Minä istuin vaunujen takaistuimella vierelläni sangen sievä nuori nainen, rakkaan Maryni iässä — nimittäin seitsemäntoista vuotta ja yhdeksän kuukautta; ja meitä vastapäätä istui vanha kreivitär ja hänen toinen pojantyttärensä — kaunis hänkin, vaikka kymmentä vuotta vanhempi. Muistan, että minulla tuona päivänä oli ylläni kiiltonappinen sininen takkini ja nankinihousut, valkea koruliivi ja päässä Dandon silkkihattu, joka juuri oli tullut muotiin vuonna 22 ja näytti melkoista loistavammalta kuin paras majavanhattu.
"Ja kuka oli se kamala olento" — alotti hänen armonsa jälleen — "se kauhean raakamainen, suurikitainen tomppeli korkorautaisine kenkineen ja jäljiteltyine kultavitjoineen, joka töllisteli meitä noustessamme vaunuihin?"
Kuinka hän oli saattanut huomata, että Gusin vitjat olivat jäljitellyt, sitä en voi sanoa, mutta niin ne olivat, ja me olimme ostaneet ne viidelläkolmatta shillingillä ja kuudella pennyllä vain viikko takaperin MacPhailin kaupasta St. Paulin kirkkotorin varrelta. Mutta minä en pitänyt siitä, että ystävääni soimattiin ja siksi puhuin hänen puolestaan:
"Rouva hyvä", sanon minä, "se nuori gentlemanni on nimeltään Augustus Hoskins. Me asumme yhdessä eikä löydy parempaa eikä hyväsydämisempää poikaa."
"Te teette aivan oikein puolustaessanne ystäviänne, hyvä herra", sanoi toinen naisista, jonka nimi näkyi olevan lady Jane.
"Niin totta vie tekeekin, lady Jane, ja minä pidän uljuudesta nuoressa miehessä. Vai on hänen nimensä Hoskins? Minä tunnen, ystäväiseni, kaikki Englannin Hoskinsit. Niitä on Lincolnshiren Hoskinsit, Shropshiren Hoskinsit — sanotaan, että amiraalin tytär, Bell, oli rakastunut mustaan palvelijaan tai laivamieheen tai johonkin semmoiseen, mutta maailmahan on niin panettelevainen. Niitä on myöskin tohtori Hoskins Bathista, joka hoiti rakasta Drum-parkaa hänen sairastaessaan kurkkumätää. Ja rakas vanha Fred Hoskins-raukka, luuvaloinen kenraali. Minä muistan, kuinka hän oli hoikka kuin hämähäkki vuonna 84 ja elävä kuin ammatti-ilveilijä ja rakastunut minuun — oo, kuinka hän oli rakastunut minuun!"
"Sinulla näyttää olleen kokonainen lauma ihailijoita noihin aikoihin, isoäiti?" sanoi lady Jane.
"Satoja, rakkahani — satoja tuhansia! Minä olin koko Bathin suosikki ja suuri kaunotar myöskin. Olisitteko koskaan tullut sitä ajatelleeksi nyt, vastatkaa omantunnonmukaisesti ja imartelematta, herra… kuinka se nimenne kuuluikaan?"
"Tosiaankaan, hyvä rouva, en koskaan", vastasin minä, sillä vanha vaimo oli niin ruma kuin olla saattaa. Ja sen sanoessani molemmat nuoret naiset kirkuen nauramaan, ja minä näin, mitenkä suurine poskipartoineen ylvästelevät lakeijat virnottelivat vaunujen perässä.
"Toden totta, Te olette sangen suorapuheinen, herra… mikä olikaan nimenne — sangen suorapuheinen todellakin, mutta minä pidän suorapuheisista nuorista miehistä. Mutta kaunotar minä olin. Kysykääpä ystävänne sedältä, kenraalilta. Hän kuuluu Lincolnshiren Hoskinsien haaraan. Minä näin, että hänellä oli suuressa määrin perheen sukupiirteet. Onko hän vanhin poika? Se on sievä tila, vaikka pahasti velkaantunut, sillä vanha Sir George oli aika pahuus mieheksi — Hanburyn Williamsin ja Lyttletonin ja noiden muiden kauheitten, ilkeitten, hirveitten ihmisten ystäviä! Kuinka paljon luulette, herraseni, hänen saavan nyt, kun amiraali kuolee?"
"Kas sitä en osaa sanoa, mutta amiraali ei ole ystäväni isä."
"Eikö hänen ystävänsä — muttaonpahan, sanon minä, enkä minä ole koskaan väärässä. Kuka hänen isänsä sitten on?"
"Mylady, Gusin isä on nahkakauppias Skinnerkadulta Snow Hillistä, hyvin arvossa pidetty kauppahuone, mylady. Mutta Gus on vain kolmas poika eikä siksi saata odottaa suurta osuutta omaisuudesta."
Molemmat nuoret naiset hymyilivät tälle selitykselle — vanha vaimo sanoi: "Kuinka?"
"Minä pidän siitä, hyvä herra", sanoi lady Jane, "että Te ette häpeä ystäviänne, minkälainen heidän asemansa elämässä lieneekin. Onko meidän sallittu päästää Teidät alas jossakin, herra Titmarsh?"
"Ei mitään hätää, mylady", sanon minä. "Meillä on tänään vapaata konttorista — ainakin antoi Roundhand lupaa minulle ja Gusille, ja minun on erittäin mieluista ajella vähäsen puistossa, ellei se ole vaivaksi."
"Epäilemättä se on meille — äärettömän hauskaa", vastasi lady Jane, vaikka pikemmin vakavan muotoisena.
"Oi, aivan varmasti!" vahvistaa lady Fanny paukuttaen käsiään. "Eikö totta, isoäiti? Ja sen jälkeen kun me olemme olleet puistossa, me saatamme ajella Kensingtonin puutarhassa, jos herra Titmarsh ystävällisesti tahtoo olla seuranamme."
"Mutta, Fanny, emme tee sillä tavoin", sanoo lady Jane.
"Mutta me teemme kumminkin!" huusi lady Drum. "Olenhan vallan menehtyä halusta kuulla jotakin hänen enostaan ja kolmestatoista tädistään, ja te nuoret tytöt pärisette vielä siinä niin, etten tässä saa siunattua sanaa vaihtaa nuoren ystäväni kanssa."
Lady Jane kohautti olkiaan eikä virkennyt enään sanaakaan. Lady Fanny, joka oli iloinen kuin kissanpoikanen (jos minun sallitaan sanoa sillä tavoin ylimystöstä), nauroi ja hihitti ja taas punastui, ja näytti olevan kovasti huvitettu sisarensa huonosta tuulesta. Ja kreivitär kävi heti käsiksi Hoggartyn kolmentoista missin historiaan, joka ei ollut läheskään lopussa, kun me saavuimme puistoon.
Ette voi ajatellakaan, mitkä sadat herrat siellä selkähevosella ajoivat vaunujen tykö ja puhuttelivat naisia. Heillä oli kaikilla leikkisana lady Drumille, jolla näkyi olevan omalaatuinen luonne, kumarrus lady Janelle ja, varsinkin nuorilla miehillä, kohteliaisuus lady Fannylle.
Vaikka lady Fanny kumarteli ja punastui, kuten nuoren naisen tulee, näytti hän kuitenkin ajattelevan jotakin muuta, sillä hän ojenteli päätään ulos vaunuista innolla pälyen ratsastavien joukkoon, ikäänkuin toivoen näkevänsä jonkun. Ahaa, hyvä lady Fanny, minä kyllä tiesin, mitä merkitsi, että teidän kaltaisenne nuori nainen oli hajamielinen ja vaaniskeli ja vain puolittain vastaili hänelle tehtyihin kysymyksiin. Ei huolta Sam Titmarshista, hän kyllä tietää yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, mitäeräshenkilö merkitsee, sen takaan. Kun minä näin näiden temppujen jatkuvan, en malttanut olla vihjaisematta lady Janelle osottaakseni, että tiesin mistä päin tuuli kävi.
"Minä arvaan, että nuori neiti etsiskelee 'erästä henkilöä'", sanon minä.
Silloin olihänenvuoronsa näyttää totiselta, sen vakuutan, ja hän karahti punaseksi kuin kukko, mutta hetkisen päästä se hyvänluontoinen typykkä katsoi sisareensa ja molemmat nuoret naiset nostivat nenäliinat silmilleen ja alkoivat nauraa — nauraa ikäänkuin minä olisin sanonut kaikkein hullunkurisinta maailmassa.
"IL est charmant, votre monsieur",[11] sanoi lady Jane isoäidilleen. Johon minä kumarsin ja vastasin:"Madame, vous me faites beaucoup d'honneur",[12] sillä minä osaan ranskankieltä ja olin hyvilläni, että nämät hyvät naiset olivat suopuneet minuun. "Minä olen vähäpätöinen poika parka, rouva hyvä, enkä ole tottunut Lontoon hienoon elämään, ja minusta todella te olette hyvin ystävällisiä sillä tavoin ottaessanne minut suojaanne ja antaessanne minun ajella hienoissa vaunuissanne."
Tällä hetkellä kalpeakasvoinen, viiksihuulinen herra mustan hevosen selässä tuli ratsastaen vaunujen luo, ja siitä, että lady Fanny hieman hytkähti ja samassa kääntyi katsomaan muuanne, minä älysin, että eräs henkilö vihdoinkin oli tullut.
"Nöyrin palvelijanne, lady Drum", tervehti hän. "Olen juuri ratsastanut miehen kanssa, joka oli vähillä ampua itsensä rakkaudesta kauniiseen kreivitär Drumiin vuonna — no samapa tuo."
"Oliko se Killblazes?" tiedusti vanha rouva. "Hän on armas vanha äijä, ja minä olen aivan valmis karkaamaan hänen kanssansa tällä samalla hetkellä. Vai oliko se ihastuttava vanha piispa? Hänellä on kihara hiuksistani — hän sai sen ollessaan isän kappalaisena; ja saatanpa sanoa Teille, olisi aika työ löytää toinen semmoinen nyt samalta paikalta."
"Elkää nyt, mylady!" sanon minä, — elkää sanoko niin!"
"Mutta teenpä sen sittenkin, herraseni", sanoo hän, "sillä näin meidän kesken, on minun pääni yhtä paljas kuin tykin kuula — kysykää Fannylta, eikö ole. Mitenkä se lapsirukka säikähtyi kerta pienenä odottamatta tullessaan pukuhuoneeseeni, kun minulla ei ollut tekotukkaa päässä!"
