Vihdoin tuli hänen vilu, tuuli oli kääntynyt ja pirskoitteli sadetta hänen päälleen, hän nousi, meni tupakkahyttiin ja asettui levolle. —
— Hän heräsi siihen, että laiva oli pysähtynyt, avoimesta ovesta tiedusteli muuan mies, oliko hän Jonassen, "olettenks tee Jonassen", Hage hypähti ylös ja vastasi kiukkuisesti; hän tunsi olevansa nälkäinen, likainen, kurja.
Oli päivä. Oltiin pysähdytty eräälle pienelle laiturille, mäellä, kappaleen matkaa laiturista, oli pari kolme taloa, kapea tie kiipesi vaivaloisesti tunturin rinnettä, ylempänä oli kirkko, lähellä sitä valkoinen talo ja matalia puita. Aurinko paistoi alastomille tuntureille.
Pappila — ajatteli Hage ja pudistelihen, kunpahan saisi peseytyä ja hieman aamiaista.
Hän meni välikannelle. Isossa kajuutassa nukkui ihmisiä kylki kylessä, piika käveli käytävässä pukeutumispuuhissa.
"Pestäkö? Eikös teitillä ole hyttiä? No, sitten saatte pestä ittenne olutpuolikkaassa."
Piika niisti nenäänsä alushameeseensa. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi tuijottamaan.
"Mutta näänkös minä oikeen, sehän on tuomarin Johannes. No, sepä se. Ettenkös tee muista minua ja minä kun muistan teitin niin hyvin, minä palvelin hotellissa, Nielsenin väillä. Joo — kyllä tee saatten pesinvettä. Kahveetako, tottakai, mitäs tee sanoisitten pihvistä, minun täytyy kumminkin paistaa laivurille, ja suuruspihvihän on elämän suola." —
— Peseytyneenä, tyytyväisenä ja kylläisenä seisoskeli Hage kannella ja poltteli piippuaan. Kalvakka aamuaurinko kimmelsi, vuonon pinnalla väreili aamuviri, korkeat tunturit, lumihuippuiset, harmaansinertävät, sulkivat näköalan etelään, vuonon pohjukasta siinsi aivan vedenrajaan ulottuva koivikkorinne ja pieni joki. Kohta saapuisi hän kotiin.
Katsellessaan keksi hän tuttuja piirteitä, tuttuja pikkupiirteitä, öinen seikkailutunnelma oli kadonnut. Hän tuli liikutetuksi, jälleennäkeminen koski häneen, mutta aamun kätköissä ei ollut mitään salaisuuksia.
Laivan kierrettyä erään kärjen ympäri, siinsivät kotoiset tunturit hänen silmiinsä, tuon laakson takaa ne häämöittivät, kunhan vielä yhdestä kärjestä selviydyttäisiin, näkyisi kotikylä, hän eroitti jo tunturisyvennyksen, jossa koski virtasi.
Nyt — nyt hän näki kylän.
Leveänä ja rauhallisena työntäytyi virta hiekkasärkän sivuitse vuonoon, tuossa oli laituri aittoineen, katse seurasi tien nousua, korkealla, mäen laella, oli kirkko ja sen ympärillä kaikki nuo tutut rakennukset.
Laituri oli täynnä väkeä, ylempänä olevaan aitaukseen oli kiinnitetty hevosia, hän keksi tuomarilan rillat. Hän näki isän ja äidin — hän meni laivan partaalle ja rupesi viittomaan, äiti vastasi huiviaan heiluttaen.
Kaikki on ihan entisellään, ajatteli hän kyyneleet silmissä.
27.
Äiti ja poika istuivat illalla kahdenkesken isossa tuvassa…
He tarkastelivat toisiaan, salaa, nopein silmäyksin, mikähän sinusta on sitten viimenäkemän tullut, mitähän sinä olet kokenut, ajatteli äiti. Minkähänlaiseksi minä olen mielestäsi muuttunut, ajatteli poika. He olivat samaa verta, huolimatta suurista eroavaisuuksista niin toistensa kaltaisia, niin samansyisiä, että se nyt, ensimmäisenä iltana, tuntui melkein tuskalliselta.
"Ole Bergeim ei ole tullut tänään", sanoi äiti kutoen, "hän ei tahdo heti esiintyä lankomiehenä. Hän on hienotunteinen". Hetken kuluttua hän jatkoi: "mitä meidän sinun mielestäsi olisi tehtävä?"
"Tehtäväkö — mitä sinä haluat: pidettävä heille häät ja iloittava. Virkamiehen tyttärellä on syytä iloita moisesta puolisosta — meidän päivinämme. Voisihan hän, jumalaparatkoon, palata takaisin kaupunkiin ja saada uuden konttoripaikan: liittyä uudeksi jäseneksi todelliseen naisköyhälistöön. Meidän vanha virkamiessäätymme taantuu, tai miksikä sanoisimme, että se taantuu, sanokaamme, että talonpoikaissääty valtaa sen asemat, talonpoikaissäädystä tulee uusi virkamiessääty. Yhteiskunta työntää sitä eteenpäin, ylimenoaika kirveltää, mutta minkäpäs me sille mahdamme?"
"Niin, sinä olet järkevä", sanoi rouva Hage ja sanoi sen ikäänkuin moittien, "sinä et katkeroidu, sinä et raivoa. Eikö sinua koskaan pakahduta, Johannes?"
Johannes Hage nousi, kulki ikkunan luo ja katseli ulos.
"Minussa ei ole tulta", sanoi hän hiljaa, "eikä ole koskaan ollutkaan."
Hän käveli hetken.
"Jos minä vihaisin sitä, että olen syntyisin hyvästä, vanhasta virkamiesperheestä, jos minua aina kiusaisi ja häiritsisi se, että olen porvari, niin kaipa viha ja tuska olisi minua pahemmin polttanut. Mutta minä kunnioitan sitä, mistä olen syntyisin, minun mielestäni meidän vanhat virkamiehemme, suurista virheistään huolimatta, kaikesta huolimatta, omalla tavallaan olivat hienon ja arvokkaan kulttuurin edustajia, jota ei mitenkään voi halveksua. Me kumarramme vanhaa talonpoikaiskulttuuria, mutta kuka peijakas tahansa saa estämättä solvaista meidän vanhaa virkamieskulttuuriamme. Siitä minä en pidä. Minusta yhdenvertaisuus on köyhä ilo. Kaunis ja suuri on vapaus, veljeys mieluinen kuvitelma, mutta yhdenvertaisuudesta jää minun suuhuni vain tympeä maku. Jollei tarkoiteta niin mitätöntä asiaa kuin yhdenvertaisuutta lain edessä ja muuta porvarillista silmäinlumetta."
Hän meni avoimelle ovelle ja katseli ulos. "Niin, niin, meidän aikamme on mennyt. Vanhojen virkatalojemme, puistojemme, huoneittemme aika on mennyt. Tämä puisto raivataan pois, sen paikalla on ehkä kerran uusi puisto tai pelto. Mutta sinun ääntäsi tai minun ääntäni ei kukaan kuule, me emme voi edes kummitella täällä. Meidän kulttuurityömme on tehty, me olemme pahinta kaikesta, me olemme tarpeettomia, sillä, hyväjumala, eihän tuo tuomitsemis-, kuulustelemis- ja ristimispuuha ole niin välttämätöntä, ja jos sitä tarvitaan, niin voihan sen kuka tahansa opetella, mutta vanha virkamieskulttuuri, sukukulttuuri merkitsi kerran jotakin. Se, joka nyt ei enää merkitse mitään. Isälle se on surullista, onpa se minullekin, sillä minä en kelpaa muuhun kuin sitä kulttuuria palvelemaan, mutta eihän siitä enää kukaan välitä. Niin — minä lörpöttelen."
"Jumalankiitos", sanoi rouva Hage, "kyllä täällä jo on vaiettukin riittämiin."
"Minä olen tullut kotiin katselemaan, nauttimaan jokaisesta täälläoloni hetkestä. Ja minä ratkeankin jaarittelemaan", hän istuutui keinutuoliin, "on vain yksi paikka maailmassa, jossa minä jaarittelen: täällä, tässä huoneessa. Kaikkialla muualla minä mykistyn. En täällä, tässä huoneessa, joka kohta ei ole meidän. Puhukaamme taas perheasioista. Kerrohan."
Rouva Hage kertoi monin säästynein sanoin Anne Sofiesta ja Olesta, Charlottesta ja papista. "Minä sanon sinulle, Johannes", hän läimäytti kädellään pöytään, "että jos kirkonmiehen ja Charlotten suhteesta tulee jotakin, niin — minä en heidän häitään pidä."
Johannes hymyili.
"Äitiseni — sinä olet yhtä päättäväinen etukäteen kuin ennenkin ja yhtä pitkämielinen, kun on tosi kysymyksessä. Olen sitäpaitsi aikonut lähtiessäni ottaa Charlotten mukaani."
"Kunpahan sen tekisit! Mutta puhukaamme nyt nyt sinusta itsestäsi — eikö sinulla ole mitään kerrottavaa itsestäsi?"
Johannes nousi ja meni ovelle.
"Itsestänikö — ei — ei minulla ole mitään kerrottavaa itsestäni."
"Kellohan on jo kohta kolme", sanoi rouva Hage haukoitellen, "sinä lienet matkasta väsynyt, menkäämme levolle."
Johannes katseli seutua, hienoa sumua ajelehti kenttien yllä, tuntureilta kajasti jo heikko, kellervänharmaa sarastus.
Itsestänikö? Minkätähden hänellä ei ollut mitään kerrottavaa itsestään?
28.
Mäkien nouseminen oli raskasta, aurinko paistoi täydeltä terältä, valkoiset kivet ja matalat purot välkkyivät valoa, vasta kaadettu heinä tuoksui voimakkaasti, Johannes Hagen täytyi pysähtyä hengähtämään. Hän oli matkalla Bergeimiin Olea tervehtimään ja ajatteli lakkaamatta takaisinpalaamista.
