Suuren Diddlesex-yhtiön kukistus tuli pian puheenaiheeksi kaikissa sanomalehdissä ja jokainen henkilö, joka oli ollut siinä osallisena, kerkeästi kuvattiin roistoksi ja huijariksi, yleisen inhon ansaitsevaksi. Sanottiin, että Brough oli karatessaan vienyt yhden miljoonan. Ja vihjailtiinpa, että minäkin polonen olin lähettänyt satatuhatta puntaa Amerikaan ja odotin vain oikeudesta selviämistä elääkseni rikkaana miehenä loput päivistäni. Tällä mielipiteellä oli muutamia kannattajia vankilassa, jossa se, kummallista kyllä, tuotti minulle arvoa ja kunnioitusta — jota minä, kuten arvattanee, olin varsin vähän halukas käyttämään hyväkseni. Herra Aminadab, joka tavan takaa pistäysi Fleetissä, kuitenkin vakuutteli, että minä olin vaivainen nahjus, sokea välikappale Broughin käsissä, enkä ollut korjannut talteen shillinkiäkään. Mielipiteet kävivät kuitenkin eri suuntiin, ja minä luulen, että vanginvartijat pitivät minua erinomaisen taitavana teeskentelijänä, joka oli olevinaan köyhä vain sitä paremmin johtaakseen yleisön harhaan.
Herrat Abednego ja poika samaten tulivat julkisesti leimatuiksi. Ja totta on, että minä en ole koskaan pystynyt käsittämään, minkälaiset näiden herrojen asiat herra Broughin kanssa olivat. Kirjat osottivat, että yhtiö oli maksanut suuria summia herra Abednegolle, mutta hän esitti herra Broughin nimellään vahvistamia asiapapereita, jotka saattoivat tämän jälkimäisen ja West Diddlesex-yhtiön hänelle vielä suurempaan velkaan. Kun minä saavuin konkurssioikeuteen tutkittavaksi, olivat läsnä myöskin herra Abednego ja ne kaksi Houndsditchin herrasmiestä vannomassa valojaan, ja he pitivät kovaa melua ja sadoin valoin todistivat vaatimustensa oikeutta. Mutta herrat Jackson ja Paxton toivat häntä vastaan juuri saman iiriläisen vahtimiehen, jonka sanottiin olleen syynä tulipaloon, ja viittailivat, kuten minulle on kerrottu, sinnepäin, että he tiesivät seikkoja, jotka veisivät hirteen herrat juutalaiset, jos nämä pysyisivät vaatimuksissaan. Silloin he katosivat kerrassaan eikä sitten koskaan kuultu mitään heidän vahingoistaan. Minä olen taipuvainen uskomaan, että johtajamme oli saanut rahaa Abednegolta, oli antanut hänelle osakkeita vakuudeksi, oli sitten äkkiä ollut pakotettu ostamaan nämä osakkeet takaisin käteisellä rahalla, ja siten jouduttanut omaansa ja yhtiön häviöitä.
Tarpeetonta on kertoa, kuinka monessa yhtiössä Brough oli osallisena. Se, johon Tidd parka oli sijoittanut rahansa, ei maksanut kahta pennyä puntaa kohti, ja se oli suurin osinko, minkä niistä mikään maksoi.
Mitä tulee meidän yhtiöömme — hohoo, olipa siinä kaunis näky, kun minut, West Diddlesex-yhtiön entinen ensimäinen kirjanpitäjä ja kassanhoitaja, tuotiin Fleet-vankilasta konkurssioikeuteen antamaan todistukseni.
Vaimo raukkani, jonka aika silloin oli hyvin lähellä, tahtoi ehdottomasti saattaa minua Basinghall-kadulle, ja niin teki myöskin rakas ystäväni Gus Hoskins, se uskollinen kunnon poika. Olisittepa nähneet siihen kerääntyneen ihmisjoukon ja sen hälinän, joka syntyi, kun minut tuotiin esiin!
"Herra Titmarsh", sanoo tuomari, kun minä astuin pöydän luo, ja panee erikoisen ivallisen korostuksen tavulle Tit — "herra Titmarsh, Te olitte herra Broughin uskottu, herra Broughin ensimäinen kirjanpitäjä ja melkoinen osakkeenomistaja yhtiössä?"
"Ainoastaan nimellinen, herra tuomari", sanoin minä.
"Tietysti ainoastaan nimellinen", jatkoi tuomari ja kääntyi virkaveljeensä pilkallisesti hymyillen, "ja suureksi lohdutukseksi mahtaa Teille olla ajatus, että Te saitte osan saa— voitosta ja nyt saatatte välttää vahingot sanomalla olevanne vain nimellinen osakkeenomistaja."
"Se helvetin kanalja!" kiljahti ääni joukosta. Se oli raivoisa eläkkeellä oleva upseeri ja yhtiömme entinen osakkeenomistaja, kapteeni Sparr.
"Hiljaa oikeudessa!" jatkoi tuomari. Ja kaiken aikaa Mary tuskallisena katsoi silmiin häntä ja sitten minua, kalpeana kuin kuolema, jota vastoin Gus oli punainen kuin kukko. "Herra Titmarsh, minun on onnistunut nähdä velkojenne luettelo konkurssiselvityksessä ja olen havainnut, että olette velkaa sievän summan herra Stiltzille, suurelle räätälille, herra Poloniukselle, tunnetulle jalokivikauppiaalle samaten, lisäksi hienoille muotikauppiaille ja ompelijoille — ja kaikki tämä kahden sadan punnan vuosipalkalla. Täytyy tunnustaa, että Te niin nuoreksi mieheksi olette hyvin käyttänyt aikanne."
"Onko tällä mitään tekemistä asian kanssa, herra tuomari?" sanon minä. "Olenko minä täällä tekemässä tiliä yksityisistä veloistani vai kertomassa mitä tiedän yhtiön asioista? Mitä minun osallisuuteeni siinä tulee, herra tuomari, on minulla äiti ja monta sisarta."
"Se saatanan ryökäle!" kiljasee kapteeni.
"Hiljaa se mies siellä!" ärjäsee Gus tuikeana kuin kiiltonappi, ja koko huone purskahti nauruun ja minä sain rohkeutta jatkaa.
"Neljä vuotta sitten saatuaan neljänsadan punnan perinnön äitini tiedusti lakimieheltään, herra Smithersiltä, kuinka hän sijoittaisi tämän summan, ja kun West Diddlesex-yhtiö juuri silloin oli perustettu, lunastettiin sillä rahalla vuosieläke tältä liikkeeltä, johon minä pääsin kirjanpitäjäksi. Te saatatte pitää minua perin paatuneena pahantekijänä siitä syystä, että olen tilannut vaatteita herra von Stiltziltä. Mutta Te voitte tuskin olettaa, että minä, yhdeksäntoistavuotias poika, olisin mitään tietänyt yhtiöstä, jonka palvelukseen minä tulin kahdenneksikymmenenneksi kirjanpitäjäksi, mikä paikka tavallaan maksettiin äitini rahoilla. No niin, herra tuomari, yhtiön tarjoama korko oli niin houkutteleva, että eräs varakas sukulaiseni saatiin ostamaan joukko sen osakkeita."
"Kukasai hänet tekemään sen, jos rohkenen tiedustaa?"
"En voi olla myöntämättä, herra tuomari", sanon minä punastuen, "että minä kirjoitin kirjeen itse. Mutta ajatelkaa, sukulaiseni oli kuusikymmentä, minä yksikolmatta vuotta vanha. Minun sukulaiseni mietti asiaa useita kuukausia ja neuvotteli asianajajansa kanssa, ennen kun suostui ehdotukseeni. Ja minä tein sen herra Broughin kehotuksesta. Hän saneli kirjoittamani kirjeen ja minä todella luulin silloin hänen olevan niin rikas kuin itse herra Rotschild."
"Sukulaisenne asetti rahansa Teidän nimellenne, ja Te, herra Titmarsh, äkkiä siirrettiin, ellen erehdy, kahdentoista kumppaninne ohitse palkkioksi niiden hankkimisesta?"
"Se on aivan totta, herra tuomari" — ja kun minä sen myönsin, alkoi Mary parka pyyhkiä silmiään ja Gusin korvat (en voinut nähdä hänen kasvojaan) olivat punaiset kuin keitetty rapu — "se on aivan totta, ja koska asiat ovat käyneet näin, olen tekemistäni kovin pahoillani. Mutta siihen aikaan minä luulin voivani hyödyttää tätiäni samalla kuin itseänikin, ja Teidän täytyy muistaa, kuinka korkealla osakkeemme silloin olivat."
"No niin, herra Titmarsh, kun Te olitte hankkinut nämät rahat, Te oikopäätä pääsitte herra Broughin suosioon. Teidät kutsuttiin hänen kotiinsa ja kolmannesta kirjanpitäjästä nopeaan kohositte ensimäiseksi, jossa asemassa olitte arvoisan isäntänne kadotessa."