"Minä toivon, että lady Fanny on tointunut siitä pelästyksestä", sanoi "eräs" katsoen ensin häntä ja sitten minua sen näköisenä kuin olisi tahtonut syödä minut. Ja uskoisitteko sen? Lady Fanny ei osannut muuta vastata kuin "kiitos, varsin hyvin, mylord", ja sen hän sanoi niin hämillään ja punastuvana kuin meidän oli tapana koulussa lausua Virgiliusta — kun emme sitä osanneet.
Mylord yhä katseli minua ylen tuikeasti ja mutisi jotakin toivoneensa saavansa sijan lady Drumin vaunuissa, kun oli väsynyt ratsastukseen, mihin lady Fanny hänkin mutisi jotakin "isoäidin ystävästä".
"Sinun ystäväsihän, Fanny, pitäisi sinun sanoa", sanoo lady Jane. "Me emme varmaankaan koskaan olisi tulleet puistoon, ellei Fanny ehdottomasti olisi tahtonut tuoda herra Titmarshia tänne. Sallikaa minun esittää kreivi Tiptoff — herra Titmarsh." Mutta sen sijaan että olisi nostanut hattua, niinkuin minä tein, hänen armonsa murahti toivovansa toista tilaisuutta ja nelisti taas pois mustan hevosensa selässä. Miten pirhanassaminäolisin häntä loukannut, en ollenkaan osaa ymmärtää.
Mutta näyttipä siltä, että minä olin määrätty sinä päivänä loukkaamaan kaikkia herrasmiehiä, sillä eikös nyt tullut paikalle hänen kunnianarvoisuutensa Edmund Preston, Hänen Majesteettinsa valtiosihteerejä (minkä aivan hyvin tiesin konttorimme kalenterista) ja lady Janen herra mies.
Hänen kunnianarvoisuutensa ratsasti pientä vankkaa kimoa ja oli lihava, kalvakka mies, joka näytti siltä kuin ei hän koskaan liikkuisi raittiissa ilmassa.
"Kuka perhana tuo on?" tokasi hän vaimolleen äreästi katsellen minua ja häntä.
"Oh, hän on isoäidin ja Janen ystäviä", ehätti lady Fanny sanomaan samalla silmäten, kuin mikäkin viekas vekkuli kun hän oli, perin veitikkamaisesti sisareensa, joka puolestaan näytti hirveän säikähtyneeltä ja pyytelevästi katsoi sisareensa eikä uskaltanut ääntää sanaakaan. "Niin, todella", jatkoi lady Fanny, "herra Titmarsh on isoäidin serkku, äidin puolelta, Hoggartyn kautta. Etkö tullut tuntemaan Hoggarteja, Edmund, ollessasi lordi Bagwigin kanssa Irlannissa? Salli minun esittää sinulle isoäidin serkku, herra Titmarsh; herra Titmarsh, lankoni, herra Edmund Preston."
Koko ajan koetti lady Jane polkea sisartansa jalalle niin kovaan kuin taisi, mutta se pieni ilkimys ei ottanut sitä miksikään, ja minä, joka en ollut koskaan kuullut tästä orpanuudesta, olin niin hämilläni kuin olla saattaa. Mutta minä en tuntenut kreivitär Drumia läheskään niin hyvin kuin hänen pojantyttärensä, se hurja tyttö. Sillä vanha vaimo, joka juuri oli kutsunut serkukseen Gus Hoskins parkaa, näytti kuvittelevan koko maailman olevan sukulaisuussuhteissa hänen kanssansa, ja sanoi:
"Niin, me olemme sukua, emmekä kovin etäistäkään. Mick Hoggartyn isoäiti oli Millicent Brady, ja hän ja täti Towzer olivat sukua, kuten koko maailma tietää, sillä Decimus Brady Ballybradystä nai täti Towzerin äidin oikean serkun, Bell Swiftin — hän ei ollut sukua tuomioprovastille, rakkaani, jonka perheen laita oli niin ja näin.[13] No, eikö se ole selvä?"
"Oi, täydellisesti, isoäiti", myönsi lady Jane nauraen, mutta kunnianarvoisa herra, joka vielä ratsasti vierellämme, näytti perin äreältä ja happamalta.
"Varmaanhan sinä tulit tuntemaan Hoggartyt, Edmund? — ne kolmetoista punatukkaista tyttöä — yhdeksän sulotarta ja neljä päällisiksi, kuten Clanboy paran oli tapana kutsua heitä. Clan parka! Teidän ja minun serkkuni, herra Titmarsh, ja hirveästi rakastunut minuun hänkin. Etkö nyt muista niitä kaikkia, Edmund? — etkö muista? — et muista Biddyä ja Minnyä, ja Theddyä ja Widdyä, ja Mysiä ja Grizzyä, ja Pollya ja Dollyä ja niitä muita?"
"Hiiteen kaikki Hoggartyn missit!" sanoi kunnianarvoisa herra, ja sanoi sen niin pontevasti, että hänen harmaa kimonsa äkkiä potkasi takajaloillaan, jolloin herra oli vähällä lentää päistikkaa maahan. Lady Jane kirkasi, lady Fanny nauroi, vanha lady Drum ei näyttänyt olevan millänsäkään ja sanoi: "Sen olette ansainnutkin siinä kiroillessanne, te ilkeä mies!"
"Eikö Teidän olisi parempi tulla vaunuihin, Edmund — herra Preston?" lausui hänen vaimonsa tuskaisena.
"Minä kyllä nousen heti pois, rouva hyvä", sanon minä.
"Mitä joutavia, pysykää paikallanne!" käski lady Drum, "vaunut ovat minun. Ja jos herra Preston näkee hyväksi kiroilla minun ikäiselleni naiselle tuohon inhottavaan moukkamaiseen tapaan — inhottavaan moukkamaiseen tapaan, sanon vieläkin kerran —, en voi käsittää, mistä hyvästä minun ystäväni näkisivät vaivaa hänen vuoksensa. Antaa hänen istua ajajan kanssa, jos hän haluaa, tai tulla istumaan meidän kahden keskelle." Ilmeistä oli, että lady Drum vihasi sydämensä pohjasta poikansa vävyä, ja minä olen huomannut, ettei tämäntapainen viha ole hienoissa perheissä mitenkään harvinainen.
Herra Preston, Hänen Majesteettinsa valtiosihteerejä, oli totta puhuaksemme kovasti peloissaan hevosensa selässä ja siksi suuresti iloissaan päästessään pois hyppivältä ja potkivalta elukalta. Hänen kalvakat kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta kuin ennen ja hänen kätensä ja jalkansa vapisivat, kun hän kapusi alas kimon selästä ja antoi ohjakset palvelijalleen. Minusta mies — tarkotan isäntää — tuntui vastenmieliseltä heti ensi hetkestä, kun hän tuli luoksemme ja puhutteli niin raa'alla tavalla lempeätä, suloista vaimoansa, ja mielestäni hän oli kurja pelkuri, niinkuin seikkailu kimon selässä osottikin hänen olevan. Sillähän olisi, lempo soi, lapsikin ratsastanut, ja tuossa iso mies haihatteli sydän kurkussa jo ensi potkauksesta.
"Oo, joutukaa, tulkaa toki sisään, Edmund", sanoi lady Fanny nauraen, ja vaunujen astuimet laskettiin alas ja heittäen minuun tuikean silmäyksen hän astui sisään aikoen asettua lady Fannyn kolkkaan (minäpä en mielinyt hievahtaa omastani, sen takaan), kun tuo pieni hulivili huudahti: "Oi ei, ei millään muotoa, herra Preston! Sulkekaa ovi, Thomas. Voi, kuinka hauskaa näyttää koko maailmalle kuinka valtiosihteeri istuu penkillä kolmantena!"
Ja koko murjottavalta se valtiosihteeri näyttikin, sen voin vakuuttaa!
"Ottakaa minun paikkani, Edmund, elkääkä välittäkö Fannyn hullutuksista", pyysi lady Jane arasti.
"Oh, ei, pyydän, rouva hyvä, istukaa pois. Minun on tässä varsin mukava, varsin mukava, ja niin toivon, että herra — tämän herrankin on."
"Täydellisesti, sen vakuutan", sanon minä. "Minä olin aikeissa tarjoutua ratsastamaan hevosenne kotiin Teidän puolestanne, koska Te näytitte sitä kovasti pelkäävän, mutta seikka oli se, että minun oli tässä niin mukava, että todellakaanen voinutirtautua paikaltani."
Kuinka virnistelikään vanha lady Drum, kun minä puhuin näin! Kuinka hänen pienet silmänsä vilkuttivat ja hänen pieni viekas suunsa liehehti! Minä en voinut olla puhumatta, nähkääs, sillä sisuni kiehui.
"Teidän seuranne on aina meille iloksi, serkku Titmarsh", sanoo hän ojentaen minulle kultaista nuuskarasiaa, josta minä otin hyppysellisen ja aivastin ylväästi kuin lordi.
"Koska olette kutsunut tämän herrasmiehen vaunuihinne, lady Jane Preston, niin totta kai kutsutte hänet kotiin päivällisellekin," sanoo herra Preston, sinisenä kiukusta.
"Minä kutsuin hänetminunvaunuihini", oikasee vanha lady, "ja koska olemme menossa päivälliselle Teidän luoksenne ja Te niin hartaasti haluatte, niin on minun erittäin mieluista nähdä hänet siellä."
"Valitan, että olen lupautunut toisaalle", sanoin minä.
"Oh, tosiaan, mikä vahinko!" sanoo kunnianarvoisa herra Edmund, yhä äkäisenä tuijottaen vaimoonsa. "Mikä vahinko, että tämä herrasmies — en muista nimeä — että Teidän ystävänne, lady Jane, on lupautunut toisaalle! Teidän olisi varmaankin ollut erinomaisen mieluista nähdä sukulaisenne Whitehallissa."
Lady Drum oli ilmeisesti hassastunut sukulaisuuksien keksimiseen, mutta tämä hänen kunnianarvoisuutensa puhe oli sentään liika paljon.
"Kuules Sam", sanon minä itselleni, "oles mies ja näytä kuntoasi!" Ja niin minä heti puutuin puheeseen ja sanoin: "No koska herra valtiosihteeristä se on niin kovasti tärkeätä, hyvät naiset, niin minä peruutan toisaalle antamani lupauksen, ja todellisella mielihyvällä haukkaan palasen hänen kanssaan. Mikä on Teidän ruokailuaikanne, sir?"
