Elli jäykkeni kuin salaman iskusta. Kaikki ne toiveet, joita hänen rakkautensa oli nostanut eloon, luhistuivat kokoon armottoman kuoliniskun saaneina. Hän nousi hitaasti, nosti lattialla leikkivän Ollin syliinsä ja kääntyi ovelle päin.
Maijakin nousi. — Teillä on osoitteeni. Tulkaa takaisin toiste, sanoi hän. — Minä autan teitä mielelläni. Mutta minä en jaksa nyt.
— Se osoite … hänen kotinsa — sopersi Elli kääntyen vielä ovelta takaisin. Katse rukoili kuin ihmishengen puolesta.
— Toisen kerran. Te olette itse niin liikutettu, ja se äiti on aivan murtunut. Häneltä on mies ja poika kuollut jo aikaisemmin.
Elli oli jo kääntymässä portaisiin. Mutta silloin Maija kutsui hänet takaisin. Hän tahtoi edes antaa hänelle osoitteen siihen virastoon, jossa sai puhua vankien puolesta. Ellin olennossa oli jotain niin epätoivoisen murtunutta, että se aivan kuin syytti.
Puolen tunnin kuluttua nousi Elli, poika käsivarrellaan, portaita siihen toimistoon, jonka osoitteen hän oli saanut. Mutta astunta oli raskas ja katse harhaileva. Täytyi yhtenään kysyä neuvoa, kunnes viimeinkin löytyi se suuri sali koulurakennuksen yläkerrassa, missä asia oli esitettävä. Siellä istui pitkän pöydän takana joukko herroja. Ellin päätä aivan huimasi. Hän ei tietänyt kenen puoleen piti kääntyä eikä oikeastaan sitäkään, mitä tahtoi sanoa. Tuntui ihan mahdottomalta oppimattomana ja suuren syyn painamana astua noiden kaikkien eteen puhumaan. Mutta Kustin tähden…
Poika sylissään hän hetken kuluttua oli laskeutumassa portaita. Askeleet ja ajatukset olivat entistäkin raskaammat. Riippui osallisuuden laadusta, riippui siitä, oliko ollut hirmutöitä tekemässä. Niin oli täälläkin vain sanottu. Ja ne sanat olivat sammuttaneet Ellin viimeisenkin toivonkipinän. Sillä olihan Kusti… Ja kun ei Elli saanut sen äidin osoitetta, että olisi häneltä saanut sen vapauttavan sanan, josta kaikki riippui.
Ellin täytyi nojata lähellä olevaan kivimuuriin. Taas huimasi päätä niin pahasti. Ja poikakin tuntui nyt niin kovin painavalta, vaikka muuten oli kevyt kuin linnunpoikanen.
— Olli koettaa kävellä. Olli on iso poika, puheli hän, laskien pojan kadulle. Sitten painoi hän käden otsalleen. Tuntui niin kummalliselta, ihan kuin siellä sisällä olisi ratkennut jotain. Ja juuri silloin se oli ottanut niin pahasti, kun se herra pöydän takaa sanoi, että jos on surmannut…
Nousi eteen kuva suuresta pihamaasta. Sinne kuljetetaan miehiä, likaista ryysyistä, kiroilevaa joukkoa, niinkuin aamulla sinne proomuun. Kusti on joukossa. Hän näkee Ellin ja Elli näkee hänet. Mutta samassa pamahtaa pyssy.
— Äiti purittaa, rupeaa Olli itkua tehden valittamaan — purittaa. —Olli koettaa saada kätensä irti äidin kädestä.
— Puristaako äiti? Ja pahasti? Voi äidin pikku Olli! — Elli nostaa pojan uudelleen syliinsä ja itkee, kun näkee käden käyneen aivan punaiseksi.
