sormiaan paremmin tunteakseen sen hyväilyn, joka ruumistaan hiveli. Jälleen heränneet koston unelmat innostuttivat häntä. Hän painoi kätensä suulleen salatakseen nyyhkytyksiään, ja puoliksi huumauksen hurmiossa hän laski suitset vapaaksi, ja dromedaari astui eteenpäin pitkin, säännöllisin askelin. Matho oli vaipunut entiseen alakuloisuuteensa; hänen jalkansa riippuivat maahan asti, ja ruoho lyöden hänen korthurneihinsa siuhkui taukoamatta.
Mutta tietä jatkui loppumattomiin. Tasangon toisella puolella jouduttiin uudelleen pyöreälle ylängölle; sitten laskeuduttiin laaksoon, ja vuoret, jotka näyttivät sulkevan taivaanrannan, väistyivät jota lähemmäksi tultiin aivan kuin liukuen tieltä pois. Toisinaan jouduttiin joelle, joka tamariskipensaiden välitse luikerteli kunnaiden taakse. Joskus osui matkan varrelle korkea kallio, joka oli kuin laivan keula tai kadonneen jättiläiskuvapatsaan jalusta.
Säännöllisen matkan päässä toisistaan tavattiin pieniä neliskulmaisia temppeleitä, joita Siccaan kulkevat vaeltajat käyttivät lepopaikkoinaan. Ne olivat suljettuina kuin haudat. Saadakseen ne auki jyskyttivät libyalaiset niiden ovia. Kukaan ei sisäpuolelta vastannut.
Sitten viljelyspaikat alkoivat harveta. Äkkiä tultiin hiekkatasangoille, jossa ohdakkeet kasvoivat tiheässä. Lampaita kulki kivien lomissa laitumella; nainen, sininen kangas uumenillaan, paimensi niitä. Hän pakeni kirkuen heti, kun kallioiden välistä näki sotilaiden peitset.
Juuri kun he kulkivat kuin pitkää käytävää myöten, jonka kummallakin puolen oli punertavia kallioita, kamala haju tuntui heidän sieramiinsa, ja he olivat johanneksenleipäpuun latvassa näkevinään jotain tavatonta: leijonan pää pistäytyi lehvien lomitse esiin.
He juoksivat lähemmäksi. Se oli leijona, joka aivan kuin rikollinen oli naulittu käpälistään ristiin. Suunnaton kuono painui rintaa vastaan, ja etukäpälät, jotka melkein katosivat tuuhean harjan alle, olivat aivan levällään kuin linnun siivet. Kylkiluut näkyivät selvästi pingoittuneen nahan alta; takajalat, jotka olivat päälletysten naulatut yhteen, olivat hiukan koukussa; ja musta veri, joka virtasi karvojen alta, oli muodostanut suikulaisia veripuikkoja häntään, joka riippui suoranaan pitkin ristiä. Sotilaat pitivät sen ympärillä iloa; kutsuivat sitä konsuliksi ja Rooman kansalaiseksi ja heittivät sen silmiin kiviä ajaakseen paarmat pois.
Sata askelta etempänä tapasivat he kaksi samallaista, ja äkkiä näkyi pitkä rivi ristiinnaulittuja leijonia. Muutamat olivat kuolleet jo niin kauvan sitten, ettei niistä ollut jälellä ristillä muuta kuin luurangon jätteitä; muutamilla, puoleksi matojen syömillä, kita oli vääntyneenä kamalaan irvistelyyn; niiden joukossa oli tavattoman kookkaita; risti notkui niiden alla ja ne häilyivät tuulessa ja niiden päiden päällä liiteli taukoamatta korppiparvi. Siten kostivat karthagolaiset kiinni saamilleen villipedoille; he toivoivat täten peloittavansa toisia. Barbarien nauru taukosi ja he kummastelivat tätä näkyä. "Mikä kansa tämä kansa on", ajattelivat he, "joka huvikseen ristiinnaulitsee leijonia!"
