Pitkän vaitiolon jälkeen setä Pio myönsi arvostelevasti: »Kohtaus laivalla meni sinulta hyvin.»
»Mutta minä olen esittänyt paremminkin, setä Pio. Muistatteko sitä iltaa, jona palasitte Cuzcosta…?»
»Sinä olit varsin hyvä lopussa.»
»Olinko?»
»Mutta, kukkaseni, helmeni,mikä sinua vaivasi puhuessasi vangille?»
Tällöin Pericholen tapana oli heittäytyä kasvoilleen, käsivarret pöydällä, hiusvoiteiden joukkoon, purskahtaen haikeaan itkuun. Vain täydellisyys kelpaisi, vain täydellisyys. Mutta sitä hän ei ollut koskaan saavuttanut.
Sitten setä Pio, aloittaen hiljaisella äänellä, saattoi jutella tuntikauden, eritellen näytelmää, syventyen kaiken maailman hienoihin vivahduksiin äänessä, eleissä ja tempossa; ja monesti he jäivät sinne aamunkoittoon asti esittäen toisilleen Calderónin ylväitä lauseita.
Keitä nämä kaksi pyrkivät miellyttämään? Ei Liman yleisöä. Se oli jo kauan sitten tyydytetty. Mutta me tulemme maailmasta, jossa olemme tutustuneet uskomattomiin etevyyden mittakaavoihin, muistelemme hämärästi ihanuuksia, joita emme sittemmin ole tavoittaneet, ja palaamme siihen maailmaan. Setä Pio ja Camila Perichole kiusasivat itseään ponnistelemalla luomaan Perussa teattereita jonkin taivaan malliin, johon Calderón oli heidän edellään mennyt. Sitä yleisöä, jolle mestariteokset ovat aiotut, ei ole tämän maan päällä.
Ajan mittaan Camila menetti jotakin tästä hartaasta kiintymyksestään taiteeseen. Silloin tällöin teki jokin ylenkatseen puuska näyttelijän ammattia kohtaan hänet huolimattomaksi. Se johtui siitä vähäpätöisestä merkityksestä, joka espanjalaisessa klassillisessa draamassa yleensä suotiin naisosille. Siihen aikaan, jolloin Englannin, Ranskan ja vähän myöhemmin Venetsian hovien ympärille kerääntyneet näytelmäkirjoittajat rikastuttivat naisten osia harkitulla älykkyydellä, suloudella, intohimolla ja hysteerisillä kohtauksilla, tuijottivat Espanjan dramaturgit sankareihinsa ja kunniakysymysten ristiriidoissa riutuviin herrasmiehiin, jotka sitten ehkä viime hetkellä palasivat vaivaisina syntisinä ristin juurelle. Monet vuodet setä Pio teki voitavansa keksiäkseen keinoja innostuttaa Pericholea osiin, jotka tulivat hänen esitettävikseen. Kerran hän sai tilaisuuden ilmoittaa Camilalle, että eräs Vico de Barreran pojantytär oli saapunut Peruun. Setä Pio oli kauan sitten puhunut Camilalle kunnioituksestaan suuria runoilijoita kohtaan, eikä näyttelijätär koskaan yrittänytkään kieltää, että nämä olivat kuninkaitten yläpuolella eivätkä pyhimyksiäkään alemmalla tasolla. Niinpä he molemmat hyvin innostuneina valitsivatkin erään tämän mestarin kappaleista esitettäväkseen pojantyttären edessä. He harjoittelivat runoelmaa satakunta kertaa, milloin tuntien suurta keksinnön riemua, milloin alakuloisina.
Näytäntöiltoina Camilan tirkistäessä esiripun poimujen lomitse sai setä Pio osoittaa hänelle pienen, keski-ikäisen, aineellisten huolien ja ison perheen riuduttaman naisen; mutta Camilasta tuntui, että hän nyt katseli maailman ehointa kauneutta ja suurinta arvokkuutta. Odotellessaan säkeitä, jotka laulettiin ennen hänen astumistaan näyttämölle, hän pysytteli setä Pion likellä kunnioittavan ääneti, sydämen jyskyessä rajusti. Näytäntöjen väliajoilla hän vetäytyi varastohuoneen tomuiseen kolkkaan, josta kukaan ei häntä löytäisi, ja istui tuijottaen sen nurkkiin.
Esityksen päätyttyä setä Pio saattoi Vico de Barreran pojantyttären Camilan huoneeseen. Tämä seisoi seinällä riippuvien vaatteiden seassa, itkien onnesta ja häveliäisyydestä. Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, suudellen vanhan naisen käsiä, ja tämä puolestaan suuteli hänen käsiään, ja kuulijakunnan palattua koteihinsa nukkumaan jäi vieras kertoilemaan Camilalle pieniä perheessä säilyneitä tietoja Vicon työstä ja elintavoista.
Setä Pio oli riemuissaan, kun seurueeseen liittyi uusi näyttelijätär, sillä uuden kyvyn näkeminen vieressään ei koskaan ollut kannustamatta Pericholea. Setä Piosta, joka seisoi kuulijakunnan takana hytkähdellen riemusta ja veitikkamaisuudesta, näytti Pericholen ruumis muuttuneen alabasterilampuksi, johon oli sytytetty voimakas valo. Turvautumatta minkäänlaisiin juoniin tai valepontevuuteen hän ryhtyi syrjäyttämään uutta tulokasta. Jos oli esitettävänä huvinäytelmä, kävi hän mitä sukkelimman älykkääksi, ja jos (kuten oli useimmiten laita) näyteltiin draamaa, jossa loihdittiin esille loukattuja naisia ja leppymättömän vihan tunteita, niin näyttämö ihan hehkui hänen liikutuksestaan. Hänen persoonallisuutensa kävi niin sähköiseksi, että hänen vain laskiessaan kätensä näyttelijätoverin kädelle myötätunnon väristys kiiti kuulijakunnan läpi. Mutta tällaiset etevyyden näytteet tulivat yhä harvinaisemmiksi. Hänen tekniikkansa varmistuessa aitous kävi vähemmän tarpeelliseksi. Silloinkin, kun hän oli hajamielinen, eivät kuulijat huomanneet eroa, ja ainoastaan setä Pio oli murheissaan.
Camilalla oli hyvin kauniit kasvot tai pikemmin kauniit vain silloin, kun ne eivät olleet lepotilassa. Tässä tapauksessa huomasi hämmästyksekseen, että nenä oli pitkä ja kapea, suu väsynyt ja hiukan lapsekas, silmät levottomat — jokseenkin pinnistetty maalaistyttö, tuotu laulukahviloista ja kykenemätön luomaan sopusointua taiteensa vaatimusten, mielitekojensa, unelmiensa ja jokapäiväisen kiireellisen työnsä välille. Kaikki nämä olivat kukin oma maailmansa, ja niiden välinen kamppailu olisi pian vienyt ruumiiltaan vähemmän sitkeän tylsämielisyyteen tai vähäpätöisyyteen. Olemme nähneet, että Perichole osiinsa tyytymättömänäkin varsin hyvin tiesi, mitä riemua sisältyi näyttelemiseen, ja lämmitteli tuon tuostakin siinä liekissä. Mutta lemmenliekki viehätti häntä useimmin, vaikkei suuremmalla onnenvarmuudella, kunnes itse Jupiter lähetti hänelle muutamia helmiä.
* * * * *
Don Andrés de Ribera, Perun varakuningas, oli jäännös iloisesta miehestä, jonka olivat murtaneet mässäily, rakastelu, ylhäisyys ja kymmenvuotinen »maanpako». Nuorukaisena hän oli seurannut lähetystöjä Versaillesiin ja Roomaan; hän oli taistellut Itävallan sodissa ja käynyt Jerusalemissa. Hän oli tavattoman isokokoisen ja varakkaan naisen lapseton leski; hän oli hiukan keräillyt erilaisia rahoja, pannut varastoon viinejä, suosinut näyttelijättäriä, saanut ritarimerkkejä ja koonnut karttoja. Pöydän riemut olivat hänelle tuottaneet luuvalon, vuodekomeron nautinnot taipumuksen kouristuksiin, ja grande-arvo oli tehnyt hänet niin äärettömän ja lapsellisen ylpeäksi, että hän harvoin kuunteli, mitä hänelle sanottiin, ja haasteli alati itsekseen, katsellen kattoon. »Maanpakolaisuus» oli tuottanut hänelle ääretöntä ikävää, niin ääretöntä, että se tuntui tuskalta — siinä ikävässä hän aamulla heräsi, siinä hän vietti päivänsä, ja öisin se väijyi vuoteen ääressä hänen nukkuessaankin.
Camila vietti vuosiaan teatterielämän alituisessa kovassa työssä, jota höystivät jotkin epäsiistit lemmenseikkailut, kunnes tämä olympolainen henkilö (sillä kasvoiltaan ja ryhdiltään varakuningas olisi kelvannut esittämään jumalien ja sankarien osia näyttämöllä) äkkiä vei hänet mitä herkullisimmille keskiyön illallisille palatsiin. Vastoin kaikkia näyttämön ja valtion perinnäistapoja Camila rakasti vanhahkoa ihailijaansa ja arveli saavuttavansa pysyvän onnen. Don Andrés opetti monia asioita Pericholen hilpeälle, kiihkeälle sielulle. Niinpä Camila oppi häneltä hiukan ranskaa ja sai hyviä neuvoja siisteydessä ja sirossa esiintymistavassa. Setä Pio oli hänelle opettanut, kuinka ylhäiset naiset käyttäytyivät suurissa tilaisuuksissa; don Andrés opetti, kuinka he osaavat kauniisti levätä. Setä Pio ja Calderón olivat opettaneet hänelle kaunista espanjankieltä; don Andrés rikastutti hänen puhettaan herttaisen jaarittelun sutkauksilla.