Hän saapui pihalle, ihmisiä ei näkynyt missään. Hän istuutui hakkuutukille katselemaan. Niin, kauaksi täältä Bergeimistä näki, sen hän muisti poikuusajoiltaan, täällä oli yksinäistä, mutta ei ahdistavaa. Täällä mahtoi olla hyvä asua.
Hän käveli pihamaalla, — jokainen kaupunkilainen, jolla on suonissaan maaseudun virkamiesverta, uneksii maalle, maan pariin palaamista, niinpä niin, hänkin oli sitä unelmoinut, mutta toisinaan oli hänestä tuntunut siltä, että neljä kesäistä viikkoa riitti. Hän katseli ympärilleen; kuinka siistiä täällä oli - kuin puhaltamalla puhdistettua. Väet olivat ulkotöissä — hän huomasi heidän olevan heiniä hajoittelemassa. Hän aukaisi oven ja astui eteiseen. Talonpoikaistuvan haju tulvahti häntä vastaan.
Hän palasi takaisin pihalle ja istuutui tukille. On oikeastaan ihmeellistä, ajatteli hän, että talonpojan tuvassa on niin erikoinen haju, ja että tuo haju on niin suurimerkityksellinen. Se on seuraava Anne Sofietakin, takertuva hänen vaatteisiinsa, käsiinsä.
Muuan mies oli tulossa niityiltä päin, se oli Ole, - hän oli kai huomannut, että talossa oli vieraita.
He tervehtivät toisiaan. "Sinä työskentelet niitylläsi", sanoi Johannes. — Niin, niin Ole teki. -"Nyt on sopivat ilmat sitä työtä varten." — Ei ollut valittamisen syytä. Eikö Hage kävisi sisään? Ei, Johannes ei halunnut, hän oli vain kävelyllä ja aikoi kohta jatkaa matkaansa.
"Syyskuussa sinä sitten pidät häitä?"
Niin, mitäpä olisi odottamisesta hyötyä, vastasi Ole, ja Hage oli yhtä mieltä.
Mutta yhtäkkiä keikautti Johannes päätään taaksepäin ja puistelihen.
"Kuulehan, Ole", sanoi hän hymyillen, "älkäämme kyräilkö toisiamme sentähden, että meistä tulee langokset. Me tiedämme kumpikin, mikä on vaikeata, mikä helppoa, minulla ei ole asiaan muuta sanottavaa kuin mikä on totta, ja hyvällä tahdolla kyllä kaikesta selviydytään. Vai mitä arvelet, Ole?"
Ole vetäytyi taaksepäin ja katseli maahan, hän ei ollut tottunut käymään päätäpahkaa asioihin käsiksi — sanoin.
"Sinä pidät minua suurimpana vaikeutenasi", sanoi Johannes.
Ole hymyili karsaasti. "Et sinä helpoinkaan ole", sanoi hän. — "Älä joutavoitse", sanoi Johannes.
Ole nauroi. Mutta jatkoi kohta vakavana: "sanotaan, että sinusta tulee tämän piirikunnan päällikkö."
"Minustako — piirikunnan päällikkö — jumala minua siitä vapahtakoon ja varjelkoon — mistä sinä olet semmoista kuullut?"
Niin, semmoista oli puhuttu. Piirikunnan päällikkö eroaa ja Johannes on tästä piiristä. "Ja sinähän olet sen näköinen kuin piirikunnan päällikön tuleekin olla", sanoi hän hymyillen taas.
"Täydessä juhla-asussako — ei se minulle sovi". Hän tarkasteli terävästi Olea. "Sinä et juuri näytä toivovan minua tänne piirikunnan päälliköksi, Ole."
Ole ei vastannut, hän katseli sivullepäin ja hymyili salaperäistä hymyään.
"Sinä et näy välittävän piirikunnan päälliköstä langoksesi, Ole", sanoi Johannes hitaasti, "sinulla ei ole sitä kunnianhimoa, onpa hyvä, ettei minullakaan ole. Saatte etsiä itsellenne jonkun epäonnistuneen poliitikon."
"Olisit sanonut talonpoikaispoliitikon", hymyili Ole.
Johannes katseli häntä terävästi, mutta ei vastannut. —
— Hetkistä myöhemmin oli Johannes matkalla alaspäin. Hän näki Olen palaavan työhön — pienenä ja kevyenä. Ole on tuolla, ajatteli hän, tuolla on hänen talonsa, hänen maansa, kukaan ei hänen rauhaansa häiritse. Mutta — mutta — Johanneksen mieleen johtui kotimatkalla vietetty yö, ihmeellisine, salaperäisine tunnelmineen, — yön ja päivän välillä on sittenkin suuri ero…
Hän meni postitoimistoon, siellä oli kirje Tereseltä: pieni, sininen kuori, pieniä, sinisiä, viivoitettuja arkkeja, käsiala koulutytön käsialaa, moista kirjoittavat kaikki neitoseni virastossa, ajatteli hän; hitaasti, kirjettä lukien, kulki hän sillan yli. Niin kaukaa, niin kaukaa, — pikkusanoja, jotka polttivat mieltä. Kipunoita ansaitsemattomasta hellyydestä, nuoruuden lämpöä, joka teki hänet köyhäksi. Teresen sanat olivat niin avomielisiä, niin sydämmellisen helliä; hän muisteli omia kirjeitään: niiden sanat ikäänkuin pelkäsivät ja häpesivät ilmituloaan. Terese ei pelkää aatostensa ilmituloa, ajatteli hän nojautuen sillan kaidetta vasten, hänen mielensä oli tuskasta raskas, hän ei tiennyt kaipasiko hän Tereseä vai iloitsiko hän yksinolosta. Hän repi kirjeen pienen pieniksi palasiksi, antoi niiden pudota virtaan, joka kuljetti ne pois — — —
29.
Ilta oli vasta tulossa, mutta sinertävää hämyä oli jo lehvistön alla, joka nyt näytti tummalta ja tiheältä, jyrkkäpiirteisinä ja värikkäinä kohousivat tunturit, pellot ja niittykaistat eroittautuivat selvästi sinisestä koivikosta, auringonlaskun valaistus värisi vielä taivaalla, mutta nopeasti hiipuen se sammui, niinkuin tuli olisi hiipunut; ja tulen hiipumista seuraa sininen, vieno hämärä. Eroitti vielä tarkasti pienenkin: harmaan aidan, punaisen portin, tien pyöränraitioineen, tuomarilan, tuomarilan valkoisen portin, rakennukset, puut, pensaat; terävästi ja selvästi eroittautuivat esineet vielä toisistaan, mutta vähitellen häivytti vaimeneva valaistus kaiken pelkiksi ääriviivoiksi, vihdoin ääriviivojenkin kajastus sammui, kaikki sulautui yhdeksi, pimeys, joka salaa oli noussut maan uumenista, näytti sulkevan kaiken syliinsä, se ei ollut valoisaa suviyön hämyä, vaan alkavaa yöpimeätä; oltiin heinäkuussa, heinäkuun loppupuolella.
Tätä katseli pastori, hän istui tienposkessa veräjän vaiheilla ja odotteli Charlottea. Leveää hattuaan piti hän käsiensä välissä, hän oli vaipunut ajatuksiin. Kesä loppuu ennenkuin sitä aavistaakaan, ja tältä kesältä oli hän toivonut niin paljon. Tuomarilassa oli uusi vieras, veli, uusi este oli hänen tiellään. Mutta näin hän ei voinut kauempaa odotella, hän ei enää jaksanut odottaa, hän oli pyytänyt jumalalta voimaa, armoa, ja hän luuli saaneensa sitä. Turvallisin mielin tunsi hän, että jumala oli antanut suostumuksensa, mutta häneltä oli puuttunut uskallusta, — jospa hän tälläkin kertaa joutuu tappiolle!
Ja kaiken lisäksi he iltaretkillään valehtelivat toisilleen, jumala antakoon anteeksi, hän sen oli aloittanut. He retkeilivät muka yhteisesti surren, mutta heidän ajatuksensa olivat aivan toisenkarvaisia. Hän tahtoi tästä kaikesta päästä, lopettaa tuosta toisesta puhumisen, nyt oli puhuttava hänestä itsestään.
Ja hänen maineensakin kärsi, olihan hän pappi, ja nyt juorusi koko seutu hänestä, se ei ollut hyvän merkki. Ympäristön taloissa oli monia naimahaluisia tyttäriä, jotka niin hyvin olisivat sopineet talonpoikaispapille, mutta hän ei huolinut ketään naimahaluisista, hän tahtoi saada hänet, hänet, joka oli toisenlainen kuin muut.
Hän näki Charlotten tulevan tuomarilasta johtavaa polkua, — hän käveli nopeasti, valoisana kajastuksena tuli Charlotte häntä kohden. Ja sittenkin: ylpeä oli hänen päänsä, kaulansa, ruumiinsa asento; hän tunsi raskaitten verien pakoittavan ja hänessä heräsi kiivas viha. Hän nousi ylös vasta Charlotten ehdittyä aivan hänen lähelleen.
"Sinä annat minun odottaa hieman liian kauan", sanoi hän matalalla äänellä.
Charlotte kohautti päätään ja katseli häntä teeskennellyn välinpitämättömästi, ihmetellen ja hieman peloissaan, odottamaton "sinä" ja äänen tumma sävy säikähdytti häntä.
"Niin, sinä annat minun odottaa, tänään kuten ennenkin", sanoi hän lähestyen Charlottea, Charlotten kepeä välinpitämättömyys raivostutti häntä, "sinä tulet, milloin sinun päähäsi pälkähtää. Sinä lähdet milloinka sinua haluttaa. Luuletko sinä voivasi pitää minua leikkikalunasi?"
"En minä ole pyytänyt teitä odottamaan", vastasi Charlotte käännähtäen sukkelasti, "en minä teitä etsi." Mutta silloin tarttui pappi hänen ranteeseensa ja puristi niin, että teki kipeätä.
"Hyvä, siispä minä etsin sinua. Ja sinä tiedät minkätähden minä sinua etsin. Tahdotko vai etkö? Tätä — tätä minä en kestä kauempaa. Yön toisensa perästä olen seisonut sinun ikkunasi edessä, vain sinua, sinua, sinua yksin minä etsin, sinut minä tahdon omistaa. Vastaa nyt, tahdotko?"
