Sanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi, kun toivo ja pelko sydämessä taistelivat.
"Vai niin." Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen:"Mitä teillä nyt olisi sanottavaa?" Insinöri katseli ystävällisestiSannaa, nojasi toista kyynärpäätään pöydänreunaan ja hiveli käsiään.
Sanna notkisti polviaan, kun insinörille puhumaan rupesi.
"Se minun mieheni … kun sen niin huonosti kävi."
"Ahaa, te olette tuon miehen vaimo, joka joutui santajunan alle. Se oli ikävä tapaus, hyvin ikävä. Mutta mitä teillä oli aikomus tästä minulle puhua?"
Insinörin hyväntahtoisuus rohkaisi pelkäävää vaimoa niin paljon, että hän osasi ruveta selvittämään.
"Niin … minä tulin puhumaan herra Insinörille, kun miehet sanoivat, että valtio antaa aina palkintoa, kun valtion työssä vahinkoa tapahtuu. Niin minä ajattelin tulla kysymään herra Insinöriltä että saako sitä. Me olemme niin kovin köyhässä tilassa, kun on viisi lasta, eikä kotoakaan…"
"Hjaa. Kyllä se oli ikävä vahinko. Mutta ei valtio maksa siitä mitään korvausta, koska se ei tapahtunut työssä. Ainoastaan työssä tapahtuneista onnettomuuksista maksaa valtio. Mutta katsokaas, tämä oli vain rautatieonnettomuus."
"Eikö siitä annettaisi edes vähän?"
"Ei. Nähkääs, ei valtio voi vastata siitä, jos joku huolettomuudessaan itsensä junan-alle heittää."
"Mutta ei Matti huolettomuudessaan… Toiset miehet sanoivat, että jos juna olisi seisahtunut, niin että siitä olisi ehtinyt maahan päästä, niin ei Matti olisi joutunut junan alle."
"Kuulkaapa, se on koneenkuljettajan syy. Ja entäpä, jos eivät miehet vaatineetkaan seisauttamaan? Ne useinkin luottavat jalkajäntereittensä pontevuuteen ja hyppäämisen onnistumiseen."
"Kyllä ne olivat pyytäneet seisauttamaan, mutta…"
"Jaa, jaa, asia on kuitenkin se, että minä en voi tässä asiassa mitään sen suuntaista teidän hyväksenne tehdä. Vaan kuinka, rupeaako miehenne paranemaan?"
"Jumala sen tietää. Kuulutaan leikatun jalka reidestä ja toinen käsikin on poikki."
Insinöri katseli ajatuksissaan eteensä ja heilutti jalkaansa toisen polven päällä.
"Surkea tapaus, kyllä minä sen myönnän. Mutta niinkuin jo sanoin, valtio ei sitä varmaankan ota korvataksensa. Onko teillä muuta asiaa?"
"Eihän minulla muuta…"
Hyvästellen lähti hän pois, toiveiden turhiin rauettua.
Ei hän nyt itkenyt. Hänen tunteensa olivat kankeassa tilassa. Kyllä ihmiset olivat hänelle uskotelleet, että valtio on velvollinen korvaamaan vahingon, joka sen työssä tapahtuu. Mutta hän ei ollut sitä oikein uskonut. Sehän olisi ollut heille onni. Nyt oli hän kuullut insinöriltä, että syy onnettomuuteen oli siinä, ettei oltu tehty sopimusta junankuljettajain kanssa sen seisauttamisesta.
Niin, siinäpä se. Onnettomuudella on aina syynsä! —
Muutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai toisinaan tietoja Matistakin, mutta eivät ne lohdullisia olleet. "Jos paraneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee", sanottiin. Ensin Sanna ihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan: "Kuolema taitaisi parempi olla."
Päivät pääksytysten hän itki, itki niin, että huonot silmät alkoivat käydä verisiksi ja pakottaa. Mutta kyyneleet loppuivat vihdoin ja hän tapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen kohti tuijottamassa, jolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet kohtalon kovuutta tutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun havahtui, tuntui se raskaasta unesta heräämiseltä, jonka painavaa valtaa ei tuntenut voivansa itsestään poistaa. Tajun herätessä ei aina heti huomannut mikä asia oikeastaan mieltä painoi … lopulta sen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei ajatuksissa muuta yleensä liikkunutkaan, kuin kohtalo.