Setä Pio kävi levottomaksi, kun Camila sai kutsun palatsiin. Hän olisi paljoa mieluummin suonut holhokkinsa jatkavan pieniä koruttomia lemmensuhteitaan teatterin sivuhuoneissa. Mutta kun hän havaitsi Camilan taiteen siitä hyötyvän, oli hän varsin tyytyväinen. Hänen tapansa oli istua katsomon perällä, pyörien istuimellaan pelkästä riemusta ja mielihyvästä katsellessaan Pericholea, kun tämä vihjaili yleisölle, että hän seurusteli siinä suuressa maailmassa, josta näytelmänkirjoittajat puhuivat. Camila osasi nyt pidellä viinilasia tai lausua jäähyväiset uudella tavalla ja astua ovesta sisälle toisin kuin ennen. Kaikki muu oli setä Piosta yhdentekevää. Mikä saattoi olla, kysyi hän mielessään, ihastuttavampaa kuin nähdä kauniin naisen oikealla tavalla tulkitsevan espanjalaista mestariteosta — tarjoavan katselijoille sellaista esitystä, jossa kaikki oli tarkasti havaittu ja sanojen pelkät välitkin toivat ilmi elämän ja tekstin selityksiä, kun lisänä oli ihana äänensointu, moitteeton ryhti, melkoinen ulkonainen sulo ja vastustamaton tenho? »Olemme melkein valmiit viemään tämän ihmeolennon Espanjaan», mutisi hän usein itsekseen. Esitysten jälkeen oli hänen tapanaan mennä Camilan pukuhuoneeseen ja sanoa: »Oikein hyvin!» Mutta ennenkuin hän jätti hyvästi, ehti hän myös kysyä, mistä ihmeestä Camila oli oppinut tuon teeskennellyn tavan lausua sananExcelencia(teidän ylhäisyytenne).
Jonkin ajan perästä varakuningas kysyi Pericholelta, huvittaisiko häntä, että kutsuttaisiin joitakuita hienoja ja arvokkaita vieraita heidän keskiöisiin illallisiinsa, ja haluaisiko hän tavata arkkipiispan. Camila riemastui. Arkkipiispa riemastui myös. Heidän ensimmäisen tapaamisensa edellä hän lähetti näyttelijättärelle pelikortin kokoisen smaragdikellukan.
Limassa oli jotakin laajaan sinipunervaan satiiniviittaan käärittyä, mistä pisti esille iso vesitautinen pää ja kaksi lihavaa heleänväristä kättä; se oli kaupungin arkkipiispa. Paksujen lihakääröjen välistä pisti esille kaksi mustaa silmää, jotka kuvastivat epämukavuutta, ystävällisyyttä ja älykkyyttä. Valpas ja kiihkeä sielu oli vangittuna tähän ihramöhkäleeseen. Mutta kun hän ei koskaan kieltänyt itseltään fasaania tai hanhea tai jokapäiväistä pulloriviään roomalaisia viinejä, oli hän oma katkera vanginvartijansa. Hän rakasti tuomiokirkkoaan, rakasti velvollisuuksiaan ja oli hyvin hurskas. Joinakin päivinä hän katseli surumielin laajaa ruhoaan, mutta katumuksen kivistys oli vähemmän vihlova kuin paastoamisen tuska, ja pian hän jälleen mietiskeli, mitä salaisia sanomia eräänlainen pihvi lähettikään jollekin sitä seuraavalle salaatille. Ja rangaistakseen itseään hän vietti mallikelpoista elämää jokaisessa muussa suhteessa.
Hän oli lukenut muinaisuuden koko kirjallisuuden ja unohtanut sen kokonaan, paitsi yleistä tenhon ja pettymyksen tuoksua. Hän oli tuntenut kirkkoisät ja kirkolliskokoukset ja unohtanut kaiken lukemansa, paitsi eräänlaista häilyvää vaikutelmaa uskonriidoista, jotka eivät olleet mitenkään Perun oloihin sovellettavia. Hän oli lukenut kaikki Italian ja Ranskan kevytmieliset mestariteokset ja luki niitä joka vuosi uudestaan. Kivitaudinkaan kidutuksessa — joka onneksi lieveni, kun hän joi vettä Cluxambuquan pyhän Marian lähteestä — hän ei voinut löytää mitään virkistävämpää kuin Brantomen ja jumalaisen Aretinon kaskut.
Hän tiesi, että melkein kaikki Perun papit olivat lurjuksia. Vain hänen herkullisen epikurolainen kasvatuksensa esti hänet siinä suhteessa ryhtymästä mihinkään toimiin. Hänen oli toisteltava itselleen mielilauseitaan: että vääryys ja onnettomuus ovat maailmassa vakinaisia; että edistysoppi on harhaluulo; että köyhät, jotka eivät ole koskaan maistaneet onnea, eivät kykenekään tuntemaan kurjuutta. Yhtä vähän kuin yleensä varakkaat hän osasi uskoa, että köyhät (katsokaa niiden asuntoja, katsokaa niiden vaatteita!) saattoivat todella kärsiä. Kaikkien sivistyneiden tavalla hän uskoi, että ainoastaan laajalti lukeneiden voitiin sanoa olevantietoisestionnettomia. Eräässä tapauksessa, kun hänelle oli mainittu hiippakunnassa vallitsevista väärinkäytöksistä, hän oli vähällä ryhtyä asian johdosta joihinkin toimenpiteisiin. Hän oli juuri kuullut Perussa olevan tulemassa säännöksi, että papit vaativat kaksi mittaa jauhoja melko hyvästä synninpäästöstä ja viisi mittaa oikein tehokkaasta. Hän vapisi suuttumuksesta, karjui kirjurilleen ja käski hänen tuoda kirjoitustarpeet, selittäen aikovansa sanella oikein jyrisevän nuhdesaarnan hiippakuntansa paimenille. Mutta tolposta oli muste loppunut, mustetta ei ollut viereisessäkään huoneessa, mitään mustetta ei löydetty koko palatsista. Tällainen asiaintila hänen taloudessaan järkytti kunnon miestä niin, että hän sairastui tästä kaksinkertaisesta kiukusta ja ymmärsi vast'edes varoa suuttumista.
Arkkipiispan liittäminen illallisseurueeseen osoittautui niin onnelliseksi ajatukseksi, että don Andrés alkoi miettiä uusia nimiä. Hän oli tullut yhä enemmän riippuvaiseksi setä Piosta, mutta odotti, kunnes Camila omasta aloitteestaan ehdotti, että myös hänen holhoojansa kutsuttaisiin mukaan. Ja aikoinaan setä Pio toi sinne vanhan merenkyntäjän, kapteeni Alvaradon.
Tavallisesti oli yhdessäoloa kestänyt jo useita tunteja, ennenkuin Camila teatteriesitystensä jälkeen ehti liittyä seuraan. Hän saapui kellon käydessä yhtä, säteilevänä, jalokivillä koristettuna ja kovin väsyneenä. Nuo neljä miestä ottivat hänet vastaan kuin suuren kuningattaren. Tunnin ajan hän johti keskustelua, mutta nojautui sitten vähitellen yhä enemmän don Andrésin olkapäätä vasten ja seurasi puhelua, joka liiteli humorististen miesten välillä. Kaiken yötä he juttelivat, salaa lohdutellen alati Espanjaan kaipaavia sydämiään ja vakuutellen itselleen, että tällainen seuranpito oli ylvään espanjalaisen sielun mukaista. He puhuivat hengistä ja aaveiden näkemisestä, maapallosta, ennenkuin ihminen ilmestyi sen pinnalle, siitä mahdollisuudesta, että kiertotähdet törmäisivät toisiaan vastaan; he pohtivat kysymystä, voitiinko nähdä sielun leijailevan kyyhkysen muodossa pois kuoleman hetkellä; he aprikoivat, kuluisiko pitkäkin aika, ennenkuin uutinen Kristuksen toisesta tulemisesta Jerusalemiin ehtisi Peruun. He puhuivat auringonnousuun asti sodista ja kuninkaista, runoilijoista ja oppineista ja oudoista maista. Jokainen vuodatti keskusteluun oman varastonsa viisaita, surullisia kaskuja ja kuivan valittelunsa ihmissuvun kohtalosta. Kultainen valonhohde leimahti Andien yli ja tulvi isosta ikkunasta hedelmäröykkiöille, pöydän viinitahraiselle, kullalla kirjaillulle silkkiliinalle ja Pericholen suloiselle, miettivälle otsalle, kun hän uinui suojelijansa hihaa vasten. Sitten seurasi pitkä vaitiolo, kun kukaan ei halunnut ensimmäisenä nousta lähteäkseen, ja heidän katseensa lepäsivät tässä kummallisessa, kauniissa, heidän keskellään elävässä laululintusessa. Mutta setä Pion katse oli vartioinut häntä kaiken yötä, nopea katse mustista silmistä, täynnä hellyyttä ja levottomuutta, jonka pohjalla oli hänen elämänsä suuri salaisuus ja perustus.
Muutenkaan setä Pio ei lakannut pitämästä Camilaa silmällä. Hän jakoi tämän maailman asukkaat kahteen ryhmään: niihin, jotka olivat rakastaneet, ja niihin, jotka eivät olleet. Se oli ilmeisesti hirveän ylimyksellistä, sillä niistä, jotka eivät kyenneet rakastamaan — tai pikemminkin rakkaudesta kärsimään, — ei voitu sanoa, että he elivät, eivätkä he varmaankaan heräisi uudestaan eloon kuolemansa jälkeen. He olivat jonkinlaista rikkaruohoa, joka täytti maailman järjettömällä naurullaan, aiheettomilla kyynelillään ja joutavalla rupattelullaan, haihtuen yhä herttaisena ja turhamaisena ohueen ilmaan. Tätä erotusta varten hänellä oli rakkaudesta määritelmänsä, joka ei ollut minkään muun kaltainen ja joka oli ammentanut kaiken katkeruutensa ja ylpeytensä hänen kummallisesta elämästään. Hän piti rakkautta eräänlaisena julmana tautina, joka valittujen on kestettävä myöhäisessä nuoruudessaan ja josta he toipuvat kalpeina ja järkkyneinä, mutta valmiina elämän toimiin. Hän uskoi, että suuri sarja erehdyksiä oli kaikeksi onneksi mahdoton henkilöille, jotka olivat tästä sairaudesta parantuneet. Valitettavasti oli heillekin vielä varattuna joukko hairahduksia, mutta monien esimerkkien nojalla oli havaittavissa, etteivät he koskaan erehtyneet luulemaan jatkuvaa ystävällisyyttä koko elämää käsittäväksi suhteeksi, eivät milloinkaan käsitelleet ihmisolentoa ruhtinaasta palvelijaan asti minään mekaanisena esineenä.