Hän koettaa kantaa poikaa, mutta horjuu kulkiessaan. Poika on kovin väsynyt, hän itkeä nuhertaa ja valittaa nälkää. Elli itkee yhdessä pojan kanssa ja kulkee, kulkee tietämättä minne. Hän tuntee vain, että Kustin tuomio on hänen oma tuomionsa. Hän on papin edessä vannonut rakastavansa ja seuraavansa Kustia aina ja kaikessa. Hän on itsekin tuomion alla, koska Kustikin on.
Hän puristaa taas poikaa niin, että tämä yltyy itkussaan. Ihmiset katsovat häneen. Joku näkyy pysähtyvän ja katsoo taakseen heidän jälkeensä. Elli ei tiedä, tunteeko hän sen, vai katsooko hän itse taakseen ja näkee sen.
Hän näkee samassa lapsuutensa kodin selvänä edessään. Se on pieni ja köyhä maalaiskoti. Ei siellä ole niin paljon kaunista kuin siinä kodissa, missä oli geraniumi, verenpisara ja myrtti. Mutta siellä lapsuudenkodissa oli niin hyvä olla. Siellä rakastivat kaikki toisiaan, eikä siellä suvaittu mitään pahaa. Siellä oli elämä ollut köykäistä ja hyvää kuin hyvän kodin lapselle ainakin. Ja sieltä Kusti oli vienyt hänet omaan kauniiseen kotiin — heidän hääpäivänään.
Ellin ajatus katkeaa siihen paikkaan. Hääpäivä katkaisee sen. Se sana putoaa kuin raskas moukari kivettyneelle, mutta silti murtumassa olevalle sydämelle.
Hää-aatto, hää-aatto! Hyvä Jumala, minkä tähden annetaan iloa sille, joka kuitenkin on tuomittu kuolemaan surusta. Sehän on kuin teuraseläimen syöttämistä. Pidetään hyvänä, että jaksaisi ja säilyisi viimeiseen, kamalaan hetkeen asti.
Elli horjahtaa taaskin, laskee pojan maahan ja vetää kädestä eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne. Hän vain hoipertelee eteenpäin tuomittuna, syyllisenä — tuomiotaan kohden.
Hän kompastuu suureen kiveen. He ovat syrjässä viertotieltä, jossain rannalla päin, koska vesi välkkyy hämärissä.
Elli parahtaa ääneen. Poika itkee ja äiti itkee. Suuret, siniset silmät katsovat häneen. Ne syyttävät, ne tuomitsevat. Hänen täytyy, täytyy. Muu ei auta. Ei löydy toista tietä … tuonne vain — suoraan eteenpäin.
13.
Se suuri ihmeellinen päivä oli vihdoin valjennut. Juhlapukuinen Helsinki oli valmis vastaanottamaan maan vapauttajien sankarillista joukkoa. Liput liehuivat, juhlapukuinen yleisö reunusti katuja. "Valkoisia" seisoi kunniavahtina senaatintorin eri puolilla. Säveleet soivat. "Vapaudenristejä" jaettiin senaatintorin eräässä kulmassa ahdingonaikana kuntoaan osoittaneille. Milloin astui mies milloin nainen esiin vastaanottamaan ikimuistettavaa tunnustusta alttiista uhrautuvaisuudesta Suomen vapaustaistelussa. Milloin kiinnitettiin risti lääkärimiehen tai muun opinuraa kulkevan rintaan, milloin laskettiin se maatöissä kovettuneeseen kouraan. Valkohapsinen vanhus ei jäänyt nuoresta, elinvoimaa uhkuvasta jälelle sankarimielessä eikä sankari-teossa.
Ja sitten, sitten alkoi vapauttajien joukko saapua, johtomiehet ensin ratsain tervehtien maan vapaata pääkaupunkia, sitten joukko toisensa jälkeen niitä, jotka olivat kaikkensa panneet alttiiksi. Taajoissa joukoissa he vierivät eteenpäin kuin aallot vastustamattoman voimakkaassa virrassa. Soitto kaikui, nenäliinat liehuivat, kukkia sateli sankarien päälaelle.