"Herra armahda! … kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen … ihmisten kirottavaksi!…" Se hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Ei ollut edes yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut lohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta koko perheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ja kohtaloansa valittaa. Mutta tämä tieto kukkuroitsi hänen mittansa ylitsevuotavaksi. Jos olisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua… Mutta ihmiset eivät tässä enää voi lohduttaa… Ne vain hämmästyneinä rupeavat kurjuutta voivottelemaan ja takanapäin panettelemaan, niinkuin niiden tapa on, kun köyhille lapsia tulee.
Kun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vain katkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi ollut paratiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu kerran käydä, tullakseen takaisin helvettiin piinattavaksi.
Kesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana toivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi muiden ihmisten armoleipään turvautua.
Nyt tunsi Sanna sitä tarvitsevansa aina.
Hänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Muisti kotipuolen väkeä, muisti miten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kun palo tapahtui. Kyllä muisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen aikaan oli kohdeltu, kun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt kukistamaan toista. Hän uskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei enään ollut Mattiakaan turvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä kohtelisivat, nuo tutut oman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina lapsuudestaan asti elänyt.
Hän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan niihin, tarttui vetoaisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu, Aukusti ja Liinu juoksivat edellä ja perässä, väliin auttoivat äitiä vetämisessä. Tiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku vaikea ja vankkurien veto hankalaa.
Kotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa ohjasi.
"No kuinkas nyt", puhutteli emäntä painolla, "kun niin kovat kohtalot ovat kautta käyneet?"
Sanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan rupesi, virkkoi:
"Tässähän sitä … täytyy mennä."
"Jopahan… Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee muutamia." Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.
"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä", sanoi Sanna.
"On se. Mutta ei suinkaan Matti kuollut ole vielä?"
"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono."
"Sen toki tietääkin."
"Reidestä on jalka sahattu poikki."
"Hyvä Isä sentään!"
Oltiin vaiti. Emäntä katseli yhteen kohti, ja kuvitteli mielessään tapausta.
"Kas, kuinka tuo Miinakin on jo kasvanut", tuli emäntä vähän ajan päästä puhelemaan ja pisti sokeripalasen tälle käteen.
"Taati", käski äiti.
Miina nosti kättänsä.
"Hyvä lapsi Miina onkin."
Tuppu tepasteli ääressä sokeria mielitellen.
"Tuppu näkyy kanssa kasvaneen jo oikein aika mieheksi. Osaatko kättä paiskata?" Emäntä kohotti kättä. Tuppu ensinnä äimäili, mutta äidin kehoitettua meni ja läiskäytti. Emäntä kehui Tuppuakin hyvin opetetuksi ja haki hänellekin sokerimurusen.
"Kun tuo pienin edes sinulta kuolisi", sanoi taas emäntä vakavan näköisenä.
Sannan sydäntä viilsi kipeästi ja suusta pakkausi tulemaan tunnustus, että sydämen alla vielä yksi kasvaa. Mutta ei sitä tullut sanotuksi. Kyyneliä vain pyyhkäsi silmistään ja huokasi: "Niin", ja nieli alas karvaan palan.
"Minnekä te nyt täällä pääsisitte asumaan?" päivitteli emäntä.
"Ei tiedä … saaneeko missään."
"Kyllähän se on paha, kun noita lapsia on niin monta. Mutta saaneehan jossain. Olkaahan nyt tässä edes huomiseen saakka."
Se lohdutti Sannaa.
Nurkanperäisten kohtalo säälitti muutamia isäntiä niin paljon, että kutsuivat kokoon muitakin päivittelemään mitä olisi heidän hyväksensä tehtävä. Useat lausuivat kokouksessa tylyjä sanoja ja arvelivat, että asia olisi kunnan yleisen vaivaishoidon autettava, eikä yksityisen kyläkunnan. Lopulta tultiin kuitenkin siihen, että ostettiin eräs hylkymökki, kun eivät missään saaneet vakinaista kortteeria. Elatuksesta saisi Sanna itse huolta pitää ja turvautua vaivaishoitoon, jos ei muuten toimeen tulisi.