Setä Pio ei lakannut koskaan vartioimasta Camilaa, koska hänestä näytti, ettei Camila ollut saanut tätä tärkeätä opetusta. Niinä kuukausina, jotka seurasivat näyttelijättären kutsumista varakuninkaalliseen seuraan, hän odotti henkeään pidätellen. Ja sitten hän oli varuillaan vuosikausia. Camila synnytti varakuninkaalle kolme lasta, mutta pysyi silti samana. Setä Pio tiesi, että ensimmäinen merkki siitä, että hän oli todella astunut elämään ja sen ymmärtänyt, olisi eräiden vaikutelmien hallitseminen hänen näyttelemisessään. Kappaleissa oli eräitä kohtia, jotka hän kerran esittäisi ymmärtäväisesti, koruttomasti, helposti ja salaa riemuiten, koska ne viiltäisivät hänen sydämensä uuteen rikkaaseen viisauteen; mutta sellaisten kohtien käsittely kävi yhä pintapuolisemmaksi, ettemme sanoisi hämilliseksi. Setä Pio huomasi sittemmin, että Camila oli väsynyt don Andrésiin ja aloittanut uuden sarjan salavihkaisia lemmenseikkailuja näyttelijäin, härkätaistelijain ja kaupungin kauppiasten kanssa.
Näytteleminen alkoi tuskastuttaa häntä yhä enemmän, ja uusi halu sai tilaa hänen sielussaan. Hän tahtoi olla hieno nainen. Vähitellen hän alkoi himoita arvokkuutta ja huomautella harjoittavansa näytelmätaidettaan vain ajankuluksi. Hän hankki itselleen seuranaisen ja muutamia palvelijoita ja kävi kirkossa muodinmukaisilla tunneilla. Hän oli palkintopäivinä saapuvilla yliopistossa ja esiintyi suurien hyväntekeväisyyslaitosten lahjoittajien joukossa. Opettelipa hän hiukan lukemaan ja kirjoittamaankin. Pienimmänkin syytöksen boheemielämästä hän torjui vimmatusti. Hän teki varakuninkaan elämän kamalaksi himoitsemalla myönnytyksiä ja asteettaisella etuoikeuksien anastamisella. Uusi pahe syrjäytti vanhan, ja hän piti suurta melua hyveellisyydestään. Hän keksi itselleen vanhempia, serkkuja ja sukulaisia. Hän hankki epävirallisen laillistuksen lapsilleen. Seurapiireissä hän näytteli herkän ja raukean Magdalenan osaa, kuin ylhäinen nainen konsaan, ja hän kantoi kynttilää katuvaisten kulkueessa rinnan naisten kanssa, joilla ei ollut muuta omallatunnollaan kuin joku vihanpuuska tai salavihkainen vilkaisu Descartesin teoksiin. Hänen syntinsähän oli ollut näytteleminen, ja jokainen tiesi, että pyhimyksiäkin oli ollut näyttelijöinä — pyhä Gelasius, pyhä Genesius, Antiokian pyhä Margareta ja pyhä Pelagia.
Vuoristossa oli muodikas terveyslähde lähellä Cluxambuquan Santa Marian luostaria. Don Andres oli matkustellut Ranskassa ja halunnut rakentaa itselleen pienen jäljittelyn Vichystä; siellä oli pagoda, muutamia vierashuoneita, teatteri, pieni härkätaistelukenttä ja ranskalaisia puutarhoja. Camilan terveys oli aina ollut ehdottoman hyvä, mutta hän rakennutti itselleen huvilan sen läheisyyteen ja hörppi inhoittavia vesiä kello yhdeltätoista. Montemayorin markiisitar on antanut oivallisen kuvauksen tästäopérabouff-paratiisista; hallitseva jumalatar näytteli siellä hurjaa tunteellisuuttaan kävellessään näkinkenkien jauheella peitetyillä käytävillä ja ottaessaan vastaan kunnianosoituksia niiltä, jotka eivät rohjenneet varakuningasta loukata.
Doña Maria piirtää kuvan tästä hallitsijasta, komeasta ja väsyneestä, pelaamassa kaiken yötä summista, joilla olisi voinut rakentaa uuden Eskorialin. Ja hänen viereensä markiisitar sijoittaa kuvan hänen pojastaan, Camilan pienestä don Jaimesta. Seitsenvuotias don Jaime oli hento riisitautinen poika, joka ei näkynyt perineen ainoastaan äitinsä otsaa ja silmiä, vaan myöskin isänsä taipumuksen kouristuksiin. Hän kärsi tuskansa hiljaa ja hämillään kuin eläin, ja eläimen tavoin häntä kipeästi hävetti, jos siitä sattui joitakin merkkejä näkymään julkisuudessa. Hän oli niin kaunis, että säälin arkisemmat ilmaisut vaikenivat hänen läsnäollessaan, ja pitkäaikainen vaikeuksien mietiskely oli antanut hänen kasvoilleen kärsivällisen ja silmäänpistävän arvokkuuden. Hänen äitinsä puki hänet tummanpunaiseen samettiin, ja voimissaan ollen seurasi poika häntä ulkona muutaman metrin päässä, vakavasti vältellen vallasnaisia, jotka yrittivät pysähdyttää hänet juttelemaan. Camila ei ollut koskaan äreä don Jaimelle, vaan kohteli häntä aina hillitysti. Auringon paistaessa voitiin nähdä nämä kaksi ääneti kävelemässä keinotekoisilla pengermillä, Camilan mietiskellessä, milloin alkaisi se onni, jonka hän aina oli uskonut riippuvan yhteiskunnallisesta asemasta, ja don Jaimen vain riemuitessa päivänpaisteesta ja levottomasti väijyessä pilven lähestymistä. He näyttivät olennoilta, jotka olivat sinne eksyneet jostakin etäisestä maasta tai jonkin vanhan ballaadin ruumiillistuneilta henkilöiltä, jotka eivät vielä olleet oppineet uutta kieltä eivätkä löytäneet ystäviä.
Camila oli kolmikymmenvuotias jättäessään näyttämön, ja hän tarvitsi viiden vuoden ajan luodakseen itselleen tunnustetun aseman seuraelämässä. Hän tuli vähitellen melkein lihavaksi, vaikka hänen päänsä näkyi vuosi vuodelta saavan siromman muodon. Hän alkoi pukeutua ylellisesti, ja hänen vierashuoneittensa lattiat kuvastivat todellisia jalokivi-, vyöhikkö- ja sulkavuoria. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat peitetyt sinervällä jauheella, jotavastoin ärtyisä suu oli heleänpunainen ja oranssinkeltainen. Hänen luonteensa melkein mielipuoliselle rajuudelle antoi vaihtelua hänen luonnottoman mairea esiintymisensä säätyläisleskien parissa. Menestyksensä aikaisemmilla asteilla hän oli vihjaissut setä Piolle, että tämä ei saisi julkisuudessa näyttäytyä hänen seurassaan, mutta lopulta hermostuttivat häntä »sedän» yksityiselämätkin vierailut. Hänen keskustelunsa oli muodollista ja välttelevää. Hän ei koskaan katsonut setä Pioa silmiin ja keksi verukkeita riitaan. Kuitenkin setä Pio rohkeni kerran kuukaudessa tulla koettelemaan hänen kärsivällisyyttään. Ja kun seurustelu oli käynyt mahdottomaksi, meni hän portaita ylös viettämään loppuosan vierailustaan lasten parissa.
Eräänä päivänä setä Pio saapui hänen vuoristohuvilaansa ja pyysi hänen palvelijattarensa välityksellä tilaisuutta puhutella emäntää. Hänelle ilmoitettiin, että Camila ottaisi hänet vastaan ranskalaisessa puutarhassa hiukan ennen auringonlaskua. Setä Pio oli saapunut Limasta omituisen tunteenpuuskan innoittamana. Kuten kaikki yksinäiset oli hänkin pannut ystävyyteen jotakin jumalaista hohtoa. Hän kuvitteli, että ihmiset, joiden ohi hän kadulla meni ja jotka nauroivat keskenään ja erotessaan syleilivät toisiaan, että nuo ihmiset, jotka herttaisesti hymyillen aterioitsivat keskenään — tuskin voitte minua uskoa, mutta hän kuvitteli, että he kaikesta tuosta myötätunnosta ammensivat melkoisen määrän tyydytystä. Niinpä hänet äkkiä valtasi kiihkeä halu nähdä Camila jälleen, kuulla itseään nimitettävän »setä Pioksi» ja hetkiseksi luottavasti ja rattoisasti elvyttää heidän pitkän kiertolaiselämänsä muistoja.
Ranskalaiset puutarhat olivat kaupungin eteläisessä päässä. Niiden takana kohosivat Andes-vuorten korkeammat harjanteet; edessä oli rintanojainen lava ja siitä näköala syvään laaksoon ja aaltomaisille kukkuloille, joita jatkui Tyyntämerta kohti. Oli hetki, jolloin lepakot lentelevät matalalla ja pikku itikat leikkivät vallattomasti alhaalla maan pinnalla. Muutamia yksinäisiä ihmisiä viipyi puutarhassa katsellen uinailevasti taivaalle, joka vähitellen menetti värihohtonsa, tai nojasi rintasuojaa vasten, katsellen alas laaksoon ja kuunnellen, missä kylässä koira kulloinkin haukkui. Oli se hetki, jolloin isä palaa kotiin vainioiltaan ja leikkii tuokion pihassa koiran kanssa. Nuoret tytöt etsivät silloin silmillään ensimmäistä tähteä kiinnittääkseen siihen toivomuksen, ja pojat odottavat levottomina illallista. Uutterinkin äiti seisoo hetkisen toimetonna, hymyillen rakkaalle, kärsivällisyyttä koettelevalle perheelleen.
