Hamilkar avasi vimmastuneena paalutuksen aikoen millä keinoin tahansa hankkia itselleen tietä; ja hurjalla vauhdilla nousivat karthagolaiset puolimatkaan kunnasta noin kolmesataa jalkaa. Mutta barbarit syöksyivät sellaisena laumana heitä vastaan, että heidän täytyi palata rintamaansa. Eräs pyhän legionan sotilas, joka oli jäänyt muista jälelle, kompastui kiviin. Zarxas juoksi hänen luokseen, kaatoi hänet maahan ja pisti tikarinsa hänen kurkkuunsa; hän veti aseen haavasta ja heittäytyi sen päälle, — ja, suu haavassa kiinni, ilosta muristen ja ruumiinsa vavahdellessa jalkoihin asti hän joi verta täysin siemauksin; sitten hän tyyneesti istahti ruumiin päälle, kohotti kasvonsa taivuttaen päänsä taapäin voidakseen paremmin hengittää ilmaa, kuten hirvi, joka juuri on virrasta juonut, ja kimeällä äänellä alotti balearilaisen laulun; se oli epämääräinen sävel, jossa oli pitkiä säveljaksoja, joka joskus taukosi, sitten taas uusiintui kuten vuoristossa toisilleen vastaavat kaiut; hän kutsui kuolleita veljiään ja pyysi heitä juhlaan; — sitten hän antoi käsiensä vaipua jalkojensa väliin, painoi päänsä alas ja itki. Tämä hirmuteko kauhistutti barbareja, varsinkin kreikkalaisia.
Tämän jälkeen karthagolaiset eivät yrittäneetkään hyökätä leiristään; — eivätkä ajatelleetkaan antautumista tietäen joutuvansa mitä kamalimman kidutuksen uhriksi.
Mutta Hamilkarin varovaisuuskeinoista huolimatta muonavarat alkoivat pelottavalla tavalla huveta. Joka miestä kohden oli jälellä enää kymmenen k'kommeria viljaa, kolme hiniä hirssijyviä ja kaksitoista betzaa kuivia hedelmiä. Ei ollut enää lihaa, ei öljyä, ei mitään suolakalaa, ei kauranjyvää hevosille; niiden nähtiin laihtuneet kaulat kumarassa etsivän tomusta tallattuja oljenjätteitä. Usein vallilla seisovat vahdit näkivät kuutamossa jonkun barbarin koiran kuljeskelevan varustusten juurella kuopien tunkiota; kivillä heitettiin se kuoliaaksi, liuuttiin kilpihihnojen avulla paalutukselta alas ja sitten sanaakaan sanomatta se syötiin. Joskus kuului kamalaa haukuntaa eikä mies enää palannut. Kahdennentoista syntagman neljännessä dilochiassa tappoi kolme falangiittia toisensa tikareilla tapellessaan rotasta.
Kaikki kaipasivat omaisiaan, kotiaan; köyhät mehiläiskeon muotoisia majojaan, joiden kynnyksellä oli simpukankuoria ja seinällä riippui verkko, rikkaat sinervän hämärän täyttämiä saliaan, joissa he päivän kuumimpana hetkenä lepäsivät kuunnellen katujen sekavaa melua, johon liittyi heidän puutarhansa puiden lehtien kahina; — ja paremmin nauttiakseen tästä ajatuksesta he ummistivat puoliksi silmänsä; haavan polte herätti heidät jälleen. Joka hetki oli taistelua, hälyytystä; tornit paloivat, saastaisten-ruokien-syöjät kapusivat paalutuksen päälle; kirveillä hakattiin niiltä kädet poikki; uusia astui heidän sijaansa; rautasade putosi telttojen päälle. Kaislaheinästä tehtiin käytäviä suojaksi heittokeihäitä vastaan. Karthagolaiset sulkeutuivat niihin eivätkä enää liikahtaneetkaan.
Joka päivä aurinko, joka kiersi kukkulaa, katosi muutaman tunnin päästä rotkon pohjalta ja jätti sotajoukon varjoon. Edessä ja takana kohosi maa harmahtavana rinteenä, täynnä sorakiviä, joita paikottain peitti ohut jäkäläpeitto, ja pään päällä kaarteli alati kirkas taivas silmälle kuultavampana ja kylmempänä kuin metallikupu. Hamilkar oli niin suuttunut Karthagoon, että hän tunsi mielensä tekevän mennä palkkasoturien puolelle johtaakseen heitä sitä vastaan. Jo alkoivat kuormarengit, ruokakauppiaat ja orjat mutista, eikä kansa, ei Suuri-Neuvosto, ei kukaan lähettänyt edes pienintä toivoakaan. Asema oli sietämätön, varsinkin kun tiesi sen tulevan vieläkin pahemmaksi.
Tämän onnettoman viestin kuullessaan Karthago oli joutunut aivan suunniltaan suuttumuksesta ja vihasta; suffeettia ei olisi niin paljoa kirottu, jos hän heti alussa olisi joutunut tappiolle.
Mutta uusien palkkasoturien värväämiseen puuttui aikaa, puuttui rahaa. Jos kaupungista olisi otettu sotaväkeä, niin millä se olisi asestettu? Hamilkarhan oli ottanut kaikki aseet! ja kuka niitä johtaisi? Parhaimmat johtajat olivat jo hänen seurassaan! Sillä välin suffeetin lähettämät sanansaattajat saapuivat kaupunkiin ja huusivat kaduilla. Suuri Neuvosto kävi siitä levottomaksi ja toimitti niin, että sanansaattajat katosivat.
Se oli tarpeetonta varovaisuutta; kaikki syyttivät Barkasta velttoudesta. Hänen olisi voiton saatuaan pitänyt tuhota palkkasoturit. Miksi oli hän ryöstänyt heimoja? Olihan jo tehty kylläkin suuria uhrauksia! ja patrisiot valittelivat neljäntoista shekelin suuruista sotaveroaan, syssitit kahtasataa kahtakymmentäkolmea tuhatta kikariaan kultaa; nekin, jotka eivät olleet mitään antaneet, valittivat. Kansa oli kateellinen uuskarthagolaisille, joille hän oli luvannut täydet kansalaisoikeudet; ja kirottiin ligurialaisiakin, jotka olivat niin urhoollisesti taistelleet, ja sekoitettiin heidät yhteen barbarien kanssa; heitäkin kirottiin; heidän rotunsakin luettiin rikokseksi. Kauppiaat kauppojensa kynnyksellä, työmiehet, jotka lyijyinen mittakeppi kädessään kulkivat kaduilla, korejaan huuhtovat suolakastikkeenkauppiaat, kylpyhuoneiden kylvettäjät ja kuumien juomien myyjät, kaikki väittelivät sotasuunnitelmista. Hiekkaan piirrettiin taistelukaavoja; eikä ollut niin pientä katupoikaa, joka ei olisi osannut korjata Hamilkarin hairahduksia.
Se oli vain rangaistus hänen pitkällisestä jumalattomuudestaan, sanoivat papit. Hän ei ollut uhrannut sovitusuhreja; hän ei ollut voinut puhdistaa armeijaa; vieläpä oli hän kieltäytynytkin ottamasta augureja matkalleen; — ja hänen jumalattomuutensa aiheuttama suuttumus lisäsi vain hillityn vihan voimaa ja pettyneiden toiveiden vimmaa. Muisteltiin Sicilian tappioita, hänen ylpeytensä taakkaa, jota niin kauvan oli kannettu! Pappiskunnat eivät antaneet anteeksi ryöstettyjä aarteitaan, ja he vaativat Suurta Neuvostoa lupaamaan, että Hamilkar heti naulitaan ristiin, jos hän palaa.
Elulkuukauden kuumuus, joka tänä vuonna oli erikoisen suuri, oli toinen onnettomuus. Järven rannalta nousi inhoittavia höyryjä; ne sekaantuivat kadunkulmissa poltettujen tuoksuaineiden kanssa ilmaan. Taukoamatta kuului hymnejä laulettavan. Suuria kansanparvia oli temppelien portailla: kaikki seinä t olivat mustien verhojen peitossa; kynttilät paloivat Pataikien otsilla, ja uhriksi teurastettujen kameelien verivirtasi pitkin pengertietä ja muodosti portaille punaiset kosket. Synkkä mielettömyys valtasi Karthagon. Kapeimpien katujen perältä, pimeimmistä sokkeloista tulvehti kalpeita olentoja, käärmekasvoisia miehiä, jotka purivat hampaitaan. Naisten kimakat huudot täyttivät talot ja tunkeutuen ristikoista ulos pakottivat torilla keskustelevat kääntymään. Joskus luultiin barbarien tulevan; heidät oli nähty Kuumien Lähteiden vuoren takana; he olivat leiriytyneet Tunikseen; ja äänet paisuivat, kasvoivat ja sulautuivat yhdeksi ainoaksi huudoksi. Sitten syntyi yleinen äänettömyys, toiset, jotka olivat nousseet talojen harjalle katselivat käsillään varjostaen silmiään etäisyyteen, samalla kun toiset vallien juurella makasivat suullaan maassa ja kuulostivat. Kauhun kadottua sai entinen suuttumus taas vallan. Mutta oman voimattomuuden tietoisuus vaivutti heidät piankin samaan alakuloiseen tunnelmaan.
Tämä alakuloisuus kasvoi suuremmaksi joka ilta, kun kaikki nousivat penkereillä kumartaen päästivät yhdeksän kertaa suuren huudon tervehtiäkseen aurinkoa. Se laski hitaasti laguunin taakse, katosi sitten äkkiä vuorien toiselle puolelle, jossa barbarit olivat.
Odotettiin kolminkertaisesti pyhää juhlaa, jolloin rovion keskeltä nousi ilmaan kotka, uudesta syntyneen vuoden tunnusmerkki, kansan lähetti ylimmän Baalin luo, jota he pitivät jonain liiton merkkinä, muotona, joka uudelleen sitoi heidät auringon kanssa liittoon. Vihan valtaamana kansa nyt kääntyi suorastaan Molok-ihmistuhoojan puoleen, ja kaikki hylkäsivät Tanitin. Todellakin näytti Rabetna huntunsa ryöstämisen jälkeen kadottaneen osan voimastaan. Hän ei enää antanut siunausta tuottavaa sadettaan, hän oli poistunut Karthagosta; hän oli luopio, vihollinen. Muutamat heittivät kiviä hänen päälleen solvaistakseen häntä. Mutta häntä häväistessäkin monet häntä säälivät; ja häntä rakastettiin yhä vielä ja ehkä entistään enemmän.