"Hyvä herra, Teillä ei tosin ole mitään oikeutta kysellä näitä asioita, mutta täällä on satoja osakkaitamme, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että he saavat tietää totuuden", sanoin minä puristaen Maryn kättä. "Totta, että minäolinensimäinen kirjanpitäjä. Ja miksi? Siksi, että muut lähtivät pois konttorista. Totta että minut kutsuttiin herra Broughin kotiin. Ja miksi? Siksi, ettätädilläni oli enemmän rahaa annettavana. Minä huomaan sen selvästi nyt, vaikka en silloin voinut sitä ymmärtää. Ja että herra Brough halusi tätini rahoja eikä minua, todistaa se, että kun tätini tuli kaupunkiin, johtajamme väkisin vei hänet asunnostani Fulhamiin eikä ajatellutkaan minun tai vaimoni kutsumista sinne. Niin, ja hän olisi vienyt tätini loputkin rahat, ellei hänen asianajajansa maalta olisi ehkäissyt sitä. Ennen kun yritys kokonaan luhistui ja heti kun hän kuuli epäilyksiä sen suhteen, hän otti pois osakkeensa — nimellisiä osakkeitahan ne olivat, kuten tiedätte, — ja on niille tehnyt, kuten on sopivaksi nähnyt. Näin on, hyvät herrat, koko historia, mikäli se minua koskee. Auttaakseen ainoan poikansa toimeentuloille äitini sijoitti vähät rahansa yhtiöön — ne ovat menneet. Tätini sijoitti siihen suurempia summia, jotka kerta olisivat joutuneet minulle — nekin ovat menneet, ja tässä minä olen neljän vuoden perästä kunniattomana ja köyhtyneenä miehenä. Onko ketään läsnäolevista, kuinka paljon hän lieneekin kärsinyt yhtiön kukistumisen kautta, pahemmin kolhittu sen tähden kuin minua?"
"Herra Titmarsh", sanoo tuomari paljoa ystävällisemmin ja samalla heittäen silmäyksen sanomalehden kertojaan, joka istui siinä vierellä, "kertomuksenne tuskin joutuu sanomalehtiin, sillä, kuten sanotte, se on yksityinen asia, josta Teidän ei tarvinnut puhua, ellette itse sitä halunnut, ja sitä voidaan pitää tuttavallisena keskusteluna meidän ja muiden täällä olevain herrojen välillä. Mutta jos sevoitaisiinjulkaista, niin se saattaisi vaikuttaa jotakin hyvää ja varoittaa yleisöä, jos setahtooottaa varoituksia varteen, sellaisista mielettömistä yrityksistä, kuin se on, jonka toimessa Te olette ollut. Kertomuksenne osottaa aivan selvästi, että Teidät on petetty yhtä törkeästi kuin kukaan läsnäolijoista. Mutta katsokaas, herra Titmarsh, jos Te ette olisi niin kärkkäästi tavoitellut voittoa, luulen minä, että Te ette olisi antanut pettää itseänne, vaan olisitte antanut sukulaisenne rahojen olla ja, kertomuksenne mukaan, jonakin päivänä perinyt ne. Heti kun ihmiset odottavat saavansa runsaan koron, näyttävät he menettävän arvostelukyvyn ja koska he haluavat voittoa, niin he luulevat olevansa siitä varmat ja ylenkatsovat kaikkia varoituksia ja järkisyitä. Paitsi niitä satoja kunniallisia perheitä, jotka ovat joutuneet vararikkoon pelkästään sen vuoksi, että ovat luottaneet Teidän yhtiöönne, ja jotka ansaitsevat syvintä sääliä, on toisia satoja, jotka ovat, kuten Te itse, antautuneet siihen sulan keinottelun takia, ja ne, totta tosiaan, ansaitsevat kohtalon, johon ovat joutuneet. Niin kauan kun osingot maksetaan, ei kukaan nosta kysymystä, ja herra Brough olisi saattanut ottaa rahat osakkailleen vaikka maantieltä, ja he olisivat pistäneet ne taskuihinsa eivätkä osottaneet liikaa uteliaisuutta. Mutta mitä maksaa vaivaa puhua?" sanoo herra tuomari tulistuneena. "Tässä on nyt yksi konna paljastettu ja tuhannen ihmistä peijattu. Mutta jos huomenna tulee toinen huijari, istuu hänen pöytänsä ääressä vuoden perästä toinen tuhat uhreja, ja niin kaiketi loppuun asti. Ja nyt käydään asiaan, hyvät herrat, ja suokaa saarna anteeksi."
Minun tehtyä selkoa kaikesta, minkä tiesin, ja sitä oli hyvin vähän, tutkittiin muita yrityksessä toimineita, ja minä palasin vankilaan taluttaen pientä vaimo raukkaani käsikynässäni. Meidän oli käyminen tungoksen läpi huoneissa, ja sydäntäni kirveli monien muitten joukossa nähdessäni Gates rukan, Broughin portinvartijan, joka oli luovuttanut joka penninsä isännälleen, ja nyt, vanhalla iällään, oli kymmenen lapsensa kanssa joutunut katottomaksi. Häntä lähellä oli kapteeni Sparr, mutta ei suinkaan yhtä ystävällisenä mieleltään, sillä sen sijaan että Gates nosti hattuaan ikäänkuin minä olisin ollut jokin lordi, astui pieni kapteeni minua kohti uhaten bambukepillään ja karkeasti vannoen, että minä olin Broughin rikoskumppani. "Senkin vietävä sileänaamainen roisto!" sanoo hän. "Mikä asia Teidän oli nylkeä paljaaksi englantilainen gentlemanni, kuten olette minulle tehnyt?" Ja taas hän kohotti keppiään. Mutta silloin sieppasi Gus häntä kauluksesta, niin upseeri kuin hän olikin, ja työnsi hänet takaisin ja sanoi: "Katsokaa naista, senkin nauta, ja pitäkää kitanne!" Ja kun kapteeni Sparr huomasi vaimoni tilan, niin hän punastui häpeästä punaisemmaksi kuin oli ennen ollut kiukusta. "Minua surettaa, että hän on naimisissa tuollaisen kelvottoman kanssa", mutisi hän ja poistui, ja vaimo parkani ja minä astuimme ulos oikeudesta ja palasimme synkkään huoneeseemme vankilaan.
Se oli kova paikka sellaiselle hennolle olennolle kuin hän oli, ja minä olisin kovin kernaasti suonut, että joku omaisistani olisi hänen kanssansa, kun hänen aikansa tulisi. Mutta hänen isoäitinsä ei voinut jättää luutnanttia, ja minun äitini oli kirjoittanut sanoen, että koska rouva Hoggarty oli kanssamme, niin oli hänen yhtä hyvä pysyä kotona tyttöjensä luona. "Mikä onni teille onkaan onnettomuudessanne", jatkoi se jalo sielu, "että saatatte turvautua tätinne aina avoimeen kukkaroon!" Tätini avoin kukkaro — kait maar! Missähän rouva Hoggarty mahtoi olla? Selvää oli, ettei hän ollut kirjoittanut kenellekään ystävälleen maalla eikä lähtenyt sinne, kuten oli uhannut.
Mutta koska äitini jo oli menettänyt liika paljon rahoja minun onnettoman onneni kautta ja hänellä oli kylliksi tekemistä pienillä varoillaan elättääkseen sisariani, ja koska hän olisi, saadessaan kuulla asemani, varmasti myynyt viimeisen hameensa auttaakseen minua, niin Mary ja minä sovimme siitä, ettemme ilmoittaisi hänelle oikeata tilaamme, joka, herra tietköön, oli kylläkin vaikea, surullinen ja iloton. Vanhalla luutnantti Smithillä ei myöskään ollut muuta kuin eläkkeensä ja luuvalonsa, niin että me todella olimme aivan ystävittä.
Tämä kausi elämässäni ja tämä kauhea vankila tuntuvat minusta nyt jonkinlaisilta kuumehoureilta. Mikä pöyristyttävä paikka! — eikä, kummallista kyllä, synkeytensä, kuten luulisi, vaan iloisuutensa tähden, sillä minä muistan, että vankilan pitkät käytävät olivat täynnä elämää ja jonkinlaatuista puolivillaista koreutta. Päivät ja yöt pääksytysten ovia paiskottiin auki ja kiinni ja kuului äänekästä puhetta, kirouksia, jalan kapsetta ja naurua. Meidän viereisessä huoneessa muuan mies möi viinaa "kuusenjuuren" nimellä, ja siellä vietettiin aamusta iltaan kamalata elämää ja laulettiin — monastikin saastaisia lauluja, joiden ruokottomuuksista, Jumalan kiitos, rakas pieni tyttöseni ei ymmärtänyt enintä osaa. Hänen ei ollut tapana koskaan mennä ulos ennen kun illan hämyssä, ja koko päivän hän istui ommellen pieniä myssyjä ja vaatteita odotetulle vieraalle — eikä koskaan ollut onneton, kuten hän sanoo vielä tänäpäivänäkin. Mutta huoneisiin suljettu elämä rasitti häntä, joka oli tottunut raittiiseen maa-ilmaan, ja hän vaaleni päivä päivältä.
Akkunoitamme vastapäätä oli pallopelipiha, ja siellä minun oli tapana, ensin hyvin vastenmielisesti, mutta sittemmin, tunnustan sen, sangen innokkaasti, joka päivä urheilla parisen tuntia. Oh! olipa se omituinen paikka! Siellä oli ylimystö niinkuin muuallakin — muiden muassa lordi Deuceacen poika, ja moni mies vankilassa yhtä innokkaasti käyskenteli hänen kanssansa ja puheli hänen perheestään yhtä suurella asiantuntemuksella kuin jos he olisivat olleet Bond-kadun keikareita. Tidd parka esimerkiksi oli yksi heitä. Kaikesta omaisuudestaan ei hänelle ollut jäänyt jälelle muuta kuin pukulipas ja kukillinen yönuttu, ja tämän omaisuutensa lisänä hänellä oli pari siroja viiksiä joilla se poika polonen pöyhkeili ympärinsä, ja vaikka kiroillen huonoa onneansa hän oli, kun ystävät joskus toivat hänelle guinean, yhtä onnellinen, luulen minä, kuin oli ollut lyhyen muotiherra-kautensa ajalla. Minä olen nähnyt vetelehtiväin teikkarien kylpylaitoksissa tirkistelevän naisia ja odottelevan höyrylaivoja ja postivaunuja niin innokkaasti kuin olisi heidän elämänsä riippunut niistä sekä koko päivät astella kepsuttavan julkisilla kävelypaikoilla. No niin, sellaisia olentoja on vankiloissakin, yhtä hupsuja ja keikarimaisia, vain vähän ränsistyneempiä — keikareita ruokkoamattomin poskin ja reikäisin kyynäspäin.