Setä Pio seisoi kolhittua marmoripenkkiä vasten ja näki vihdoin Camilan tulevan.
»Minä tulen myöhään», virkkoi Camila. »Olen pahoillani. Mitä te haluatte minulle sanoa?»
»Camila…» aloitti toinen.
»Nimeni on doña Micaela.»
»En halua loukata teitä, doña Micaela, mutta kun olette sallinut minun nimittää itseänne Camilaksi kaksikymmentä vuotta, luulisin…»
»Oh, tehkää niinkuin tahdotte, tehkää niinkuin tahdotte.»
»Camila, lupaa minulle, että tahdot minua kuunnella, lupaa minulle, ettet juokse pois heti ensimmäisen lauseen jälkeen.»
Silloin Camila puhkesi puhumaan odottamattoman kiivaasti: »Setä Pio, kuunnelkaa minua. Te olette hullu, jos luulottelette voivanne taivuttaa minut palaamaan teatteriin. Minua kauhistuttaa, kun muistelen teatteria. Ymmärtäkää se. Teatteri! Teatteri tosiaan! Herjaukset ovat jokapäiväisenä ruokana mokomassa likaisessa paikassa. Ymmärtäkää, että tuhlaatte aikaanne turhaan.»
Setä Pio vastasi lempeästi: »Minä en haluaisi kehottaa sinua palaamaan, jos olet onnellinen näiden uusien ystävien parissa.»
»Ette siis pidä uusista ystävistäni?» vastasi näyttelijätär terävästi.»Keitä tarjoatte minulle heidän tilalleen?»
»Camila, minä vain muistelen…»
»Minä en halua arvostelua, minä en halua neuvoja. Minä vilustun tuotapikaa, minun täytyy palata kotiini. Jättäkää minut, siinä kaikki. Unohtakaa minut.»
»Rakas Camila, älähän suutu. Salli minun puhua sinulle. Siedä minua vielä kymmenisen minuuttia.»
Setä Pio ei ymmärtänyt, miksi Camila itki. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän puheli umpimähkään: »Sinä et koskaan edes käy teatterissa, ja kaikki panevat sen merkille. Yleisökin nykyisin hupenee. Näytellään vanhaa komediaa ainoastaan kahdesti viikossa; kaikkina muina iltoina esitetään uusia, suorasanaisia ilveilyjä. Kaikki on typerää, lapsellista ja rivoa. Kukaan ei enää osaa puhua espanjaa. Kukaan ei enää osaa edes säädyllisesti kävellä. Kristuksen ruumiin päivänä ne esittivätBelsazarin pidot, jossa sinä olit niin ihmeellinen. Nyt se oli ihan hävettävää.»
Seurasi vaitiolo. Kaunis pilvisarja, ikäänkuin lammaslauma, leijaili mereltä, lipuen kukkuloiden välitse laaksoja ylöspäin. Camila kosketti äkkiä setä Pion polvea, ja hänen kasvonsa olivat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. »Suokaa minulle anteeksi, setä Pio, että olen näin häijy. Don Jaime sairastui tänään iltapäivällä. Siinä ei voi tehdä mitään. Hän viruu siellä niin vaaleana ja… niin kummastuneena. Täytyyhän ajatella jotakin muuta. Setä Pio, ei olisi mitään hyötyä siitä, että minä palaisin teatteriin. Yleisö tulee katselemaan suorasanaisia ilveilyjä. Olisimme hupsuja jos yrittäisimme pitää yllä vanhaa komediaa. Lukekoot ihmiset vanhoja näytelmiä kirjoista, jos heitä haluttaa. Ei maksa vaivaa taistella joukkoa vastaan.»
»Ihmeellinen Camila, minä en ollut sinua kohtaan rehellinen ollessasi teatterissa. Minussa oli jotakin turhamaista ylpeyttä. Minä olin sinulle nyrpeissäni siitä ylistyksestä, jonka sinä ansaitsit. Suo minulle anteeksi. Sinä olet aina ollut hyvin suuri taiteilijatar. Jos joudut havaitsemaan, ettet ole onnellinen näiden ihmisten parissa, voisit ajatella Madridiin siirtymistä. Siellä sinä niittäisit voiton laakereita. Myöhemminkin ehdit vielä kantaa doña Micaelan nimeä. Me tulemme jo pian vanhoiksi. Me kuolemme jo pian.»
»Ei, minä en koskaan näe Espanjaa. Koko maailma on samanlainen, Madrid tai Lima.»
»Oh, kunpa voisimme matkustaa pois jollekin saarelle, missä ihmiset tuntisivat sinut itsesi vuoksi. Ja rakastaisivat sinua.»
»Te olette viisikymmenvuotias ja yhä haaveilette moisista saarista, setä Pio.»
Setä Pio kumarsi ja jupisi: »Tietysti minä rakastan sinua, Camila, niinkuin minun aina täytyy ja enemmän kuin voin sanoakaan. Sinuun tutustumiseni on minulle kylliksi koko elämäni ajaksi. Sinä olet nyt suuressa arvossa. Ja sinä olet rikas. Enää en voi sinua millään auttaa. Mutta minä olen aina valmis.»
»Kuinka järjetön te olette», virkkoi Camila hymyillen. »Te sanoitte tuon niinkuin nuoret pojat. Te ette näy vanhetessannekaan mitään oppivan, setä Pio. Ei ole mitään sellaista rakkautta eikä saarta. Teatterissa sitä vain tapaa.»
Setä Pio näytti nolostuneelta, mutta ei nähtävästi ollut samaa mieltä.
Camila nousi vihdoin ja sanoi surumielisesti: »Mitä me haastelemmekaan? Ilma käy viileäksi. Minun täytyy mennä sisälle. Teidän pitää alistua kohtaloon. Minä en halua teatteriin.» Vaitiolo. »Ja sitten?… Oh, en minä ymmärrä. Olosuhteiden pakko. Minun täytyy olla, mitä minun täytyy. Älkää tekään yrittäkö ymmärtää. Älkää ajatelko minua, setä Pio. Antakaa vain anteeksi, siinä kaikki. Koettakaa antaa anteeksi.»
Camila seisoi hetkisen hiljaa, etsien jotakin syvästi tuntemaansa, minkä sanoisi holhoojalleen. Ensimmäinen pilvi ehti pengermän kohdalle; tuli pimeä; viimeiset kävelijät lähtivät puutarhasta. Hän ajatteli don Jaimea, don Andrésia ja setä Pioakin. Hän ei voinut löytää sopivia sanoja. Äkkiä hän kumartui suutelemaan setä Pion sormia ja lähti nopeasti pois. Mutta setä Pio istui pitkän aikaa kerääntyvien pilvien uhallakin, väristen onnesta ja yrittäen selvittää itselleen näiden asioiden tarkoitusta.
Äkkiä levisi uutinen koko Liman läpi. doña Micaela Villegas, se nainen, jota ennen nimitettiin Camila Pericholeksi, oli sairastunut isoonrokkoon. Useita satoja muitakin oli kohdannut tartunta, mutta yleinen huomio ja pahanilkisyys keskittyivät näyttelijättäreen. Hurja toivo liikkui kaupungilla, että se kauneus turmeltuisi, jonka avulla hän oli kyennyt kohoamaan alkuperäisestä säädystään. Camilan sairaskammiosta pujahti se sanoma, että hän oli tullut naurettavan rumaksi; ja kateellisten riemumalja täyttyi reunoja myöten. Heti kun kävi päinsä, kuljetutti hän itsensä kaupungista vuoristohuvilaansa. Hän oli järjestänyt siron, pienen palatsinsa myytäväksi; hän palautti jalokivensä niiden lahjoittajille ja möi komeat vaatteensa. Varakuningas, arkkipiispa ja muutamat hoviherrat, jotka olivat olleet hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan, piirittivät yhä hänen oveaan kyselyillä ja lahjoilla. Edellisiä ei otettu huomioon, ja lahjat palautettiin sanattomasti. Ei kenenkään muun kuin hänen sairaanhoitajattarensa ja palvelijattariensa ollut sallittu häntä tavata hänen sairautensa alusta asti. Vastaukseksi yhä toisteltuihin yrityksiinsä don Andrés sai häneltä suuren rahasumman ynnä kirjeen, joka oli kyhätty mahdollisimman katkeraan ja ylpeään sävyyn.
Kaikkien kauniiden naisten tavalla, jotka ovat eläessään nähneet alituisesti suitsutettavan kauneudelleen, hän otaksui ilman kyynillisyyttä, että sen täytyi välttämättä olla perustuksena ihmisten kiintymykselle. Tästä lähin täytyi siis jokaisen hänelle osoitetun huomion johtua alentuvasta säälistä, joka heikosti tuoksahti tyydytykseltä näin täydellisen muutoksen vuoksi. Otaksuma, ettei hänen enää sopinut odottaa mitään kiintymystä, kun hänen kauneutensa oli mennyt, oli seuraus siitä tosiasiasta, ettei hän koskaan ollut tuntenut eikä tajunnut muuta rakkautta kuin rakkautta intohimona. Sellainen rakkaus, vaikka se purkautuukin jalomielisyydessä ja huomaavaisuudessa, vaikka se synnyttääkin näkyjä ja suurta runoutta, pysyy aina yhtenä itsekkyyden terävimmistä ilmaisumuodoista. Vasta sitten, kun se on kokenut pitkän orjuuden, itsevihaa, pilkkaa ja suuria epäilyjä, se voi kohota hartaan uskollisuuden piiriin. Moni, joka on kuluttanut koko elinikänsä siihen, voi kertoa meille vähemmän kuin lapsi, joka eilen menetti koiran. Kun hänen ystävänsä jatkoivat ponnistuksiaan vetää hänet jälleen seuraelämään, tuli hän yhä vihaisemmaksi ja lähetteli herjaavia sanomia kaupunkiin.