Surupukuiset ja surupuvuttomat kuivasivat kyyneleitään. Ei löytynyt ilmaisumuotoa kyllin voimakasta niille tunteille, joilla tervehdittiin näitä joukkoja, jotka eivät koskaan olleet ottaneet osaa kunniakulkueisiin, mutta jotka aseettomina olivat astuneet aseistettuja, moninkertaisia vihollisvoimia vastaan.
Airi istui Ilona Soljan rinnalla Nikolainkirkon portailla. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät säteilivät. Hän näki jokaisessa saapuvassa joukossa "Vänrikki Stålin" ja Kalevalan kansaa, sitä kansaa, "jonk' alttius on rajaton, jok' tyyni, vakaa, jäykkä on, jonk' miehuus kaikki voittaa."
Mutta Ilonan pää painui käden varaan.Hännäki joukossa yhden muita uljaamman. Hän näki pitkän, solakan poikansa hymy huulilla ja joustavuus joka jäsenessä astuvan ohi.
Kaikki, kaikki repi tällä hetkellä hänen oman sisimpänsä veristävää haavaa. Airin säteilevät silmätkin tekivät kipeätä. Toista oli nuoren, toista äidin suru. Nuori eli käsissä olevassa hetkessä. Hän saattoi vapautua kaipuustaan ainakin hetkittäin. Äidille se oli olemassa aina ja kaikessa. Äidin kaipuu käsitti koko elämän: nykyhetken, menneisyyden ja tulevaisuuden. Äiti ajatteli kotia, joka tulevaisuudessa ehkä olisi tullut perustetuksi ja missä nuoret olisivat liittäneet vanhempienkin elämän uusien polvien elämään. Äiti näki entisyydessä muistoja, jotka kirvelivät kirpeästi kuin suola veristävässä haavassa siksi, että lyhyestä yhdessäolo-ajasta ei ollut tullut niin vaaria otetuksi kuin tahtoa olisi ollut. Enemmän, syvemmin olisi pitänyt iloita yhdessäolosta silloin kun sitä annettiin. Paremmin olisi pitänyt opastaa ja auttaa taipaleelle lähtijää.
— Täti, — laihtunut, mutta lujaotteinen käsi pujottautui hiljaaIlonan käteen. — Muistatko Aarnen unta? Se pieni viluinen lapsi oliSuomi. Aarne ja kaikki nämä he kantoivat kärsivän maansa vapaudenkevätkoittoon. Suomelle tulee kesä — heidän kauttaan.
Kyynel toisensa jälkeen putoili Ilonan helmaan. Mutta kyynelten läpi hän näki uusien joukkojen marssivan ohi lujuus, vakavuus ja jalo uhrimieli katseessa.
"Itsemme vuoksi taistohon noussehet emme. Isänmaan tähden katso me kamppailemme." Ryhti, katse, asu ja astunta, kaikki todisti tätä. Ja se antoi voimaa, tulevaisuudentoivoa ja nostavaa uskoa siihen, että henkensä antaneet eivät olleet kuolleet turhaan.
Varsinaisten juhlallisuuksien päätyttyä joutuivat Ilona ja Airi ihmisvirran kuljettamina kulmaukseen, jossa näkivät Kaijan ja Olavin. Nämä säteilivät kumpikin.
— Totisesti, tämä on Suomen suurin päivä, — alkoi Olavi innostuneesti. — Onko koskaan ennen nähty tällaista juhlakulkuetta! Kädenkäänteessä muodostivat nämä joukot armeijan. Tyhjin käsin astuivat vihollista vastaan vallaten siltä aseet itselleen.
— Minun suurin päiväni oli se, joka toi sinut kotiin — Kaija painautui lähemmäksi Olavia.
