The Project Gutenberg eBook ofSamoan ihmesaariltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Samoan ihmesaariltaKertomuksia ja kuvauksiaAuthor: AnonymousRelease date: July 11, 2024 [eBook #74016]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kansanvalistusseura, 1911Credits: Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAMOAN IHMESAARILTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Samoan ihmesaariltaKertomuksia ja kuvauksiaAuthor: AnonymousRelease date: July 11, 2024 [eBook #74016]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kansanvalistusseura, 1911Credits: Jari Koivisto
Title: Samoan ihmesaarilta
Kertomuksia ja kuvauksia
Author: Anonymous
Author: Anonymous
Release date: July 11, 2024 [eBook #74016]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Kansanvalistusseura, 1911
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAMOAN IHMESAARILTA ***
Kertomuksia ja kuvauksia
Suomennos
Kansanvalistusseuran Nuorisonkirjoja 13
Helsingissä, Kansanvalistusseura, 1911.
AlkusanatSamoalainen kotiMatka Lanutoo järvellePalolon pyydystysSamoalaisia tapojaSamoalaisten teollisuudestaSamoalaisten ajanlaskuTatueeraus- y.m. tapojaSamoan löytö ja nimiSamoalainen luomistaruKäynti suurilla palmuistutuksillaTarina uskollisesta ankeriaastaMataafa, samoalaisten kuningasFaamun pidot
Alkusanat
Vuonna 1722 löysivät hollantilaiset meriseikkailijat Samoan saariston, jolle antoivat "Laivurisaarten" nimen. Nämä saaret ovat Etelämeren ihanista saarista ihanimpia. "Kauniiksi Samoaksi" niitä siellä sanotaankin. Näiden saarten keskustana on yleensä tuliperäisiä vuoria, joiden huiput pilviä piirtävät ja joiden rinteitä pitkin kristallikirkkaat purot pauhaten rientävät alas. Ilmasto ja kasvisto ovat troopilliset, kuten päiväntasaajan seuduilla luonnollistakin. Siellä on vuorten välillä ijäti viheriöiviä, tuoreita laaksokasvistoja, joissa palmut ovat pääpuina. Ilmasto on kostea ja kuuma, eikä kesällä ja talvella ole suurta eroa; saarten pääpaikassa Apiassa on lämpimimmän kuukauden (joulukuun) keskimääräinen lämmin lähes 27 astetta C° ja kylmimmän kuukauden (heinäkuun) lämpimyys päälle 24 astetta. Vuodenajat ovat toiset kuin meillä, kesä näet on Samoassa marraskuusta— huhtikuuhun. Joskus täällä raivoaa hirmumyrskyjä, jotka heittelevät suuria sota-aluksiakin kuin pikku lastuja.
Saaristoon kuuluu kolme pääsaarta, Savai, Apia eli Upolo, ja Tutuila eli Pago-Pago. Ne eivät yhteensä ole Sotkamon tai Ylitornion pitäjiä suuremmat. Useimmat saaret kuuluvat nykyään Saksalle, joka ne valtasi v. 1900 pitkien rettelöiden jälkeen. Saksan Samoan pääpaikka on Apia saman-nimisellä saarella. Asukkaita on Saksan Samoassa noin 35,000 henkeä. Tutuilan saari kuuluu Yhdysvalloille, joilla siellä on mainio satama, paljon parempi kuin Saksalla Apiassa. Mutta väkeä ei Yhdysvaltain saarella ole kuin 4,000 henkeä.
Saarten alkuasukkaat ovat vaaleahkoa, hauskaa ja lahjakasta polynesilaista rotua. Sillä on pitkä heimohistoria. Mutta nykyään ovat kaikki samoalaiset jo kristittyjä, jotka nopeasti omistavat europpalaisia tapoja. Vain saduissa ja kertomuksissa elävät vanhat muistot. Mutta ihmeellinen luonto ja ihmeellinen elämä ovat vielä entiset ja avaavat europpalaiselle matkustajalle satumaailmoitaan.
Samoalainen koti.
Samoalainen maja on laaja, mutta kuitenkin ylen yksinkertainen rakennus. Sitä ympäröi ruohokenttä, ja pienistä mustista laavakivistä rakennettu joko pyöreä tahi soikea kivijalka kohottaa sitä jonkin verran, josta on se hyöty, että matelijat ja rikkaruoho eivät pääse sisälle ja että se nopeasti imee kaiken katolta juoksevan sadeveden.
Tämän pikkukivijalan sisäpuolella on toinen kivikehys, joka on itse majan perustana. Ja tästä perustasta kohoaa neljän jalan päässä toisistaan noin neljäkymmentä leipähedelmäpuusta valmistettua pylvästä, joihin katto, majan tärkein osa, nojautuu.
Samoin kuin pikkukivijalan, on itse majankin muoto joko ympyriäinen tai soikea. Harmaankeltainen katto, joka on syvän, ylösalaisin käännetyn veneen kaltainen, vaikuttaa sen, että maja kokonaisuudessaan muistuttaa äärettömän suurta mehiläispesää. Ja tämä katto on mitä huolellisimmin valmistettu pienistä matoista, jotka ovat palmikoidut rimpiruohoista tahi sokeriruo’on lehdistä, ja suuret kokospalmun lehdet kattavat sen niin tarkoin, että ankarimmatkaan rankkasateet eivät pääse sen läpitse. Se on ihmeellinen laite, muodostettu kattopäreistä ja rimoista, jotka liittyessään päätyyn ovat siihen yhdistetyt melkein lukemattomilla pikkukappaleilla. Koko laite nojaa kahteen tahi kolmeen kahdenkymmenen jalan pituiseen vankkaan keskiparruun, jotka ovat vajotetut kolme jalkaa maan sisälle ja joista lähtee joukko poikkiorsia, jotka nekin tukevat majaa ja jotka ovattapajuurienja kallisarvoisten palmikoitujen olkimattojen säilytyspaikkana.
Mutta ihmeellisin koko majassa on se aines, joka pitää jokaisen parrun, jokaisen pylvään ja jokaisen tuen paikoillaan. Kaikki on sidottu ja kiedottu kokospähkinänniinillä. Koko rakennuksessa ei ole ainoatakaan ruuvia, ei naulaa eikä nupia. Ja tästä huolimatta on maja niin vankka, ettei rajuinkaan myrsky kykene sitä vahingoittamaan.
Niistä leveistä aukoista, jotka ovat edellämainittujen seiniksi muodostuneiden leipähedelmäpuupilarien välissä, pääsee raitis ilma sisälle melkein lakkaamatta. Siten kiertää terveellinen veto päivät ja yöt majan kaikkiin suuntiin. Ja ainoastaan silloin kun sataa tahi myrskyää kovin tahi milloin aurinko liian lähenteleväisenä kurkistaa sisään, lasketaan viidestä tahi kuudesta palmunlehtimatosta punotut verhot pylväiden väliin.
Mutta astumatta samoalaismajan sisälle, jossa kaikki on vilpoisaa ja moitteettoman puhdasta, emme voi täysin arvostella sen kauneutta ja tarkoituksenmukaisuutta.
Koko sisäpuoli on yksi ainoa suuri, erinomainen huone. Siinä ei ole mitään ikkunan verhoja eikä mitään aistitonta rojua kaunistuksena. Kaikki on niin yksinkertaista ja käytännöllistä kuin mahdollista. Lattialle, jossa on syvä kerros hienoja kiviä ja soraa tahi korallihietaa, on sinne tänne levitetty muutamia karheita tahi hienoja lepomattoja. Keskipylvään nojassa näkyy monijalkainenkavamalja, niinimattoineen ja pähkinänkuoripikareineen. Kamferipuinen merimiesarkku on kenties lyhyen seinän vieressä. Sen raskaalla kannella on muutamia kokospähkinänkuorisia vesisäiliöitä ja raskas niskanoja, sellainen, jota alkuasukkaat käyttävät päänaluisenaan levätessään tahi nukkuessaan. Se on tehty pitemmästä tahi lyhemmästä bamburuokopalasta, sillä on neljä matalaa jalkaa ja on se kova ja epämukava tottumattomalle valkoiselle miehelle. Mutta samoalaiset nukkuvat sillä suloisesti. Patjoja ja untuvatyynyjä he eivät tunne. Ja ainoa hemmotteleva ylellisyys, minkä samoalainen tuntee, on moskito verkko, jonka hän käärii ympärilleen, milloin siivekkäät kiusanhenget tulevat kovin tunkeileviksi.
Katonreunaan on pistetty nuija, muutamia viuhkoja, vanha puumiekka ja bambuveitsi. Sen vieressä on kalastuskompeita ja muutamia lääkeyrttejä tapapalaseen käärittyinä. Ja toisessa majassa on kenties ilmapyssy tahi joku muu viaton ampuma-ase, jonka pitämistä Saksan hallitus ei kiellä.
Keskellä majaa sijaitsee tulikuoppa. Se on kahden, kolmen jalan levyinen, muutamia tuumia syvä ja kovalla savella sisustettu. Täällä loistaa pieni tuli vuorokauden umpeensa. Päivin se elää ainoastaan tuhkaan peitetyistä kuivista hybiscuskappaleista. Mutta iltaisin se rupeaa leimuamaan kuin jumalten uhri. Ja silloin se saa palaa kirkkaana koko yön. Sillä samoalaiset eivät rakasta pimeää.
Muinoin, ennenkuin lähetyssaarnaajat käänsivät heidät kristinuskoon, rukoilivat vanhat miehet ääneensä rukouksen iltaliedelle. Perimistapa on sen säilyttänyt, ja siellä täällä luetaan se kenties salaa vieläkin. Sillä kristinusko on monelle samoalaiselle, kenties useimmillekin, ainoastaan pintapuolinen kiilloitus.
Tämä muinaisaikainen rukous kuului näin:
"Tämä tuli on sinulle, oi korkein! Ja teille, korkeammat ja alimmat jumalat. Älkää suuttuko, jos joku teidän joukostanne unohtuisi. Sillä tämä tuli on teille kaikille. Varjelkaa tätä perhettä. Suojelkaa kaikkien elämää. Ja tuottakoon teidän läsnäolonne hyvinvointia. Siunatkaa meidän lapsiamme ja lisätkää heidän lukuaan. Varjelkaa meitä vitsauksilta ja taudeilta. Säälikää meidän köyhyyttämme ja antakaa meille ruokaa syödä ja vaatteita pysyäksemme lämpiminä. Ajakaa purjehtivat jumalat (tongalaiset tai valkoihoiset) meidän rannoiltamme, jotta sairaudet ja taudit eivät meitä kohtaisi. Suojelkaa tätä perhettä läsnäolollanne. Ja antakaa meille terveyttä ja pitkää ikää!"