Yhteen aikaan huhuttiin, että hän aikoi mennä luostariin. Mutta uudet huhut, jotka totesivat, että hän riehui raivokkaana ja epätoivoisena pienellä maatilallaan, kumosivat entiset. Hänen läheisilleen oli hänen epätoivonsa kamala näky. Hän oli varma siitä, että hänen elämänsä oli lopussa, niin hyvin hänen omansa kuin lastensakin. Hysteerisessä ylpeydessään hän oli antanut takaisin enemmän kuin hänellä oli, ja köyhyyden uhka yhtyi hänen tulevaisuutensa yksinäisyyteen ja synkkyyteen. Hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa päivänsä ärtyneenä yksinäisyydessään pienellä rappeutuvalla maatilalla. Hän mietiskeli tuntikausia vihollistensa riemua, ja hänen kuultiin kävelevän huoneessaan kummallisesti kiljahdellen.
Setä Pio ei sittenkään menettänyt rohkeuttaan. Tekemällä itsensä hyödylliseksi lapsille, puuhaamalla maatilan hoidossa ja hienotunteisella tavalla antaen lainaksi rahoja hän hankki itsellensä pääsyn taloon, vieläpä hunnutetun emännänkin luo. Mutta tällöinkin Camila, ylpeydessään varmana siitä, että tuo miessäälihäntä, ruoski häntä kielellään ja tunsi omituista mielihyvää ilkkuessaan hänelle parhaansa mukaan. Setä Pio rakasti häntä sitä enemmän, ymmärtäen paremmin kuin hän itse kaikki hänen nöyryytetyn henkensä toipumisen asteet. Mutta eräänä päivänä sattui jotakin, minkä vuoksi hän menetti osallisuutensa Camilan sielulliseen parantamiseen.
Hän työnsi auki erään oven. Camila luuli sen lukinneensa. Hetkiseksi oli hänet vallannut hupsu salainen toivo: hän oli päättänyt tehdä tahnaa liidusta ja kermasta sivelläkseen sitä kasvoilleen. Hän, joka niin usein oli virnistellyt hovin jauhotetuille isoäideille, pysähtyi muutamaksi tuokioksi miettimään, eikö hän näyttämöllä ollut oppinut mitään, mistä hänelle nyt olisi hyötyä. Hän luuli lukinneensa oven, ja kiireisin käsin, mieli jännittyneenä hän siveli tahnakerroksen kasvoilleen, mikä teki hänet hullunkurisen vaaleaksi, ja hänen katsellessaan peiliin ja huomatessaan yrityksensä hyödyttömyyden osuivat hänen silmänsä ovella ihmeissään seisovan setä Pion heijastuskuvaan. Hän nousi parahtaen tuoliltaan ja kätki kasvot käsiinsä.
»Menkää pois! Menkää iäksi pois talostani!» huusi hän. »Minä en enää koskaan tahdo teitä nähdä.» Häpeissään hän ajoi miehen pois solvauksin ja vihaisin sanoin, seurasi häntä alas käytävään ja heitteli esineitä portaita alas hänen peräänsä. Hän antoi tilanhoitajalleen käskyn, jonka mukaan setä Piolta oli kielletty talossa käynti. Mutta tämä jatkoi viikon ajan yrityksiään tavata Camilaa jälleen. Vihdoin hän palasi Limaan, kulutti aikaansa, miten parhaiten osasi, mutta ikävöi Camilan luo kuin kahdeksantoistavuotias poika. Lopuksi hän keksi sotajuonen ja palasi vuoristoon pannakseen sen täytäntöön.
Eräänä aamuna hän nousi ennen päivänkoittoa ja paneutui pitkälleen maahan Camilan ikkunan alle. Hän matki pimeässä itkun ääntä ja mahdollisimman tarkasti nuoren tytön itkemistä. Tätä hän jatkoi kokonaisen neljännestunnin. Hän ei sallinut äänensä paisua kuuluvammaksi kuin mitä italialaiset soittotaiteilijat sanoisivatpianoksi, mutta hän keskeytti sen usein toivoen, että jos Camila nukkui, se syöpyisi hänen tajuntaansa yhtä paljon jatkuvaisuudellaan kuin asteellaankin. Ilma oli viileä ja herttainen. Ensimmäinen heikko valojuova ilmestyi vuorenhuippujen takaa, ja idässä värähteli aamutähti yhä vienommin ja hellemmin. Syvä hiljaisuus verhosi kaikki talon rakennukset; vain tilapäinen tuulenhenkäys pani ruohon huoahtelemaan. Äkkiä sytytettiin lamppu Camilan huoneessa, ikkunaluukku työnnettiin auki, ja hunnutettu pää kurottautui ulos.
»Kuka siellä on?» kysyi kaunis ääni.
Setä Pio pysyi vaiti.
Camila kysäisi uudestaan äänensävyllä, jossa oli kärsimätön vivahdus:»Kuka siellä on? Kuka siellä itkee?»
»Doña Micaela, armollinen rouva, minä pyydän teitä tulemaan tänne luokseni.»
»Kuka siellä on ja mitä minulta tahdotaan?»
»Minä olen tyttöraukka. Minä olen Estrella. Minä pyydän teitä tulemaan avuksi. Älkää kutsuko palvelijatartanne. Minä pyydän, doña Micaela, tulkaa itse.»
Camila oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten: »No, minä tulen», ja sulki luukun. Sitten hän ilmestyi rakennuksen nurkan takaa. Hänellä oli paksu viitta, joka laahasi kasteessa. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ja virkkoi: »Tule tänne, missä minä seison. Kuka sinä olet?»
Setä Pio nousi: »Camila, se olen minä… setä Pio. Suo minulle anteeksi, mutta minun täytyy sinua puhutella.»
»Jumalan äiti, milloin minä pääsen tuosta kauheasta ihmisestä? Ymmärtäkää: minä en halua tavata ketään. Minä en halua puhutella ainoatakaan ihmistä. Minun elämäni on loppunut. Siinä kaikki.»
»Camila, pitkän yhdessä viettämämme elämän nimessä minä pyydän sinua myöntämään minulle yhden asian. Sitten minä lähden pois enkä koskaan kiusaa sinua enää.»
»Minä en myönnä teille mitään, en mitään. Pysykää minusta erossa.»
»Minä lupaan sinulle, etten sinua enää koskaan kiusaa, jos minua tämän kerran kuuntelet.» Camila riensi nurkan ympäri ovelle rakennuksen toiselle sivulle, ja setä Pion täytyi juosta hänen rinnallaan ollakseen varma, että toinen kuuli hänen sanansa. Camila pysähtyi.
»Mitä se sitten on? Sanokaa nopeasti. On kylmä. Minä en ole terve.Minun täytyy palata huoneeseeni.»
»Camila, salli minun ottaa don Jaime vuodeksi asumaan kanssani Limassa. Salli minun olla hänen opettajanaan. Salli minun opettaa hänelle kastiliankieltä. [Kastilian murretta (lengua castellana) pidetään Espanjassa mallikielenä, johon kirjakieli perustuu. Suom.] Täällä hänet on jätetty palkollisten huostaan. Hän ei opi mitään.»
»En.»
»Camila, mitä hänestä tulee? Hänellä on hyvä pää, ja hän tahtoo oppia.»
»Hän on sairas. Hän on hento. Teidän kotinne on sikolätti. Ainoastaan maalla asuminen on hänelle terveellistä.»
»Mutta hän on paljon vahvistunut muutamina viime kuukausina. Minä lupaan siistitä asumukseni. Minä pyydän äiti Maria del Pilarilta taloudenhoitajattaren. Täällä hän oleskelee sinun talleissasi kaiken päivää. Minä opetan hänelle kaikkea, mitä herrasmiehen tulee tietää. Miekkailua, latinaa ja musiikkia. Me luemme kaikki…»
»Äitiä ei voida sillä tavalla erottaa lapsestaan. Se on mahdotonta. Olette hupsu, kun olette sellaista ajatellutkaan. Lakatkaa ajattelemasta minua ja kaikkea, mikä minua koskee. Minua ei ole enää olemassa. Minä ja lapseni tulemme toimeen parhaamme mukaan. Älkää yrittäkö minua toiste häiritä. Minä en tahdo tavata ketään ihmisolentoa.»
Nyt setä Pio tunsi, että hänen oli turvauduttava ankariin keinoihin.»Maksa sitten minulle rahat, jotka olet minulle velkaa», sanoi hän.
Camila seisoi hiljaa, hämillään. Itsekseen hän tuumi: — Elämä on liian kamalaa kestettäväksi. Milloinkahan minä kuolen? — Hetkisen perästä hän vastasi setä Piolle käheällä äänellä: »Minulla on varsin vähän rahaa. Minä maksan teille, mitä voin.
»Minä tahdon maksaa teille nyt. Minulla on täällä joitakin jalokiviä. Sitten ei meidän enää koskaan tarvitse tavata toisiamme.» Hän häpesi köyhyyttään. Hän astui muutaman askeleen, kääntyi ja sanoi: »Nyt näen, että te olette varsin kovasydäminen mies, mutta onhan oikein, että maksan teille, mitä olen velkaa.»
»Ei, Camila, minä sanoin sen vain antaakseni pontta pyynnölleni. Minä en ota sinulta mitään rahoja. Mutta lainaa minulle don Jaime vuodeksi. Minä rakastaisin häntä ja pitäisin hänestä kaikin tavoin huolta. Vahingoitinko minä sinua? Olinko minä sinulle huono opettaja menneinä vuosina?»
»Julmaa on, että yhä tiukkaatte kiitollisuutta, kiitollisuutta, kiitollisuutta. Minäolinkiitollinen — sillä hyvä! Mutta nyt kun en enää ole sama nainen, ei ole jäljellä mitään kiitollisuuden syytä.» Seurasi äänettömyys. Hänen silmänsä katselivat tähteä, joka näkyi johtavan koko taivasta ihmeineen. Suuri tuska oli hänen sydämessään, tarkoituksettoman maailman tuska. Sitten hän sanoi: »Jos Jaime haluaa lähteä mukaanne, niin hyvä on. Minä puhun hänelle aamulla. Jos hän haluaa lähteä kanssanne, niin tapaatte hänet majatalossa puolenpäivän aikaan. Hyvää yötä. Jääkää Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun!»