Kaikki nämät onnettomuudet johtuivat siis zaimphin katoamisesta. Salammbo oli välillisesti ollut siinä osallisena; hän joutui nyt saman suuttumuksen esineeksi; hänen täytyi saada rangaistuksensa. Pian levisi kansaan epämääräisiä ajatuksia jumalalle tehtävästä uhrauksesta. Lauhduttaakseen Baalien mieltä oli niille epäilemättä uhrattava jotain aivan arvaamattoman kallisarvoista, joku kaunis, nuori, neitseellinen, vanhaan sukuun kuuluva olento, jumalien suvusta polveutuva, inhimillinen tähti. Joka päivä tunkeutui tuntemattomia miehiä Megaran puistoihin; orjat pelkäsivät omaa henkeään eivätkä uskaltaneet heitä vastustaa. Ne jäivät kuitenkin galeeriportaiden juurelle. Ne pysyttelivät siellä katsellen ylintä penkerettä kohden; he odottivat Salammbota, ja tuntikausia he huusivat häntä, kuten koirat, jotka ulvovat kuuta kohden.
Roskaväen huudot eivät pelästyttäneet Hamilkarin tytärtä.
Suuremmat huolet kalvoivat hänen mieltään; hänen suuri käärmeensä, musta python, sairasteli; ja käärme oli karthagolaisille samalla kansallinen ja persoonallinen taikaolento. Sitä pidettiin maan lapsena, koska se mudasta nousee eikä tarvitse jalkoja liikkuakseen sen päällä; sen kulku muistutti jokien kiertelevää juoksua, sen ruumiinlämpö limaista, siemen-runsasta alku-yötä, ja kehä, jonka se muodostaa purressaan häntäänsä tähtien yhtenäisyyttä, Eshmunin sielua.
Salammbon käärme oli jo usean kerran kieltäytynyt syömästä niitä neljää elävää varpusta, jotka sillä tarjottiin täysikuun ja uuden kuun aikana. Sen kaunis nahka, jossa oli kuten; taivaanlaella kultatäpliä aivan mustalla pohjalla, oli nyt keltainen, veltto, ryppyinen ja liian suuri sen ruumista varten, ja villainen home ympäröi sen päätä; jäisen silmäluomien kulmassa huomasi pieniä punaisia täpliä, jotka näyttivät liikkuvan. Tavan takaa lähestyi Salammbo sen hopealangoista tehtyä koria; hän nosti syrjään purppurapeitteen, lotuslehdet ja linnununtuvat; käärme makasi alati yhdessä kiemurassa liikkumattomampana kuin kuihtunut köynnöskasvi; ja kauvan sitä katseltuaan hän tunsi sydämessään kuten kierteen, kuten toisen käärmeen, joka vähitellen nousi hänen kurkkuunsa ja kuristi hänet.
Hän oli epätoivoissaan siitä, että oli nähnyt zaimphin, mutta kuitenkin hän tunsi kuten iloa, salaista ylpeyttä. Sen laskoksiin kätkeytyi suuri salaisuus; se oli jumalia ympäröivä pilvi, kaiken olemuksen salaisuus, ja vaikka hän säikähti omaa itseään, niin Salammbo katui sitä, ettei hän ollut sen reunaa kohottanut.
Melkein aina hän istui kyyryllään huoneensa perällä, kädet taivutetun vasemman polven ympärillä, leuka alas painuneena, katse tuijottaen eteenpäin. Hän muisteli kauhulla isänsä kasvoja; hän tahtoi lähteä Phoinikian vuoristoon, vaeltaa Aphakan temppeliin, jonne Tanit-jumalatar laskeutui tähden muodossa; kaikellaiset mielikuvat heräsivät hänessä ja kauhistuttivat häntä; sitäpaitsi kasvoi päivä päivältä häntä ympäröivä yksinäisyys. Hän ei edes tiennyt, miten Hamilkarin laita oli.
Vihdoin ajatuksiinsa uupuneena, hän nousi, ja laahasi pieniä sandaaliaan, joiden kannat joka askeleella lipsahtivat hänen kantapäätään vastaan, ja harhaili edes ja takaisin suuressa, hiljaisessa huoneessaan. Katon ametistit ja topaasit loivat sinne tänne seiniin ja lattiaan väräjäviä valopilkkuja, ja kävellessään Salammbo käänsi hiukan päätään katsellakseen niitä. Hän tarttui riippuvien maljojen kaulaan; hän jäähdytti rintaansa löyhyttämällä suuria viuhkoja, tai hän huvikseen poltti kaneelia kaiverretuissa helmissä. Auringon laskiessa otti Taanak pois mustat verkaverhot, joilla muurin aukot olivat tukitut; silloin Salammbon kyyhkyset, jotka olivat myskillä sivellyt kuten Tanitin kyyhkyset, lensivät äkkiä sisään, ja niiden ruusunpunaiset jalat lipesivät lasi permannolla ohra jyvien joukossa, joita hän heitti heille täysin kourin kuten kylväjä pellolla. Mutta äkkiä hän purskahti, itkuun, ja virui härännahka-hihnoista tehdyllä vuoteellaan, liikkumattomana, kerraten yhtä ja samaa sanaa, silmät selällään, kalpeana kuin kuollut, tunnottomana, kylmänä; — ja kuitenkin hän kuuli apinain kiljunnan palmujen latvasta, kuuli suuren pyörän yhtämittaisen natinan, kun se kerroksien läpi johti kirkkaan vesivirran porfyyrisammioon.
Joskus hän useiden päivien kuluessa kieltäytyi syömästä. Silloin hänunessa näki himmeitä tähtiä, jotka kulkivat hänen jalkojensa alitse.Hän kutsutti Shahabarimin luokseen, mutta hänen saavuttuaan eiSalammbolla ollutkaan mitään hänelle sanottavaa.
Hän ei voinut elää ilman papin lohduttavaa seuraa. Mutta hänen sielunsa nousi kapinaan tämän valtaa vastaan; hän tunsi pappia kohtaan samalla pelkoa, kateutta, vihaa, ja jotain rakkauden tapaista, joka oli kiitollisuutta siitä omituisesta nautinnosta, minkä papin seura tuotti hänelle.
Kun Shahabarim osasi erottaa, minkä taudin kukin jumala lähetti, niin hän tunsi Rabbetin vaikutuksen; ja parantaakseen Salammbon hän pirskoitti hänen huonettaan rautaruohosta ja naistenhiusyrtistä valmistetulla sekoituksella; joka aamu Salammbo söi mandragoraa; yöllä hänen päänsä lepäsi tyynyllä, joka oli täytetty pappien sekoittamilla tuoksuyrteillä; Shahabarim käytti myös haarasta, erästä tulipunaista juurta, joka ajaa pahat haltijat pohjoiseen; vihdoin kääntyen pohjantähteä kohden hän sopersi kolme kertaa Tanitin pyhän nimen; mutta kun Salammbon kärsimykset jatkuivat, hänen ahdistuksensa tuli yhä syvemmäksi.
Ei kukaan Karthagossa ollut niin oppinut kuin Shahabarim. Nuoruudessaan hän oli opiskellut Mogbedien koulussa, Borsippassa lähellä Babylonia; sitten käynyt Samothrakessa, Pessinuntissa, Ephesuksessa, Thessaliassa, Judeassa, Nabathealaisten temppeleissä, jotka sijaitsevat lentohiekkakumpuun hukkuneina; ja hän oli pitkin Niilin rantaa putouksilta asti kulkenut jalan mereen asti. Kasvoillaan huntu ja soihtuja heiluttaen hän oli heittänyt mustan kukon sandaraktuleen sfinxin, kauhujen isän edessä. Hän oli laskeutunut alas Proserpinan rotkoihin; hän oli nähnyt Lemnoksen labyrintin viidensadan pylvään pyörivän ja nähnyt Tarentiumin valojalustan loistavan, jonka haarukoissa oli yhtä monta lamppua kuin vuodessa on päivää; joskus hän öisin otti vastaan kreikkalaisia kysyäkseen heiltä tietoja. Hän tutkieli yhtä paljon maailman järjestystä kuin jumalien olemustakin, Alexandrian pylväistössä olevien rengaspallojen avulla hän oli tarkastanut taivasta silloin kun yöt ja päivät ovat yhtä pitkiä, ja oli seurannut Kyrenaikaan asti Euergetoksen bematisteja, jotka taivasta mittailevat laskemalla omat askeleensa; — ja siten muodostui hänen sielussaan oma omintakeinen uskonto, jolta puuttui määrätyt uskonsäännöt, ja juuri sen vuoksi olikin sitä mieltä huumaavampi ja kiihkeämpi. Hän ei enää uskonut maan olevan kävyn muotoisen; hän uskoi sen pyöreäksi ja putoavan ikuisesti äärettömyyteen niin huimaavaa vauhtia, ettei sen putoamista huomannutkaan.
Auringon asemasta kuun yläpuolella hän päätti, että Baalilla oli ylivalta, sillä taivaankappale oli vain hänen kajastuksensa ja ennuskuvansa; muuten kaikki, mitä hän maallisessa elämässä näki, pakotti häntä tekemään sen johtopäätöksen, että hävittävä miehinen perusvoima oli korkeinta kaikista. Hän syytti salaa Rabbetia oman elämänsä onnettomuudesta. Eikö hänen nuoruudessaan ylimmäinen pappi ollut vain jumalattaren tähden riistänyt häneltä cymbaalien soidessa kiehuvan vesimaljan ääressä hänen tulevan miehuutensa? Ja alakuloisin katsein hän seurasi miehiä, jotka papittarien kanssa katosivat terebinthien siimekseen.
Hänen päivänsä kuluivat tarkastaessaan suitsutusmaljoja, kultaisia vaaseja, tulipihtejä, haravia, joilla tuhka poistettiin alttarilta, ja kaikkia kuvapatsaiden pukuja siihen pronssiseen neulaan asti, jolla käherrettiin kolmannessa temppelikammiossa, smaragdi-viinipuun lähellä olevan vanhan Tanitin tukkaa. Aina samoina hetkinä hän nosti samojen ovien raskaita verhoja, jotka jälleen laskeutuivat alas; hän seisoi samoissa asemissa kädet levällään; hän rukoili polvillaan aina samoilla kiviliuskoilla ja hänen ympärillään avojalkainen pappislauma kulki ikihämärissä käytävissä.