— Ja minä löysin sinut … lypsämästä, tuli veitikkamaisesti, äänen värähdellessä ilosta. — Kun vain Eerokin nyt olisi ollut kyllin vanha ollakseen mukana! Martti on koululaisten joukossa, ja hän on jo sanonut, että tästä päivästä hän vielä kertoo "lapsille ja lastenlapsille".
Virta kuljetti heitä eteenpäin. He vain huiskuttivat kättä Ilonalle jaAirille, näiden jatkaessa matkaa toiseen suuntaan.
Aleksanterin ja Hakasalmen kulmassa he nousivat Lapinlahden raitioon. He eivät olleet suostuneet asiasta, mutta molemmilla oli sama ajatus. Hautausmaalla olikin nyt paitsi Aarnen kumpua kaksi uutta, vielä umpeenluomatonta hautaa. Oli ollut välttämätöntä laskea arkutkin niihin ja peittää ne niin, että vain kannen yläosa oli näkyvissä, mutta itse hautaus oli määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä. Ainin hautaus oli siirtynyt siksi, että odotettiin Arvia, Pentin siitä syystä, ettei ruumiista kohta saatu tietoa.
Ilonan ja Airin lähestyessä hautoja näkivät he toisten ennättäneen ennen heitä. Martta oli tullut neuvomaan tietä Arville, ja Maija oli kohta juhlamenojen päätyttyä tavoitellut Taunoa saadakseen hänet mukaansa.
— Taidamme suostumuksetta yhtyä täällä, sanoi Tauno tervehdittyään.
— Kuvaavaa nykyhetkelle, jatkoi Martta. — Sitten hänen katseensa tutkivana pysähtyi Taunoon. Tämä oli vielä huomattavan kalpea läpiammutun keuhkon aiheuttamasta sairaudesta. —
Sinä olet kokenut paljon, josta ei moni valkohapsinen tiedä mitään, sanoi Martta painokkaasti. Itsekseen hän ajatteli, että viisitoistavuotias oli kypsynyt mieheksi.
Tauno ei vastannut. Hän puristi vain äitinsä kättä ja tunsi jotain sanoin lausumatonta jo siinä tavassa, jolla äiti nojasi häneen.
Aarnen haudalla oli kaksi valkeaksi maalattua penkkiä. He asettuivat niille, ja Taunon piti kertoa.
Hän oli niitä verrattain harvoja, joiden oli onnistunut elävänä päästä Etelä-Suomesta rintaman toiselle puolelle vielä sen jälkeen, kun sota oli täydessä käynnissä. Pentin kaatumisen jälkeen oli hän milloin yksin, milloin satunnaisesti tiellä tapaamiensa toverien seurassa piileillyt metsissä milloin missäkin kaiken aikaa pyrkien, joskin mutkateitä, pohjoiseen. Kerran oli häntä ajettu takaa niin kiivaasti, että hänen täytyi kätkeä suksensa ja itse piiloutua puuhun. Siellä hän istui kaiken yötä kuullen pyssyjen pauketta ja jatkuvaa takaa-ajoa. Vasta toisen päivän aamuna hän uskalsi jatkaa. Kerran, kun hän ponnisteli eteenpäin, tunsi hän itsensä niin voimattomaksi, että päätti antautua, jos ruvettaisiin ahdistamaan. Silloin seisoi äkkiä asestettu mies hänen edessään ja ankara: "seis!" kajahti vastaan. Mutta mies olikin "valkoinen." Tauno oli päässyt yli rajan. Hän ymmärsi sen ja kaatui tiedottomana hangelle.
— Mitä sinä ajattelit ensimäiseksi, kun siitä heräsit, tiedusteliMartta sairaanhoitajan uteliaisuudella.
— Äitiä … ja kaatuneita. — Hänen katseensa kääntyi Pentin haudalle.
Syntyi hetken syvä äänettömyys. Elämä puhui — hautojen kautta.
