Tuntikausia kului ja meteliä, ampumista ja kellonsoittoa jatkui; savu ja tulipalon käry tunki sisälle ovista ja akkunoista.
Tuli ehtoo ja mailman rikkain, kukoistavin kauppakaupunki oli muuttunut paikottain tuhkaläjäksi, paikottain raunioiksi ja kaikkialla tyhjilleen ryöstetyksi aarre-aitaksi.
Työpajasta kuultiin kerran rosvojoukkueen riehuvan ja meluavan sepän pajan edustalla, mutta se marssi tiehensä eikä koko päivän kuluessa tullut kukaan enää hiljaiselle kadulle, jonka varrella asui pelkkiä metallityöntekijöitä.
Ruth ja vanha Rahel olivat jääneet kotiin uljaan pää-kisällin suojaan. Mestari oli käskenyt heidän paeta kellariin jos he kuulisivat melua oven edustalla. Ruthilla oli luonaan väkipuukko ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sitä viimeisessä hätätilassa omaa rintaansa vastaan. Mitäpä arvoa hänen elämällään enää oli kun Ulrikki oli poissa?
Vanha Rahel, joka jo oli kahdeksankymmenvuotias mummo, kulki koukkuselkäisenä ja levottomana edestakaisin isossa huoneessa. Kun hänen silmänsä sattui tyttöön, huokasi hän syvään ja huudahti säälivästi: "Olrikki, meidänkö Olrikkimme?" Samalla kohautti hän olkapäitään ja katsoi ylöspäin. Hän ei enää muistanut, mitä oli tapahtunut moniaita tuntia sitte, mutta tarkkaan hän muisti kaikki kauvan aikaa sitte sattuneet tapaukset. Talon palvelustyttö, joka oli Antwerpenissä syntynyt, oli taistelun alkaessa juossut kotiinsa, vanhempiensa luo.
Iltapuolella akkunaruutuja yhä harvemmin tärisytti laukausten pauke; kauhistuttava melu kaduilla vähentyi, mutta huoneet tulivat yhä enemmän täyteen tukahuttavaa savua.
Tuli yö ja sytytettiin valkeita. Joka kerran kuin jälleen melua kuului, kauhistuivat naiset ja Ruthia vaivasi enemmän kuin mikään muu, levottomuus Aatamin tähden. Silloin ovi avautui ja mestarin karhea ääni huusi jo porstuassa: "Minä täällä olen, älkää peljästykö, minä täällä olen!"
Viiden kisällin seurassa hän oli lähtenyt, kaksi hänellä oli mukanansa palatessaan. Toiset olivat kuolleina pitkin katuja ja heidän kanssansa kreivi Obersteinin saksalaiset palkkasoturit, ainoat sotamiehet, jotka uljaasti olivat tehneet vastarintaa viimeiseen mieheen asti espanjalaisia kapinoitsijoita ja heidän liittolaisiansa vastaan.
Aatami oli heiluttanut moukariansa ensin Mere-torin ja sitte sokurikanavan varrella niiden porvarien joukossa, jotka epätoivoisesti taistelivat omaistensa hengen ja tavaransa puolesta — mutta kaikki oli ollut turha. Vargasin ratsumiehet olivat tukehuttaneet viimeisenkin vastarinnan.
Kadut tulvailivat verta, suurissa röykkiöissä oli ihmisruumiita ovien edessä ja katujen kivityksellä niiden joukossa oli myöskin Antwerpenin markkikreivi Verreyckin, pormestari van der Meren ja useiden senaattorien ruumiit. Toinen tulipalo toisensa jälkeen teki taivaan punaseksi, kaunis kaupungintalo oli ilmitulessa ja tuhansista akkunoista kuului hätähuutoja verta vuotavien porvarien, naisten ja lasten suusta kun heidän kimppuunsa oli hyökätty ja heidät ryöstetty tyhjiksi.
Mestari virkisteli itseänsä hätäpikaisesti syöden vähän, sitte hän nosti päätänsä ja sanoi:
"Meidän taloomme ei ole kukaan kajonnut. Naapurimme Ykensin ovi ja ikkunaluukut ovat murretut pirstaksi."