Mutta hänen tyhjässä elämässään Salammbo kukoisti kuin kukka haudan halkeamassa. Ja kuitenkin hän oli immelle tyly eikä säästänyt rangaistuksia eikä katkeria sanoja. Papin tila muodosti heidän välilleen jonkinmoisen sukupuolien yhdenvertaisuuden, eikä hän ollut immelle katkera niin paljoa sen vuoksi, ettei hän voinut häntä saada omakseen, kuin siksi, että hän oli niin kaunis ja varsinkin niin siveä. Monasti hän kyllä näki, että Salammbo väsyi koetellessaan seurata hänen ajatuksiaan. Silloin hän poistui murheellisempana: hän tunsi olevansa vielä entistään hyljätympi, yksinäisempi, tyhjempi.
Joskus pujahti hänen suustaan outoja sanoja, jotka välkähtivät Salammbon edessä kuin suuret salamat, jotka valaisevat syvyyksiä. Oli yö, he olivat kahden penkereellä katsellen tähtiä, ja Karthago leveni alhaalla heidän jalkojensa juuressa, ja golfi ja aava meri katosivat yön hämärään.
Shahabarim selitti hänelle oppia sieluista, jotka tulevat maan päälle samaa tietä kuin aurinko kulkiessaan eläinkehän läpi. Hän ojensi kätensä näyttäen Oinaassa olevan inhimillisen siitoksen portin ja Kauriissa paluutien jumalien luo; ja Salammbo koetti erottaa ne, sillä hän piti näitä mielikuvia tosiasioina; pelkät vertauskuvat ja sananparretkin piti hän tosina ja todellisina, eikä papillekaan erotus ollut aina aivan selvä.
— "Kuolleiden sielut," sanoi hän, "hajaantuvat kuussa, kuten ruumiit maassa. Heidän kyyneleensä muodostavat kosteuden; se on pimeä olinpaikka täynnä liejua, raunioita ja myrskyjä."
Salammbo kysyi, miten hänen siellä käy.
— "Ensiksi haihdut kepeänä kuin aallon pinnalla häilyvä höyry; ja pitempien koettelemuksien ja tuskien jälkeen menet auringon helmaan, henkivoiman alkulähteesen."
Mutta Rabbetista hän ei puhunut mitään. Salammbo uskoi sen tapahtuneen häpeäntunteesta, kun hänen jumalattarensa oli tullut voitetuksi, ja käyttäen kuusta tavallista nimeä hän alkoi sanella siunauksia hedelmöittävän ja lempeän taivaankappaleen yli. Lopuksi Shahabarim huudahti:
— "Ei! ei! hän saakin tuolta toiselta kaiken hedelmällisyytensä! Etkö näe hänen harhailevan tuon toisen ympärillä kuin rakastunut nainen, joka pellolla juoksee miehen jälestä?" Ja taukoamatta hän ylisteli valon voimaa.
Kaukana siitä että hän olisi tukahuttanut Salammbon salaperäisen kaipauksen, hän sitä vain kiihotti, hänelle näytti olevan melkein mieluista syöstä impi epätoivoon säälimättömän opin perusteilla. Mutta Salammbo takertui niihin kiihkeästi, vaikka hänen rakkautensa Tanitiin kärsikin.
Mutta jota enemmän Shahabarim tunsi epäilevänsä Tanitia, sitä hartaammin hän tahtoi häneen uskoa. Salaiset omantunnonvaivat estivät häntä luopumasta jumalattaresta. Hän kaipasi todistusta, jumalien tahdon ilmausta, ja toivoen sen saavansa keksi pappi tuuman, joka samalla voisi pelastaa sekä isänmaan että hänen uskonsa.
Siitä lähtien hän Salammbon kuullen alkoi valittaa temppelin raiskaamista ja niitä onnettomuuksia, jotka zaimphin ryöstäminen oli aiheuttanut ja jotka ulottuivat taivaan piireihin asti. Sitten hän äkkiä ilmoitti missä vaarassa suffeetti oli, jota kolme Mathon johtamaa armeijaa piiritti; sillä Matho oli karthagolaisten mielestä hunnun ryöstäjänä tavallaan barbarien kuningas; ja hän lisäsi, että tasavallan ja hänen isänsä pelastus riippui Salammbosta yksinään.
— "Minusta!" huudahti hän, "kuinka minä voisin…?"
Mutta pappi vastasi halveksivaisesti hymyillen:
— "Sinä et koskaan suostuisikaan!"
Salammbo rukoili häntä puhumaan. Vihdoin Shahabarim sanoi hänelle:
— "Sinun täytyy mennä barbarien luo noutamaan zaimph takaisin!"
Salammbo lyykähti ebenpuiselle rahille; ja hän jäi istumaan käsivarret suorina polviensa välissä, vavisten kiireestä kantapäähän, kuten uhri teuras alttarin edessä odottaen kuoliniskua. Hänen ohimoissaan suhisi, hän näki tulikehiä ilmassa pyörivän, eikä huumauksessaan ymmärtänyt mitään muuta kuin että hän varmaankin pian kuolee.
Mutta jos Rabbetna pääsee voitolle, jos zaimph saadaan takaisin ja Karthago on pelastettu, niin mitä merkitsee yksi naisen elämä! ajatteli Shahabarim. Ehkä hän saa hunnun haltuunsa eikä kuolekaan.
Hän ei kolmeen päivään palannut; neljännen iltana Salammbo lähetti häntä hakemaan.
Yllyttääkseen hänen sydäntään, kertoi Shahabarim tultuaan kaikki solvaukset, joita Hamilkarista keskellä Neuvoston istuntoa oli huudettu; hän sanoi, että koska Salammbo oli hairahtunut niin täytyi hänen sovittaakin rikoksensa, ja että Rabbetna vaati tämän uhrin.
Toisinaan tunkeutui pitkä huuto Mappalioita pitkin Megaraan.Shahabarim ja Salammbo riensivät ulos ja katselivat galeeriportailta.
Khamonin torilla seisoi kansaa, joka vaatii itselleen aseita. Vanhimmat eivät tahtoneet niitä heille antaa, sillä he pitivät tätä yritystä tarpeettomana; toiset johtomiehittä lähteneet joukot olivat tulleet tuhotuiksi. Lopulta sallittiin heidän lähteä, ja osoittaakseen kunnioitusta Molokille tai tehden sen epämääräisestä hävityshalusta, he taittoivat temppelin lehdosta suuria sypressinoksia ja sytytettyään ne Kabirien soihduissa tulee kantoivat he laulaen niitä pitkin katuja. Korkeat liekit loittonivat hiljalleen lainehdellen; ne valelisivat temppelin harjalla olevia lasipalloja, jumalankuvien koristeita ja laivojen keuloja, kulkivat penkereiden ohi ja muodostivat kuten kaupungin läpi vieriviä aurinkoja. Ne laskeutuivat alas Akropoliilta. Malquan portti aukeni.
— "Oletko valmis?" huudahti Shahabarim, "vai oletko käskenyt heitä sanomaan isällesi, että jätät hänet pulaan." Salammbo kätki kasvonsa huntuihinsa, ja jättiläisliekit loittonivat läheten yhä enemmän meren rantaa.
Epämääräinen kammo pidätti häntä; hän pelkäsi Molokia, pelkäsi Mathoa. Tuo jättiläiskokoinen mies, jolla oli zaimph hallussaan, vallitsi Rabbetnan samoin kuin Baal ja kajasti Salammbon mielessä samojen salamien ympäröimänä; toisinaanhan jumalat ottivat ihmisen ruumiin asuinsijakseen. Eikö Shahabarim puhellessaan Mathosta ollut sanonut, että Salammbon tuli voittaa Molok? Nämät molemmat liittyivät nyt yhdeksi; hän sekoitti ne yhteen; ja molemmat vainosivat häntä.
Hän tahtoi tietää tulevaisuutensa ja lähestyi käärmettä, sillä enteet laskettiin sen asennon mukaan. Mutta kori olikin tyhjä; Salammbo tuli levottomaksi.
Hän löysi käärmeen riippuvan vuoteen vierestä; se oli kietonut häntänsä hopea-aitaukseen ja hankasi itseään pylvääseen saadakseen vanhan kellertävän nahkansa lähtemään, ja sen loistava ja kirkas ruumis välkähti esiin kuin puoliksi huotrastaan vedetty kalpa.
Seuraavina päivinä, jota enemmän hän alkoi suostua, jota enemmän hän oli halukas auttamaan Tanitia, sitä enemmän käärme parani, kasvoi ja näytti uudestaan voimistuvan.
Silloin varmeni Salammbossa se ajatus, että Shahabarim ilmaisi jumalien tahdon. Eräänä aamuna hän heräsi tehden varman päätöksen ja kysyi, mitä häneltä vaadittiin, jotta Matho antaisi takaisin harson.
— "Vaadi se," sanoi Shahabarim.
— "Mutta jos hän kieltäytyy?"
Pappi katsahti häneen terävästi ja hänen huulillaan oli hymy, jotaSalammbo ei ollut koskaan ennen nähnyt.
— "Niin, mitä silloin teen?" kysyi Salammbo uudelleen.
Shahabarim pyöritteli harastaan olalleen laskeutuvien nauhojen päitä katse maahan luotuna, liikkumattomana. Vihdoin hän sanoi, nähdessään, ettei Salammbo käsittänyt:
— "Sinä joudut olemaan kahden hänen kanssaan."
— "Ja sitten?" kysyi Salammbo.
— "Kahden hänen kanssaan hänen teltassaan."
— "Ja sitten?"
Shahabarim puri huultaan. Hän mietiskeli jotain kiertävää lausetta.
— "Jos sinun tulee kuolla, niin tapahtuu se vasta myöhemmin," sanoi hän, "paljoa myöhemmin! elä pelkää mitään! ja vaikka hän tekee mitä tahansa, niin elä huuda apua! elä kauhistu! Ole nöyrä, ymmärrätkö, ja mukaudu hänen toiveesensa, joka on taivaan tahto!"
— "Entä vaippa?"
— "Jumalat osoittavat sen sinulle," vastasi Shahabarim. Salammbo jatkoi:
— "Seuraatko sinä minua, isä?"
— "En!"
Hän käski Salammbo ta polvistumaan ja nostaen vasemman käden ylöspäin ja oikean eteenpäin, hän vannotti häntä tuomaan Karthagoon Tanitin vaipan. Kauheilla kirouksilla impi vihki itsensä jumalille, ja joka kerta kun Shahabarim lausui sanan, toisti Salammbo sen melkein pyörtyneenä.