Suurin osa heistä oli pohjoisten maiden kansaa, jotka olivat jo levottomia, kärsimättömiä, sairaita. He repivät kätensä aloen piikkeihin; suuret paarmat surisivat heidän korvissaan ja punatauti alkoi levitä armeijaan. He kävivät kärsimättömiksi, kun ei Siccaa jo näkynyt. He pelkäsivät eksyvänsä ja joutuvansa erämaahan, tuohon hiekan ja kauhujen valtakuntaan. Useat eivät enää tahtoneet kulkeakaan eteenpäin. Monet palasivat Karthagoa kohden.
Vihdoin seitsemäntenä päivänä, kauvan kuljettuaan erään vuoren rinnettä, kääntyivät he oikealle; äkkiä näkyi muuririvi, joka kohosi valkoisilla kallioilla melkein kadoten niiden väriin. Samassa näkyi koko kaupunki; sinisiä, keltaisia ja valkoisia huntuja liehui valleilla iltaruskossa. Ne olivat Tanitin papittaria, jotka olivat rientäneet sotilaita vastaan ottamaan. He seisoivat rivissä pitkin vallituksen reunaa lyöden tamburiineja, näppäillyn lyyroja, helistäen kalkkaroita, ja aurinko, joka heidän takanaan laskeutui Numidian vuoriston taa, loi säteensä läpi harppujen kielien, joiden yli heidän paljaat käsivartensa ojentuivat. Toisinaan soittokoneet vaikenivat, ja kimakka huuto, äkkinäinen, raivoisa, jatkuva, haukunnan kaltainen kuului heidän lyödessään kielellään suupieliinsä. Muutamat olivat pitkällään leuka käden nojassa, ja liikkumattomampina kuin sfinxit iskivät he suuret mustat silmänsä lähestyvään armeijaan.
Vaikka Sicca olikin pyhä kaupunki, niin ei se voinut majoittaa niin suurta joukkoa; temppeli lisärakennuksineen täytti jo puolet kaupungista. Sen vuoksi asettuivatkin barbarit leiriin kaupungin ulkopuolelle, säännölliset joukot osastoihinsa, toiset kansakunnittain tai oman mielensä mukaan.
Kreikkalaiset nostivat suoriin yhdensuuntaisiin riveihin nahkatelttansa, iberialaiset järjestivät kehään kangasmajansa; gallialaiset tekivät laudoista vajoja; libyalaiset laativat pelkistä kivistä suojia, ja neekerit kaivoivat käsin hiekkaan makuukuoppia. Monet, tietämättä minne sijoittuisivat, harhailivat kuormaston keskellä, ja nukkuivat yönsä paljaalla maalla risaiseen viittaansa kääriytyneinä.
Tasanko leveni heidän ympärilleen joka taholta vuorien saartamana. Siellä täällä jokunen palmupuu kumartui hiekkakummun yli, hongat ja tammet muodostivat viheriäitä läisköjä jyrkänteihin. Joskus ukkossade aivan kuin pitkä harso riippui taivaalta, mutta tasangolla pysyi kirkas sää ja päivänpaiste, sitten lauhkea tuuli lennätteli hiekkapilviä; — ja joki virtasi ryöppyinä Siccan kukkulalta, jossa kohosi kultakattoisena, kuparipylväisenä Venus Karthagolaisen, seudun suojelusjumalattaren temppeli. Hän näytti täyttävän koko seudun. Seudun vaihtelevaisuus, sen muuttelevaiset ilmat ja valovälkkeet olivat aivan kuin hänen oikukkaan voimansa ja ikuisen hymynsä kauneuden tunnusmerkkinä. Vuorien kukkulat olivat puolikuun-muotoisia, toiset muistuttivat naisia, jotka ojensivat täyteläisiä rintojaan, ja barbarit tunsivat miten heidän väsyneen ruumiinsa yli laskeutui suloinen uupumus.