Niin sai Sanna lapsinensa päänsuojaa, leivästä koettaisi itse pitää huolta.
Hänellä oli vielä vähän rahoja, kun rautatieltä tuli ja niillä rupesi hän kaupustelemaan. Liinu, Tuppu ja Miina saivat päivät pääksytysten olla mökissä, omissa hoteissaan, kun äiti kierteli kaupoillaan. Vanhemmat pojat olivat saaneet lähteä kerjuulle muihin pitäjiin. Matista tuli väliin tietoja, että hän alkoi parantua.
Kevättalvella, kun Sannan kulku alkoi yhä raskaammaksi käydä, kävi eläminenkin yhä hankalammaksi ja hän päätti turvautua vaivaisapuun.
Pekkolainen oli tähän aikaan vaivaishoitokunnasss ja Sanna kuului hänen piiriinsä. Siis hänen luoksensa oli mentävä asiansa esittämään.
Kovalta tuntui. Sydän pani vastaan, mutta puute pakotti ja voitti. Kohta oli hän joutuva makuulle. Täytyi koettaa edes leipää hankkia lapsille … vettä he kyllä itse saisivat särpimeksensä.
Vielä Pekkolan porstuassa hän aprikoitsi… Ei hän ollut talossa käynyt pitkään aikaan. Ei köyhillä ollut tapana siellä käydä kuin viimeisessä hädässä.
"Lienevätkin panneet Pekkolaisen hoitokuntaan juuri sitä varten, ettei hän ainakaan liiaksi köyhiä armahda", ajatteli Sanna. Mutta hän rohkaisi itseään ja meni tupaan. Siellä ei ollut muita kuin toisella kymmenellä oleva palvelustyttö. Kamarin ovi oli auki ja sieltä kuului kovaäänistä miesten puhetta.
"Kun tarkoitus on näin hyvä, niin voitte te hyvinkin kirjoittaa tuohon listalleni 10 markkaa", kuuli Sanna jonkun sanovan innokkaasti.
"Hä hä hä hää!" nauroi Pekkolainen, "oikeinko siihen sitte pitää panna sen mukaan mitä kukin voi? hä hää…"
Kuului siltä, että kerääjä oli osannut kutkutella Pekkolaisen itserakkautta.
"Kirjoita nyt sitten kaksikymmentä! Vai piisaako se?"
"Sehän onkin jotain se! Mutta sellaisten, jotka asian tärkeyden käsittävät ja joilla on varoja, pitääkin uhrata yleishyödyllisiin tarkoituksiin."
"Eipähän pakkoa ole! Mutta kun antaa, niin antaa. Ei tuohon viitsi nimeänsäkään tuhrata muutaman pennin tähden, kun asia sanomakirjallisuudessakin julaistaan. Kirjoita nyt selvästi: Nestori Pekkolainen, Kunnallislautakunnan jäsen… No mitä nyt?" Kysymys koski tyttöä, joka häntä tuli tupaan kutsumaan. Itsekseen tyytymättömästi muristen, kun oli tultu häiritsemään, meni Pekkolainen tupaan.
"Mitä sillä Sannalla nyt?" hän kysyi seisahtuen keskilattialle itseänsä keikistellen ja suu ivahymyssä.
Sanna arveli että tuo lapsiton pohatta ivailee hänen raskaana oloaan, ja huokasi.
"Tulin tänne katsomaan", sanoi hän sitten, "eikö isäntä meillekin puolustaisi vähän vaivaisapua?" Hän rupesi henkeänsä pidätellen vastausta odottamaan, samalla kun Pekkolainen häntä pitkään kulmainsa alta katseli.
"Jaa", pani viime mainittu vihdoin pitkään, kiikautti toista polveaan ja lähti huoneenperälle kävelemään. Palasi sieltä taas puolilattiaan:
"Tuota … se miehesi kerran mulle tässä niin leveili, etten tiedä, josko välitän teistä mitään", hän sanoi. Pyörähti taas ja meni perä-ikkunasta katselemaan.
