Hän palaa.
Marraskuu oli kulunut loppuun ja sijaan oli tullut joulukuu, kun koitti se päivä, jolloin Antonia kirjeellisen tiedon mukaan vihdoinkin sai odottaa miestään kotiin. Ennen tätä viimeistä kirjettä oli Wolrat kirjoittanut hänelle pari riviä, joissa hän ilmoitti "esilläolevien seikkojen vuoksi" hyväksyneensä sen, ettei Antonia ollut matkustanut Tukholmaan. Samalla hän pyysi, ettei hänen autuaan setänsä kahdessa huoneessa mitään muutettaisi, vaan että ne ainoastaan olisivat järjestyksessä. Makuuhuone tosin oli raskaiden tummanvihriäisten verhojen vuoksi jotenkin pimeä, mutta sellainen voitaisiin jälkeenpäin muodostaa maun mukaan.
Huoneet olivat jo ennestäänkin hyvässä kunnossa, sillä ne olivat samat, joissa kapteeni oli asustanut edellisellä käynnillään Hagestadissa. Ja nyt aamupäivällä (joka oli harvinaisen kirkas siihen vuodenaikaan) seisoi Antonia, luotuaan viimeisen tarkastelevan silmäyksen kaikkeen, ulommaisen akkunan vieressä, josta oli laaja näköala, katsellen tielle päin.
Tuntui hieman kummalliselta, mitä Antonia ei itsekään voinut selittää, että hän nyt oli niin täydellisen tyyni, päinvastoin kuin silloin, jolloin hänen sydämensä oli täyttänyt tuska luullessaan ratsumestarin saapuessa tämän olevan hänen miehensä.
Ja tämä levollisuus johtui siitä, että hän niin kauan oli elänyt painostavassa jännityksessä, jotta hänen hermonsa olivat veltostuneet, tai oliko se seurauksena hänen lakkaamattomista rukouksistaan, ettei hän häiritsisi miehensä tuloa kuohuvista tunteistaan aiheutuvalla hysteerisellä kohtauksella — kaiken kaikkiaan: hänen seisoessaan hienosti, mutta kuitenkin yksinkertaisesti puettuna ja nojautuessaan akkunanpieleen, saattoi luulla, että talon herraa odotettiin kotiin noin muutamia päiviä kestäneeltä matkalta naapurikaupunkiin.
Mutta kyllä sentään Antonian sydän voimakkaasti sykähti, kun kello kahdentoista aikaan kuului etäällä vaunujen vierinää, mikä lopuksi läheni niin, että hän saattoi eroittaa korkeavartaloisen miesolennon, joka jo oli huomannut hänet ja ottanut lakin päästään, tervehtien häntä vakavasti ja kunnioittavasti — lyhyesti: suurenmoisen juhlalliseen tapaan.
Kuinka Antonia sitten meni alas portaille, miten hän lähestyi vaunuja juuri kun ne pysähtyivät, kuinka uhkea soturi tarttui kevyesti hänen vyötäisiinsä rientäen hänen kanssaan saliin, missä hän sai vastaanottaa syleilyn ja suudelman, jotka kumpikin olivat samanlaiset kuin hänen tervehdyksensä akkunaan, ja miten Antonia seisoi keskellä salin lattiaa kädessään miehensä matkavyö ja katse kasvaneena kiinni hänen jaloihin kasvoihinsa, jotka olivat tulleet kauniimmiksi, voimakkaammiksi ja ilmeikkäämmiksi, pitkästä toipumisajasta johtuneesta kalpeudesta huolimatta — kaikesta siitä ei tuo nuori nainen koskaan päässyt oikein selville. Hän eli sen uudelleen unessa, mutta ei tietänyt sitäkään, oliko se uni suloinen vai katkerako.
Ensimäisen vakaan vaikutuksen koki hän kuullessaan hänen syvän, miellyttävän äänensä, joka aina oli värähdellyt hänen sydämessään, vaikka ääni ei nyt lainkaan muistuttanut tuosta viimeisestä vaarallisesta illasta kylpypaikalla, jolloin don Carlos haaveili donna Antonian jalkojen juuressa, johtaen hänet kuvitelmissaan Tukholmaan Kuningattarenkadun varrella siihen taloon, josta moni hyvä sielu on tullut pois paljon rikkaampana kuin se oli sinne mennessään, nimittäin pääkaupungin lastenkotiin. Ei, tästä lämpimästä luottavaisuudesta ei Wolratin ääni häntä nyt muistuttanut, mutta siinä oli kuitenkin kaunis sointu hänen virkkaessaan:
—- Olen siis täällä jälleen, Antonia, kahden ja neljänneksen vuoden kuluttua! Se on ollut pitkä aika, joka on tehnyt minut tarpeeksi väsyneeksi enää kuleksimaan ympäri maailmaa. Me kyllä tulemme onnellisiksi yhteisessä kodissamme, sillä me olemme nyt liian kokeneita tahtoaksemme siirtää taivasta maan päälle. Minusta ei koidu sinulle vaivaa. Olen kärsinyt ja tullut vanhaksi, kun sinä sitävastoin olet nuorentunut ja muuttunut kahta vertaa kauniimmaksi.
Mutta viehän minut nyt heti poikani luo! Palan halusta saada nähdä hänet. Kunhan hän vaan ei pelkäisi minua!
— Hän jo odottaa sinua! — Antonia käsitti täydellisesti, että ainoastaan tuohon viimeiseen tuli vastata. (Kapteeni oli taitavasti ja arvokkaasti sivuuttanut sen, mihin hänen ei tarvinnut vastata.) — Parahin Wolrat, — lisäsi hän, — jos lapsi ei heti osoittaudu tuttavalliseksi, niin täytyy sinun olla kärsivän. Kaikki muuttuu aivan toiseksi niin pian kun hän tuntee sinut. — Antonia ei aikonut sanoa mitään enempiin, mutta virkkoi kuitenkin vielä: Kiitos, rakas Wolrat, lausumistasi sanoista! Tiesin kyllä että sinun tulosi muodostuisi kauniiksi, ja sinun toivosi on minunkin.
— Antonia kultaseni, sinä olet kauniisti tervehtinyt kotiinpaluutani! Mutta kiirehtikäämme — isänsydämeni ei rauhoitu, ennenkuin olen saanut pitää lasta sylissäni!
Valoisassa, hauskassa lastenkamarissa oli paitsi Wolrat nuorempaa, joka esiintyi erinomaisesti edukseen siroimmassa lapsenpuvussa, mitä kukaan äiti saattaa keksiä, muuan nuori poikanen, nimittäin lastenkodista kotoisin oleva Pekka, joka senjälkeen kun hänen toverinsa Karl oli muuttanut Tukholmaan, oli sijoitettu täysihoitoon herrasväki Brandtin luokse, missä hänellä oli hyvä koti ja hän sai olla lähellä kansakoulua, jossa hän jatkoi Melldalissa aloittamiaan opinnoita. Mutta yleensä aina kun hän oli kotona tai kun hänellä oli lupa-aika, vietti hän useita tunteja päivässä päärakennuksessa, sillä kukaan ei suosinut häntä enemmän kuin talon nuori valtias. Siksi olikin anteeksiannettavaa, että Pekka hieman ylpeästi havaitsi, ettei hänen armonsa uskonut poikaansa kenenkään huostaan niin varmasti kuin hänen. Pekka oli saanut olla rouvan uskollisena apuna myöskin pienokaisen sairauden aikana, koska tämä lähinnä äitiään piti eniten Pekasta. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta osakseen saamastaan ystävällisyydestä, minkä arvon poika yksinäisessä elämässään täysin tajusi, opetti hän joka päivä suojattiaan lausumaan nimeä "isä", jotta se tuli pysyväksi sanaksi pienokaisen huulille, ja hän piti itse hyvänään tämän nimityksen siksi, että lapsi vaan lausuisi sen sanan kapteenin saapuessa.