"En tiedä", vastasi Charlotte; häntä pyörrytti, hän koetti tempautua irti.
"Kyllä sinä tiedät", sanoi pappi pidättäen Charlottea luonaan, hänen suuripartaiset kasvonsa olivat lähellä Charlotten kasvoja. "Sinä tiedät kaiken", hänen äänensä muuttui pehmeäksi, pyytäväksi, "sinä tiedät, että minä olen siitä hetkestä, jolloin sinut ensi kerran näin, ajatellut vain sinua, on synti, että jollakin ihmisellä on niin suuri valta toiseen, sinä voit tuon synnin sovittaa tulemalla omakseni, minä pyydän, minä pyydän sinua", hän painoi päätään Charlotten povea vasten. "Minä olen kaivannut niin sanomattomasti", kuiskasi hän. "Kuuletko sinä, mitä minä sanon?"
Charlotte koetti tarmottomasti vapautua, peläten katseli hän pappia, maa keinui hänen ympärillään, työnsi häntä pappia kohden, hän yritti poispäin, mutta läheni yhä, "minä kuulen, mitä te sanotte", kuiskasi hän.
"Tule — täällä voi joku nähdä meidät", hän veti hänet mukaansa, he kompastuivat kanervikkoon, hän kiersi kätensä Charlotten ympärille, tuki häntä, nosti häntä.
"Tule tänne", mutisi hän suu hänen olkapäätään vasten painautuneena; he pysähtyivät erään puun alle, hän kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen. "Tahdotko sinä — tulla omakseni, lupaatko minulle sen?"
"Lupaan — lupaan", kuiskasi Charlotte koettaen riistäytyä irti, "minä lupaan — sanonhan minä lupaavani."
Huudahdus, voihkaus värisytti hänen ruumistaan, hän painoi kasvonsa Charlotten povea vasten. "Jumala olkoon kiitetty", kuiskasi hän. Charlotte tarttui hänen päähänsä ikäänkuin tahtoen työntää sen pois, mutta luopuikin aikeestaan, väkivalloin tempautui hän irti, luiskahti toiselle polvelleen, mutta kavahti nopeasti ylös.
"Minä pelkään", sanoi hän.
"Älä pelkää", sanoi pappi koettaen tavoittaa häntä.
"Minä pelkään", huudahti Charlotte ja syöksyi pois kanervikosta, luullen itseään seurattavan huusi hän taakseen: "olenhan minä sen luvannut", syöksähti vielä kerran ja pääsi maantielle. Pappi seurasi, häntä ympäröi kuuma hehku, häntä peloitti, "olenhan minä sen luvannut", huudahti Charlotte taas ja alkoi juosta tietä pitkin. Pappi ei seurannut. Hän seisoi vain ja tuijotti.
Charlotte juoksi kunnes pääsi arkihuoneeseen. Siellä istuivat äiti ja Johannes. Hän pysähtyi hengästyneenä ja tuijotti toisesta toiseen, — näki lampunvalossa heidän huolestuneet kasvonsa — nyt he taas olivat huolissaan hänen tähtensä.
"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi hän käyden kalmankalpeaksi, "ettekö iloitse?"
"Mitä sinä sanot, lapseni", rouva Hage nojautui taaksepäin tuolissaan, "oletko sinä suunniltasi?"
"Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi Charlotte ja tarttui pöytään, jotta ei kaatuisi, "onko siinä mitään ihmeellistä?"
"Äiti — äiti", huudahti hän yhtäkkiä ja heittäytyi polvilleen äidin eteen.
Äiti kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen, toisella hän viittasiJohannesta menemään, pitkin, hiipivin harppauksin poistui hän huoneesta.
Kauan istui rouva Hage hyväillen Charlotten hartioita, sitten hän sanoi rauhallisesti, viileähkösti:
"Maltahan nyt lapseni — eihän se niin vaarallista ole." Ja kunCharlotte vain yhä tiiviimmin painautui hänen syliinsä, jatkoi hän:"Rauhoituhan nyt toki, Kyllä siitä selviydytään, minä autan sinua."
"Minua ei voi kukaan, kukaan auttaa."
"Sitäpä varten sinulla on vanha äiti." Mutta sitten hän harmistui. "Mutta oletpa sinäkin juttuun sekaantunut — sinä, joka aina olet ollut olevinasi niin ylpeä, paljon ylpeämpi kuin me muut. Ihmisen ei pidä koettaa noin vain selviytyä surusta, surukin on kallis lahja. Kuinka sinä mahtaisitkaan hävetä, jos sinä sattuisit taas kohtaamaan suuren, totisen rakkauden. Niinpä niin, niinpä niin, tulevaisuuteen ei sinun iässäsi uskota, ensimmäinen rakkaus on kaikki kaikessa — ja kuitenkin on usein kolmas tai neljäs rakkaus — jumala minua armahtakoon, vasta kolmas tai neljäs suurin. Niin, semmoista on elämä, lapseni; en minä pyydä sinua uskomaan puhettani, en olemaan yhtä mieltä kanssani. Usko sinä vain, ettet sinä koskaan voi rakastua kehenkään muuhun, se on oikein ja luonnollista, mutta ole ylpeä siitä, että olet pitänyt hänestä, vaikkei hän — ehkä — olekaan pitänyt sinusta. Ei siinä ole mitään nöyryyttävää. Surut ja korut ovat toistensa kaltaisia: jollei niitä taidolla kanna, muuttuvat ne rihkamaksi, vaikka olisivat kuinka aitoja. Ja papin kanssa, ei lapseni, kuinka rumaan ja typerään juttuun — niin, minä sanoin typerään — sinä oletkaan sekaantunut."
"Äiti!"
"Niin, lapseni, sinun on kuultava totuus." Rouva Hage nousi, Charlotte jäi polvilleen, kasvot tuoliin kätkettyinä. "Sinun on terveellistä hävetä. — Onkohan maassa kastetta", sanoi hän yhtäkkiä ja rupesi hakaneuloilla kokoilemaan helmojaan.
"Äiti", Charlotte hypähti ylös, "minnekä sinä aiot lähteä, mitä sinä aiot tehdä?"
"Minä menen papin luo purkamaan sinun kihlaustasi", sanoi rouva Hage hakaneula suussa.
"Äiti — minä olen antanut hänelle lupaukseni."
"Sitäpä minä juuri menenkin noutamaan takaisin."
"Ei — äiti — ei."
"Tahdotko sinä mennä naimisiin hänen kanssaan? Mitä joutavia. Ethän sinä tahdo. Ja silloinhan me menettelemme typerästi viivytellessämme tämän jutun päättämistä."
"Voi hyvä jumala, tätä häpeätä!"
"Sinäpä sen sanoit. Häpeä sinä vaan, se on terveellistä ja hyvin ansaittua, mutta älkäämme silti tehkö uusia tyhmyyksiä. Minä sanon sinulle muuten erään asian, — kun nuori tyttö tekee, mitä sinä olet tehnyt, on hänen pikku minässään jotakin vinossa, sinä ihailet itseäsi, sinä olet mielestäsi erikoinen. Sinä kaipaat toisia oloja, työtä, — nytpä saatkin seurata Johannesta kaupunkiin."
"Niin — pois minä tahdon, kauaksi pois."
"No, eihän sekään mahdottomien matkojen takana ole — nyt enää, kun meillä on Bergeninrata. Nyt minä olen valmis". Hän pysähtyi ovelle ja sanoi hiljaa: "en minä ole menossa huvikävelylle, lapseni, minä olen menossa asialle, jolle äiti lapsensa puolesta lähtee, vaikka sydän kirveleekin. Huomaa, että sekin on eräänlaista rakkautta ja ajattele kunnioitatko sinä sitä rakkautta oikealla tavalla". Hän meni Charlotten luo ja veti hänet syliinsä. "Jumala auttakoon sinua, lapseni, minä tiedän, että sinun on paha olla, ja minä, sinun vanha äitisi, koetan auttaa sinua parhaani mukaan." Hän suuteli Charlottea. "Sinä et kai ole vielä syönyt iltastakaan. Lapsukaiseni. Teidän osananne on tuottaa hiukkasen surua vanhemmillenne, niin pitääkin olla. Kunpahan minä vain voisin sinut murheestasi päästää, mutta sitä minä en voi." Hän itkaisi hieman. "En minä tätä muistele. Teinhän minäkin tyhmyyksiä. Pieni, pieni lapsoseni. Mene levolle, minä palaan pian takaisin." —
— Rouva Hage asteli läpi kasteisen ruohikon, hän oli niin innoissaan, ettei hän joutanut asiansa tavattomuutta ja vaikeutta ajattelemaan. Mutta tuomarilan veräjällä kohtasi hän Johanneksen.
"Äiti rakas — millekä kaukoretkelle sinä nyt olet sonnustautunut?"
"Minä menen purkamaan Charlotten kihlausta", sanoi rouva Hage kiireissään.
"Nytkö! Tänäkö iltana! Sepä vasta peijakkaanmoista. Aiotko sinä kertoa hänelle tuon suloisen uutisen sängynlaidalla istuen ja hänen kädestään kiinnipitäen."
"Mitä joutavia, Johannes — näethän sinä toki, että kansliassa on valoa."
"No niin — ehkäpä ei hiljan kihlautunut mies menekään niin aikaisin levolle. Mutta äiti — suoraan sanoen — etköhän sinä ensin nukkuisi hieman?"
"Nukkuisiko! Mutta silloinhan voisi hyvinkin käydä niin, etten minä aamulla uskaltaisikaan."
"Heidän pitäisikin oikeastaan saada selvittää tuo asia kahdenkesken."
"Rupeatko sinäkin vastustelemaan. Minäpä sanon sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä: sinun pitäisi mennä minun sijastani, se sopisi paljon paremmin."
"Ei — jumala vapahtakoon ja varjelkoon —"
"Niin — kyllä minä sen uskon, ettet sinä tahdo. Miesväki eiuskallakoskaan mitään." Rouva Hage jatkoi matkaansa.