Spendius oli myymällä dromedaarinsa ostanut itselleen orjan. Pitkin päivää hän makasi maassa Mathon teltan edustalla. Joskus hän havahti luullen unessa kuulleensa piiskuuhihnojen siuhkuvan; mutta hän laski hymyillen kätensä jaloilleen niiden arpien päälle, jotka kahleet olivat tehneet; sitten hän jälleen vaipui uneen.
Matho suostui hänen seuraansa, ja liikkuessaan kulki Spendius hänen takanaan kuten liktori, suuri kalpa lanteellaan; tai Matho veltosti nojasi käsivarttaan hänen olkapäähänsä, sillä Spendius oli lyhyt.
Eräänä iltana kulkiessaan yhdessä pitkin leirin kujia, he huomasivat valkoviittaisia miehiä; heidän joukossaan oli Narr' Havas, numidialainen prinssi. Matho vavahti.
— "Miekkasi!" huusi hän; "minä tahdon hänet tappaa!"
— "Elä vielä!" sanoi Spendius pidättäen häntä. Jo Narr' Havas lähestyi heitä.
Hän taivutti peukalonsa alaspäin sovinnon merkiksi, ja pani silloisen suuttumuksensa juhlan juopumuksen syyksi; sitten hän puhui kauvan Karthagoa vastaan, mutta ei lausunut, mikä hänet toi barbarien luo.
Tekikö hän sen pettääkseen heidät vai tasavallan? kysyi Spendius itseltään; ja kun hän aikoi käyttää hyväkseen kaikkia selkkauksia, niin oli hän tyytyväinen jo edeltäpäin petoksiin, joita hän epäili Narr' Havaksen aikovan tehdä.
Numidialaisten päällikkö jäi palkkasoturien seuraan. Hän näytti haluavan Mathon ystävyyttä. Hän lähetti hänelle juottovuohia, kultahietaa ja kameelikurjen sulkia. Libyalainen ällistyi näitä ystävyydenosoituksia, mutta ei tahtonut niihin vastata eikä niitä hyljätä. Spendius sai hänet rauhoittumaan, ja Matho antoi orjansa johtaa itseänsä, — häilyen aina päätöksissään ja ollen voittamattoman huumauksen vallassa, kuten se, joka kerran on juonut juoman, joka hänelle tuottaa lopulta kuoleman.
Eräänä aamuna, lähtiessään kaikin kolmisin leijonia pyytämään, kätki Narr' Havas tikarin viittansa alle. Spendius kulki koko ajan hänen takanaan; ja he palasivat ilman että hän oli paljastanut tikariaan.
Erään toisen kerran kuljetti Narr' Havas heidät hyvin kauvas, aivan kuningaskuntansa rajoille asti. He saapuivat ahtaaseen kalliosolaan; Narr' Havas hymyili selittäessään heille, ettei hän löytänyt enää tietä; Spendius löysi sen.
Mutta useammin läksi Matho alakuloisena heti aamun noustua kuljeksimaan tasangolle. Hän heittäytyi hietaan pitkälleen ja jäi liikkumattomana siihen lepäämään iltaan asti.
Hän kysyi vuorotellen neuvoa kaikilta armeijan ennustajilta, niiltä, jotka tarkastavat käärmeiden kulkua, niiltä, jotka lukevat tähdistä, niiltä, jotka puhaltelevat kuolleiden tuhkaan. Hän nieli galbanum-pihkaa, seseliä ja kyyn myrkkyä, joka jäädyttää sydämen; neekerinaiset laulellen kuutamossa barbarisia sanoja pistelivät häntä otsaan kultapuukkosilla; hän hankki itselleen kaulakäätyjä ja taikaesineitä; hän vuoronperään rukoili Baal-Khamonia, Molokia, seitsemää Kabiria, Tanitia ja kreikkalaisten Aphroditea. Hän piirsi erään nimen nahkapalaan ja kaivoi sen hietaan telttansa oven eteen. Spendius kuuli hänen huokaavan ja puhelevan itsekseen.