Minä en koskaan lähestynyt vankilan niinkutsuttua köyhälistön puolta — minä enrohjennut, siinä se syy. Mutta meidän pieni rahavarastomme hupeni hupenemistaan, ja sydämeni hyytyi ajatellessani, mikä olisi rakkaan vaimoni kohtalo ja minkälaisessa vuoteessa lapsemme syntyisi. Mutta taivas säästi minulta sen tuskan — taivas ja minun rakas hyvä ystäväni Gus Hoskins.
Asianajajat, joille herra Smithers oli suositellut minua, sanoivat, että minä voisin saada luvan asua Fleet-vankilan alueilla, jos voisin hankkia vankilan johtajalle takauksen siitä summasta, jonka tähden minua pidettiin kiinni. Mutta vaikka minä katsoin herra Blatherwickiä tiukasti silmiin, ei hän ottanut tarjotakseen takuuta minun puolestani, enkä minä tietänyt Lontoossa ketään, joka hankkisi sen minulle. Olipa kuitenkin joku, jota minä en tuntenut, — ja se oli vanha herra Hoskins, Skinner-kadun nahkakauppias, ystävällinen lihava herrasmies, joka toi lihavan vaimonsa katsomaan rouva Titmarshia. Ja vaikka se arvoisa nainen tekeytyi hyvin suojelevan näköiseksi (hänen miehensä kun oli nahkurien ammattikunnan johtomiehiä ja toivossa päästä raatimieheksi, vieläpä pormestariksi maailman ensimäisessä kaupungissa) näytti hän sydämestään pitävän meistä, ja hänen miehensä hommasi ja puuhasi niin kauan, kunnes vaadittu lupa saatiin, ja minä pääsin suhteellisesti vapaaksi.
Asunto, se saatiin pian. Minun vanha emäntäni, rouva Stokes, lähetti Jemimansa sanomaan, että hänen ensi kerroksensa oli meidän käytettävänämme. Ja kun me olimme asettuneet sinne, ja minä tarjouduin viikon lopulla maksamaan hänen laskunsa, niin se kunnon sielu, vedet silmissä, sanoi, ettei hän tarvinnut rahoja nyt ja että hän tiesi, miten minun ilmankin oli tarpeeksi ahdasta. Minä en hylännyt hänen ystävällisyyttään, sillä minulla ei tosiaan ollut enempää kuin viisi guineaa jälellä, eikähän minun oikeastaan olisi pitänyt ensinkään ajatella niin kalliita huoneita kuin hänen olivat, mutta minun vaimoni aika oli jo hyvin lähellä, enkä minä jaksanut sietää ajatusta, että häneltä puuttuisi mitään mukavuutta, sillä aikaa kun hän makaisi.
Tämä ihailtava nainen, jonka kanssa Hoskinsin neidet tulivat joka päivä pitämään seuraa — ja kovin kilttiä, ystävällistä naisväkeä he ovatkin — toipui koko lailla, kun hän nyt oli päässyt pois tuosta inhottavasta vankilasta ja saattoi liikuskella ulkosalla. Kuinka iloisina me käyskentelimmekään edes ja takaisin Bridge-katua ja Chatham-toria! Ja kuitenkin minä olin kerjäläinen ja toisinaan häpesin onnellisuuttani.
Mitä tulee yhtiön asioihin, niin niistä minun mieleni oli nyt päässyt aivan rauhaan, sillä velkojat saattoivat käydä ainoastaan johtajiemme kimppuun, ja heitä oli varsin vaikea löytää. Herra Brough oli vetten takana, ja minun täytyy tämän herrasmiehen puolustukseksi sanoa, että vaikka jokainen uskoi hänen karatessaan vieneen monta sataa tuhatta puntaa, hän asusti Boulognessa ullakkosuojassa tuskin shillinkiäkään taskussa ja vain valmiina koettamaan onneaan uudelleen. Hyvänä kunnon vaimona rouva Brough pysyi uskollisena hänelle ja lähti Fulhamista siposillänsä, eikä neiti Belindan ollut laita parempi, mutta hän napisi ja oli hirveän häijyllä päällä. Mitä muihin johtajiin tulee — niin kun tultiin Edinburghiin hakemaan herra Mullia, asianajajaa, kävi selville, että senniminen herrasmies todellaolitoiminut Edinburghissa vuoteen 1800 ja ollut hyvässä maineessa, mutta sitten vetäytynyt pois Skyen[33] saarelle; ja kun häneltä tiedusteltiin asiaa, ei hän tietänyt West Diddlesex-yhtiöstä enempää kuin kuningatar Anna. Kenraali Sir Dionysius O'Halloran oli äkkiarvaamatta poistunut Dublinista ja palannut Guatemalan tasavaltaan. Herra Shick oli vararikossa. Herra Macrawilla, parlamentin jäsenellä ja neuvosherralla, ei ollut yhtä ainoata guineaa paitsi minkä hän sai johtokunnan jäsenyydestä, ja ainoa mies, johon voitiin päästä käsiksi, oli herra Manstraw, kuten oli luultu, varakas laivaston tavaranhankkija Chathamissa. Hänen havaittiinkin olevan pieni merenkulkutavarain kaupustelija, jonka koko tavaravarasto ei ollut kymmenen punnan arvoinen. Herra Abednego oli toinen johtaja, ja me olemme jo nähneet, mitenhänenkävi.
"No, koska West Diddlesexistä ei mikään vaara uhkaa", esitteli herra Hoskins vanhempi, "niin ettekö nyt koettaisi järjestää asioita velkamiestenne kanssa? Ja kuka saattaisi toimittaa sen paremmin kuin kaunis rouva Titmarsh, jonka suloiset silmät pehmittäisivät kovanahkaisimmankin räätälin ja muotikauppiaan sydämen?"
Niinpä siis armas tyttöseni muutamana kirkkaana helmikuun päivänä puristi minua kädestä, ja kehottaen minua rohkaisemaan mieleni, lähti ajurinrattailla Gusin kanssa käydäkseen näiden henkilöiden puheilla. Vähänpä minä ajattelin vuosi sitten, että urhean luutnantti Smithin tyttären koskaan olisi pakko kumarrella räätäleitä ja kaunekauppiaita. Muttahän, Jumala häntä siunatkoon! ei tuntenut ensinkään sitä häpeää, joka kiusasi minua, tai ainakaan ei sanonut tuntevansa, ja lähti anomusretkelleen mitään epäilemättä.
Illalla hän palasi, ja jyskyttävin sydämin minä odotin kuulumisia. Hänen kasvoistaan näin, että ne olivat huonoja. Johonkin aikaan hän ei puhunut mitään, vaan näytti kalman kalpealta ja itki suudellessaan minua. "Puhukaa Te, herra Augustus", sanoi hän viimein nyyhkien, ja sitten Gus kertoi minulle tämän surullisen päivän tapahtumat.
"Voitko ajatella, Sam", sanoo hän, "että sinun hävytön tätisi, joka oli toimittanut sinulle ne kapineet, on kirjoittanut kauppiaille, että sinä olet huijari ja petturi, että sinä olet uskotelluthänentilanneen tavarat, että hän on valmis siihen paikkaan menehtymään ja raamatun kautta vannomaan, ettei hän ole koskaan sitä tehnyt ja että heidän on odottaminen maksua sinulta yksin. Ei yksikään heistä tahtonut kuullakaan sinun vapaaksi päästämisestäsi, ja Mantalini roisto rupesi niin törkeäksi, että minä löin häntä korvalle ja olin vähällä tappaa, mutta Mary parka, — rouva Titmarsh, tarkotan — kirkasi ja pyörtyi. Minä vein hänet pois, ja tässä hän on, niin huonona kuin olla mahtaa."
Sinä yönä väsymättömän Gusin täytyi kiiruimman kautta juosta hakemaan tohtori Saltsia, ja seuraavana aamuna syntyi pieni poika. Minä en tiennyt, ollako surullinen vai iloinen, kun minulle näytettiin se pieni hento olento. Mutta Mary sanoi olevansa onnellisin vaimo maailmassa ja unohti kaikki huolensa ruokkiessaan poikastansa. Hän voitti aikansa hyvästi ja vakuutti, että poika oli suloisin lapsi maailmassa ja että vaikka lady Tiptoffilla, jonka me olimme lukeneet saaneen esikoisensa samana päivänä, mahtoi olla silkkivuode ja upea koti Grosvenor-korttelissa, hänellä ei koskaan, ei koskaan saattanut olla niin kaunista lasta kuin meidän rakas pikku Gusimme, sillä kenen mukaan me olisimme nimittäneet pojan, ellei hyvän, kiltin ystävämme? Meillä oli pienet ristiäiskemut ja teenjuonti kävi oikein iloisesti, sen vakuutan.