Nyt hän parhaillaan leikki pienokaisen kanssa ja oli saanut hänet juuri nauramaan ja näyttämään oikein iloiselta.
— Kuulehan, täällä oven luona on joku! — huusi hän nauraen. — Kenen luulet tulevan luoksesi? Se on varmaan isä. Osaatko huutaa: Isä?
Tämän selvittävän opastuksen jälkeen oli aivan luonnollista, että kapteenin kärsimättömänä kiirehtiessä sisään pienokainen kirkui kaikin voimin: Isä, isä! — Mutta merkillistä oli, ettei lapsi, kuten Antonia oli pelännyt, ollenkaan säikähtänyt isän pitkiä viiksiä eikä suurta partaa. — Niin, isän voimakkaasta kiihtymyksestä huolimatta, mikä kuvastui hänen kasvoillaan, hymyili poika hänelle pienellä herttaisella suullaan ja tarkasteli häntä kauneilla silmillään, tosin kummastellen, mutta täydellisellä käsityksellä, sekä jatkoi huutamistaan: Isä, isä! Luonto oli tässä ohjaajana. Lapsi ei ennen ollut osoittanut mieltymystä vieraita herroja kohtaan.
— Kaikkivaltias Jumala, mikä onni! — änkytti iki-ihastunut isä, kantaessaan lasta käsivarrellaan ympäri huonetta. — Voi Antonia, jos lapsi olisi kuollut, olisi ollut hyvä, etten olisi häntä lainkaan nähnyt, sillä nyt kun olen hänet nähnyt, kun hän on kurkottanut pikku kätösensä minua kohti, mainiten minua pyhimmällä nimellä, niin en koskaan voisi kestää ajatusta, että nämä suuret, suloiset, säteilevät Iapsensilmät sammuisivat iäksi. Minä otan nyt koko sydämestäni osaa niihin tuskiisi, Antonia, joita kärsit silloin kun lääkäri jätti pienokaisen oman onnensa nojaan.
— Vaikein kärsimykseni oli pelko siitä, että minun tulisi lähettää sinulle niin surullinen sanoma. Mutta nyt arvaat varmasti, miten mahdotonta minun oli lähteä Tukholmaan. Ja kuitenkin minä epäröin — niin vaikeata oli minun olla noudattamatta sinun tahtoasi.
— Jumalan kiitos, että niin teit! — vastasi kapteeni, luoden vaimoonsa katseen, joka ei näyttänyt tutkistelevan nykyisyyttä eikä entisyyttä. Tuskin hän uskoi korviaan kuullessaan hänen puhuvan näin, hänen, joka ylpeästi ja vallitsevasti oli hylännyt miehensä yrityksen muuttaa hänen kovan mielensä lempeämmäksi.
Molemmat olivat vähällä joutua hämilleen, kun Antonia onneksi huomasiPekan pään uunin takana.
— Kas tässä, — virkkoi hän nopeasti, viitaten Pekalle, jonka luo pienokainen heti tahtoi, — tässä, ystäväiseni, on pikku poikamme kaikkein parhain ja rakkain ystävä. Hän on autuaan everstin toinen kasvatti — Antonia lausui nämä sanat aivan tyynesti — joka on ollut suureksi hyödyksi ja huviksi pikku Woll-Wollille (siksi kutsui tämä itse itseään) sekä sairauden aikana että myöhemmin.
Kapteeni tarttui Pekan käteen ja katseli häntä hyvin sydämellisesti, lausuen sitte:
— Kiitos, kunnon pikku ystävä, siitä että olet ollut hyvänä suojelijana tälle lapselle, jota meidän täytyi koettaa karaista, jotta hänestä tulisi yhtä suun ja reipas kuin sinä olet! Vähän ajan kuluttua saat tuoda pienokaisen minun huoneisiini. Eikö totta, — lisäsi kapteeni vaimonsa puoleen kääntyen, — suvaitsethan sinäkin, että hän jo alkaa toimensa isän seuralaisena sillä aikaa kun minä hieman levähdän ja haen matkalaukusta muutamia leikkikapineita?
Tietysti Antonia suostui siihen heti: hän ei rohjennut tuntea kateuden kipinääkään pienokaista kohtaan senvuoksi, että tämä asetettiin etusijalle hänestä.
— Tule pian perässä! — sanoi kapteeni Pekalle, lähtien omalle puolelleen, missä takkavalkeat ystävällisesti leimusivat uunissa.
Tuskin oli hän päässyt yksikseen ennenkuin hänet valtasi levollisen ulkokuoren alla piillyt myrsky; hän vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa pielusta vasten. Mutta kun hän siitä taas kohottautui, näkyi alusen lemmenkukka-ompeluksella kaksi suurta kyyneltä. Hän sai myöhemmin tietää, että se, jolle kyyneleet putosivat, oli hänen kelpo anoppinsa, Lisen-rouvan, viimeinen korutyö, ja kuitenkaan ne eivät pudonneet hänen muistolleen, sillä saattoi selvästi päättää niistä sanoista, jotka hänen huulensa lausuivat, että joku muu muisto oli vallitsevana hänen sielussaan.
— Näin, — virkkoi hän itsekseen, — näin jatkuu elämää, kunnes —
Enempää hän ei sanonut. Hän jäi istumaan sohvalle, nojaten kyynäspäällään polviinsa ja otsaansa käsiinsä, kunnes käytävältä kuului iloisen lapsen nauru sekä Pekan tukevat askeleet; vasta silloin havahtui vakava mies haaveistaan.
Kokonainen auringonsäteiden virta levitti kirkkaan loiston hänen kasvoilleen.
Ensimäisen päivän loppu.
Sen jälkeen kun Antonia oli huolellisesti kiertänyt pienokaisen ympärille vaipan ja seurannut katseellaan Pekan kulkua alas rappusia, hän meni omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja vaipui polvilleen. Hän ei koskaan ollut tuntenut niin suurta tarvetta rukoilla kuin nyt, sillä ellei rukous antaisi hänelle sitä apua, jota hän nyt tiesi tarvitsevansa, niin mitä hän tekisi saadakseen voimaa jatkamaan uutta elämää?
Wolrat oli siis vihdoinkin palannut — mutta varmaankaan hän ei enää koskaan, koskaan ole hänelle sama kuin ennen.
Antonian katse viipyi ovella, joka johti makuuhuoneesta saliin, Kutsuisikohan Wolrat hänet nyt kuten illalla ennen lähtöään pianonsoinnutuksilla selvittelylle, joka päättyisi täydelliseen sovitukseen? Oi ei, varmaan ei. Hänellä oli silloin viimeisen kerran ollut elämänsä käsissään. Sysätessään pois Wolratin, joka niin jalosti oli vedonnut hänen parhaimpiin tunteisiinsa, joita vielä olisi pitänyt olla hänen sydämessään, oli tämä valmis antamaan anteeksi, vaan ei koskaan, koskaan unohtamaan. Kuitenkaan ei Wolrat jättänyt häntä heti. Hänhän vartosi kokonaista kaksi kuukautta, jolloin olisi sanalla voinut estää hänen matkansa… mutta se sana jäi lausumatta — hänen kova, kova sydämensä ei edes ajatellut lausua sitä.