Eräänä yönä hän astui telttaan.
Matho makasi alastomana kuin kuollut suullaan leijonantaljalla, käsillään peittäen kasvonsa; ylhäältä riippuva lamppu valaisi pään yläpuolelle teltan keskitankoon ripustettuja aseita.
— "Sinä kärsit?" sanoi orja hänelle. "Mikä vaivaa sinua? Vastaa minulle!" Ja hän ravisti häntä olkapäistä huutaen useaan kertaan: "Valtias! valtias!…"
Vihdoin Matho loi häneen suuret harhailevat silmänsä.
— "Kuule", sanoi hän matalalla äänellä sormi huulillaan. "Se on jumalten viha! Hamilkarin tytär vainoo minua! Minä pelkään, Spendius!" Hän painautui hänen poveaan vastaan aivan kuin kummitusta pelästynyt lapsi. — "Puhu minulle! minä olen sairas! minä tahdon parantua! minä olen kaikkea koettanut! Mutta sinä kai tunnet vielä voimakkaampia jumalia tai vastustamattomia rukouksia?"
— "Mitä varten?" kysyi Spendius. Matho vastasi lyöden molemmilla nyrkillään otsaansa:
— "Päästäkseni siitä vapaaksi!"
Sitten puhui hän itsekseen, vaieten välillä pitkiksi ajoiksi:
— "Minä olen kai jonkun sovitusuhrin teuras, jonka hän on jumalille luvannut?… Hän pitää minua kahleissa näkymättömillä ketjuilla. Jos kuljen, niin silloin hän astuu eteenpäin; jos pysähdyn, niin hän lepää! Hänen silmänsä polttavat minua, minä kuulen hänen äänensä! Hän ympäröi minua, tunkeutuu sisääni. Minusta tuntuu kuin olisi hän tullut sielukseni!
"Ja kuitenkin on meidän välillämme kuin äärettömän valtameren näkymättömät laineet! Hän on etäällä ja saavuttamattomissa. Hänen kauneutensa loisto luo valopilven hänen ympärilleen; välistä luulen, etten olekaan häntä koskaan nähnyt…että häntä ei ole olemassakaan… ja että tämä kaikki onkin vain unta!"
Siten Matho vaikeroi yönpimeässä; barbarit nukkuivat. Spendius katseli häntä ja mieleensä johtui nuoret miehet, jotka kultamaljat kädessään muinoin rukoilivat häntä, ja kun hän kaupungin läpi kuljetti ilotyttölaumaansa; hänen tuli sääli ja hän sanoi:
— "Ole luja, valtiaani! Turvaudu omaan tahtoosi, eläkä enää rukoile jumalia, sillä eivät ne välitä ihmisten huudoista! Nyt sinä itket pelkurin lailla. Etkö sinä tunne alentuvasi, kun nainen voi sinulle tuottaa niin suurta tuskaa!"
— "Olenko minä mikään lapsi?" sanoi Matho. "Luuletko sinä, että minä vielä hellyn naisten katseista ja lauluista? Meillä oli niitä Drepanumissa vaikka oljiksi talleihimme. Minä olen omistanut niitä keskellä hyökkäyksen, sortuvien kattojen alla ja kun heittokone vielä vavahteli!… Mutta, tämä, Spendius, tämä…"
Orja keskeytti hänet:
— "Jollei hän olisi Hamilkarin tytär…"
— "Ei!" huudahti Matho. "Hän ei ole laisinkaan toisten ihmisten tyttärien kaltainen! Näitkö hänen suurien silmiensä loistavan pitkien silmäripsien alta, kuten aurinkojen voittokaarien alta? Muistatko: hänen tullessaan kaikki soihdut kalpenivat. Kaulanauhan jalokivien lomitse välkkyi paikoittain hänen hohtava paljas povensa; hänen jälessään tuntui kuin temppelin tuoksu, ja koko hänen olemuksestaan lainehti jotain, joka oli makeampaa kuin viini ja pelottavampaa kuin kuolema. Hän astui eteenpäin ja sitten hän pysähtyi."
