Siinä oli kuin lieventävää lääkettä suureen, veristävään haavaan.
Maijankin pojat tulivat. He tahtoivat vielä kerran nähdä Aarnen ja hänen paariensa ääressä uudistaa valansa isänmaan puolustajina. He olivat ainoastaan viidentoista vanhat, mutta hekin tahtoivat olla uskolliset kuolemaan asti, jos sitä kysyttäisiin.
He jäivät hetkeksi kahden Aarnen huoneeseen.
— Tällainen viaton veri huutaa maasta. — Taunon jäntevä käsi puristui nyrkkiin, ja vartalo suoristautui sotilaalliseen ryhtiin.
Pentin kasvoilta oli joka ainoa Veripisara valahtanut kuin olemattomiin. — Minä tunnen, että mielelläni antaisin vereni. Mutta voisinko vuodattaa toisen verta lähimmäinen silmäini edessä…?
— He ampuivat takaa, — tuli vaivalla Taunon yhteen puserrettujen huulien takaa, — salakavalasti takaapäin. Ajattele sitä!
Poikien silmäluomet punoittivat heidän heittäessään hyvästi. Ilona näki, että he olivat rakastaneet Aarnea, ja hän tarttui siihen kuin suureen antimeen, jonka hän sai viedä hiljaisuuteen, poikansa ihanaan lepokammioon.
Hän painui siellä uudelleen polvilleen vuoteen viereen. Hänen oli vaikea olla hetkeäkään erossa sieltä. Hän oli oikeastaan saanut olla niin vähän Aarnen seurassa. Pojalla oli usein ollut kiire. Ja hänellä itsellään samoin. Elämä oli ollut kovaa siinä suhteessa. Ensin oli täytynyt ahertaa toimeentulon puolesta niin, ettei edes saanut olla omien lastensa kanssa niin paljon kuin olisi tahtonut. Sitten kun helpotti siltä kohdalta, olivat yleiset harrastukset velkoneet. Ne olivat vaatineet kuin osansa. Ja velka oli maksettava. Siltä oli tuntunut. Mutta voi, miten nyt kirveli syvällä sisimmässä, nyt, kun yhdessäolon lyhyet hetket armotta olivat huvenneet loppuun niinkuin aikalasista toiselle puolelle valunut viimeinen hiekkajyvä.
Kun levottomuudet alkoivat, saivat kaikki yhtäkkiä aikaa yllin kyllin.Koulut lakkasivat toimestaan. Yhdistystyö oli seisauksissa. MuttaAarne, Aarne oli silloin jo poissa … pitkällä matkallaan.
— Avaa silmäsi, avaa, yhden ainoan kerran vielä! — Ilona kerjäsi kerjäämällä. Hän tiesi, ettei hän kauan enää saisi katsella edes näitä, nyt niin levollisesti umpeenpainuneita silmiä. Pian veisivät Aarnen, ottaisivat pois tämän murtuneen, mutta niin rakkaan tomumajankin…
Hän puristi kangistunutta kättä tuntematta sen kylmyyttä. Hän oli tietoinen vain siitä rakkaudesta, joka on valmis Manalankin maalta velkomaan takaisin kadonnutta lasta.
He olivat luvanneet hänelle, etteivät sulkisi arkkua ennenkuin viime hetkessä, että hän saisi katsella poikaansa niinkauan kuin mahdollista, saisi nähdä hänen hymyilevän tuota siunatun rauhallista hymyä, joka aivan kuin puhui siitä, että tuona pimeänä kauhujen yönä suuri, ijäinen rakkaus oli häntä ympäröinyt ja ottanut helmaansa.
— — — —
Kuin unessa kulki Ilona arkun perässä yhdessä tyttäriensä kanssa. Muita ei ollutkaan saattamassa. Toiset kerääntyivät kappeliin.
Ylioppilastalon kohdalla kannettiin heidän ohitsensa kaksi punaista arkkua. Toisen vieressä kulki itkevä nainen.
Ilonan kasvoille kuvastui suuri kauhu. Hänen ajatuksensa hapuili kuin päästäkseen selville jostain käsittämättömästä ja raskaasta. Hänessä oli herännyt kuin aavistus siitä, että tuossakin kulki itkevä äiti. Ja hän oli hetken tuntenut syvää, vaistomaista yhteenkuuluvaisuutta. Mutta silloin paistoi punainen hänen silmiinsä. Ja se aivan kuin hyydytti hänen sydänverensä. Verivirta paisui ja nousi muuriksi noiden arkkujen välille. Eikä hän sitä olisi tahtonut. Hän oli tottunut näkemään lähimmäisen jokaisessa.
Ajatukset etsivät selvyyttä, johtolankaa, hapuilevina, hätääntyneinä kuin haavoittuneet, siipiään räpyttelevät linnut.
Unessa, unessa kulki Ilona eteenpäin. Hän näki kuusia, kukkia, ihmisiä, kaikilla suuri, yhteinen suru katseessa.
Valkean arkun kansi nousi. Hänen poikansa hymyili hänelle … vielä kerran.
Kansi painui taas … ei enää noustakseen.
"Jumala, sangen sovelias apu tuskissa."
Ilonasta oli kuin pehmeä, vanha käsi olisi tarttunut hänen omaansa, noin, niinkuin ennen rippikouluaikana Suviniemen pappilassa. Siellä oli Aarnekin ollut, siellä leikkinyt kesäisellä nurmella silmät ilosta säteilevinä ja pitkät kiharat riippumassa selkää pitkin. Tuo vanha, pehmeä käsi oli Aarnenkin päätä hyväillyt. Nytkö se siunasi viimeiselle pitkälle matkalle?
Valkea arkku painui hitaasti kukitettuun hautaan. Kaipaavat katseet saattoivat siunaten.
Ilonan kädet painuivat ristiin. Rukoilla hän ei voinut. Mutta hän tiesi, että ijäinen rakkaus ylläpitävänä ympäröi häntä ja hänen poikaansa.
"Sangen sovelias apu tuskissa"… Sanat kurottautuivat kuin suuresta ahdistuksesta vapiseva käsi auttajan puoleen.
— — — —
Toimitus alkoi.
Jäältä kuului kuularuiskujen rätinä. Punaiset harjoittivat joukkojaan.
4.
Asemahuoneen edustalla oli levotonta liikehtimistä ja kiirettä, ei tavallista, liikenteestä johtuvaa, vaan sotatilan aiheuttamaa. Punakaartin asettamia vahteja seisoi tuhkatiheässä, ja viestin viejät kiiruhtivat hätäisin askelin ryhmän luota toiselle.
Toisenluokan odotussalin edustalla seisoi ryhmä nuoria tyttöjä. Heillä oli venäläisten laupeussisarten puku päällään ja muutamilla oli kädessä pienet kääröt, arvattavasti sidetarpeita. Vakava työ ei kuitenkaan tällä hetkellä näyttänyt kiinnittävän heidän ajatuksiaan. He nauroivat ja tirskuivat, viskasivat halpahintaisia sukkeluuksia ohikulkeville miehille ja pistelivät välillä suuhunsa muutamia sota-ajankaramelleja eväistänsä.
Yksi ainoa heidän joukossaan seisoi syrjässä muista eikä ottanut osaa toisten ilveilyyn.
— Mitä sinä Hilma siinä mökötät, viskasi hänelle muuan toveri syrjästä. — Oletko ehkä peloissasi?
— Peloissani? — Hilman ylähuuli koukistui pilkallisesti. — Vähemmän kuin kukaan teistä, luulen minä. — Hän käänsi selkänsä tovereille ja kääntyi puolijuoksua menemään radan toiselta puolelta lähenevää miestä kohden. Ehdittyään kohdalle hän pysähtyi hengästyneenä. Katse naulautui jännittyneenä mieheen. Tämä nyökkäsi. — Kyllä se on aivan varma. Lahtarithan lähtivät sinne Nikkilään mellastamaan, ja hän on kaatunut. Kivinen, jolle minä puhuin asiasta, lupasi varmasti toimittaa ruumiin teidän käsiinne.
Hilma oli hetkeksi mennyt valkeaksi kuin vaate. Mutta nyt nousi tumma aalto kasvoihin. — Minusta te voisitte panna hänet ensimäiseksi saattueeseen, sitten kun sankarit haudataan, sanoi hän päättävästi. — Hänen pitää saada kukkia ja seppeleitä, soittoa ja kaikkea mahdollista komeutta, muistakaakin se! Hän ei koskaan eläessään saanut mitään hyvää.
Mies rähähti ensin nauramaan, sitten tuli kirosana tavanmukaisella ponnella. — Sellaisenahan tämä hyvä porvarillinen yhteiskunta näihin asti on ollut. Työläinen on saanut niukan osansa ajallisesta hyvästä — matkalla hautaan — jos silloinkaan. Ja nyt kun me tahdommeottaaosamme jo täällä, ottaa kun ei sitä ole vähemmällä annettu, nyt ruvetaan asevoimalla meitä ahdistamaan. — Hän puristi nyrkkiään. — Mutta kyllä me näytämme!
Hilman katseessa välähti tuimasti. — Ei teidän tarvitse lietsoa minuun lisää, kyllä on tarpeeksi ennestään. Muistattehan vain lupaustanne? Mies nyökkäsi ja kukin kääntyi taholleen. Hilma läheni hitaasti ja vitkastellen asemahuonetta. Ei tehnyt mieli yhtyä toisiin eikä eristäytyäkään, ei ainakaan huomattavalla tavalla.
Hän kietaisi väljän takkinsa paremmin ympärilleen. Vilunväreet puistattivat, vaikka poskia poltti. Hän ei ollut terve. Ja sitten oli sanoma veljestäkin järkyttänyt. Hän aivan näki kinokselle kangistuneen, hintelän, kalpeaposkisen pojan.
Käsi takin taskussa puristui nyrkkiin. Hammasrivi kihnutti toista.