Shahabarim määräsi hänelle puhdistusmenoja ja paastoja ja neuvoi, miten hän pääsisi Mathon luo. Sitäpaitsi tuli teitä tunteva mies hänen oppaakseen.
Salammbo tunsi kuin suuresta taakasta vapautuvansa. Hän ei uneksinutkaan muuta kuin mikä onni olisi nähdä jälleen zaimph ja nyt hän siunasi Shahabarimia ja hänen kehoituksiaan.
Oli aika jolloin Karthagon kyyhkyset muuttivat Siciliaan, Eryxin vuorelle, Venuksen temppelin läheisyyteen. Ennen lähtöään ne monta päivää etsivät ja kutsuivat toisiaan liittyäkseen yhteen; vihdoin ne eräänä iltana lähtivät lentoon; tuuli ajoi niitä eteenpäin, ja tuo suuri valkoinen pilvi leijaili ylhäällä taivaalla yli ulapan.
Veripunainen hohde näkyi taivaanrannassa. Linnut näyttivät vähitellen laskeutuvan laineita kohden; sitten ne katosivat aivan kuin olisivat pudonneet itsestään auringon kitaan, ja se olisi ne niellyt. Salammbo, joka katseli niiden lähtöä, painoi päänsä alas, ja Taanak, luullen arvaavansa hänen surunsa, sanoi silloin hänelle lempeästi:
— "Mutta palaavathan ne jälleen, valtiatar."
— "Niin! minä tiedän sen."
— "Ja sinä näet ne uudelleen."
— "Ehkä!" sanoi hän huoahtaen.
Hän ei ollut päätöstään ilmaissut kellekään; voidakseen täyttää sen mahdollisimman salassa lähetti hän Taanakin ostamaan Kinisdon etukaupungista (sen sijaan että olisi pyytänyt taloudenhoitajilta) kaiken, mitä hän tarvitsi: kasvoväriä, tuoksunesteitä, liinaisen vyön ja uudet vaatteet. Vanha orjatar hämmästyi näitä valmistuksia, mutta ei uskaltanut kuitenkaan udella; ja Shahabarimin määräämä päivä koitti, jona Salammbon piti lähteä.
Kahdennellatoista hetkellä huomasi Salammbo sykomorimetsän perällä sokean vanhuksen, joka nojasi toista kättään edessään kulkevan pojan olkapäähän, ja toisella piti kylkeään vastaan mustasta puusta tehtyä kitharantapaista soitinta. Eunukit, orjat, orjattaret olivat huolellisesti syrjäytetyt; kenenkään ei pitänyt saada tietää valmistettavaa mysteriota.
Taanak sytytti huoneen nurkissa olevat strobuksella ja kardemummalla täytetyt kolmijalat; sitten hän levitti suuria babylonilaisia mattoja ja ripusti ne nuorista riippumaan huoneen ympäri; sillä Salammbo ei tahtonut että muuritkaan edes näkisivät hänet. Kinnorinsoittaja jäi kyyrylleen oven taakse, ja nuori poika seisoi hänen vieressään ruokohuilu huulillaan. Etäällä heikkeni katujen pauhina, ja sinipunervia varjoja levisi temppelien pylväistöihin, ja golfin toisella puolen vuorien juuri, oliivilehdot ja keltainen, aaltoileva loppumattomiin ulottuva tasanko peittyi sinertävään usvaan; ei kuulunut ainoatakaan ääntä, selittämättömän painostava tunne täytti ilman.
Salammbo kyyristyi onyxiportaalle sammion viereen; hän hipaisi leveät hihansa syrjään, sitoi ne olan taakse yhteen, ja ryhtyi peseytymisiinsä, sääntöjen mukaan, kuten pyhät määräykset vaativat.
Sitten Taanak toi hänelle alabasteri-pullossa hyytynyttä nestettä; se oli mustan koiran verta, jonka hedelmättömät naiset olivat tappaneet talviyönä hautakammion raunioiden keskellä. Hän siveli sillä korvansa, kantapäänsä, oikean käden peukalonsa ja sen kynsikin jäi hiukan punaiseksi aivan kuin olisi murskahtanut hedelmään.
Kuu nousi; silloin kithara ja huilu yhdessä alkoivat samalla kertaa soida.
Salammbo riisui korvarenkaansa, kaulanauhansa, rannerenkaansa ja pitkän valkoisen pukunsa; hän avasi hiuksiensa nauhat, ja muutaman minuutin ajan hän hiljaa liikutti päätään vilvoittaakseen tukan liikkeellä hartioitaan. Ulkoa kuuluva soitto jatkui; siinä oli vain kolme ääntä, jotka taukoamatta uusiintuivat hurjaa vauhtia; kitharan kielet ratisivat, huilu vinkui; Taanak löi tahtia käsillään; Salammbo lauloi rukouksia huojuttaen koko ruumistaan ja toinen vaate toisensa jälkeen putosi maahan.
Raskas matto vavahti, ja sitä kannattavan nuoran yläpuolelta näkyi pythonkäärmeen pää. Se laskeutui hitaasti kuin pitkin seinää valuva vesipisara, mateli hajallaan olevien vaatteiden lomitse sitten painaen häntänsä lattiaa vastaan se nousi aivan pystysuoraan; ja sen silmät, jotka kiintyivät Salammbohon, loistivat kirkkaammin kuin kiiltokivet.
Hän arkaili ensin peläten kylmää tai ehkä tuntien häpyä. Mutta hän muisti Shahabarimin määräykset ja lähestyi; käärme painui alas ja laskien ruumiinsa keskiosan Salammbon niskalle antoi se päänsä ja häntänsä riippua alas kuten katkaistun helminauhan, jonka molemmat päät ulottuvat maahan. Salammbo kietoi sen kylkiensä ympäri, käsivarsiensa alitse ja polviensa välitse; sitten tarttui hän käärmeen päähän ja vei tuon kolmikulmaisen pienen kidan aivan hampaihinsa asti, ja sulkien silmänsä hän taivutti ruumiinsa taapäin kuun hohteessa. Valkoinen valo näytti verhoovan hänet hopeausvaan, hänen kosteiden jalkojensa jäljet loistivat lattialiuskoilla, tähdet kimaltelivat altaan vedessä; käärme kietoi lujemmalle hänen ympärilleen mustia, kultatäpläisiä renkaitaan. Salammbo läähätti tämän liian raskaan taakan alla, hänen lonkkaluunsa taipuivat, hän tunsi kuolevansa; ja hännällään käärme hiljaa löi hänen reisiään; sitten musiikki vaikeni ja käärme putosi pois.
Taanak palasi Salammbon luo ja kun hän oli sytyttänyt kaksi valojalustaa, joissa tuli paloi vedellä täytetyissä kristallipalloissa, hän hieroi valtiattarensa kämmeniä kermalla, siveli hänen poskensa cinnoberilla, silmäluomet antimonilla, pitensi silmäkulmat kumista, myskistä, ebenpuusta ja survotuista kärpäsen jaloista tehdyllä värillä.
Salammbo istui norsunluujalkaisella tuolilla ja antoi orjattaren hoidella itseään. Mutta nämät värien hieromiset, suitsutusten haju ja kauvan pitämänsä paastoaminen veivät hänen voimansa. Hän kalpeni niin kovasti, että Taanak taukosi työstään.
— "Jatka!" sanoi Salammbo ja voittaen heikkoutensa hän voimistui jälleen äkkiä. Sitten sai levottomuus hänessä vallan; hän kiihoitti Taanakia jouduttamaan työtään ja vanha orjatar mutisi:
— "Kyllä! kyllä! valtiatar! — Eihän sinua kumminkaan kukaan odota!"
— "Kyllä!" sanoi Salammbo, "eräs minua odottaa".
Taanak peräytyi hämmästyneenä askeleen ja kysyi saadakseen lähempiä tietoja:
— "Mitä sinä käsket valtiatar? sillä jos viivyt poissa…"
Mutta Salammbo nyyhkytti; orjatar huudahti:
— "Sinä kärsit! mikä sinua vaivaa? Elä lähde pois! ota minut mukaasi! Kun olit aivan pieni ja kun itkit, niin otin sinut syliini ja rintojeni näpykällä sain sinut taas nauramaan; sinä olet ne ehdyttänyt, valtiatar!" Hän löi kädellään kuivuneesen rintaansa. "Nyt minä olen vanha! en voi enää mitään tehdä sinun hyväksesi! sinä et rakasta enää minua! sinä salaat minulta surusi, sinä halveksit imettäjääsi!" Ja hellyyden ja suuttumuksen kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan tatueerauksen arpia pitkin.
— "En!" sanoi Salammbo, "en, minä rakastan sinua! rauhoitu!"
Taanakin hymy muistutti vanhan apinan irvistystä, kun hän jälleen ryhtyi toimeensa. Shahabarimin neuvon mukaan Salammbo oli käskenyt orjatarta tekemään hänet loistavan kauniiksi; ja tämä koristi hänet barbarisella aistilla, jossa ilmeni sekä harkittua siroutta että luontevuutta.
Ensimäisen ohuen, viininvärisen mekon päälle puki hän toisen, jolle oli päärmätty linnun sulkia. Hänen lanteillaan oli leveä kultasuomuinen vyö, josta laskeutuivat, hänen leveälaskoksiset, siniset, hopeatähdillä kirjaillut housunsa. Sitten puki Taanak hänen ylleen laajan, seriläisestä kankaasta tehdyn hameen, joka oli valkoinen ja viheriä juo vainen. Hän kiinnitti hänen olkapäilleen neliskulmaisen purppurakaistan, jonka alasaumaa sandastrumin siemenet painoivat; ja kaikkien näiden vaatteiden päälle hän pani mustan, pitkäliepeisen viitan; sitten orjatar katseli häntä ja ylpeillen omasta työstään ei voinut olla huudahtamatta:
— "Sinä et ole kauniimpi hääpäivänäsikään!"
— "Hääpäivänäni!" toisti Salammbo; ja nojaten kyynärpäitään norsunluutuoliin hän vaipui haaveiluihin.
Mutta Taanak asetti hänen eteensä kuparipeilin, joka oli niin leveä ja korkea, että Salammbo näki siinä koko kuvansa. Silloin hän nousi ja kepeällä liikkeellä nosti hiuskiharan, joka oli laskeutunut liian alas.