Hän jäi seisomaan suu auki, pää painuneena alas, silmät tuijottaen.
— "Mutta minä tahdon hänet! minun täytyy saada hänet! minä kuolen muuten! Ajatellessani syleileväni häntä saa ilon raivo minussa vallan, ja kuitenkin minä häntä vihaan, Spendius, minä tahtoisin lyödä häntä! Mitä minä teen? Minä tahtoisin myydä itseni hänen orjakseen. Sinä olet sitä ollut! Sinä saatoit häntä lähestyä: puhu minulle hänestä! Joka yö, eikö niin, nousee hän palatsinsa terassille? Ah! kivet mahtavat vavahtaa hänen sandaaliensa alla ja tähdet kumartua häntä katsomaan!"
Hän vaipui raivon vallassa maahan karjuen kuin haavoitettu härkä.
Sitten Matho lauloi: "Hän seurasi syvälle metsääni tuota naishirviötä, jonka käärmehäntä lainehteli kuihtuneilla lehdillä kuin hopeinen puro." Ja venyttäen ääntään hän matki Salammbon ääntä samalla kun hänen ojennetut kätensä aivan kuin näppäilivät lyyran kieliä.
Kaikkiin Spendiuksen lohduttaviin puheisiin hän vastasi samoilla lauseilla; yöt kuluivat näihin huokauksiin ja haaveiluihin.
Matho tahtoi huumata itseään viinillä. Huumauksen kadottua hän oli entistään surullisempi. Hän koetti arpapelillä huvitella, ja kadotti yksitellen kaulakäättyjensä kultalevyt. Hän antoi viedä itsensä jumalattaren palvelijattarien luo; mutta hän palasi kukkulalta nyyhkyttäen kuin se, joka hautajaisista palaa. Spendius sitä vastoin tuli rohkeammaksi ja iloisemmaksi. Hänen nähtiin puhelevan sotilaiden kanssa lehväsuojaisissa juomaloissa. Hän korjaili vanhoja haarniskoita. Hän teki temppuja tikarien kanssa, hän kulki sairaille poimimassa nurmelta yrttejä. Hän oli leikkisä, sukkela, kekseliäs ja puhelias; barbarit tottuivat hänen palveluksiinsa; he alkoivat mieltyä häneen.
He odottelivat Karthagon lähettiä, joka muulien selässä toisi heille kullalla täytettyjä koria; ja aina he alottivat samat laskelmat ja piirsivät sormellaan numeroita hietaan. Jokainen jo edeltäpäin järjesteli elämäänsä: kellä olisi jalkavaimoja, orjia, maata; toiset tahtoivat kaivaa aarteensa maahan tai ryhtyä merenkulkuun. Mutta tässä toimettomuudessa eri luonteet joutuivat riitaan; yhtäpäätä oli kinasteluja jalka- ja ratsumiesten, barbarien ja kreikkalaisten välillä, ja taukoamatta huumasi korvia naisten kimakat huudot.
Joka päivä saapui melkein alastomia miesjoukkoja, joilla oli heiniä pään päällä suojatakseen itseään auringon paahteelta; ne olivat rikkaiden karthagolaisten velkamiehiä, jotka olivat joutuneet raatamaan velkojiensa maata ja siksi olivat paenneet. Laumoittain saapui libyalaisia, verojen köyhdyttämiä talonpoikia, karkoitettuja, pahantekijöitä. Sitten kauppiasten parvi, kaikki viinin ja öljyn myyjät, jotka raivoissaan, kun eivät olleet saaneet maksua, suuttuivat tasavallalle; Spendius piti palopuheita Karthagoa vastaan. Pian ruokavarat vähenivät. Puhuttiin jo siitä, että tehtäisiin hyökkäys Karthagoa vastaan ja kutsuttaisiin roomalaisia avuksi.