Kun vain olisi saanut huutaa ääneensä, huutaa tuskasta ja vihasta! Hän oli syntynyt vihaamaan. Nyt hän tunsi sen. Hänen olisi ollut mahdoton sanoa, milloin tuo tunne hänessä oli herännyt. Hän muisti lapsuusvuosilta lukemattomia kertoja, jolloin hän oli raivonnut voimattomassa vihassa, mutta ne eivät olleet mitään käännettätekeviä kokemuksia. Viha ei juureutunut niistä. Se oli ollut hänessä. Se oli syöpynyt hänen joka soluunsa jo hänen muodostuessaan tänne maailmaantuloa varten. Yöt päivät oli äiti surrut häpeätään, kun hänen, köyhän torpantytön, oli palattava kotiin papinkirja pilalla. Epätoivoisena oli hän lastaan kantanut, epätoivoisena tahtonut sen surmata. Ihmiset olivat sen kuitenkin estäneet, ja häpeä oli siitä vain kasvanut. Äiti oli senjälkeen käynyt kummalliseksi, nauroi itsekseen, heitti tehtävät työt kesken ja jäi tylsästi eteensä tuijottamaan. "Höpsän-Hannan" nimellä hän kulki jo siihen aikaan, kun Hilma oppi jotain ymmärtämään. Oliko ihme jos Hilma osasi vihata?
Veli syntyi myöhemmin. Hän oli kitukasvuinen, pieni raukka alunpitäen. Ei ollut ajatuskaan terävä. Mutta ymmärsipähän olla pahoillaan, kun toiset pitivät pilkkanaan. Ei säästynyt edes siitä kärsimyksestä. Eikä se Hilmankaan kuorma keventynyt siitä, että heitä nyt oli kaksi kantamassa äidin häpeätä. Päinvastoin. Veljen kärsimykset ne aina panivatkin hänen vihansa kuumimpaan kuohuntaan. Veljelle hän ei sitä myöntänyt. Häntä hän vain lohdutteli ja hyvitteli. Mutta yksinäisyydessä hän puri hammasta. Ja silloin hän itselleen lupasi, että hän kostaa. Hän lähtee Helsinkiin, ansaitsee paljon rahaa, ottaa äidin pois köyhäintalolta ja syöttää veljelle makeisia, aina vain makeisia ja kaikkien niiden nähden, jotka nyt ovat härnäämässä ja haukkumassa.
Pappilaantulo oli kuin ensimäinen askel Helsinkiä kohti. Se oli siitäkin syystä niin autuaallisen hauskaa. Ja muutenkin oli siellä parempi olla kuin muualla.
Hilman sisintä vihlaisi omituisesti. Mitä se vanha rovasti olisi sanonut, jos nyt olisi nähnyt? Eikö hän vain olisi laskenut kättänsä päälaelle, katsonut vesissä silmin ja sitten…
Ei, ei! — Hilma työnsi hätäisesti ajatuksen luotaan. Hän ei tahtonut muistella eikä heltyä. Yhden tai muutamien hyvyys ei tehnyt monen katkeria kärsimyksiä tyhjiksi eikä sovittanut koko tällaista katalan nurjaa maailmanjärjestystä kuin tämä nykyinen.
Kuva veljestä nousi uudelleen Hilman eteen. Oh, kuinka avuton hän aina oli ollut, — aina kalpea, nälkiintynyt, aina toisten tiellä ja toisten potkittavana! Kostoa, kostoa huusivat hänen nyt kangistuneet jäsenensä. Kostoa huusi koko hänen elämänsä.
Eikä nyt kelvannutkaan sellainen lapsellinen kosto, josta Hilma pienenä oli uneksinut. Päätös syöttää veljelle karamellia ja saada äiti alennustilasta korotetuksi kunniaan ja arvoon oli silloin monesti viihdyttänyt mieltä. Nyt vaati sisin jo muuta.
Hilman huulet koukistuivat taaskin katkeraan hymyyn. Hän muisti kuinka hän äidin kuoltua oli lohduttanut itseään sillä, että hän ainakin hankkii äidille oikein komean hautakiven. Kun hän Helsingissä saa ansaituksi paljon rahaa, ostaa hän sen ja sen pitää olla komeamman kuin itse tuomarilla. Silloinpa nähdään eivätkö ihmiset lakkaa hyljeksimästä.
Voi kuinka veljen silmät olivat käyneet suuriksi ihmettelystä, Hilman puhuessa aikeistaan.
Tuomari oli ollut häijy ja jumalaton mies. Sen tiesi jokainen lapsikin pitäjässä. Ja se oli mennyt Matinkin päähän. Mutta tuollainen suuri, komea kivi oli sittenkin valtavan juhlallinen. Se oli kuin porras taivaaseen päin. Ja sen varassa oli ehkä tuomarikin päässyt sisään kultakaupunkiin.
Kylläpä äiti olisi iloinnut jos olisi tietänyt että Hilma aikoo hänelle vielä suurempaa!
Veli katsoi Hilmaan sellaisella rajattomalla luottamuksella ja kunnioituksella, että tämä oikein kohosi omassa mielessään. Ja vaikka tuon muhkean kiven taivasta kohti korottava kyky jo silloin tuntui hänestä epäilyttävältä, oli hän kuitenkin ylpeän iloinen lohduttajakyvystään.
— Hilma hoi, tule joukkoon, mennään tuonne sisään juomaan teetä! — huusivat samalla toiset hänelle. He olivat jo menossa odotussaliin ja jättivät oven auki jälkeensä. Hilma seurasi, joskin haluttomasti. Teki mieli saada jotain lämmintä tähän sisäiseen ja ulkonaiseenkin viluun. Mutta toisten seura ei miellyttänyt. Ei muutenkaan. Ja kaikkein vähimmin nyt, kun sydän oli sairas veljen tähden.
— Kostan, kostan, mumisi hän itsekseen, — kaikki nyt yhtaikaa.
Hän puristi kädet lujasti toisiinsa ja tunsi tehneensä pyhän velvoittavan valan.
Eikä hänen tarvinnut kostaa vain toisten, — äidin ja veljen puolesta.Kostamista oli hänellä itselläänkin.
Häneltä pääsi terävä nauru. — Kuulkaa tytöt, teillä kai useimmilla on ollut herroja "friiarina"? Eikös olekin?
Tytöiltä ei tullut vastausta. He rupesivat sen sijaan nauramaan. — Kas vain tuota Hilmaa, rupee kerran olemaan oikein meikäläiseen malliin, vaikka muuten aina murjottaa yksin.
— Niin nähkääs, minä vain ajattelin, että jos tulee tappelu ja meidän pitää "sisarina" sitoa herrojen haavoja, niin olisipas mukavata, kun olisitte tällaisessa laupeuden työssä ja potilaana olisi esimerkiksi ensimmäinen "viettelijä"!
— Taidat puhua omaasi ajatellen, ilvehti heleäposkiseksi maalattu "sisar". Mutta toiset panivat nauraen vastaan. Hilma ei ollut niinkuin muut syntiset. Hän oli aina pysytellyt ylemmillä portailla.
Hilma ei vastannut. Hän pani paraikaa sokeria teehensä ja ryyppäili sitten ahneesti höyryävää juomaa. Olisi tehnyt mieli vastatakin ja siten viskautua keskusteluun. Se olisi helpottanut ajatuksiin nähden. Mutta sekin oli niin vastenmielistä. Eikä noista ajatuksista kai sittenkään olisi päässyt. Ne olivat tänään merkillisen itsepintaisia, — aivan kuin sitä varten, että hän paremmin muistaisi sen suuren tehtävän, joka häntä odotti.
Hän lämmitti käsiään teelasia vastaan. Taas puistatti kuin vilussa — ehkä noista muistoistakin. Ja sellaistahan koko hänen elämänsä oli ollutkin, — ainaista vilun tuntoa.
Hän säpsähti. Se aika, jota hän juuri äsken oli muistanut, oli siinä suhteessa ollut lyhytaikainen ja ainoa poikkeus. Silloin hän ei mielessään märehtinyt köyhän katkerata osaa. Silloin oli elämä kerran kaunista hänellekin. Silloin hän muisti vain sen, että hän oli nuori, sai rakastaa ja olla rakastettu.
Miten lapsellisen luottava hän silloin oli! Vaikka hän lukemattomien kokemuksista — äidistä puhumattakaan — tiesi miten köyhän tytön käy, kun herra häntä omakseen suosittelee, ei hän sittenkään pelännyt. Hän uskoi kaikesta huolimatta — niinkuin muutkin olivat uskoneet, — että juuri tämä oma kokemus oli täydellinen poikkeus säännöstä. Hän ei tulisi lokaan poljetuksi. Hän pääsisi nousemaan yhteiskunnallisessakin suhteessa. Ja sillä lailla tulisi äidin kohtalokin kuin sovitetuksi, joskaan ei koston kautta.
Kosto väistyi siihen aikaan hänen ajatuksistaan. Mutta äidin kohtalo oli hänellä aina silmien edessä. Sentähden hän ei antautunut. Sentähden hän oli ylpeä. Hän vaati tekoa eikä lupauksia. Ja silloin, silloin tuli se kauhea hetki, jolloin hän ymmärsi…
Siitä asti kasvoi hänen kykynsä vihata. Asemahuoneen ovi temmattiin samassa hätäisesti auki.
— Hittoako te täällä, kun lahtarit tulevat. Mies katosi ovelta. Naiset kerääntyivät ryhmään neuvottelemaan. He eivät oikeastaan olleet selvillä siitä mitä tehdä, jos tulisi taistelu ja vaadittaisiin jonkunlaista toimintaa.
Hilma vetäytyi syrjään muista. Hän ei tarvinnut heidän neuvojaan. Hän tarkasti vain tutkivasti hänelle annettuja sairaanhoitajattarelle kuuluvia kojeita. Sitten hän meni pihalle. Kuula vingahti ohi samassa kuin hän avasi oven. Punanauhainen käpertyi hangelle.
Hän juoksi viereen, nosti kaatuneen maasta ja koetti saada sisään. — Hoitakaa te, sanoi hän käskevästi toisille samassa kuin oli saanut miehen penkille. Sitten hän kääntyi palatakseen ulos. Pyssyjen pauke kuului yhä kiihtyvän. Tulta leimahti vasten kasvoja.