Hänen tukkansa oli kultajauholla sirotettu, otsalta käherretty ja riippui takana pitkinä kiekuroina, joiden jokaisen päässä oli helmi. Lamppujen valo kirkasti hänen poskiensa punamaalia, pukunsa kultaa ja ihonsa kalpeutta; hänellä oli vyöllään, käsivarsissaan, sormissaan ja varpaissaan niin paljon jalokiviä, että peili loisti niiden väikkeestä kuin aurinko; — ja seisoen suorana Taanakin vieressä, joka puolikumarassa häntä katseli, Salammbo nautti hymyillen tästä loistosta.
Sitten hän käveli edes ja takaisin osaamatta ryhtyä mihinkään odottaessaan lähtöhetkeä.
Äkkiä kuului kukon kiekuna. Hän kiinnitti nopeasti hiuksiinsa pitkän keltaisen hunnun, kietoi huivin kaulaansa, pisti jalkansa sinisiin nahkakenkiin ja sanoi Taanakille:
— "Katso myrttilehdosta, onko siellä kahta ratsua taluttava mies."
Tuskin oli Taanak ennättänyt palata, kun hän jo astui galeeriportaita alas.
— "Valtiatar!" huudahti imettäjä.
Salammbo kääntyi, laski sormen huulilleen vaitiolon ja seisahtumisen merkiksi.
Taanak hiipi hiljaa galeerinkeulojen sivutse penkereen juurelle; ja etäällä kuutamossa hän näki sypressikäytävässä pitkän varjon kulkevan viistoon Salammbon vasemmalla puolella; se ennusti kuolemaa.
Taanak palasi huoneesen. Hän heittäytyi lattialle repien kynsillään kasvojaan; hän raastoi hiuksiaan ja päästi täyttä rintaa kimeitä valitushuutoja.
Sitten heräsi hänessä ajatus, että joku voisi ne kuulla; silloin hän vaikeni. Hän nyyhkytti aivan hiljaa pää käsien varassa ja ruumis viruen lattialiuskoilla.
Salammbon oppaana oleva mies vei hänet majakan ohitse ylös katakombeja kohden, laskeutui sitten Moluyan esikaupungin jyrkille kaduille. Taivas alkoi valjeta. Seinistä ulkonevat palmupuiset palkit pakoittivat heitä toisinaan taivuttamaan päänsä alas. Molempien hevosten jalat luiskahtivat usein; ja siten he saapuivat Tevesten portille.
Raskaat portinpuoliskot olivat raollaan; he ratsastivat portista ja se sulkeutui heidän takanaan.
Ensiksi he kulkijat jonkun aikaa muurien sivua pitkin ja tultuaan vesialtaiden kohdalle kääntyivät Taeniaan päin, joka kapeana keltaisena kannaksena erotti golfin järvestä, joka ulottui Rhadekseen asti.
Ei Karthagon lähellä, ei merellä, ei tasangolla näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Liuskakiviväriset laineet loiskuivat hiljalleen, ja vaahto, jota kepeä tuuli sinne ja tänne puhalteli, loi niihin valkoisia täpliä. Monista verhoistaan huolimatta Salammbo värisi kylmässä aamuilmassa; liikunta ja raitis ilma pyörryttivät häntä. Sitten aurinko nousi; se paistoi suoraan hänen niskaansa, ja vasten tahtoansa hän hiukan nukahti. Molemmat hevoset kulkivat tasakäyntiä ja niiden jalat vaipuivat kopinaa herättämättä hietaan.
Päästyään Kuumien Lähteiden vuoren ohitse he ajoivat nopeampaa, sillä maa oli kovempaa.
Pellot olivat autioita kuin erämaa niin pitkälle kuin silmä kantoi, vaikka olikin kylvön ja kynnön aika. Toisin paikoin oli viljaa hajallaan maassa; toisin paikoin putoilivat jyvät liian kypsistä tähkä päistä. Taivaanrannan vaaleata taustaa vastaan näkyivät kylien mustat, katkonaiset ja kulmikkaat piirteet.
Toisinaan kohosi puoliksipalaneen talon seinä tien ohessa. Majojen katot olivat pudonneet sisään ja sisällä näki saviastioiden sirpaleita, vaatteiden siekaleita, kaikellaisia talousesineitä ja muodottomiksi särkyneitä tavaroita. Joskus ryysyihin verhottu, savenkelmeä ja hehkusilmäinen olento tuli raunioista esiin. Mutta pian lähti hän juoksemaan tai ryömi koloonsa. Salammbo ja hänen oppaansa eivät pysähtyneet.
Toinen autio seutu seurasi toistaan. Pitkälti oli vaaleanruskea maa peittynyt tuhkaan, joka heidän ajaessaan tuprusi ilmaan. Toisinaan tapasivat he pieniä rauhallisia seutuja, joiden läpi puro pitkän ruohikon lomitse virtasi; tultuaan toiselle rannalle Salammbo taittoi kosteita lehtiä viillyttääkseen käsiään. Oleanderimetsän laidassa hänen hevosensa hypähti äkkiä pitkälle syrjään nähdessään maassa viruvan ruumiin.
Orja heti auttoi Salammbon jälleen satulatyynyille paikoilleen. Hän oli temppelin palvelija, jota Shahabarim käytti vaarallisissa lähetyksissä.
Paremman varmuuden vuoksi hän kulki tästä lähin jalan molempien hevosten välissä; ja hän löi niitä käsivartensa ympäri kiedotulla hihnalla, tai otti rinnallaan riippuvasta pienestä korista jauhoista, taateleista ja munankeltuaisesta tehtyjä ja lotuslehtiin kiedottuja palloja ja ojensi niitä Salammbolle sanomatta sanaakaan, juostessaan koko ajan.
Keskipäivän aikaan kulki kolme taljoihin verhottua barbaria tien poikitse. Vähän ajan päästä ilmestyi toisia, jotka kuljeksivat kymmenen, kahdentoista, kahdenkymmenen miehen suuruisissa ryhmissä; muutamat ajoivat vuohia tai ontuvaa lehmää edellään. Heidän raskaat keppinsä olivat täynnä pronssi piikkejä; tikarit välkkyivät liasta paksujen pukujen alta ja he töllistelivät uhkaavina tai kummastuneina ohikulkeviin. Muutamat lausuivat heille jokapäiväisiä tervehdyssanoja; toiset irstaita ivasanoja; ja Shahabarimin palvelija vastasi jokaiselle hänen omalla murteellaan. Hän sanoi vievänsä sairasta poikaa parantumaan erääsen etäiseen temppeliin.
Sillä välin alkoi päivä laskea. Kuului koiranhaukuntaa; he ratsastivat sitä kohden.
Sitten illan hämärässä he näkivät kivistä laaditun aidan joka ympäröi epäselvän rakennuksen. Koira juoksi kiviaidalla. Orja heitti sitä kohden kiviä; ja he saapuivat korkeaan holvattuun huoneesen.
Keskellä huonetta oli nainen kyyryllään lämmitellen itseään risuvalkean edessä, jonka sauhu nousi ilmaan katossa olevasta aukosta. Polviin asti ulottuvat valkoiset hiukset verhosivat hänet puoliksi; ja haluamattakaan vastata tulijoiden kysymyksiin hän mutisi tylsän näköisenä kostosanoja barbareja ja karthagolaisia vastaan.
Palvelija tutki tarkoin huonetta. Sitten palasi hän vaimon luo pyytäen ruokaa. Vaimo pudisti päätään ja tuijottaen hiillokseen mutisi:
— "Minä olin käsi. Kymmenen sormea on hakattu poikki. Suu ei syö enää."
Orja näytti hänelle kourallisen kultarahoja. Vaimo hyökkäsi niihin käsiksi, mutta palasi pian entiseen liikkumattomaan asentoonsa.
Vihdoin orja otti vyöstään tikarin ja uhkasi sillä häntä. Silloin vaimo vavisten nosti suuren kiven ja otti sen alta ruukullisen viiniä ja hunajassa keitettyjä Hippo-Zarytuksen kaloja.
Salammbo hylkäsi tämän saastaisen ruuan ja vaipui nukkumaan huoneen nurkkaan levitetyille hevosloimille.
Ennen päivän koittoa orja herätti hänet.
Koira ulvoi. Orja lähestyi sitä varovaisesti; ja yhdellä tikarin iskulla leikkasi siltä pään poikki. Sitten hän hieroi verellä hevosten sieramia virkistääkseen niitä. Akka huusi kirouksia heidän jälkeensä. Salammbo huomasi sen, ja hän painoi sydämmellään riippuvaa taikaesinettä.
He lähtivät jälleen matkaan.
Tuon tuostakin Salammbo kysyi eivätkö jo pian saapuisi perille. Tie kulki pienien kunnaiden yli. Ei kuulunut muuta kuin sirkkojen sirinä. Päivä paahtoi kellastuneesen heinään; maa oli täynnä halkeamia, jotka jakoivat sen aivan kuin jättiläissuuriin laattoihin. Toisinaan käärme suhahti tien yli, kotkat liisivät; orja juoksi yhä. Salammbo haaveili huntujensa suojassa, joita hän päivän helteestä huolimatta ei siirtänyt syrjään peläten pilaavansa kauniin pukunsa.
Säännöllisten välimatkojen päässä kohosi torneja, jotka karthagolaiset olivat rakentaneet heimoja vartioidakseen. He poikkesivat niihin sisään levätäkseen hetkisen varjossa ja lähtivät sitten uudelleen matkaan.
Edellisenä päivänä he varovaisuuden vuoksi olivat tehneet suuren kaaren. Mutta nyt he eivät kohdanneet ketään; seutu oli hedelmätön, barbarit eivät olleet käyneetkään täällä.
Vähitellen alkoi jälleen näkyä hävitettyjä seutuja. Toisinaan tapasi keskellä peltoa mosaikkilattian, ainoan jätteen kadonneesta palatsista; ja lehdettömät öljypuut muistuttivat etäältä suuria orjantappurapensaita. He kulkivat halki kylien, joiden talot olivat poltetut perustuksia myöten. Seinien vierillä virui ihmisten luurankoja. Toisinaan kohtasi dromedarien ja muulienkin luurankoja. Puoliksi syödyt raadot viruivat tiellä.
Yö saapui. Taivas painui syvälle alas ja pilvet peittivät sen.
He ratsastivat vielä kahden tunnin ajan länteen päin ylämäkeä, ja äkkiä he huomasivat edessään suuren joukon pieniä tulia.