Eräänä iltana, ehtoollisen aikaan, kuului kumeaa kopinaa ja helisevää melua, joka lähestyi, ja etäällä näkyi jotain punaista, joka epätasaisella maalla lainehti eteenpäin.
Se oli suuri purppurainen kantotuoli, jonka kulmia koristi kameelikurjensulkatöyhdöt. Kristalliketjut helmisilmuineen heilahtelivat suljettuja verhoja vastaan. Sen jälkeen tuli kameeleja, joiden kaulasta riippuvat suuret kellot kalskahtelivat, ja niiden molemmin puolin näkyi ratsastajia, joiden asepuku oli kantapäästä olkapäihin asti tehty kultasuomuksista.
He pysähtyivät kolmen sadan askeleen päähän leiristä ottaakseen satulasta takaansa pyöreän kilven, leveän miekan ja boiotialaisen kypärin. Muutamat jäivät kameelien luo; muut jatkoivat matkaansa. Vihdoin tulivat näkyviin tasavallan sotamerkit, sinisestä puusta tehdyt kepit, jotka päättyivät hevosenpäähän tai käpyyn. Kaikki barbarit syöksyivät seisailleen ja tervehtivät riemuhuudolla heitä; naiset juoksivat legionan sotureja vastaan ja suutelivat heidän jalkojaan.
Kantotuli lähestyi kahdentoista neekerin olkapäillä, jotka astuivat tasaisesti lyhyin, nopein askelin. He väistivät oikealle ja vasemmalle telttojen köysiä, kuljeksivia eläimiä ja kolmijalkoja, joilla lihaa keitettiin. Toisinaan lihava sormuksilla koristettu käsi syrjäytti kantotuolin verhoja; käheä ääni huusi solvaisevia sanoja; silloin kantajat seisahtuivat ja jatkoivat toista tietä läpi leirin.
Mutta purppuraverhot nousivat ylös; ja suurella tyynyllä lepäsi aivan eloton ja pöhöttynyt ihmisen pää; silmäkulmat olivat kuin kaksi mustaa kaarta ja niiden kärjet yhtyivät; kultakimalletta hohteli käherretyssä tukassa, ja kasvot olivat niin kalpeat kuin olisi niille pantu marmorin jauhoa. Muu osa ruumiista katosi kantotuolin vällyjen alle.
Sotilaat tunsivat tuon siten makaavan miehen suffeetti Hannoksi, joka hidastelemisensa kautta oli vaikuttanut Aegates-saarien menetykseen; ja mitä hänen voittoonsa libyalaisista tulee Hecatompyloksen luona, niin ei hän suinkaan ollut ollut lempeä muuta kuin ahneudesta, kuten barbarit arvelivat, sillä hän oli myynyt omaksi hyväkseen kaikki vangit, vaikka hän oli tasavallalle selittänyt niiden kuolleen.
Kun hän aikansa oli katsellut sopivaa paikkaa, josta hän voisi puhua sotilaille, niin hän viittasi; kantotuoli pysähtyi, ja Hanno, kahden orjan tukemana, astui horjuen maahan.
Hänellä oli mustasta huovasta tehdyt ja hopeakuilla koristetut kengät jalassaan. Nauhat, kuten muumion ympärillä, kiersivät hänen pohkeitaan, ja iho näkyi nauhojen ristikkojen lomitse. Vatsa törrötti punaisen silkkipuvun alla, joka ulottui polviin asti; leuan laskokset painuivat alas rinnalle kuin härän kaulalihakset, ja tunika, johon kukkia oli maalattu, ratisi kainaloista; hänellä oli olkaliina, vyö ja leveä musta viitta, jossa oli kaksinkertaiset pauloitetut hiat. Puvun tavaton loistavuus, suuret sinisistä kivistä tehdyt kaulakäädyt, kultasoljet ja raskaat korvarenkaat tekivät hänen muodottoman ruumiinsa vieläkin inhottavammaksi. Häntä olisi voinut luulla karkeaksi kivestä hakatuksi jumalankuvaksi, sillä spitaali, joka oli levinnyt yli koko hänen ruumiinsa, teki hänet elottoman näköiseksi. Mutta hänen nenänsä, koukkuinen kuin kotkan nokka, laajeni läähättäen hengittäessään ilmaa, ja tahmaisien silmäripsien alta hänen pienet silmänsä loistivat kovina ja metallisina. Hänellä oli kädessään aloelasta raapiakseen sillä ruumistaan.