Äiti oli, Herralle kiitos! hyvin reipas, ja sydäntä hyväili nähdä hänet siinä asennossa, jossa mielestäni jokainen nainen, olkoon kuinka tavallinen, näyttää kauniilta — nimittäin lapsi rinnassa. Lapsi oli kivulias, mutta hän ei huomannut sitä. Me olimme kovin köyhiä, mutta mitä hän siitä huoli? Hänellä ei ollut aikaa surra, kuten minä tein. Minulla oli nyt viimeinen guinea lakkarissa, ja kunseoli mennyt — ah! sydäntäni ahdisti ajatus, mitä oli tulossa, ja minä rukoilin voimaa ja johtoa, ja keskellä hätääkin minä sentään tunsin kiitollisuutta siitä, että synnytys vaaroineen oli ohi ja että rakas vaimoni ainakin oli voimissaan ja terveydeltään korjaantunut pahemman kohtalon varalle, joka oli osaksemme tuleva,
Minä puhuin rouva Stakesille, että hänen täytyi antaa meille huokeampi huone — ullakkokamari, joka maksaisi vain moniaan shillingin. Ja vaikka se hyvä nainen pyysi minua jäämään siihen huoneustoon, jossa olimme, niin minä kuitenkin harkitsin, että nyt, kun vaimoni vointi oli hyvä, olisi väärin riistää ystävälliseltä emännältäni hänen paras toimeentulonsa lähde. Ja lopuksi hän lupasikin antaa minulle ullakkokamarin, kuten halusin, ja laittaa sen niin mukavaksi kuin suinkin, ja pikku Jemima selitti, että olisi äärettömän hauskaa auttaa äitiä ja lasta.
Huone laitettiin siis kuntoon. Ja vaikka minä vähin koettelin olla liika äkillisesti ilmaisematta hanketta Marylle, ei siinä tarvittukaan mitään peittelemistä ja arvelemista, sillä kun minä viimeinkin puhuin hänelle siitä, niin hän sanoi vain: "Siinäkö kaikki?" ja otti käteni suloisimmasti hymyten ja vakuutti, että hän ja Jemima laittaisivat huoneen niin siistiksi ja sieväksi kuin mahdollista. "Ja minä keitän ruokasi", lisäsi hän, "sillä tiedäthän sinä sanoneesi, että minä laitan maailman paraita hedelmävanukkaita". Jumala siunatkoon häntä! Minä luulen, että jotkut naiset melkein rakastavat köyhyyttä. Mutta minä en kertonut Marylle kuinka köyhä olin, eikä hänelläkään ollut aavistustakaan siitä, kuinka vankila ja lakimiehen ja lääkärin maksut olivat vähentäneet sitä rahasummaa, jonka hän toi minulle tullessaan Fleet vankilaan.
Ei kuitenkaan ollut määrätty, että hänen tai lapsen oli asuminen pienessä ullakkokamarissa. Meidän oli puhe maanantai-aamuna lähteä huoneistamme, mutta lauantai-iltana lasta rupesi ankarasti kouristelemaan, ja koko sunnuntaipäivän äiti sitä hoiti ja vaali ja rukoili sen puolesta, mutta Jumala näki hyväksi ottaa meiltä pois sen viattoman lapsen, ja sunnuntaina keskiyöllä se makasi ruumiina äitinsä povella. Amen. Meillä on nyt ympärillämme toisia lapsia, onnellisia ja terveitä, ja isän sydämestä tämän pienen olennon muisto on melkein haihtunut. Mutta minä luulen, että äiti joka elämänsä päivä ajattelee esikoistaan, joka oli hänen luonansa niin lyhyen ajan. Ja monen monta kertaa hän on vienyt tyttärensä Saint Briden kirkkomaalle, jonne hän on mullattu, ja kantaa vieläkin povellaan pienen pientä kultakiharaa, jonka hän leikkasi lapsen päästä, kun se hymyävänä makasi arkussaan. Minä olen sattunut toisinaan unohtamaan lapsen syntymäpäivän, mutta hän ei koskaan, ja useasti keskellä jokapäiväistä puhetta sattuu jotakin, joka osottaa hänen vieläkin ajattelevan lasta — joku pieni viittaus, joka minusta on sanomattoman liikuttava.
En yritä kuvata hänen suruaan, sillä sellaiset asiat ovat pyhät ja salaiset, eikä miehen asia ole asettaa niitä paperille kaiken maailman luettavaksi. Enkä minä olisi lainkaan maininnut lapsen menetystä, ellei juuri tämä menetys olisi tuottanut suurta maallista siunausta meille, kuten vaimoni monasti on kyynelin ja kiitoksin tunnustanut.
Häpeäkseni minun täytyy myöntää, että vaimoni itkeskellessä lastansa toisenlaiset tunteet, paitsi surua sen menetyksestä, huolestuttivat minua, ja minä olen sittemmin useasti ajatellut, kuinka suuresti puute hillitsee, vieläpä tukehuttaa rakkauden tunteita, ja olen kokemuksesta oppinut olemaan kiitollinenjokapäiväisestä leivästä. Tämä heikkouden tunnustus, jonka me teemme rukoillessamme, että meidät säästettäisiin nälästä ja pahasta, on tosiaankin syystä saanut sijansa jokapäiväisessä rukouksessamme. Ajatelkaa sitä te, jotka olette rikkaita, ja kavahtakaa, kuinka karkotatte kerjäläisen luotanne.
Lapsi makasi punotussa kehdossaan suloinen kangistunut hymy kasvoissaan (arvelen, että taivaan enkelit lienevät iloisesti tervehtineet tätä kaunista viatonta hymyä), ja vasta seuraavana päivänä, kun vaimoni oli mennyt hetkeksi lepäämään ja minä istuin vartioimassa lasta, minä muistin sen vanhempien tilan ja ajattelin, en osaa sanoa, millä tuskalla, ettei minulla enään ollut rahaa, millä haudata se pieni olento, ja vuodatin katkeria epätoivon kyyneliä. Nyt viimeinkin, ajattelin minä, minun täytyi turvautua äiti raukkaani, sillä tämä oli pyhä hätä, ja minä otin paperia ja kirjoitin hänelle kirjeen poikasen ääressä ja kerroin hänelle tilastamme. Mutta, Jumalan kiitos, minä en koskaan lähettänyt sitä kirjettä, sillä kun minä menin pöydältä hakemaan lakkaa sulkeakseni tämän surullisen kirjeen, sattuivat silmäni timanttineulaan, jonka olin kokonaan unohtanut ja joka makasi siellä pöytälaatikossa.
Minä vilkasin makuuhuoneeseen — vaimo poloseni nukkui. Hän oli valvonut kolme yötä ja päivää ja oli sulasta väsymyksestä vaipunut uneen. Ja minä juoksutin timantin eräälle panttilainaajalle ja sain siitä seitsemän guineaa, ja palattuani minä pistin rahat emännän käteen ja pyysin häntä hankkimaan, mitä oli tarpeen. Vaimoni oli vielä nukuksissa, kun minä palasin, ja kun hän heräsi, taivutimme hänet menemään alas emännän huoneeseen, ja sillä välin suoritettiin tarpeelliset valmistukset ja lapsi parka asetettiin arkkuunsa.
Kun seuraavana päivänä kaikki oli ohi, antoi rouva Stokes minulle kolme guineaa takaisin niistä seitsemästä, ja silloin minä en voinut olla nyyhkien ilmaisematta hänelle epäilyksiäni ja surkeuttani ja sanoin hänelle, että nämät olivat viimeiset rahani, ja kun ne ovat menneet, en tiennyt, miten kävisi paraimman vaimon, mitä koskaan on miehelle suotu.
Vaimoni oli alhaalla. Gus parka, joka oli luonani ja oli aivan yhtä suuresti liikutettu kuin kukaan meistä, otti minua käsipuolesta ja saattoi minut ales, ja me unohdimme vankilan ja sen alueen kokonaan ja teimme pitkän, pitkän retken Blackfriars Bridgen toiselle puolelle, ja se ystävällinen poika koetti mahdollisimman mukaan lohduttaa minua.
Kun me palasimme, oli ilta jo tullut. Ensimäinen henkilö, jonka minä kohtasin kotona, oli armas äitini, joka lankesi syliini ja monin kyynelin hellästi moitti minua, etten ollut hänelle ilmaissut hätääni. Hän ei koskaan olisi tullutkaan sitä tietämään, sanoi hän, mutta hän ei ollut kuullut minusta siitä pitäen, kun kirjoitin hänelle ilmoittaen lapsen syntymän, ja oli alkanut olla huolissaan minun äänettömyyteni takia. Ja kun hän kadulla kohtasi herra Smithersin, kysyi hän tältä uutisia minusta, jolloin tämä herra, hieman näyttäen hämmentyneeltä, kertoi hänelle luulevansa, että hänen miniänsä oli synnyttänyt jossakin epämieluisessa paikassa, että rouva Hoggarty oli lähtenyt luotamme, vihdoin että minä olin vankilassa. Nämät uutiset ajoivat äitini heti matkalle, ja hän oli vastikään tullut vankilasta, jossa oli saanut tietää osotteeni.
Minä kysyin, oliko hän nähnyt vaimoani ja miten tämän oli ollut laita. Suureksi kummakseni hän sanoi, että Mary oli ulkona emännän kanssa, kun hän oli saapunut, ja kello tuli kahdeksan — tuli yhdeksän, ja hän pysyi poissa yhä vielä.
Kello kymmenen palasi — ei vaimoni, vaan rouva Stokes ja hänen kanssansa muuan herra, joka puristi kättäni astuessaan huoneeseen ja sanoi: "Herra Titmarsh, en tiedä, muistanetteko minua; nimeni on Tiptoff. Minä olen tuonut Teille kirjelipun rouva Titmarshilta ja tervehdyksen vaimoltani, joka sydämestään valittaa menetystänne ja pyytää, ettette olisi levoton rouva Titmarshin poissaolon vuoksi. Hän on ystävällisesti luvannut viettää yön lady Tiptoffin kotona, ja minä olen varma siitä, että Te ette pane pahaksenne hänen poissaoloaan luotanne, koska hän siten tuottaa onnea sairaalle äidille ja sairaalle lapselle." Vielä vaihdettuamme muutamia sanoja mylord läksi pois. Vaimoni kirjelippu sanoi vain, että rouva Stokes kertoisi minulle kaikki.