Hän meni suoraan sisään — koko ajan itsekseen puhellen — ja kolkutti kanslianovelle. Pastori istui ikkunan ääressä ja katseli ulos, hän käännähti ja huomasi — keskellä yötä — rouva Hagen — tulevan anoppinsa — seisovan ovensuussa, helmat korkealle koottuina, punaisilla kasvoillaan hymy, joka saattoi merkitä, että hän oli tullut kutsumaan vierailulle tai ilmoittamaan surullista kuolemantapausta, kumpaakin yhtä hyvin.
"Onko jotakin tapahtunut", kysyi pastori nousten.
"Ei niin mitään", sanoi rouva Hage, "toisinsanoen paljonkin, älkää nyt vaan luulko, että on kyseessä kuolemantapaus tai joku muu sellainen, se ei ole yhtään mitään, mutta pahaa sittenkin", sanat kompastelivat herttaisessa epäjärjestyksessä rouva Hagen suusta, — vasta nyt, nähtyään papin, hänen kellervänvalkoiset kasvonsa, siniset silmänsä, joista pelko ja tuska kajasti, vasta nyt huomasi hän, että pappikin oli ihminen, että se oli hänelle musertavaa totuutta, ettei sitä voinutkaan niin helposti peruuttaa kuin mitä tahansa kutsua.
"Sallitteko minun istuutua", sanoi hän jo istuen.
"Lienee kyseessä erittäin vakava asia", sanoi pappi hitaasti, "kun te tulette kertomaan sitä minulle tähän aikaan vuorokaudesta."
"Tähänkö aikaan —? Paljonko kello on?"
"Puoli yksi."
"Se on mahdotonta. Teidän kellonne varmaankin edistää, teidän pitäisi lähettää se kellosepälle." Rouva Hage kiskoi omansa esiin. "Näettekö", sanoi hän voitonriemuisena, "minun kelloni on vielä kahdeksaa minuuttia vailla puoli yksi, — sanoinhan minä, että teidän kellonne käy väärin."
"Te ette liene tullut tänne vain keskusteluksenne kelloista?"
"Enpä tietenkään", epätoivoisena katseli rouva Hage ympärilleen, ikäänkuin etsien katosta tai seinistä pakotietä. "Niin, on kyseessä sangen vakava asia. Hyvä jumala, nythän minä vasta oikein käsitän, kuinka vakava se asia on. Teidän ja Charlotten kihloihinmenosta ei voi tulla mitään."
"Minä tunsin, että se oli kyseessä", pastori työnsi kiivaasti kätensä taskuihin ja rupesi kävelemään. Hän ei sanonut mitään, hän vain käveli, edestakaisin, sitä seinää seuraten, jolla hänen tuolinsa oli, ja vilkaisi silloin tällöin vihaisesti rouva Hageen.
"Tyttärennekö pyynnöstä te tälle asialle lähditte", sanoi hän vihdoin.
"Hän tietää minun tuloni."
"En minä sitä kysy. Onko hän pyytänyt teitä? Hänenkö asiallaan te olette?"
Rouva Hage tuijotti häneen nauravin silmin, -mikä oli totta, mikä ei —
"Hänen asiallaan" — sanoi hän yhtäkkiä päättäväisesti.
Pappi pysähtyi ja nojautui seinää vasten.
"Oletteko te pakoittanut hänet?" kysyi hän uhaten.
"Tuo on typerä kysymys — meidän päivinämme."
"No, onko hän sitten letukka", hän ei sanonut tätä suuttuneena, vaan ihmetellen.
"Mitä te sanotte, — ettekö te häpeä", rouva Hage nousi kiivastuneena; suuttumus teki hänelle hyvää.
Pappi ei heti vastannut, hän alkoi taas kävellä, yhä seinää seuraten; sitten hän pysähtyi.
"Minä kysyn, onko hän letukka", sanoi hän, eikä hänen äänessään tällä kertaa ollut ihmettelyä, "monen monena iltana on hän käynyt minua tapaamassa. Aiotteko te ruveta uskottelemaan minulle, ettei hän tiennyt, minkätähden minä hänen seuraansa etsin, ettei hän ymmärtänyt, että minä pidin hänestä? Ja eikö hänkin puolestaan lähestynyt minua, kerta kerralta yhä enemmän, tähän iltaan asti. Onko hän letukka, kysyn minä?"
Rouva Hagen suuttumus oli lauhtunut, murheellisena katseli hän pappia.
"Jumala antakoon teille anteeksi pastori, joka ymmärrätte niin vähän. Lapsi ei ole ollenkaan teitä ajatellut. En tahdo häntä puolustella, vitsaa hän tarvitsisi. Mutta hän on hautonut tuota sydänsuruaan, ja silloin ei ihminen aina huomaa, mitä tekee ennenkuin on häväissyt itsensä."
"Häväissyt itsensä!" keskeytti hänet pastori, "häväissyt itsensä", toisti hän aivan hiljaa, "niin, ehkäpä ei huomaa —"
Rouva Hage oli noussut seisomaan, hän oli sanomastaan niin säikähtynyt, että hänestä näytti siltä kuin olisi hän itse, pastori, koko huone pyörinyt ympäri. "Rakas pastori, te käsitätte minut vallan väärin, enhän minä toki teitä tarkoittanut, sanoessani, että hän on häväissyt itsensä tarkoitin minä, että hän on häväissyt itsensä valheellisella tunteella, ja niin tekee jokainen, joka sitoo itsensä ihmiseen, jota ei rakasta. Jumala varjelkoon, älkää käsittäkö minua väärin, teistähän olisi tullut maailman kunnioitettavin vävypoika", huusi hän epätoivoissaan.
Pastori hymähti lyhyesti, "tuhannet kiitokset, - säästäkää vaivojanne".Hän käveli taas, mutta pysähtyi ja sanoi rukoilevasta:
"Mitä teillä on minua vastaan? Sekö on esteenä, että minä olen talonpoika? Mutta olenhan minä pappikin. Eihän teitä toki voi peloittaa minun vanha riitani virkamiesten kanssa. Ja minä — minä rakastan — minä pidän paljon teidän tyttärestänne, minä olen hänelle hyvä, minä lupaan sen teille, niin totta kuin jumala minua auttakoon."
Rouva Hage oli käynyt hyvin kalpeaksi.
"En minä mitään teidän sanomastanne tarkoita - mikään semmoinen ei ole esteenä, jumalani, kunpahan ei olisikaan mitään muuta estettä. Mutta Charlotte ei pidä teistä, hän on toiminut uhkamielin, minä en häntä puolusta, mutta nyt hän on epätoivoissaan, ja minähän olen ennen kaikkea hänen äitinsä ja minä pidän hänestä."
"Mutta pidänhän minäkin hänestä."
Hän sanoi sen niin hiljaa, että kyyneleet kihosivat rouva Hagen silmiin. "Minä tunnen sen nyt, ja jos minä olisin sen ennemmin näin tuntenut, ei minulla ehkä olisi ollut rohkeutta tulla tänne. Mutta minäpä olen tullut, jumalankiitos, olemme me kumpikin sanova, sillä mikä onnettomuus olisikaan voinut tapahtua. Hän ei rakasta teitä. Hän ei pidä teistä, Hän on vain epätoivoinen".
Pappi nöyrtyi.
"Mutta emmekö me voisi koettaa? Minä lupaan teille — jos minä huomaan, ettei hän tahdo, että hän pelkää, — ettei hän pidä minusta, — vapautan minä hänet. Minä lupaan sen teille, kuuletteko. Antakaa minun puhua hänen kanssaan — enhän minä pyydä kohtuuttomia?"
"Ette, ette te pyydä kohtuuttomia, mutta se ei saa sittenkään minun tieteni tapahtua. Sillä minä en tiedä minkälainen vaikutusvalta teillä on häneen tuona hetkenä, enkä minä tiedä, kuinka epätoivoinen hän on. Minä lähetän hänet pois."
"Lähetättekö te hänet pois?" Pastori pyyhkäisi hiuksiaan. Hän huoahti lyhyesti. "Sen täytyy siis raueta?"
"Se on rauennut."
Masentuneena ja onnettomana tuijotti hän eteensä. "Vain yhden ainoan kerran", kuiskasi hän. Sitten hän taas työnsi kätensä taskuihin ja rupesi kävelemään. Nurkassa hän pysähtyi, otti käteensä erään kirjan, selaili sitä, laski sen pois, meni pöydän luo, hypisteli saksia, muuatta paperia. Synkästi katseli hän rouva Hagea.
"Te olette kirottua ja ylpeätä sukua", sanoi hän vihoissaan hiljaa. "Maantieseuraksi minä kyllä kelpasin, sillä minä uskoin hänestä hyvää. Mutta hän, hän ei ollutkaan parempi kuin katutytöt, jotka kulmissa lyhdynloisteessa odottelevat. Minä olisin ollut tarpeeksi hyvä siihen — siihen, jota ei minun suuni sano." Hän meni aivan rouva Hagen luo: "kuudetta käskyä voi rikkoa monella tavalla."
Rouva Hage katsoi häntä silmiin ja tuli kylmäksi ja aivan rauhalliseksi; ripeällä otteella kokosi hän helmansa ja lähti sanaakaan sanomatta.
Nopeasti kulki hän pappilan maitten yli johtavaa polkua, päästyään tuomarilan vaiheille hän pysähtyi, hän tuli niin väsyneeksi, että hän istuutui märälle kivelle, hän katseli taivasta kohden. Se oli tumma eikä ihan sees, tähdet välähtelivät pilvien lomasta.
Tähtiä katsellessaan risti hän kätensä, hyvä jumala, oliko hän tehnyt oikein, kuinka saattoi ihminen tietää oliko hän menetellyt oikein. Omantunnon äänen kuunteleminen oli kyllä kaunista, mutta kun tuli oikein paha paikka eteen, ei siitä koskaan ollut apua, vain elämä kykeni osoittamaan oliko teko ollut oikea. Mutta ilkeä mies hän ainakin oli — kas niin, hänen hameensahan oli aivan kastunut, hänen täytyi lähteä kotiin.
Puutarhaportailla seisoi joku. "Sinäkö siellä olet, Johannes?" kysäsi hän.