Vihdoin kaksi airutta puhalsi hopeatorviinsa; melu taukosi ja Hanno rupesi puhumaan.
Hän alkoi ylistämällä Jumalia ja tasavaltaa; barbarien tuli onnitella itseään saatuaan sitä palvella. Mutta heidän tulisi olla järkevämpiä, ajat olivat huonot, "ja jos isännällä ei ole muuta kuin kolme oliivia, niin eikö hän tee oikein pidättäessään itselleen kaksi?"
Siten vanha suffeetti liitti puheeseensa sananparsia ja vertauksia, koko ajan nyökäten päätään herättääkseen hyväksymistä.
Hän puhui punilaisten kieltä, ja häntä ympäröivät miehet (sukkelimmat, jotka aseettomina olivat juosseet saapuville) olivatkin campanialaisia, gallialaisia ja kreikkalaisia, jotenka kukaan ei tässä joukossa ymmärtänyt sanaakaan. Hanno huomasi sen, vaikeni ja keikkui miettiessään raskaasti jalalta toiselle.
Hänessä heräsi ajatus kutsua päälliköt koolle; silloin hänen airuensa huusivat tämän käskyn kreikan kielellä, — kielellä, jota Xantippuksen ajoista asti käytettiin komentokielenä Karthagon armeijassa.
Legionalaiset raivasivat piiskan iskuilla tietä; ja pian saapuivat spartalaistapaan järjestettyjen falangien ja barbaria kohorttien päälliköt arvonsa merkit ja kansakuntansa asepuku yllään. Yö oli tullut, suuri melu täytti tasangon; siellä täällä paloi tulia; miehet kulkivat rovion luota toisen luo kysellen: "Mitä tämä tietää?" ja miksi ei suffeetti ala jakaa rahoja?
Hän selitteli päällikölle tasavallan loppumattomia menoja. Sen rahasto oli tyhjä. Roomalaisille maksettava sotavero musersi heidät maahan. "Me emme enää tiedä, mitä tehdä!… Tasavalta on säälittävässä asemassa!"
Tuon tuostakin hän raapi jäseniään aloelastalla, tai keskeytti puheensa juodakseen orjan ojentamasta hopeamaljasta poltetun kärpän tuhasta ja etikassa keitetystä parsasta tehtyä sekoitusta; sitten hän kuivasi huulensa punaiseen huiviin ja jatkoi:
— "Se mikä ennen maksoi yhden hopeasiklin maksaa nykyään kolme kultashekeliä, ja sodan aikana viljelemättä jätetyt kartanot eivät tuota mitään! Meidän purppurasimpukan-pyyntimme on melkein loppunut, ja helmetkin käyvät harvinaisiksi; tuskin meillä on enää kylliksi pyhää voidettakaan jumalten palvelusta varten! Mitä ruokatavaroihin tulee, niin niistä en puhukaan, asia on aivan surkealla tolalla! Meillä ei ole galeereja eikä siis myöskään höysteitä, ja vaikeata on tuottaa silphiumia, sillä Kyrenaikan rajalla on kapina. Sicilia, josta me ennen saimme niin paljon orjia, on nyt meiltä suljettu! Vielä eilen sain yhdestä kylvettäjästä ja neljästä kyökkipalvelijasta maksaa enemmän kuin ennen kahdesta norsusta!"