Tämän lieden yllä ei asunnossa keitetä mitään. Se on jonkinlainen seuraelämällinen keskus. Sen loistossa jutellaan iltaisin ja kuunnellaan vanhoja, jotka vaihtelevat muistoja menneistä ajoista. Sen liekeillä sytytetään sikari, joka on valmistettu samoatupakasta — utuf-fanga — ja kääritty villin vuoribanaanin kuivuneisiin, kapeisiin lehtiliuskoihin.
Vanha samoalainen pyhäintaru kertoo, että kauvan, kauvan sitten oli aika, jolloin samoalaisten täytyi syödä kaikki ruokansa keittämätönnä, sen vuoksi, ettei heillä ollut mitään tulta.
Mutta siihen aikaan eli saarilla eräs Talanga niminen mies. Ja tämä Talanga oli Mafuie jumalan hyvä ystävä, joka jumala vallitsi maanjäristystä ja asui maan alla, jossa ikuinen tuli paloi ja jossa Talangalla oli kaikellaisia istutuksia.
Kun Talanga tahtoi päästä maan alle, meni hän erään kallion luo ja käski sen aueta. Ja kallio aukeni ja päästi hänet sisälle…
Talangalla oli kuitenkin Ti'iti'i niminen poika, joka oli mielenlaadultaan erittäin utelias. Hän urkki isänsä salaisuuden. Hänkin päätti käydä maan alla nähdäkseen, millaista oli siellä alhaalla.
Eräänä päivänä hän meni kallion luo, josta Talangalla oli tapana hävitä. Matkien isänsä ääntä hän huusi: "Minä olen Talanga. Avaannu kallio ja päästä minut sisälle. Sillä minä tahdon työskennellä istutusmaallani."
Tästä käskystä aukeni kallio, kuten se teki oikeallekin Talangalle, ja päästi nuorukaisen sisälle.
Kun Ti’iti’i tapasi isänsä maanalaisessa aitauksessa, kauhistui tämä ja pyysi poikaa noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta Mafuie ei keksisi kutsumatonta vierasta eikä suuttuisi.
Hetkisen meni kaikki hyvin. Mutta äkkiä huomasi Ti’iti’i savun kiemurtelevan Mafuien tulista. Silloin ei hän voinut enää pidättää itseään. Uhmaten isänsä rukouksia ja kehoituksia hän päätti noutaa muutamia liekkejä tulesta. Ja ennenkuin vanhus voi estää häntä panemasta tyhmänrohkeaa päätöstään täytäntöön, oli hän jo matkalla.
Kun Mafuie huomasi nuoren miehen, kysyi hän, kuka hän oli.
— Minä olen Ti’iti’i, Talangan poika, vastasi rohkea nuorukainen. — Ja minä olen tullut noutamaan tulta.
— Ota mitä tahdot! sanoi Mafuie lyhyesti ja kääntyi pois.
Kun Ti’iti’i palasi Talangan luokse mukanaan muutamia loistavia kekäleitä Mafuien tulesta, rakensivat molemmat miehet itselleen uunin ja alkoivat paahtaa turoa.
Mutta kesken kaikkea ja kauvan ennen kuin taro oli valmista, meni uuni kappaleiksi ja liekki sammui.
— Se on Mafuien työtä, sanoi Talanga vapisten. Enkö sanonut sinulle, että ystäväni suuttuisi sinun yrityksestäsi?
Ti'iti’i ei vastannut. Hän oli niin raivostunut, ettei hän voinut hillitä itseään. Ja vetääkseen jumalan tilille hyökkäsi hän takaisin sille paikalle, jossa hän oli hänet äsken kohdannut ja jossa hän nyt myöskin, aivan oikein, hänet jälleen tapasi. Syttyi ensin riita. Lopuksi tappelu. Ti’iti’i, joka oli nuori ja notkea, oli voittopuolella. Hän tarttui jumalan oikeaan käsivarteen molempine vankkoine käsineen ja käänsi ja väänsi, kunnes se lopuksi katkesi keskeltä. Mutta kun hän sen jälkeen koetti tehdä samoin myöskin vasemmalle kädelle, tunnusti Mafuie itsensä voitetuksi ja alkoi pyytää armoa.
— Anna minun pitää ainakin tämä käsivarsi, kerjäsi hän. Minä tarvitsen sen voidakseni tukea Samoaa. Säästä se ja ota sen sijaan minun sata vaimoani.
Ti'iti’i pyysi jotakin muuta.
Mafuie mietti hetkisen.
— Tahdotko tulta? kysyi hän vihdoin. — Tuli on paras lahja, minkä voin sinulle antaa. Päästä irti käteni! Päästä se, niin annan tulen.
Ti’iti’i päästi irti jumalan käden.
— Pidä se! — huusi hän. — Minä otan kernaammin tulen.
Mafuie oli mies, joka piti sanansa.
— Hyvä, sanoi hän nuorelle miehelle. — Sinä saat, mitä olen sinulle luvannut. Mutta mene nyt. Tästä lähtien sekä sinä että sinun jälkeläisesi saatte tulen jokaiseen puuhun, jonka sinä leikkaat tahi kaadat…
Sillä tavalla saivat samoalaiset ensimäisen tulensa. Ja aina siitä alkaen ja aina siihen päivään asti, joka on tänään, tarvitsee heidän ainoastaan hieroa kahta kuivaa puupalasta vastakkain, saadakseen sen heti syttymään.
* * * * *
Jokaisen samoalaisen majan lähellä on pieni kevyesti rakennettu keittohuone eli vaja, jossa ruuanlaittaminen tapahtuu. Tätä varten on vajassa erityinen höllästi viidestä- tahi kuudestakymmenestä biljardipallon suuruisesta kivestä kokoonpantu laitos, jonka ylä- ja alapuolella tuli kuivien tikkujen ja lehtien vireillä pitämänä saa palaa. Kun helposti lämmitettävät kivet ovat oikein kuumat, asetetaan keittoastia, johon ensin on kääritty tuoreita lehtiä, niiden väliin. Tarolehtiä ja hienonnettua kokospähkinän sydäntä käytetään useimmiten mausteeksi. Ja muutamiin lajeihin, kuitenkin ainoastaan harvoihin, tiputetaan muutamia pisaroita merivettä, joka on ainoa muoto, niissä alkuasujamet käyttävät suolaa.
Eräs alkuasujanten ruokalajeista — lempiruoka kaupanpäälliseksi! — johon muukalaisen on vaikea mieltyä, on säilytetty leipä hedelmä. Pienten palasten muodossa tarjoeltuna on se muukalaiselle kauhea ruokalaji. Jo sen haju — kertoo eräs matkustaja — oli omiansa tekemään meidät pahoinvoiviksi. Mutta alkuasukkaista olivat nämä hedelmät yhtä herkullisia kuin meistä paras juusto.
Leipähedehnät pannaan säilöön banaaneilla ja palmunlehdillä verhottuihin maakuoppiin. Täytetyt kuopat katetaan hyvin. Ja sitten saa sisällys käydä vuosikausia.
Samoalaiset nauttivat pääateriansa illalla. Koko perhe istuu silloin matoille kokoontuneena majan ympyriäisellä tahi soikealla kivireunustalla. Jokaisen edessä on palmikoiduista palmunlehdistä valmistettu ruokamatto. Tälle asetetaan ruoka. Se syödään sormin. Ja ruokaliinan sijaisena käytetään majan tukipilaria, johon sekä nuori että vanha hieroo kätensä kuiviksi, niitä ensin hieman huuhdottuaan.
Keittohuoneen lähellä näkee tavallisesti myöskin perheen pienen tupakkimaan, jonka lähellä täysikasvuiset lehdet riippuvat päivänpaisteessa kuivamassa, milloin ei ole sadeilma, jossa tapauksessa ne viedään sisälle ja nostetaan katon alle. Kun lehdet ovat kyllin kuivia, liotetaan niitä hiukan ja kääritään sitten kokoon, kunnes ne tulevat sormenpaksuisiksi, noin puolen kyynärän pituisiksi kääryiksi. Nämä kierretään pandanuslehtiin, — kuusi tahi kahdeksan kuhunkin kimppuun — jätetään sitten käymään ja vasta sitten leikataan uudelleen, jolloin tupakka on valmis poltettavaksi.
Muutamin paikoin asuu useita perheitä samassa majassa. Mutta rikkailla ja huomattavammilla perheillä on tavallisesti useita majoja, joissa miehet ja naiset nukkuvat kukin erikseen. Kylissä ovat isot, ympyränmuotoiset kokoushuoneet, — fale tele, — joissa malangaväki — matkustajat — saavat asunnon ja ravinnon ja joissa muutoin vieraanvaraisuuden hyvettä harjoitetaan niin suuressa määrässä, että se panee äärettömän suuret vaatimukset koko kyläkunnan varoille ja hyvälle tahdolle.
* * * * *
Seurusteleminen samoalaisten kanssa tuottaa vieraalle aina todellista mielihyvää. He tuovat aina mukanaan juhlallisen ja kauniin tunnelman, kunne kulkenevatkin. Europpalainen ei silmänräpäystäkään — jollei hän ole narri — katso olevansa heitä "parempi", siksi että hänen ihonvärinsä sattuu olemaan valkea ja sen vuoksi, että hän tuntee niin paljon erilaisia asioita, joista heillä ei ole vähintäkään aavistusta. Eikä heillä itsellään ole mitään alemmuuden tunnetta. He ovat levollisia ja varmoja itsestään. He käyttäytyvät vapaasti ja pakottomasti. He ovat aina muuttumattoman kohteliaita ja ystävällisiä. He puhuvat mielellään ja ilmaisevat ajatuksensa hyvin, etenkin jos puheenaine koskee heidän omaa maailmaansa. Mutta he ovat myöskin hyviä kuuntelijoita. Kerrotaan, että kun eräs samoalainen joukkue kävi Saksassa ja esitettiin keisarille, niin tämä kerran toisensa jälkeen oli lausunut ihmetyksensä heidän kaikesta matelevaisuudesta ja teeskentelystä vapaan käytöstapansa johdosta.
Samoassa on ystävyyslahjojen vaihtamistapa suuresti kehittynyt. Ei ainoakaan juhlallisuus, olkoon se mitä laatua tahansa, ilosta surujuhliin saakka, voi käydä päinsä ilman lahjojen jakoa. Niiksi käytetään pandanusmattoja, vaatteita, kuvamaljoja, porsaita, kanoja, hedelmiä tahi muuta, mille annetaan arvoa. Ja tapana on, että yksi lahja vastataan toisella, jonka, jos mahdollista, tulee olla arvokkaampi, suurempi, kauniimpi ja raskaampi kuin edellinen. Sen vuoksi pääsee myöskin se, joka lahjoittaa ensiksi, halvimmalla asiasta. Mutta siitä huolimatta ei lahjanantajan nähdä koskaan kiiruhtavan tahi tunkeutuvan. Samoalaiset ymmärtävät säilyttää tahdikkuutensa ja arvokkuutensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. He ovat hämmästyttävän hieno luonnonkansa.