"No, äitiseni", Johannes laskeutui pari porrasta, "annahan kun katson sinua, —noinkovaikeata se oli?"
"Johannes, teinkö minä oikein?"
"Älä kysy minulta, äiti, semmoista. En minä tiedä, mitä äidin on lupa tehdä lapsensa tähden — mitä hän uskaltaa."
"Jumalankiitos, että minä tiedän — ja minä teen sen kaikessa tapauksessa," sanoi rouva Hage kovalla äänellä ja meni yläkertaan Charlotten luo.
Charlotte istui sängynlaidalla.
"Ei näin, lapseni — ensin vuoteeseen", sanoi rouva Hage. "Sittenkun olet vuoteessa, kerron minä sinulle", ja kun Charlotte oli pujahtanut vuoteeseen, sanoi hän: "niin, lapseni, nyt se on tehty — minä olen keskustellut pastorin kanssa." Charlotte piiloutui. "Mitä hän sanoi, äiti?"
"Mitäkö hän sanoi", rouva Hage tuijotti ulos ikkunasta, "mitä hän sanoi" — kaikki papin sanat kietoutuivat yhdeksi ainoaksi, letukka, "niinpä niin", hän rohkaisi mielensä, "koskihan se häneen kovasti, sangen kovasti, sinä olet tuottanut hänelle suuren surun, lapseni, sinä olet rikkonut paljon. Mutta muuten hän suhtautui asiaan järkevästi, hän on hyvä mies, hän ymmärsi sinut ja antoi sinulle anteeksi, hän käski tervehtimään, ei, sitä hän ei tehnytkään, minä ehkä erehdyn, mutta hän ajattelee sinua hyvyydellä, vaikka surren, — äh, ei minusta ole kertojaksi. Häpeä, lapseni, ja iloitse, että siitä on selviydytty ja nuku. Etkö muka saa unta? Mitä joutavia! Sinä olet hieman kuumeinen, minä tuon sinulle pisaran isän bromia, odotahan hetkinen", rouva Hage hiipi varpaillaan hakemaan tuomarin lääkettä, hän antoi Charlottelle bromkaliumia ja peitti hänet hyvin. "Nyt me emme enää puhu ikävyyksistä. Ehkä jonakin muuna päivänä. Ja me aloitamme elämämme uudelleen. Hyväjumala — sitähän elämä juuri onkin, alituista uudelleen aloittamista. Kuolema ja suru eivät meitä voita, me kadotamme rakkaamme, joita olemme hellineet, lapsemme, me teemme pahoja ja tyhmiä tekoja — ja aina me aloitamme elämämme uudelleen —"
— Rouva Hage istui kauan Charlotten vuoteen vieressä, hän viipyi yhä, vaikka lapsi jo oli nukkunut, vaikka aamu jo sarasti, hän istui kunnes hänen jalkansa ja selkänsä alkoivat pakoittaa. Hän katseli Charlottea hellyydellä, surren; siinä istuessaan tunsi hän itsensä niin vanhaksi. Minä en jaksa enää, ajatteli hän, minun täytyy saada hieman levätä, minä en jaksa enää kantaa muitten suruja, hänen silmänsä kyyneltyivät, voi hyvä jumala minun lapsiani, minun täytyy antaa heidän kulkea yksinään, minä en enää jaksa taistella heidän puolestaan — — –
30.
Tuomari ja Johannes olivat tuntureilla, tietarkastus oli käynnissä. He olivat matkanneet tuntureille tarkastusmiesten kanssa, paikkakunnan talonpoikien, ja kun tuomari oli tiedustellut heiltä, aikoivatko he valita tiemaaksi majanpuoleisen rannan, olivat he vastanneet kieltävästi, se ei muka tulisi kysymykseenkään, tiehän tulisi siten sekä pitemmäksi että kalliimmaksi, niin ettei siitä ole ollenkaan pelkoa, sanoivat he. Ja tuomari kertoi piiri-insinöörin arvelleen, että oli helpompaakin rakentaa tie vastaiselle rannalle, tarkastusmiehet nyökkäilivät toisilleen, se on hyvinkin luultavaa, sanoivat he, tottapa piiri-insinööri sen asian ymmärtää, ei tuomarin tarvitse olla huolissaan majapahasestaan. He tulivat suulaiksi, sitenhän päästään majan siirtokustannuksistakin, sanoivat he, seudun parhaaksi se on.
Mutta kun tarkastus oli pidetty, äänestivät kaikki talonpojat tiemaaksi majanpuoleisen rannan, maja oli revittävä, ei ollut tilaa sen siirtämiseen.
"Tämän sain palkaksi monivuotisesta työskentelystä paikkakunnalla", tuomari hymyili heikosti; oli tarkastuksen jälkeinen päivä, hän ja Johannes istuivat veneessä järvellä, he olivat kalaretkellä.
"Älä sitä nyt enää pahoittele", sanoi Johannes, "saammehan me uuden majan."
Tuomari ei vastannut, hän katseli harmaata vettä ja loivia harjanteita, täällä oli hänen turvapaikkansa ollut niin monta vuotta, hänen piilopirttinsä, jossa hän oli tuntenut olleensa kotona, olevansa onnellinen. Täällä oli hänessä vielä hieman sitä mielen nuorekasta kepeyttä, jonka elämän harmit olivat hänestä karsineet.
"Ei, Johannes", sanoi hän, "tämä on minun viimeiseni. Minä olen liian vanha ryhtyäkseni mihinkään uuteen. Kohta minä lähden täältä ainaiseksi. Niin, niin. Soudapa maihin."
Johannes souti hitaasti rantaa kohden. Väsyneenä, raskain ilmein, tuijotti tuomari rannalla olevaa pienoista tupaa, se oli vain vähäinen, matala hirsimaja, sitäkään eivät he olleet voineet hänelle suoda.
"Niin ne meitä vihaavat", sanoi Johannes isänsä ajatuksenjuoksua noudattaen.
Tuomari nyökkäsi.
"Niin tekevät. Ne tahtovat karkoittaa meidät. Tuntureiltakin. Ne huomaavat meidän pitävän niistä. Eikä meillä saa olla mitään, josta me pidämme. Niin, niin."
He vetivät veneen maihin ja menivät majalle.
Tuomari tahtoi heti palata kylään. Kun luukut oli suljettu ja ovi lukittu, pysähtyi hän katselemaan majaa. Hän lähestyi sitä hiljaa ja laski kätensä hirsiseinälle.
"Minä en näe tätä enää", sanoi hän, kääntyi ja lähti raskain askelin kulkemaan tunturitaloon vievää polkua, jossa heidän hevosensa oli. —
— He saapuivat kotiin myöhään illalla. Sataa tihutteli. Rouva Hage tuli heitä pihalle vastaan sytytetty lyhty kädessä, tuntui niin syksyiseltä.
He eivät puhuneet majasta ennenkuin myöhemmin, tuomarin mentyä levolle, harmi valtasi silloin rouva Hagen, hän suorastaan vaikeroitsi, hän ei ollut niitä, jotka kesken masentuivat, eikä asiakaan ollut suuren suuri, mutta kun vanhoilla päivillään sai kokea pelkkiä vastuksia, iloa ei nimeksikään, niin hän väsyi. Hän oli liian vanha.
Johannes käveli lattialla tapansa mukaan, harhaili omissa aatoksissaan, iloa, eikö hän voisi tuottaa iloa? Hän katsahti äitiin, joka istui mielipahasta kokoonkyyristyneenä, hän istuutui hänen viereensä, tarttui hänen käteensä.
"Äiti", sanoi hän ja hänen äänensä värähteli, "etkö sinä ole yhtään ihmetellyt minun tänä kesänä saamiani kirjeitä?" Rouva Hage virkistyi heti. "Ihmetellytkö, tottakai, Johannes! Mutta sinä olet niitä, joilta ei kukaan kysy. Niissähän oli naisen käsialaa?"
"Rakas, pikku äiti — minä olen mennyt kihloihin."
"Kihloihin! Ja sen sinä sanot näin yhtäkkiä", rouva Hage rupesi itkemään.
"Mutta älähän nyt toki itke, äiti."
"Minätahdonitkeä. Niin paljon kuin haluan", sanoi rouva Hage itsepäisesti.
"Saat — saat, äitiseni", hymyili Johannes, "hän on — hän on sadasti liian hyvä minulle", sanoi hän liikutettuna, hän hypähti seisomaan, niin, hän on liian hyvä minulle, ajatteli hän kävellen levottomana edestakaisin; "hän on kaikkea, mitä minä en ole, elinvoimainen, nuori, voimakas, terve. Ja sitten — sitten on hän niin sanomattoman kaunis."
"Johannes!" rouva Hage istui kädet ristissä, "on niin ihmeellistä nähdä sinut rakastuneena. Sitä minä siis olen tänä kesänä aavistellut."
"Rakastuneena!" Johannes hätkähti.
"Rakastuneena — onko se niin ihmeellistä? Onpa kai, tietenkin. Mutta kyllä sinä sen ymmärrät, äiti", sanoi hän innoissaan, "se on niin käsittämätöntä, hän on kirkkaus, aurinko, kesä, minä ikäänkuin väistelen, aurinko häikäisee minut, äiti, minä hiivin takaisin varjoihin. Äiti — sinä joka sen ymmärrät — luuletko, että minä voin tehdä nuoren tytön onnelliseksi?"
"Herrantähden", hymyili rouva Hage, "jos minä olisin nuori tyttö, menisin kanssasi naimisiin vaikka huomispäivänä."
"Niin —sinä,äiti", sanoi Johannes surumielisesti hymyillen.
"Joutavia, poikani. Me olemme tuumailuihin ja huoliin sotkeutuneita, me olemme täynnä arveluita kuin nuppineula-arkki. Mutta nyt vain iloitkaamme. Ja minä — kiittämätön ihminen — tulin sanoneeksi, ettei elämässä ole iloa, ja kuitenkin on vuoria, meriä — — —"
"Mitä sinä tahdot, äiti?