Hän ei alentunut vastaamaan enkä minä puolestani pitänyt sillä väliäkään, sillä nähkääs, ei minulla ollut aikomus syödä miehen kanssa päivällistä, vaan ainoastaan opettaa hänelle ihmistapoja. Sillä vaikka minä olen vain köyhä poikaparka ja kuulen ihmisten huutavan, kuinka alhaista on syödä herneitä veitsellä tai kolmasti pyytää juustoa tai muuta sentapaista metkua, niin on minun mielestäni olemassa jotakin paljoa alhaisempaa kuin tämä, ja se on häpeämättömyys alempiansa kohtaan. Minä vihaan olentoa, joka täten käyttäytyy, yhtä syvästi kuin halveksin alhaissäätyistä, joka tekeytyy ylhäiseksi, ja siksi minä päätin sanoa suorat sanat herra Prestonille.
Kun vaunut pysähtyivät hänen kotinsa edustalle, autoin minä naiset ulos niin kohteliaasti kuin taisin ja seurasin eteiseen, ja sitten, ovessa ottaen herra Prestonia napista kiinni, sanoin hänelle, naisten ja kahden pitkän palvelijan edessä — kautta kunniani, sen tein — "Herraseni", sanoin minä: "Tämä ystävällinen vanha rouva kutsui minut vaunuihinsa, ja minä ajoin niissä hänen mieliksensä, en omakseni. Kun Te yhdyitte meihin ja kysyitte, kuka perhana minä olin, niin arvelin, että olisitte saattanut asettaa kysymyksenne vähän kohteliaampaan muotoon, mutta minun asiani ei ollut siihen puuttua. Kun Te piloillanne kutsuitte minut päivälliselle, arvelin, että saattaisin piloillani vastata minäkin, ja tässä minä olen. Mutta elkää peljätkö, en minä aio syödä kanssanne päivällistä. Vaan jos Te haluatte käyttää samaa pilapuhetta muille — joillekuille meidän konttorimme pojille esimerkiksi —, niin minä kehotan teitä pitämään varanne, sillä he saattavatottaa Teidän sananne todeksi."
"Onko siinä kaikki, herraseni?" sanoo herra Preston vielä raivoisempana. "Jos olette lopettanut, niin Te lähdette tästä talosta, tai heittävät minun palvelijani Teidät ulos. Heittäkää ulos tuo mies! Kuuletteko!" ja hän tempautui irti minusta ja julmistuneena syöksyi huoneeseensa.
"Hän on ilkeä, kauhea peto ihmiseksi, tuo sinun herra miehesi!" sanoi lady Drum ottaen vanhempaa pojantytärtään käsivarresta, "ja minä vihaan häntä. Ja kas, mennään nyt, sillä päivällinen odottaa ja jäähtyy." Ja hän oli ilman muuta juoksuttaa pois lady Janen. Mutta tämä ystävällinen rouva astui luokseni hyvin vaaleana ja vapisevana ja sanoi: "Herra Titmarsh, minä toivon, että Te ette ole pahoillanne — minä tarkotan, että Te voisitte unohtaa, mitä on tapahtunut, sillä uskokaa minua, minun on ollut suuresti —" Suuresti mitä, sitä en koskaan saanut tietää, sillä nais-paran silmät täyttyivät kyynelillä, ja huudahtaen: "so, so, ei mitään tyhmyyksiä!" lady Drum veti häntä käsipuolesta portaista ylös. Mutta pikku lady Fanny astui rivakkaasti luokseni, ojensi minulle pienen kätösensä, puristi vankasti käpälääni ja sanoi: "hyvästi, rakas herra Titmarsh," niin perin ystävällisesti, että minä totta toisen kerran punastuin korvia myöten ja vereni alkoi suhista korvissani.
No, kun hän oli mennyt, löin hatun päähäni ja astuin ulos ovesta ylpeänä kuin riikinkukko ja tuimana kuin leijona, ja minä vain toivoin että joku noista hävyttömistä, virnottelevista palvelijoista olisi sanonut tai tehnyt minulle jotakin vähimmässäkään määrässä epäkohteliasta, jotta minä olisin ilokseni voinut hieman kurittaa häntä ja lähettää parhaat terveiseni isännälle. Mutta ei kukaan heistä tehnyt sitä palvelusta, ja minä menin pois ja söin kotona keitettyä lammasta ja lanttuja kaikessa rauhassa Gus Hoskinsin kanssa.
En katsonut sopivaksi kertoa Gusille (joka, näin meidän kesken puhuen, on sangen utelias ja taipuvainen lörpöttelemään) kaikkia sen perhekiistan yksityiskohtia, jonka syynä ja todistajana minä olin ollut, ja sanoin siksi vain, että vanha rouva — ("se oli Drumin vaakuna", sanoo Gus, "minä kävin samalla hetkellä katsomassa sen Aateliskalenterista") —, että vanha rouva oli sattunut olemaan minulle sukua ja oli ottanut minut ajelemaan puistoon. Seuraavana päivänä me menimme konttoriin tavallisuuden mukaan, ja saatte olla varma siitä, että Hoskins kertoi kaikki mitä oli tapahtunut ja koko joukon enemmänkin, ja miten olikaan, vaikka minä en ollut viiden pennin edestä välittävinäni koko jutusta, täytyy minun tunnustaa, että olin varsin hyvilläni siitä, että toverit konttorissa saisivat kuulla vähän seikkailustani.
Mutta kuvitelkaa hämmästykseni, kun illalla kotiin tullessani tapasin rouva Stokesin, emäntäni, neiti Selina Stokesin, ja nuoren herra Bob Stokesin (laiska nuori vetelehtijä, joka aina oli marmorikuulasilla St. Briden kirkon rappusilla tai Salisburyn torilla, — kun tapasin heidät suurella touhulla ja tohinalla kapuamasta edelläni ylös portaita huoneisiimme, toiseen kertaan, ja näin siellä, pöydällä, missä huilumme olivat toisella puolen ja toisella albumini, Gusin "Don Juan" ja Aateliskalenteri, seuraavata:
1. Korillisen suuria punaisia persikoita, kauniit kuin rakkaan Mary Smithin posket.
2. Samaten korillisen isoja, lihavia, mehukkaita, raskaita viinirypäleitä.
3. Aikamoisen kimpaleen lampaanlihaa, kuten luulin, mutta rouva Stokes sanoi sen olevan komein hirvipaisti, mitä hän koskaan on nähnyt.
Ja kolme korttia, nimittäin:
leskikreivitär DrumLady Fanny Rakes
Herra PrestonLady Jane Preston
Kreivi Tiptoff
"Mimmottiset vaaknut!" sanoo rouva Stokes (sillä siihen tapaan haastoi se vanha vaimo-parka), "Mimmottiset vaaknut! Kruunui joka paikas! Ja mimmottiset livereijat! Kaks suurt pikenttii ja niil semmottiset punaset pulisonkit ja keltaset samettipöksyt, ja sisäs hyvin vanha frouva, kel oli valkonen olkihattu ja toinen nuari frouva, kel oli iso leekhornihattu ja siniset nauhat, ja pitkä, salskea, kalpeaverinen herra, kel oli partaa huules."
'Pyyrän, frouva hyvä, asuuks herra Titmarsh tääl', sanoo nuari frouva heliäl äänelläns.
'Juu, armollinen frouva', sanon minä. Mut hä on konttoris ny, WestDiddlesex palo- ja henkivakuutuskonttoris Cornhillis.'
'Kalle, nosta ulos tavarat', sanoo herra juur förnäämist.
'Kyl, mylord', sanoo Kalle ja tuo minul paistin aviisis ja posliiniastias, just kuin sen näette, ja nua kaks fruktikorii lisäks.'
'Olkai niin ystävällinen, frouva hyvä,' sanoo mylord, 'ja viekäi nämä tavarat herra Titmarshin huaneisiin ja meirän, lady Jane Prestonin terveiset, ja pyytäkää hänet pitämään hyvänäns, ja sit hä telläs kortit pöyräl ja tän spreivin, jos on hänen ylhäisyytens oma kruunu."
Ja näin sanoen rouva Stokes antoi minulle kirjeen, jota, sivumennen sanoen, vaimoni säilyttää vielä tänäpäivänä, ja joka kuuluu näin:
"Kreivi Tiptoff on lady Jane Prestonilta saanut toimeksi ilmaista syvän valituksensa ja mielipahansa siitä, että hänellä ei eilen ollut iloa nauttia herra Titmarshin seurasta. Lady Jane on juuri lähtemässä pois kaupungista eikä sen tähden saata ottaa vastaan ystäviään Whiteball Placessa tällä seurakaudella. Mutta kreivi Tiptoff uskoo, että herra Titmarsh ystävällisesti suostuu vastaanottamaan muutamia tuotteita myladyn puutarhasta ja metsästä ja niillä kenties kestitsemään muutamia niistä ystävistä, joiden puolesta hän osaa niin hyvästi puhua."
Kirjeessä oli myöskin paperi, jossa oli sanat: "Lady Drum kotosalla perjantai-iltana kesäk. 17 p:nä". Ja kaikki tämä sen tähden, että täti Hoggarty oli antanut minulle timanttineulan!
Minä en lähettänyt takaisin hirvipaistia. Ja miksikä olisinkaan? Gus olisi tahtonut lähettää sen heti johtajallemme Broughille ja viinirypäleet ja persikat tädilleni Somersetshireen.
"Eipä sentään", sanon minä, "me kutsumme tänne Bob Swinneyn ja puolisen tusinaa muita poikiamme ja pidämme iloisen illan lauantaina." Ja iloinen ilta meillä olikin. Ja vaikka meillä ei ollut viiniä kaapissa, olipa meillä viljalta olutta ja päälliseksi viinapunssia. Ja Gus istui pöydän alapäässä ja minä yläpäässä, ja me lauloimme lauluja, sekä iloisia että surullisia, ja joimme maljoja, ja minä pidin puheen, josta en mitenkään voi tehdä selkoa tässä, koskaentre nous, aamulla olin kerrassaan unohtanut kaikki, mitä oli tapahtunut vissin ajan jälkeen edellisenä yönä.
Maanantaina minä en saapunut konttoriin, ennen kun puolisen tuntia avaamisen jälkeen. Jos totuus on tunnustettava, en ollut pahoillani siitä, että Hoskins ennätti ennen minua ja sai kerrotuksi pojille, mitä oli tapahtunut — sillä kaikillahan meillä on pienet turhamaisuutemme, ja minusta oli mieluista nähdä, että kumppaneilla oli hyvä ajatus minusta.