Hän värisi ylt'yleensä.
Kylmästäkö? Kauhustako? Tai ehkä ilosta?
Hän tunsi, että hänen elämänsä suuri hetki nyt oli tullut.
Katse kääntyi hetkeksi pukuun, joka hänellä oli ensi kertaa päällä.Suuren valkoisen päähineen liepeet muistuttivat morsiushuntua.
Hän naurahti katkerasti. Morsiuspuku, hänen morsiuspukunsa se olikin. Hän astui vihille elämänsä kumppanin, koston kanssa. Sille hän oli itsensä luvannut. Nyt se kutsui, nyt otti omansa.
Hän kiiruhti eteenpäin. Hangella makasi taas punakaartilainen. Hän juoksi luokse, kuunteli ja koetteli, mutta mitään ei kuulunut. Mies oli kuollut.
Silloin kuului läheisyydestä valitusta. Nuori mies makasi suullaan maassa, posken alla pursusi veri voimalla esiin. Kuula oli posken kautta tunkeutunut pään läpi ja tullut niskasta ulos.
Mitäpä tässä olisi voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin? Ei kerrassaan mitään. Hän ei ainakaan. Siis oli myöskin armeliainta…
Silmänräpäyksessä painui terävä veitsi maassa makaavan valtimolle. Veri työntäytyi esille hillitsemättömällä voimalla kuin suuresta suihkusta. Sitä tuli lumelle, kaatuneen kasvoille, Hilman vaatteille, hänen kasvoilleen.
Häntä huimasi ja kylmät väreet karkasivat selkää pitkin. Verta oli pärskynyt huulillekin, ja siitä tuli sitä kielellä pyyhkäistyksi. Hän tunsi sen suolaiseksi, lämpimäksi ja samalla vähän imeläksi. Mieltä alkoi etoa ja puistatti.
— Tänne, täällä tarvitaan, huusi joku hänelle.
Hän nousi horjahdellen ja kiiruhti odottavan "punaisen" luo tämän koettaessa auttaa haavoittunutta toveria.
— Mennään sisälle, hittoako tässä tällaisessa tulen tuiskussa!
Mies kävi Hilman avulla kantamaan haavoittunutta suojaan.
Mutta kohta kun sairas oli pitkällään penkillä, oli Hilma uudelleen ulkona. Siellä odotti se suuri, kaiken muun tieltään työntävä tehtävä, se, joka hänet oli vihille vienyt.
Ulkona hangella makasi taas "valkea" nuorukainen.
Hilman polvet alkoivat horjahdella. Toinen, matkanpäässä, taisi jo olla kankeana. Hän ei uskaltanut katsoakaan sinne. Mutta tämä?
Paras kun ei ajatellut miten hän oli haavoittunut ja voisiko parantua tai ei. Täytyi vain ajatella tehtävää, ajatella äitiä, veljeä ja —
Hän painoi veitsen kiireisesti tykkivälle suonelle. Suihku nousi taas korkealle, hillittömänä ja kuumana.
Samassa hän itse käpertyi hangelle. Hän tunsi hetken vihlaisevaa tuskaa. Sitten sekoittui hänen verensä vieressä makaavan vereen talviselle, verta ahneesti imevälle kinokselle.
5.
He ponnistelivat kumpikin voimiensa takaa eteenpäin joka hetki valmiina väistämään salakavalaa kuulaa. He eivät tietäneet toisistaan muuta kuin että he kumpikin olivat ottaneet osaa syntyneeseen taisteluun ja siinä tovereineen tulleet pakotetuiksi väistymään. Jatkuva vastarinta olisi ollut hulluutta. Täytyi vain pelastaa mitä oli pelastettavissa. He olivat kumpikin siksi pahasti haavoittuneet, etteivät missään tapauksessa olisi voineet olla toisille avuksi. Jos itse tästä hengissä voisivat selviytyä, oli sekin kuin ihme.'
He eivät puhelleetkaan paljon, silloin tällöin vain tuli sana sanotuksi. Voimia oli säästettävä. Ja hiljainen vaiteliaisuus oli hyväksi joka suhteessa.
— Ehkä voisitte nojata minuun, ehdotti viimein nuorempi.
Olavi kielsi. — En minä pakottanut teitä mukaani itselleni kävelykepiksi. — Hän koetti laskea leikkiä, paremmin unohtaakseen kivut läpiammutussa jalassa, joka joka askeleella pahasti vaivautui.
— Jollette te olisi ottanut minua hoteisiinne, olisin nyt punaisten saaliina, tuli kiitollisesti jatkoksi.
He pysähtyivät kumpikin puhaltamaan. Hetken kuluttua jatkoi nuorempi: Muistan vain, että näin sen naisen … te tiedätte. Hänellä oli venäläisen laupeudensisaren puku päällään. Hän oli kumartunut haavoittuneen meikäläisen puoleen. Hänellä oli jotain, jokin pieni ase kädessä. Veitsi tietysti. Yhtäkkiä näin veripunaisen suihkun nousevan sairaan käsivarresta.
— Älkää puhuko niin paljon, kielteli Olavi. — Meidän täytyy jatkaa.— Hän puraisi hammasta painaessaan ammutun jalkansa uudelleen maahan.Henkensä tähden täytyi koettaa, vaikka menisikin jalka. Mutta kuinkahantuo toinen jaksaisi? Hän oli verenvuodosta vielä pahemmin heikontunut.Olkapää oli läpiammuttu, ja haava oli huonosti tukittu.
Takaapäin alkoi kuulua reenjalaksen natinaa. Se läheni hyvin hitaasti. Mahtoi olla kuorma, päätteli Olavi itsekseen. Mutta oliko ystävä vai vihollinen, siitä kaikki riippui. Saattoi olla siitä keskiväliltäkin.
He katsoivat kysyvästi toisiinsa. Oliko yritettävä piiloon vai uskaltaisiko jäädä tielle ja toivoa parasta?
Kun edes tietäisi, oliko tulija yksin vai ehkä toisten matkassa?
— Ei muuta kuin onnen kaupalla, tuli toverilta. Olavi nyökkäsi. Hän näki toverinsa valkeaksi kuin vaate. Jos kerran kuolema oli osaksi tuleva, niin ei muuta kuin alistua siihen. Vaikka punikit eivät nyt tapaisikaan, ei ollut luultavaa, että he jaksaisivat ponnistella eteenpäin siksi kun uskaltaisivat poiketa jonnekin hakemaan turvapaikkaa itselleen.
Kavionkopse kuului kuin läheisen mutkan takaa. — Kohta lankeaa arpa, sanoi toveri. Olavin ajatus kiiruhti kotiin, jossa oli pieni poika ja aamusta iltaan lauleleva äiti. Oliko näiden kahden tästäpuoleen tultava toimeen ilman häntä? He olivat vielä kumpikin tuen tarpeessa. Ja samoin Marttikin, joka nyt oli ensimäistä talvea Helsingissä, valmistavan koulun ylimmällä luokalla.
Olavi kääntyi äkkiä katsomaan taakseen kuin saadakseen kohtalonsa samassa ratkaistuksi.
Yksinäinen mies ajoi puukuormaa.
Vähän ajan kuluttua istuivat he kumpikin kuormalla. Heistä tuntui silloin molemmista siltä kuin heidän olisi ollut mahdoton enää astua askeltakaan eteenpäin. Ei vaikka olisi ollut pakko. Mutta miten pitkältä uskaltaisivat olla tässä, siitä eivät olleet selvillä. Ajomiehen kanta tuntui oikeastaan värittömältä. Hyvänsuovasti hän oli ottanut kuormalleen, mutta eihän sitä siltä tietänyt. Joka tapauksessa tässä nyt sai vähän levähtää. Ja haavojakin sai paremmin tukituksi.
— Niin, nähkääs, alkoi nuorempi, mutta herkesi samassa. Paras oli tällaisessa tapauksessa vaieta. Itsekseen hän vain jatkoi ajatusta. Se koski tuota laupeudensisarta. Jo aikaisemmin hän oli huomannut jotain epäiltävää, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään. Viimein hän kuitenkin näki sen niin läheltä, että oli varma. Silloin nousi ase tavallista nopeammin. Hän laukaisi ja näki naisen käpertyvän hangelle. Mutta samassa riipaisi olasta niin tulisen pahasti. Hän taisi mennä jonkunlaiseen horrokseen, koska ei sitten ollut oikein selvillä muusta kuin että häntä väkipakolla kuljetettiin jonnekin. Ja kun hän tuli paremmin tajuihinsa, oli hän metsässä toverin kanssa.
Hän katsoi kiitollisesti Olaviin. Tämä kai ymmärsi, koska nyökkäsi. "Kaksin aina kaunihimpi" — sanoi hän ja hymyili. — Tulee edes jotain jälkeä, kun saa toverin mukaansa.
Tie haarautui samassa kahtia ja ajaja käänsi vasemmalle.
— Vieläköhän uskallamme olla tässä? kysäisi toinen saksaksi. — —Tämä suunta näyttää minusta vaaralliselta.
Olavi nykäisi kyytimiestä ja pyysi pysäyttämään. Sitten hän lujalla tahdonponnistuksella pakottautui seisomaan. — Tästä meidän kai on poikettava pois, jatkoi hän merkitsevästi vilkaisten toveriinsa.
— Niin, täälläpäin minulla on tuttu paikka, jonne olisi yritettävä, vahvisti toinenkin umpimähkään huolimatta siitä, ettei hän tuntenut seutua senkään vertaa kuin Olavi. — Nyt olisi mies eksytettävä jäljiltä, sanoi hän ja pysähtyi kohta kuorman kadottua näkyvistä. — Jollei mies ole luotettava toimittaa hän pian toisia niskaamme.