"Hyvä frouva Titmarsh", sanoo rouva Stokes, "ennen kun tyydytän uteliaisuutenne, niin sallikaa minun huomauttaa, että enkeleitä on harvassa, ja että harvoin on yksi, vielä vähemmin kaksi enkeliä perheessä. Mutta Teidän poikanne ja miniänne ovat tätä tavatonta lajia, niin totisesti ovatkin, frouva hyvä."
Äitini sanoi kiittävänsä Jumalaa meistä molemmista, ja rouva Stokes jatkoi:
"Kun maahanpanijaiset olivat ohi tänä aamuna, niin Teidän miniänne oli iloinen päästessään huoahtamaan minun yksinkertaisessa huoneessani, jossa hän itki ja kertoi tuhansia kertomuksia pienestä enkelistä, joka oli lentänyt pois. Herra siunatkoon, sehän oli täällä vain kuukauden eikä kukaan olisi voinut ajatella, että se osasi niin monenlaista siinä ajassa. Mutta äidin silmät ovat tarkat, frouva hyvä, ja minulla oli juuri toinen sellainen enkeli, rakas pikku Antonyni, joka syntyi ennen Jemimaa ja olisi nyt täyttänyt kaksikymmentä kolme, jos olisi elänyt tässä jumalattomassa maailmassa. Mutta nyt ei minun pidä puhua hänestä, vaan siitä mitä tapahtui, frouva hyvä.
Tietäkää, frouva hyvä, että frouva Titmarsh istui alhaalla sillä aikaa kun Samuel herra puheli ystävänsä, herra Hoskinsin kanssa, eikä se nais-parka tahtonut ottaa ruuan kipenettäkään, vaikka me olimme laittaneet koko hyvästi. Ja vasta päivällisen jälkeen minä vaivoin sain hänen maistamaan tilkan viiniä ja vettä ja kastamaan siinä leipäpalasen. Ja moneen pitkään tuntiin ei muuta murusta oltu saatu hänen suuhunsa, frouva hyvä.
No niin, hän ei halunnut puhua, ja minä ajattelin, että oli parasta antaa hänen olla. Mutta hän istui ja katseli kahta nuorimpaani, jotka leikkivät matolla. Ja juuri kun herra Titmarsh ja hänen ystävänsä Gus menivät ulos, toi poika sanomalehden — se tulee aina kolmen ja neljän välillä, ja minä rupesin lukemaan sitä. Mutta minä en voinut lukea paljokaan, sillä minä ajattelin, kuinka surulliset Sam herran kasvot olivat, kun hän meni ulos, ja kuinka surullisen kertomuksen hän oli kertonut minulle, että hänen rahansa olivat niin vähissä, ja silloin tällöin minä keskeytin lukemiseni ja pyysin frouva Titmarshia, ettei hän ottaisi sitä niin kovasti, ja kerroin hänelle yhtä ja toista rakkaasta pikku Antonystani.
"Ah", sanoo hän nyyhkien ja katsoen pienokaisiani, "teillä on muita lapsia, frouva Stokes, mutta hän — hän oli minun ainoani!" ja hän heitti itsensä taaksepäin ja itki, niin että sydän oli pakahtua. Mutta minä tiesin, että itku tekisi hänelle hyvää, ja otin taas käsiini lehteni — se onMorning Post, frouva hyvä; minä luen aina sitä, sillä minusta on hauska tietää, mitä tapahtuu West Endissä.
Ensimäinen, mihin silmäni osuivat, oli ilmoitus: 'Palvelukseen halutaan — kunnioitettava henkilö imettäjäksi nyt heti. Lähemmin n:ro — Grosvenor-kortteli.' 'Siunaa ja varjele!' sanon minä. 'Nythän on lady Tiptoff parka sairas!' sillä minä tunsin hänen armonsa osotteen ja että hän oli synnyttänyt samana päivänä kuin frouva Titmarsh, ja siksi toiseksi tuntee hänen armonsaminunkinosotteeni, koska hän on käynyt täällä.
Äkillinen tuuma pisti päähäni. 'Paras frouva Titmarsh', sanoin minä,'Te tiedätte, kuinka köyhä ja kuinka hyvä Teidän miehenne on.'
'Niin', sanoo hän hyvin kummissaan.
'No, rakas ystävä', sanon minä katsoen häntä suoraan silmiin, 'lady Tiptoff, joka tuntee hänet, haluaa imettäjää pojalleen, lordi Poyningsille. Tahdotteko olla kunnon vaimo ja hakea paikkaa ja mahdollisesti saada korvatuksi sen pienokaisen, jonka Jumala on ottanut Teiltä?'
Hän rupesi vapisemaan ja punastui. Ja sitten minä kerroin hänelle, mitä Te, Sam herra, taannoin, olitte kertonut minulle rahahuolistanne, ja juuri että hän oli sen kuullut, hän juoksi noutamaan hattunsa ja sanoi: 'Tulkaa, tulkaa!' ja viidessä minuutissa hän sai minut mukaansa ja me läksimme yhdessä Grosvenor-kortteliin. Ilma ei tehnyt hänelle muuta kuin hyvää, Sam herra, ja koko matkalla hän ei itkenyt muuta kuin kerran, nähdessään torilla lapsenhoitajan hoidettavineen.
Iso livreapukuinen mies avaa oven ja sanoo: 'Te olette neljäskymmenesviides tämän paikan hakija, mutta antakaa minun ensin kysyä jotakin. Oletteko iiriläinen?'
'En, herra', sanoo frouva Titmarsh.
'Se riittää, frouvaseni', sanoo verkaherra. 'Aksangistanne kuulen, että Te ette ole iiriläinen. Tulkaa tätä tietä, hyvät naiset. Te tapaatte siellä joitakuita muita tuota paikkaa hakevia, mutta minä olen lähettänyt pois neljäkymmentäneljä hakijaa, siksi että heolivatiiriläisiä.'
Meidät vietiin ylös hyvin pehmeitä mattoja ja saatettiin huoneeseen, jossa muuan vanha nainen pyysi meitä puhumaan hyvin hiljaa, sillä mylady oli vain kahden huoneen takana. Ja kun minä kysyin, kuinka lapsi ja hänen armonsa jaksoivat, se vanha nainen kertoi minulle, että molemmat voivat hyvin, mutta lääkäri oli sanonut, että lady Tiptoff oli liian heikko itse ruokkimaan lastansa, ja niin oli katsottu välttämättömäksi hankkia imettäjä.
Huoneessa oli toinenkin nuori naisihminen — pitkä, komea nainen kuin olla saattaa —, joka katsoi hyvin kiukkuisesti ja halveksivasti frouva Titmarshiin ja minuun ja sanoi: 'Minulla on kirje herttuattarelta, jonka tytärtä minä imetin, ja minä arvelen, että lady Tiptoff saa hakea koko kaukaa löytääkseen toisen sellaisen kuin minä. Viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkä, ollut rokossa, naimisissa henkivartioväen korpraalin kanssa, erinomainen terveys, parhaat todistukset, juo ainoastaan vettä, ja mitä lapseen tulee, niin jos hänen armollaan olisi kuusi, on minulla kylliksi heille kaikille.'
Kun hän oli pitämässä tätä puhetta, tuli viereisestä huoneesta mustapukuinen herra astuen hiljaa kuin sametilla. Nainen nousi seisomaan, niiasi hänelle syvään ja asettaen käsivarret ristiin leveälle rinnalleen toisti vastikään pitämänsä puheen. Frouva Titmarsh ei noussut ylös tuoliltaan, vaan teki vain jonkinlaisen kumarruksen, mikä minusta tosiaankin oli pahasti tehty, koska herra selvästi oli tohtuori. Hän katsoi tarkasti frouva Titmarshiin ja sanoi: 'No, ystävä hyvä, oletteko Tekin täällä sen paikan takia?'
'Olen, herra', sanoo hän punastuen.
'Te näytätte kovin hennolta. Kuinka vanha on lapsenne? Kuinka montaTeillä on? Minkälainen todistus Teillä on?'
Teidän vaimonne ei vastannut sanaakaan, niin että minä astuin esiin ja sanoin: 'Tämä frouva', sanon minä, 'on juuri menettänyt ensimäisen lapsensa, herra tohtuori, eikä ole tottunut hakemaan paikkoja, sillä hän on meriväen kapteenin tytär, niin että Te saatte suoda anteeksi, että hän epäkohteliaasti kyllä ei noussut ylös, kun Te tulitte.'
Tämän kuultuaan tohtuori istui alas ja alkoi hyvin ystävällisesti puhella hänen kanssansa. Hän sanoi pelkäävänsä, että hän ei onnistuisi saamaan paikkaa, koska frouva Hornerilla oli erittäin hyvät todistukset Doncasterin herttuattarelta, jonka sukulainen lady Tiptoff oli. Ja pian saapui siihen mylady itse näyttäen hyvin sievältä, hieno pitsimyssy päässä ja yllä kaunis mustiini pinjoaari.
Hoitajatar tuli hänen armonsa kanssa ulos huoneesta, ja sillä välin kun mylady puheli kanssamme, käveli hän edes ja takaisin viereisessä huoneessa jotakin käsivarsillaan.