* * * * *
Samoalaisilla on erityinenkava-niminen kansallisjuomansa. Sen valmistaminen ja sitä välittömästi seuraava juominen muodostavat yhdessä erään samoalaisten kaikkein juhlallisimmista menoista. Sen alkuperä katoaa aikojen hämärään. Sen menot ovat nyt samallaiset kuin ennenkin. Ei ainoatakaan juhlaa, ei minkäänlaisia pitoja, ei yksinkertaisintakaan vierailua tapahdu Samoassa ilman kavaa. Se on kansallinen, vieraanvaraisuus-, ystävyys- ja tervehdysjuoma. Sitä valmistetaan pippurikasvin — Piper Methystieum — juurimukuloista. Se on virkistävää ja vilvoittavaa kohtuullisesti nautittuna.
Mutta liiaksi nautittuna vaikuttaa se päihdyttävästi ja synnyttää päänkivistystä ja hetkellistä jäsenten lamaantumista.
Kava maistaa melkein suopavedeltä ja ensikerran maistelija tuskin haluaa sitä uudelleen. Mutta vähitellen totutaan tähän juomaan. Kun siihen lisätään jonkin verran karvasta pippuria, kuten usein tapahtuu, ja nautitaan pitkin, syvin siemauksin, synnyttää se kielessä, kitalaessa ja kaulassa mitä miellyttävimmän, hivelevän tunteen. Jos sitä juo vain samalla kohtuudella kuin samoalaiset itse tekevät, oppii sille pian antamaan arvon viattomana ja vilvoittavana virvokejuomana ja se itse on aina sopiva aihe kohteliaisuuksien vaihtamiseen ja rakastettavan vieraanvaraisuuden osoittamiseen.
Kavaa juodessa noudatetaan tarkkaa arvojärjestystä. Tapahtuipa muinoin, että pitkällisiä sotiakin syttyi sen johdosta, että esi-isistä, matoista ja arvonimistä köyhempi päällikkö kutsuttiin juomaan kavaa ennen hänen parempiosaista, mahtavampaa virkaveljeänsä.
Matka Lanutoo järvelle.
Palanen erään Samoassa oleksineen europpalaisen matkakertomuksesta.
Näin jatkoimme vähitellen vaellustamme. Matkamme päämäärä oli Lanutoo Toon järvi, — itse asiassa vedentäyttämä syvä tulivuoren suppilo, mutta samoalaisen tarinan mukaan Too päällikön kaivama maakuoppa, jonka hän suruissaan veljensä Atan kuolemasta täytti kyynelillään.
Lyhyen kiipeämisen jälkeen olimme jälleen polulla. Se kohosi alinomaa. Se oli silloin tällöin niljakka ja syvä. Joskus sangen jyrkkä. Ja paikkapaikoin täynnä irtonaisia kiviä, jotka silloin tällöin lähtivät vierimään samoalaisten jalkojen niitä polkiessa. Rehevä kasvillisuus sulki melkein kokonaan näköalan. Mutta sen sijaan vaelsimme me koko matkan mitä suloisimmassa varjossa, ja me tunsimme sydämemme sykkivän uteliaasta odotuksesta saada nähdä se ihmeellinen taulu, joka meille aukenisi, kun näköala vihdoinkin tulisi väljemmäksi, taulu, joka — jolleivät kaikki kertojat olleet valehdelleet — voittaisi kauneudessa kaikki muut maisemat, joita ennen olimme nähneet ja joista olimme nauttineet.
Sillä aikaa olimme kuitenkin tilaisuudessa tutkimaan metsän lintuelämää. Milloin kajahteli kaunishöyhenistenjaolintujenriemuitseva soitto halki hiljaisuuden. Milloin kuuluifuaianin— (Sturnoides atrifusca) — huuto tahi taisteluhaluisenmanutanginin— vihreän ja punasinervälle metallinvärille välkkyvän Ptilotus kyyhkysen— sotahuuto. Joskus näimme vilahtavan jonkun nopeasiipisen paarmalinnun tahi jonkun ihastuttavansenga-sengan— pienen hunajalinnun, jolla oli pitkä, kaareva nokka ja loistava, punainen rinta. Väliin näkyi lentäviä koiria — Pteropus samoensis —, jotka jaloistaan riippuen ja pää alaspäin nukkuivat päivänsä ylhäällä puitten latvoissa. Ja kerran juoksi iso, kananmuotoinen lintu, jolla oli nokka kuin papukaijalla, aivan poikki polun ja katosi pensaihin, ennenkuin miehet ehtivät laskea alas kantoseipäänsä ja lähteä puolen tunnin hedelmättömälle jahdille. Ja kun minä kysyin Marquardtilta, miksi juuri tämä lintu oli kiihoittanut niin suuresti heidän intoansa, vastasi hän, että se lintu, minkä nyt olimme nähneet, oli ollut harvinainen hammaskyyhkynen — Didunculus strigirostris — eläintieteellinen ihme, joka elävänä maksaa Europassa nelisentuhattakin markkaa ja jonka nahkasta voi saada helposti vähintäin 150 markkaa.
Mitä ylemmäksi tulimme, sitä taajemmaksi tuli metsä. Maassa oli syvä kerros kaatuneita, lahonneita puunrunkoja, pudonneita lehtiä, kukkia ja lukemattomia tuulen taittamia yrttejä, joiden kuolevasta runsaudesta lakkaamatta kohosi uutta elämää, uutta vihreyttä, uutta suloutta. Ylt’ympäri tuoksuivat näkymättömät ihmeelliset mausteet ja harvinaiset sammalet. Siellä säteilivät mitä kauneimmat kämmekät ja Eugeniakukat. Ja yli sananjalkapensaikon levittivät akasiat, valkopähkinäpuut ja uskomattoman vahaavat banjanit — (Ficus aoa) — suojaavan kattonsa, jonka alla asui salaperäinen, lakkaamaton hämärä ja johon tulisen auringonjumalan kuumat nuolisateet eivät koskaan voineet tunkeutua.
Banjanit olivat kuitenkin metsän suurin kaunistus, ne olivat sen kummituksen kaltaiset, valtaavimmat, voimakkaimmat kuninkaat.
Ja ajatelkaapa vain, minkä satumaisen kehityskauden kukin näistä jättiläisistä oli elänyt siitä, kun se kerran, kauvan, kauvan sitten oli ollut pieni vähäpätöinen siemen, joka sattumalta oli tunkeutunut ja pureutunut jonkun onnettoman lähellä olevan puun kuoreen, ja ennenkuin se tuli siksi miksi se myöhemmin tuli, valtaavista valtaavimmaksi. Kuten oikea loiseläjä eli pieni siemen vastahakoisen isäntänsä elämänytimestä. Se kukoisti ja kasvoi, juurtui, levitti oksansa ja haaransa, kantoi lehtiä ja kukkia. Näin kiemurtelivat ensimäiset juuret vähitellen yhä laajemmalle ja laajemmalle. Niiden ote lujeni lujenemistaan. Ja vihdoin ne olivat kietoneet kuristukseen ja hitaiseen, tuskalliseen kuolemaantuomitun puun pelottomaan armottomaan syleilyynsä, syleilyyn juuresta latvaan asti, josta ei ollut olemassa mitään vapautusta, mitään pelastusta.
Nyt muodosti banjanipuu uusia juuria, paksuja, nälkäisiä, janoisia ja itsenäisiä juuria, jotka imivät ravintonsa ja voimansa suoraan voimaakuohuvasta maasta. Rikas, taaja, hienolehtinen latva alkoi levittää upeuttansa yhä laajemmalle ja laajemmalle. Yhä uusia juuria, ilmajuuria, alkoi levitä oksista ja pyrkiä maahan. Käsivarret heiluivat ilmassa ja tuuli ajoi niitä toisia puita kohti. Ne tarttuivat niihin kiinni. Ne hiipivät kuin käärmeet ja kiertyivät yhä kovemmin ja kovemmin niiden ympärille. Ne tekivät toiset hiljaa, mutta vastustamattomasti osaksi itsestään. Ja näin oli pienestä siemenestä tullut vihdoin vakaava, tuuliatorjuva, satarunkoinen jättiläinen, jonka ahnaan voiman ja kaikkea muuta tuhoavan menestyksen edessä pieni ihminen pysähtyi, katsellakseen sitä miettivässä sanattomassa ihailussa — tätä kaunista hirviötä, joka mielettömässä kehityshäkissaan ja häikäilemättömässä taistelussaan olemassaolosta antoi todellisen kuvan ihmiselämästä, jossa määränsätietoinen, voimakas, niin huomaamaton kuin aluksi onkin, kuitenkin aina kasvaa rikkaaksi ja vakaavaksi heikomman, epävarmasti hapuilevan, asianhaarojen vähemmän suosiman yksilön kustannuksella.
Noin kahden ja puolen tunnin pituisen marssin jälkeen tuli polku melkein äkkijyrkäksi, niin että sitä oli kuulumattoman vaikea kulkea. Mutta samoalaiset kulkivat vikkelästi. Ja muutamien minuuttien kiipeämisen jälkeen seisoimme me kaikki ehein nahoin ja tyytyväisinä melkein renkaanmuotoisella, kapealla reunalla, joka muodostaa Lanutoo-suppilon seinät. Noin kaksisataa jalkaa jalkojemme alla oli järvi. Kuin jättiläissilmä, Upolon lakkaamatta taivasta katseleva silmä, loisti se suppilon reunoilla kasvavan rehevän lehdistön keskeltä. Se oli ihastuttava näky. Me emme olleet pettyneet. Vaellus, pitkä, vaivaloinen vaellus ylöspäin oli hyvin palkittu…
Lepäsimme hetkisen, ennenkuin aloimme kävelyn suppilon ympäri. Istuimme hiljaa. Ihailimme lumivalkoisia tropiikkilintuja, jotka liitelivät ympäriinsä levitetyin, liikkumattomin siivin. Ja katselimme järven sammalenvihreää kalvoa, joka lepäsi alhaalla niin liikkumattomana ja elottomana. Huolimatta suppilon jyrkillä reunoilla riippuvista palmuista ja taajasta viidakosta ei siellä ollut alas pudonnutta oksaakaan, ei tuulen puhaltamaa lehteäkään. — Henget, sanoivat meidän samoalaisemme, asuivat järven syvyydessä. Ja kaiken, mikä putosi ympärillä olevista puista ja pensaista, nielivät ne silmänräpäyksessä.