He rupesivat neuvottelemaan. Olavilla oli Uudenmaan kartta taskussaan. Se otettiin esille. Metsässä olisi tietysti ollut turvallisinta rämpiä, mutta voimien vähyyden tähden oli se mahdotonta. Suunta, jolle he nyt olivat kääntyneet, vei joka tapauksessa lähemmäksi taatusti valkoisia alueita. He päättivät siitä syystä jatkaa metsätietä pitkin toivossa, että uusi tienristeys tulisi eteen. Siinä olisi suurempi mahdollisuus eksyttää takaa-ajajia.
Heidän ponnisteltuaan eteenpäin kappaleen matkaa alkoi jo hämärtää. Ja voimat ehtyivät ehtymistään. Silloin avautui eteen pieni tienristeys, joka elvytti sekä voimia että toivoa. Toinen haara kääntyi hieman koilliseen, toinen suoraan etelään. Edellistä oli ajettu hevosella, jälkimäinen näytti metsään, — ehkä halkometsään — uppoavalta polulta.
— Tämä voi viedä meidät metsään paleltumaan, mutta se näyttää minusta kuitenkin turvallisemmalta, arveli Olavi. Toinen poikkesi sanaakaan sanomatta kapeammalle tielle.
— Onko teillä paljonkin omaisia, kysyi äkkiä Olavi.
— Ei ketään. Joutaisin sen puolesta jäämään tälle tielle — paremmin kuin moni muu, tuli hetken kuluttua jatkoksi. Sanoissa oli kuin hienotunteista ymmärtämystä tuntematonta toveria kohtaan, jonka nimettömässä sormessa kiiluva sormus ilmaisi, ettei tämä ainakaan ollut aivan vapaa.'
Olavi ei vastannut.
— Mutta tämä suuri, yhteinen asia, tuli toverilta hetken kuluttua jatkoksi. — Kalpeisiin kasvoihin syttyi tulta. — Vaikka eihän sota yhtä kaipaa.
— Ei yhtä, mutta jokaista.
Taas he taivalsivat äänettöminä eteenpäin hitain, laahaavin askelin. Kiirehtimisestä ei enää ollut puhettakaan, siitä vain, kauanko vielä voisi pysyä pystyssä ja ponnistella henkensä edestä.
— Nyt jään tähän hankeen, sanoi viimein toinen.
Olavi puri hammasta. — Minulla on vaimo ja kaksi pientä poikaa, sanoi hän viimein.
— Jos nojaisitte, ehdotti toinen. Hän puhui kuin unessa.
— Te ette itse näe, miten te horjutte.
Tie teki pienen mutkan. Olavi raahautui sen toiselle puolelle. Sieltä näkyi pienen pieni tuikkiva tuli lumen painamien kuustenoksien alta.
Olavin mielessä kajasti jotain pyhiinvaeltajista, jotka kärsimyksiinsä nääntymäisillään näkivät Pyhän maan häämöittävän esiin. Hän oli kai joskus — hämärässä entisyydessä — lukenut, että he ihastuksissaan lankesivat maahan ja suutelivat sitä. Ja hän tunsi, että sillä lailla sitä voisikin tehdä, kun kauan on ponnistellut ylivoimaisesti, uskonut kaiken turhaksi ja sitten viime hetkessä näkee pienen, pelastusta ilmaisevan tuikkeen.
Mutta ei, ei mistään hinnasta sittenkään langeta maahan! Sen verran hän vielä ymmärsi. Muille sellainen palvominen saattoi käydä päinsä, vaan ei kahdelle tällaiselle. Kuolemaksi se olisi ollut. Sillä siitä ei toinen enemmän kuin toinenkaan olisi noussut.
— Vieläkö te jaksatte? kysyi hän kuin unessa.
— Kun voisi huutaa — tuli heikosti vastaan. Kuului narahdus metsästä, ja hangelle paistoi äkkiä leveä valojuova. Se oli kuin kirkas tie jonnekin turvalliseen, autuaallisen lämpimään paikkaan.
Olisikohan joku ovi auennut?
Neljät huulet avautuivat samassa, ja ponnistuksen sekä verenvuodon kuivaamista kurkuista tunkeutui käheä, epätoivoinen avunhuuto.
Pieni, kumaraselkäinen nainen tulla kompuroi polkua pitkin. Hän oli kuullut kuin parahduksen metsästä. Ei ollut tuntoa mennä takaisin tupaan katsomatta mikä siellä oli valittanut. Korjatahan täytyi, jos sinne oli eksynyt vaikka kissa tai koira. Jumalan luomia ne olivat nekin.
Hän kompuroi eteenpäin, kunnes löysi etsimänsä. Hangella oli kaksi pyörtynyttä.
Kelkka oli haettava. Yksitellen hän sitten sai miehet tupaan. Sänkyä ei siellä ollut kuin yksi ainoa, kapea sekin. Ei hän tuollaisia oikein olisi saanutkaan sinne nostetuksi, niin hervottomia kuin ne olivat. Kun vähän heitä liikutteli, valittivat molemmat surkeasti.
Hän otti makuuvaatteet vuoteesta ja levitti lattialle. Päällimmäiseksi hän pani ainoat nahkasensa. Korjattuaan vieraansa tilalle teki hän tulta pesään ja pani kahvipannun tulelle. Ruista siinä enimmäkseen oli, kahvia vain maistimeksi, mutta jotain kai noille raukoille oli saatava suuhun.
Hän haki nurkkakaapista taittuneen tinalusikan, tirautti siihen valmistunutta kahvia, nosti lähimpänä makaavan päätä ja työnsi lusikan verettömien huulien väliin.
Pieni, ruskea puro juoksi makaavan leukaa pitkin alas huurteiselle takinkaulukselle.
Vaimo koetti uudelleen, mutta kun ei nytkään onnistunut, meni hän toisen luokse ja kävi hänen päätänsä nostamaan.
Pisara pisaralta huulien väliin tunkeutuva lämmin juoma sai Olavin viimein avaamaan silmänsä. Hän tunsi makaavansa jossain, jossa oli lämmintä ja pehmeää. Rasvainen villa tuntui käteen hänen liikutellessaan tervettä käsivarttaan. Se muistutti kotia ja navettaa.
Hän raotti väsyneesti silmiään. Tuvan himmeässä valaistuksessa hän näki pienen naisen, joka kumartuneena hänen puoleensa oli kaatamassa jotain lämmintä hänen suuhunsa.
— Te olette ystävä?
— Ystävä? Herra siunaa ja varjele, kuka voisi olla muuta, kun näkee lähimmäisensä näin kurjassa tilassa.
Olavin silmät painuivat uudelleen kiinni. Hetken kuluttua hän heräsi siihen, että taas työnnettiin jotain lämmintä hänen huuliensa väliin. Silloin hän kohta nielaisi ahneen halukkaasti. Joku hänen vieressään huudahti kuin ilosta. Hän olisi tahtonut herätä ja kysyä. Oli paljonkin, josta olisi pitänyt saada selkoa. Mutta ajatus ei jaksanut selvitä. Eikä puhekaan käynyt. Kieli oli kuin kytketty vaikenemaan.
Äkkiä muisti hän, ettei hän ollut yksin. Hänellähän oli ollut toveri.
Hän yritti pystyyn, mutta painui parahtaen takaisin nahkasille. Hän oli nojannut läpiammuttuun käsivarteensa.
Kipu oli saanut hänet täysin tuntoihinsa. — Minun toverini, sanoi hän niin kuuluvasti kuin jaksoi.
Vaimo haki taas lämmintä kahvia lusikkaansa ja yritti nyt kolmannen kerran. Olavi näki, miten kahvi valui toverin leukaa pitkin. Tämä oli kai vielä tainnoksissa.
Olavin ajatukset alkoivat hätäisesti tapailla jotain. Eikö hän ollutkin varustanut itselleen jotain hätävaraksi?
— Tuolta, — ottakaa, alkoi hän toimitella.
Viimein sai hän vaimon avulla esille pienen kamferttipullon. Sitten tehtiin uusi koetus kahvin ja kamferiin kanssa. Viimein aukenivat umpeen painuneet silmät hitaasti.
— Enemmän, enemmän!
He joivat kumpikin sekä kahvia että maitoa ja oikein kupista, mutta ennen kuin olivat saaneet kylläkseen olivat he jo taas unessa.
Olavi heräsi ensimäisenä. Vaivainen, pieni lamppu ei enää palanut, ja kuitenkin saattoi nähdä hyvänpuoleisesti. Mahtoi olla aamu tai iltahämärä, mutta kumpiko, siitä ei Olavi ollut selvillä. Hän ei ensinkään voinut arvata oliko kulunut vähän vai paljon aikaa siitä kun hän viimeksi oli ollut valveilla ja tajussaan.
Hän koetti muistissaan askel askeleelta palata entisiä jälkiään saadakseen jonkinmoista selvyyttä ajatuksiinsa. — Me näimme tulen. Hän kai sitten löysi meidät lumesta, päätti hän itsekseen. Sitten hän yritti istumaan. Hän oli nyt saanut kiinni oikeasta päästä.
Oli ihanaa, että jaksoi edes näin nousta istumaan. Nyt voisi vähitellen ruveta hoitamaan haavojaankin. Sidekangasta ja jodia oli Helsingistä mukaan varattuna. Eikä sitä vielä paljonkaan ollut kulunut, kun ensi hädässä ei voinut ajatella muuta kuin verenvuodon ehkäisemistä.
Kuinkahan se toveri nyt jaksoi? Hän näytti yhä nukkuvan.
Olavi painui raskaasti takaisin nahkasille. Tuntui siltä kuin hän minä hetkenä hyvänsä uudelleen olisi voinut vaipua uneen. Hän oli niin läpeensä väsynyt. Ja kuitenkin hän kai jo oli nukkunut hyvinkin kauan. Kaikki viime ajan tapahtumat tuntuivat painuneen omituisen etäälle. Ei jaksanut ajatella mitään eikä tehnyt mieli muuta kuin nukkua, nukkua ja olla aivan hiljaa, jottei tarvinnut tuntea kipua.