"Se on ihmeellistä!" huudahti vanha Rahel nostaen keppiänsä. "Kultasepän luona nuo paholaisten sikiöt vainusivat jotain parempaa kuin rautaa."
Silloin joku liikutti portin kolkutinta. Aatami hypähti pystyyn, puki jälleen päällensä haarniskan, viittasi sälleille ja meni ovelle.
Rahel kirkasi täyttä kurkkua: "Kellariin, Ruth! Jumala, Jumala, armahda meitä! Joudu pian — missä minun kaulahuivini on? He hyökkäävät kimppuumme! — Pois, pois! Jumala, Jumala, minä olen kuin halvattu, en kykene enää astumaan!"
Hirveä peljästys oli vallannut vanhuksen; hän ei tahtonut kuolla.Ruthille oli kuolema tervetullut ja hän ei liikkunut paikaltaan.
Nyt kuului ääniä eteisessä, mutta ne eivät olleet meluavia eikä uhkaavia; Rahel kirkui kumminkin vieläkin niinkuin vimmattu kun eräs palkkasoturi täysissä tamineissa mestarin kanssa astui sisään työpajaan.
Hans Eitelfritz oli tullut tapaamaan Ulrikin isää. Hänellä oli sylissä koira Lelaps, joka vuoti verta kaulaan sattuneen luodin haavasta ja ryömi vavisten isäntänsä luo.
Kun vänrikki näki Ruthin, kumarsi hän kohteliaasti ja sanoi:
"Armahtakaa kaunis neiti tätä elukka-raukkaa ja peskää hiukan sen haavaa viinillä. Tämä koira sen kyllä ansaitsee ja minä voisin teille kertoa monta juttua koirastani! Se on kotoisin kaukaisesta Intiasta, missä villi merirosvo — mutta siitä saatte kuulla toiste. Kiitoksia, neiti, kiitoksia! Mitä teidän poikaanne tulee, mestari, niin hänestä on ikuinen vahinko. Oivallinen mies hän oli ja me olemme olleet kuin veljekset. Suojeluskirjeen teille ja mestari Moorille jätti hän itse minuun käsiini ja kun taistelu alkoi, niin minä omin käsin kiinnitin ne ovien päälle. Miekankantajani oli saanut käsiinsä liisteriä ja olkoon kirjotus nyt siinä kunnioitettavana muistomerkkinä maailman loppuun asti! Navarrete oli uskollinen ihminen, joka aina ajatteli omaisiansa! Kas se tekee hyvää Lelapsille! Katsokaas! Nyt se nuoleskelee teidän käsiänne ja se merkitsee sitä paljon kuin: 'kiitoksia!'"
Sillaikaa kuin Ruth pesi haavotettua koiraa ja sotilas puheliUlrikista, oli tytön silmä kyyneltyneenä sattunut isän silmään.
Vänrikki jutteli edelleen:
"Sanotaan, että hän oli iskenyt maahan yksikolmatta valloonia ennenkun hän kaatui!"
"Eipä niinkään", keskeytti Aatami hänen puheensa. "Minä näin hänen kaatuvan. Luoti kaatoi hänet ennen kuin hän ehti nostaakaan syntistä miekkaansa."
"Vai niin — mutta rintavallilla se kumminkin tapahtui."
"Toiset ryntäsivät hänen päällitsensä."
"Ja siellä hän vieläkin makaa; ei kukaan ole vielä pitänyt lukua kuolleista ja haavotetuista."
Silloin tyttöä pöyristytti; hän pani koiran Rahelin syliin ja huudahti:
"Entäpä jos Ulrikki vielä elää! Kenties hän ei haavoittunutkaan kuolettavasti — ehkä —"
"Niin kyllä, neiti, kaikki on mahdollista", keskeytti soturi hänen puheensa. "Voisinpa teille kertoa tapahtumia — oli mulla esim. maamies, jonka iski maahan maurilainen pasha, kun olimme Afrikassa. — Mutta se on hullutusta! Vakavasti puhuen on mahdollista — Malttakaapa — Puolenyön aikaan minä joukkoineni olen vahdissa vallin luona, silloin minä koetan —"
"Me haemme hänet!" huudahti Ruth ja tarttui mestarin käsivarteen.