— Ja nyt, — kuiskasi hän tukahtuneesti nyyhkien, — hän ei enää odota eikä toivo minun sitä sanaa lausuvan. Saattoi heti huomata että, miten ystävällisesti ja avoimesti hän käyttäytyikin, hän heti ensi hetkestä alkain muodosti välimme vain rauhallisiksi ja hyviksi, kuten arkipäiväinen, kunniallinen avioliitto edellyttää. — No niin, — lisäsi hän varmemmalla äänellä, — jos sen täytyy olla niin, jos hän on kokonaan lakannut minua rakastamasta muuna kuin lapsensa äitinä, niin on sekin enemmän kuin ansaitsen, enkä minä tule koskaan millään hellämielisellä surulla koettamaan vaikuttaa häneen. Yhtä varmaa on kuitenkin, että minun täytyy pian, ehkä jo tänään päivällisen jälkeen, tai viimeistään illalla puhua hänelle muutamia omastatunnostani lähteviä sanoja. Mutta hänen ei tarvitse käsittää niitä siten, että minun sydämeni joka sykäyksellään pyrkii häntä kohti, sillä en tahdo sitä tyrkyttää, koska sillä ei enää ole arvoa…
Sillä aikaa kun tämä tapahtui Antonian huoneessa ja hän viimein vuodatetuista kyyneleistä ja hartaasta rukoilemisesta keventyneenä tunsi kykenevänsä viisaasti ja arvokkaasti ottamaan vastaan itselleen luomaansa kohtaloa, esitettiin kapteenin puolella iloisempi kohtaus.
Asetettuaan pojan viereensä lattialle hän oli aukaissut yhden matkalaukuistaan sekä alkanut Pekan avulla purkaa sen sisältöä, ja heti kun sieltä oli tullut näkysälle joku sellainen välkkyvä leikkikapine, mikä on omiaan tuottamaan lapselle rajua iloa, osoitti herra Hanefelt nuorempi niin myrskyisää ihastusta, että hän alkoi omin tuumin avustaa kaikkien niiden tavarain esillevetämistä, joihin hän vaan saattoi pienillä käsillään tarttua.
— Rakas Pekka, — virkkoi kapteeni, — luulenpa ettet sinä välitä mistään näistä kapineista, sillä sinähän olet jo suuri mies. Mutta sano, mistä sinä pidät, niin voit olla varma siitä, että minä ostan sen sinulle!
— Koska kapteeni kerran kysyy, — vastasi Pekka ujostelematta, — niin saatanhan sanoa, että pidän kolmesta esineestä — sillä kun jossain sadussa annetaan jonkun toivoa, niin saa hän aina esittää kolme toivomusta.
— Aivan niin. Annahan siis kuulua ensimäinen toivomuksesi!
— Katsokaas, kapteeni, koska minusta kerran aikaa myöten tulee pehtoori ja väen täytyy silloin noudattaa minun käskyjäni, niin arvelen, että olisi sekä tarpeellista että hauskaa saada nyt jo tottua käskijän toimeen. Jos minulla nyt olisi oma koira, opettaisin minä sen sävyisästi tottelemaan minua — ei niin, että tahtoisin harjoittaa sitä niinkuin eversti harjoitti koiriaan, mutta minä haluaisin, että koira ymmärtäisi minua ja pitäisi minusta.
— Hae sellainen koira, josta pidät, suuri ja uljas, niin minä maksan sen ja ostan sille hopeisen kaulanauhan, johon on kaiverrettu sinun nimesi.
Pekan silmät säteilivät tyytyväisyydestä. Hän loi kapteeniin kauniin katseen.
— Sepä on jotain, mistä voi iloita! huudahti poika —-Minä tiedänkin jo, mistä saan sellaisen koiran, mutta sen nykyinen omistaja osaa kyllä määrätä siitä kelpo hinnan, joten minä pelkään ilmaista toista toivomustani. Kas, minä haluaisin myös oikean kellon, sellaisen, jota vedetään avaimella, sillä pehtoori tuskin tulee toimeen ilman kelloa.
— Sinä olet aivan oikeassa, ja kellon saat joululahjaksi. Entä mikä on kolmas toivomuksesi?
— Pelkäänpä, että kapteeni nauraa sille, mutta koska minusta nyt pitäisi tulla herra, olisi mainiota, jos pojat koulussa huomaisivat välillämme olevan eron, ja minun mielestäni ei mikään ole hienompaa kuin riisua jalastaan kalossit ja panna ne taas jalkaansa; eikä rouva Brandtinkaan silloin tarvitsisi alinomaa valittaa, että minun saappaistani jää jälkiä lattialle.
Tietysti päätettiin, että Pekka saisi itselleen uudeksivuodeksi kalossit, minkä jälkeen kapteeni, jota huvitti pojan luonteenlaatu, kysyi, eikö hän kadehtinut kasvattiveljeään sentähden, että tästä oli tullut Melldalin omistaja, kun sitävastoin hänestä, Pekasta, luvattiin tehdä vain pehtoori.
— Jumala varjelkoon minua sellaisesta epäkiitollisuudesta everstiä kohtaan. Ei, sanonpa kapteenille, etten ole koskaan kadehtinut Karlia. Hänestä kai tulee upseeri tai jotain muuta hienoa, josta on seurauksena, ettei hän paljoa oleskele maalla, vaan saan minä sillä aikaa esiintyä täällä herrana, ja siitä ei olisi tullut mitään, ellei Karlille olisi annettu Melldalia; mutta kylläpä hän sitten saakin minusta luotettavan miehen; minä katson hänen parastaan paremmin kuin hän itse.
— Kiitos vastauksestasi, poikani! Se on sinulle kunniaksi, ja saat olla varma, ettei se rakkaus, mitä olet osoittanut tätä pientä veitikkaa kohtaan — joka nyt näyttää särkeneen ensimäiset lelunsa — jätä sinua huolenpidotta minun puoleltani.
Vaunujen jyminä keskeytti nyt keskustelun.
Herra Brandt nimittäin saapui kotiin. Ja koska tämä nyt kapteenin mielestä tuli parhaaseen aikaan pelastamaan hänet kahdenkeskisestä päivällisestä vaimonsa kanssa, lähetti hän heti Pekan sanomaan hänen armolleen, että "pikku herraa" huvitti suuresti vierailu, sekä kysymään, oliko hänen armollaan mitään sitä vastaan, että herra ja rouva Brandt kutsuttaisiin päivälliselle. Jos hänen armonsa olisi siihen suostuvainen, piti Pekan rientää viemään kutsu perille.
Niin pian kun kapteeni oli jäänyt kahden pienen poikansa kanssa, nosti hän hänet käsivarrelleen, voidakseen oikein katsella kaikilta puolin ja kaikissa valoissa saamaansa aarretta; ja hän piti näytteenä lapsen tulevasta sielunkyvystä, että tämä osoittamatta vähääkään tyytymättömyyttä antoi irroittaa itsensä hauskasta leikistä sarvikarjan kanssa, huvittaakseen itseään ainoastaan isän pitkällä parralla. Tuntien ylpeyttä, onnea ja tuskaa hän näki tämän Antonian pienoiskuvan viattomasti hymyilevän hänelle, ja hetkeksi unohti hän kaiken muun, ollen vain onnellinen siinä tietoisuudessaan, että hänellä on lapsi, jota hän voi rakastaa ja sen eteen elää.
Antonia ei päinvastoin ollut lainkaan onnellinen kuullessaan Pekan sanoman. Hän käsitti, että Wolrat tahallaan vältti kahdenkeskistä seurustelua. Mutta olihan hän juuri äsken päättänyt osoittaa rohkeutta ja malttia. Vastaus oli siis hänen miehensä toivomuksen mukainen.
Antonian tarjoama päivällinen oli valikoidun hieno ja hän oli tarkkaan muistanut kapteenin entiset mieliruoat, minkä seikan viimemainittu hymyillen huomasi. Kun vielä tuli lisäksi erinomainen viini, jäte nuoren Wolratin ristiäisistä, emännän kevyt, miellyttävä käyttäytyminen sekä se vilkkaus, jonka aikaansai rouva Brandtin teeskentelemätön puheliaisuus, on helposti ymmärrettävää, ettei päivällistä häirinnyt minkäänlainen jäykkyys; ja se pieni seura, joka otti osaa jälkiruoan syömiseen, nimittäin nuori herra Brandt, herra Pekka ja talon toinen isäntä, lisäsi suuresti tämän perhejuhlan kodikkuutta.