Kun astuin sisään, näin asiani jo toimitetuksi, siitä tavasta nimittäin, millä pojat katsoivat minuun, etenkin Abednego, joka ensi töiksi tarjosi minulle hyppysellisen kultaisesta nuuskarasiastaan. Roundhandkin puristi lämpimästi kättäni tullessaan katsomaan minun päiväkirjaani, kiitteli käsialaani erinomaiseksi (ja kerskailematta uskon sen niin olevankin) ja kutsui minut päivälliselle ensi sunnuntaiksi Myddelton-kortteliin. "Aivan yhtä upeata kestitystä kuinystäväinne luona West-EndissäTe ette voi saada", sanoi hän erikoisella äänenpainolla, "mutta Amelia ja minä aina mielihyvällä näemme ystävän yksinkertaisessa pöydässämme — kirkasta sherryä, vanhaa portviiniä ja palanen haukattavaa, ja tervetuloa toisten! Vai mitä?"
Minä lupasin tulla ja tuoda Hoskinsin mukanani.
Hän vastasi, että minä olin hyvin kohtelias ja että hän erittäin mielellään näkisi Hoskinsin luonaan. Me siis olimme paikalla sovittuna päivänä ja hetkenä. Mutta vaikka Gus oli yhdestoista kirjanpitäjä ja minä kahdestoista, niin huomasin, että pöydässä minulle tarjottiin ensimäiseksi ja parasta. Minulla oli kaksi kertaa niin paljon lihapalleroita valekilpikonnanliemessä ja minä sain milteipä kaikki osterit kastikemaljasta. Kerta Roundhand oli tarjota Gusille ennen minua, kun hänen vaimonsa, joka istui pöydän päässä ja näytti perin ankaralta ja ylväältä punaiseen silkkiharsokankaaseen ja turbaaniin puettuna, kiljasi"Antony!", ja Roundhand polonen pudotti lautasen ja lennähti punaiseksi kuin mikäkin. Kyllä vaan rouva Roundhand puhui kanssani West-Endistä! Hänellä oli, selvä se, Aateliskalenteri, ja hän tiesi Drumin perheestä kaikki ihan hämmästyttävällä tavalla. Hän tiedusteli minulta, kuinka paljon lordi Drumilla oli vuodessa, luulinko minä, että hänellä oli kaksikymmentä, kolme- tai neljäkymmentä tai sata ja viisikymmentä tuhatta vuodessa, olinko kutsuttu Drum Castleen, minkälaista pukua perheen nuoret naiset käyttivät ja oliko heillä sellaiset inhottavat pussihiat, jotka silloin olivat juuri tulemassa muotiin, ja siinä rouva Roundhand katsoi pulleihin, kirjaviin käsivarsiinsa, joista hän oli ylen ylpeä.
"Kuulkaas, Sam poikaseni!" huusi keskellä keskusteluamme herra Roundhand, joka oli varsin anteliaasti antanut portviinin kulkea ympäri, "minä toivon, että Te katsoitte omaakin etuanne ja myitte joitakuita West Diddlesexin osakkeita! Vai miten?"
"Oletteko saattanut viinikannut alas palvelijain luo, herraRoundhand?" huudahti rouva kiukustuneena keskustelun keskeytyksestä.
"En, Milly, minä olen tyhjentänyt ne", sanoo Roundhand.
"Ei millytellä minua hyvä herra! ja suvaitkaa mennä alas ja sanoa Lancylle, kamarineitsyeelleni, (silmäys minuun), että hän asettaa teen kirjastohuoneeseen. Meillä on täällä vieraana herra, jokaei ole tottunutPentonvillen tavoille (toinen silmäys), mutta hän ei pahastuystäviensätapoja." Ja tässä rouva Roundhand kohotti leveätä rintaansa ja antoi minulle kolmannen silmäyksen, joka oli niin ankara, että minun, vakuutan sen totisesti, tuli aivan paha olla. Mitä Gusiin tulee, ei rouva puhunut hänen kanssansa halkaistua sanaa koko illassa, mutta Gus lohdutti mielensä syömällä kosolta leipäsiä ja istui melkein koko illan (oli kamalan kuuma kesä) kuistilla vihellellen ja puhellen Roundhandin kanssa. Minä olisin kovin kernaasti ollut heidän kanssansa — sillä huoneessa oli todella ahdasta, kun tuo iso, paksu rouva Roundhand istui sohvalla painautuneena toiseen aivan kiinni.
"Muistatteko, mikä hauska ilta meillä oli täällä viime kesänä?" kuulin Hoskinsin sanovan hänen nojatessaan kuistin rinta-aitaa vasten ja silmillään seuraten kirkosta palaavia tyttöjä. — Te ja minä liivisillämme, viljalti kylmää rommia ja vettä, rouva Roundhand Margatessa[14] ja meillä kokonainen laatikollinen Manilla-sikaareja?"
"Sss! hiljaa!" kielteli Roundhand hädissään. "Milly saattaa kuulla!"
Mutta Milly ei kuullut, sillä hän oli paraikaa kertomassa minulle päättömän pitkää kertomusta siitä, kuinka hän oli valssannut kreivi von Schloppenzollernin kanssa, kun Cityssä pidettiin tanssiaiset liittyneille hallitsijoille, ja kuinka kreivillä oli pitkät tuuheat, vaaleat viikset ja kuinka omituista "hänestä oli pyöriä ympäri huonetta suuren miehen käsivarsi uumalla. "Herra Roundhand ei ole koskaan sallinut sitä avioliittomme aikana — ei koskaan, mutta vuonna 14 sitä pidettiin, katsokaas, sopivana kohteliaisuutena hallitsijoita kohtaan. Ja siten oli kaksikymmentäyhdeksän nuorta naista, Lontoon Cityn parhaimmista perheistä, saatan sen vakuuttaa, herra Titmarsh — heitä olivat pormestarin omat tyttäret, kaupunginvanhin Dobbinin tytär, Sir Charles Hopperin kolme tyttöä, hänen, joka omistaa sen suuren talon Baker-kadulla, ja Teidän nöyrin palvelijanne, joka oli hiukan hoikempi siihen aikaan — kaksikymmentäyhdeksän meistä ahkerasti harjotti erityisen tanssimestarin johdolla valssaamista huoneessa, joka on egyptiläissalin päällä pormestarin palatsissa. Hän oli uljas mies, se kreivi Schloppenzollern!"
"Mutta kylläpä hänellä olikin uljas kumppani!" sanoin minä ja sanojani punastuin hiusmartoa myöten.
"Menkää matkaanne, Te kevytmielinen olento!" torui rouva Roundhand ja viuhkallaan lyödä läiskäsi minua. "Te olette kaikki samallaisia, te West Endin miehet — pettureita kaikki tyyni! Kreivi oli juuri Teidän kaltaisenne. Ohoo! Ennen naimista kaikki on hunajaa ja kohteliaisuutta, mutta kun te olette voittaneet meidät, muuttuu kaikki kylmyydeksi ja välinpitämättömyydeksi. Katsokaa Roundhandia, tuota suurta lasta, kuinka hän koettaa hosua perhosta keltaisella nenäliinallaan! Saattaakosellainenmies ymmärtää minua? saattaako hänestä täyttyä tyhjyyttä tunteva sydän? (Sanan selventämiseksi hän asetti käden tarkottamalleen paikalle.) Ah, ei! TulettekohanTesillä lailla laiminlyömään vaimonne, kunTenaitte, herra Titmarsh?"
Hänen näin puhuessaan kellot juuri alkoivat soittaa kansaa kirkosta, ja minun ajatukseni lensivät maalle, rakkaaseen, armaaseen Mary Smithiin, joka palasi kotiin isoäitinsä luo, yksinkertainen harmaa kaapu yllänsä, kun kellot kauniisti kaikuivat ja koko ilma oli täynnä suloista heinän tuoksua ja joki kimalteli päivänpaisteessa vaalean- ja purppuranpunaisena, kultaisena ja hopeaisena. Sadan kahdenkymmenen peninkulman päässä, Somersetshiressa, rakas Maryni palasi kotiin kirkosta tohtori Snorterin perheen mukana, jonka kanssa hän meni ja tuli, ja minä olin kuuntelemassa tämän lihavan, rakastelevan, alhaisen naisen puhetta.
Minä en voinut olla tunnustamatta muuatta kuuden pennyn rahan puolikasta, josta olette kuulleet minun puhuvan, ja konemaisesti nostaessani käden rinnalleni, minä raapasin sormeni uudentimanttineulanikärkeen. Herra Polonius oli lähettänyt sen kotiin edellisenä iltana, ja minä prameilin sillä ensi kertaa Roundhandin päivällisillä.
"Se on kaunis timantti", sanoi rouva Roundhand. "Minä olen katsellut sitä koko päivällisen ajan. Kuinka rikas Te mahdattekaan olla, kun pidätte niin komeita koruja ja kuinka Te saatatte pysyä alhaisessa konttorissa Cityssä, — Te, jolla on niin suurellisia tuttavia West Endissä?"
Akka oli viimein saanut minut niin kiihtymään, että minä lensin ylös sohvalta ja sanaa vastaamatta syöksyin kuistille, — niin tosiaan, ja olin vähällä murskata pääni ovenpieleen pyrkiessäni toisten luo ulkoilmaan. "Gus", sanon minä, "minä voin kovin pahoin. Etkö tahdo tulla kanssani kotiin?" Gus ei pyytänyt parempaa, sillä hän oli silmillään saattanut viimeisen tytön viimeisestä kirkosta ja yö oli alkanut saapua.
"Kuinka! Joko?" sanoi rouva Roundhand. "Kun juuri tulee vähän hummeria — vaatimaton virkistys, ei sellaista, johon hän on tottunut, mutta —."
Pahottelen, että täytyy tunnustaakseni olleeni vähällä huutaa "vieköön p— hummerin!", kun Roundhand ennätti kuiskaamaan hänelle, että voin pahoin.
"Jaa, jaa", sanoi Gus paljontietävän näköisenä. "Muistakaa, rouva Roundhand että hän oli torstaina kutsuttu päivälliselleWest Endiin, rouva hyvä, kaikkein hienoimpain hyväin kanssa. Suotta ei päivällistä syödä West Endissä, eikö totta, Roundhand? Joka peliin antautuu, tiedättehän —"
"Hän pelatkoon loppuun asti", lisäsi Roundhand tuossa tuokiossa.
"Ei minun talossani sunnuntaina", sanoi rouva Roundhand näyttäen hirveän juhlalliselta ja tuikealta. "Ei yhtään korttia liikahutetatäällä. Elämmekö protestanttisessa maassa, herraseni? Kristillisessä valtakunnassa?"