"Niin, minä", vastasi mestari. "Sinä jäät tänne."
"En, isä, minä tulen kanssasi."
Silloin soturikin ravisti päätänsä ja virkkoi:
"Neiti, neiti, Te ette tiedä, mikä tämä päivä on. Kiittäkää taivaallista isää siitä, että teille ei ole käynyt pahemmin. Julma leijona on päässyt veren makuun. Te olette kaunis lapsi, ja jos he tänäpäivänä —"
"Olkoonpa niinkin!" keskeytti tyttö hänen puheensa. "Minä tiedän mitä minä pyydän. Sinä otat isä minut mukaasi! Sen teet jos minua rakkaana pidät! Jos kukaan hänet löytää, niin minä löydän. Kuulkaa herra, herra! Te näytätte ystävälliseltä ja hyväsydämiseltä! Teidän vuoronne on olla vahdissa. Antakaa meille saattomiehiä; sallikaa minun etsiä Ulrikki. Kyllä minä hänen löydän, minä tiedän sen, minun täytyy häntä etsiä, minun täytyy!"
Tytön posket hehkuivat, sillä hän oli näkevinänsä leikkitoverinsa, armaansa, selvästi silmiensä edessä, ja luuli huomaavansa, että tämä hengitti, että hän avasi silmänsä ja että tytön oma nimi liikkui Ulrikin kylmillä huulilla.
Surullisena ja vastustaen Aatami ravisti päätänsä; mutta Hans Eitelfritz tunsi itsensä liikutetuksi neidon sydämellisestä halusta auttaa sitä miestä, joka hänelle itsellensäkin oli niin rakas ja sen vuoksi hän vaivasi kekseliäisyyttään ja virkkoi:
"Kenties — se riippuu siitä — kuulkaapa mestari, ettepä tekään kadulla ole liioin turvallisessa asemassa, ettekä ilman minua helposti pääsisi perille vallin luo. Minulta kuluu aika — mutta tehän olette isä ja tämä neito — onko se hänen sisarensa? Ei! Sen parempi hänelle, jos hän vielä virkoo elämään! Ei se ole mikään helppo asia, mutta ehkä se käy päinsä. Tuo vanha mummo hoitaa minun Lelapsiani. Koira parka! Eikö niin, tekeehän se hyvää? No niin, puolen yön aikaan voisin tulla tänne jälleen. Onko teillä kotona minkäänmoisia vaunuja?"
"On sellaiset, millä tuodaan hiiliä ja rautaa."
"Hyvä on. Antakaa naisten keittää kattilan täysi keittoa, ja jos teillä sattuu olemaan pari kinkkua —"
"Meillä on neljäkin!" huudahti Ruth.
"Pankaa lisäksi leipää, pari astiaa viiniä, ja tynnöri olutta ja seuratkaa minua ääneti. Minä tiedän tunnussanan, poikani seuraa minua ja minä koetan saada espanjalaiset uskomaan, että te olette meidän joukkoamme ja tulette tuomaan illallista minun väelleni. Tahrikaa noella kauniita kasvojanne, arvoisa neiti, ja jos löydämme Ulrikin, niin panemme hänet rattaille ja minä seuraan teitä takaisin kotiin. Ottakaa tuo ryytisäkki mukaan, ja jos sen polosen onnistumme löytämään elävänä tai kuolleena, niin peitämme hänet säkillä. Se oli määrätty toiseen tarkotukseen, mutta minä tyydyn tähänkin saaliiseen. Tämän hopeisen leikkikalun otatte talteen, se vasta on komea, nähkääs! Katsokaa miten hevonen keikistelee ja entä lintu sitte tuossa häkissä! Älkää niin tuimasti katsoko, mestari! Kalanpyynnissä täytyy tyytyä jos sattuu huonompiakin kaloja saamaan ja jos en minä sitä olisi ottanut, niin joku toinen sen olisi vienyt. Sen olen aikonut antaa sisareni lapsille ja tänne takkini alle olen piilottanut muuta, joka minua auttaa paremmille päiville. Niin on nytkin, että toisen kuolo auttaa toista leipään."