Mutta suloista, oli nyt hetkinen valvoakin ja muistaa, että jossain hyvin etäällä oli olemassa koti, missä iloinen äiti laulaa liverteli täyttäen koko kodin säveleillään. Hänen astuntansa oli notkahtelevaa ja siroliikkeistä. Hän kiiruhti kuin tanssitahdissa hyppivä soittokoneen ääreen. Ja vieressä seisoi pieni mies, jonka sormet töintuskin ulottuivat koskettelemaan näppäimiä, mutta joka siitä huolimatta yhtenään tahtoi "oittaa ja aulaa". Se pikku mies oppi nykyään uusia sanoja joka päivä. Hänellä oli tapana hyvin huomattavalla tavalla tehdä isälle selkoa edistyksistään, sillä niistä annettiin aina pientä mielenhyvikettä, milloin isän kellonkuuntelemista, milloin käynti tallissa tai navetassa.
Olavi muisti joskus olleensa pahoillaan siitä, että tuo pieni lauleleva vaimo ei ottanut enemmän harrastaakseen perheenemännälle kuuluvia asioita. Tällä hetkellä tuo huoli tuntui niin arkisen mitättömältä sen suuren todellisuuden rinnalla, että he molemmat olivat olemassa ja että hän vielä sai ajatella heitä ja jälleennäkemistä. Laululintu oli laululintu. Siksihän se oli syntynyt. Ja vaikka ihmisen kyky kehittyä taipumuksiensakin vastaiseen suuntaan saattoi — ulottua pitkälle, oli silläkin rajansa.
Olavi olisi tällä hetkellä antanut paljon, jos pienikin sävel kodista olisi voinut tunkeutua hänen kuuluviinsa. Laulettiinkohan siellä nytkin? Laulu oli kukaties vaiennut, tukehtunut tämän raskaan ajan huoliin? Kaijalla oli lämmin ja herkkä sydän.
Mutta Kaija oli reipas myöskin. Toivottavasti hän ei kuitenkaan huolehtinut liiaksi. Huolenpito Eerosta oli joka tapauksessa hänelle parhaana apuna.
Samassa kuului ulkoa askeleita ja muutamia karheita miesten ääniä.
Kävi kuin väristys Olavin koko olemuksen läpi. Kun oli läpäissyt näihin asti ja uudelleen päässyt elämänalkuun, tuntui se entistäkin rakkaammalta. Oliko mahdollista, että se nyt juuri riistettäisiin…?
Hän koetti kuulostaa. Noista raaoista äänistä ei voinut erehtyä.Lisäksi kuului siltä kuin suksia olisi asetettu seinää vastaan.Kimakka, hätäilevä naisääni sekoittui puheeseen.
Iski kuin kipinöitä Olavin silmien edessä. Hän tunsi miten heikko hän oli, kykenemätön puolustamaan itseään samoinkuin toistakin. Voimaa oli vain sen verran, että jaksoi tuntea miten rakas elämä oli ja että sillä hänen ikäiselleen vielä oli paljon tehtävää, paljon tarjottavaa.
Ovi kiskaistiin samassa auki, ja karhea kirosana ilmoitti, mitä joukkoa oli tulossa.
Nainen ja kaksi miestä kuului astuvan tupaan. Miehiltä pääsi kohta ilkeä nauru. — No, kuin tilauksesta, kuului toinen sanovan. — Elukoina pidetyt nousevat nykyään lahtareita vastaan, jatkoi siihen toinen.
Olavi piti lujalla tahdonponnistuksella silmänsä ummessa. Hänen ajatuksensa kiiruhtivat jäähyväisille kotiin, jossa aina lauleleva äiti hypitteli poikaansa.
— Olkaa nyt siivolla köyhän ihmisen tuvassa, kuului nainen sanovan.
— Raahataan vain ensin tieltä nämä lahtarit. Hanki imee veren paremmin kuin permanto.
— Veren! Vai veren! Köyhä minä olen ja typeräksi minua aina on haukuttu, mutta sen näkee typeräkin, ettei noista tarvitse ottaa enemmän verta kuin jo on otettu. Tuossa ovat nyt maanneet kuin kuolleet kokonaisen vuorokauden. Eivät syö, eivät juo. Ei tässä teitä tarvita. Antaa toisen ottaa.
— Jos et anna viedä pihalle, niin lopetetaan täällä. Pois tieltä!
Olavi kuuli äkillistä liikettä. Ase nousi varmaan. Sitten kuului kuin hypähdys. Olisiko…?
Olavin silmät revähtivät raolleen. Oli jo hämäränpuoleista, mutta hän näki naisen selän silmiensä edessä. Toiselta puolelta häämöitti kuin ase.
Lujalla tahdon ponnistuksella sai hän silmänsä uudelleen umpeen. — Ei muuta kuin tätä kautta, kuuli hän naisen sanovan. Kohta jälestä kuului taas liikettä. Äskeinen tapaus uudistui ehkä. Sitten kolahti ase lattiaan, varmaan pistimen kanta.
— Saakelin akka!
— Olkoon, kuului toinen sanovan. — Kuka tässä viitsii. Kuoleehan ne kuitenkin.
— Eikä se sitten jää teidän tunnollenne — viskasi heille nainen.
Ovi kuului avautuvan. Miehet röhähtivät karheaan nauruun, mutta se tuli kuin kynnykseltä, ehkä jo sen toiselta puolelta. Sen jälkeen hiljeni kaikki. Oli kuin kirkossa papin noustessa saarnastuoliin.
Ison ajan kuluttua — arvattavasti se iso aika kuitenkin supistui muutamaan minuuttiin — kuului kolinaa seinän takaa. Miehet ottivat kai suksensa. Sisällä raapaisi rahinjalka lattiaa. Sitten rukki hiljaa alkoi hyristä hämärissä.
Olavin silmäluomien alle nousi jotain lämmintä, joka paisui kuin nousuvesi, kunnes se kahtena suurena kyynelkarpaleena verkalleen vieri alas palttinanvalkeita poskipäitä pitkin.
6.
Korkealla mäentöyryllä sisäjärven kallioisella rannalla sijaitsi Korpisaaren pikkutila. Talo tyydytti niukasti pikkuviljelijän tarpeita, mutta Alli ja Eljas olivat muuttaneet sinne hyvillään kuin löydetystä aarteesta.
He olivat muutaman vuoden asuneet Helsingissä, Sörnäisissä, eläen periaatteittensa mukaista köyhänkansan elämää. Heidän kotinsa erosi ympärillä olevista kodeista vain sen kautta mitä kehittynyt aisti ja sekä sisäistä että ulkonaista kauneutta rakastava mieli luo ympärilleen.
Pitkittyvästä maailmansodasta johtuva kallis aika ja elintarvepula pakotti heidät kuitenkin viimein muuttamaan maalle. Ja kun Korpisaari löytyi ja kalliista ajasta huolimatta oli saatavissa suorastaan polkuhinnasta ehdolla, että eräs entisen omistajan sukulainen, vanha mummo, saisi viettää jälellä olevat päivänsä talossa, tehtiin kaupat heti. Kohta senjälkeen muutettiin, ja helposti se olikin suoritettu, sillä tavaraa oli vähän niinkuin köyhässä kodissa ainakin.
Lasten ilo oli rajaton. Heidän ilonsa varassa eli Allikin. Hänen suuret, tummat silmänsä katselivat elämää ja ihmisiä tutkivina ja haikeamielisinä kuten ennenkin. Lastensa kanssa hän oli iloinen lapsi, mutta muille oli hänen sisimpänsä suljettu puutarha. Ainoa, jonka kanssa hän siellä seurusteli, oli isä. Hänelle hän uskoi ajatuksiaan nyt useammin kuin koskaan ennen. Hän ei muuten olisi jaksanut kantaa sitä taakkaa, minkä herkästi vaihtuvat tunteet ja kaikkea tutkivat, kaikkea erittelevät ajatukset hänelle toivat. Mutta isä auttoi häntä.
— Isä, katso lapsiani, sanoi hän puoliääneen, kun itse ihastunein katsein seurasi lattialla paitasillaan myllertäviä lapsukaisiaan. — Isä, sinä olit huolissasi siitä, tulisiko minusta koskaan ihmistä, ja nyt pitää minun olla kasvattamassa tuollaisia.
Hän vilkaisi käsiinsä, jotka paraikaa hieroivat pesusoikossa olevia lasten vaatteita. Sivellintä, sivellintä olivat ne halunneet pidellä. Kauneusnautinnon rikastuttamasta elämästä hän oli unelmoinut, ja nyt hän raatoi raskaassa työssä kuin köyhä äiti ainakin.
— Isä, sanoi hän hiljaa, minä opettelen näkemään suuruutta elämän pikku asioissa, sen vähäisten velvollisuuksien uskollisessa täyttämisessä.
Hän tunsi oman onnen unelmoimisesta kohonneensa näkemään, että elämässä oli lopullisesti suurta vain se, että ihmiselämä jatkui, kehittyi ja kirkastui. Mitä yksilöstä ja hänen pienestä onnenkaipuustaan! Pääasiahan oli, että hän oli tasoittamassa tietä tuleville sukupolville, oli antamassa heille parhaita tienviittoja, parhainta apua.
Isä, sanoi hän uudelleen. — Sinä unelmoit kaikkien yhteenkuuluvaisuudesta saman, ijäisen Isän lapsina. Minun elämäni on nyt työtä sinun ajatuksesi ja uskosi toteuttamiseksi.
Ajatus luisti siitä Eljakseen. Heillä oli sama työ, samat periaatteet ja yhteiset kokemuksensa työssä sekä lasten että köyhän kansan hyväksi. Mutta muuten kulki kukin omaa latuaan. He olivat kumpikin vapauden palvojia ja molemmat uskoivat sielun parantumattomaan yksinäisyyteen.
Alli tunsi monesti, että hänen olisi ollut mahdoton tulla toimeen toisenlaisen miehen vaimona. Mutta Eljas oli harvinaisen vähäisessä määrässä aito mies. Työ ja aatteet merkitsivät hänelle aina enemmän kuin omat olot, oma mukavuus ja oma toimeentulo. Ei hän koskaan tietänyt mitä hän pani suuhunsa, kunhan se oli ruokaa — kasvisruokaa nimittäin, muu ei hänelle ensinkään kelvannut. Kovalla permannolla hän nukkui yhtä hyvin kuin vuoteessa, eikä hän koskaan kammoksunut kieltäymyksiä enempää kuin ponnistuksiakaan. Hän oli totuttanut itseään elämään köyhän kieltäymystenalaista elämää kärsimättä siitä.