Ei saattanut muuta kuin uskoa luontoa ja todellisuutta, kun Antonia päivällisen jälkeen näki miehensä iloisesti leikkivän lasten kera ja hämmästelevän rouva Brandtin kanssa, joka oli onnellisesti voittanut ensi kunnioituksensa ja näytti nyt hieman pahastuneelta kapteenin nauraessa hänen poikansa kömpelöille liikkeille ja rohjetessa taputtaa käsiään, kun pienokainen aina pari kolme askelta astuttuaan sortui lattialle perin erilaisiin, mutta somiin asentoihin.
Nuoremman väen poistuttua toivoi Antonia herrasväki Brandtinkin lähtevän, mutta kapteeni oli juuri silloin innostunut kertomaan Krimin sodasta, sen loistokohdista ja kurjuudesta, ja niin seurasi voimakkaasti ja värikkäästi kuvattu tapaus toistaan, kunnes sekä tee että illallinen oli tuotu sisään ja nautittu, minkä jälkeen herra Brandt Antonian suureksi epätoivoksi, mutia kuten näytti, kapteenin kiistämättömäksi mielihyväksi sanoi, miten "säälittävä" hänen armonsa oli ollut miehensä poissaollessa. Viimein kuitenkin kapteeni keskeytti keskustelun, luoden puoliksi läpitunkevan, puoliksi peitetyn katseen punastuvaan, tuskittlevaan vaimoonsa, joten herra Brandt ei saanut pitkittää hyväntahtoista vaivannäköään selvittää kaikkea, mikä oli ollut hämärää.
— Huomenna, parahin herra Brandt, — virkkoi hän, — teemme selvän asioista — tulkaa ennen aamiaista! — Ja yhtä nopeasti kuin aurinko oli ympäröinyt vieraat sädekehällään, yhtä pian valaisi kapteenin olentoa kalpea kylmä kuu: hauska seuramies muuttui ylvääksi, suletuksi, jäykäksi herraksi, joka ei enää jaksanut pitää kasvoillaan miellyttävää naamiota.
Aiheutuiko se siitä, että herra Brandt oli ajattelemattomasti koskettanut vaarallista asiaa?
Hetimiten lausuttiin jäähyväiset, ja rouva Brandt katsoi täytyvänsä hyljätä aikomuksensa kutsua kapteeni ja hänen armonsa luokseen päivälliselle. Kun hän nyt katsoi isäntään, ei hän käsittänyt, kuinka hän oli uskaltanut olla niin tuttavallinen.
* * * * *
— He ovat hyviä ja kelpo ihmisiä, — sanoi kapteeni kahden rouvansa kanssa, — mutta tiedätkö, rakas Antonia, minun oli lopussa tavattoman vaikea pysyä hereillä — yöllisen matkan jälkeen on myöskin uni tarpeellinen. Annathan siis anteeksi, jos nyt heti toivotankin sinulle hyvää yötä!
— Voi Wolrat, älä mene suomatta minulle pientä hetkistä! En tahdo pidättää sinua kauan enkä vaadi sinulta mitään vastausta. Pyydän sinua ainoastaan vähän aikaa kuuntelemaan minua, ennenkuin rupeat levolle kodissasi ensimäisenä yönä paluusi jälkeen.
Kapteeni näytti tavattoman haluttomalta, mutta istuutui kuitenkin. Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut vaimonsa pyyntöä noudattavan puolison, vaan sivistyneen miehen, joka ei, olematta epäkohtelias, pääse vapautumaan naisesta, joka haluaa saada osakseen hänen huomiotaan.
— Et ole maininnut mitään äidistä, — aloitti Antonia jälleen, — mutta tiedän, ettei siihen ole syynä se, että olisit hänet unohtanut.
— Ei, — vastasi Wolrat, — en voi koskaan unohtaa tuota erinomaista naista, mutta suothan minun ensin hieman tottua tähän niin kutsuttuun kotiin, ennenkuin kosketamme hänen muistoaan, jota tulen aina rakastamaan.
— En aio tunkeutua mihinkään yksityiskohtiin, — virkkoi Antonia täydellisesti salaten, kuinka loukkaantunut hän oli. — Minun täytyy ainoastaan sanoa, että äiti kaikkein viimeiseksi lausui sen vakaumuksen, että siiloin kun minä saan rohkeutta tunnustaa sinulle, kuten nyt teen, että olen syvästi katunut sitä arvotonta menettelyä, jota osoitin saadessani eräänä iltana osakseni sinun luottamuksesi sekä jatkoin sitä loukkaamalla sinua vaatimuksella, jota vasta pitkän aikaa jälkeenpäin arvostelin oikealta näkökannalta, niin sinä (niin äiti luuli) antaisit minulle anteeksi ja soisit lapsesi äidille jälleen sijan sydämessäsi. Teetkö sen, Wolrat? Pelkään, että et sitä voi, mutta missään tapauksessa en tahdo kuvaamalla pitkiä kärsimyksiäni ja taistelultani koettaa vaikuttaa sinuun, jolle olen valmistanut niin katkeran elämän.
— Kiitän sinua, Antonia, — vastasi Wolrat, hilliten ääntään niin, että olisi pitänyt luulla hänen olevan rauhallisen, — minä kiitän sinua vakavasti siitä, että olet antanut tämän tärkeän selityksen niin lyhyesti, valmisteluitta ja muuttumatta herkkämieliseksi, joten minun ei tarvinnut olla liian kauan piinapenkillä. Mutta nyt ei tunnustuksesi merkitse mitään. Vuosikausia on sen ja nykyisen ajan välillä, ja vähemmän tarvitaan asioiden arvostelemiseen uusilta näkökannoilta. Olen jo tullut ymmärtämään, että käsityskykysi on nyt viisaampi sekä että olet kohonnut suurempaan naiselliseen tuntemukseen, ja minä luulen niiden kantaneen hyvän hedelmän, jonka hyödyttävää vaikutusta suhteeseemme en epäile. Mutta nyt minä pyydän, jos rauhani on sinulle rakas, että annamme menneisyyden olla levossa, sillä — kuten jo kirjeessäni mainitsin — muisto on meidän vihollisemme.
— Rakas Wolrat, sinun sanasi osoittavat, että olet päättänyt olla koskaan unohtamatta. Olkoon sitten niin — en ole oikeutettu sen johdosta valittamaan, vaan mukaudun ilman muuta siihen hiljaiseen ohjelmaan, jonka sinä olet meidän elämällemme viitoittanut. Tahdon ainoastaan lisätä, että ellei eversti olisi ottanut pikku Karlia, niin minä olisin sen tehnyt, enkä milloinkaan, milloinkaan olisi kysynyt hänen nimeään, jonka minä kerran niin röyhkeästi tahdoin tietää.
Nämä sanat lausuttuaan kohtasi Antoniaa aivan odottamaton yllätys: hänen miehensä nimittäin purskahti nauruun, josta saattoi eroittaa kuolettavan ivan kirpeän sävyn.
— Kautta sielu-parkani, — huudahti Wolrat, — tämä on jo liikaa; tiesin, että sinussa ennen oli vallitsevana jäykkä, vaativa, hillitön henki, mutta että olet vaihtanut tämän luonteenominaisuuden teeskentelyyn, joka on kaikista vioista tuomittavin, sitä en ole tiennyt koskaan ennenkuin nyt.
— Wolrat, mitä Jumalan nimessä tämä merkitsee — luuletko, että minä voisin teeskennellä sinulle?
— Luulen, että myönnytykseesi olla enempää tiedustelematta sitä nimeä, joka herätti sinussa rajun mustasukkaisuuden, on jokin oivallinen syy. Sinä olet kuitenkin alentunut turhaan, ja minä sanon ainoastaan että jos sinä vielä kerran tekeydyt tietämättömäksi, niin minä lähden Hagestadista toisen kerran, ja siiloin en kunnioita luonnettasi yhtä paljon kuin vielä tunti sitten.
Lausuttuaan nämä sanat, jotka selvästi kuohuva viha purki hänen huuliltaan, hän tarttui kynttilänjalkaan ja lähti ovelle päin, toivottamatta edes hyvää yötä.