Kun Hans Eitelfritz puolen yön aikaan tuli takaisin, olivat vaunut valmiina varustettuina ruualla ja juomalla. Aatamin varotukset olivat menneet hukkaan. Ruth oli pysynyt toiveessaan saada seurata hänen mukanaan ja hän tiesi mikä tytön sai yhtä mielellään kuin hän itsekin panemaan henkensä ja menestyksensä vaaralle alttiiksi.
Vanha Rahel oli tehnyt kaikki minkä taisi peittääksensä Ruthin kauneuden.
Vaarallinen yöretki alkoi.
Seppä veti vaunuja, Ruth lykkäsi takaa, vänrikki kulki aseenkantajansa kanssa hänen sivullaan.
Tuon tuostakin he kohtasivat espanjalaisia sotilaita, jotka huutaen seisauttivat heidät, mutta Hans Eitelfritz osasi taitavasti tyynnyttää heidät ja poistaa heidän uteliaisuutensa ja epäluulonsa.
Ryöstö ja murhaaminen ei vielä ollut lopussa ja Ruth sai nähdä, kuulla ja aavistaa kauhistuttavia kohtauksia, jotka vihloivat hänen sydäntänsä. Mutta hän kesti lujana kunnes he ehtivät perille vallin luo.
Täällä vänrikki löysi omat miehensä.
Hän jätti ruuan ja oluen heille, antoi heidän nostaa kaikki pois rattailta ja kehotti heitä rohkeasti käymään ravinnon kimppuun. Sitte hän otti lyhdyn ja vei Ruthin ja mestarin, joka veti tyhjiä rattaita perässään, marraskuun pimeydessä, vallin luo.
Hans Eitelfritz näytti valkeata, kaikki kolme etsivät. Ruumis oli ruumiin vieressä. Mihin Ruth laski jalkansa, sattui hänen eteensä kaatuneita sotilaita. Kauhun, pelon ja inhon vallassa oli hän menemäisillään tainnoksiin, mutta hänen sydämellinen toivonsa, hänen sielunsa viimeinen, ainoa toivomus piti häntä pystyssä, terästi hänen ruumiilliset voimansa ja teki hänen silmänsä tarkkanäköisiksi.
He olivat tunkeutuneet vallin keskikohdalle saakka ja siellä hän näki matkan päässä pitkän rotevan ruumiin maassa makaavan.
Niin, siinä oli Ulrikki!
Ja tyttö otti lyhdyn soturin kädestä, riensi kaatuneen luo, heittäysi maahan hänen viereensä ja valaisi hänen kasvojansa.
Mitä hän oli nähnyt?
Miksi hän nyt päästi suustaan niin surullisen ja tuskallisen huudahduksen?
Miehet lähestyivät häntä, mutta tyttö tiesi, että nyt oli muuta tehtävää kuin voivotella ja valittaa.
Tarkasti kuunnellen hän painoi korvansa haarniskaa vastaan ja kun hän ei kuullut mitään hengitystä, niin hän nopeasti availi ne hakaset ja lenkit, jotka pitivät rautavaruksia koossa.
Kalisten putosivat haarniskat maahan ja nyt — eipä ollutkaan erehdystä, nyt kaatuneen rinta hänen korvansa alla kohosi ja hän kuuli haavotetun miehen sydämen heikosti sykähtelevän ja hiljaisen hengityksen heikkoa huokumista.
Silloin häneltä pääsi äänekäs vaikeroiva itku, hän nosti Ulrikin päätä ja painoi sitä rintaansa vastaan.
"Kyllä kai hän on kuollut; minä aavistin sen heti!" virkkoi HansEitelfritz ja Aatamikin laskeusi polvilleen maahan kaatuneen eteen.