"Koska J——lan tähden?"
Vastaamatta Sannan kysymykseen, jatkoi Pekkolainen ikkunasta katsellen:
"Niitä elätettäviä karttuu vaivaishoidon niskoille niin, että lopuksi ei tässä saa muuta kuin riihestäpäin ajaa viljansa vaivaismakasiinille laiskain elättämistä varten."
Sanna ei jaksanut puhua mitään. Kuumat kyynelet alkoivat ripistä poskille.
"Rupeaako se Masa paranemaan?"
"Niinpä se kuuluu."
"Sekin", jatkoi Pekkolainen, "kun ei viitsinyt työtä tehdä täällä, laiskuuksissaan lähti maita mantereita ratuamaan ja rautatielle isoja palkkoja saamaan. Mutta omaan pitäjään sitä sitten on raja kun ruodin paikkaa ruvetaan kuulustamaan. Kerjäämällähän te siihenkin asti elitte ja nythän sinä olet tehnyt kauppaa kuin hantesmanni. Tottapa jotain on kasautunutkin?"
Isännän suu oli hymyssä kun hän kääntyi Sannaan. Sanna katsahti Pekkolaisen silmiin ja huomasi niiden tirkuttamisesta, että hän oli juovuksissa.
Pekkolainen astui likemmäksi.
"Valtiolta sinä saisit elatusta pyytää", sanoi hän ikään kuin jonkunlaisella harrastuksella. "Valtion työssä Masa teloittui, niin valtio elättäköönkin!"
"Kukapas niitä köyhän asioita sitten valvoisi, haukutaan vain kaikkialla, mihin puutteinensa kääntyy."
"Haukutaan", matki Pekkolainen, "haukkumiseksi se aina otetaan, jos joku sanoo asian julki ja halki. Ja kuulepas, tuota, Sanna, kyllä sellaisen täytyy kärsiä edes puhuttavan, joka ei muualta jaksa elää kuin vaivaishoidosta, ei sitä sovi paheksuakaan."
"Kyllä sen näkee että te olette pirua kovempi, niin että ennen sitä kuolee nälkään ristissä käsin ja hammasta purren, kuin tuollaisilta enää pyytääkään!" purkausi Sanna suunniltaan raivossa.
"Kun tuollaisia pannaan köyhäinhoitokuntaan, niin ei sillä muuta tarkoiteta kuin sitä, että köyhät kuolisivat nälkään, pois rikasten vaivana olemasta! Mitähän se hyvä Jumala tarkoitti sillä, kun se köyhiä loi rikasten rasitukseksi, kun ei se luonut vain rikkaita ja sellaisia kun Pekkolainenkin, suurilla perinnöillä elämään…"
"Älä motkota, sen vietävä!" Pekkolainen tömisti jalkoja ja osoitteli mennäksensä Sannan kimppuun.
Mutta Sanna ei odotellut, vaan kiirehti ulos jatkaen haukkumistaan:
"Motkotan minä!" hän huusi, "et kuitenkaan lyödä uskalla hävytön! Kyllä minä pääsen muidenkin hoitomiesten luo ja tiedän varmaan ettei yksikään muu kiellä minulta apua!… Ootko nyt ollut hiljan kirkkoväärtin vaalis, että pääsisit kirkon viiniä juomaan? Et ikänä sinä siihen pääse, älä luulekaan, ei pitäjäläiset niin hulluja ole! Osta vain rommia isävainajas rahoilla ja särvi kaapin oven takana, kyllä kestää!"
Sanna meni kaiken jaksonsa mukaan ja purki sydäntänsä.
Eräänä päivänä levisi kylässä tieto että Nurkanperän Sanna oli synnyttänyt kaksi tyttöä. Tieto sai useat hämmästyksestä siunaamaan. Kovatkin sydämet emäntäväen piireissä heltyivät. Useat panivat juustoa, leipää ja jotkut lihaakin, sekä leiliin maitotilkan ja lähtivät katsomaan.