Camila palasi sisälle. Seuraavana päivänä ilmestyi vakava, pieni poika majataloon. Hänen hienot vaatteensa olivat nyt rikkinäiset ja tahraiset, ja hänellä oli kainalossaan pieni mytty ylimääräisiä alusvaatteita. Hänen äitinsä oli antanut hänelle kultakolikon taskurahoiksi ja pienen, pimeässä välkkyvän kiven unettomina öinä katseltavaksi. He lähtivät yhdessä rattailla, mutta setä Pio huomasi pian, että tärinä ei tehnyt pojalle hyvää. Niinpä hän kantoi poikaa olallaan. Kun he lähestyivät San Luis Reyn siltaa, koetti Jaime salata häpeänsä, sillä hän tiesi, että yksi niitä hetkiä oli tulossa, jotka erottivat hänet muista ihmisistä. Hän oli erikoisesti häpeissään siksi, että setä Pio oli juuri saavuttanut erään tuttavansa, merikapteenin. Ja juuri kun he tulivat sillalle, puhui hän vanhalle naiselle, joka matkusti nuoren tytön kanssa. Setä Pio sanoi, että he sillan yli päästyään istahtaisivat levähtämään — mutta se osoittautui tarpeettomaksi.
Uusi kivisiltä on rakennettu vanhan tilalle, mutta tapaus ei ole unohtunut. Sen muisto elää sananparsissakin. »Voin tavata sinut tiistaina, ellei silta sorru», sanoo limalainen. »Serkkuni elää San Luis Reyn sillan ääressä», selittää toinen, ja hymy värähtää seurueen kasvoilla, sillä tuokin merkitsee, että Damokleen miekka riippuu mainitun henkilön pään päällä. Tästä tapaturmasta on joitakin runoja, joita tavataan klassillisten joukossa jokaisessa perulaisessa lukemistossa, mutta varsinaisena kirjallisena muistomerkkinä on veli Juniperin teos.
Sadoin eri tavoin voi miettiä asianhaaroja. Veli Juniper ei koskaan olisi tullut käyttäneeksi menetelmäänsä, jollei hän olisi ollut ystävyyssuhteissa erääseen San Martinin yliopiston opettajaan, jonka puoliso oli eräänä aamuna karannut laivalla jonkun sotilaan seurassa Espanjaan ja jättänyt miehensä huollettaviksi kaksi kehtolasta, molemmat tyttöjä. Tämä mies omisti kaiken sen katkeruuden, joka veli Juniperilta puuttui, ja hänelle tuotti eräänlaista riemua se vakaumus, että maailmassa oli kaikki hullusti. Hän kuiskaili fransiskaanin korvaan sellaisia ajatuksia ja kaskuja, jotka kielsivät uskon, että maailmaa oli mikään johtamassa. Hetkiseksi tuli silloin veljen silmiin tuskan, melkein epätoivon ilme; sitten hän alkoi kärsivällisesti selittää, miksi moiset tarinat eivät tuottaneet mitään vaikeuksia uskovaisille. »Oli kerran Neapelin ja Sisilian kuningatar», puhui tiedemies, »joka huomasi, että hänellä oli kyljessään äkäinen ajos. Hädissään hän käski kaikkien alamaistensa langeta rukouksiin ja määräsi, että kaikkiin vaatteisiin Sisiliassa ja Neapelissa ommeltaisiin toivon ristejä. Hänen kansansa rakasti häntä suuresti, ja kaikki rukoukset ja kirjailut olivat vilpittömiä, mutta tehottomia. Nyt hän lepää Monrealen loistossa, ja jonkin tuuman päässä hänen sydämensä yläpuolella saa lukea sanat:Minä en pelkää mitään turmaa.»
Kuulemalla paljon tällaista uskon ilkkumista veli Juniper sai sen varman käsityksen, että oli tullut aika antaa maailmalle todistus, taulukkoihin perustuva todistus vakaumuksesta, joka hänellä oli niin kirkkaana ja kiihkeänä. Kun rutto vieraili hänen rakkaassa kylässään Puertossa ja vei hautaan suuren joukon talonpoikia, hän laati salaa selostuksen viidentoista uhrin ja yhtä monen jälkeenjääneen ominaisuuksista, tilaston heidän arvostaansub specie aeternitatis[iäisyyden kasvojen edessä]. Jokainen sielu arvioitiin kymmenjärjestelmän mukaan hyvyytensä, uskonnollisen hartautensa ja taloudellisen merkityksensä puolesta. Tässä on näytepalanen tuota pitkälle tähtäävää karttaa:
Hyvyys Hurskaus Hyödyllisyys
Alfonso G 4 4 10Nina 2 5 10Manuel B 10 10 0Alfonso V. -8 -10 10Vera N 0 10 10
Asia oli vaikeampi kuin hän oli odottanut. Melkein jokainen henkilö tukalassa rajayhteiskunnassa osoittautui taloudellisesti korvaamattomaksi, joten kolmas sareke oli miltei tarpeeton. Tutkijain täytyi turvautua minus-numeroihin verratessaan Alfonso V:n luonteenpiirteitä muihin, koska tämä ei ainoastaan ollut paha, kuten Vera N., vaan pahuuden levittäjä eikä ainoastaan karttanut kirkkoa, vaan pyrki muitakin siitä vieroittamaan. Vera N. oli tosiaan paha, mutta hän oli mallikelpoinen hartaudenharjoittaja ja täyden rukoushuoneen päätuki. Näistä surullisista seikoista veli Juniper kyhäsi jokaiselle maalaiselle arvonumeron. Hän laski yhteen uhrien arvosanain kokonaismäärän verraten sitä jälkeenjääneiden ansioluetteloon ja havaitsi, että kuolleet olisivat viisi kertaa paremmin ansainneet tulla säästetyiksi. Näytti melkein siltä, että ruton raivo oli kohdistettu Puerton kylän todella kunnollisia asukkaita vastaan. Ja sinä iltapäivänä veli Juniper lähti kävelylle Tyynenmeren rannikolle. Hän repi muistiinpanonsa ja heitti ne aaltoihin; hän katseli tuntikauden suuria helmenvärisiä pilviä, jotka riippuivat taivaanrannalla meren yläpuolella, ja tuo kauneus synnytti hänessä alistumisen tunteen, jota hän ei sallinut järkensä eritellä. Epäsuhde uskon ja tosiasiain välillä on suurempi kuin yleensä otaksutaan.
Mutta San Martinin opettajalla oli toinen tarina, joka ei ollut yhtä kumoava, ja se luultavasti antoi veli Juniperille aiheen menettelyynsä San Luis Reyn sillan sortumisen jälkeen.
Tämä opettaja käveli kerran Liman tuomiokirkon läpi ja pysähtyi lukemaan erään naisen hautakirjoitusta. Hän luki, alaleuan yhä enemmän työntyessä ulospäin, että vainaja oli kahdenkymmenen vuoden aikana ollut kotinsa keskus ja ilo, että hän oli ollut ystäviensä riemu, että kaikki, jotka hänet tapasivat, ihmettelivät hänen hyvyyttään ja kauneuttaan ja että hän nyt lepäsi siinä odottamassa Herransa paluuta. Ja sinä päivänä, jolloin San Martinin opettaja luki nuo sanat, hänellä oli ollut paljon tuskittelun aihetta, ja kohottaen silmänsä hautakirjoituksesta hän puhui raivokkaasti ääneensä: »Mikä häpeä, että moista jatketaan! Jokainen tietää, ettemme tässä maailmassa tee muuta kuin tyydytämme omia oikkujamme. Miksi pitkitetään tuota epäitsekkyyden satua? Miksi pidetään elossa tuo huhu uhrautuvasta alttiudesta?»
Ja näin sanoen hän päätti paljastaa tämän kivenhakkaajien salaliiton. Nainen oli ollut vainajana vasta kaksitoista vuotta. Hän etsi käsiinsä hänen palkollisensa, hänen lapsensa ja ystävänsä. Ja kaikkialla, mihin hän tuli, olivat tuon naisen luonteenpiirteet suloisen tuoksun lailla eläneet hänen jälkeensä, kaikkialla, missä häntä mainittiin, kohosi huulille kärsivä hymy, ja vakuutettiin, ettei hänen herttaisuuttaan voinut sanoin kuvailla. Hänen lastenlastensakin kiihkeää nuoruutta, vaikkeivät he olleet häntä koskaan nähneet, painoi vaikeana esikuvana se tieto, että oli mahdollista elää niin hyvin. Ja mies seisoi hämmästyneenä; mutta vihdoin hän jupisi: »Se, mitä sanoin, on kuitenkin totta. Tuo nainen oli poikkeus — ehkä poikkeus.»
Laatiessaan kirjaansa näistä henkilöistä veli Juniper näkyi pahasti pelänneen, että hän jättämällä pois vähäisimmänkään yksityiskohdan saattaisi menettää jonkin opastavan vihjauksen. Mitä kauemmin hän työskenteli, sitä enemmän hän aavisteli kompastelevansa suuressa pelottavassa hämärässä, ja sitä enemmän hän arasteli. Hänelle ilkkuivat aina yksityiskohdat, jotka näyttivät olevan perin tärkeitä, kunhan hän vain löytäisi niille kehyksen. Hän pani kaikki sen käsityksen varaan, että kun hän — tai joku viisaampi pää — lukisi kirjan kahteenkymmeneen kertaan, lukemattomat tosiasiat alkaisivat äkkiä liikkua, kertyä kokonaisuudeksi ja paljastaa salaisuutensa. Montemayorin markiisittaren kokki kertoi hänelle, että hänen emäntänsä eli melkein yksinomaan riisillä, kalalla ja muutamilla hedelmillä, ja veli Juniper merkitsi sen muistiin siltä varalta, että se jonakin päivänä paljastaisi henkisen piirteen. Don Rubio sanoi markiisittaresta, että tällä oli tapana kutsumatta saapua hänen pitoihinsa varastellakseen lusikoita. Muuan kaupungin laidalla asuva kätyri selitti, että doña Maria kävi hänen luonaan esittämässä sairaalloisia kysymyksiä, kunnes hänen oli täytynyt karkoittaa koko nainen oveltaan kuin kerjäläinen. Kaupungin kirjakauppias ilmoitti, että markiisitar oli yksi Liman kolmesta valistuneimmasta henkilöstä. Hänen isännöitsijänsä vaimosta hän oli hajamielinen, mutta täynnä hyvyyttä. Elämäkerran kirjoittaminen on vaikeampaa kuin yleensä otaksutaan.