Mutta Ruthin itku nyt muuttui hiljaiseksi onnelliseksi hymyilyksi, hänen äänensä sai omituisen kaiun kun hän mestarille huudahti: "Ulrikki hengittää, hän on hengissä! Jumala, Jumala, miten sinua kiitämme!"
Ja silloin — erehtyikö hän, oliko mahdollista? Hän kuuli tuon taipumattoman miehen vieressään itkeä nyyhkivän ja näki hänen kumartuvan Ulrikin puoleen ja kuuntelevan hänen sydämensä sykkimistä ja painavan parrakkaat huulensa ensin Ulrikin otsalle ja sitte samaa kättä vastaan, jonka hän niin tylysti oli sysännyt pois luotansa.
Hans Eitelfritz kehotti toisia kiiruhtamaan, nosti Aatamin avulla tunnottoman haavotetun rattaille ja puoli tuntia myöhemmin puolikuollut isän kodista karkotettu poika oli hyvällä vuoteella parhaassa huoneessa isänsä talossa.
Hänen sänkynsä oli yläkerroksessa; alhaalla keittiössä puuhasi vanha Rahel lieden ääressä ja keitti itse "hyvää voidettansa". Sitä tehdessään hän usein itseksensä äänekkäästi naurahteli ja mutisi "Olrik" ja sekoitellessaan ja hämmentäessään voidetta hän ei malttanut pitää vanhoja jalkojaan hiljaa, vaan näytti melkein siltä kuin hän olisi tahtonut tanssia.
Hans Eitelfritz lupasi mestarille, ettei hän kellekään puhuisi, mihin tämän poika oli joutunut ja palasi sitte miehistönsä luo.
Seuraavana aamuna Aalstilainen kapinoitsijajoukko etsi kaatunutta päällikköänsä; mutta hän oli heiltä kadoksissa ja silloin heidän keskuudessaan levisi ja vakaantui puhe, että paholainen oli vienyt Navarreten ruumiin helvettiin.
Koira Lelaps kuoli haavoistansa ja tuskinpa oli viikkoakaan kulunut kukoistavan Antwerpenin hävityksestä, niin vänrikin rykmentti muutettiin Gentiin. Alla päin tuli Hans Eitelfritz sepän pajaan sanomaan jäähyväiset. Hän oli myönyt kallisarvoisen ryöstösaaliinsa ja samoin kuin niin monet muutkin rosvoojat oli hänkin ryöstetyt rikkautensa hävittänyt pelissä. Antwerpenin hävityksestä oli hänellä jälellä ainoastaan hopeinen leikkikalu sisarensa lapsille Cöllnissä Spreen varrella.
Yhdesneljättä luku.
Sepän pajassa oli tuli sammuksissa; ei yksikään moukari takonut rautaa, sillä haavotettu oli ankarassa kuumeessa ja kaikki jyrinä häntä vaivasi. Sen oli Aatami itse huomannut, eikä hän ollenkaan ollut työssä, sillä häntä tarvittiin poikaa hoitamassa, kun piti nostaa painavaa potilasta ja Ruthille täytyi antaa apua, että hän sai levätä, kun hänen sitkeät voimansa olivat uupumaisillaan pitkien öiden valvomisesta.
Vanhus huomasi, että tytön kädet paremmin olivat soveliaat Ulrikin hoitamiseen kuin hänen kovat kouransa ja hän salli Ruthin pitää päänsä — mutta ne hetket, jolloin Ruth lepäsi kamarissaan, olivat kuitenkin Aatamille rakkaimmat, sillä silloin hän oli yksin Ulrikin luona ja sai häiritsemättä poikansa kasvoja katsella sekä iloita jokaisesta kasvonpiirteestä, joka hänelle muistutti pojan lapsuuden aikaa ja Floraa.
Usein painoi isä partaset huulensa sairaan kuumaa otsaa tai herpoutunutta kättä vastaan ja kun lääkäri poistui arveluttava ilme kasvoissaan, laskeusi Aatami polvilleen Ulrikin sängyn viereen painaen otsansa tyynyjä vastaan ja rukoili hartaasti taivaallista isää pelastamaan hänen lapsensa, mutta sen sijaan ottamaan hänen oma vanha henkensä ja kaikki hänen omaisuutensa.