Myöhemmin kiipesimme alas kylpeäksemme. Miten vilpoista ja suloista! Mikä unohtumaton nautinto olikaan saada uida kauvas ja kelluen seljällään tuijottaa kohti korkeaa, sinistä taivaanlakea. Yhtä pilvetön kuin se oli, yhtä murheeton oli sydämeni. Jos vedenpyörre olisi juuri nyt tarttunut minuun ja vetänyt minut syvyyteen, olisin kernaasti kuollut. Mutta kohtalo ei sellaista tahtonut. Onni saada kuolla silloin, kun enin nauttii, silloin kun on onnellisin, ei ole suotu monelle.
Kylvyn jälkeen me katselimme pieniä puuhuviloita, joita hallitus oli antanut pystyttää suppilon suulle ja jotka olivat jonkinmoisia parantoloita ilmastosairaille. Niissä oli makuu- ja ruokahuone. Ne olivat tarkoituksenmukaisen yksinkertaiset. Ja täten ne täyttivät parhaiten tarkoituksensa, joka oli ainoastaan suojapaikkana oleminen sairaille auringonpaistetta vastaan päivin ja kattona öisin.
Mutta Marquardt ei ollut suunnitellut retkeilyämme sellaiseksi, että me viettäisimme lähestyvän yön seinien välissä. Ulkona vapaassa ilmassa tuli meidän nukkua suloisella, tuoksuvalla ruohojen ja valtaavain bananinlehtien peittämällä korsimattovuoteella, jonka meidän näppärät samoalaisemme olivat laittaneet läheisen, neljään kulmapylvääseen nojautuvan, oksista ja kuivista lehdistä muodostetun katon alle. Siellä piti meidän nukkua yötuulen ympärillämme humistessa. Tähdet katselisivat alas, valvoen lepoamme. Ja aamurusko herättäisi meidät, kun jälleen olisi aika nousta ylös ja alkaa kotimatka.
Kun myöhäinen päivällisateria oli nautittu, teimme kävelyretken läheiselle katselupaikalle. Annoimme katseemme liitää yli Lepuan jyrkän suppilon ja pitkin hiljaisesti kaltevaa vihreätä vuorta. Me näimme palmunpeittämät rannat ja smaragdinvihreän ja vaaleansinisen laguunin ja riuttojen hopeanvalkean vyön. Ja kaiken ulkopuolella meren, keinuvan, syvänsinisen, salaperäisesti viehättävän, rajattoman avaran meren…
Ohi pienten Manono ja Apolima saarien näimme vihdoin auringon vaipuvan savuavan Saxvain valtaavan hahmon taakse. Sanomattoman haltioituneina ja liikutettuina joimme me väririkkaan iltaruskon kauneutta, seurasimme silmillämme, miten päivä sammui ja yön suloinen siniharso laskeutui yli troopillisen maiseman. Verrattomassa viehätyksessä kohosi povestamme sydämellinen, sanaton kiitosrukous kohtalolle, joka oli antanut meidän elää tässä jumalallisessa paratiisissa. Ja kauvan, kauvan istuimme sitten hiljaa ja vakavina, huomaamatta että ilta tuli myöhäiseksi ja että läpitunkematon pimeä luikerteli puitten lävitse ja peitti polun, jota meidän piti palata leiriin.
Pian välähti kuitenkin tulisoihdunvalo puitten runkojen välitse. Vilkkaita ääniä kuului yhä lähempää ja lähempää. Ja lopuksi riensivät tytöt meitä noutamaan. Mutta juuri meidän noustessamme seurataksemme heitä syöksyi valtaava tulisuihku ilmoille kaukaa Sawain tulivuoresta. Punaisten kipinäin ja hehkuvoin kivien sade synnytti ilotulituksensa hetkeksi taivaan laelle. Sen jälkeen tuli jälleen pimeä paitsi sitä ainoata paikkaa, jossa raskas pilvi riippui suppilon aukon yllä ja kuvasti mittaamattomassa syvyydessä palavan maan sisimmästä povesta leimuavan liekin. Ja halki yön ja hiljaisuuden saapui sen jälkeen aavistus kaukaisesta, kumeasta jyminästä, vihaisen tulivuoren kauhuaherättävästä pitkäveteisestä mylvinnästä rasittavan tarkasti kuunteleviin korviimme…
Lähellä yösijaa paloi pieni vastasytytetty liekki, jonka savun tuli pidättää tunkeilevat moskiitot jonkun matkan päässä. Me järjestyimme niin hyvin kuin voimme. Ja muutamien minuuttien kuluttua olimme valmiit nukkumaan.
Kappaleen matkan päässä samoalaisten makuusijalta kajahti alakuloinen laulu. Tyttöjen muutoin niin soinnukkaat äänet olivat karheat ja kovat. Mutta miesten matalat äänet kuuluivat kuin täyteläisääniset, syvät kellot…
Heräsin hyvän aikaa keskiyön jälkeen. Rotta oli tepastellut yli jalkojeni…
Kääntäessäni selkäni tulta vasten ja silmäillessäni pimeään näin ihmeellisen näyn, Metsä oli saanut silmät, sadat leimuavat tuijottavat vihreät silmät, joita oli aina pari, kolme tahi neljä yhdessä ryhmässä.
Huusin hiljaa vaimoni nimeä. Hän hapuili kättäni, nousi ylös täysin heränneenä, kauhistuneena. Mitä se on? kuiskasi hän. — Kuka kutsuu? Minä näytin hänelle ylt'ympäriinsä tuijottavia silmiä. Selitin, mitä ne olivat. Fosforiloistoisia sieniä vanhoissa mädänneissä puunrungoissa. Ei mitään muuta. Mutta tenhoavan ihmeellisiä katsella. Melkein hypnotisoivia.
Me istuimme kauvan hiljaa. Käsikädessä, hiljaa, autuaissa ajatuksissa katselimme taivaan lukemattomia tuikkivia tähtiä. Ne vilkahtelivat ja leimahtelivat. Vilkahtelivat ja leimahtelivat. Meidän sydämemme puhuivat sanattomina toisilleen. Tunti tunnilta katosi…
Vihdoin alkoivat tähdet sammua. Tuulen hilpeä suhina heräsi ja pudisteli leikkien puitten latvoja. Päivänkoiton ensimäinen heikko rusohohde levitti loistoaan yli meren idässä. Aurinko nousi nopeasti. Vaikeni vaikenemistaan. Ja sitten oli äkkiä jälleen aamu…
Palolon pyydystys.
Samoan ihmeellisyyksiin kuuluu palolo, hyvin omituinen matolaji, joka asuu korallien onteloissa. Sen latinalainen nimi on Palolo viridis ja se kuuluu Nereidae heimoon. Se näyttäytyy ainoastaan kahdesti vuodessa — päivää ennen ja päivää jälkeen kuun viimeisen neljänneksen loka- ja marraskuussa. Jo varhain on oltava liikkeellä, jos mieli sitä nähdä. Sillä kohottuaan ylös päivänkoitossa ja uituaan ylt’ympäri veden pinnalla noin tunnin ajan, vaipuu se jälleen syvyyteen heti auringon noustessa. Ilmiö — jos sitä sellaiseksi voi kutsua — huomataan ainoastaan niissä paikoissa, joissa riutat muodostuvat kapeiksi soliksi ja joissa koralliseinä vaipuu äkkijyrkkään syvyyteen. Ja samalla kun eläimen pää jää jäljelle koralleihin ja siellä uudistuu, nousevat säikeen muotoiset ruumiit veden pinnalle, jolloin niitä aljetaan pyydystää.
Eräs europpalainen matkustaja antaa käynnistään palolon pyyntiä katsomassa seuraavan viehättävän kuvauksen.
* * * * *
Tuli ihana soutumatka.
Koittava päivä oli juuri luonut ensimäisen hienon ja ohuen valojuomun taivaanrannalle. Tähdet loistivat vielä päämme yläpuolella ja valaisivat riutan sisäpuolella olevaa poukamaa, niin että pohjalla olevia koralliriuttoja saattoi himmeästi erottaa. Rannalla, takanamme, missä Apia sijaitsi, vilahteli muutamia heikkoja valopilkkuja. Sisälle purjehtineiden laivojen punaiset vahtisilmät tuijottivat vakavasti merelle. Kauvimpana riutalla välkkyi vihreä merkkituli. Ja korkeimmalla ilmassa paloivat kahden tahi kolmen purjehdusaluksen ankkuri tulet.
Etumaisena istui venheessämme mies tähystelemässä. Hänen äänekkäiden huutojensa mukaan, jotka varottivat lakkaamatta esiinpistävistä korallimöhkäleistä ja kivistä, ohjasi Laumata varovaisella taitavuudella meitä syvemmille vesille. Solat olivat monimutkaiset. Ja kerran täytyi soutajien nousta ylös ja nostaa meidät karilta.
Kulkiessamme erästä poukamaa oli meillä täysi työ ehtiäksemme sen läpi, ennenkuin tulvavesi olisi ehtinyt sen kuivata. Me saavuimme viimeisessä hetkessä. Vene raapi vankasti pohjaa, mutta silmänräpäyksen jälkeen kuljimme jälleen syvemmällä vedellä. Ja muutamien aironvetojen jälkeen olimme jo "kalastuspaikalla", joka oli pienehkö aukko kuohujen ympäröimillä ulkoriutoilla, jonka suu oli ainoastaan parin sylen syvyinen ja jossa paloloa sanottiin olevan enemmän kuin missään muussa pyydystyspaikassa Apian lähistöllä.
Mutta vaikkakin päivän ensimäinen heikko koitto oli jo näkynyt meren takaa, oli aika vielä liian varhainen. Me olimme pakotetut odottamaan, kunnes tulisi valoisampaa. Ja silloin oli noudatettava vanhaa sääntöä, että täydellisen hiljaisuuden tuli vallita.
Se oli ihmeellinen odotuksen hetki.
Meidän venheemme keinui ja kiikkui aivan lähellä pauhaavien kuohujen mainingeissa. Silloin tällöin näkyi muiden alusten ääriviivoja. Varjon kaltaisina ne sukelsivat esiin pimeästä ja katosivat jälleen. Ja tavantakaa heilahti aluksemme, kun joku suuri laine vyöryi yli riutan ja löi meidän puolellemme.
Vihdoinkin valkeni. Nopeasti rupesi taivas punertamaan, Tähdet kalpenivat. Riutta tuli näkyviin. Sen ulkopuolella lasinvihreä ja lumivalkoinen kuohu. Upolon kukkulat ja vuoret tulivat esille. Alkoi näkyä ankkuripaikalla olevien purjeveneiden ja Apian pienten talojen muodot. Ikkunanruudut kimaltelivat. Valkea rannikonkaistale loisti. Ja niin huudahti äkkiä ääni jostakin lähistöstä: palolo!
Nyt alkoi iloinen elämä.