"Sinä et ymmärrä meitä oikein, rakkaani. Me emme puhu korttipelistä."
"Eimitäänpeliä sallita täällä sapatin iltana", sanoi rouva Roundhand, ja hän ryntäsi ulos huoneesta toivottamatta meille edes hyvää yötä.
"Jääkää", sanoi isäntä näyttäen perin pelästyneeltä, "jääkää! Hän ei palaa, niin kauan kun Te olette täällä, ja minä soisin Teidän jäävän."
Mutta me emme halunneet. Ja saapuessamme Salisburykortteliin pidin Gusille ripitykset pyhäpäivän viettämisestä riettaudessa ja luin yhden Blairin saarnoja ennen maata menoa. Vaan kääntäessäni vuoteessa kylkeä en voinut olla ajattelematta, mitä onnea neula oli minulle tuottanut, eikä se vielä nytkään ollut lopussa, kuten saatte nähdä seuraavassa luvussa.
Mitä neulaan tulee, niin vaikka minä siitä puhuin jokseenkin viimeiseksi edellisessä luvussa, on totuus se, vakuutan sen, ettei se millään muotoa ollut viimeinen esine ajatuksissani. Se oli tullut kotiin Poloniuksesta, kuten sanoin, lauantai-iltana. Gus ja minä olimme sattuneet olemaan huvitteleimassa puolesta hinnasta[15] Sadlers Wellsissä ja kenties me otimme jotakin virvoketta paluutiellä, mutta ei sillä ole mitään tekemistä kertomuksessani.
No niin, pöydällä oli tuo pieni laatikko kultasepältä. Ja kun minä otin timanttineulan esiin, — voi herran terttu! kuinka se kiilsi ja kimalsi ainoan kynttilämme valossa!
"Olenpa varma siitä, että se pystyisi yksinään valaisemaan huoneen", sanoo Gus. "Olen lukenut, että ne niin tekevät, — his-historiassa".
Se oli historiassa Kogia Hassan Alhabbalista, "Tuhannen ja yhden yön" kertomuksissa, kuten vallan hyvin tiesin. Mutta me koetteeksi kuitenkin puhalsimme kynttilän sammuksiin.
"Kas niin, eikös totta vie se valaisekin koko paikkaa!" sanoo Gus. Mutta seikka oli se, että vastapäätä akkunaamme oli kaasulyhty, ja minä luulen, että siinä oli syy, miksi me saatoimme nähdä varsin hyvin. Ainakin sattui niin, että kun minun oli ilman kynttilää meneminen makuuhuoneeseeni, jonka akkuna oli silmättömään seinään päin, en saattanut Hoggartyn timantista huolimatta nähdä hiventäkään, vaan täytyi minun pimeässä hapuillen etsiä neulatyynyä, jonka eräs henkilö oli antanut minulle (miksi empisin tunnustaa, että se oli Mary Smith?) ja johon minä pistin sen yöksi. Mutta miten olikaan, suuria en nukkunut, vaan ajattelin neulaani, ja heräsin hyvin varhain aamulla. Ja, jos totuus on ilmaistava, niin pistin, hupsu, sen yöpaitaani, ja ylenpalttisesti ihailin itseäni kuvastimessa.
Gus ihaili sitä yhtä paljon kuin minä. Sillä kaupunkiin paluuni jälkeen ja nimenomattain sitten kun olin ajellut lady Drumin kanssa ja saanut hirvipäivälliset, hän piti minua hienoimpana poikana maailmassa ja kaikkialla kopeili "ystävällään West Endistä".
Kun me olimme lähdössä päivälliselle Roundhandiin, eikä minulla ollut mustaa silkkistä kaulahuivia, mihin kiinnittää se, niin olin pakotettu asettamaan sen paraimman paitani röyhelykseen, jolloin kangas muuten pahasti repeytyi. Timantilla oli kuitenkin vaikutuksensa isäntäväkeeni, kuten olemme nähneet — toiseen heistä kenties aivan liiaksikin —, ja seuraavana päivänä se oli minulla konttorissakin, niinkuin Gus tahtoi, vaikka se ei näyttänyt läheskään yhtä hyvältä kaksi päivää vanhassa paidassa kuin ensimäisenä päivänä, jolloin liinavaate oli vallan valkea ja kiiltävä Somersetshiren pesun jäljiltä.
Kaikki West Diddlesexin pojat ihailivat sitä tavattomasti, kaikki paitsi neljäs kirjanpitäjä, äreä skottilainen MacWhirter — pelkästä kateudesta, minä kun en ajatellut suuria isosta keltaisesta kivestä, jonka nimi oli korumgorum[16] tai jotain sentapaista ja joka oli hänen nuuskatoosassaan, kuten hän sanoi — kaikki paitsi MacWhirter, sanon minä, olivat ihastuneet siihen, ja itse Abednego, jonka piti tuntea asiat, koska hänen isänsä oli ammattimies, sanoi minulle, että jalokivi oli vähintäin kymmenen punnan arvoinen ja että hänen isänsä kyllä antaisi siitä sen verran.
"Mikä todistaa, että Titin timantti on ainakin kolmenkymmenen punnan arvoinen", sanoi Roundhand ja me nauroimme kaikki ja yhdyimme häneen.
Mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että kaikki nämät ylistykset ja se kunnioitus, jota minulle osotettiin, panevat pääni hieman pyörälle, ja kun kaikki pojat sanoivat, että minullatäytyyolla musta silkkinen kaulahuivi, mihin kiinnittää neula, niin olin kyllin höpsä ostamaan Ludlamilta Piccadillyssä[17] kaulahuivin, joka maksoi minulle viisikolmatta shillinkiä, sillä Gus sanoi, että minun todella täytyi mennä paraimpaan kauppaan eikä ottaa halpaa ja tavallista East Endin törkyä. Kuudellatoista ja kuudella minä olisin Cheapsidessa[18] saanut joka suhteessa yhtä hyvän, mutta kun nuori mies tulee turhamaiseksi ja tahtoo hienostella, niin nähkääs hän ei saata olla hurvittelematta rahojaan.
Johtajamme herra Brough tuli tietysti hänkin kuulleeksi hirvipaistijutusta ja sukulaisuudestani lady Drumin ja hänen kunnianarvoisuutensa Edmund Prestonin kanssa. Mutta Abednego, joka kertoi sen hänelle, sanoi, että minä olin rouvan oikea serkku, ja siitä Brough sai vain isommat ajatukset minusta eikä suinkaan huonommat kuin ennestään.
Herra Brough oli, kuten jokainen tietää, Rottenburghin edustaja parlamentissa. Ja kun häntä pidettiin Lontoon Cityn rikkaimpina miehinä, oli hänellä tapana ottaa vastaan koko maan suurelliset huvilassaan Fulhamissa,[19] ja me luimme usein lehdistä, miten suuremmoisia tilaisuuksia ne olivat.
No niin, neula ilmeisesti sai ihmeitä aikaan. Sillä ei kylliksi siinä, että se oli hankkinut minulle ajeluretken kreivittären vaunuissa, hirvipaistin ja kaksi korillista hedelmiä ja edelläkuvatun päivällisen Roundhandissa, oli timantillani minulle varalla vielä muita arvonosotuksia ja tuotti se minulle sen kunnian, että minut kutsuttiin johtajamme, herra Broughin, kotiin.
Kerta vuodessa, kesäkuussa, tämä arvon herra piti suuret tanssiaiset kotonaan Fulhamissa. Ja päättäen niistä kestikuvauksista, joita yksi tai pari sinne kutsutuista pojistamme tiesi sepittää, olivat ne komeimpia tilaisuuksia koko Lontoossa. Siellä näkyi parlamentin jäseniä niin tiheässä kuin herneitä heinäkuussa ja lordeja ja ladyja loppumattomiin. Siellä oli jokainen ja joka lajia hienoimmista huipuista, ja minä olen kuullut, että herra Gunter Berkeley-kadulta hankki jäätelöt, illalliset ja palvelijat, sillä vaikka Broughilla näitä viimemainituita oli kosolta, ei niitä sentään ollut kylliksi palvelemaan sitä ihmispaljoutta, joka sinne saapui. Pidot olivat, se täytyy muistaa,rouvaBroughin, ei isännän, hän kun, eriuskolaisiin kuuluvana, tuskin saattoi hyväksyä senkaltaisia kestityksiä. Mutta hän kertoi ystävilleen Cityssä, että hänen vaimonsa johti häntä kaikessa, ja yleensä saattoi panna huomiolle, että enimmät heistä kyllä sallivat, tytärtensä mennä tanssiaisiin, jos saivat kutsun, sen vuoksi että johtajamme luo kerääntyi niin tavaton määrä jalosukuisia. Rouva Roundhand, tiiämmä, vain yhden esimerkin mainitakseni, olisi antanut vaikka toisen silmänsä sinne päästäkseen, mutta, kuten olen ennemmin kertonut, ei mikään voinut taivuttaa Broughia kutsumaan häntä.
Ainoat meidän miehistämme kutsutut olivat Roundhand itse ja Gutch, yhdeksästoista kirjanpitäjä, Itä-Intian komppanian johtajista muutaman veljenpoika, minkä me varsin hyvin tiesimme, sillä he olivat saaneet kutsut jo monta viikkoa sitten eivätkä olleet niinkään vähää rehennelleet niillä. Mutta kaksi päivää ennen tanssiaisia ja sen jälkeen kun timanttineulani oli tehnyt asianmukaisen vaikutuksen konttorin henkilökuntaan, Abednego, joka oli ollut johtajan huoneessa, tuli pöytäni ääreen makea hymy huulilla ja sanoi: "Tit, herra Brough sanoo, että hän tahtoo sinun tulevan Roundhandin kanssa tanssiaisiin torstaina." Minä arvelin sen Mooseksen laskevan leikkiä — ainakin oli minusta herra Broughin ilmoitus omituinen, sillä eivät ihmiset tavallisesti lähetä kutsujaan tuollaiseen töykeään, ehdottomaan tapaan. Mutta eikös mitä! hän tuli itse kohta sen perästä ulos ja vahvisti kutsun sanoen konttorista mennessään: "Herra Titmarsh, tulette kai torstaina rouva Broughin pitoihin; tapaatte siellä muutamia sukulaisianne."
"Taaskin West End!" sanoo Gus Hoskins. Ja niinmuodoin minä läksin sinne ajaen Roundhandin kanssa ajopeleissä, jotka hän oli vuokrannut itseänsä, Gutchia ja minua varten ja joista hän perin jalomielisesti maksoi kahdeksan shillinkiä.