Arvi katkaisi ensimäisenä äänettömyyden. — Me olemme kärsineet ja kärsimme kipeästi. Mutta pahempaa olisimme ansainneet. — Hänen katseensa etsi Ainin arkun kantta, ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan. — Oman sydämensä pahuutta Ainikin yhtenään suri. Se kulutti hänen voimiaan enemmän kuin mikään muu.
— Ei Aini viime aikoinaan keskittänyt ajatuksiaan omaansa eikä toisten pahuuteen. Hänellä oli parempaa ajateltavaa. — Martan sanoissa oli kärki, jonka Arvi tunsi.
— Ihmiselle on vaikeata tulla itsensä tuntemiseen, sanoi hän, suuri vakavuus kasvoillaan. — Sekä porvaristo että työväki on ummistanut silmänsä omille synneilleen, nähnyt vikoja vain toisissa ja pitänyt suurta ääntä niistä. Ei tällaistakaan tilannetta olisi syntynyt, jos meillä olisi ollut paljon yksilöitä, jotka ensi sijassa olisivat harrastaneet omaa, ei toisten parantamista.
Ilonan katse kohosi äkkiä. Hän ei koskaan ollut ymmärtänyt Ainin avioliittoa, eikä liioin Arvin kantaakaan. Mutta tänä hetkenä hän äänen ankaruudesta huolimatta kuuli sanoissa niin rehellistä tahtoa ja niin kieltämätöntä totuutta, että oikein teki hyvää. Tuollaisessa rehellisessä, vilpittömässä mielessä on aina jotain eteenpäin auttavaa ja nostavaa.
Hiekkakäytävältä kuului samassa askelia. Kaija, Olavi ja heidän seurassaan eräs kumaraselkäinen, huivipäinen nainen lähenivät. He olivat arvanneet toisten olevan haudoilla ja olivat päättäneet yhtyä heihin. Vieras, joka oli heidän matkassaan, oli esiteltävä toisillekin. Sillä ellei tätä Anna-Kaisa Lundia olisi ollut, ei Olavikaan enää olisi elävien kirjoissa. Hän oli löytänyt Olavin hangelta, vienyt omaan tupaansa, siellä hoidellut parhaimman mukaan ja asettunut Olavin ja häneen tähdätyn surma-aseen väliin. Lisäksi hän oli — kun ei enää uskaltanut pitää holhokkejaan kotona, vienyt heidät metsään, haudannut nahkasissa hankeen ja käynyt siellä heitä hoitamassa ja ruokkimassa.
— Te olette suurtöiden suorittaja, yksi niistä monista tuntemattomista. — Martta astui ensimäisenä Anna-Kaisan eteen ja tarttui kaksin käsin hänen käteensä, poskillaan voimakkaiden tunteiden hehku.
— Mitäs nyt neiti, — Anna-Kaisa pyyhki hämillään silmiään huivinnurkkaan. — Kuka nyt ei auttaisi! Eihän ne henkeä enempää olisi voineet viedä minulta.
Ei henkeä enempää! Miten ylevän yksinkertaisesti se sanottiin! Ilonan täytyi, taas ajatella Aarnea. Tuollaista vaatimatonta itsensä ja oman kohtalonsa vähäksi arvioimista yleisen ja yhteisen rinnalla oli hänessäkin ollut. Ja näin ylvään yksinkertaisesti ja rauhallisesti kuin Anna-Kaisa oli ollut valmis antamaan henkensä, oli varmaan Aarnekin antanut omansa.
Ei henkeä enempää! Ne sanathan olivat täynnä lääkitystä ja voitonriemua. Niissä oli kristillisyyden syvä käsitys siitä, ettei kuolema kajonnut muuhun kuin elämän ajalliseen olomuotoon, josta ei itse elämä riippunut.
— Niin, kuului Anna-Kaisa jatkavan, ei sitä syrjäinen voi arvata mikä hätä minulla oli noista hankeen peitetyistä raukoista ja mikä ilo sitten kun ne säilyivät. Ja nyt annettiin minulle vielä sekin ilo, että tämä akronohvin rouva on se pieni Kaija, jota lasta minä Suviniemen pappilassa passailin siellä palvellessani.