Ensin hänen armonsa puhui frouva Hornerin ja sitten frouva Titmarshin kanssa, mutta koko ajan hänen puhuessaan frouva Titmarsh, hyvin epäkohteliaasti minun mielestäni, katseli viereiseen huoneeseen, katseli katselemistaan lasta siellä. Hänen armonsa kysyi hänen nimeään ja oliko hänellä todistusta, ja kun hän ei vastannut, niin puhuin minä hänen puolestaan ja sanoin, että hän oli maailman paraimman miehen vaimo, että hänen armonsa tunteekin sen herran ja on tuonut hänelle hirvipaistin. Silloin lady Tiptoff katsoi minuun kovin kummissaan, ja minä kerroin hänelle koko historian, kuinka Te olitte ollut ensimäinen kirjanpitäjä ja kuinka se konna Brough oli saattanut Teidät perikatoon. 'Voi polosta!' sanoi hänen armonsa. Frouva Titmarsh ei sanonut mitään, vaan katseli yhä vain lasta, ja frouva Horner, se suuri husaari, katsoi vihaisena häneen.
'Voi polosta!' sanoo hänen armonsa hyvin ystävällisesti ottaen frouva Titmarshia kädestä. 'Hän näyttää kovin nuorelta. Kuinka vanha olette, ystäväiseni?'
'Viisi viikkoa kaksi päivää!' sanoo vaimonne nyyhkien.
Frouva Horner räjähti nauramaan, mutta kyynel näkyi hänen armonsa silmässä, sillä hän tiesi, mitä se polonen ajatteli.
'Hiljaa, olento!' sanoo hän suuttuneena sille suurelle husaarille, ja samalla lapsi viereisessä huoneessa alkoi huutaa.
Heti kun vaimonne kuuli sen äänen, hän hypähti ylös tuoliltaan ja astui askeleen eteenpäin ja asetti kädet rinnalleen ja huusi: 'Lapsi, lapsi — antakaa se minulle!' ja rupesi jälleen itkemään.
Hänen armonsa katsoi häneen hetkisen ja riensi sitten viereiseen huoneeseen ja toi hänelle lapsen, ja lapsi painautui häneen ikäänkuin olisi tuntenut hänet, ja kaunis näky olikin nähdä se armas nainen lapsi povellaan.
Kun hänen armonsa näki sen, mitä Te luulette hänen tehneen? Katsottuaan häntä vähän aikaa hän kiersi käsivartensa Teidän vaimonne kaulalle ja suuteli häntä.
'Armas vaimo!' sanoi hän, 'Te olette varmasti yhtä hyvä kuin kauniskin ja Te saatte pitää lapsen, ja minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on lähettänyt Teidät minulle!'
Nämät olivat hänen omat sanansa, ja tohtuori Bland, joka seisoi siinä vierellä, sanoo: 'Se on toinen Salomonin tuomio!'
'Sitten minä arvaan, että Teidän Armonne ei tarvitseminua?'sanoo husaari syvään niiaten.
'Ei ensinkään!' sanoo hänen armonsa ylpeästi, ja husaari lähti huoneesta. Ja sitten minä kerroin koko teidän historianne täydellisesti, ja frouva Blenkinsop tarjosi minut teelle, ja minä näin sen kauniin huoneen, aivan lady Tiptoffin huoneen vieressä, jossa frouva Titmarsh saa asua, ja kun mylord tulee kotiin, niin eikö hän kiven kovaan tahdo tulla minun kanssani tänne ajurin rattailla, koska hän sanoi täytyvänsä pyytää anteeksi, että Teidän vaimonne pidetään poissa."
Minä en voinut mielessäni olla asettamatta ihmeellistä tapahtumaa, joka keskellä suruamme tuli lohduttamaan meitä ja köyhyydessämme antamaan meille leipää — minä en voinut olla asettamatta sitä yhteyteentimanttineulankanssa ja kuvittelematta, että tämän koristuksen katoaminen oli tavallaan tuonut toisenlaisen ja paremman onnen perheeseeni. Ja vaikka jotkut herrat, jotka lukevat tämän, mahtavat kutsua minua vaivaiseksi mieheksi, koska sallin vaimoni mennä palvelukseen, hänen, joka oli sivistynyt nainen ja olisi itse ansainnut palvelijat, niin minä puolestani tunnustan, etten sittenkään tuntenut hetkeäkään empimistä tai tunnontuskia siinä suhteessa. Jos rakastaa jotakin henkilöä, niin eikö ole nautinto tuntea olevansa hänelle kiitollisuuden velassa? Ja tätä juuri minä tunsin olevani. Minä olin ylpeä ja onnellinen voidessani ajatella, että rakas vaimoni kykenisi tekemään työtä ja ansaitsemaan minun edestäni, nyt kun kova onni oli vienyt minulta mahdollisuuden elättää häntä ja minua. Ja ryhtymättä nyt esittämään omia mietteitäni vankila-laitoksesta, minä suljen lukijan huomioon sen ihailtavan luvun herra Pickwickin[34] elämässä, jossa käsitellään samaa asiaa ja joka osottaa, kuinka typerää on riistää kunniallisilta ihmisiltä työnteon mahdollisuus juuri sillä hetkellä, jolloin he sitä paraiten tarvitsevat. Mitä minä saatoin tehdä? Yksi tai pari miestä vankilassa pystyi työhön (he olivat kirjallisia miehiä — toinen kirjoitti siellä "Matkustuksia Mesopotamiassa" ja toinen "Kuvauksia Almack'sista",[35] mutta minä en osannut keksiä muuta tointa kuin kävellä alas Bridge-katua ja taas takaisin Bridge-katua ja töllistellä raatimies Waithmanin akkunoihin ja sitten mustaan mieheen, joka lakasi katua. Minä en koskaan antanut hänelle mitään, vaan minä kadehdin hänen ammattiaan ja luutaansa ja rahoja, joita yhtenään rapisi hänen vanhaan hattuunsa. Mutta minä en saanut liikuttaa luutaakaan.
Kahdesti tai kolmasti — sillä lady Tiptoff ei halunnut antaa pikku poikansa useasti hengittää sellaisen ummehtuneen paikan kuin Salisburykorttelin ilmaa — rakas Maryni jyrisevin vaunuin tuli minua katsomaan. Ne olivat hauskoja kohtauksia. Ja — jos tunnustan totuuden — kahdesti, kun ketään ei ollut saapuvilla, minä hyppäsin vaunuihin ja ajelin hänen kanssansa, ja kun olin nähnyt hänen kotiutuvan, hyppäsin ajurinrattaille ja ajoin takaisin. Mutta ainoastaan kahdesti, sillä keino oli vaarallinen ja olisi saattanut aiheuttaa minulle ikävyyksiä, ja hinta on kolme shillinkiä Grosvenor-korttelista Ludgate Hilliin.
Täällä hyvä äitini sillä välin piti minulle seuraa, ja mitäpähän me muutamana päivänä saimme lukea muuta kuin että rouva Hoggarty ja pastori Grimes Wapshot olivat menneet naimisiin! Äitini, joka ei koskaan ollut pitänyt rouva Hoggartysta, sanoi nyt katuvansa koko elämänsä, että oli antanut minun kuluttaa niin paljon aikaa tuon inhottavan, kiittämättömän naisen vuoksi, ja lisäsi, että hän ja minäkin olimme syystä saaneet rangaistuksen väärän mammonan palvelemisesta ja luonnollisten tunteitten unhottamisesta tätini joutavien rahojen takia. "Amen!" sanoin minä. "Siinä kaikkien koreitten suunnitelmaimme loppu! Tätini rahat ja tätini timantti ovat olleet perikatomme syy, ja nyt ne ovat, Jumalan kiitos, hyvästi menneet, ja minä toivon, että se vanha vaimo tulee onnelliseksi, mutta minun täytyy sanoa, etten kadehdi pastori Grimes Wapshotia." Ja niin me karkotimme rouva Hoggartyn ajatuksistamme ja järjestimme olomme niin hauskasti kuin suinkin.
Rikkaat ja isoiset ihmiset ovat hitaampia tekemään kristityitä lapsistaan kuin me köyhät, ja pikku lordi Poynings ristittiin vasta kesäkuussa. Joku herttua oli mieskummina ja herra Edmund Preston, valtiosihteeri, toisena, ja ystävällinen lady Jane Preston, josta minä olen puhunut varemmin, oli sisarenpoikansa naiskummina. Hänet oli jo kauan sitten tutustutettu vaimoni tarinaan, ja sekä hän että sisarensa rakastivat häntä sydämestään ja olivat hyvin ystävälliset hänelle. Tosiaankaan ei koko talossa ollut ainoata sielua, ylhäistä eikä alhaista, joka ei ollut mieltynyt siihen suloiseen olentoon, ja palvelijatkin olivat yhtä kernaat palvelemaan häntä kuin omaa emäntäänsä.
"Kerronpa Teille jotakin", sanoo yksi heistä. "Nähkääs, hyvä Tit, minä olen konessööri ja ymmärrän asioita, ja jos koskaan elämässäni olen nähnyt oikeata rouvasihmistä, niin on se rouva Titmarsh. Minä en voi olla tuttavallinen hänen kanssansa — minä olen koettanut —"
"Vai olette?" sanon minä.
"Älkää katsoko niin julmasti. Minä en voi olla tuttavallinen hänen kanssansa, tarkotan, niinkuin Teidän kanssanne. Hänessä on jotakin,shönniskoaa, joka estää minua, sir, ja mylordinkin oma palvelija, jolla on ollut yhtä paljon menestystä kuin kellään gentlemannilla Europassa — hänkin sanoo, että lempo soi —"
"Herra Charles", sanon minä, "sanokaa Te mylordin omalle palvelijalle, että jos hän tahtoo pitää paikkansa ja säilyttää nahkansa eheänä, elköön koskaan sanoko tälle naiselle ainoatakaan sanaa, jota palvelija ei voisi lausua emäntänsä kuullen, ja pankaa muistiin, että minä olen gentlemanni, vaikka köyhäkin, ja tapan ensimäisen miehen, joka loukkaa häntä."