Ei ole tarpeen kuvata pitojen upeutta, ei lamppujen lukua huvimajoissa ja puutarhassa, ei sitä vaunujen joukkoa, joka ajoi sisään porteista, eikä uteliasten parvia ulkopuolella, ei jäätelöitä, soittajia, kukkaiskiehkuroita, eikä kylmää illallista sisällä. Koko kuvaus oli sirosti luettavana muutamassa hienossa lehdessä, jonka kertoja teki havaintonsa "Keltaisesta leijonasta" tien toiselta puolen ja kertoi ne lehdessään mitä tarkimmalla tavalla. Vallasväen puvuista hän sai selonteon näiden palvelijoilta ja ajomiehiltä, jotka tulivat oluttupaan portteriansa juomaan. Mitä vierasten nimiin tulee, niin ne, uskokaa pois, löysivät tiensä samaan sanomalehteen, ja suuri nauru nostettiin minun kustannuksellani, kun kaikkien mainittujen hienojen ihmisten joukossa minun nimeni löytyi "jalosukuisten" luettelossa. Seuraavana päivänä Brough lehdissä lupasi "sadan viidenkymmenen guinean palkinnon smaragdikaulavitjoista, jotka kadotettiin John Broughin pidoissa Fulhamissa". Tosin moniaat meidän miehistämme sanoivat, ettei mitään sellaista kapinetta oltu kadotettu ja että Brough vain halusi osottaa, kuinka hänen kestiseuransa oli suuremmoinen — mutta tämän epäilyksen lausuivat henkilöt, joita ei oltu kutsuttu ja jotka epäilemättä olivat kateellisia.
No niin, minulla oli timantti rinnassani, kuten voitte arvata, ja olin vetänyt ylleni paraimmat vaatteeni, nimittäin sinisen kiiltonappisen takkini, nankinihousuni ja silkkisukkani, valkean liivin ja parin tilaisuutta varten ostetuita valkeita hansikkaita. Mutta takki oli maalaistekoa, hyvin lyhyt edestä ja hiat lyhyet, ja minä lienen näyttänyt perin merkilliseltä joittenkuitten saapuvilla olleitten ylhäisten mielestä, sillä he katsoa tirrottivat minuun vahvasti ja vallan tuuppautuivat näkemään minun tanssiani, jonka minä suoritin paraimpani mukaan ottaen kaikki askeleet täsmällisesti ja suurella vilkkaudella, niinkuin tanssimestari maalla oli opettanut.
Ja kenen kanssa arvelette minulla olleen kunnian tanssia? Ei kenenkään vähemmän henkilön kuin lady Jane Prestonin kanssa, joka ei näyttänytkään lähteneen pois kaupungista ja joka minut nähdessään erinomaisen ystävällisesti otti minua kädestä ja pyysi tanssimaan kanssansa. Vastaparina meillä oli lordi Tiptoff ja lady Fanny Rakes.
Olisittepa nähneet, kuinka ihmiset tungeksivat katsomaan meitä ja myöskin ihmettelemään minun tanssiani, sillä minä tein mitä paraimpia hyppyjä, aivan erilaisia kuin muut (mylord siinä joukossa), jotka astelivat koko katrillin ajan juuri kuin olisivat pitäneet sitä vaivana ja silmät pystyssä töllistelivät minun elävyyttäni. Mutta kun minä tanssin, niin minä tahdon pitää iloa, ja Mary Smith sanoi useasti, että minä olin kaikkein paras kumppani tanssitilaisuuksissamme. Pyöriessämme minä kerroin lady Janelle, kuinka Roundhand, Gutch ja minä olimme ajaneet sinne kärryissä kolmisin, paitsi ajajaa, ja vakuutanpa, että kertomukseni seikkailuistamme sai hänet nauramaan. Onneksi minulle oli, etten palannut takaisin samoissa ajopeleissä, sillä ajaja otti ja joi itsensä humalaan "Keltaisessa leijonassa", kaatoi Gutchin ja pääkirjanpitäjämme paluumatkalla, rupesipa vielä oikein tappelemaan Gutchin kanssa, jonka silmän hän löi mustaksi, koska, kuten hän sanoi, Gutchin punainen samettiliivi oli pelottanut hevosen.
Mutta lady Jane säästi minut sellaisesta epämukavasta kotimatkasta, sillä hän sanoi, että hänellä oli vaunuissa neljäs paikka tyhjä, ja kysyi, tahtoisinko ottaa sen vastaan. Ja tottastenkin ajoin minä kello kaksi aamusella, sen jälkeen kun naiset ja mylord olivat astuneet pois, Salisbury-kortteliin jyrisevissä vaunuissa leyhyvin lyhdyin ja saattajina kaksi pitkää palvelijaa, jotka olivat melkein kaataa koko tuvan ja katupahasen kolistellessaan portinkolkuttimella. Olisittepa nähneet Gusin pään kurkkailevan akkunasta valkean yömyssyn alta! Hän valvotti minua koko yön ja kerrotti kaikki tanssiaisista ja niistä isoisista, joita olin siellä nähnyt, ja seuraavana päivänä toisti konttorissa kaikki puheeni lisäten niihin omat tavanmukaiset koristuksensa.
"Herra Titmarsh", sanoi lady Fanny nauraen minulle, "kuka on tuo iso, lihava, kummallinen mies, talon isäntä? Tiedättekö, hän kysyi, ettekö ole sukua meille, ja minä vastasin, että kyllä Te olette."
"Fanny!" sanoi lady Jane.
"No", vastasi toinen, "eikö isoäiti sanonut, että herra Titmarsh on hänen serkkunsa?"
"Mutta tiedäthän sinä, että isoäidin muisti ei ole aivan hyvä."
"Nyt tosiaan olette väärässä, lady Jane," sanoo mylord. "Minusta se on kerrassaan hämmästyttävä."
"Kyllä, mutta ei aivan — ei aivan täsmällinen."
"Eipä kyllä, mylady!" sanon minä. "Sillä hänen ylhäisyytensä, kreivitär Drum, sanoi, jos muistatte, että ystäväni Gus Hoskins —"
"Jota Te niin urhoollisesti puolustitte", huudahti lady Fanny.
"— että ystäväni Gus myöskin on hänen ylhäisyytensä serkku, mikä ei voi olla totta, sillä minä tunnen hänen koko perheensä. He asuvat Skinner-kadulla St. Mary Axen luona eivätkä ole — eivät ole aivan yhtäkunnianarvoisiakuinminunsukulaiseni."
Tälle kaikki nauroivat, mutta mylord sanoi sangen ylävästi:
"Luottakaa siihen, herra Titmarsh, että lady Drum ei ole sen enempääTeidän serkkunne kuin Teidän ystävännekään, herra Hoskinsonin serkku."
"Hoskins, mylord — ja niinhän minäkin sanoin Gusille, mutta katsokaas, hän pitää kovasti minusta jatahtoovälttämättömästi minua olemaan sukua lady Drumille, ja vaikka minä sanon mitä hyvänsä, kertoo sitä tarua kaikkialla. Vaikka, totta puhuakseni", lisäsin naurahtaen, "se ei ole vallan vähän auttanut minua." Ja sitten minä kuvasin kuulijakunnalleni päivällisemme rouva Roundhandin kotona, mikä kaikki tapahtui timanttineulani vuoksi, ja maineestani, että olin suhteissa ylimysten kanssa. Sitten minä sievästi kiitin lady Janea hänen komeasta hedelmä- ja paistilahjastaan ja kerroin hänelle, että niillä oli kestitty monta hyvää ystävääni, jotka olivat suurimmalla kiitollisuudella juoneet hänen armonsa terveydeksi.
"Hedelmiä — paisti!" huudahti lady Jane tuiki kummissaan. "Nyt en tosiaankaan ensinkään ymmärrä Teitä, herra Titmarsh."
Kun me juuri satuimme kulkemaan kaasulampun ohitse, näin lady Fannyn tavallisuuden mukaan nauraen kääntävän suuret veitikkamaiset, säkenöivät mustat silmänsä lordi Tiptoffiin.
"No niin, lady Jane", sanoi tämä, "jos totuus on saatettava julki, oli hirvipaistin lähetys tämän nuoren naisen keksintöjä. Asianlaita on nimittäin se, että minä olin saanut edellämainitun paistin lordi Guttleburyn metsästä ja tietäen, että Prestonilla ei ole mitään Guttleburyn hirviä vastaan, minä kerroin lady Drumille (jonka vaunuissa minulla oli sija sinä päivänä, kun herra Titmarsh ei ollut tiellä), että aioin paistia Teidän puolisonne pöytään. Jolloin lady Fanny, paukuttaen yhteen pieniä kätösiään, selitti ja juhlallisesti vakuutti, että hirvieimenisi Prestonille, vaan oli lähetettävä eräälle herralle, jonka seikkailuista edellisenä päivänä me juuri olimme puhuneet — herra Titmarshille todellakin, jota kohtaan, kuten Fanny vakuutti, Preston oli ollut hyvin julma ja jolle, hän sanoi, oltiin hyvityksen velassa. Niin siis lady Fanny vaatii meitä ajamaan suoraan asuntooni Albanyssä (Te tiedätte, että minun enää vain kuukaudeksi on jääminen nuorenmiehen kotiini —)"
"Joutavia!" sanoo lady Fanny.
"— vaatii meitä ajamaan asuntooni Albanyssa noutamaan sieltä yllämainittua paistia —"
"Isoäiti hyvin pahoillaan erkani siitä", huudahti lady Fanny.
"— ja sitten hän käskee meidän mennä herra Titmarshin kotiin Cityssä, jonne hirvi jätettiin sekä kaksi hedelmäkoria, jotka lady Fanny itse osti Grangelta."
"Ja vieläkin enemmän", sanoi lady Fanny, "minä sain isoäidin lähtemään Ti— lordi Tiptoffin huoneisiin ja omasta päästäni sanelin kirjeen, jonka hän kirjoitti, ja käärin hirvipaistin, jonka hänen kauhea emännöitsijänsä meille toi — minä olen vallan mustasukkainen hänelle — käärin hirvipaistin 'John Bullin' numeroon."
Minä muistan, että siinä oli muuan Ramsbottom-kirje,[20] jota Gus ja minä luimme sunnuntaina aamiaisen aikana ja olimme läkähtyä nauruun. Naiset nauroivat samoin, kun kerroin heille tämän, ja hyvänluontoinen lady Jane sanoi antavansa anteeksi sisarelleen ja toivovansa, että minä tekisin samaten, minkä minä lupasinkin tehdä niin useasti kuin hänen armonsa suvaitsee rikkoa.