Antonia ei häntä estänyt. Hän ei tuntenut vähääkään suuttumusta, sillä hän huomasi tuottaneensa Wolratille kärsimystä, jota hän puolestaan ei lainkaan käsittänyt.
Ehdittyään oven luo kapteeni kuitenkin pysähtyi ja hetken mietittyään kääntyi äkkiä takaisin, luoden vaimoonsa katseen, joka, mitä kauemmin se hänessä viipyi, muuttui aina synkemmäksi, Wolratin kuitenkaan havaitsematta, että se olisi aiheuttanut Antoniassa pienintäkään samassa suhteessa syntyvää epävarmuutta tai hämmennystä.
— En tietenkään saata ensimäisenä iltana poistua luotasi toivottamatta sinulle hyvää yötä, — virkkoi hän harmistuneesti.
— Se osoittaa, että vaikka sinun mielesi kuohuukin, saa sinun jalo sydämesi kuitenkin aina lähettää kuiskauksen. — Ja lauhduttava hymy huulillaan meni Antonia luinen luokseen. — Hyvää yötä, rakas Wolrat! — Hän kuroitti huulensa hänen suudeltavakseen, kuten aina rakastettava vaimo herralleen ja miehelleen, solmiessaan rauhaa.
Wolrat vastaanotti suudelman jotenkuten ihmeissään, lähtien sitten huoneesta heti.
Siten päättyi ensimäinen ilta.
Talo saatetaan uuteen järjestykseen.
Kun Antonia seuraavana aamuna loi viimeisen silmäyksen kahvipöytään, sai hän sanan mieheltään, että tämä oli väsynyt matkasta ja halusi kahvin tuotavan hänelle huoneeseen.
Saapuessaan aamiaiselle toi hän mukanaan herra Brandtin, jonka kanssa hän oli työskennellyt asiain järjestämisessä.
Wolratin kasvojen sävy oli kuitenkin tänään hieman valoisampi, ja ääni vivahti sydämelliseltä — se oli tietysti sovinnaista sydämellisyyttä — hänen suudellessaan vaimonsa kättä ja toivottaessaan hyvää huomenta.
Antonia pitäen pienokaista kädestä osoittautui mitä kokeneimmaksi rouvaksi. Hän puheli lempeästi ja miellyttävästi kaikesta, mikä saattoi olla yhteistä, mieluummin kolmannen henkilön läsnäollessa, Antonia oli sitäpaitsi huomaavinaan miehensä katseesta, että tämä pyysi ja varoitti häntä olemaan koskettamatta mitään arkaa asiaa.
— Kuulehan, Antonia rakas, — tämä sanontatapa kuulosti herra Brandtin korvissa kerrassaan mainiolta! juuri kun perheenisä nosti pienokaisen polvelleen nähtävästi saadakseen aamiaiselle parempaa ruokahalua — kuulehan tai voitko arvata, mitä minä sinulta odotan?
— Jos olisin niin onnellinen, ystäväni, että arvaisin sen, niin sinun ei tarvitsisi odottaa.
— Kas, minä kuvailen, että sinä viikon päästä tästä — varmaankin ehdit siksi toimittaa järjestelysi — kutsut päivälliselle kaikki säätyläisiin kuuluvat naapurimme. Mikäli olen ymmärtänyt, et sinä ole tähän saakka ollenkaan esiintynyt Hagestadin valtiattarena, vaan olet elänyt miehesi poissaollessa kuin todellinen nunna. Mutta koska hän nyt on palannut kotiin, niin nähköön meitä ympäröivä pieni maailma, ettei meitä onneksi miellytä erakkoelämä. Suostutko tähän?
— Kernaasti, rakas Wolrat, sillä minustakin asemamme vaatii nyt sellaista, mitä minä pitkän matkasi aikana pidin vaimollesi tarpeettomana, melkeinpä sopimattomana. Poissaolevan miehen puolison tulee elää yksikseen.
— Olet oikeassa, ellei hänen yksinäisyytensä mene liiallisuuteen. Mutta jättäkäämme se, mikä on mennyttä! Minä matkustan kaupunkiin järjestämään erään viinilähetyksen vastaanottoa ja lähettämistä tänne sekä noutamaan muitakin tavaroita, joita ostin Tukholmassa. Ja parin päivän perästä toivon saavani ilon esittää näkymättömissä olleen rouvani muutamissa hienoissa kodeissa. Se on muotoseikka, jonka täytyy tapahtua ennen kutsuja.
— Kuten vaan tahdot, parahin Wolrat… minä olen valmis.
— Mutta älä luulekaan minun pysähtyvän siihen. Herra Brandt tietää, että minun täytyy asioitteni vuoksi matkustaa helmikuussa Tukholmaan, ja silloin varmaan sinä, koska et ollut läsnä Leonoren häissä tulet minulle seuraksi, sillä minä olen aivan väsynyt antamaan välttäviä vastauksia kaikkiin tuttavieni, ystävieni ja tovereitteni kysymyksiin, jotka koskevat sinua. Ihmisten tulee saada nähdä, ettei vaimoni ole mikään sadun hengetär, vaan elävä kaunotar, jonka näyttämisestä aviomies on ylpeä.
— Mutta entä pienokainen? — kysyi Antonia punastuen siitäimartelusta, jota Wolrat suvaitsi häneen nähden oikein tuhlata.— Tiedäthän, että herrasväki Brandt tammikuun lopussa siirtyyMelldaliin… Sitäpaitsi…
— Sitäpaitsi et saa tehdä enää mitään estelyjä, ystäväni! Pojan otamme mukaamme — häntä varmasti huvittaa rajattomasti hevoset ja ajeleminen. Ja saammehan, parahin herra Brandt, lainata Pekkaa?
— Kapteeni voi itse päättää sen asian, sillä Pekka jää Hagestadiin, joka on lähempänä koulua…
Vierailut ja päivälliset seurasivat toisiaan hyvässä järjestyksessä. Kapteenia tervehdittiin ihaillen ja lämpimän vieraanvaraisesti, mutta hänen armonsa suhteen pysyttiin jotenkin vieraina. Seudun mainio herrasväki ei voinut sulattaa, että heidät oli työnnetty takaisin heidän koettaessaan asettua ystävälliseen seurusteluun nuoren rouvan kanssa.
Kun nyt kuitenkin huomattiin kaikessa mitä valikoiduinta huolta, kapteenin vaimoaan kohtaan osoittama kerrassaan hienon ritarillinen käytös sekä Antonian tavattoman herkkä huomaavaisuus häntä kohtaan, muuttui arvostelu paljon lempeämmäksi ja toivottiin — sillä mitäpä ei voitaisi toivoa — että sikäli kuin merkit viittasivat, vihdoinkin päästiin kiinni siitä "pasmalangasta", mikä oli johtanut eroon, joka nyt näytti lakanneen.
Ja jos jo vierailujen aikana suvaittiin tuumia antaa Antoniolle anteeksi hänen suuri syyllisyytensä, pyyhittiin se kokonaan pois muistista päivälliskesteissä, joissa emäntä osoitti niin suurta rakastettavaisuutta, hilpeyttä ja kohteliaisuutta, että oli vaikea tuntea häntä samaksi jäykäksi, ylpeäksi naiseksi, joka oli esiintynyt Brandtin häissä. Mutta niinpä ei Antonia ollut tehnytkään vähän työtä voittaakseen ylpeän "tapansa" ja kylmäkiskoisuuden, joka näytti kuuluvan hänen olentoonsa. Kuta enemmän menestystä hän saavutti vieraiden silmissä, sitä selvemmin hän huomasi tyytyväisyyden ilmeen miehensä kasvoilla.