Unohtumaton sävelsekamelska, jonka synnyttivät hoilaavat miesäänet, hilpeä tytönnauru, torvien toitotus, kitaran kilkuttaminen ja airojen loiske, kaikki tämä ulapan jymyyn ja pauhuun sekoittuneena, täytti aamun. Vene toisensa perästä liiti nuolennopeudella sitä paikkaa kohti, josta ensimäiset palolohuudot olivat kuuluneet. Pitkät, sirot veneet menivät sihisten ensiksi aukon suusta sisälle. Ruskeanpunaiset ulkohankaveneet meloskelivat mukana. Laivaveneet pyrkivät kömpelöinä perästä. Vedenpinta vilisi elämää. Ilmassa oli melua ja hälinää. Valkopukuiset, hymyilevät, kukilla kaunistetut nuoret naiset riemuitsivat. Ruskealleloistavat, vankat nuoret miehet hauskat banaaninlehtihatut mustassa tukassa heittivät kalastusvehkeitä korkealle ilmaan ja ottivat ne jälleen kiini.
Palolohuuto kuului jälleen. Vedenpinta oli täynnä lukemattomia kiemurtelevia ja koukertelevia matoja, joiden pituus vaihteli yhdestä kolmeen tuumaan ja jotka lakkaamatta jakautuivat tahi menivät rikki. Nämä olivat paloloja! Ja nyt oli kalastettava tahi oikeammin sanoen pyydystettävä oikein hengen edestä. Sillä kauvemmaksi kuin auringonnousuun ei huvi kestänyt. Ja sitten oli odotettava vuosi, jotta tätä iloa saisi jälleen nauttia…
En unohda koskaan sitä vilkasta näkyä, joka seurasi. Toistensa välitse eteenpäin ja taaksepäin, sinne ja tänne kääntyivät ja liukuivat lukuisat veneet. Joka laidan ylitse kumartui riemuisaa nuorisoa. Heidän pyydyksinään oli pähkinänkuoria ja säilykerasioita, lautasia ja maljoja. Eräällä oli lehtihaavi. Toisella vanha äyskäri. Muutamalla pikku tytöllä oli kenkä. Eräs poika käytti ainoastaan käsiään. Mutta olivatpa heidän kompeensa minkälaisia hyvänsä, niin yhtä innokkaita, yhtä uutteria he olivat kaikki. Hiki juoksi heidän otsaltaan ja vesihelmet virtailivat. Veneet keikahtelivat ja airot kierähtelivät veteen. Tehtiin pilaa ja huudettiin. Laulettiin ja vihellettiin. Oli iloa ja intoa, hyväntuulta ja ystävällistä kilpailua kaikkialla.
Kaiken tämän kestäessä tuli vähitellen selvä päivä. Itäinen taivaanranta vaihtui kelmeästä harmaansinisestä keltaiseen, keltaisesta ja kullanväristä heleään, heleästä tulipunaiseen. Ja niin nousi aurinko.
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin auringonkehän kultainen reuna kohosi merestä ja sen ensimäiset häikäisevät valokimput säteilivät avaruuteen, oli palolo-kalastus loppunut. Ihmeelliset pienet olennot vaipuivat äänettöminä ja nopeasti sekä yhtä salaperäisesti, kuin olivat kohonneetkin, jälleen syvyyteen. Ja vasta vuotta myöhemmin, tarkasti määrättynä päivänä ja tuntina — yhtä täsmällisesti kuin ennenkin vuosisatojen aikana — nousisivat ne kerran jälleen vedenpinnalle ja muutamina päivänkoiton hetkinä täyttäisivät sen lyhyellä, meidän silmillemme huomattavalla omituisella elämällään, jota tieteen ei ole vielä onnistunut selvittää.
Kun pyydystyksen aika oli päättynyt, oli saalista verrattava. Toinen vene oli saanut enemmän, toinen vähemmän. Kaikki olivat olleet onnellisia. Jokaisella oli ainakin ämpärillinen tahi kauhallinen täynnä ilkeännäköistä, limaista, keltaisenruskeaa ainetta, joka oli muodostunut äsken niin eloisista, mutta nyt jo kuolleista Paloloista.
Palolo on suuresti pidetty ruokalaji Samoassa. Käärittynä raittiisiin taron tahi bananin lehtiin, keitettynä tahi raakana, pidetään sitä yhtä suuriarvoisena. Mutta vaikka sen ulkomuoto ei ole ollenkaan ruokahalua herättävää, on sillä kuitenkin hämmästyttävän miellyttävä maku. Se muistuttaa osteria, kaviaaria tahi erästä rapulajia keittämättömänä. Ja monelle valkoihoiselle, joka ensiksi on nyrpistänyt nenäänsä, on tapahtunut, että hän parin varovaisen makupalan jälkeen on ihastunut tähän harvinaiseen herkkuun yhtä suuressa määrässä kuin mikä samoalainen herkuttelija hyvänsä.
Toinen herkku, joka on vastenmielinen valkoiselle miehelle, mutta jota alkuasukas pitää herkkujen herkkuna, on eräänlaatuinen sormenpituinen kastemato, joka elää kosteassa hiedassa pitkin merenrantaa. Tämä herkkupala syödään raakana ja siten, että se taitetaan keskeltä kahtia ja imetään tyhjäksi, kunnes ainoastaan nahka on jäljellä.
Nyt alkoivat pyydystysveneet vähitellen lähteä paluumatkalle. Pienet kanootit soudettiin nyt suoraan sisäriuttaa kohti, jonka vuoksi oli kuivannut. Kun vesi loppui, nousivat soutajat ylös ja kantoivat alukset hartioillaan. Saamatta naarmuja tahi haavoja jalkoihinsa edes terävistä koralleistakaan kahlasivat he maihin. He laskivat taakkansa rannalle ja peittivät sen huolellisesti palmunlehdillä ja karheilla olkimatoilla, jotta se ei ravistuisi päivänpaisteessa. Ja sitten he menivät aamulevolle majoihinsa.
Mutta suuremmat veneet, jotka olivat liian raskaita kannettaviksi maihin, olivat ohjattavat ulkoriutan kautta ja ulos merelle. Notkeasti ja kevyesti ohjasivat ne kulkunsa poukaman suusta. Ja nopeasti ja vaaratta soudettiin kotiin. Meitä halutti soutaa syvemmälle poukamaan ja katsella näytäntöä tuhanten erilaisten esineiden peittämällä pohjalla. Vesi oli läpinäkyvää kuin lasi. Vähäisinkin pikku esine näkyi yhtä selvästi kuin jos olisimme pitäneet sitä kädessämme. Tuossa kasvoi jättiläiskiehkura valkeita koralleja. Tuossa oli liejuisten lehtikasvien metsä täynnä sinipunertavia nuppuja ja marjoja. Heiluvat ruohoaavikot rajoittuivat hietaerämaihin saakka. Mielivaltaisesti muodostuneista vuorista ja pyöreistä kivistä ammotti rotkoja ja avosuisia mustia onkalolta.
Kalamaailma oli yhtä vaihteleva ja kirjava. Siellä täällä näkyi valtaavia rapueläimiä, joilla oli äärettömän suuret kuorten peittämät selkäpanssarit ja kynnet. Piikkisiä meri-siilejä ja lumivalkoisia syvälonkeroisia jättiläissimpukoita oli näkinkenkien ja merikurkkujen joukossa. Kamalat, pienet mustekalat imeytyivät lujasti kiviin ja ympäröivät ne lukuisilla voimakkailla käsivarsillaan. Ja näiden kaikkien olentojen välillä liikkui lukemattomia kaloja edestakaisin. Niissä oli mitä hirviönmuotoisimpia. Värit mitä koreimpia. Siinä oli sekaisin vihreää, sinistä; keltaista, mustaa, valkoista ja punaista. Toiset juomuisia kuin seeprat. Toiset sinisiä, lukemattomin pienin kehin ja pistein. Eräällä kultakalan lajilla oli evät ja pursto, jotka kiertelivät niiden takana ja ympärillä, ikäänkuin ne olisivat olleet kaikkein hienointa harsoa.
Vihdoin alkoi aurinko paahtaa liian kuumasti. Me aloimme kotimatkan ja ohjasimme läpi poukamansuun. Meri kuohui meitä vastaan ja nosti meidät korkealle harjalleen. Ylös ja alas kuljimme aaltojen halki. Ylös ja alas ja eteenpäin…
Niin jatkui matkaa puolen tuntia. Soutumiehen airot laskivat ja nousivat tahdissa lakkaamatta, laskivat ja nousivat väsymättä, levähtämättä. Lähellämme irvisti riutta kuohujen keskeltä. Sen sisäpuolella oli tuulen helposti röyheltämä laguuni. Ja sen takana Upolo. Kaukana, kaukana edessäpäin näkyi Sawai. Muutamia äärettömiä höyrypatsaita kohosi pilvenkaltaisina rannalla. Siellä virtasi kuuma laava tulivuoresta ja kohtasi meren…
Me liuvuimme eteenpäin ohi riuttojen ja yhä kauvemmaksi. Aurinko sirotti lukemattomat säteilevät timanttinsa meitä ympäröivään avaraan sineen, yli suolalletuoksuvan, taivaanrannattoman, raittiisti lainehtivan meren. Me istuimme kuin lumotut. Hengitimme syvään. Nautimme sanomattomasti. Oli aamu, ah, niin hurmaava, verrattoman kaunis, unohtumaton etelämerenaamu…
Suuren satamansuun ulkopuolella käänsi Laumata keulan maata kohti. Aaltojen mukana veneemme kulki suhisten eteenpäin, liiti niin että vaahto kuohui yli teljojen. Kuin tuuli kiidimme Apiaa kohti, Nuolennopeudella ajoimme maihin. Ja kuin onnelliset lapset riemuitsimme nopeasta matkasta.
Näin oli aamu kulunut ja palolokalastus muistona vain.
Samoalaisia tapoja.
Samoalaisten teollisuudesta.
Samoalaisten muinainen teollisuus on nykyään melkein kokonaan kuollut; sen jäännöksetkin ovat niin hävinneet, että kokoojan on nykyisin melkein mahdoton saada mitään arvokkaita muinaismuistoja. Saksalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset tutkijat, kauppiaat ja lähetyssaarnaajat ovat vuosien kuluessa suorastaan puhdistaneet kaikki vanhojen, hyvien tavaroiden varastot Samoasta. Useimpia muinaisen teollisuuden haaroja ei enää harjoiteta. Taiteellinen kanootinrakentaminen on kokonaan unohtunut. Vanhan aseitten valmistamisen ovat kauppapuodeissa ostettavina olevat teräsveitset ja kirveet kuolettaneet. Muinoin yleisten, vyötäisten ympärillä pidettävien tapaverhojen asemesta käytetään nyt halpoja saksalaisia tahi englantilaisia kirjavia karttuuneja, jotka ovat lopettaneet tapan valmistamisen. Ainoastaan vanha hyvien, kauniiden mattojen palmikoimistaito on alkuasukkailla vielä jäljellä ja tätä taitoaan käyttävät he vielä hyväkseen melkoisessa määrässä.