Ne välkkyivät suppilonmuotoisen laakson pohjalla. Siellä täällä kimalteli kultainen levy siirtyen paikasta toiseen. Ne olivat klinabarien haarniskoja, oli punilainen leiri; sitten eroittivat he loitompana näiden ympärillä toisia lukuisampia tulia, sillä palkkasoturien äskettäin yhteen liittyneet armeijat levisivät laajalle alueelle.
Salammbo aikoi kulkea suoraan eteenpäin. Mutta Shahabarimin palvelija johti hänet loitommalle ja he ajoivat barbaarien leiriä ympäröivän vallituksen sivua pitkin. Siinä ilmeni aukko, orja katosi.
Vallituksen päällä kuljeksi vartija jousi kädessään ja peitsi olallaan.
Salammbo läheni yhä enemmän vallitusta; barbari polvistui, ja pitkä nuoli lävisti hänen viittansa liepeen. Kun Salammbo jäi liikkumattomana paikoilleen niin vartija huutaen kysyi, mitä hän tahtoi.
— "Puhella Mathon kanssa," vastasi hän. "Minä olen Karthagosta saapunut luopio".
Vartija vihelsi, ja vihellys uusiintui pitkien välimatkojen päässä.
Salammbo odotti; hänen hevosensa kävi levottomaksi ja pyöri korskuen kehässä ympäri.
Kun Matho saapui, niin kuu kohosi Salammbon takaa. Mutta hänellä oli kasvoillaan mustakukkainen keltainen huntu ja niin paljon verhoja varttaan suojaamassa, että oli mahdotonta häntä tuntea. Matho katseli penkereeltä tuota melkein muodotonta olentoa, joka illan hämärässä tuntui melkein haamulta.
Vihdoin Salammbo sanoi hänelle:
— "Vie minut telttaasi! Minä tahdon sen!"
Mathon sielussa välähti muisto, jolle hän ei osannut antaa selvää muotoa. Hän tunsi sydämensä voimakkaasti sykkivän. Tuo käskevä ääni teki hänet araksi.
— "Seuraa minua!" sanoi hän.
Puomi laskeutui alas; heti sen jälkeen oli Salammbo keskellä barbarien leiriä.
Suuri melu ja kansanjoukko täytti sen. Riippuvien patojen alla paloi kirkkaita tulia; ja niiden purppuranhohtavat heijastukset valaisivat toisia paikkoja ja jättivät toisia kokonaan varjoon. Kuului melua ja huutoja. Köysillä kiinnisidotut hevoset muodostivat telttojen väliin pitkiä suoria rivejä; teltat olivat pyöreitä, neliskulmaisia, nahasta tai kankaasta tehtyjä; paikottain näkyi kaislamajoja tai kuten koirien kuopimia koloja hiekassa. Sotilaat kuljettivat risukimppuja tai lojuivat kyynärpäiden nojassa maassa, tai verhoutuen mattoon valmistautuivat levolle; ja Salammbon hevosen täytyi päästäkseen niiden yli harpata ja hypätä.
Salammbo muisti nähneensä nuo miehet jo kerta ennen; mutta nyt heidän partansa olivat pitemmät, heidän kasvonsa entistä tummemmat, heidän äänensä karkeammat. Matho astui hänen edellään ja sai heidät väistymään käden liikkeellä, joka nosti hänen punaista viittaansa. Muutamat suutelivat hänen käsiään; toiset kumarsivat kunnioittavasti ja pyysivät häneltä määräyksiä; sillä hän oli tällä hetkellä barbarien todellinen ja ainoa johtaja; Spendius, Autharitos ja Narr' Havas olivat menettäneet rohkeutensa, ja Matho oli osoittanut sellaista uljuutta ja itsepäisyyttä, että kaikki häntä tottelivat.
Seuraten häntä Salammbo kulki koko leirin halki. Mathon teltta oli sen ääressä, kolmen sadan askeleen päässä Hamilkarin varustuksista.
Salammbo huomasi sen oikealla puolella suuren kuopan, ja hän oli näkevinään sen reunalta maasta kohoavan kasvoja ikäänkuin ne olisivat olleet teloitettuja päitä. Mutta niiden silmät liikkuivat, ja puoliksi avoimista suista kaikui punilaiskielisiä valituksia.
Teltan oven pielessä seisoi kaksi pihkasoihtua kantavaa neekeriä.Matho riuhtaisi teltta-aukon verhon syrjään. Salammbo seurasi häntä.
Teltta oli pitkä, sen keskellä oli kannatuspylväs. Sitä valaisi lotuksen muotoinen lamppu, joka oli täynnään keltaista öljyä, jossa uiskenteli tukkoja rohtimia, ja hämärässä erotti kiiltäviä aseita. Miekka nojasi kilven vieressä erästä rahia vastaan; virtahevon nahasta tehtyjä piiskoja, symbaaleja, kulkusia ja kaulaketjuja oli sikin sokin kaislakoreissa; huopapeitettä tahrasi mustan leivän muruset; nurkassa oli pyöreälle kivelle huolimattomasti kasattu kuparirahoja, ja telttakankaan ratkeamista toi tuuli ulkoa hiekkaa ja norsujen löyhkän, joiden kuuli syövän kalistellen kahleitaan.
— "Ken olet?" sanoi Matho.
Sanaakaan vastaamatta Salammbo katseli hitaasti ympärilleen; sitten hänen silmänsä kiintyivät teltan perälle, jossa palmun lehdistä laaditun vuoteen yläpuolella riippui jotain sinertävää ja kimaltelevaa.
Hän riensi sitä kohden. Hän kiljaisi. Matho hänen takanaan polki jalkaansa.
— "Mikä sinut tänne tuo? miksi sinä tulit?"
Salammbo vastasi osoittaen zaimphia kädellään.
— "Noutamaan tuota!" ja toisella kädellään hän veti hunnun kasvoiltaan. Matho peräytyi kyynärpäät taapäin vedettyinä, hämmästyen, melkein kauhistuen.
Salammbosta tuntui ikäänkuin jumalien voima tukisi häntä; ja katsoen suoraan häneen hän pyysi zaimphia itselleen; hän vaati sitä runsain ja ylpein sanoin.
Matho ei kuullut häntä; hän katseli häntä ja neitosen puku sulautui hänen mielestään yhteen hänen vartalonsa kanssa. Kankaiden väike oli kuten hänen ihonsa hohdekin jotain aivan erikoista, joka kuului yksinomaan hänelle. Hänen silmänsä, hänen jalokivensä säihkyivät; hänen kynsiensä kiilto jatkoi sormissa olevien jalokivien loistoa; hänen tunikansa soljet kohottivat hiukan hänen rintojaan ja painoivat ne lähemmäksi toisiaan, ja Mathon ajatukset hukkuivat tuohon kapeaan väliin josta valui lanka, josta riippui smaragdeilla koristettu levy, minkä näki välkkyvän alempana sinipunervan harsokankaan alla. Hänen korvistaan riippui kaksi pientä safiirikupposta, joissa kummassakin oli tuoksuvalla nesteellä täytetty ontto helmi. Helmen aukoista silloin tällöin putosi alas pieni pisara, joka kostutti hänen paljasta olkaansa. Matho näki sen putoavan alas.
Vastustamaton uteliaisuus valtasi hänet; ja kuten lapsi, joka ojentaa kätensä tuntemattomaan hedelmään, hän aivan vavisten sormensa päällä kosketti kepeästi hänen rintansa yläosaa; hiukan kylmä iho antoi joustavasti myöten.
Tämä tuskin tuntuva kosketus väristytti Mathoa aivan sielun pohjia myöten. Hänen koko olemuksensa hurja kiihko riisti hänet Salammbota kohden. Hän olisi tahtonut hänet kietoa, itseensä imeä, juoda. Hänen rintansa läähätti, hänen hampaansa kalisivat.
Tarttuen hänen molempiin ranteisiinsa, hän veti Salammbon hellästi puoleensa, ja hän istahti sitten haarniskalle, joka oli leijonan taljalla peitetyn palmu puu vuo teen vieressä. Salammbo seisoi hänen edessään. Matho katseli häntä ylhäältä alas asti pidellen häntä siten polviensa välissä ja lausui yhä uudestaan ja uudestaan:
— "Kuinka kaunis sinä olet! kuinka kaunis sinä olet!"
Mathon silmät, jotka taukoamatta katsoivat hänen silmiinsä tuottivatSalammbolle tuskaa; ja tämä vastenmielisyys, tämä inho kasvoi niinpolttavaksi, että Salammbon täytyi hillitä itseään jottei kiljaisisi.Shahabarimin sanat johtuivat jälleen hänen mieleensä; hän mukaantui.
Matho piteli yhä hänen pieniä käsiään omissaan; ja tuon tuostakin, papin määräyksistä huolimatta, Salammbo käänsi päänsä pois ja koetti käsivarsien liikkeellä sysätä häntä luotaan. Matho avasi sieramensa paremmin hengittääkseen hänen olennostaan leviävää tuoksua. Se oli määräämätön, raikas tuoksu, joka kuitenkin huumasi kuin suitsutuksen höyry. Hän tuoksui hunajalta, pippurilta, suitsutukselta, ruusuilta ja muilta Matholle oudoilta yrteiltä.
Mutta miten Salammbo oli hänen luonaan, hänen teltassaan, hänen vallassaan? Epäilemättä joku oli häntä kehottanut? Hän ei kai ollutkaan tullut zaimphin tähden? Hänen kätensä vaipuivat alas, hänen päänsä painui kumaraan ja hän vaipui äkkiä mietteisiin.
Silloin Salammbo saadakseen hänet heltymään sanoi valittavalla äänellä:
— "Mitä minä sinulle olen tehnyt, koska tahdot kuolemaani?"
— "Kuolemaasi!"
Salammbo jatkoi:
— "Minä näin sinut eräänä iltana, palavien puistojeni valossa, höyryävien maljojen ja surmattujen orjieni keskellä, ja sinun vihasi oli niin suuri, että sinä syöksyit minua kohden, ja minun täytyi paeta! Sitten koitui kauhu Karthagon yli. Vaikeroitiin kaupunkien hävityksestä, peltojen raiskaamisesta, sotilaitten surmaamisesta; ja sinä ne hävitit, sinä ne surmasit! Minä vihaan sinua! Jo paljas nimesikin kalvaa minua kuin omantunnonvaivat. Sinä olet kirotumpi kuin rutto ja roomalainen sota! Maakunnat vapisevat raivosi edessä, peltojen vaot ovat täynnä ruumiita! Minä olen seurannut tuliroihujesi jälkiä, kuin olisin kulkenut Molokin takana!"