Hänellä oli tapana vakuuttaa, että hän sillä lisäsi elämänsä nautintoja. Mutta Alli epäili, tiesikö hän oikeastaan mitä sana "nautinto" merkitsi. Siltä ei ainakaan yleensä näyttänyt. Ja sekin oli puoli Eljaksessa, jolle Alli pani suurta arvoa. Se oli yksi lujimpia siteitä heidän välillään.
Alli hieroi vaatteita niin että saippuavaahto räiskyi etäälle. Niin, tällaiseksi oli elämä hänet muodostanut. Näin hän nyt tunsi ja ajatteli. Mutta toisinkin olisi voinut olla. Hän oli siitä tietoinen. Hän ei oikeastaan ollut tuollainen aatteista eläjä kuin Eljas. Hän oli ihminen lihasta ja verestä, jopa kuumasta verestä. Hän oli luotu rakastamaan toisella tavalla, joskin elämä oloineen oli valanut hänet kuin uudestaan. Jos vain esimerkiksi vuosina Ateneumilla rakkaus oikein voimakkaana olisi herännyt hänessä, ei häntä silloin mikään olisi pidättänyt. Mutta suhde silloisiin työtovereihin jäi aina leikin asteelle. Ja se ainoa tunne, joka hänessä heräsi todellisena ja voimakkaana, oli tuomittu kuolemaan jo syntyessään.
Olisipa se vain syntynyt toisenlaisissa oloissa, ei häntä silloin olisi tyydyttänyt tällainen valju, etupäässä yhteispyrkimyksiin perustuva suhde avioliitossa. Se, josta hän nyt oli kiitollinen, olisi silloin tuntunut kylmältä ja köyhältä. Nyt sitävastoin oli hyvä niinkuin oli.
Oli muuten mielenkiintoista huomata miten yllättävään suuntaan elämä saattoi johtaa ihmisen kehityksen. Sekä Aini että hän itse olivat huolimatta kiihkeistä tunteistaan ja voimakkaista eroottisista vaistoistaan kehittyneet aivan toiseen suuntaan, jotavastoin perhoseksi luotu Kaija ja tyyni, tasainen Ilona olivat "äiti-ihmisiä" kiireestä kantapäähän. Ja Maija — josta olisi luullut, ettei hän muuhun sovikaan kuin veisaamaan hartauskokouksissa — eli kokonaan miestään varten niin kauan kuin tämä eli.
Allin täytyi taaskin tapansa mukaan ruveta erittelemään ja seulomaan.
Ei oikeastaan ollut ihme, että heillä on niin kovin ristiriitaisia taipumuksia. Sellaisia olivat nekin taipumukset, joita esivanhemmat olivat jättäneet heille perinnöksi. Iso-äiti etenkin oli ollut erikoinen nainen. Sekä hänen muotokuvansa että luonteensa oli Allista jo lapsena ollut mielenkiintoinen. Hän oli itsessään tuntenut paljon isoäidin perintöä.
Viidentoista vanhana oli isoäiti mennyt kihloihin nuoren, lahjakkaan ja ihanteellisen miehen kanssa. Vanhemmat eivät kuitenkaan suostuneet nuorten liittoon syystä, että sulhanen oli lähdössä monivuotiselle tieteelliselle tutkimusretkelle, eivätkä vanhemmat tahtoneet luovuttaa tytärtään sellaiselle matkalle. Morsian teki silloin teon, joka siihen aikaan oli kuulumaton. Hän karkasi kotoaan, tuli Helsinkiin juuri ennen sulhasen lähtöä, valmiina seuraamaan häntä hänen pitkällä ja vaivaloisella matkallaan. Vakuutettuna siitä, että tällainen teko särkisi sekä vanhempien että nuorten oman onnen ja rauhan, sai sulhanen hänet kuitenkin palaamaan kotiin. Kirje kirjeen perästä toi sen jälkeen viestin toiselta toiselle. Joka rivi niissä huokui hellyyttä, ja välimatka tuntui monesti haihtuvan olemattomiin suuren rakkauden rakentaessa siltaa maasta maahan.
Silloin syntyi suuri herätys isoäidin kotipuolessa. Se pani isoäidinkin ajattelemaan elämän lopullista päämäärää. Se mainen rakkaus, jolle hän oli vannonut uskollisuutta kuolemaan asti, näytti hänestä äkkiä pieneltä ja arvottomalta sen rinnalla minkä hän tunsi löytäneensä.
Paksu pinkka rakkautta ja uskollisuutta uhkuvia kirjeitä lähetettiin takaisin suurten lakeuksien maahan, jossa niiden lähettäjä yhä kulki tieteellisissä tutkimuksissa. Kirjeisiin liitettiin lyhyt selitys niiden palauttamisen syistä sekä — kihlasormus.
Puolen vuoden kuluttua oli isoäiti kihloissa herännäispapin kanssa, jolle hän synnytti joukon ruumiillisesti terveitä, mutta sielultaan rikkinäisiä lapsia. Tilda-äiti oli yksi niitä. Hänen suuret, sytyttävät silmänsä olivat perintöä isän puolelta. Hänen käytännöllinen kykynsä juureutui siitä tarmosta, jolla äiti oli hoitanut sekä talouttaan että runsaslukuista lapsilaumaansa. Mutta se ainainen tasapainon puute, joka pani hänet hätäilemään ja valittelemaan vähäisimmästäkin, oli ehkä kostavana haamuna noussut siitä haudasta, jonne suuri, voimakas tunne väkipakolla oli painettu.
Allin täytyi kiireisesti vääntää pesunsa kuivamaan, panna pikku Alle nukkumaan päivällisuntaan ja Veikko hänelle vartijaksi. Sitten hän itse kiiruhti ulos. Hänelle tuli hetkittäin sellainen tuska, ettei häntä mikään pidättänyt. Ja silloin oli ainoana apuna päästä ulos, ulos yksinäisyyteen ja luonnon helmaan.
Hän kulki nopein askelin eteenpäin järvenrannalla sijaitsevaa jyrkännettä kohti. Se oli hänen lempipaikkojaan. Täällä hän monesti tuskantäysinä hetkinä oli taistellut sielunsa tasapainoon, ja tänne hän nytkin pyrki.
Hän näki sekä omassa että Ainin elämässä ja kehityksessä selviä jälkiä isoäidin antamasta perinnöstä. Heillekin molemmille merkitsi rakkaus toisin ajoin yhtä kuin ei mitään, toisin ajoin oli se kaikki kaikessa… Ainikin, joka oli kuin luotu elämään rakkaudessa ja rakkaudesta, saarnaili nykyään vain tunteitten kuolettamista. Ja kun tällainen suunta oli saanut jalansijaa tyttösielussa, joka maailman hellimmältä isältä oli saanut suuren, lämpimän hellyyden sisimpäänsä, kärjistyi ristiriita tavallista tuntuvammaksi.
Niin oli kuin isä-Alle oli sanonut. Hänen lapsensa olivat syntyneet suuren, sammumattoman kaipuun ja sisäisen kärsimyksen kantajiksi. — Ihanteen haikeamielisiksi etsijöiksi heidät jo kehdosta asti oli valittu, sen merkillä merkitty.
Tuollainen taakka saattoi monesti olla murtavan raskas. Alli tiesi sen. Sitä kantavan täytyi kerta toisensa jälkeen kamppailla kuin henkensä edestä.
Hän pysähtyi jyrkänteen partaalle. Sen alapuolella hohti nyt kimalteleva kinos aaltoilevana kuin ulapan selkä. Päivä paistoi ja huurteinen havumetsä hohti talven kristallihileissä.
Nyt täältä sai voimaa ja iloa. Mutta syksyisin oli toisin. Silloin tämä jyrkänne veti puoleensa siksi, että täällä syvyydessä kohisevat, mustat aallot aivan kuin säestivät ahdistetun sydämen suurta tuskaa.
Tänne oli Alli useinkin paennut, ei niinkuin moni muu haikeasti kärsien kaiken katoavaisuutta muistuttavasta syksystä, vaan paremmin tunteakseen sen suorastaan lumoavan suurta sukulaisuutta hänen omien, rajuna myrskyävien tunteittensa kanssa. Ja silloin, silloin tämä syvyys monesti kietovan voimakkaana oli vetänyt puoleensa.
Sekin, että hän yhtenään oli yksin lasten kanssa kotona, toi hänelle usein tällaisia myrskyn hetkiä. Hän ennätti tuntea ja ajatella niin paljon. Eljas vietti ulkonaisessakin suhteessa aivan toisenlaista elämää kuin muut. Virkaa hänellä ei ollut entistä enemmän. Mutta työtä oli silti yllin kyllin. Maallemuuton jälkeen oli viljelyksen kuntoon saattaminen vienyt suurimman osan hänen ajastaan. Vapaahetkinään hän enimmäkseen joko luki tai kirjoitti. Etenkin hän tutki sosiaalisia ja kansantaloudellisia teoksia. Niitä hän luki mitä erilaatuisimmilta tekijöiltä, tutkisteli, märehti ja teki muistiinpanoja mietelmistään. Mietelmiään hän sitten painatti ja kaupitteli monilla matkoillaan. Maata kiertäminen — etenkin jalkaisin — oli nimittäin tärkeä osa hänen elämäntehtävästään. Jalkaisin hän kulki osaksi siksi, että hän periaatteellisesti vastusti kaikkea elämän mukavuutta, osaksi siitä syystä, että hän siten paremmin pääsi persoonalliseen kosketukseen ympäristönsä kanssa. Sekä yksityisissä keskusteluissa että yleisissä kokouksissa hän täten levitteli oppiaan paikasta toiseen. Hänessä oli Rousseaulaista kulttuurivihaa, nykyaikaista maahenkeä, kristillistä sosialismia, — ei kuitenkaan saksalaiseen, ei englantilaiseen eikä kenenkään muunkaan malliin. Hän oli oman mallin mies joka asiassa. Hengellisessä suhteessa hän tunsi vetäymystä kveekareihin. Mutta yleensä oli hänestä kaiken järjestyksen sivuuttaminen parempi kuin säännöittely, joka hengellisellä alalla jollain tavoin voisi muuttua kaavamaisuudeksi.