"Tahdon lasin viiniä. Tahdon kilistää kanssasi, juoda maljasi ja toivottaa onnea. Ja sitten me juomme — hänen maljansa". Hän pujahti keittiöön, Johannes seurasi; suuressa, pimeässä keittiössä oli suloisen lämmintä, sinertävistä ikkunoista häämöitti pihamaa. Rouva Hage löysi pullon ja laseja, he jäivät seisomaan keittiöön.
"Kerrohan nyt minulle hiukan — poikani". He istuutuivat keittiöpenkille ja Johannes kertoi.
"Ja minä kun olin jo melkein hylännyt sinut", sanoi rouva Hage, "sinä olit tullut tavoiltasi niin vanhapoikamaiseksi. Jumala häntä siunatkoon, minä kirjoitan hänelle vielä tänä yönä. Ettet sinä ottanutkaan häntä mukaasi! Onko hänellä todellakin yksitoista sisarta? Saatpa nähdä, että hänkin — no niin", rouva Hage hymyili salaperäisesti, "voi hyvä jumala, kuinka se oli hauskaa", huoahti hän onnellisena.
— Ja rouva Hagen kyhätessä kirjettä arkihuoneessa, valvoi Johannes kammiossaan, hän näki auringon nousevan tunturien ylle, viileä aamutuuli täytti pienen, valkoisen huoneen.
Niin, miksei hän ollut kertonut sitä äidille ennemmin, ja miksikä hän sen teki juuri tänä iltana, oliko hän tykkänään sattumien vallassa? Tai oliko hänellä ollut joku sala-ajatus, — oliko häneltä puuttunut rohkeutta? Täytyikö elämän häntä aina nykäistä?
Mutta nyt — hänen näin valvoessaan — tänä yönä, ailahti kaipuu voimakkaasti hänen sydämmessään, oliko hän sitä ennen hillinnyt, pitänyt omana, suloisena salaisuutenaan? Nyt hän ei enää jaksanut sitä kestää, hänestä tuntui, että sen täytyi kutsua Terese tänne, tänä yönä kuuli Terese hänen kuiskeensa, niin, nyt hän herää, kohoutuu vuoteestaan, kuiskaa hänen nimeään, valkoisena valkoisessa vuoteessaan, hyvä jumala, kuinka jaksaa hän olla erossa Teresestä päiviä, edes tuntiakaan, sekuntia.
Valoisana aamuhetkenä asteli hän edestakaisin maantiellä, kunnes hän pakoittautui, kauan ennen konttoriaikaa, menemään sähkösanomatoimistoon, kaiken mahtinsa käyttäen sai hän pienoisen sähköttäjäneidin täyttämään tahtonsa, säikähtyneenä pyrähteli neiti sinne tänne, tuopa nyt vasta hirmuinen ihminen on, tuo kookas, säihkyväsilmäinen mies.
Ja Johannes lähetti Tereselle sähkösanoman. "Voitko pitää häitä heti minun palattuani", sähkötti hän.
31.
Uutinen Johanneksen kihlauksesta elvytti koko talon. Tuomari harhaili huoneissa raskaasti hengittäen, toimistossa, puutarhassa, pelloilla, hän oli touhuissaan ja liikutettu, sivuuttaessaan Johanneksen hän nyhkäisi häntä ja mutisi äänellä, joka oli olevinaan ivallinen, "jalojen suku ei voi koskaan kuolla." Johanneksesta tuntui melkein siltä kuin olisi hän mies, joka myrskyjen ja onnettomuuksien halki johdattaa uppoavan laivan onnellisesti satamaan.
Huomatessaan perheen kokoontuvan tavanmukaisiin pieniin, liikutettuihin keskustelutilaisuuksiin, pakeni Charlotte lipputangon luona olevalle kentälle, jota oli tavattu pitää krokettikenttänä silloin kun oli kesävieraita. Ennenvanhaan. Kauan, kauan sitten…
Siellä oli suuri koivu. Charlotte istuutui selkä koivua vasten ja tuijotti suurin silmin eteensä.
Näin istuessaan tuntui hänestä siltä, että etäisyyksistä virtasi ajatuksia hänen luokseen, hän näki niiden väreinä liihoittelevan ilmassa, toiset olivat punaisia, toiset synkän harmaita, toiset mustia, ja kaikki ne pyrkivät hänen luokseen. Hitaasti, hitaasti kuin raskas virta imeytyivät ne hänen, sisimpäänsä, kunnes yhtäkkiä jokin paha muisto putkahti pinnalle ja työnsi okaansa hänen sydämmeensä. Silloin pysähtyi hänessä kaikki, vain tuo ainoa tuska eli, miksikä pitikään tuon muiston palautua…
Hän katseli rinnettä — kivistä, huonosti viljeltyä, heikkoruohoista maata, jolla kasvoi monia sinikelloja. Lapsena oli heidän ollut tapana tynnyrissä vieriskellä rinnettä alaspäin, kunnes tunturi, virta ja puut pyörivät taivaalla suurena, sekavana värileikkinä..
Lapsena — —
Kaikki oli niin kiusallisen valmista. Aika parantaa kaikki haavat, ja sinä olet niin nuori, oli äiti sanonut. Mutta tuntui siltä kuin ei hänessä olisikaan haavoja ajan parannettavaksi, ainoatakaan todella kipeätä haavaa, hänen sielunsa oli vain niin rajattoman tyhjä ja häntä vaivasi voittamaton mielipahantunne.
Hän ymmärsi, mitä hänelle parhaillaan tapahtui, kukaan muu ei sitä huomannut. Hän kuihtui. Tässäkin aikaillessaan hän kuihtui —. Hän katseli käsiään ja hämmästyi sitä, että ne olivat yhtä valkoiset ja pehmeät kuin ennenkin. Hänestä tuntui, että hänen ruumiinsakin kuihtui. Kaikki oli hänessä mehutonta, köyhää, menehtynyttä, hänellä ei ollut mitään kaipuuta eikä halua.
Vain yksi aatos hänessä eli, vain yksi päätös kyti hänen mielessään: he eivät saisi syytä surkutteluun. Osanotosta hän heidät säästäisi, voi, kuinka hän vihasi heidän äänensä sääliväistä, hyväsydämmistä sävyä. He saisivat oppia antamaan hänen olla rauhassa, toisille suunnille ohjaisi hän heidän laupiaat katseensa.
Sinä iltana oli hän äidin nähden unohtanut itsensä. Tyhmästi kyllä. Olisihan hän ihan yhtä hyvin voinut ottaa papin. Yhtä hyvin ottaa kuin jättääkin, ehkäpä oli viisaampaa jättää, yksinäisyys sopi hänelle niin hyvin.
Kunpahan hän vain pääsisi täältä pois, täältä, jossa elettiin niin lähekkäin, että toisten huolien ja pikku ilojen haju oli aina nenässä, kunpahan hän pääsisi kauas pois, sinne, missä oli niin paljon ihmisiä, etteivät he tienneet toisistaan mitään, siellä hän taas rauhansa löytäisi, siellä hän osaisi pitää ihmiset loitolla itsestään. Mutta täällä — täällä oli niin paljon, mikä muistutti — kaikki, kaikki muistutti — — —
– – –
— Lähtöiltanaan saivat Johannes ja Charlotte viinimarjoja ja vadelmia. "Tuntuu aivan samalta kuin koululoman päättyessä", sanoi Johannes, "hevosta odottaessamme saimme me aina viinimarjoja ja vadelmia."
Rouva Hage hymyili, hän oli hieman kalpea ja hänen oli vaikea istua paikoillaan, hän ajatteli syksyä ja talvea.
"Lupaa minulle, Johannes", sanoi hän, "ettet siirrä häitäsi, vaikka meitä, isääsi ja minua, jokin estäisikin niihin saapumasta. Niin, niin — mehän olemme vanhoja, me olemme kohta hyvin vanhoja, te, lapset, ette sitä huomaa, ennenkuin me yhtäkkiä kuolla kuukahdamme."
Hevonen tuli, ulkona oli syksyisen pimeätä, puut humisivat raskaasti ja mustia pilviaaltoja kiiti taivaalla.
"Hyvästi, poikani — sano terveisiä", rouva Hagen kasvot vavahtivat, "muista hieman minuakin, joka jään tänne pitkäksi talveksi". Hän kääntyi Charlotteen päin ja otti hänen kätensä käsiinsä, "lapsi, lapsi", kuiskasi hän, "parastasi on kaikki tarkoittanut."
"Hyvästi, äiti", pystypäin seisoi Charlotte, kasvoiltaan kalvakkana.
Johannes ja Charlotte nousivat vaunuihin, Anne Sofie seurasi, Ole istui pukilla ajamassa.
Johannes ojensi kätensä vaunuista, äiti ja isä seisoivat lähekkäin, keittiöikkunan kajastus valaisi heitä. "Hyvästi, hyvästi, — aja, Ole, aja", huudahti Johannes.
Ole rupesi ajamaan.
Käymäjalkaa ajoivat he pihasta ja sateen liottamalla tielläkin, kunnes hevonen osui oikealle tolalle. Johannes katsahti vielä kerran tuota matalaa, vaaleansinistä rakennusta harvoine valaistuine ikkunoineen, valojuovassa seisovia vanhuksia, pihaa ja aitausta.
Sitten pani Ole hevosen ravaamaan.
Puolipimeällä laiturilla oli väkeä tungokseen asti, varovaisesti ajoi Ole alas viimeistä pientä mäkeä. Suurena ja kolkkona häämöitti laiva hämärästä, valkoisena kiiri höyry sen mustaa kylkeä ja pimeätä vuonoa.
Vaieten seisoivat he laivan kannella, oli raa'an kylmää, heitä paleli.
Soitettiin ensimmäistä kertaa.
"Niin – voikaa hyvin — kumpikin", Ole ojensi kätensä.
Hän ja Anne Sofie laskeutuivat maallenousuporrasta, Johannes katseli heidän menoaan. Ole kulki edellä, Anne Sofie perässä. Hän ajatteli Tereseä, - kuinka olisikaan Terese painautunut häntä vasten, jos he olisivat tuossa kulkeneet.