Matho syöksyi seisaalleen; suunnaton ylpeys täytti hänen povensa; hän tunsi kasvavansa jumalan suuruiseksi.
Väräjävin sieramin, hampaat puristautuneina yhteen Salammbo jatkoi:
— "Ikäänkuin pyhätön raiskaaminen ei yksinään riittäisi sinulle, saavuit luokseni, nukkuessani, kokonaan zaimphiin verhottuna! Minä en tajunnut sanojasi; mutta minä tunsin, miten tahdoit vetää minua jotain kamalaa kohden, syöstä minut kuiluun."
Väännellen käsiään Matho huudahti:
— "Ei! ei! minä tulin lahjoittamaan sen sinulle! antamaan sen sinulle takaisin! Minusta tuntui kuin jumalatar olisi luovuttanut pukunsa sinulle, jotta se kuuluisi sinulle! Hänen temppelissään tai sinun asunnossasi, eikö se ole yhdentekevää? etkö sinä ole kaikkivaltias, neitseellinen, säteilevä ja kaunis kuin Tanit!" Ja hän jatkoi luoden häneen rajattoman ihailun katseen:
— "Jollet ehkä ole Tanit itse?"
— "Minä, Tanit!" sanoi Salammbo itsekseen.
He eivät enää puhuneet. Etäällä jyrisi ukkonen. Myrskyn säikyttämät lampaat määkyivät.
— "Oi! lähesty!" jatkoi Matho, "lähesty! elä pelkää!"
"Ennen en ollut muuta kuin sotamies palkkasoturien joukossa, niin nöyrä, että selässäni kannoin toisille puita. Mitä minä välitän Karthagosta! Sen asukkaiden parvi liikkuu kuin peittyen sandaaliesi tomuun, ja kaikki sen aarteet ja alusmaat, sen laivastot ja saaret eivät houkuttele minua niin kuin raikkaat huulesi ja olkapääsi kaarevuus. Mutta minä tahdoin jaoittaa sen muurit päästäkseni luoksesi, saadakseni sinut omakseni! Ja sitä odottaessani kostin omasta puolestani! Nyt tallaan jalkoihini miehiä kuin simpukan kuoria, heittäydyn falangeja vastaan, tyrkkään käsin peitset syrjään, pidätän ratsuja tarttuen niiden sieramiin; kokonainen katapultti ei tuhoisi minua! Oi, jospa tietäisit, miten keskellä taistelua ajattelen sinua! Toisinaan liikkeesi, pukusi laskos sävähtää muistooni ja kietoo minut kuin verkko! minä näen silmäsi tulinuolien liekeissä ja kilpien kultauksessa! kuulen äänesi symbaalien kaiussa. Minä käännyn, en näekään sinua! ja jälleen syöksyn taistelun tuoksinaan!"
Hän kohotti käsivartensa, jossa suonet risteilivät kuten köynnökset puun oksilla. Hiki valui pitkin hänen jäntereistä rintaansa; ja hänen hengityksensä värähytti hänen kylkiluitaan ja pronssivyötään, jonka tiheät hihnat riippuivat marmoria kovempiin polviin asti. Salammbo, joka oli tottunut näkemään eunukkeja, katseli hämmästyen tätä voimakasta miestä. Jumalattaren rangaistus tai Molokin vaikutus liiteli hänen ympärillään näiden viiden armeijan keskellä. Nääntymys valtasi hänet; kummastuen kuunteli hän vartijoiden huutoja ja vastaushuutoja.
Lampun liekit leiskottivat kuuman ilman viiman vaikutuksesta. Toisinaan välähti kirkkaita salamia; sitten tuli kahta pimeämmäksi; eikä hän enää nähnyt muuta kuin Mathon silmäterät, jotka kiiluivat kuin kaksi hehkuvaa hiiltä yössä. Mutta hän tunsi, että sallimuksen voima ympäröi häntä, että viimeinen, päättävä hetki oli lähellä, ja tehden äkkiä päätöksen hän astui zaimphia kohden ja ojensi kätensä tarttuakseen siihen.
— "Mitä sinä teet?" huudahti Matho.
Salammbo vastasi tyyneesti:
— "Minä palaan Karthagoon."
Matho lähestyi häntä käsivarret rinnalla ristissä ja niin pelottavan näköisenä, että Salammbo heti jäi kuten naulattuna paikoilleen.
— "Sinä palaat Karthagoon!" Hän änkytti ja jatkoi hammasta purren:
— "Sinä palaat Karthagoon! Ah! sinä tulit noutamaan zaimphia, voittamaan minut ja sitten poistumaan! Ei, ei! sinä kuulut minulle! eikä kukaan nyt riistä sinua pois täältä! Oh! minä en ole unohtanut tyynien, suurien silmiesi uhmaa enkä, miten kauneutesi korskeus iski minut maahan! Nyt on minun vuoroni! Sinä olet vankini, orjani, palvelijattareni! Huuda, jos mielesi tekee, isääsi ja hänen armeijaansa, Vanhimpia, rikkaita ja koko kirottua kansaasi! Minä olen kolmensadan tuhannen sotilaan herra! minä tuotan vielä lisää Lusitaniasta, Galliasta ja erämaan ääristä, ja minä kukistan kaupunkisi ja poltan kaikki sen temppelit; kolmisoutulaivat saavat kiikkua verilaineilla! Minä en tahdo, että ainoakaan talo, kivi tai palmu jää pystyyn! Ja jos minulta puuttuu miehiä, niin tuotan vuoriston karhut ja usutan leijonat taisteluun! Elä koetakaan paeta, tai minä surmaan sinut!"
Kalpeana ja kädet nyrkissä hän vapisi kuin harppu, jonka kielet ovat katkeamaisillaan. Äkkiä nyyhkytys tukahutti hänen äänensä ja hän vaipui polvilleen:
— "Oi! anna minulle anteeksi! Minä olen kurja ja halveksittavampi kuin skorppioonit, lieju ja tomu! Äsken puhuessasi henkäisysi osui kasvoilleni ja minä iloitsin kuten kuoleman kielissä oleva, joka suullaan maassa sammuttaa janoaan kirkkaassa virrassa. Polje minua, kunhan vain tunnen jalkasi! kiroa minua, kunhan vain kuulen äänesi! Elä lähde pois! sääli minua! minä rakastan sinua! minä rakastan sinua!"
Hän oli polvillaan maassa Salammbon edessä, ja hän kietoi molemmat kätensä hänen vartalonsa ympäri, hänen päänsä oli kenossa taapäin ja kätensä vavahtelivat; korvista riippuvat kultalevyt loistivat hänen pronssinruskealla kaulallaan; suuret kyyneleet pyöristyivät hopeahelmien tavoin hänen silmissään; hän huokaili hyväilevästi, mutisi epämääräisiä sanoja, jotka olivat vienompia kuin tuulen henkäys ja suloisia kuin suudelma.
Salammbo tunsi, miten hänet vahaisi velttous, joka riisti hänestä kaiken itsetietoisuuden. Jokin samalla sisäinen ja samalla ylenluonnollinen voima, joku jumalien määräys pakotti häntä antautumaan; pilvet nostivat häntä ja pyörtyen vaipui hän vuoteelle leijonan taljan sisään. Matho tarttui hänen jalkoihinsa, kultaketju katkesi ja sen sinkoavat päät löivät kankaasen kuten kaksi syrjään ponnahtavaa käärmettä; zaimph putosi alas, verhosi hänet; hän näki Mathon kasvojen kumartuvan hänen povensa ylitse.
— "Molok, sinä poltat minut tulellasi!" ja sotilaan suudelmat satoivat hänen ylitseen polttavampina kuin liekit; hän tunsi aivan kuin hyökylaine veisi hänet mukanaan, auringon hehku tempaisi hänet.
Matho suuteli kaikkia hänen sormiaan, hänen käsivarsiaan, jalkojaan ja pitkiä palmikoitaan ylhäällä alas asti.
— "Vie se", sanoi hän, "mitä minä sillä teen! vie minutkin sen keralla! minä hylkään armeijan! minä luovun kaikesta! Gadeksen takana, kahdenkymmenen päivän merimatkan päässä on saari, joka on täynnä kultahietaa, vihantaa ja lintuja. Vuorilla huojuu suuria tuoksutäysiä kukkia heiluen kuten ikuiset suitsutusmaljat; seedripuita korkeammista sitruunapuista maidonkarvaiset käärmeet pudottelevat timanttisilla hampaillaan hedelmiä nurmikolle; ilma on niin leuto, että se estää kuolemasta. Oh! kyllä minä sen löydän, saatpa nähdä. Me asustamme kristalliluolissa, jotka ovat kukkuloiden juureen muodostuneet. Ei kukaan vielä asu siellä, ja minusta tulee sen maan kuningas."
Hän pyyhki tomun hänen jalkineistaan; hän tahtoi pujottaa hänen huuliensa väliin granaattiomenan neljänneksen; hän kokosi vaatteita hänen päänsä alle muodostaakseen niistä tyynyn. Hän koetti kaikin tavoin palvella häntä, nöyryyttää itseään, hän levitti hänen jalkojensa päälle zaimphin kuten tavallisen peiton.
— "Onko sinulla vielä," sanoi Matho, "nuo pienet gasellinsarvet, josta kaulanauhasi riippuivat? Annathan ne minulle! minä pidän niistä!" Sillä hän puhui aivan kuin sota olisi loppunut, ilonauru kajahti hänen huuliltaan; ja palkkasoturit, Hamilkar, kaikki esteet olivat nyt kadonneet. Kuu pujahti kahden pilven välistä esiin. He näkivät sen eräästä teltan reijästä. — "Oi, kuinka monta yötä olen viettänyt katsellen sitä! se oli mielestäni huntu, joka peitti sinun kasvosi; sinä katsoit sen läpi minuun; muisto sinusta liittyi sen säteisiin; enkä minä enää erottanut teitä toisistanne!" Ja pää Salammbon rinnoilla hän itki runsain kyynelin.
— "Tuo siis on," ajatteli Salammbo, "se pelottava mies, jonka edessäKarthago vapisee!"
Matho vaipui uneen. Silloin irrottautuen hänen sylistään Salammbo laski jalkansa maahan ja huomasi kultaketjunsa katkenneen.