Hagestadin kutsujen jälkeen seurasi joukko vastakutsuja, jotka olivat vain alkutapauksia kaikelle sille, mitä oli odotettavissa uutenavuotena. Ja kaikkialla teki nuori rouva Hanefelt uusia valloituksia, varsinkin upseerien keskuudessa, joita oli saapunut kokonainen joukko vierailemaan perheisiin. Mutta voi, miten mielellään hän olisi luopunut kaikista näistä, jos hän olisi saanut edes hetkenkään iloita sen vanhan valloituksen toivosta, josta ainoastaan hän oli elämässään välittänyt ja vastaisuudessa välittäisi!
Mutta sen puolesta näytti synkältä. Yhtä runsas kuin kapteeni oli kohteliaisuuksista vieraskäynneillä tai kotona vieraiden läsnäollessa, yhtä säästeliäs hän oli niiden suhteen heidän ollessaan kahden. Niin, silloin hän puhui harvoin, näytti rasittuneelta ja alakuloiselta, mikä melkein läheni raskasmielisyyttä.
Muuan asia oli kuitenkin muuttunut: joka iltapäivä, kun he olivat aterioineet yhdessä, tuli hän niin sanottuun lukuhuoneeseen, joka oli salin vieressä, missä hänellä oli tapana kuukauden alkupuolella istua lueskelemassa sanomalehtiä puoliksi leväten keinutuolissa takkavalkean ääressä. Syy, miksi hän luopui tästä tottumuksestaan, oli siinä, ettei lukuhuone ollut ainoastaan hauska ja miellyttävä työkammio, jossa oli mitä parhaimmassa järjestyksessä kirjoja kaikilla seinillä, kukkia kaikilla akkunoilla, pehmeä matto, mukavia pieniä sohvia, vaan myöskin, että hän oli eräällä viimemainituista pari kertaa vilkaistessaan ovesta sisään nähnyt ryhmän, jota kannatti katsella lähempääkin.
Siellä eräässä kulmassa puolittain lepäsi suloisen ihana nuori äiti, uinuva pienokainen käsivarrellaan. Lapsi saateltiin sillä tavoin iltapäivä-uneen, ja taiteellinen kauneus koko Antonian asennossa, hänen uneksivat silmänsä, purppurankuumat huulensa, jotka olivat painettuina lapsen vaaleita kiharoita vasten, joille varjon tavoin putosivat hänen omat tummat suortuvansa — kaikki nämä yksityiskohdat muodostivat kokonaisuuden, joka pakoitti vastahakoisen aviomiehen muuttamaan sanomalehtineen takkavalkean ääreen lukusaliin, missä myöskin houkutteleva keinutuoli ojensi käsivarsiaan häntä kohti.
Kun tämä tapahtui ensi kerran, oli Antonia todellakin nukahtanut. Mutta epäilemättä oli magneettista voimaa niissä katseissa, jotka olivat vakavasti kiintyneet häneen, sillä hän heräsi tietoisena siitä, että joku oli häntä lähellä, ja ettei tämä joku ollut välinpitämätön hänestä.
Salaperäisen onnen valtaamana Antonia varoi heräämästä, ennenkuin hänen miehensä oli istunut keinutuoliin, koettaen sanomalehti silmien tasalle kohotettuna kääntää pois huomiotaan sohvasta.
Nyt Antonia heräsi ja tekeytyen aivan tietämättömäksi virkkoi:
— Teit oikein, rakas Wolrat, istuutuessasi tänne takkavalkean ääreen — sali on niin suuri, että siellä tulee vilu.
— Se on totta, — myönsi hänen miehensä haukotellen, — varsinkin kun seurana ovat vain omat ajatukset.
— Olen ollut huomaavinani, ystäväiseni, että sinä olet tyytynyt parhaiten juuri siihen seuraan — muuten minä mielelläni…
— Ei mitään anteeksipyyntöjä! Sinun ei tarvitse muuttaa tapojasi. Voin yhtä hyvin välistä lukea sanomalehteäni ja nukahtaatäälläkuin salissa.
Ja tämä "välistä" sattui aina useammin. Antonia lepäsi pienokaisen kanssa sohvalla ja kapteeni keinutuolissa sanomalehden suojassa. Antonia mietti: Hyvä Jumala, enkö koskaan pääse häntä lähemmäs… enkö koskaan saa tietää, millaisesta teeskentelystä hän minua syyttää?
Tällaisen vieraan tuttavallisuuden vallitessa saapui vihdoin joulu. Nyt kai tapahtuisi jokin muutos. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.
Taasen oli herrasväki Brandt kutsuttu päärakennukseen, ja joulu kului pienimmättäkään vivahduksetta siihen lämpimään ja hyvään sävyyn, minkä tämä juhla tuo mukanansa jäykkäänkin perhepiiriin. Oli joulukuusi, lapset leikkivät, annettiin joululahjoja ja tarjottiin mainiota juhlapuuroa — siinä kaikki.
Muuan onni oli Antonian mielestä kuitenkin hyvin suuri, nimittäin että herrasväki Brandt toisena joulupäivänä matkusti Sofie-rouvan vanhempien luokse jäädäkseen sinne kahdenteenkymmenenteen päivään saakka. Kunpa nyt vaan ei saapuisi mitään kutsuja! Mutta kuten ja kuului, ei niistä kuitenkaan tulisi olemaan puutetta. Ja niin väsynyt oli Antonia sellaiseen touhuun, niin ruumiin kuin sielun verhojen alituiseen muuttamiseen — sillä viimemainittu ei saanut koskaan pukeutua mustiin, mikä sille olisi kuulunut parhaiten — että kun heitä kutsuttiin uudenvuodenpäiväksi erääseen uuteen tuttavaperheeseen kaupungissa, selitti hän miehelleen täytyvänsä jäädä kotiin, koska "pienokaisen hammas oli kipeä".
— Jos se on välttämätöntä, — vastasi kapteeni, kun tästä asiasta uudenvuoden aamuna keskusteltiin, — niin… niin .. — Hän näytti mietiskelevän, eikä Antonia auttanut häntä millään kysymyksellä.
— Täytyykö sinun ehdottomasti jäädä kotiin, rakas Antonia? Ovathan täällä hoitajatar ja Pekka…?
— Minun on mahdoton lähteä tänään minnekään… olen jo laittanut valmiiksi pienen kuusen, jolla on tarkoitus huvittaa pikku Woll-Wolliani illalla. — Antoniaa oli mahdoton taivuttaa lähtemään.
— No niin, silloin minäkin lähetän omasta puolestani peruutuksen.
— Älä millään muotoa — sinulle tulee täällä varmaan tavattoman ikävää.
— Niinpä tietysti, koska minun pieni lohduttajani ei itse voi ottaa vastaan lohdutusta keneltäkään, paitsi ehkä sinulta. Mutta vuoden ensimäisenä päivänä kuuluu perhetapoihin, että kärsitään ikävää —yhdessä.
Pikku Wolrat oli koko aamupäivän tavattoman kärtyisä. Antonia sai tuskin aikaa olla sisällä niin kauan kun hänen miehensä luki saarnan hänelle, Pekalle ja kotonaolevalle palvelusväelle. Kapteeni oli tänä päivänä hyvin kärsivällinen ja kotoisella tuulella; hän ei näyttänyt läheskään niin jäykältä ja hienolta kuin tavallisesti, ja hän kävi kolme kertaa lastenkamarissa ottamassa pienokaisen lopen väsyneeltä äidiltä. Mutta hän huomasi pian, ettei poika välittänyt hänen tunteistaan, vaan aina kun tuskat lisääntyivät piti enemmän Pekan hauskoista ilveistä, mikä seikka aiheutti sen, että kapteenin käynnit lyhenivät. Onneksi lapsi tyyntyi aterian lähestyessä, jotta Antonia sai aikaa pukeutua huolellisesti päivällistä varten.