Kun emännät tulivat, tapasivat he hänen pahnoilla makaamassa, kaksoiset käsivarrella, leipäpalanen ja vesikuppi sängyn vieressä. Tuppu ja Liinu itkivät päivät pääksytysten ja koettivat holhota Miinaa, söivät suolaan kastettua leipää ja särpivät vettä. Oli siellä ollut apuna eräs köyhä akka, mutta ei hänelläkään ollut mitään ravinnollista antaa.
"Kuinka ovat koreat tytöt", ihmettelivät emännät, kun katselivat lapsia.
Sanna alkoi voimistua, kun sai ravintoa, ja lasten itku taukosi äidin voimistumisen kanssa yhden rinnan.
"Olis noita lapsia jo ollut teillä muutenkin", sanoivat muutamat.
"Olishan niitä … mutta eipä se olekaan ihmisten vallassa, kuinka monta niitä kullekin —"
"Kun Jumala korjaisi pois!"
Sanna tunsi, kuinka hartaasti hänen oma sydämensä samaa toivoi, mutta ei hän itse sitä uskaltanut ihmisten kuultaville lausua. Hartaasti vain sydämessään Jumalaa rukoili lapsia luoksensa korjaamaan, pois kurjuudesta.
Ensin olivat lapset terveet, mutta alkoivat viikon kuluttua kääntyä rituisemmiksi. Äiti ei saanut lepoa yöllä ei päivällä. Emäntäin tuomiset oli pian syötynä ja sitten tuli nälkä.
Kamalan kolkkoa oli elämä, synkeä, toivoton tulevaisuus. Leivästä koettivat huoltaa pitää Liinu ja Tuppu, mutta sairasta äitiä eivät karkeat kerjupalat virvoittaneet.
Hemmusta ja Aukustista ei ollut tietoa.
"Taivaallinen isä!" huokasi äiti toisinaan sydämen tuskalla, "vaaditko minua lasteni kasvatuksesta tilinteolle?"
Jo rupesi äiti taas sängyn omaksi joutumaan, ainoastaan suurimmalla ponnistuksella kykeni vielä ylhäällä olemaan ja lapsiansa hoitelemaan.
Eräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn laidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi hänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset ja vaivat hänet itsensä pian sortavat.
Ja jos elämään jäävät lapset!?
Se ajatus painoi. Hän tiesi että ne tulisivat huutokaupalla myötäväksi vähimmän vaativalle. Mielikuvituksiin ilmestyi oikein selvänä, miten hän itse kylmänä ruumiina makaa jonain päivänä tuossa vuoteella ja lapset ympärillä itkevät … eikä hän sitä enää kuule … henkisilmillään vain saa katsella, miten ne ensin joku korjaa huostaansa, maksua vastaan viedäkseen kunnantuvalle huutokauppaan. Ja miten ihmiset siellä sanovat että ei sekään pari muuta kyennyt kuin lapsia laittamaan kunnan niskoille. Hän ajatteli sitäkin kuinka vastahakoisia olivat olleet kummeiksi tulemaan kaksoisille, Korvisen ja Karttulan haltijat. Eivät ne juuri sitä sanoneet, etteivät he tule, mutta Sanna oli vakuutettu, että he olisivat mieluisasti suoneet kunnian muille. Tuskaan hän joutui, kun ajatteli sitä, miksi heille sallittiin niin paljon lapsia, kun ei ollut keinoja millä niitä elättää.
… Ja kun Matti tulee vielä kotiin, niin eläminen käy yhä tukalammaksi, kun en pääse lapsilta edes kerjuulle.
"Hyvä Jumala riennä jo apusi kanssa ja korjaa kaikkivaltiaasen huomaasi nuo viattomat raukat tästä kurjuudesta!" hän huokasi lapsia katsellen. Joku kuului oven takana napailevan sisään tullakseen. Sanna nousi istumaan sängyn reunalle. Päätä huimasi niin kovin, että täytyi kumartaa alas eteenpäin ja koettaa käsin puserrella ja vilvoittaa.
Ovesta tultiin. Sanna näki sormiensa lomitse ja päästi tuskallisen valituksen, samassa vaipuen ryysyille, joita oli sängyssä tyynyjen asemasta.