Veli Juniper totesi, että vähimmin oli saatavissa tietoja niiltä, jotka olivat enimmin tulleet kosketuksiin hänen tutkimuksensa kohteiden kanssa.
Äiti Maria del Pilar jutteli hänelle laajalti Pepitasta, mutta jätti mainitsematta omat tätä tyttöä koskevat suuret suunnitelmansa. Alussa oli vaikea päästä Pericholen puheille, mutta sittemmin hän oppi pitämäänkin fransiskaanista. Hänen kuvauksensa setä Piosta oli jyrkässä ristiriidassa niiden monien selväävien todistusten kanssa, joita hän oli muualta kuullut. Camilan viittaukset poikaansa olivat harvat ja tuskallisesti myönnetyt. Silloin päättyi keskustelu äkkiä. Kapteeni Alvarado kertoi Estebanista ja setä Piosta mitä voi. Ne, jotka tässä maailmassa enimmin tietävät, ovat pidättyväisimmät.
Säästän lukijani niistä liioitteluista, joihin veli Juniper joutui yleistäessään ilmiöitä. Ne takertuvat meihin alinomaa. Hän luuli samassa tapaturmassa näkevänsä jumalattomien rangaistuksen ja hyville varhaisen kutsun taivaaseen. Hän luuli näkevänsä ylpeyden ja varallisuuden joutuvan häpeään havainnollisena opetuksena maailmalle ja nöyryyden tulevan kruunatuksi ja palkituksi kaupungin valistamiseksi. Mutta veli Juniper ei tyytynyt näihin syihin. Olihan mahdollista, ettei Montemayorin markiisitar ollut mikään ahneuden hirviö enempää kuin setä Piokaan pelkkä oman nautinnon ja mukavuuden tavoittelija.
Kun kirja oli valmis, sattui se joutumaan eräiden tuomarien silmiin ja julistettiin pian harhaoppiseksi. Se määrättiin poltettavaksi torilla tekijänsä kerällä. Veli Juniper alistui päätökseen, että paholainen oli käyttänyt häntä aseena pannakseen toimeen mahtavan sotaretken Perussa. Hän istui vankikopissaan tuon viimeisen yön yrittäen löytää omasta elämästään sitä mallia, jota oli turhaan etsinyt viiden muun henkilön elämäntarinasta. Hän ei ollut kapinallinen. Hän oli halukas uhraamaan henkensä kirkon puhtauden puolesta. Mutta hän toivoi jonkin äänen jostakin todistavan hänelle, että hän sentään oli tarkoittanut uskonnon parasta. Hän luuli, ettei maailmassa ollut ketään, joka häntä uskoi. Mutta seuraavana päivänpaisteisena aamuna oli isossa väkijoukossa montakin, jotka häntä uskoivat, sillä häntä rakastettiin paljon.
Saapui pieni lähetystö Puerton kylästä, ja Nina (hyvyys 2, hurskaus 5, hyödyllisyys 10) ja muut seisoivat nolostuneina, jopa hämmästyneinä, kun heidän pieni munkkinsa uhrattiin ahneille liekeille. Silloinkin, vielä silloinkin värähti hänen sydämessään itsepintainen hermo tiukaten, ettei ainakaan pyhä Fransiskus olisi häntä kokonaan tuominnut, ja — tohtimatta vedota suurempaan nimeen, koska hän näkyi niin helposti erehtyvän näissä asioissa — hän huusi kahdesti pyhää Fransiskusta, heittäytyi liekkiä vasten ja kuoli hymyhuulin.
Surumessun päivä oli kirkas ja lämmin. Mustat silmät ammollaan pelonsekaisesta kunnioituksesta tulvivat limalaiset katuja pitkin tuomiokirkkoonsa ja seisoivat töllistellen mustaan sametti- ja hopearöykkiöön. Ihmeellisten ja melkein puisevien vaatteittensa kehyksessä hikoili arkkipiispa korokkeellaan, silloin tällöin tuntijan korvalla tarkaten Viktorian kontrapunktien hiveleviä sointuja. Kuoro oli uudestaan opiskellut ne sivut, jotka Tomas Luis oli hyvästinään musiikille säveltänyt ystävälleen ja suojelijalleen Itävallan keisarinnalle, ja kaikki tuo suru ja sulous, kaikki espanjalainen realismi, joka tihkui italialaisen tyylin läpi, kohosi ja laski mantiljain meren yli. Virkaväreissään ja höyhenkoristuksissaan polvistui don Andrés sairaana ja tuskastuneena. Hän tiesi, että väkijoukko vilkui häneen salavihkaa, odottaen hänen näyttelevän ainoan poikansa menettäneen isän osaa. Hän mietti, oliko Perichole ehkä saapuvilla. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut olla näin kauan tupakoimatta. Kapteeni Alvarado tunkeutui hetkiseksi sisälle päiväpaisteiselta torilta. Hän vilkaisi mustien hiuksien ja pitsien pensaston yli kynttiläkulkueeseen ja suitsutusten savurihmoihin. — Kuinka valheellista, kuinka epätodellista! — jupisi hän ja livahti jälleen ulos. Hän käveli alas meren rannalle ja istahti aluksensa reunalle, tuijottaen kirkkaaseen veteen. — Onnellisia ovat hukkuneet, Esteban, — virkkoi hän.
Uutimien takana istui abbedissa tyttöineen. Edellisenä iltana hän oli riuhtaissut erään epäjumalan sydämestään, ja se kokemus oli tehnyt hänet kalpeaksi, mutta lujaksi. Hän oli tottelevaisesti alistunut tunnustamaan, ettei ollut väliä, edistyikö hänen työnsä vai ei; riitti, että hän työskenteli. Hän oli parantumattomia potilaita vaaliva sairaanhoitajatar; hän oli pappi, joka alati palaa virkatoimeensa alttarin ääreen, vaikkei sen luo saavu kuulijoita. Ei olisi mitään Pepitaa hänen työtään laajentamassa; se joutuisi hänen velttojen ja välinpitämättömien virkatoveriensa käsiin. Taivaalle näkyi riittävän se, että Perussa oli hetkiseksi kukkinut ja kuihtunut epäitsekäs rakkaus. Hän painoi otsaansa kättään vasten, kuunnellen pitkää, hellää säveltä, jonka sopraano kohottaa Herran kiitoksessa. — Minun hellyydessäni olisi pitänyt olla enemmän tuota väriä, Pepita. Minun elämässäni olisi pitänyt olla enemmän tuota sävyä. Minä olen puuhannut liian ahkerasti, — lisäsi hän katuvasti, ja hänen sielunsa vaipui vähitellen rukoukseen.
Camila oli lähtenyt maatilaltaan saapuakseen surumessuun. Hänen sydämensä oli täynnä tyrmistystä ja ihmettelyä. Tässä oli taaskin huomautus taivaasta; nyt puhuttiin hänelle kolmatta kertaa. Hänen isorokkonsa, Jaimen sairaus ja nyt sillan luhistuminen — oh, ne eivät olleet sattumia. Hän oli niin häpeissään kuin kirjoitusta olisi ilmestynyt hänen otsalleen. Palatsista saapunut määräys tiedotti, että varakuningas aikoi lähettää hänen molemmat tyttärensä luostarikouluun Espanjaan. Se oli oikein. Hän oli yksin. Hän keräsi konemaisesti muutamia kapineita ja lähti matkalle kaupunkiin ollakseen läsnä surumessussa. Mutta hänen mieleensä juolahti, kuinka väkijoukko tuijottaisi hänen Pionsa ja hänen poikansa ruumiisiin; hän muisti pitkät kirkonmenot ikäänkuin kuilun, johon rakkaat putoavat, ja hänen mieleensä tulidies iraeja sen vihainen myrsky, johon yksilö häviää miljoonien vainajien joukkoon, muotojen hämärtyessä ja piirteiden kuihtuessa.
Vähän edempänä kuin matkansa puolivälissä hän livahti San Luis Reyn kirkkoon ja polvistui pilaria vasten levähtääkseen. Hän etsi muististaan, koettaen elävöittää itselleen noiden kahden kasvot. Hän odotti jonkin liikutuksen ilmenemistä. — Mutta en tunne mitään, — kuiskasi hän itsekseen. — Minulla ei ole sydäntä. Olen tolkuton naispoloinen, siinä kaikki. Minut on suljettu ulkopuolelle. Minulla ei ole sydäntä. No, en yritäkään mitään ajatella; lepäänhän vain tässä. — Ja tuskin hän oli vaiennut, kun tuo kauhea tulkitsematon tuska jälleen valtasi hänet, se tuska, ettei hän enää kertaakaan saisi puhutella setä Pioa ja kertoa hänelle rakkaudestaan ja edes kerran rohkaista Jaimea kärsimyksissä. Hän hypähti rajusti pystyyn. — Minä tuotan jokaiselle pettymyksen, — huudahti hän. — He rakastavat minua, ja minä tuotan heille pettymyksen.
Hän palasi maatilalle ja vietti vuoden ajan epätoivossa itseään syytellen. Eräänä päivänä hän kuuli sattumalta, että ihmeellinen abbedissa oli samassa tapaturmassa menettänyt kaksi henkilöä, joita hän rakasti. Hänen ompelunsa putosi hänen kädestään:hänsiis tietäisi, hän selittäisi. — Mutta ei, mitäpä hän minulle sanoisi? Hän ei edes uskoisi, että minunlaiseni ihminen voisi rakastaa tai menettää.
Camila päätti sittenkin mennä Limaan ja katsella abbedissaa etäältä. — Jos hänen kasvonsa osoittavat, ettei hän hylkisi minua, niin menen häntä puhuttelemaan, — tuumi hän.