Hienoilla matoilla on ollut ja on yhä edelleenkin suuri merkitys Samoassa. Ja mitä useampia sellaisia alkuasukkaalla on, sitä rikkaampi ja huomattavampi hän on. Muutamat matot ovat kallisarvoisia muisto- ja kunniamerkkejä, toisilla on sukupuun merkitys. Muutamia kappaleita seuraa korkeat arvonimet ja kunniapaikat. — Ja päällikkö, joka omisti muutamia sellaisia, saattoi — siihen aikaan kun Samoa vielä oli itsenäinen — sen nojalla päästä kuninkaaksikin.
Kaikilla huomattavilla matoilla on nimet, jotka samoalainen hyvin tuntee ja joiden merkitys on yhtä omituinen kuin niiden alkuperäkin. Muutamilla kaikkein huomattavimmilla matoilla, joiden omistamiseen liittyy korkeimmat kunniapaikat, on seuraavat nimet: Lagava’a, Gogotagi, Tamaleto’oa ja Fa’aoti i Salani. Ensimäinen tässä mainituista matoista valmistettiin venematkalla Fidshin ja Samoan välillä ja sai tästä nimensä, joka merkitsee: laivassapalmikoitu. Toisen nimi "Gogotagi" tulee "tagiogogosta", joka merkitsee kalalokinhuutoa ja johtuu siitä tapahtumasta, että kalalokkien huuto oli erittäin vaivaloinen ja häiritsevä, kun sitä valmistettiin. Kun "Tamaleto'oa" mattoa valmistettiin, näki sen uuttera palmikoitsijatar, miten kesy villihanhi hyväili poikastansa. Ja tämä liikutti häntä niin syvästi, että hän huudahti: "Le toloa e matua ia alofa i siana tama", joka merkitsee: "Tämä villihanhi rakastaa polkastansa erittäin suuresti", jonka jälkeen hän tämän ihmeellisen tapahtuman muistoksi antoi matolle yllä mainitun nimen. "Fa’aoti i Salani" lopullisesti merkitsee aivan yksinkertaisesti "valmistettu Salanissa".
Monen maton vuoksi tuli muinoin taisteluja eri perheiden, kylien ja kokonaisten piirikuntien välillä. Ja muukalainen, joka nyt käydessään samoalaisessa majassa näkee nämä kullalle loistavat, mutta usein repaleiset matot, joista hän makuaan noudattaen ei tahtoisi tarjota paljoa, vaikka ne olisivat kaupaksikin, jota ne eivät ole, ei käsitä helposti sitä suurta merkitystä, joka niillä on ollut ja on alkuasukkaan elämässä.
Hienot matot — letonga — kuuluvat nuorten naisten myötäjäisiin heidän mennessään naimisiin. Kuninkaanvaaleissa jakoivat kunnianhimoiset pyrkijät sellaisia valitsi joille ja puhujapäälliköille, mahtaville "tulafaleille", jonka jälkeen, vaalin perästä, äsken valittu kuningas otti vastalahjoina mattoja kansalta ja puhujilta, joiden viimeisten arvo on myöskin määrättyjen mattojen yhteydessä. Suurissa juhlallisuuksissa kantoivat ylempi- ja alempiarvoiset päälliköt parhaat mattonsalava-lavoinavyötäistensä ympärillä. Ja kuolintapauksissa olivat nämä "ie o le lagi", taivaan matot, mattoja, jotka jätettiin vainajan leskelle ja vasalleille viimeisenä kunnianosoituksena vainajan hengelle.
Hyviä vaihtomattoja voi nyt saada tuskin alle viiden- tahi kuudenkymmenen markan. Niitä valmistetaan erään kiemurakasvin juurista, joka viihtyy ainoastaan aarniometsän syvyydessä, missä se kiipeää isojen puunrunkojen ympärille tahi muodostaa sotkuisia vyyhtejä sammuneiden tulivuorten suppiloiden reunoille. Kun lehdet ovat huolellisesti kootut, kannetaan ne alas kyliin. Ne kuivataan päivänpaisteessa, jonka jälkeen ne asetetaan veteen, johon ne saavat jäädä, kunnes pehmiävät niin paljon, että niiden kuori irtaantuu noin viidenkymmenen sentin pituisina kaistaleina. Nämä riivitään liuskoiksi, joiden leveys on puolestatoista kolmeen millimetriin, ja palmikoidaan, kunnes ne muodostavat kukin pienen maton, jotka sitten yhdistetään toisiinsa, niin että vihdoin suuruudelleen tarkasti määrätty hieno matto on valmis. Moniin mattoihin jätetään toiselle puolelle ripsuja samalla kun toisen pää solmitaan ja reunustetaan sirosti erään pienen papukaijalajin punaisilla rintauntuvilla. Toiset jätetään koristamatta. Mutta oli asianlaita kummin hyvänsä, niin ovat ne aina kauniita ja siistejä. Niiden valmistamiseen tarvitaan äärettömän paljon kärsivällisyyttä, ja kuluukin sellaiseen aikaa kolmesta kuukaudesta puoleentoista vuoteen.
Eräs toinen mattolaji valmistetaan Cypholophno crocephaluksen puhdistetusta ja valkaistusta juuresta. Valmiina se muistuttaa takkuista koiranmattoa. Mutta se on lumivalkoinen ja silkinpehmoinen, jonkavuoksi sillä on suuri tehtävänsä alkuasujanten perhe- ja hääjuhlissa.
Niistä samoalaisen uutteruutta ja kokemusta todistavista tuotteista, joita maahantuodut tavarat eivät ole vielä aivan kokonaan tunkeneet pois tieltään, ansaitsee eräänlainenuistinmainitsemista. Näkinkengän alapuolelle sidotaan lujasti kasvisyillä kilpikonnanluinen koukku. Ja tämän koukun molemmilta puolin tulee esille kaksi valkoista sulkaa, jotka ovat olevinaan pienen kalan evät. Koko laitos sidotaan pitkän nauhan päähän, joka saa viilettää noin kahdenkymmenen jalan päässä kanootista. Soutajat melovat hitaisesti eteenpäin. Näkinkenkä halkoo kimaltaen vettä. Kala nykäisee. Terävä kilpikonnanluukoukku tekee velvollisuutensa. Ja niin saalis on otettu.
Kuten matonkutojat, ovat myöskin veneenrakentajat ja kirvesmiehet tahi rakennusmestarit — o le tufuga fan fale — säilyttäneet käsityönsä unhoon joutumasta. Kymmenen tahi kaksitoista oppilasta työskentelee tavallisesti saman rakennusmestarin johdolla. He seuraavat häntä, mihin hän menee. Kahden tahi kolmen vuoden kuluttua rupeavat he omin neuvoin työskentelemään, hankkivat omia rakennuksia ja ovat mestareita.
Kun samoalainen tahtoo rakentaa talon, hakee hän ensiksi rakennusmestarin ja antaa hänelle monenlaisilla kohteliaisuuksilla maton. Samalla kertaa hän tekee tilauksensa ja viittaa vastaisiin suurempiin lahjoihin. Ja sitten hän palaa jälleen kotiinsa, jossa hän kärsivällisenä odottaa, kunnes rakennusmestari — joka on ensin hankkinut tietoja tilaajasta — on hyväksynyt mattolahjan ja ilmestyy rakennuspaikalle.
Rakennusmestari ja hänen apulaisensa varaavat itselleen runsaasti aikaa. Tilaaja antaa heille ruuan, juoman ja asunnon. Ja sitäpaitsi auttavat sekä hän että hänen sukulaisensa ja ystävänsä kaikessa karkeassa työssä, kuten esim. hirrenkaadossa metsässä ja telineitten rakentamisessa. Hän koettaa olla ylenmäärin antelias. Sillä hän tietää, että jos rakennusmestari tulisi epäluuloiseksi ja alkaisi epäillä huonoa ansiota, niin hän jättäisi silmänräpäyksessä työn ja menisi tiehensä, joka olisi ikuinen häpeä sille, joka olisi tehty tällaisen ikävän huomion esineeksi.
Kun majan sivut ja toinen lyhyt pää ovat vihdoinkin monen kuukauden työn jälkeen valmiit, maksaa tilaaja suuren osan. Tähän maksuun kuuluu mattoja, tapakangasta, sikoja, kananpoikia, erilaatuista maahantuotua tavaraa y.m. yhteensä kuuden- tahi seitsemänsadan markan arvosta. Jos rakennusmestari pitää tätä riittävänä ja on tyytyväinen, tekee hän työnsä loppuun. Mutta muutoin jättää hän sen sellaisekseen. Ja siinä tapauksessa on tilaajalle mahdoton saada ketään toista rakennustaitoista, joka tahtoisi jatkaa. Sillä alkuasukasten rakennusmestareilla on jonkinlainen kirjoittamaton laki, joka käskee heitä pysyttäytymään yhdessä, — niin sanoaksemme suojelusliitto talli ammattiyhdistys, joka arvatenkin oli olemassa Etelämeren leppoisilla saarilla jo aikoja ennen kuin mitään sen tapaista oli ajateltukaan Europassa ja Amerikassa.
Tämän yhteydessä on hauska puhua siitä kauniista yhteishengestä, joka elähdyttää koko Samoan kansaa ja joka on sen huomattavimpia ominaisuuksia. Ylhäiset ja alhaiset ovat aina valmiit toisiaan auttamaan. Vieraanvaraisuus on rajaton. Lyhyttä vierailua voi jatkua koko elinajan. Mitä yhdellä on, sitä saattaa myöskin toinen esteettömästi käyttää hyväkseen. Itaruus ja omanvoitonpyyntö, ovat melkeinpä tuntemattomia ja syvästi halveksittuja luonteenpiirteitä. Anteliaisuus on oikea perushyve. Ja kaikki tämä auttaa selittämään, miksi Samoa on maailman ihannemaa, todellinen paratiisi, jossa kaikki kuuluu kaikille ja jossa ei ole ollenkaan köyhiä.
Samoalaisten ajanlasku.