En enään koskaan saanut heiltä hirvipaisteja, mutta kerronpa,mitäsain. Suunnilleen kuukausi myöhemmin tuli kortti "lordi ja lady Tiptoffilta" ja iso palanen hedelmäkakkua, josta Gus, sen pahempi, söi aivan liika paljon.
Eikä neulan taikavoima vieläkään ollut ohitse. Aivan pian rouva Broughin suurten pitojen jälkeen johtajamme kutsui minut huoneeseensa West Diddlesexissä ja sanoi tarkastettuaan minun laskuni ja hetken puhuttuaan liikeasioista: "Todella hieno timanttineula, paras Titmarsh" (hän puhui vakavaan, suojelevaan tapaan), "ja minä kutsuin Teidät tarkotuksessa puhua siitä asiasta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että tämän liikkeen nuoret virkamiehet käyvät hyvin ja siististi puettuina, mutta minä tiedän, että heidän palkkansa eivät riitä tuontapaisiin koristuksiin, ja minua surettaa nähdä Teidän rinnassanne tuonarvoinen kapine. Te olette maksanut sen, hyvä herra, — minä toivon, että Te olette maksanut sen, sillä ennen kaikkia, kallis — kallis nuori ystäväni, välttäkää velkoja."
En voinut ymmärtää, miksi Brough piti minulle tätä luentoa velasta ja siitä, että muka olisin ostanut timanttineulan, kun tiesin, että hän jo oli sitä kysynyt ja miten se oli joutunut minulle — Abednego sen oli minulle kertonut.
"Mutta, herra johtaja", sanon minä, "herra Abednego kertoi minulle, että hän on kertonut Teille, että minä olin kertonut hänelle —"
"Ai niin — tosiaan, nyt minä muistan, herra Titmarsh — nyt todellakin muistan! Mutta minä otaksun Teidän käsittävän, että minulla on muita tärkeämpiä asioita pidettävä muistissa."
"Kyllä, tietenkin, herra johtaja", sanon minä.
"Minä muistan, että joku kirjanpitäjistä puhui jotakin neulasta, että jollakin herroista oli sellanen. Jaha, Te olette siis saanut neulan, vai miten?"
"Olen saanut tädiltäni, rouva Hoggartylta Castle Hoggartysta", sanoin minä kohottaen ääntäni, sillä minä olin hieman ylpeä Castle Hoggartysta.
"Hän mahtaa olla hyvin rikas antaakseen tuollaisia lahjoja, Titmarsh?"
"Kiitos kysymästä, kyllä, herra johtaja", sanon minä, "hänonkoko hyvissä varoissa. Neljäsataa puntaa vuodessa korkorahoja, tila Sloppertonissa, kolme taloa Squashtailissa ja kolmetuhatta kaksisataa puhdasta rahaa pankkiirinsa takana, kuten olen tullut tietämään, —siinä kaikki, herra johtaja."
Minä olin tullut tietämään tämän, nähkääs, siten, että Somersetshiressä ollessani herra MacManus, tätini asiamies Irlannissa, kirjoitti ilmoittaen, että kiinnitys, joka hänellä oli lordi Brallaghanin tilaan, vastikään oli maksettu ja että rahat oli talletettu Couttsille. Irlanti oli kovin levottomassa tilassa siihen aikaan, ja tätini järkevästi päätti olla enään sijoittamatta rahojaan siihen maahan, vaan hakea jotakin varmaa vakuutta Englannissa. Vaan kun hän oli aina saanut kuusi prosenttia Irlannissa, niin ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan vähemmästä korosta ja oli penännyt minua, liikemies kun olin, Lontooseen tultuani tiedustamaan jotakin sijoituskeinoa, jolla hän saisi ainakin tuon koron rahoilleen.
"Ja mitenkä Te olette niin tarkalleen tullut tietämään rouva Hoggartyn omaisuuden?" sanoi herra Brough, ja minä kerroin hänelle sen.
"Mitä kummia? mies! tarkotatteko todellakin, että Te, kirjanpitäjä West Diddlesex Vakuutusyhtiössä, kunnianarvoisan naisen pyytämänä tiedustamaan, millä tavoin hän sijoittaisi omaisuutensa, ette koskaan ole puhunut hänelle yhtiöstä, jota Teidän on kunnia palvella? Tarkotatteko Te, hyvä herra, että Te, tietäen saavanne viiden prosentin hyvityksen ostetuista osakkeista, ette ole taivuttanut rouva Hoggartya meidän liikkeeseemme?"
"Herra johtaja", sanon minä, "minä olen kunniallinen mies enkä tahdo ottaa hyvitystä omilta sukulaisiltani."
"Kunniallinen tiedän Teidän olevan, poikaseni — antakaa minulle kätenne. Niin olen minäkin kunniallinen — niin on joka mies tässä liikkeessä kunniallinen, mutta meidän täytyy olla viisaita yhtä kaikki. Meillä on kirjoissamme viiden miljoonan pääoma, kuten näette — viisi miljoonaabona fidemaksettubona fide, hyvä herra, — siinä ei ole mitään epäkunniallista siinä. Mutta miksi meillä ei olisi kaksikymmentä miljoonaa — sata miljoonaa? Miksi tämä ei olisi suurin liikeyhtiö koko maailmassa? niinkuin se vielä onkin, hyvä herra, — vielä onkin, niin totta kuin nimeni on John Brough, jos taivas siunaa kunnialliset pyrkimykseni siinä suhteessa! Mutta kuvitteletteko sen voivan siksi tulla, ellei joka mies meistä ponnista viimeisiä voimiansa edistääkseen yrityksemme menestystä? Ei koskaan, herra — ei koskaan, ja minä puolestani puhun näin kaikkialla. Minä ylpeilen siitä, mitä teen. Ei ole taloa, johon minä käyn sisälle ja johon en jättäisi West Diddlesexin prospektia. Ei ole ainoatakaan kauppiasta, jota minä käytän ja jolla ei olisi siinä joku määrä osakkeita. Palvelijani, herra — palvelijanikin ja tallirenkini ovat siinä kiinni. Ja ensimäinen kysymys, minkä teen jokaiselle, joka anoo paikkaa minulta, on: 'oletteko vakuutettu tai osakas West Diddlesexissä?' — toinen: 'onko Teillä hyvät mainetodistukset?' Ja jos ensimäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, niin minä sanon sille henkilölle: 'ruvetkaa siis osakkaaksi, ennen kun pyydätte paikkaa minun perheessäni.' Ettekö ole nähnyt minun — minun, John Broughin, jonka nimi painaa miljoonia — nousevan nelivaljakon vetämistä vaunuistani tähän konttoriin, kädessäni neljä puntaa yhdeksäntoista shillinkiä, hinta, jonka minä maksoin herra Roundhandille puolesta osakkeesta, minkä huvilani portinvartija oli ottanut? Huomasitteko, että minä vedin pois yhden shillingin niistä viidestä punnasta?"
"Kyllä, herra. Se oli samana päivänä, kun Te otitte ulos kahdeksansataa seitsemänkymmentä kolme puntaa kymmenen shillinkiä ja kuusi pennyä — torstaista viikko", sanon minä.
"Ja miksi minä vedin pois sen shillingin, hyvä herra? Siksi että se oliminun välityspalkkioni— John Broughin viisi prosenttia suuri välityspalkkio, jonka hän kunniallisesti oli ansainnut ja jonka hän avonaisesti otti. Oliko siinä mitään teeskentelyä? Ei. Teinkö minä sen rahanhimosta? En", sanoo Brough nostaen käden sydämelleen. "Minä tein senperiaatteenvuoksi — siitä vaikuttimesta, joka johtaa jokaista minun tekoani, niinkuin saatan silmät taivaaseen luotuina sanoa. Minä haluan, että kaikki nuoret mieheni näkevät minun esimerkkini ja seuraavat sitä, minä toivon — minä rukoilen, että he sen tekevät. Ajatelkaa tätä esimerkkiä, hyvä herra. Minun portinvartijallani on sairas vaimo ja yhdeksän pientä lasta, hän on itsekin sairas mies ja hänen elämänlankansa on heikko. Hän on säästänyt, hyvä herra, säästänyt rahoja minun palveluksessani — päälle kuudenkymmenen punnan — siinä kaikki, mitä hänen lastensa on odottaminen — kaikki. Ilman sitä he hänen kuollessaan kodittomina kerjäläisinä joutuisivat maantielle. Ja mitä minä olen tehnyt tämän perheen puolesta, hyvä herra? Minä olen ottanut nämät rahat pois Robert Gatesin huostasta ja sijoittanut ne niin, että ne ovat siunaukseksi hänen perheelleen, kun hän kuolee. Joka penni on sijoitettu tämän yhtiön osakkeihin. Ja Robert Gates, minun portinvartijani, omistaa kolme osaketta West Diddlesex-yhtiössä ja on siinä asemassa Teidän ja minun isäntäni. Luuletteko, että minä haluanpettääGatesia?"
"Oo, herra!" sanon minä.
"Pettää tuota avutonta mies-polosta ja noita hentoja, viattomia lapsia! — Te ette voi niin ajatella, hyvä herra. Minä olisin häpeäksi ihmissuvulle, jos sen tekisin. Mutta mitä hyödyttää kaikki tarmoni ja sitkeyteni? Mitä vaikka minä sijoitan liikkeeseen ystävieni rahat, perheeni rahat, omat rahani — omistan sille toivoni, toiveeni, toivotukseni, pyyteeni — omistan kaikki tähän yritykseen? Te nuoret miehet ette tahdo tehdä niin. Te, joita minä kohtelen rakkaudella ja luottamuksella kuin omia lapsiani, ette tueminua. Kun minä hommaan ja puuhaan, pysytte Te hiljaa; kun minä kaikin voimin ponnistelen, katselette Te päältä. Sanokaa vain suoraan — Teepäiletteminua! Oi taivas! ettätämänpiti olla kaiken huolenpitoni ja rakkauteni palkka!"
Tässä herra Brough tuli niin liikutuksiin, että todella purskahti kyyneleihin, ja minä tunnustan, että näin oikeassa valossa sen huolimattomuuden, johon olin tehnyt itseni vikapääksi.
"Herra johtaja", sanon minä, "olen kovin — kovin pahoillani. Herkkätunteisuus pikemmin kuin mikään muu esti minua puhumasta tädilleni West Diddlesexistä."