Herra Charles sanoi vain "Kiesus!" tälle puheelle. Mutta top! Kehuskellessani omaa miehuuttani minä olenkin unohtanut kertoa, mikä suuri onni kohtasi minua rakkaan vaimoni ansiosta.
Ristiäispäivänä herra Preston tarjosi hänelle ensiksi viiden punnan ja sitten kahdenkymmenen punnan rahaa, mutta hän epäsi kummankin.
Mutta hän ei evännyt lahjaa, jonka molemmat naiset yhdessä antoivat hänelle, eikä se ollut mikään muu kuinvapautukseni Fleet-vankilasta. Lordi Tiptoffin asianajaja maksoi jokaisen laskuni, ja se onnellinen ristiäispäivä teki minusta vapaan miehen. Ah, kenpä ottaa kertoakseen sen päivän riemua tai sitä iloista päivällistä, jonka me söimme Maryn huoneessa lordi Tiptoffin talossa, kun lordi ja lady tulivat ylös puristamaan kättäni?
"Minä olen puhunut herra Prestonin kanssa", sanoo mylord, "sen herran, jonka kanssa Teillä oli se muistettava riita. Hän on antanut Teille anteeksi, vaikka oli väärässä, ja lupaa tehdä jotakin puolestanne. Me lähdemme nyt hänen kotiinsa Richmondiin, ja olkaa varma siitä, herra Titmarsh, että minä en ole muistuttamatta hänelle Teistä."
"Siitä kyllärouvaTitmarsh pitää huolen", sanoo mylady, "sillä Edmund on hirveästi hullaantunut häneen!" Ja Mary punastui ja minä nauroin, ja me olimme kaikki hyvin onnellisia. Ja totta tosiaan tulikin Richmondista kirje minulle ilmoittaen, että minä olin otettu neljänneksi kirjanpitäjäksi reistraattorinvirastoon kahdeksankymmenen punnan vuosipalkalla.
Tähän minun tarinani kaiketi tulisi päättyä, sillä minä olin viimeinkin onnellinen enkä ole sittemmin koskaan, Jumalan kiitos, tuntenut puutetta, mutta Gus tahtoo minun lisäämään, kuinka minä luovuin paikastani reistraattorinvirastossa ja mistä syystä. Oivallinen lady Jane Preston on jo kauan sitten kuollut ja niin on myöskin herra Preston — halvaukseen, eikä tarinan kertominen ole miksikään vahingoksi.
Seikka oli se, että herra Preston oli rakastunut Maryyn paljoa vakavammin kuin kukaan meistä aavisti, sillä minä luulen, että hän kutsui lankomiehensä Richmondiin ainoastaan saadakseen miellytellä hänen poikansa imettäjää. Ja kun minä eräänä päivänä olin kovalla kiiruulla tullut kiittämään häntä paikasta, jonka hän oli hankkinut minulle, ja herra Charles oli ohjannut minut "istukkaisiin", kuten hän kutsui alas joelle vievää istutuskujaa — siellä minä totta toisen kerran tapasin herra Prestonin polvillaan hietikkotiellä ja hänen edessään Maryn pikku lordi sylissään.
"Armahin olento!" sanoo herra Preston. "Kuule minua, ja minä teen miehesi konsuliksi Timbuktuun. Hänei koskaansaa sitä tietää, sanon minä, hän ei koskaan voi saada tietää sitä! Sen minä takaan ministerin-sanallani! Oo, elä katso minuun noin tuikeasti. Kautt' taivaan, silmäsi tappavat minut!"
Kun Mary näki minut, purskahti hän nauramaan ja juoksi pois käytävätä pitkin, ja pikku lordi päästi lisäksi kauhean porun ja viuhtoi lihavia pikku kätösiään. Herra Preston, joka oli raskaanpuoleinen mies, vääntäytyi hitaasti jaloilleen, kun hän äkätessään minut, joka katselin häntä silmillä tulisilla kuin Etnan kraateri — horjahti taaksepäin, menetti jalansijan ja suistui pää edellä ryöpsähtäen veteen puutarhan syrjässä. Vesi ei ollut syvää, ja hän pääsi pian pois puhisten ja päristellen yhtä pahasti peloissaan kuin äkeissään.
"Te s——n kiittämätön lurjus!" sanoo hän. "Mitä Te siinä seisotte nauramassa?"
"Minä odotan määräystänne Timbuktuun, herra", sanon minä ja nauroin kuollakseni, ja niin teki lordi Tiptoffkin ja hänen seurueensa, joka yhtyi meihin käytävällä; ja James, palvelija, auttoi herra Prestonia ylös vedestä.
"Voi Teitä vanhaa syntistä!" sanoo mylord, kun hänen lankonsa nousi ylös ruohorinteelle. "Onko tuo Teidän sydämenne aina pysyvä yhtä herkkänä, Te romantinen, halvaukseen tuomittu, epäsiveellinen mies?"
Herra Preston meni pois sinisenä raivosta ja piteli vaimoaan pahoin kokonaisen kuukauden perästäpäin.
"Joka tapauksessa", sanoo mylord, "on Titmarsh saanut paikan ystävämme onnettoman hellyyden kautta. Ja rouva Titmarsh on vain nauranut hänelle, niin ettei siitä sen pahempaa. Ei sitä pahaa, josta ei hyvää, kuten tiedätte".
"Sellainen paha kuin tämä, mylord, ei koskaan tee hyvää minulle, kaikella kunnioituksella sanoen. Muutamien viimeksi kuluneitten vuosien aikana minä olen oppinut tietämään, mitä ystävyys väärän mammonan kanssa on ja ettei sellaisesta ystävyydestä lopuksi lähde mitään hyvää kunniallisille miehille. Ei koskaan saada sanoa, että Sam Titmarsh sai paikan sen tähden, että ylhäinen mies oli rakastunut hänen vaimoonsa. Ja vaikka paikka olisi kymmenen kertaa edullisempi, niin minä punastuisin joka päivä astuessani sisälle konttorin ovesta, kun ajattelisin, millä alhaisella tavalla se onni on saatu. Te olette vapauttanut minut, mylord, ja Jumalan kiitos, minä olen kernas työhön. Minä voin kyllä saada kirjanpitäjän toimen ystävieni avulla, ja sillä ja vaimoni tulolla me saatamme kunniallisesti tulla toimeen maailmassa."
Tämän pitkänpuoleisen puheen minä pidin hieman tulistuneena, sillä nähkääs minulle ei sanottavasti ollut mieleen, että mylord uskoisi minun saattavan millään tavalla keinotella vaimoni kauneudella.
Mylord lensi ensin punaiseksi ja näytti koko tuimalta, mutta lopuksi ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Te olette oikeassa, Titmarsh, ja minä väärässä, ja sallikaa minun näin kaikessa tuttavallisuudessa sanoa, että pidän Teitä oikein kunnian miehenä. Te ette sillä menetä, sen lupaan."
Enkä olekaan menettänyt. Sillä minä olen tällä hetkellä lordi Tiptoffin tilanhaltija ja oikea käsi. Ja enkö minä ole onnellinen isä? Ja eikö koko paikkakunta rakasta ja kunnioita vaimoani? Ja eikö Gus Hoskins ole minun lankomieheni, oivallisen isänsä kumppanus nahkuriliikkeessä ja kaikkien lasten ihastus kujeittensa ja keksintöänsä vuoksi?
Mitä herra Broughiin tulee, niin sen herrasmiehen historia täyttäisi nidoksen yksinään. Hävittyään Lontoon maailmasta hän on tullut kuuluisaksi mannermaalla, jossa hän on näytellyt tuhansia osia ja kokenut kaikellaisia onnen vaiheita. Yhtä asiaa meidän sentään täytyy ihmetellä tässä miehessä, nimittäin hänen lannistumatonta rohkeuttaan, enkä minä voi olla ajattelematta, kuten olen ennen sanonut, että hänessä täytyy olla jotakin hyvää, katsoen siihen, kuinka uskollisena hänen perheensä pysyy hänelle. Roundhandista minun myöskin olisi paras puhua lempeästi. Yleisö vielä muistaa Roundhandin jutun Tiddiä vastaan; mutta en minä jaksa mitenkään käsittää, kuinka Bill Tidd, joka oli niin runollinen, koskaan saattoi sotkeutua sellaiseen lihavaan, ilettävään, alhaiseen naiseen kuin rouva Roundhandiin, joka siksi toiseksi oli kyllin vanha hänen äidikseen.