Hitaasti liukui laiva laiturista, monet kasvot valaistuivat hetkeksi, sitten laiva kääntyi, ja laituri häipyi taas pienten Iaiturilyhtyjen hämärään. Hetken oli Johannes eroittavinaan Olen kasvot, sitten näki hän vain pimeätä vuonoa, mustaa tunturia; kannella alkoi tuulla.
"Menkäämme suojaan, Charlotte", hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, "ole reippaalla mielellä, lapsi."
Charlotte irroittautui lempeästi, valkoisena täplänä häämöittivät hänen kasvonsa pimeästä.
"Niinpä niin", sanoi Johannes pitkään huokaisten, "vanhusparat, — emme me lapset vanhempaimme taakkaa huojenna, — tulehan nyt."
Täyttä vauhtia porhalsi laiva vuonolla, touvisto valitti hiljaa.
32.
Bergeninjuna myöhästyi ratavian tähden neljä tuntia; vasta myöhään yöllä, mutta ennenkuin odotettiin, saapui se Kristianiaan. Asemakäytävä oli autio, yhtäkään ihmistä ei näkynyt, puolikuolleina ikävästä ja väsymyksestä kömpivät Johannes ja Charlotte junasta, saivat auton ja ajoivat kotiin.
Eteinen ja arkihuone olivat valaistut, mutta Bisgaardilla oli pimeätä, "he ovat lakanneet minua odottamasta", ajatteli Johannes.
Hiljaa aukaisivat he oven, Johannes meni ensiksi ruokasaliin, pöytä oli katettu. Sitten meni hän arkihuoneeseen, salaperäinen kodikkuudentuntu lehahti häntä vastaan, huoneessa oli hämärää, hän astui vielä askeleen ja näki silloin hänet.
Kyyristyneenä lepäsi Terese hänen suuressa tuolissaan, huivi ympärillään, hän oli nukahtanut. Hän oli valvonut ja odotellut, mutta sitten nukahtanut.
Charlotte oli sulkenut ruokasalin oven, Johannes oli yksinään, liikkumattomana hän seisoi, juhlamielin.
Kuinka ihmeellisen kaunis hän olikaan, hän oli istunut odottelemassa, kunnes oli nukahtanut, tämähän oli kuin kuvakirjasta.
Varovaisesti hiipi hän hänen luokseen, hänen kätensä lepäsi hervottomana tuolinreunalla, hän nosti ja suuteli sitä.
Terese heräsi, hän raotti ensin vain toista silmäänsä, sipasi sitten hiukset kasvoiltaan ja koetti nousta ylös, "Johannes — kuinka tyhmästi minä teinkään, kun nukahdin", hän ojensi molemmat kätensä ja veti Johanneksen luokseen.
— Muistellessaan myöhemmällä iällään kahta hänen kotiatuloaan seurannutta viikkoa, tuntuivat ne hänestä selittämättömältä sekamelskalta. Sähköttäessään haluavansa kotiin palattuaan viettää häitä, ei hän aavistanutkaan, mitä voimia hän pani liikkeelle, mitä mielenliikutuksia hän aiheutti. Häät merkitsivät hänelle muutamia pormestarin luona vietettyjä hetkiä, Tereselle kirkkoa, hääpukua, sukua ja ystäviä, puheita ja laulua ja koristettua sokerikaakkua. Terese tahtoi viettää kunnialliset häät, hän ei tyytynyt ikävystyttävään pormestariin. "Mutta enhän minä ole kirkollismielinen", sanoi Johannes, "minä teeskentelen mennessäni kirkkoon ja papin pakinoille". — "Hyvä jumala", sanoi Terese katsoen häneen silmät suurina, "minä hiivin sinun tähtesi vaikka kuudentoista pitäjän lävitse, mutta hääpäivänäni minä tahdon juhlia. Sitten — olen minä vain sinun." — "Minä en näe sinua enää koskaan", valitteli Johannes. — "Omapa syysi — luuletko häitten itsestään valmistuvan", vastasi Terese. "Sitten olet sinä näkevä minut". Tämä sitten, alinomainen sitten, kohisi Johanneksen veressä.
Kaikki oli ylösalasin — hänen omassakin huoneustossaan, jossa vastavihittyjen piti aluksi asua. "Aluksiko", sanoi Johannes ja hänen silmänsä säihkyivät oikein todenteolla, "täällä aion minä asua koko ikäni." — "Ei olekaan siitä kysymys", sanoi Terese vakavana, "minä vaan en tahdo, että suku sinua häiritsee". Ja niin vuokrasi Johannes suuren huoneuston, kauhistuttavan jokapäiväisen, Terese oli haltioissaan, ei täällä elämisestä mitään tule, ajatteli Johannes; mutta sinne piti heidän muuttoaikana siirtyä. -"Onko sinulla naittajaa", kysäsi Terese. "Naittajaako", vastasi Johannes, "mitä minä naittajalla teen". Terese nauroi häntä. — "Paina mieleesi, että väärä puoli on oikea". Johannes tuijotti. — "Alttarin edessä", selitti Terese. — "Minä kammoan alttaria, minä en tahdo tulla alttarin eteen", sanoi Johannes painokkaasti. — "Naidessasi minut on sinun tultava", nauroi Terese niin, että talo helisi. Johannes otti hattunsa ja pakeni täysihoitolaan, jossa Charlotte asui. "Ne tappavat minut häillään", valitti hän. — "Sinähän naitkin kokonaisen eläinkokoelman", vastasi Charlotte. — Johannes tunsi itsensä loukatuksi, hän tarttui taas hattuunsa ja palasi Teresen luo, siellä ainakin naurettiin, vaikkapa hänenkin kustannuksellaan.
Päästessään hälinästä hetkeksi syrjään, ajatteli hän Charlottea, hän oli huolissaan, mikähän mahtoi Charlottea vaivata. Hän oli saanut hyvän virastopaikan, hän asui hyvässä täysihoitolassa, Teresen kanssa sopi hän erinomaisesti — ja sittenkin. Hänen äänessään oli outo sävy — ikäänkuin kylmä viima olisi siitä puhunut — mikä hänen oli, mikä jäyti hänen nuoruuttaan? Hänen tätä aprikoidessaan ryntäsi Terese kysymään, montako hänen perheensä jäsentä oli kutsuttava.
"Äiti, isä, sisareni sekä lankoni, Ole", vastasi hän. "Sepä vasta viheliäinen perhe — niin, minä tarkoitan sitä, että teitä on niin vähän. Etkö sinä voisi keksiä joitakin enoja ja tätejä?"
"En, jumalankiitos."
"Onpa hyvä, että saat niitä minulta runsaasti myötäjäisiksi. Sinua tulee katsomaan aikamoinen joukko, sievä sulhasmies sinusta sukeutuu."
"Piru minut mieluimmin periköön", sanoi Johannes suuttuneena, "minä olen liian vanha asetettavaksi näytteille kuin mikä hyvänsä narri."
"Kuinka niin", sanoi Terese rauhallisesti ja siveli hänen tukkaansa, kunnes hiukset törröttivät kaikille suunnille, "täytyyhän sinun toki jotakin kärsiäkin näin kauniin vaimon edestä". Hän harjasi Johanneksen hiukset entiseen järjestykseen. "Älä unohda valmistautua kiittämään morsiamesta."
Vähää ennen häitä saatiin kokea pettymys, tuomarilasta ei tullutkaan ketään, täti Lovise oli kuollut.
"Siinä teki täti Lovise pahasti", sanoi Terese, "ja minä kun- olin niin iloinnut anoppini kohtaamisesta", — he kirjoittelivat toisilleen peninkulmanpituisia kirjeitä, — "siitä tulee sinulle yksinäinen päivä", jatkoi hän sivellen Johanneksen kasvoja myötä ja vastasukaisin.