Hän luuli usein, että loppu oli käsissä ja antautui hillittömän tuskansa valtaan; sitävastoin Ruth ei kertaakaan kadottanut toivoansa, ei edes uhkaavimmilla hetkillä. Jumala ei suinkaan ollut sallinut hänen jälleen löytää Ulrikki ottaaksensa tämän pois häneltä. Kun vaara oli lopussa, niin Ruthin mielestä se jo oli pelastuksen alku. Kun Ulrikki ensi kerran tunsi Ruthin, niin tyttö jo oli näkevinänsä Ulrikin kävelevän huoneen läpi nojaten hänen olkapäähänsä. Heti kun Ulrikki kykeni pysymään pystyssä, piti Ruth häntä jo terveenä.
Tytön sydän oli niin ylen täynnä, ja kumminkin hänen ymmärryksensä pysyi valppaana ja virkeästi huolellisena, huolimatta pitkällisen ja vaikean sairaanhoidon rasituksista.
Hän ei pienintäkään seikkaa unohtanut, sillä mitä hänen oli tehtävä, sen hän huomasi jo ennenkun alkoikaan ja jokaisen yksityisen seikan niinkuin hän sen jo olisi tehnyt.
Jokaisen ruokapalan, jonka Ulrikki söi, oli Ruth omin käsin valmistanut, jokaisen juoman, minkä sairas nautti, oli Ruth itse tuonut kellarista tai kaivosta. Samalla kertaa kuin Ulrikki tunsi myöskin Ruth mikä sairasta häiritsi, mikä häntä miellytti ja mitä hän kaipasi. Kun hän akkunaverhoa levitti taikka veti kapeammalle, ei hän laskenut taikka estänyt valoa enemmän kuin Ulrikille oli mieluista; jos hän kohotti tai teki matalammaksi päänalusta, niin hän sen teki aina parahiksi ja aivan kuin kokenut lääkäri hän keveällä mutta kuitenkin vakavalla kädellä sitoi hänen haavansa. Mitä tuskaa tai mielihyvää Ulrikki silloin tunsi, sen tunsi myöskin Ruth. Vähitellen katosi kuume, taju palasi, tuskat vähenivät, Ulrikki kykeni liikkumaan ja alkoi tuntea voimistuvansa.
Alussa hän ei tiennyt missä hän oli; sitte hän tunsi Ruthin ja viimein isänsäkin.
Kuinka hiljaista, kuinka hämärää, kuinka puhdasta kaikki oli hänen ympärillään! Ihmeellinen rauha oli levinnyt hänen joka puolelleen, suloinen raukeus hiljensi hänen sydämessään jokaisen myrskyisen liikkeen. Joka kerran kun hän avasi silmänsä, kohtasi häntä hellät huolelliset silmäykset. Silloinkin kun tuskat uudelleen alkoivat vaivata, nautti hän hiljaista lohduttavaa onnea. Senkin Ruth tunsi ja piti sitä verrattomana palkkiona itselleen.
Kun Ruth tuli sisälle sairaan huoneeseen tuoden puhtaita liinavaatteita ja niistä levisi samanlaista lavendelintuoksua, josta Ruthin äitivainaja oli niin paljon pitänyt, niin Ulrikin mielestä hänen nuoruutensa aika oli tullut takaisin ja hänen mieleensä palasivat tohtorin asunto, ystävällinen viisas mies itse, rouva Elisabeth, tuuhea honkametsä hänen kotoseudullaan, lorisevat vesipurot ja mehevät niityt ja mielikuvituksissaan hän oli Ruthin kanssa kuuntelevinansa lintujen laulua, oli poimivinansa marjoja ja kukkia ja pyytävinänsä "sanaa" antamaan kauniita lahjoja. Ainoastaan isä oli nyt toisellainen kuin silloin, nyt hän oli vielä ystävällisempi, rakkaampi ja huolellisempi. Täysi-ikäinen mies oli taas tullut pojaksi ja kaikki, mitä hän ennen oli rakastanut, kasvoi nyt uudelleen rakkauden loistavassa valossa ja virkistävässä kasteessa.