Ylhäisten sukujen impiä opetettiin pitämään noita kahleita melkein pyhinä, ja Salammbo kietoi punastuen jalkojensa ympäri kultaisten ketjujen päät.
Karthago, Megara, hänen kotinsa, huoneensa ja seudut, joiden läpi hän oli kulkenut, pyörivät sekavina, mutta samalla kuitenkin selvinä kuvina hänen muistossaan. Mutta kuilu oli äkkiä auennut hänen ja niiden väliin, ja ne häipyivät äärettömän kauas.
Ukkosilma tyyntyi; silloin tällöin putoavat vesipisarat rapisivat teltan kankaasen ja värisyttivät sitä.
Matho makasi kyljellään kuten juopunut, hänen toinen käsivartensa riippui vuoteelta alas. Hänen helmillä kirjailtu otsanauhansa oli hiukan siirtynyt ja hänen otsansa näkyi kokonaan. Huulet hymyilivät ja hampaat näkyivät. Ne välkkyivät hänen mustan partansa lomitse ja puoliksi sulkeutuneissa silmäluomissa oli hiljainen, melkein loukkaava iloisuus.
Salammbo katseli häntä liikkumattomana, pää kumarassa, kädet ristissä.
Vuoteen pääpuolessa oli sypressipöydällä tikari; tämän loistavan terän näky herätti Salammbossa verenhimon. Valittavia ääniä kuului kaukaa, ja kuten näkymätön haamujen kuoro kehotti häntä toimimaan. Hän lähestyi; tarttui tikarin kahvaan. Hänen pukunsa kahinan kuullessaan Matho avasi puoliksi silmänsä, hänen huulensa koskettivat Salammbon käsiin ja tikari putosi.
Kuului huutoja; peloittava loimu loisti telttakankaan takaa. Matho avasi teltan; he näkivät suurien liekkien nousevan libyalaisten leiristä päin.
Heidän kaislamajansa paloivat, ja kaislakorret käpertyivät, paukahtivat tulessa ja lensivät kuin nuolet; punahohteisella taivaanrannalla juoksi mielettömiä, mustia varjoja. Kuului majoissa olevien karjuntaa; norsut, härät ja hevoset syöksyivät väkijoukkoon tallaten alleen ihmisiä ja sotatarpeita ja muonavaroja, joita temmattiin tulesta. Torvet soivat. Huudettiin: "Matho! Matho!" Ovella olevat tahtoivat tunkeutua telttaan.
— "Tule joutuin! Hamilkar polttaa Autharitoksen leirin!"
Matho syöksyi ulos. Salammbo oli yksinään.
Silloin hän tarkasti zaimphia; ja kun hän oli sitä kauvan katsellut hän hämmästyi, kun ei tuntenutkaan sitä onnea, jonka hän oli ennen kuvitellut. Alakuloisena hän seisoi täyttyneen unelmansa edessä.
Mutta teltan alasauma kohosi ja pelottava ilmiö näkyi. Salammbo ei ensiksi eroittanut muuta kuin kaksi silmää ja pitkän valkoisen parran, joka ulottui maahan asti; sillä muu osa ruumista, joka oli verhottu keltaisen puvun risoihin, mateli pitkin maata; ja jokaisella liikkeellä, jonka olento teki päästäkseen eteenpäin, katosivat kädet partaan ja pistivät taas esiin. Siten kontaten hän saapui aivan hänen jalkojensa juureen ja Salammbo tunsi hänet vanhaksi Giskoksi.
Estääkseen vankina olevia ylimyksiä karkaamasta olivat palkkasoturit pronssitangoilla murskanneet heidän jalkansa; ja he mätänivät sikin sokin eräässä kuopassa keskellä likaa. Voimakkaimmat kohosivat huutaen pystyyn kuullessaan sotakattiloiden kalskeen; silloin Gisko oli nähnyt Salammbon. Pienistä sandastrum-palloista, jotka löivät hänen kothurniaan vastaan, oli Gisko arvannut hänen olevan karthagolaisen, ja salainen aavistus oli hänelle sanonut, että tässä piili jokin tärkeä salaisuus, ja toisten avulla oli hänen onnistunut nousta kuopasta; sitten kyynärpäiden ja käsien avulla hän oli laahautunut kaksikymmentä askelta kauvemmaksi, aivan Mathon teltan luo. Kaksi ääntä kuului puhuvan. Hän oli ulkona kuunnellut, ja kuullut kaiken.
— "Sinä se olet!" sanoi Salammbo vihdoin melkein kauhuissaan.
Gisko nousi nyrkkiensä nojaan ja vastasi:
— "Niin, minä se olen! Minun luullaan kuolleen, eikö niin?"
Salammbo painoi päänsä alas. Gisko jatkoi:
— "Ah! miksi eivät Baalit ole osottaneet minulle sitä armoa!" Ja lähestyen Salammbota niin lähelle, että hän kosketti hänen pukuunsa, hän jatkoi: "He olisivat säästäneet minulta sinun kiroomisesi vaivan!"
Salammbo peräytyi äkkiä, niin kovasti hän pelkäsi tuota lialla tahrattua olentoa, joka oli ilettävä kuin toukka ja pelottava kuin kummitus.
— "Minä olen kohta sadan vuotias," hän sanoi. "Minä olen nähnyt Agatholeen; minä olen nähnyt Reguluksen ja roomalaisten kotkien kulkevan punilaisten laihojen yli! Minä olen nähnyt kaikki taistelukentän kauhut, ja meren täynnä laivastomme sirpaleita! Barbarit, joiden sotaherra olin, ovat kahlehtineet käteni ja jalkani, kuten murhasta rangaistun orjan. Seuralaiseni kuolevat toinen toisensa jälkeen ympärilläni; heidän haaskojensa löyhkä herättää minut yöllä; minä häädän pois lintuja, jotka tulevat nokkimaan heidän silmiään; enkä kuitenkaan ole päivääkään ollut epätoivoissani Karthagon puolesta! Vaikka olisin nähnyt kaikkien maailman armeijoiden hyökkäävän sitä vastaan, ja saartavien liekkien nousevan temppeleitä korkeammalle, niin olisin silloinkin vielä uskonut sen ikuisuuteen! Mutta nyt kaikki on loppunut! kaikki on menetetty! Jumalat kiroavat sen! Kirous sinulle, joka häpeälläsi olet sen perikatoa jouduttanut!"
Salammbo avasi huulensa.
— "Ah! minä olin saapuvilla!" huudahti Gisko. "Minä olen kuullut sinun rakkaudesta läähättävän kuin porton; sitten hän kertoi sinulle intohimostaan, ja sinä sallit hänen suudella käsiäsi! Mutta jollet voinut hillitä rietasta himoasi, niin olisit edes piiloutunut kuten villipedot tekevät kiimaansa tyydyttäessään etkä olisi paljastanut häpeääsi oman isäsi silmien edessä!"
— "Mitä sinä sanot?" huudahti Salammbo.
— "Ah! sinä et tiedä, että molemmat varustukset ovat kuudenkymmenen kyynärän päässä toisistaan, ja että Mathosi korskeassa ylimielisyydessään on asettunut aivan vastapäätä Hamilkaria. Isäsi on tuolla takanasi; ja jos voisin nousta polkua ylös, joka vie vallille, niin huutaisin hänelle: Tulehan katsomaan tytärtäsi barbarin sylissä! Hän on miehen mieliksi pukeutunut jumalattaren pukuun; ja antaessaan ruumiinsa, hän luovuttaa nimesi kunnian keralla, jumalien majesteettiuden, isänmaan koston, vieläpä Karthagon pelastuksen!" Hänen hampaattoman suunsa liike pani koko parran lainehtimaan; Salammbohon suunnatut silmät loivat tuhoavia katseita; ja hän jatkoi läähättäen tomussa:
— "Ah! pyhän häpäisijä! Ollos kirottu! kirottu! kirottu"!
Salammbo on vetänyt teltan verhon syrjään, piti sitä kädellään ylhäällä ja sanaakaan sanomatta katseli Hamilkarin leiriin päin.
— "Tuollahan se on, eikö niin?" sanoi hän.
— "Mitä se sinua liikuttaa! Käänny pois! Lähde pois! Murskaa mieluummin kasvosi maata vasten! Sinun näkemisesi voisi saastuttaa sen pyhän paikan."
Salammbo heitti zaimphin harteilleen, kokosi nopeasti huntunsa, viittansa, olkaliinansa. — "Minä riennän sinne!" huudahti hän; pujahti ulos ja katosi.
Hän kulki ensin pimeässä ketään tapaamatta, sillä kaikki riensivät tulipaloa kohden; ja huuto kasvoi; suuret tulenloimut valaisivat hänen takanaan taivaan; pitkä penger pidätti hänen kulkuaan.
Hän harhaili sinne ja tänne, oikealle ja vasemmalle, etsi tikapuita, nuoraa, kiveä, jotakin jonka avulla hän olisi voinut nousta vallille. Hän pelkäsi Giskoa, ja hän oli kuulevinaan huutoa ja askeleita takanaan. Päivä alkoi vaaleta. Vihdoin löysi hän varustuksen reunasta polun. Hän tarttui hampaillaan pukunsa liepeeseen, joka oli hänelle esteeksi, ja kolmella hyppäyksellä hän oli vallilla.
Alhaalta hämärästä kuului kirkas huuto, sama, jonka hän oli jo kuullut galeeriportaiden juurella; ja kumartuessaan alas hän tunsi Shahabarimin palvelijan, joka talutti yhteen sidottuja ratsuja.
Hän oli koko yön harhaillut molempien vallitusten välillä; sitten tulipalon säikyttämänä hän oli palannut takaisin koettaen tarkastaa, mitä tapahtui Mathon leirissä; ja kun hän tiesi tämän paikan olevan lähinnä hänen telttaansa, niin hän, noudattaakseen papin määräyksiä, ei enää ollut liikahtanut paikaltaan.
Hän nousi seisomaan toisen hevosen selkään. Salammbo liukui häneen asti, ja he pakenivat täyttä laukkaa ja ajoivat punilaisen leirin ympäri löytääkseen jostain aukon.
Matho oli palanut telttaansa. Käryävä lamppu valaisi sitä heikosti, hän luuli Salammbon nukkuvan. Hiljaa siveli hän kädellään palmupuuvuoteella olevaa leijonantaljaa. Hän huusi, kukaan ei vastannut; hän repäisi teltan seinästä kankaan kappaleen irti päästääkseen päivää sisään; zaimph oli kadonnut.