Ja Eljaksen kulkiessa näillä retkillään, taisteli Alli yksinäisyydessä sisäistä taisteluaan. Ei päivisin. Silloin hän enimmäkseen aherteli lasten kanssa ja puheli sisimmässään isälle. Mutta illoin, kun lapset nukkuivat levollista untaan ja syystuulet puitten latvoissa syvän, petollisen kauniin sisäjärven rannalla soittelivat voimakkaita säveliään, silloin oli Allilla monesti kamppailunsa kuumimmat hetket. Silloin hän tunsi, että hän oli pyytänyt elämältä paljon enemmän kuin hän oli saanut, silloin hänen sisimpänsä huutamalla huusi isää, sitä ainoata, joka kokonaan ja sanoitta oli häntä ymmärtänyt ja jonka suuri hyvyys aina oli taltuttanut perinnöllisesti tasapainosta pyrkivää mieltä. Silloin elämäänkyllästyminenkin saattoi yllättää voimakkaana ja repivänä kuin syystuuli. Silloin teki mieli nauraa elämän lyhyyttä ja sen suuria, kuluttavia ristiriitoja. Sellaisina hetkinä tuntui monesti siltä kuin olisi pitänyt jättää Eljas, koti ja lapset ja lähteä pois, pois jonnekin vaikka maailman ääriin saakka. Hän ei ollut kotoisten tunteiden kahlehtima. Hän oli ensi sijassa ihminen, ei puoliso eikä äiti, vaan vapaa ja rajattomasti vapautta rakastava ihminen.
Alli vavahti. Joko hän taaskin oli tuon kaiken vallassa? Ja näin keskellä kirkkainta päivää, kun metsä aivan kuin helisi talven kimmeltävässä asussa!
Hän katsoi ympärilleen, ei väistellen eikä arkana, vaan päättävästi niin kuin se, joka tietää rehellisenä ja pelottomana voittavansa.
Hän ei voinut kieltää sen olemassaoloa sisimmässään, joka näin kerta toisensa jälkeen pyrki esiin, niin usein kun hän jo luuli sen voittaneensa. Mutta hän tiesi myöskin, että kun tuo temmeltävä ja kapinoiva hänessä myrskyn tavoin oli noussut huippuunsa, asettui se. Silloin pääsi hänessä toinen puoli voitolle. Hän tunsi sisimmässään sen korkeinta tavoittelevan ijäisyysolennon, sen puhtautta ja jaloutta janoavan puolen, jonka isän lapsellisen puhdas mieli oli antanut heille perinnöksi. Hänen eteensä nousi muisto illasta, jolloin hän pienessä ummehtuneen huoneilman täyttämässä salissa oli valinnut seuratakseen sitä mestaria, joka ajallisen onnen omistuksessa oli köyhempi taivaan lintua ja kettua luolassa. Sitä päätöstä hän ei tehnyt tunnehurmiossa eikä erehdyksestä, vaan syvästä, sisäisestä vaatimuksesta elää sopusoinnussa sen kanssa, minkä hän sisimmässään käsitti oikeaksi. Eikä hän koskaan ollut katunut tätä päätöstä, ei ollut katunut ennen eikä katunut nytkään.
Tämä muisto päinvastoin auttoi häntä tälläkin kerralla kamppailemaan ja — voittamaan.
Hän oli viskautunut myrskyn valtaan ja sen siivillä noussut — rauhaan.
Hänen sisimmästään kohosi nöyrä anteeksipyyntö siksi että hän, pieni yksilö suuren, kärsivän ihmiskunnan keskellä, oli unohtaen päämääränsä itsekkäästi ikävöinyt osaa elämässä niukalti löytyvästä onnesta.
7.
Allin palatessa lasten luokse oli Pikku-Alle juuri herännyt. Äiti puki hänet ja pani samalla päällysvaatteetkin pojan päälle. Hän aikoi viedä lapset hetkeksi ulos. Talvinen aurinko loisti kirkkaimmillaan; kävely tekisi jokaiselle heistä hyvää. Hän ei nykyaikaisissa levottomissa oloissa mielellään antanut lasten olla yksin edes pihallakaan. Eihän tietänyt mitä olisi voinut tapahtua. Ja kun Eljas kapinan puhjetessa oli ollut poissa eikä vieläkään ollut palannut, oli Alli yksin edesvastuussa kaikesta.
Suhteellisen rauhallista oli muuten näihin asti ollut tässä syrjäisessä pitäjässä. Maakauppiaan puoti oli tosin osaksi ryöstetty ja jälellejäänyt tavara oli annettu "punaisen" haltuun. Teilläkin näki yhtenään aseellisia. Mutta väkivaltaisuuksiin ei kukaan ollut ryhtynyt.
Alli oli lasten kanssa ehtinyt kappaleen maantiellepäin, kun reki äkkiä suhahti ohi. Reenperässä istui kaksi nuorta miestä, molemmilla punanauhat lakissa. He ajoivat lähimpää kaupunkia kohti, olivat kai menossa sinne. Ja ajaa täytyi, vaikka kyyti oli kallista eikä matkaa enemmän kuin puolisen peninkulmaa.
Allin täytyi ajatella isää, jolla ei koskaan, ei edes vanhana ollut varaa omaan mukavuuteen ja joka opetti lapsiaankin säästämään, jotta heillä olisi mistä antaa. Hän ajatteli Eijasta, joka vaivatta astui peninkulman toisensa jälkeen, usein raskas kirjakantamus selässään. Ja hän vertasi.
Jo siinä piili tämän liikkeen kuolinitu, ettei se tähdännyt korkeammalle kuin määrätyn luokan valta-asemaan ja etuun — Samoinkuin porvarillisenkin hallituksen tuomio oli valmiina, ellei se puolestaan tähdännyt korkeammalle.
Eljas oli tosin kumouksenmies, mutta ei hän koskaan olisi hyväksynyt tällaista — —.
Kaksi kivääriniekkaa tuli samassa vastaan. He olivat parrakkaita miehiä, ei mitään poikanulikoita — ja heidän kasvonilmeensä oli tuima. Toinen astui suoraapäätä Allia kohden ja sulki häneltä tien.
— Mistä olette, tiedusteli hän tuimasti.
— Tuolla matkan päässä kallionkupeella on meidän kotimme.
— Onko järjestyskaarti käynyt siellä tarkastuksella?
— Ei ole. Siellä ei muuten olekaan mitään tarkastettavaa.
Miehet rähähtivät nauramaan. — Taitaa ollakin mainio tyyssija lahtareille, sanoi sitten toinen.
— Meillä syödään ainoastaan vihanneksia, ilmoitti Alli. Ja Veikko vahvisti: — Isä on kieltänyt tappamasta.
Miehet katsoivat hetken hämmästyneinä toisiinsa. Sitten toinen katsomatta lapseen jatkoi: — Ette taida lukea lehtiä, koska ette tiedä mitä "lahtarit" ovat. Ei kai "Työmies" koskaan ole eksynyt teidän taloonne?
— Kyllähän mieheni sitä tavantakaa lueskelee. Minä, nähkääs, olen niin vanhanaikuinen nainen, että luen lehtiä juuri niinkuin romania. Luen sitä mikä milloinkin käteen sattuu. Minä en tee sitä enemmän kuin muutakaan järjestelmällisesti.
Alli puhui reippaasti veitikkamaisuus silmäkulmassa. Miehet näyttivät epätietoisilta mille kannalle asettua.
— Onko miehenne kotona, kysäsi silloin toinen.
— Ei, hän on matkoilla.
Kaartilaiset katsoivat toisiinsa. Sitten tiedustelivat, missä hän oli.
— En tiedä.
— Ehkä me tiedämme sen paremmin.
— En usko, tuli ylpeän rohkeasti. — Te ette tiedä minkälaisilla matkoilla hän vuosikausia on kiertänyt. Mutta kysykää kylältä. Siellä tiedetään hänen kulkevan opettamassa ihmisille vanhaa oppia oikeasta ihmisyydestä. Sitä jota Kristuskin meille opetti.
— Samaa sitten jota mekin opetamme, tuli kirosanan höystämänä.
— Te taidatte opettaa sitä epäinhimillisin teoin. Huhu kertoo niin.
Miehet katselivat tuimasti, mutta jonkinlaisella kunnioituksella Alliin. — Tulkaa katsomaan missä asun, niin voimme puhella enemmän tästä, sanoi tämä levollisesti, tarttui lastensa käteen ja kääntyi kotiin päin.
Koko iltapäivän Alli oli jonkinlaisessa jännityksessä, ei pelon alaisessa, vaan paremmin mielenkiinnon synnyttämässä jännityksessä. Hän tunsi sisimmässään keskittynyttä voimaa. Ja iloakin. Ulkonaiset vaikeudet olivat hänellä usein ponnahduslautana, joka auttoi nousemaan. "Kun pauhaa taistelun myrsky, niin mielen tyyntyvi tyrsky."
Sitä hän usein ennen oli tuntenut — ja tunsi taaskin.
Lapset olivat jo nukkumassa, samoin kodin "mummo", kun pihalta alkoi kuulua ääniä. Hetken perästä kolkutettiin.
Tulossa olevia oli neljä, molemmat päivällä vastaantulleet ja kaksi heidän lisäkseen.
— Käskitte tulemaan, ilmoitti ilkeä naurunvirnahdus äänessä ensimäinen sisäänastuvista. — Sanoitte itseänne vähäväkisten ystäväksi. Ette kai kiellä yösijaa näin myöhään taloon tulleilta?