"Herkkätunteisuus, rakas, rakas poikaseni — ikäänkuin mikään herkkätunteisuus estäisi Teitä rakentamasta tätinne onnea! Sanokaa välinpitämättömyys, sanokaa kiittämättömyys, mielettömyys — mutta elkää sanoko herkkätunteisuus — ei, ei, ei herkkätunteisuus. Olkaa rehellinen, poikaseni, ja mainitkaa asiat oikealla nimellään — tehkää niin aina."
"Seolimielettömyys ja kiittämättömyys, herra Brough", sanon minä. "Näen sen nyt kerrassaan. Ja minä kirjoitan tädilleni jo tänä päivänä."
"Teidän olisi parempi olla tekemättä niin", sanoo Brough katkerasti. "Osakkeet ovat yhdeksänkymmenen arvossa, ja rouva Hoggarty voi saada kolme prosenttia rahoilleen."
"Minäkirjoitan, herra — kunniasanallani, minä kirjoitan."
"No hyvä, koska Te annatte kunniasananne, niin Teidän arvatakseni täytyy, sillä elkää koskaan rikkoko sanaanne — ei, ei pikku asioissakaan, Titmarsh. Laittakaa kirje minulle, kun olette saanut sen valmiiksi, ja minä lähetän sen perille — kunniasanallani, sen teen", sanoo herra Brough nauraen ja ojentaen kättänsä minulle.
Minä tartuin siihen, ja hän puristi hyvin ystävällisesti kättäni. — "Te voitte yhtä hyvin istuutua tänne", sanoo hän pitäen kättäni omassaan. "Täällä on kyllä paperia."
Ja siten minä istuuduin ja veistin sukevan kynän, alotin ja kirjoitin "West Diddlesex-yhtiö, kesäkuulla, 1822" ja "Rakas Täti" mahdollisimman koreasti. Sitten pysähdyin hetkeksi miettimään, mitä nyt sanoisin, sillä se on minulle aina ollut vaikeata kirjeitten kirjoittamisessa. Päivämäärän ja "Rakas se ja se" kirjoittaa rapsahuttaa suoraa päätä — jatko se on hankala. Ja minä pistin kynän suuhuni, heittäysin taaksepäin tuolillani ja rupesin miettimään sitä.
"No", sanoi Brough. "Aiotteko laatia sitä kirjettä koko päivän, poikaseni? Antakaa minä sanelen sen Teille, ja se on silmänräpäyksessä valmis." Ja sitten hän alotti:
"Rakas Täti —
"Minun on todella suuri ilo kertoa Teille, että palattuani Somersetshirestä olen siinä määrässä voittanut yhtiömme toimitusjohtajan ja johtokunnan suosion, että he ovat hyväntahtoisesti siirtäneet minut kolmanneksi kirjanpitäjäksi —"
"Herra Brough!" sanon minä.
"Kirjoittakaa, mitä sanon. Johtokunta on eilen päättänyt, että herra Roundhand jättää kirjanpitäjän paikan ja saa sihteerin ja kassanhoitajan nimen. Herra Highmore saa hänen paikkansa, häntä seuraa herra Abednego, ja minä asetan Teidät kolmanneksi kirjanpitäjäksi —"
"kolmanneksi kirjanpitäjäksi (kirjoittakaa) sadan ja viidenkymmenen punnan palkalla vuodessa. Tiedän, että tämä uutinen ilahuttaa rakasta äitiäni ja Teitä, joka olette kautta koko elämäni ollut minulle kuin toinen äiti.
Viimeksi kotona ollessani muistan Teidän kyselleen, mitenkä voisitte parhaiten sijoittaa erään rahasumman, joka hyödyttömänä makaa pankkiirinne takana. En ole siitä pitäen jättänyt käyttämättä mitään tilaisuutta kaikkien mahdollisten tietojen saavuttamiseksi, ja kun olen täällä, kerrassaan liike-elämän keskuksessa, luulenkin, vaikka olen vallan nuori, voivani yhtä hyvin antaa neuvon kuin moni muu iäkkäämpi ja korkea-arvoisempi.
Minä olin monasti ajatellut yhtiömme suosittelemista Teille, mutta herkkätunteisuussyyt estivät minua tekemästä sitä. En tahtonut antaa kenellekään oikeutta otaksua, että itsekkäisyyden varjokaan määräsi toimintaani!
Mutta ilman kaikkea epäilystä uskon, että West Diddlesex-yhtiö tarjoaa omaisuudellenne parhaimman vakuuden, mitä odottaa voitte, ja samalla kertaa korkeimman koron, mitä missään voitte saada.
Yhtiön asema, kutenparhaimmasta lähteestä(alleviivatkaa se) olen saanut tietää, on seuraava:
Merkitty jabona fidepääoma onviisi miljoonaa puntaa sterlinkiä.
Johtajakunnan Te tunnette. Riittää kun sanon, että toimitusjohtaja on John Brough, Esq., toiminimestä Brough ja Hoff, parlamentin jäsen, ja yhtä hyvin tunnettu mies Lontoon Cityssä kuin herra Rothschild. Hänen yksityinen omaisuutensa, kuten tiedän, nousee puoleen miljoonaan, ja West Diddlesex-yhtiön osakkaille viimeksi maksetut osingot tekivät 6 1/8 prosenttia vuodessa.
(Tämän tiesin meillä ilmoitetun osingon olevan.)
Vaikka osakkeet kaupassa ovat hyvin korkeassa hinnassa, on neljän ensimäisen kirjanpitäjän etuoikeus myydä vissi määrä osakkeita, 5,000 puntaa kukin, nimellisarvosta. Ja jos Te, rakkahin tätini, haluaisitte 2500 punnan arvosta, niin minä toivon, että Te sallitte minun tarjota käytettäväksenne tämän osan uusista etuoikeuksistani.
Antakaa minun viipymättä kuulla mielipiteenne asiasta, minulla kun jo on tarjolla koko osakemääräni sijoitus markkinahintoihin."
"Mutta minulla ei ole, herra", sanon minä.
"Teillä on, herra hyvä.Minäotan osakkeet, mutta minä tarvitsenTeitä. Minä tarvitsen niin monta kunnioitettavaa henkilöä yhtiössä kuin suinkin. Minä tarvitsen Teitä, siksi että pidän Teistä, enkä epäile kertoa Teille, että minulla on omat tarkotukseni siinä samassa, sillä minä olen kunniallinen mies ja suoraan lausun, mitä tarkotan, ja minä kerron,miksiminä tarvitsen Teitä. Yhtiön sääntöjen mukaan minulla ei voi olla enempää kuin vissi määrä ääniä, mutta jos Teidän tätinne ottaa osakkeita, niin minä toivon — en epäile myöntää sitä —, että hän äänestää minun puolellani. Ymmärrättekö minuanyt?Tarkotukseni on päästä kaikeksi kaikessa tässä yhtiössä, ja kun siksi tulen, niin teen siitä loistavimman yrityksen, mitä koskaan on johdettu Lontoon Cityssä."
Minä siis allekirjoitin kirjeen ja annoin sen herra Broughin lähetettäväksi.
Seuraavana päivänä otin ja asetuin paikalleni kolmannen kirjanpitäjän pöytään. Minut johti sinne herra Brough, joka piti puheen muille pojille, jotka äkeissään mutisivat omista palveluksistaan. Mutta mitä siihen seikkaan tulee, olivat meidän palveluksemme hyvin yhtäläiset. Yhtiö oli vasta kolme vuotta vanha, eikä vanhin kirjanpitäjä ollut siinä ollut kuutta kuukautta minua kauemmin. "Kuulkaas", sanoi tuo kateellinen MacWhirter minulle. "Oletteko saanut rahaa tai onko jollakin sukulaisistanne rahaa vai onko joku heistä aikeissa panna rahansa liikkeeseen?"
Minä en katsonut otolliseksi vastata hänelle, vaan otin hyppysellisen hänen rasiastaan ja olin aina ystävällinen hänelle, ja hänkin, totta puhuakseni, oli aina sangen kohtelias minulle. Mitä tulee Gus Hoskinsiin, niin hän rupesi uskomaan minua joksikin korkeammaksi olennoksi. Ja minun täytyy sanoa, että muut pojat käyttäytyivät hyvin ystävällisesti ja sanoivat, että jos joku oli ennen muita nostettava toisten ohitse, he olisivat valinneet minut, sillä minä en ollut koskaan loukannut ketään heistä, vaan tehnyt joillekuille pieniä ystävänpalveluksia.
"Minä tiedän, kuinka saitte sen paikan", sanoo Abednego. "Minä hankin sen Teille. Minä kerroin Broughille, että Te olette sukua Prestonille, rahaministerille, saatte häneltä hirvipaistia ja kaiken tuon, ja uskokaa pois, hän odottaa, että Te puolestanne osaatte tehdä hänen hyväkseen jotakin sillä taholla."
Minä luulen, että Abednegon puheissa oli paljon totta, sillä ukko, joksi me häntä kutsuimme, puhui useasti minulle sukulaisestani, haasteli siitä, että täytyi saada liikkeemme kotiutuneeksi West Endiinkin, saada niin monta aatelista vakuutetuksi kuin suinkin, ja niin edespäin. Turhaan minä sanoin, etten mahda Prestonille mitään. "Nah, nah!" sanoo herra Brough, "elkää puhukominulle. Ei sitä suotta lähetetä hirvipaisteja joka miehelle." Ja minä olen vakuutettu siitä, että hän luuli minua varovaiseksi, viisaaksi nuoreksi mieheksi, koska en ylvästellyt isoisilla heimolaisillani, vaan pidin salassa sukulaisuuteni. Tosin hän olisi voinut saada tietää totuuden Gusilta, joka eli yhdessä minun kanssani, mutta Gus piti tiukasti kiinni siitä, että minä olin hyvin tuttavallisissa väleissä koko ylimystön kanssa, ja kerskaili minulla kymmenen kertaa niin paljon kuin minä itse.
Poikien oli tapana kutsua minua "West Endiläiseksi".
"Katsos", ajattelin minä, "mitä minä olen voittanut sillä, että täti Hoggarty antoi minulle timanttineulan! Mikä onnellinen seikka, ettei hän antanut minulle rahaa, kuten toivoin hänen tekevän! Ellei minulla olisi ollut neulaa, — jos olisin vienyt sen muuanne kuin herra Poloniuksen luo, ei lady Drum olisi koskaan pannut minua merkille; ellei lady Drum koskaan olisi pannut minua merkille, ei herra Broughkaan olisi sitä koskaan tehnyt eikä minusta olisi koskaan tullut West Diddlesexin kolmatta kirjanpitäjää."