Samoalaiset jakavat ajan kuukausiin, vuosista välittämättä. Kuu, Sina, on heidän ajanmittarinsa. Päinvastoin kuin meillä, jossa pilalla puhutaan "kuun ukosta", asuu samoalaisen tarinan mukaan kuussa vaimo ja hänen lapsensa. Tämän vaimon nimi on Sina, joka nimi merkitsee "valkoinen". Oli nälänhätä sillä saarella, jossa hän alkujaan asui. Ja eräänä iltana hänen ollessaan taputtamassa tapaa silkkiäispuun kuoresta ulkoilmassa, näki hän täysikuun kohoavan. Se muistutti häntä kypsästä leipähedelmästä. Ja kun hän samalla tuli ajatelleeksi, että hänellä ei ollut antaa mitään lapselleen ruuaksi, toivoi hän, että kuu todellakin olisi leipähedelmä ja että hän saattaisi leikata siitä palasen illalliseksi. Kuu suuttui siitä ajatuksesta, että hänet syötäisiin, laskeutui maahan ja nosti ylös sekä Sinan että hänen tapavasaransa ja lapsen. Ja siitä lähtien ovat nämä kaipaavaisesti katselleet maahan kuun tasaisesta kiekosta, milloin se päästää kultansa säteilemään yli Samoan saarien.
Toisten taivaankappalten joukossa, joita alkuasujamet tuntevat, on Venus. Sitä kutsutaan "aamun ja illan tähdeksi". Väinämöisen viikate on "Taakka" — amonga —, jota kannetaan hartioilla Samoassa käytetyillä kanninpuilla. Seulaisia (Plejaadit) kutsutaan "päällikön silmiksi" — matalin Mars on "valkokasvo", matamemea, linnunrata — aoto’a — on yhtäjaksoinen pilvi. Ja meteorit — fetuafi — ovat tulitähtiä.
Samoalaisilla on kaksitoista kuukautta. Tässä niiden nimet ja merkitykset:
Utu va mua = ensimäinen yamruohon kaivaminen. Toe utu va = ympärikaivaminen. Faaafu = kuihtuminen. Lo = kala. Annuna = murskattu korsi. Oloamanu = lintujen laulu. Palolo mua = palolon ilmestyminen. Palolo muli = palolon jälkeinen. Mulifa = korren loppu. Lotuaga = saderukoukset. Taumafamua = ylellisyyden alku. Toetaumafa = juhlimisen loppu.
Useilla näistä kuukausista on muitakin nimiä, joiden luetteleminen veisi liian pitkälle. Mainittakoon ainoastaan, että toisetkin nimet — kuten tässäkin mainitut — viittaavat luonnontapahtumiin tahi siihen tilaan, missä milloinkin samoalainen maanviljelys ja yleinen elintarpeiden saanti ovat.
Tatueeraus y.m. tapoja.
Samoinkuin kirvesmies-rakennusmestarit, ovat myöskin tatueeraustaiteilijat — o le tufuga ta tatau — arvossapidettyä ja taitavaa väkeä, joiden ammatti joskus on perinnöllinenkin huomattavissa päällikkö- ja puhujasuvuissa.
Näiden tatueeraustaiteilijain käsissä saavat olla melkein kaikki nuoret samoalaiset, jolleivät he tahdo, että heitä pidetään heikkoina ja epämiehevinä ja että naiset heitä halveksivat ja ivaavat tai heitä pilkataan juhlatilaisuuksissa, jolloin nuoret miehet käyvät tervehdyksillä päälliköittensä luona ja nämä kieltäytyvät vastaanottamasta mitään, jota heille tarjotaan tatueeraamattomain "haisevista" käsistä.
Lähetyssaarnaajat käyttävät tosin kaiken vaikutusvaltansa saadakseen tatueeraustavan juurineen hävitetyksi, mutta tähän asti ilman mitään menestystä. Nuorukaisten verissä virtaa esi-isien miehuus. Ja kristillisyydestään huolimatta, joka muutoin ei ole juurtunut syvälle, näkevät vanhat vastahakoisesti, että kaikki vanhat isiltäperityt tavat häviävät käytännöstä.
Tatueeraustaiteilijan työkalut ovat varsin yksinkertaiset. Ne valmistetaan ihmisenluusta ja ovat pienen haravan muotoiset. Itse harava on noin puolentoista tahi kahden tuuman levyinen. Varsi, jossa se on kiinni, on noin kahdeksan tuuman pituinen. Väri, jota käytetään, on vaaratonta, sinisenmustaa poltettujen kynttiläin tahi Zama-pähkinöiden — aleurites moluccana - tuhkan ja veden sekoitusta. Se isketään ihoon pienellä nuijalla, mutta hipiää ei kynitä, kuten tavallisesti tehdään tatueerauksessa Japanissa.
Tatueerauksen alainen ruumiinosa on vyötäisten ja polvien väli. Samaa kaunista mallia käytetään ylhäiselle ja alhaiselle. Siinä on monimutkainen erilaisten kuvioiden yhdistelmä, joka esittää jotakin samoalaisten jokapäiväisestä elämästä, kuten tuhatjalkaisia, leipäpuuhedelmän syväuurteisia lehtiä, kalakeihästä, kalaverkkoa, vyötä, lokkia, hiussukaa tahi päänalaisen asemesta käytetyn niskatuen puujalkaa.
Tatueeraus, jonka suorittamiseen joskus kuluu kolmenkin kuukauden aika, aina tatueerattavan arvoasteen, vastustuskyvyn ja sitä seuraavan tuskallisen tulehtumisen vahvuuden mukaan, tehdään nuorukaisiin heidän päästyään miehenikään, ja se on aina tervetullut aihe suuriin juhliin niitä seuraavine mattojen ja muiden lahjojen jakoineen, sivatansseineen, lauluineen ja pitoineen, aina perheen varojen mukaan.
Mutta etenkin silloin käy kaikki juhlallisesti, kun päällikönpoika alistuu tähän tuskalliseen leikkaukseen. Toiset perheen nuoret miehet käyttävät kernaasti sellaista tilaisuutta hyväkseen, sillä se kaikki tapahtuu vanhan päällikön kustannuksella. Erityisiä lahjoja annetaan rohkeuden ja kestäväisyyden palkitsemiseksi. Ja silloin saattaa myöskin joskus kuulla vanhan yksitoikkoisen tatueerauslaulun, jota "o le tufuga ta tatau" ei koskaan laula muille kuin ylhäisten pojille ja jonka tarkoituksena on samalla vaikuttaa rauhoittavasti vertavuotavaan uhriparkaan kuin myöskin äänellä voittaa se vaikerrus ja ne tuskanhuudot, joita, tämä mahdollisesti ei aina kykene hillitsemään.
Tämä ääntiörikas valituslaulu kuuluisi suomeksi seuraavasti:
— Kärsivällisyyttä! Vain hetkinen, ja näet tatueerauksesi, joka onTi-kasvin tuoreen lehden kaltainen.
Minä olen murheellinen puolestasi ja toivon, että se olisi taakka, josta sinut hellästi voisin vapauttaa ja sen puolestasi kantaa.
Oi veri! Se virtaa ruumiista joka iskulla. Koeta olla voimakas.
Sinun kaulavitjasi voi katketa, kaatua saattaa hybiscuspuu. Mutta minun tatueeraukseni on hävittämätön. Se on katoamaton kalleus, jonka sinä olet ottava mukaasi hautaan. —
Näihin kauniisiin säkeisiin, jotka "o le tufuga tatatau" laulaa yksin, liittyy toimitusta vilkkaasti seuraavien perheenjäsenten ja rakkaiden ystäväin kööri:
— Talofa 'ua e taliau, talota 'ua e moe, ’ua le tumuie.
Tämä kuuluisi suomeksi:
— Oi! Minä suren sitä, että sinä olet heikko. Minä kärsin, että tuskat seuraavat sinua uneen asti, ja sinä uhmaat niitä. —
Kaiken tämän ajan lepäävät uhri parka ja hänen ystävänsä pitkällään matoilla. Kone, jossa on kymmenestä kuuteenkymmeneen hampaaseen, isketään armotta hänen lihaansa. Kirveltää ja vuotaa verta. Vuotaa verta ja kirveltää. Mutta kun kaikki vihdoinkin on ohi, saavat he palkintonsa. Nuorukaiset ovat tulleet miehiksi. He ovat valmiit tekemään miehen työtä ja saattavat vaatia miehen oikeudet. Ja nuoret tytöt, jotka ovat antaneet tatueerata itseään vatsaan, sääriin, polviin ja käsiin, ovat tulleet naisiksi, ovat täten saaneet todistuksen, että he ovat kypsyneet elämän vakavuutta varten, jos elämä yleensä otetaan vakavalta kannalta Samoassa.
Samoalaisen tatueerauksen alku ei ole "jumalallinen" eikä valtiollinen, vaan sen ajatellaan kehittyneen miehen anteeksiannettavasta halusta viehättää naista kestäväisyydellään, rohkeudellaan ja voimallaan, ja naisen keikailevasta halusta vielä ulkonaisilla keinoilla kohottaa vaikutusta, jonka hänen luonnollinen viehätysvoimansa tekee miesparkaan. Hauskalta tuntuu kuulla, että naisia, joilla on määrätty malli tatueerattuna vatsaan, pidetään paljoa hellempinä miestä kohtaan kuin niitä heidän sisariansa, joilla ainoastaan kädet ja sääret ovat kaunistetut.
Vanhoilla miehillä tavataan usein kyynärvarressa erityinen kuvio, johon kuuluu joukko pieniä pisteitä ja viivoja. Sellaiset kuviot, jotka aina vaihtelevat, olivat muinoin tuntomerkkeinä, milloin soturi oli kaatunut jossakin lukuisista sisällisistä kahakoista ja jolloin voittava puolue hakkasi aina kaatuneitten päät.
Raskaissa rikoksissa tapahtui myöskin entisaikaan usein, että leikattiin rikollisen molemmat korvat tahi hänen nenäparkansa tatueerattiin hänelle itselleen rangaistukseksi ja toisille varoitukseksi.
Kun tatueeraus on onnellisesti kestetty, ovat — kuten ennen on mainittu — samoalaiset nuoret miehiä ja naisia. He ovat valmiit avioliittoon. Eikä kauvan kestäkään, ennenkuin nuoret miehet ovat onnistuneet vaalissaan ja joko aivan yksinkertaisesti noutavat sydämensä valitun tahi myöskin lähettävät puhemiehensä ruokalahjoineen hänen isänsä luokse; jos tämä on kuollut, kääntyy puhemies vanhimman veljen puoleen. Jos tämä ja perhe hyväksyvät liiton ja ottavat vastaan tarjotun lahjan, on asia selvä. Nuoren naisen mieltä kysytään kyllä myöskin, mutta olipa tämä mikä hyvänsä, niin on sillä kuitenkin hyvin toisarvoinen merkitys, ja hänen täytyy säännöllisesti ennemmin tai myöhemmin taipua siihen, mitä perheen neuvosto on päättänyt.