— Ei ole kielletty ennen eikä kielletä nytkään. — Alli avasi oven asuinhuoneeseen, ja miehet astuivat sisään. Neljä silmäparia otti samassa huoneen kaikkineen tarkastuksen alaiseksi.
Huonekaluja oli niukanlaisesti, kaikki puisia. Suurenpuoleisella pöydällä yhdessä huoneennurkassa oli ruuantähteitä, pieni leivän kannikka ja muhennettuja porkkanoita.
— Olisi tässä ruokaa, jos ette ole syöneet, tarjoili Alli.
Miehet kiittivät. He olivat kylläisiä. Heidän katseensa vain kiertelivät uteliaan nälkäisinä huonetta.
Seinillä oli kuvia yhtä runsaasti kuin huoneessa oli muita koristuksia niukasti. Tauluja oli jos jonkinlaisia: värillisiä painoksia tunnetuista taideteoksista, ja sitten joka seinällä suuri joukko maalauksia, toiset kehyksissä, toiset ilman. Ne esittivät melkein kaikki vähäväkisten elämää. Vanha ukko vettynein silmin ja tutisevin käsin kutoi verkkoa. Ruma mustalaiseukko komeili heleänvärisessä suojahuivissa ja pieni mierolaispoika nojasi haikeus kasvoillaan puun runkoon. Taulut puhuivat.
Yhdessä huoneen nurkassa olivat lasten vuoteet, toinen nurkka oli kalustettu kuin vieraita varten. Siinä oli valkeaksi maalatut huonekalut, jotka näyttivät herraskaisilta. Mutta se nurkka oli muuten erikoisen sievä-soppi. Se näyttikin miellyttävän miehiä. Eräs heistä, nuori mustasilmäinen mies jäi sitä hetken katselemaan tyytyväisyys kasvoillaan. Mutta sitten nousi tuimuutta katseeseen.
Tuollainen kaunis, pieni koti oli hänelläkin kerran ollut. Yhdessä ja iloisesti oli sitä rakennettu. Mutta sitten tuli vastoinkäymisten aika. Tämä porvarien luoma maailma oli mätä kuin haiseva muna. Ja jollei nyt kaartista olisi saanut hyväpalkkaista työtä, mikä olisikaan eteen tullut?
— Mitä sinä Ojanen siinä mulkoilet, käy tänne, kehoitti eräs miehistä, paiskautuen pieneen, valkeaan sohvaan ja tehden kädellään kutsuvan liikkeen.
— Tulkaa miehet tänne, kehoitti nyt toinenkin, — passaahan juoda, vaikkei ole nälkä. Miestä väkevämpää sinä Kusti et ole ennenkään vieronut.
— Kuka nyt sitä vieroisi! — Kusti Ojanen asettui pienelle, valkoiselle tuolille ja vetäisi taskustaan pullon. — On sitä minullakin, kehaisi hän.
— Kuules Kusti, sinussa taitaa olla herran vikaa siinäkin, että hyvästi osaat kiertää lakia, kun kitalaki käskee, virnisteli toinen. — Ruvetaanko tutkimaan, mistä sinulle tuota herui.
— Herran vikaa, kun on herran verta, vahvisti Kusti. Silmissä tuikahti kuin polttava kipinä.
— Tilat on tehtynä mieheni huoneessa, ilmoitti samassa Alli. — Lapset nukkuvat jo. Meidänkin on aika mennä levolle.
— Täytyy ensin vähän lämmitellä, vastusti toinen vanhemmista kallistellen pulloa.
— Meillä ei ole koskaan lämmitelty noin sielua ja ruumista kylmentävällä tavalla. Toivon, ettette tekään sitä tee. Tehän tahdotte opettaa ihmisyyttä muille.
— Mennään tuonne, ryypätään saarnaajan huoneessa, ehdotti toinen vanhemmista miehistä nousten.
— Ei, sanoi Alli päättävästi asettuen heidän tielleen. — Ei ryypätä siellä eikä täällä. Paras ja ystävällisin teko, jonka nyt voisin tehdä teille olisi, että viskaisin tuon maahan.
— Perhanan eukko, jos sinä uskaltaisit…
— Oletteko naimisissa, tiedusteli Alli odottamatta.
— Minulta kuoli vaimo, mutta tällä Kustilla on, selitti toinen.
— Äiti teillä jokaisella kerran on ollut. Ja isäkin ehkä olisi kieltänyt tällaisesta.
— Isä oli herra ja ryypätä osasi, tuli Kusti Ojaselta, kipinä katseessa.
— Mutta teillä on hyvä vaimo, ja hän on monesti pyytänyt teitä jättämään juomisen? Eikö niin? Alli ojensi kätensä Kustia kohden. Ennen kuin kukaan ehti huomata miten se tapahtui, oli hänellä pullo kädessään. Samassa antoi hän sen pudota kolahtaen lattiaan, johon se särkyi.
Miehet alkoivat vihoissaan kiroilla. Lapset heräsivät, näkivät vieraat ja parahtivat itkemään.
Alli oli siinä samassa lastensa vieressä. Hän puheli heille ja siveli tyynnyttävästi päitä samalla kuin piti miehiä silmällä.
Kusti läheni vuodetta. — Te olette yksin ja meitä on kolme. — Katse uhkasi. Käsi tapaili asetta. — Te teitte konnankoukun.
— Minä tein ystävän teon. Olisin tehnyt saman omalle veljelleni, jos hän olisi ollut teidän sijassanne.
Toisetkin miehet lähenivät. Lapset rupesivat uudelleen ja entistä haikeammin itkemään.
— Ei sedät tee pahaa, sedät katsoo vain, rauhoitteli Alli.
Setä! — Kusti Ojanen meni kuin hämilleen tuosta pienestä kohteliaasta "setä" sanasta. Siinä ei ollut porvaria eikä työläistä, siinä oli vain ihminen ja ihminen. Tuollaisesta rupesi aivan kuin häpeämään omia tekojaan.
— Sedät menevät nukkumaan isän kamariin, puheli Alli yhä lapsille. — Äiti on pannut heille puhtaat lakanat — ihan kuin lapsille kylvyn jälkeen. Nyt nukkuvat lapset. Sedätkin menevät nukkumaan, ja isä joka kulkee kaukana opettamassa ihmisiä kilteiksi, nukkuu myöskin. Enkelit vain valvovat. Ja kun äiti laulaa, tulevat suuret, kauniit enkelit tänne meidän tupaamme.
Alli oli asettunut istumaan vuoteen viereen, käsi siveli lasten päitä vuoroon toisen vuoroon toisen, ja hiljalleen aloitettu laulu kuului vähitellen yhä selvemmin.
On ilta tyyni ja lauha.Tulet taivahan tuikkivat.Ja syvä on rinnan rauha,kun valvovat ijäiset vartijat.
Laulun loppuessa olivat miehet kadonneet huoneesta. Eljaksen huoneesta alkoi kuulua voimakasta kuorsailua.
Alli kääräisi peitteen paremmin lasten ympärille. Sitten hän meni ikkunan ääreen, jonne tuhansin tulin tuikkiva tähtitaivas paistoi.
Suuri rauha ja suuri ilo täytti hänen sisimpänsä. Eljaskin tuntui tällä hetkellä niin lähellä olevalta. Olisi vain tehnyt mieli tarttua hänen käteensä ja kiittää häntä siitä, että hän oli juuri sitä mitä oli, uudistusten, ponnistusten ja itsensäkieltäymyksen mies, vähäväkisten ystävä, suojaksi sekä heille että hänen omalle pienelle perheelleen.
Ja kiittää, kiittää olisi pitänyt siitäkin, että hän oli tuonut Allin tähän sielun ja ruumiin voimia kysyvään, mutta niin rikkaaseen köyhän äidin elämään.
8.
Kaksi ompelukonetta käydä hyrräsi kiireisesti kuin kilpasilla. Selkäsäkkejä, patruunavöitä, käsineitä, vaatteita jos jonkinlaisia tarvittiin. Ei ollut ainoastaan pyhä velvollisuus, oli etuoikeus saada olla muassa vaikka vähäisimmänkin avun kautta. Ja samalla se kuin lievitti omaa surua.
"Lämpimiksi toisille, avuksi toisille", pisteli Airin kone. Näkiköhän Aarne hänet nyt, kysyi hän itseltään. Oliko hänen henkensä jollain tavoin mukana tässä taistelussa, vaikka hän itse siitä temmattiin pois niin äkkiä ja niin varhain?
Tukehduttava tuska nousi rintaan näistä kysymyksistä. Poissa, ikiajoiksi poissa, umpussaan kuolleet olivat nyt sydämen suloisimmat, kauneimmat aavistukset. Ei loista enää hetkeksikään nuo suuret, siniset silmät, joissa oli niin paljon veitikkaa ja niin iloista elämänhalua. Ei kuulu portaissa joustavia askeleita, joiden ripeys kiidättää edellään iloisen viestin: minä olen tulossa. Ei solahda notkea nuorukaisen vartalo elinvoimaa uhkuvana ovesta sisään.
Selkäsäkille vierähti raskas kyynel. "Toisille, toisille", pisteli kone. "Isänmaalle, isänmaalle", kertasi Airi mielessään. Se ajatus oli auttanut ja kannustanut lukemattomia kertoja. Sen varassa jaksoi lähteä kantamaan aseita toisille, monesti sekä aseista että kuljetettavista vaatteista pyylevänä kuin paraimmilleen paisunut rusthollinemäntä. Joka hermo oli jännitettynä kuin kireälle pingoitettu jousi. Jouduttava oli, ja samalla piti kulkea taiten, ettei vain tielle tipahtaisi jotain kallisarvoisesta kantamuksesta. Henkensä kaupalla siinä kulki. Ja raskas oli matka … muistojen tähden, mutta se oli sittenkin riemullinen retki, kun sai auttaa, olla mukana, sai uhrata ja uskaltaa jotain isänmaan hyväksi.
Suurtahan oli sekin, että jo nuorena sai uhrata kaikkein kauneimman unelmansa, onnensa autereiset aavistukset.
Vaikka nyt veljetkin vielä menisivät…