Antonialle oli hyvä, että hän muisti miehensä tavattoman heikkouden aistikkaita naisten pukimia kohtaan ja kun Wolrat sitten astui sisään saliin mustassa juhlapuvussa ja rinnastaan niin valkoisena ja hienona kuin lähdössä suurille juhlapäivällisille, oli Antonia oikein jyvillään esiintyessään yhtä sirona uudessa safiirinsinisessä hameessaan, joka somin poimuin kietoutui hänen uhkean, nuortean vartalonsa ympäri. Mutta molemmat hymyilivät hieman hämillään toisilleen, kun he yksinään kaikessa komeudessaan olivat vieraina pöydässä.
Tähän saakka olivat pieni Woll-Woll ja hänen opettajansa Pekka olleet aina mukana aterialla, mutta nyt, sen jälkeen kun kapteeni ritarillisesti oli johtanut naisensa pöytään, alkoivat he syödä kahden syvän hiljaisuuden vallitessa; lukuunottamatta muutamia välttämättömiä lauselmia jatkui ateriaa samalla lailla aina siihen saakka, kunnes he pääsivät jälkiruokaan.
— Sinä ainoastaan maistelet viiniä, — virkkoi Wolrat kiintyneenä katselemaan vaimonsa punastuvia poskia, ja tämä puna johtui siitä, että tämä luuli huomaavansa hänen katseessaan jotain, mikä muistutti suloisesta menneisyydestä.
— Jos saan itse esittää maljan, — vastasi Antonia hymyillen, — niin juon lasini pohjaan.
— Minulla ei ole mitään sitä vastaan… Sen jälkeen tulee minun vuoroni.
— No niin, rakas Wolrat, siinä tapauksessa me juomme sen vihollisen luodin maljan, joka on otettu pois sinun olkapäästäsi. Jos se olisi sattunut vähän alemmas, olisi se osunut sydämeesi ja samalla minunkin sydämeeni, sillä kuinka olisin voinut enää sitten elää… Kilistäkäämme siis sille järkevälle luodille, joka osoitti voivansa totella korkeampaa käskyä kuin ihmisten antamaa.
Hänen ojentaessaan kätensä pöydän yli putosi helmi hänen silmästään lasiin, jonka hän syvästi liikutettuna tyhjensi pohjaan.
— Kiitos, Antonia! Se oli ylevän vaimon esittämä malja, ja kuten olet lausunut toivovasi, me kiinnitämme sen luodin johonkin… Mutta nyt on minun vuoroni, ja minun esittämäni malja täytyy meidän myöskin juoda pohjaan. — Wolrat täytti molempien pikarit kukkuralleen. — Minä — tavoitteli hän — minä juon ensi uudenvuoden maljan, sillä kun se saapuu, olemme me silmä silmää vasten kuluttaneet kaksitoista kuukautta aikaa, tuota vaativaa valtiasta, sekä oppineet käsittämään, onko se meidän vihollisemme vai ystävämmekö… Suostutko ehdottamaani maljaan?
Ilosta väristen — sillä tämähän merkitsi, että asiat alkoivat muuttaa — kiiruhti Antonia tyhjentämään lasinsa, noustakseen samalla pöydästä tapansa mukaan nukuttamaan pienokaista ennen kahvin juontia.
— Anna takkavalkean leimuta kirkkaana, — virkkoi kapteeni. — Minä tulen perässä heti kun olen vaihtanut ylleni mukavamman nutun nauttimaan pienen päivällislevon keinutuolissa, sillä siinä on korkeampi selkänoja kuin salissa olevassa.
Mutta kapteeni ei tullutkaan pian, joku alustalaisista oli herra Brandtin poissaollessa kääntynyt asiassaan itse isännän puoleen, ja valkea lukuhuoneen takassa leimusi enää heikosti ja olisi luonut kammioon liian huonon valaistuksen, ellei sillä aikaa olisi lamppua tuotu sisään.
Yöllisestä valvomisesta väsyneenä teki Antonia kaikkensa pysyäkseen hereillä, mutta kuten silloinkin, jolloin Wolrat oli ensi kerran hänen levätessään käynyt tässä huoneessa, niin tapahtui nytkin, että hänen tahtonsa antoi myöten ja seurasi hänen väsähtäneitä aistejaan unien maailmaan. Ja se uni, joka nyt valtasi hänet piiriinsä, oli niin suloinen, ettei hän tahtonut herätä. Miellyttävässä horrostilassa ollessaan hänestä tuntui kuin hänen miehensä olisi astunut sisään, hiipinyt varpaillaan sohvan viereen, kuunnellut tarkkaan, kumartunut sen jälkeen painamaan hänen suortuvilleen suudelman, jossa oli sellainen entisajan intohimon hehku, että Antonia tunsi sen käyvän läpi koko olentonsa. Voi, miten erilainen tämä suudelma olikaan verrattuna siihen, jolla Wolrat kotiin palatessaan oli häntä tervehtinyt, ja kuinka erilaisia kaikki ne, jotka hän oli saanut miehensä lähtiessä pienille matkoilleen ja niiltä palatessa! Antonia heräsi huoahtaen ja valittaen sitä, että oli tuntenut onnea ainoastaan unessa.
Aukaistessaan silmänsä hän havaitsi pienokaisen lepäävän käsivarrellaan aivan rauhallisesti ja ymmärtäväisesti ja katsellen häntä suurilla, täysin kehittyneillä silmillään. Poikanen oli jo terve, ja koska Antonia huomasi, että hänen miehensä oli tullut sisään ja istuutunut keinutuoliin, aikoi hän viedä pojan pois, ettei tämä häiritsisi isää. Mutta kun keinutuoli oli lähellä takkaa, ei hän voinut vastustaa kiusausta pysähtyä sen viereen ja ristien lapsen kädet kuiskata:
— Pikku Woll-Woll, auta minua rukoilemaan Jumalaa, että Hän saattaisi isän uskomaan minua!
— Isä, isä! — huusi poika, kurkoittaen pienet kätensä korkeavartaloista miestä kohti, joka täysin heränneenä istui keinutuolissa liikkumattomana, pää nojautuneena kättä vasten. Kuiskaus ja lapsen huudahdus eivät olleet jääneet häneltä kuulematta. Hän katsahti ylös, ja hänen ottaessaan pojan polvelleen näki Antonia vilauksen hänen kasvoistaan. Niissä kuvastui liikutus, ja suurissa mustissa silmissä oli surun ilme, mikä vaikutti Antoniaan valtavasti.
— Ehkä otat tämän rakkaan pienokaisen hetkeksi, — virkkoi W, ja hänen äänessään ei ollut tavallista syvää sävyä. — Tule sitten takaisin, mutta käske, että kahvia ja kuusta viivytellään vielä puolisen tuntia.
Antonia riensi täyttämään määräystä ja jättämään pojan Pekan huostaan. Sen jälkeen hän palasi, istuutuen aivan lähelle miestään. Hän ei koettanut pienimmälläkään tavalla herättää Wolratin huomiota, joka näytti keskittyvän vallan sisäänpäin.
Viimein tämä loi nuoreen vaimoonsa lempeän katseen.
— Mitä Jumalan pitäisi saattaa minut uskomaan? — kysyi hän.
— En rohkene sitä sanoa… en tiedä, voisinko kestää nähdä sinua nyt samanlaisena kuin ensimäisenä iltana. Jumala on armollinen, mutta sitä et ollut silloin sinä, rakas Wolrat!
— Muistan, etten valitettavasti voinut hallita mielenliikutustani. Mutta olin hillinnyt itseäni niin koko päivän, etten jaksanut enää enempää, kun sinä niin kovasti koettelit minua.
— Mutta juuri sitä minä en käsitä… Ja se, jota minä rukoilin Jumalan saattamaan sinut uskomaan, oli, että minä en voi teeskennellä sinulle, sai, rakas Wolrat, minä vannon, että en teeskennellyt vakuuttaessani sinulle, etten koskaan kysyisi pikku Karlin äidin nimeä… Olenko minä nyt sama ylpeä ja mustasukkainen nainen kuin ennenkin? Eivätkö katumus ja kärsimys ole minua puhdistaneet?