Kihlausajan, jos siksi uskallan kutsua kahta tahi kolmea nyt seuraavaa kuukautta, käyttää morsiamen perhe hänen myötäjäistensä valmistamiseen. Tätä kutsutaan "Tongaksi" ja siihen kuuluu pääasiallisesti hienoja mattoja ja tapakankaita. Sulhasen mukanaan tuomia tavaroita kutsutaan "Oloaksi" ja siihen kuuluu sikoja, kananpoikia, kalastuskanootteja y.m. Suuressa hääjuhlassa vaihdetaan sulhasen ja morsiamen lahjat eikä saariväestön anteliaan tavan mukaan molempien asianomaisten perheitä ja ystäviä suinkaan unohdeta.
Hääjuhla pidetään morsiamen kotona tahi, jos nuori pari kuuluu huomattavaan sukuun, vapaassa luonnossa kylän yleisellä kokouspaikalla.
Sellaiset häät ovat sekä juhlalliset että tunnelmarikkaat, milloin ne joku harva kerta vielä vietetään siten kuin vanha samoalaistapa vaatii. Kristinuskon mukana ja lähetyssaarnaajani vaikutuksesta ovat nämä vanhat tavat kuitenkin melkein kokonaan hävinneet ja kirkollinen vihkiminen on tullut sijalle.
Mutta tarkastakaammepa hieman vanhoja samoalaisia häätapoja.
Kun sulhanen ystävineen sekä morsiamen perhe ovat saapuneet kyläalueen ympäri istutettujen puitten varjoon, odottaa morsian läheisessä talossa, puettuna kukkiin, näkinkenkäkaulanauhoihin ja kallisarvoisiin mattoihin.
Kun kaikki on selvillä, nousee hän ylös. Mattoa pitkin, joka on liitetty yhteen sangen monista tapakappaleista ja joka muodostaa pitkän käytävän poikki avoimen paikan, vaeltaa hän hiljaa odottavan sulhasen luokse. Hänen ystävättärensä seuraavat perässä häälahjoineen. He levittävät ne yleisön nähtäväksi morsiamen eteen ja palaavat sitten noutamaan toisia. Kun varasto on loppunut, tervehtii morsian läsnäolevia. Ja sitten seuraa omituinen raakalaismainen näky, kun kaikki hänen ystävänsä vakuuttaakseen ihailuansa alkavat lyödä päätään veriin terävillä kivillä.
Kaiken tämän jälkeen jaetaan sulhasen "oloa". Sitten seuraavat iloiset pidot. Ja kun nämä ovat onnellisesti päättyneet, jatketaan niitä tanssilla ja laululla, ja näihin huveihin ottaa nuoriso sydämestään ja sielustaan osaa yömyöhään asti.
Samoalaiset kansat jakaantuvat perhekuntiin, jotka vuorostaan jakaantuvat ryhmiin ja haaroihin. Jokaisen erityisen perheenhaaran päämiehenä on päällikkö,matai. Ja kaikkien näiden alempiasteisten päällikköjen päämiehenä on koko perheen ylipäällikkö,matai sili.
Jokaisella samoalaisella päälliköllä on nimi, joka suoraan tahi ottopojan ottamisen kautta kulkee perintönä suvusta sukuun ja jonka nojalla hän nauttii asemaansa kuuluvia oikeuksia. Matai on joko ylipäällikön, matai silin alainen tahi on hän myöskin itsenäinen; tämä riippuu useimmiten niistä määräyksistä, joita perheen perustajat aikoinaan ovat antaneet.
Perheenjäsenten täytyy palvellamataitansaja osoittaa hänelle kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta. Kukaan ei saa istua hänen matollansa. Kukaan ei saa juoda siitä vedestä, jota hän on ennen nauttinut. Yhteisillä aterioilla tarjotaan hänelle ensiksi. Häntä varten rakennetaan kylän keskelle ympyriäinen maja, jossa hän harjoittaa vieraanvaraisuuden kaunista hyvettä. Hän hallitsee patriarkaalisella tavalla. Ja milloin tärkeitä asioita on päätettävä, kysyy hän tavallisesti neuvoa perheeltä kokonaisuudessaan tahi erikoiselta ryhmältä.
Matai on joko yksinkertaisestialiitahi myöskintulafale— puhuja. Jälkimäinen arvonimi ei ole aivan yhtä huomattava kuin edellinen. Muttatulafaleon toiselta puolelta usein mahtavampi kuinalii. Samoalaisen kirjakielen puutteessa täytyy hänen pitää huoli vanhojen tapojen muistossa pysymisestä ja monimutkaisten juhlamenojen oikeasta noudattamisesta. Ja vihdoin on hänellä tehtävä, joka ei ole vähemmän tärkeä, nimittäinaliinvirallisena puhujana oleminen, jolloin hänellä on tuhat tilaisuutta taistella omien etujensa puolesta, ja — jos hän niin tahtoo — saada aikaan toraa ja eripuraisuutta päällikköjen kokouksessa, jossa valtiolliset asiat joutuvat keskusteltaviksi.
Kaikki samoalaiset, jotka eivät olemataitahitulafale, ovat igoa vala'au, ja ne jaetaan kahteen luokkaan: nuori mies ja vanha mies.
Samoan löytö ja nimi.
Samoan saaria on kaikkiaan kahdeksan. Ne keksi 1722 hollantilainen maailmanympäripurjehtija Roggevén, vaikkakin Bourgainville myöhemmin vahvisti löydön, ja sen jälkeen vasta de la Pérouse nousi siellä maihin.
De la Pérouse joutui pian vaihtokauppoihin vaihdonhaluisten alkuasukkaiden kanssa, jotka aluksi olivat ottaneet hänet vastaan jumalana. Muutamista lasihelminauhoista toivat he hänelle vastalahjoiksi viisisataa lihavaa sikaa, lukemattomat määrät kokospähkinöitä ja kyyhkysiä, kilpikonnia ja pieniä papukaijoja. Da Pérouse kuvaa maata "ihanaksi maaksi, jossa ainoastaan häiritsemätön onni vallitsee". Ja alkuasujamia kutsui hän innostuneena maapallon onnellisimmiksi asukkaiksi, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin lintujen elättäminen ja ensimäisten ihmisten tavalla niiden hedelmien poimiminen, jotka villeinä kasvavat heidän päänsä yllä.
Kun alkuasujamet olivat kostaneet erään de la Pérouse’n miesten tekemän vääryyden, surmaamalla heistä yksitoista, purjehti hän pois saarilta, voimatta edes haudata kuolleitaan, ja joutui lopullisesti haaksirikkoon Santa Cruz ryhmän kareilla.
Samoa nimen synnystä ei tiede vielä näytä tulleen täysin yksimieliseksi. Muutamain tutkijain mukaan johtuu se perhenimestä Moa, joka nimi tarinan mukaan muinoin oli vanhalla kuningassuvulla, joka hallitsi pientä Manuan saarta ja sanasta "Sa", joka merkitsee m.m. kuuluva. Tämän mukaan merkitsisi Samoa Moan perheelle kuuluvaa.
Toiset tutkijat arvelevat, että samoalaiset polveutuvat uusseelantilaisesta Maoriheimosta, joka voi kehua vanhemmasta ja korkeammasta kultuurista kuin mikään muu Etelämeren kansa, tahi että he ovat tälle ainakin läheistä sukua. Tämän johdosta olisivat samoalaiset tunteneet aina neljän metrin korkeuden saavuttaneet, nyt sukupuuttoon kuolleet Dinornis sukuun kuuluvat moalinnut, joilla oli tärkeä osa Maorikansan saduissa ja lauluissa, sekä kutsuneet saariaan niiden mukaan ja pyhittäneet ne niille.
Tätä teoriaa tukee se seikka, että samoalainen "Moa" merkitsee "kanaa" ja että sanan "Sa" voi myös kääntää "pyhitetty" (jollekin). Mutta koska kanaa ei tunnettu saarilla ennen valkoisen miehen tuloa ja nimi jo oli ikivanha, täytyy olettaa, että se todella tarkoittaa uusseelantilaista Moalintua eikä maahantuotua kanaa.
Nimen "Laivurinsaaret" lienee Samoaryhmä saanut niistä suurista merimiestiedoista, merimieskunnosta ja rohkeudesta, joka muinoin oli alkuasukkaiden tunnusmerkki. Nykyjään eivät samoalaiset enää tee niin pitkiä merimatkoja kuin heidän esi-isänsä aikoinaan. Heidän matkansa kanooteissa ja soutuveneissä vievät heidät harvoin kauvemmaksi kuin omien saarien välille, mutta vielä tänäänkin ovat he taitavia kaikessa, mikä merimiesammattiin kuuluu. Maassasyntyneillä merimiehillä sanotaan olevan erinomainen suunnantuntemisaisti, ja ainoastaan poikkeustapauksessa he käyttävät hyväkseen muutoin niin välttämättöminä pidettyjä esineitä kuin merikorttia, mittapyörää (lokia) ja kompassia. Ja siitä huolimatta kuuluvat muut merionnettomuudet paitsi vähäpätöiset kolaukset laguuneihin tullessa ja niistä lähtiessä, harvinaisuuksiin.
Samoalainen luomistaru.
Aikojen alussa oli "Leai" — Tyhjyys. "Leaista" syntyi "Nanamu" — hyvä tuoksu. Ja tästä kehittyi "Efuefu" — höyry tahi savu, joka täytti "Leain".
Tästä savusta muodostuivat pilvet ja sittemmin "Eleele" — maa.
Kun maa oli muodostunut, nousiTangoloa— alkuolento, luoja — loi "Masinan" — kuun, "Lan" — meren ja suolattoman veden. Valtavan luonnonmullistuksen jälkeen pakenivat aurinko ja kuu taivaalle. Meri nieli maan kiinteän pinnan. Ja tästä nousi sitten tuli, joka meni naimisiin veden kanssa ja synnytti Samoan. Tässä äskensyntyneessä Samoassa asui ainoastaan kaksi olentoa, jotka elivät yli väkivaltaisen luonnonmullistuksen, "Moa" — kana — ja kyyhkynen, ja pian sen peitti vihreä sammal- ja ruohopuku, josta vähitellen kehittyi puita, pensaita, köynnöskasveja, käärmeitä ja lopuksi syntyi ihminen.
Käynti suurilla palmuistutuksilla.
Upolon läntisessä niemessä on Mulifanua, suurten palmujen maa. Täällä käynnistään kertoo eräs eurooppalainen matkustaja seuraavaan tapaan:
* * * * *
Tie jota kuljimme, oli tasainen ja hyvä. Pienet hevoset olivat saaneet runsaasti kauraa ja olivat hyvällä tuulella. Eikä aurinko paahtanut peräti rasittavasti, sillä siellä täällä kohosi taajassa korkeita, tuuheita puita, jotka loivat ystävällisen varjon meihin ja tekivät matkustamisen kevyeksi.