Sitten hän hiiviskeli luostarikirkon lähellä ja ihastui nöyrästi noihin vaatimattomiin, vanhoihin kasvoihin, vaikka ne häntä hiukan pelottivat. Vihdoin hän kävi abbedissan luona.
»Äiti», virkkoi hän, »minä… minä…»
»Tunnenko minä teidät, tyttäreni?»
»Minä olin näyttelijätär, minä olin Perichole.»
»Ah niin. Olenkin jo pitkän aikaa halunnut tutustua teihin, mutta minulle sanottiin, että te ette halunnut näyttäytyä. Tekin, tietääkseni, menetitte San Luis Reyn sillan sortumisessa…»
Camila nousi ja horjui. Siinä taaskin tuo tuskan ota, kuolleiden kädet, joita hän ei voinut tavoittaa. Hänen huulensa olivat kalpeat. Hänen tukkansa harjasi abbedissan povea: »Äiti, mitä minun on tehtävä? Minä olen ihan yksin. Minulla ei ole mitään maailmassa. Minä rakastan heitä. Mitä minun on tehtävä?»
Abbedissa katsoi häneen tarkasti. »Tyttäreni, täällä on kuuma. Menkäämme puutarhaan. Siellä voitte levähtää.» Hän viittasi erästä luostarin tyttöä tuomaan vettä. Hän jatkoi puhuen konemaisesti Camilalle: »Minä olen jo pitkän aikaa halunnut teihin tutustua, señora. Jo ennen sitä tapaturmaa halusin hartaasti teidät tuntea. Minulle kerrottiin, että kun esitettiinautos sacramentales, te olitte hyvin suuri ja kaunis näyttelijätärBelsazarin pidoissa.»
»Oi, äiti, ette saa noin sanoa. Minä olen syntinen. Te ette saa noin sanoa!»
»Kas tässä, juokaa tämä, lapseni. Meillä on kaunis puutarha, eikö teidänkin mielestänne?» Te tulette usein meitä katsomaan ja jonakin päivänä tapaatte sisar Juanan, joka on ylipuutarhurimme. Ennenkuin hän astui luostariin, hän oli tuskin koskaan nähnyt puutarhaa, sillä hän työskenteli kaivoksissa ylhäällä vuoristossa. Nyt kaikki kasvaa hänen hoidossaan. On kulunut vuosi onnettomuudestamme, señora. Minä menetin kaksi, jotka olivat lapsina olleet orpokodissani, mutta tehän menetitte oman lapsenne?»
»Niin, äiti.»
»Ja hyvän ystävän?»
»Niin, äiti.»
»Kertokaa minulle…»
Ja sitten Camilan pitkäaikaisen epätoivon, hänen varhaisista tyttövuosista jatkuneen yksinäisen, itsepintaisen epätoivonsa tyrsky purkautui ja hän sai levon tässä tomuisessa, ystävällisessä helmassa sisar Juanan suihkulähteiden ja ruusujen keskellä.
* * * * *
Mutta missä olisi kylliksi kirjoja sisältääkseen nämä tapaukset, jotka eivät olisi olleet samat ilman sillan sortumista? Sellaisten joukosta valitsen vielä yhden.
»Abuirren kreivitär haluaa teitä tavata», virkkoi maallikkosisar abbedissan toimiston ovelta.
»No», kysyi abbedissa laskien kynän kädestään, »kuka hän on?»
»Hän on juuri saapunut Espanjasta. En muuta tiedä.»
»Oh, rahoja, Inez, rahoja sokeainkotiani varten. Nopeasti, pyydä hänet sisälle.»
Pitkä, jokseenkin raukea kaunotar astui huoneeseen. doña Clara, joka tavallisesti oli niin tyyni ja asiallinen, näytti kerran hämmentyneeltä. »Onko teillä kiirettä, rakas äiti? Saanko hetkisen puhutella teitä?»
»Minä olen vapaa, tyttäreni. Suokaa anteeksi vanhan naisen muistamattomuus; olenko tuntenut teidät jo ennemmin?»
»Äitini oli Montemayorin markiisitar…» doña Clara arveli, ettei abbedissa ollut ihaillut hänen äitiään, eikä halunnut sallia vanhemman naisen puhua ennenkuin hän itse oli pitkässä intohimoisessa esityksessä puolustanut doña Mariaa. Raukeus hävisi hänen itsesoimaukseensa.
Vihdoin abbedissa kertoi hänelle Pepitasta, Estebanista ja Camilan vierailusta. »Kaikki olemme hairahtuneet. Ihminen tahtoo tulla rangaistuksi. Ihminen on halukas kaikenlaisiin sovitustöihin, mutta tiedättekö, tyttäreni, että rakkaudessa — tuskin sen tohdin sanoa, — mutta rakkaudessa eivät edes erehdyksemme näy voivan käydä pitkäaikaisiksi?»
Kreivitär näytti abbedissalle doña Marian viimeisen kirjeen. Äiti Maria ei tohtinut lausua ääneensä, kuinka suuresti hän ihmetteli, että tuollaisia sanoja — sanoja, joita sittemmin koko maailma on riemuiten toistellut — voisi pulputa esille Pepitan emännän sydämestä. — Opi nyt, — kehotti hän itseään, — opi vihdoinkin tajuamaan, että kaikkialta voi odottaa jotakin kaunista ja jaloa. — Ja hän tunsi itsensä ylen iloiseksi kuin nuori tyttö tästä uudesta todistuksesta, että ne luonteenpiirteet, joita hän elämässä etsi, olivat kaikkialla, että maailma oli valmis. »Tahdotteko osoittaa minulle ystävällisyyttä, tyttäreni? Sallittuko minun näyttää teille työni?»
Aurinko oli mennyt mailleen, mutta abbedissa opasti lyhty kädessä vierastaan käytävästä toiseen. Doña Clara näki vanhat ja nuoret, sairaat ja sokeat, mutta kaikkein enimmin hän katseli tuota väsynyttä, kirkashenkistä vanhaa naista, joka häntä saatteli. Abbedissa seisahtui joskus ovikäytävään ja sanoi äkkiä: »En voi karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, että jotakin voitaisiin tehdä kuuromykille. Minusta tuntuu, että joku kärsivällinen ihminen voisi… voisi keksiä heille kielen. Tiedättehän, että niitä on Perussa sadoittain. Muistatteko, olisiko kukaan Espanjassa heitä varten keksinyt mitään keinoa? No, kerran vielä keksitään.» Tai hetkistä myöhemmin: »Kuulkaahan, minä ajattelen yhä, että jotakin voitaisiin tehdä mielisairaiden hyväksi. Minä, nähkääs, olen vanha enkä voi matkustaa sinne, missä tällaisia asioita pohditaan, mutta minä tarkkaan heitä toisinaan, ja minusta näyttää… Espanjassahan kai nykyisin ollaan heitä kohtaan suopeita? Minusta näyttää, että tässä on jotakin salaista, meiltä kätkettyä, melkein käsivartemme ulottuvissa. Jos joskus Espanjassa kuulette jotakin, mistä olisi meille apua, ettekö kirjoittaisi minulle kirjettä… jollei teillä ole liian kiirettä?»
Vihdoin, sitten kun doña Clara oli nähnyt keittiötkin, abbedissa sanoi: »Nyt suonette minulle anteeksi, sillä minun pitää mennä heikoimpien sairaiden suojaan lausuakseni heille muutamia sanoja, joita he ajattelisivat, kun eivät voi nukkua. Minä en pyydä teitä tulemaan sinne kanssani, sillä te ette ole tottunut sellaiseen — sellaiseen voihkinaan ja muuhun. Muutoin puhunkin heille vain niinkuin puhutaan lapsille.» Hän vilkaisi vieraaseensa, kaino, kaihoisa hymy huulillaan. Äkkiä hän katosi hetkiseksi ja palasi erään avustajattarensa kanssa, johon sillalla sattunut tapaturma oli myöskin koskenut ja joka oli aikaisemmin ollut näyttelijätär. »Hän jättää minut», sanoi abbedissa, »ryhtyäkseen johonkin työhön kaupungilla, ja puhuttuani täällä minunkin pitää jättää teidät molemmat, sillä jauhokauppias ei odota minua kauemmin, ja haastelumme vie pitkän ajan.»
Mutta doña Clara seisoi ovella, abbedissan puhutellessa heitä lamppu laskettuna lattialle viereensä. Äiti Maria seisoi selin ovenpieltä vasten; potilaat lepäsivät riveissä, katsellen kattoon ja koettaen pidätellä henkeään. Hän haasteli sinä iltana kaikista, jotka olivat ulkona pimeydessä (hän ajatteli vain Estebania, ajatteli vain Pepitaa), joilla ei ollut ketään, kenen puoleen kääntyä ja joita maailma ehkä murjoi vielä enemmän, ilman tarkoitusta. Ja ne, jotka lepäsivät täällä vuoteillaan, tunsivat olevansa turvassa, jonka abbedissa oli heille valmistanut. Täällä oli valoa ja lämpöä, ja ulkona oli pimeys, jonne he eivät haluaisi, vaikka pääsisivät vapaiksi tuskasta ja kuolemastakin. Mutta hänen puhuessaankin liikkui hänen sielunsa pohjalla toisia mietteitä. — Nytkään — ajatteli hän, — tuskin kukaan muu muistaa Estebania ja Pepitaa kuin minä itse. Camila muistelee ainoastaan poikaansa ja setä Pioa, tämä rouva ainoastaan äitiään. Mutta pian me kuolemme, ja kaikki muisto noista viidestä häipyy maan päältä; ja meitä itseämme rakastetaan hetkinen ja sitten meidät unohdetaan. Mutta rakkaus on ollut kylliksi; kaikki rakkauden sykähdykset palaavat rakkauteen, joka ne synnytti. Muistokaan ei ole rakkaudelle välttämätön. On olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja siltana niiden välillä on rakkaus, ainoa, mikä jää jäljelle, ainoa, millä on tarkoitusta.