— Eräänä aamuna heräsi Johannes sangen varhain, mieli karvaana siitä, että hänestä tulisi päivän päähenkilö — ja kaiken lisäksi oli pidettävä mielessä sekä oikeat että väärät puolet. Kauluksen kiinnipano oli vaivaloista, hän kirosi ääneen, mutta tuumaili samalla, että mahtoikohan olla sopivaa kiroilla hääpäivänään. Tohtori, hänen sulhaspoikansa, tuli häntä noutamaan, Johannes hymyili tylsästi, "nyt minä siis olen menossa", sanoi hän, "niin, elämä ei ole leikkiä". Hän istui kirkossa, näytteillä, ja näki väen kokoontuvan, jonon pyntättyjä, outoja ihmisiä, että he viitsivätkin, ajatteli hän, kasvojen vilinästä keksi hän kalpean Charlotten, äiti muistui hänen mieleensä ja hän tuli niin liikutetuksi, että oli vähällä pistäytyä sakaristoon rauhoittumaan. Sensijaan rupesi hän kovalla äänellä, tavattoman kovalla, keskustelemaan sulhaspojan kanssa, mutta kuultuaan oman, liian kovan äänensä kajahduksen, pysähtyi hän keskelle sanaa ja vaikeni kuin hauta. Yhtäkkiä näki hän Teresen tulevan, kaukaisen puronkohinan saattamana, kirkon käytävää pitkin, hymyilevän vakavana, kauniina, luonnottoman etäisenä, ja sittenkin häntä kohden. Hän puristi tohtorin rannetta, ja tohtori mutisi "ole vain alallasi — hän on sangen kaunis", raskaasti huokaisten jäi Johannes istumaan, Terese istui nyt hänen rinnallaan, toisella puolen käytävää. Hän hymyili ja nyökkäsi Johannekselle, mutta tämä tuijotti kalmanvakaana. He seisoivat alttarin edessä, pappi nyökkäsi, heidän oli polvistuttava, silloin juolahti hänen mieleensä yhtäkkiä, että Terese oli varoittanut häntä polvistumasta niin, että jalkaterät jäävät sisäänpäin, hän oli vähällä kääntyä katsomaan varpaitaan. Hetkistä myöhemmin olivat he kahden vaunuissa, Terese hyväili hänen kättään, mutta hän ei voinut vapautua tuijottavasta totisuudesta, tämä on juhlaa, sanoi hän itselleen. Mutta, jumalaties, onko tämä sittenkään niin vakavaa. Bisgaardin pienissä huoneissa oli aivan liian monta ihmistä, lukemattomat sukulaiset puristivat hänen kättään. Hän istuutui pöytään ja kuuli Bisgaardin varovaisesti puhuvan, sekaantuvan, osuvan taas oikealle tolalle, tulevan liikutetuksi, unohtuvan äänettömyyteen ja lopuksi sanovan jotakin, joka sai kaikki nousemaan. Hän kuuli pudottelevansa pitkää, sievää puhetta, soreasti astelivat sanat hänen suustaan, tämä on kuin konekirjoitusta, ajatteli hän, itse hän oli kaukana ja osoitteli niitä sormillaan. Koko ajan istui Terese hänen vieressään, hän hymyili ja supatteli, mutta Johannes ei voinut vapautua tuijottavasta totisuudestaan. Mahtaakohan Terese tietää, että juuri hän itse on mennyt naimisiin, ajatteli Johannes, ei se ole leikintekoa. Luettiin sähkösanomia, joita ei kukaan kuunnellut, lukemattomat oudot ihmiset olivat punoneet "Hagen" riimileikkeihin, kotoa tullut sähkösanoma sai hänet sävähtämään, Terese tarttui hänen käteensä. Aina hän arvaa minun tunteeni, hän näkee minun lävitseni, ajatteli Johannes liikutettuna. Esitettiin lauluja, pidettiin vakavia puheita, leikillisiä puheita, ja Johannes kävi yhä enemmän ja enemmän kärsimättömäksi, aikovatkohan nuo jatkaa tätä menoa koko vuorokauden. Hän harhaili huoneissa sikaaria poltellen, kädessään tyhjä kuppi, josta hän ei luopunut, vaikka yksitoista kälyä ja lankomiestä häneltä lakkaamatta tiedusteli, eivätkö he saisi sitä ottaa. Vihdoin se meno sitten loppui. Hän seisoi portailla nukkahattu kädessään, hän kuuli Teresen, joka nyt oli matkapuvussa, hyvästelevän, nauravan ja itkevän, Terese hoippui hänen syliinsä; selviydyttyään portaista nousivat he vaunuihin. Hän tunsi kirpeän ilta-ilman keventävän mieltään, hän tunsi Teresen olevan lähellään, mutta hän ei sittenkään herännyt. He aikoivat höyrylaivalla Köpenhaminaan; lähdetään häämatkalle, puhui Johannes itselleen, vaikka mieluimmin oltaisiin rauhassa, semmoinen on tapa. — "Minä en ole koskaan ollut matkalla", sanoi Terese; he seisoivat kannella. — "Matkalla", sanoi Johannes ja tarkasteli itseään säikähtyneenä — "Mikä sinun on", kysäsi Terese. — "Minä luulin olevani vielä juhlapuvussa, en muistanut, että olin muuttanut", huoahti hän ja piristyi hieman.
He seisoivat kannella, punaisina ja keltaisina vilkkuivat ja värähtelivät kaupungin valot pimeydestä, kiivaasti loiskuivat laineet laivan vanavedessä, he etääntyivät etääntymistään, kannella rupesi tuulemaan, Terese piti kiinni hatustaan. — "Nyt me matkustamme", kuiskasi hän. "Niin, nyt me matkustamme", vastasi Johannes; hän oli aina pitänyt yksinään matkustamisesta. Tähän asti — niin tähän asti. Yhtäkkiä oli hän tuntevinaan ympärillään uuden tuulahduksen, laivaa piirittävä pimeys kohisi, vihaiset laineet pieksivät laivan sivuja, "me olemme kahden matkalla", sanoi hän ääneen, hymyili ja heräsi äskeistään virkeämmäksi. "Jumalankiitos, että häistä on selviydytty — se oli kauhea päivä", sanoi hän sydämmensä pohjasta.
Silloin Terese hymyili ja painautui häntä vasten, "se oli ihana päivä", sanoi hän ja työnsi palellen kätensä hänen taskuunsa. He seisoivat laivan partaalla ja katselivat ulapalle, meri oli musta, pieni höyrypursi kulki ohitse, kauan he vaieten katselivat sen valoja. Terese nojasi päätään hänen olkaansa vasten, "oliko se niin paha päivä", kuiskasi hän, huulillaan hymy, jota Johannes ei ymmärtänyt, hyvä, hellä, uusi hymy. "Nyt on siitä päästy, nyt me olemme kahden", ja Johanneksen kumartuessa häntä kohden kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, "nyt on tuo — sitten", ja tarttui Johanneksen käteen ja painoi sitä rintaansa vasten; Johannes heräsi kokonaan.
33.
Vasta eräänä harmaana ja hiljaisena lokakuun päivänä vihittiin Anne Sofie ja Ole. Osoittaakseen kunnioittavansa sulhasta oli rouva Hage aikonut pitää suuret häät ja kutsua niihin kaikki paikkakuntalaiset. Mutta täti Lovise oli kuollut ja tuomarikin sairaaloinen: häät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa. Paikkakunnalla hieman paheksuttiin sitä, että heidät vihki ulkovuonon kappalainen, pastori oli itse matkoilla, huhuiltiin hänen olevan vaalipuuhissa.
Parin viikon kuluttua häistä lähti rouva Hage Bergeimiin. Hänen päästessään hengästyneenä pihalle, tuli Anne Sofie navetasta, hänet nähdessään kävi rouva Hagen mieli raskaaksi, — noin oli hänen nyt työskenneltävä navetassa ja pellolla.
"Sinun täytyy hieman säästää itseäsi", sanoi hän heidän mennessään tupaan, "ja pitää mielessäsi, että olet tottumaton."
Anne Sofie ei vastannut mitään, vaan istuutui ikkunan ääreen, "tässä on minun paikkani", sanoi hän, "tästä minä näen tuomarilan."
"Sittenpä me voimme nyökkäillä toisillemme", vastasi rouva Hage koettaen olla iloinen.
Heillä ei ollut paljon puhumista toisilleen, — heillä ei ollut koskaan ollutkaan, Anne Sofie kyseli hieman talousasioista, jotteivät he olisi istuneet aivan vaiti, ja rouva Hage vastaili seikkaperäisesti, ajatellen: nyt hän tekee aivan oman mielensä mukaan.
Rouva Hage tarkasteli tytärtään, — nuo pitkät, kalpeat kasvot olivat liian rauhalliset, liian suljetut, viisaina ja kylminä katselivat hänen suuret, harmaat silmänsä, hyväjumala, että äiti voikaan olla niin tietämätön omasta lapsestaan.
"Niin, nyt sinä olet täällä", sanoi hän huokaisten, "kunpahanCharlottekin olisi hyvissä naimisissa."
Anne Sofie nousi, istuutui uudelleen, äidin sanat olivat odottamatta, arvaamatta loukanneet häntä, kovana ja kalpeana katseli hän ulos ikkunasta, mitään näkemättä, ja yhtäkkiä, näin istuen, ulos katsellen, rupesi hän puhumaan.
"Niin — hyvissä naimisissa — niinkauan kuin taaksepäin muistan, olen kuullut sinun käyttävän tuota sanantapaa — hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Sinä puhuit kyllä meille itsenäisistä ja työtätekevistä naisista, puhuit, että jokaisen ylpeän naisen on kyettävä huolehtimaan itsestään. Mutta näihin puheisiin sinä aina lisäsit: hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Oli aika, äiti, jolloin minusta tuntui kurjalta, ettet sinä kaikella sillä muulla tarkoittanut mitään, se oli vain jonkunlaista välttämätöntä kasvatussaarnaa. Mutta sitten, niinä vuosina, jolloin olin Kristianiassa konttorissa, huomasin, että kaikki muutkin, nekin jotka toisin puhuivat, itse asiassa tarkoittivat samaa, itsenäisyys ja konttorityö olivat vain oljenkorsia, joihinka he olivat pakosta tarttuneet, joista he melusivat, he ikäänkuin häpesivät olevansa naisia, joille vain yksi oli tarpeellista — hyviin naimisiin pääseminen."
Hän huoahti, kuumasti ja lyhyesti, ja kumartui ikkunaan päin ikäänkuin hän todellakin olisi jotakin tähystellyt ja jatkoi sitten rauhallisempana.
"Minun siellä ollessani meni muuan nuori konttorineiti kihloihin — hirvittävän miesrumilaan kanssa. Mutta kysyppäs iloitsiko hän, iloitsiko hän siksi, että piti sulhasestaan, siksi että sai mennä naimisiin sen kanssa, josta piti — kaukana siitä — vain konttorista pääseminen oli hänen ilonsa syynä. Äiti, äiti, me olemme tulleet niin itsenäisiksi ja omintakeisiksi, mutta me menemme sittenkin heti naimisiin, kun meille tilaisuus tarjoutuu ja kenen kanssa tahansa — päästäksemme konttorista. Sivuutettuamme erään ikärajan.
"Sitten te saitte minut kotiin juuri niinä vuosina, jolloin minä aloin kysellä, eikö ketään tulekaan? Täällä oli minun tuettava teitä yksinäisyydessänne, autettava teitä kestämään Hagbartin aiheuttama murhe, täällä sain minä odotella. Se oli väärin minua kohtaan, äiti, mutta älkäämme siitä puhuko. Niin, täällä minä sain odotella, tuntea kuinka vuodet vierivät: veri ikäänkuin hitaasti valui suonistani, ja minä kuivetuin sisällisesti, minä huomasin tulevani vanhaksipiiaksi, mutta minussa eli ajatuksia ja toivomuksia, joita minä — säädyllisenä ja hyvinkasvatettuna — häpesin. Tiedätkö, äiti, että juuri nuo ajatukset, nuo toivomukset saavat nuoren tytön turmelemaan elämänsä, menemään kadulle, jollei häntä ole estämässä kuiva, säädyllinen, opasteltu ymmärrys. Mikä oikeastaan erottaa ihmisen ihmisestä? Täällä oli yllin kyllin nuoria miehiä, mutta ei minua varten, minä menin heidän tansseihinsa, kuokkavieraana, luuletko minun menneen huvitusta etsimään, täällähän oli niin vähän tilaisuutta huvitteluun, ei, minä menin saadakseni tuntea miehen käsivarren kiertyvän ympärilleni.