— Kuunnellessani sinua nyt en voi uskoa muuta kuin että sinun huulesi erehtymättömästi puhuvat totta… Ja nyt kun olen tyyni, tuntuu minusta, ettei sinun olentosi ole sen naisen, joka kohoutuakseen ja voittaakseen hylkäämänsä sielun alentuu arvottomaan narripeliin… Mutta toisaalta on totta, että järkeni kieltää minua uskomasta mahdotonta. Etkö sinä terävänäköisyydelläsi jo kaksi vuotta sitten käsittänyt, kuka on lapsen äiti? Ja kuitenkin sinä annoit nämä vuodet kulua koskaan avoimesti kirjoittamatta minulle niistä uusista vaikutelmista, joiden olisi pitänyt olla seurauksena siitä mitä kuulit ja näit…
Kapteenin ei ollut vaikea huomata vaimonsa avomielisistä, ylpeistä kasvoista kuvastuvaa rajatonta hämmästystä.
— Wolrat, — huudahti hän kiihkeän voimakkaasti, — äitini muiston nimessä vannon, etten tiedä mitään siitä, mitä sinä näyt edellyttävän minun tietävän! Olen elänyt aivan erilläni, ja kuka sitäpaitsi olisi uskaltanut puhua minulle siitä?
— Sanohan — etkö sittemmin päässyt selville, kuka oli se henkilö, jonka näit tulevan Jokitorpasta? Muistat kai minulle lähettämäsi hullun kirjeen, jonka minä sanaakaan sanomatta palautin. Siihen aikaan minä melkein vihasin sinua… Mutta enhän annakaan sinulle aikaa vastata.
— Voi, muistan varsin hyvin sen kirjeen, jonka kirjoitinmustasukkaisuuden raivossa. Ja kun sain tietää, että ratsumestariHolst oli se mies, jonka olin luullut sinuksi, arvelin hänen käyneenJokitorpassa sinun pyynnöstäsi.
— Etkö arvellut mitään enempää?…
— En, olin niin väsynyt, etten jaksanut ajatella niitä muutamia merkillisiä sanoja, jotka hän minulle lausui.
— Ja kun eversti otti pojan Melldaliin, etkö silloinkaan ajatellut mitään?
— En muuta kuin että sisaresi, joka oli saavuttanut sinun luottamuksesi, minkä vuoksi poika lähetettiin tänne, jalomielisesti otti suorittaakseen sen tehtävän, jota sinä olisit voinut odottaa vaimoltasi.
— Se kuulostaa uskomattomalta, ja kuitenkin näen katseestasi, että puhut totta… Mutta kun eversti muutti testamenttinsa, kun hän teki kasvattipoikansa Melldalin ainoaksi perilliseksi sekä määräsi lesken menemään naimisiin sen miehen kanssa, jonka kihlattu tämä oli ollut kauan, ennenkuin äidin ankaruus särki solmitun liiton, eikö sinulle sittenkään selvinnyt mitään?
— Hyvä Jumala, kuinka sokea, kuinka umpisokea olen ollut! — huudahti Antonia, joutuen kiihkeän liikutuksen valtaan. — Oi Wolrat, sinun täytyy, sinun täytyy käsittää, miten huimaavan korkealla minun hämärät ajatukseni ovat olleet tästä mahdollisuudesta, joka nyt salaman tavoin iski tajuntaani! Leonore ei koskaan ollut tuttavallinen minulle: hän eli saavuttamattomassa sädekehässä. Mutta vastaa, oi vastaa, että sinä uskot minua!
— Odota, odota hetkinen!… Kun ratsumestari oli täällä — minun täytyy sanoa sinulle, että hän jumaloi sinua kuin pyhimystä, sillä hän luulee sinun hienotunteisuudesta käyttäytyneen välttelevästi — eikö sinua silloin liikuttanut hänen avomielisyytensä, joka, sen olen kuullut häneltä itseltään, oli sellaista laatua, että sinun oli melkein mahdoton jäädä epätietoisuuteen?
— Kyllä, Wolrat, minua liikutti se, että hän jalomielisesti tahtoi ottaa osaa minun onnettomuuteeni, mutta minä en käsittänyt mitään ja vakuutin hänelle, että sinun ja minun eristäytyminen toisistamme on aiheutunut siitä, että minä olen loukannut sinua. Ja enkö ollut oikeassa? Se haava vuotaa verta ehkä vielä… Minä, sinun vaimosi, joka rakastin sinua eniten maan päällä, annoin sinun valita joko eron tai sellaisen teon, että pettäisit sen naisen, jota luulin sinun rakastaneen… Kun nyt muistelen sitä hetkeä, tunnen niin syvää häpeätä, että tuskin enää rohkenen…
Antonia ei saanut puhua loppuun. Ennenkuin hän oli ehtinyt aavistaakaan sovituksen mahdollisuutta, oli Wolrat kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen, ja hänen uskollinen miehensydämensä sykki vaimon sydäntä vasten. Taivaan ihanuus aukeni, ja mitä pitemmälle nämä pyhiinvaeltajat olivat kulkeneet eri teitä, sitä lujemmin yhdistyivät he nyt yhteisellä tiellä, joka johtaisi heidät heidän suuren matkansa maaliin.
— Antonia, rakas vaimoni, tämä kuukausi täällä sinun läheisyydessäsi, mutta kuitenkin niin kaukana sinusta, on ollut kauhea; ja pitkän aikaa ennenkuin minä tänä siunattuna uudenvuodenpäivänä luin ääneen saarnan, olin pitänyt saarnan itselleni kovuuteni, ylpeyteni ja sovittamattoman suvaitsemattomuuteni johdosta. Mutta kuinka rakastettavasti ja sovittavasti sinä minua aina kohtelitkin, kadottamatta kuitenkaan naisellista arvokkuuttasi, en minä voinut unohtaa, että sinä, jonka luulin arvanneen asian laidan kokonaisuudessaan, annoit minun odottaa tunnustustasi sellaisen iankaikkisuuden ajan, suostuen liian myöhään anteeksiantoon, mikä minun mielestäni oli teeskentelyä. Vasta tätä aamua vastaisena yönä selveni totuus minulle… Jos sinä puolestasi voit suoda minulle anteeksi, niin on sinulla lohdutuksena se, että olen koko ajan uskollisesti rakastanut sinua; ja siitä olisit saanut varman vakuuden, ellen olisi hävittänyt sitä kirjettä, jonka jätin herra Brandtille annettavaksi sinulle siinä tapauksessa, jos olisin kaatunut Krimillä. Oletko tyytyväinen minun tunnustukseeni?
— Oi Wolrat, ei ole rajoja sillä autuudella, joka on vallannut minut voittaessani jälleen sinut takaisin! Ja ole varma siitä, että nämä kaksi vuotta ovat! tehneet minut arvokkaammaksi elämään Jumalan ihanassa maailmassa täyttämässä velvollisuuteni! Minä korvaan kaikki sinulle tuottamani kärsimykset.
— Tiedän sen… ne on jo korvattu. Eikä minulla ole syytä katua näitä vuosia, jotka olen uhrannut kunniata tuottaneeseen toimintaan; minä voin nyt hyvällä syyllä asettautua lepoon ja ruveta mahdikkaaksi maanviljelijäksi. Meidän onnemme kasvaa rajattomiin, ja minä kiitän Jumalaa, ettet paljastanut mitään rakkaalle langollemme. Armaani, tietoisuus siitä, ettei kukaan aavista eromme syytä, paitsi me itse, tuottaa pyhää iloa. Varmaan se on herättänyt arveluja, mutta silti se pysyy aina — salassa maailmalta.
— Niin, kaikeksi onneksi… Mutta kas tuollahan jo tuodaan kahvia ja uudenvuodenkuusta ja…
— Pikkuherraa! — huudahti kapteeni ja hypähti paikaltaan iloisena kuin uusi ihminen, vastaanottaen Hagestadin perillisen pehtoori Pekan käsivarsilta.