Tiedonanto synnytti iloisen hämmästyksen Maijassa ja Ilonassa, joille se tuli yhtä odottamattomana kuin Anna-Kaisan ilmestyminenkin. Molemmat muistivat hänet kuitenkin hyvin. Ja Alli, joka pian kai yhtyisi toisiin, tuntisi ehkä ensi näkemällä. Hän oli sellaisessa aina muita etevämpi.
Anna-Kaisalta meni suu makeaan nauruun. Alli oli aina ollut hänen erikoisessa suosiossaan. — Aina hän minua puolusti, kun rovastinna oli harmissaan minun typeryydestäni. Ja kun menin naimisiin, keikautti Alli neiti minut keskelle lattiata ja sanoi, että: voi sinuas Anna-Kaisa, suurtöiden tekijäksi minä aina olenkin sinua sanonut. — Piloillaan tietysti sanoi. Mitäpä suurta siinä naimisiinmenossa oli! — Anna-Kaisan huivi nousi taas pyyhkäisemään silmäkulmaa, vaikka suu oli suuressa hymyssä.
Mutta Olavi tarttui Anna-Kaisan käteen ja puristi sitä, kasvoilla kaunis kirkkaus. - Anna-Kaisa, te olette lahjoittanut minulle takaisin enemmän kuin henkeni, — uskoni Suomen kansaan ja sen tulevaisuuteen.
Mielenliikutus salpasi hetkeksi hänen äänensä. Mutta sitten purkautuivat voimakkaana väreilevät tunteet uudelleen sanoiksi.
— Minä olin aivan murtua, kun näin mikä suunnaton raakuus puhkesi esiin kansassamme. Mutta vähäväkisten sankariteot ja armeijamme kunto on antanut minulle toivon tulevaisuuteen. Irtain väestö ja ne joukot, jotka suurissa tehdaskeskuksissa ovat imeneet sielun ja ruumiin sairautta itseensä, ne olivat kauhuntöitä tekemässä. Suomen kansa, itse maalaiskansa on kaikesta huolimatta vieläkin toista maata. Siinä on sankarmielen itua, joka vain odottaa kypsymisen ja puhkeamisen hetkeä.
Samassa tuli Alli. Kaija keikautti Anna-Kaisan suoraan hänen eteensä jaAlli tunsi kuin tunsikin — Anna-Kaisan suureksi iloksi.
Mutta samassa nousi Maija, tarttui tukeaetsivästi Taunon käsivarteen ja antoi katseen painua Pentin kukitettuun hautaan.
— Tässä näiden hautojen partaalla täytyy minun puhua yhdestä, jolle minulla ei ollut rakkautta tarpeeksi silloin kun hän sitä kipeän kipeästi olisi tarvinnut. Hän oli epätoivoinen miehensä tekemästä verityöstä. Epätoivoisena meni hän minun kodistani, — minä en jaksanut lohduttaa häntä. Ja seuraavana päivänä hänet tavattiin ruumiina rannalla Vanhassa Kaupungissa. Hän oli tehnyt minkä hän taisi — antanut henkensä kuin sovintouhriksi.
— Airi, missä on sen vaimon lapsi, kysyi Ilona hiljaa Airilta.
— Kuinka täti tietää? Onko täti kuullut hänen käynnistään? — Airin äänessä oli kuin pelkoa.
Ilona katseli häneen levollisesti, suuri rauha katseessaan. — Minä aavistan jotain sen perustuksella mitä olen sattunut kuulemaan. Siitä pojasta huolehdinminä.
Syntyi äänettömyys, jota ei kukaan rohjennut keskeyttää. Maija painui vain likemmäksi Ilonaa ja Alli tunsi isän hengen läheisyyttä.
Rakkauden suuri, kaikki voittava voima kosketti pyhäisellä henkäyksellään jokaisen sisintä.