Se oli Matti. Tuli kainalosauvoihin nojaten kuihtuneena ja vaaleana sisään. Ainoastaan lyhyt tynkä oli jälellä tuota kovanonnen jalkaa.
Oven luoksi Matti ensin seisomaan jäi, hänen täytyi jäädä, sillä sydämen ankara telmintä teki puujaloilla seisomisen vaapperaksi. Sitten astui vuoteen luo, sai tuolin ja istui tuijottaen kaksoisiin.
"Tuollaisenako sinä palaat", itki vaimo ja koetti nousta kättelemään. Matti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja hytkytys ilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan hiukan hillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteenlaidalle lapsia yhä katsellen.
"Niin, siinä ne ovat", sanoi Sanna.
"Viattomat lapsiraukat", huokasi Matti vihdoin, "pitäneekö teidänkin ruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa."
"Missä ovat toiset lapset?" kysyi Matti.
"Kerjuulla ovat jo olleet monta viikkoa tiellä tietämättömällä Hemmu jaAukusti, Liinun ja Tupun lähetin äsken kylään pyytämään leipää jaMiinaa kulettavat vankureilla muassaan."
* * * * *
"Jo vihdoinkin ehti Jumala apunsa kanssa … kutsui pois luoksensa kaksoiset Nurkanperästä", sanottiin eräänä päivänä kylässä. Kaksi päivää oli väliä niiden kuolemalla, yhteen arkkuun ne pantiin ja laskettiin hautaan. Useita muitakin, erittäinkin lapsia, haudattiin samalla kertaa. Kaikkein omaiset itkivät haudoilla, niin muiden kuin Nurkanperänkin lasten. Muut itkivät kaipuusta ja kapinoitsivat kuolemata vastaan, kun se ankaralla kädellään oli pois pyyhkäissyt heiltä heidän rakkaitansa. Nurkanperäiset eivät kuolemata nuhdelleet, vaan kiitollisuutta tunsivat syvää, harrasta, sydämellistä siitä että kuolema oli pelastanut lapset.
Erittäinkin äiti itki, kun ajatteli sitä, kuinka monipuolisesta kurjuudesta lapset olivat pelastuneet … "iäiseen iloon Jumalan luokse".
Kotiin palasivat he haudalta, syömään kuivan maahanpanijais-ateriansa ihmisten antipaloista.
Samana päivänä tuli eräs isäntä sanomaan Matille, että ruodinpaikka olis avoinna ja jos Matti haluaisi, niin hänet pantaisiin siihen.
Kova oli Matilla taistelu itsensä kanssa, ennenkuin saattoi isännälle mitään vastata.
"Etkö tahdo mennä ruotiin?" kysyi isäntä suu hieman kummastusta osoittavassa hymyssä, kun ei Matilta ruvennut vastausta tulemaan.
"Niin … kyllähän minä tulen jos vain otetaan. Mikäpä tässä muukaan."
"Minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa muuten eläminen käydä hyvinkin raskaaksi", arveli isäntä.
"Kyllähän se niin on."
Pois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli vastahakoinen. Hän oli luullut ilosanomaa vievänsä!
"Vielä on ylpeyttä Matissa", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät, ettei se jo ollut rapissut.
Mutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan taistelun.
"Ei minulla enää ole valikoiman varaa", sanoi hän vaimollensa, sitten kun oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti sitä sanoessaan verrattain tyytyväiseltä.
"Niinpä taitaa olla", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä, että näki Matin alistuvan kohtaloonsa. Vaan itsessään hän tunsi, ettei hän voisi vielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka tarjolla olisikin.
"Mutta sinä ja nuo?…" virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua ja katsahti lapsiin, Liinuun, joka hiljaisena ja surkastuneena istui ristissäkäsin takkakivellä, ja katseli Tuppua sekä Miinaa, jotka lattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.
"Eihän siinä", vastasi Sanna vitkaan, "muu auta, kuin Jumalaan turvata, joka luonutkin on, niin tottahan huolen pitää ja antaa voimia kitua kestämään siksi kun…"
"Siksi kun kuolema katkaisee köyhän ristinalaisen elämän", päättiMatti.