Niin pian kun me olimme menestyksen tiellä, yrittelivät herra ja rouva Grimes Wapshot päästä sovintoon kanssamme, ja herra Wapshot paljasti minulle herra Smithersin käytöksen koko halpamaisuuden tuossa Broughin asiassa. Smithers oli niinikään pyrkinyt hyvittelemään minua, kun minä kerta saavuin Somersetshireen, mutta minä katkaisin lyhyeen hänen yrityksensä, kuten olen osottanut. "Hän se kehotti rouva Grimesia (joka silloin oli rouva Hoggarty) ostamaan West Diddlesexin osakkeita, mistä hän tietysti sai runsaan korvauksen itse. Mutta heti kun hän oli huomannut, että rouva Hoggarty oli langennut herra Broughin käsiin ja että hän menettäisi tulonsa rouva Hoggartyn oikeusjutuista vuokralaistensa kanssa ja hänen maatilojensa hoidosta, päätti hän pelastaa hänet sen Brough hunsvotin satimesta ja saapui kaupunkiin siinä tarkotuksessa. Minuakin vastaan", lisäsi herra Wapshot, "hän syyti pahansuopaa panetteluaan, mutta taivas näki hyväksi saattaa häpeään hänen alhaiset suunnitelmansa. Broughin vararikkoa seuranneissa tutkimuksissa ei herra Smithers saattanut esiintyä, sillä hänen oma osallisuutensa yhtiön asioissa olisi aivan varmasti tullut näkyviin. Hänen ollessaan poissa Lontoosta tuli minusta tätinne aviomies — onnellinen aviomies. Mutta vaikka, rakas herra Titmarsh, minä olen ollut se välikappale, joka saattoi hänet armon yhteyteen, en saata salata Teiltä, että rouva Wapshotilla on vikoja, joita minun koko papillinen huolenpitoni ei ole pystynyt juurittamaan pois. Hän on kitsas rahoilleen, sir — hyvin kitsas, enkä minä voi käyttää hänen omaisuuttaan hyväntekeväisyystarkotuksiin kuin minun pappismiehenä tulisi, sillä hän pitää takanaan joka ainoan shillingin ja antaa minulle vain puoli kruunua viikossa taskurahoiksi. Hänen luonteensakin on kovin kiivas. Yhdyselämämme ensi vuosina minä kamppailin hänen kanssansa, minä kuritinkin häntä, mutta hänen itsepintaisuutensa vei minusta voiton, tunnustan sen. Minä en enään tee vastaväitteitä, vaan olen kuin lammas hänen käsissään, ja hän johtaa minua mihin ikänä haluaa."
Herra Wapshot päätti puheensa lainaamalla minulta puoli kruunua (se tapahtui vuonna 1832 "Somersetin kahvilassa" Strandilla, jossa hän tuli minua tapaamaan), ja minä näin hänen menevän sieltä vastapäiseen kapakkaan, josta hän tuli ulos puoli tuntia myöhemmin hoiperrellen pitkin katua ja sikahumalassa.
Hän kuoli seuraavana vuonna. Silloin hänen leskensä, joka nyt kutsui itseään nimellä rouva Hoggarty-Grimes-Wapshot Castle Hoggartysta, sanoi, että tämän pyhimyksen haudan partaalla kaikki maalliset kiistat olivat unohdetut ja esitteli tulla asumaan meidän kanssamme, maksaen tietysti säällisen korvauksen. Mutta sen tarjouksen vaimoni ja minä kohteliaasti epäsimme, ja vielä kerran hän muutti testamenttinsa, jonka hän vielä kerta oli tehnyt meidän hyväksemme, kutsui meitä kiittämättömiksi hylkiöiksi ja ahnasteleviksi palkkalaisiksi ja sääsi kaiken omaisuutensa Irlannin Hoggarteille. Mutta nähtyään kerta vaimoni vaunuissa lady Tiptoffin kanssa ja kuultuaan, että me olimme olleet suurissa tanssiaisissa Tiptoffin linnassa ja että minusta oli tullut varakas mies, hän muutti jälleen mieltään, kutsui minut kuolinvuoteelleen ja jätti minulle maatilansa Sloppertonin ja Squashtailin ja kaikki viisitoistavuotiset säästönsä. Rauha hänen hengelleen, sillä tosiaan hän jätti minulle oikein sievän omaisuuden.
Vaikka minä en ole itse kirjallinen mies, sanoo serkkuni Michael (joka tavallisesti tulee viettämään muutaman kuukauden luonamme, kun hänen rahansa ovat vähissä), että minun muistelmani saattavat olla hyödyksi yleisölle (tarkottaen sillä arvatakseni itseään), ja jos niin on, olen iloinen saattaessani palvella häntä ja muita, ja sanon täten jäähyväiset, pyytäen kaikkia herroja, jotka lukevat tämän, pitelemään huolellisesti rahojaan, jos heillä niitä on, ja vielä huolellisemmin ystäviensä rahoja, muistamaan, että suuret voitot ovat suurten vaarojen alaiset, ja että tämän maan suuret, älykkäät rahamiehet eivät tyytyisi neljään prosenttiin rahoilleen, jos he varmasti voisivat saada enemmän, ja ennen kaikkea, minä hartaasti varotan heitä koskaan ryhtymästä mihinkään keinotteluun, jonka hoidosta he eivät ole täysin selvillä ja jonka johtajat eivät ole täysin avomielisiä ja suoria.
Viiteselitykset:
[1] Kertomuksen oli julkaissut ja kuvittanut Samin serkku Michael Angelo, ilmoitettiin alkulehdellä. Kuvia ei kuitenkaan painettu lehteen. — Tässä Thackeray ensi kertaa käytti Michael Angelon nimeä. Samuel Titmarsh oli kirjoittaja, Michael Angelo aiottu kuvittaja. Koulussa Charter-Housessa oli nimittäin joku poika tappelussa iskenyt Thackerayn nenäluun vialle, ja hän haluaa tämän kautta viitata lystilliseen yhtäläisyyteensä suuren italialaisen taiteilijan Michael Angelon kanssa, jonka nenän niinikään oli oppitoveri ruhjonut.
[2]John Sterling, englantilainen kirjailija ja arvostelija (1806-44). Enemmän kuin omat teokset on hänen ystävänsä Carlylen laatima elämäkerta ("Life of J.S.") tehnyt hänet tunnetuksi.Suom.
[3] Englantilaisten kehnosta ja julmasta hallinnosta suuttuneina iiriläiset tekivät kapinan v. 1798. Mutta Vinegar Hillin luona — kukkula Kaakkois-Irlannissa — englantilaiset yllättivät iiriläisten joukot, ja kapina kukistettiin.Suom.
[4] Guinea = 21 shillinkiä, shillinki = 1 mk. 25 p.
[5] RouvaLucia Elizabeth Vestriskuuluisa englantilainen näyttelijätär (1793-1856). — NeitiEllen Tree, sittemmin naimisissa erään Kean-suvun jäsenen kanssa, engl. näyttelijätär (1805-80). —Charles Kemble, engl. näyttelijä-suvun jäsen (1775-1854). —Thomas Love Peacock, engl. runoilija ja romaanikirjailija (1785-1866), oli Itä-Intian komppanian palveluksessa (1819-60). Hänen kirjansa "Maid Marian" (Neito Marianna) ilmestyi 1822.Suom.
[6] Lontoon esikaupunkeja.Suomentaja.
[7] Katu Lontoon pohjoisosassa.Suomentaja.
[8] Leveä katu Lontoossa; sen varrella sijaitsevat ministeriöt.
[9] Lontoon läntinen, hieno kaupunginpuoli.Suomentaja.
[10] Mutta, rakkaani, sepä mainiota!Suomentaja.
[11] Hän on vallan mainio, teidän herra ystävänne.
[12] Te teette minulle suuren kunnian, hyvä rouva.
[13] Viittaus tarkoittaa kuuluisaa satiirillista kirjailijaaJonathan Swiftiä(1667-1743), "Gulliverin matkustusten" kirjoittajaa, jolla oli tuomioprovastin arvo. Swift oli m.m. onnettomasti rakastunut kahteen naiseen ja hänen perhesuhteensa olivat perin kummalliset.
[14] Engl. kylpypaikka Thanetin saarella.Suomentaja.
[15] Toisen luokan teattereissa maksetaan kello 9 jälkeen vain puoli hintaa.Suom.
[16] Korundum-jalokivi muistuttaa timanttia.
[17] Piccadilly, Lontoon West Endin katuja.
[18] Cheapside, Cityssä.
[19] Fulham, Lontoon esikaupunki Thamesin varrella.
[20] Nämät kirjeet, jotka satiirinen kirjailijaTheodore Hook(1788-1841) kirjoitti "Rouva Ramsbottomin" nimellä, ilmestyivät v:na 1829 "John Bull"-lehdessä; niissä oli käytetty hullunkurista oikokirjoitusta.Suomentaja.
[21] Esquire (lyhennetty Esq.) = herra; M.P., lyhennys sanoista Member of Parliament = parlamentin jäsen, edusmies.Suomentaja.
[22] Vieraita, — pienessä piirissä, — hienoa seuraa, — olonne mieluisaksi.Suomentaja.
[23] Vauxhall, entinen, v. 1859 sulettu hienon maailman huvittelupaikka Thamesin etelärannalla.Suomentaja.
[24] Waterman, mies, joka juottaa ajurien hevosia, kutsuu poissaolevat ajomiehet y.m.Suom.
[25] Suurempi eli pakottava syy.
[26] Muuan Bellingham ampui alahuoneessa toukok. 11 p:nä 1812 pääministeri Spencer Percevalin.Suomentaja.
[27] Katsike oli ennen Keski-Amerikan kansojen keskuudessa ruhtinaan arvonimi.Suom.
[28] Englannissa on osakeyhtiöitä, joiden osakkaat ovat rajattomassa vastuussa yhtiön asioista.Suomentaja.
[29] Juutalaisen suuhun on sijoitettu sukkeluus, kun hän ei äännä h:ta sanassa Hoff, tulee se merkitsemään niin paljon kuin "poissa, tipotiessään".Suomentaja.
[30] Sanaleikki:Old Closmerkitsee sekä vanhaa Clos-viiniä että vanhoja vaatteita.Suomentaja.
[31] Uncle = eno, setä, myöskin panttilainaaja.Suomentaja.
[33] Skye, yksi Hebridein saarista, Skotlannin länsirannalla.Suomentaja.
[34] "Pickwick-klubin muistelmat" Charles Dickensin kuuluisa kirja, ilmestynyt 1836-37.Suomentaja.
[35] Almack's, entinen huvittelupaikka Lontoossa.Suomentaja.