Sydämellisellä kiitollisuudella hän vastaanotti Ruthin väsymättömän huolenpidon ja katsoessaan hänen uskollisiin silmiinsä, kun tytön käsi häneen kajosi, kun hänen pehmeäsointuinen matala äänensä kaikui hänen sieluunsa, silloin Ulrikki tunsi verrattoman sulouden tunteen.
Kaikki, vähimmät kuin suurimmatkin hänen sielunsa vastaanotti rakkauden käsillä. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä lämmin ikävöiminen ulottuisi kauas yli koko mailman ja pian se kohosi myös Jumalan luokse, joka täyttää kaiken ikuisella isänrakkaudellaan. Ulrikin mielestä täytyi jokaisen hänen henkäyksensä tästälähin olla rukous, kiitollisuuden rukous Hänelle, joka itse on rakkaus, se rakkaus, jonka kautta ja jossa hän eli.
Tätä rakkautta hän oli etsinyt iloitaksensa sen lahjoista: nyt häntä ilahutti rakkaudesta tehdä uhria. Hän näki miten Ruthin kauniit kasvot synkistyivät huolesta, kun häntä tuskat vaivasivat ja nyt hän miehuullisella lujalla tahdolla salasi sanomattomat tuskat peittäen ne kiitollisella hymyilyllä. Hän oli nukkuvinansa salliakseen Ruthin ja isän saada lepoa ja kun kuumeen levottomuus häntä kohtasi, oli hän hiljaa liikkumatta tyynnyttääksensä rakastavaiset hoitajansa ja palkitaksensa heidän vaivansa. Rakkaus sai hänet olemaan hyvä ja antoi hänelle voimaa kaikkeen hyvään.
Parantuminen edistyi ja kun hän sai nousta vuoteeltaan, talutti isä häntä ensin huoneen lävitse ja sitte rappusia alas pihamaalle. Hän tunsi usein hiljaisella liikutuksella miten ukko hyväili hänen kättään, joka lepäsi isän käsivarrella ja kun hän väsyneenä palasi sairashuoneeseen, istahti hän kiitollisuutta täynnä mukavaan tuoliin ja katsahti ystävällisesti kukkasiin, jotka Ruth oli kamarinsa akkunalta tuonut ja asettanut hänen viereensä pöydälle.
Hänen omaisensa nyt tiesivät hänen elämänsä vaiheet ja mitä hän oli kokenut ja kaikesta, mitä seppä vielä joku kuukausi takaperin oli pitänyt syntisenä ja anteeksi antamattomana, oli hänellä nyt sanottavana joku rauhoittava, lepyttävä sana.
Sellaisen keskustelun kuluessa virkkoi Ulrikki kerran:
"Sota! Etpä tiedä kuinka se tempaa ihmisen mukaansa; se on elämän uhkapeliä. Toisten omaisuus on yhtä vähän arvoinen kuin omakin; toiselle niin paljon vahingon tekeminen kuin mahdollista, on tunnuslause; mutta nyt — nyt on rintaani tullut rauha ja minä kammoan elämää sotatantereella. Eilen minä puhelin Ruthin kanssa hänen isästään ja hän muistutti isävainajansa lempilauselmaa, jonka jo kauvan sitte olin unohtanut. Tiedätkös isä mikä se lause oli? Ei koskaan saa toiselle tehdä mitään, joka itseämme loukkaisi. Minä en ole ollut julma enkä ole miekkaan tarttunut tappamisen halusta, mutta nyt minua vaivaa se ajatus, että olen niin monelle ihmiselle tehnyt pahaa! Voi miten meneteltiin Haarlemissa! Jos te olisitte sinne muuttaneet sen sijaan että tulitte Antwerpeniin, ja sinä isä ja Ruth — en sitä kykene ajattelemaankaan! Monen unettoman tunnin kuluessa minua kiusaavat muistot niiltä ajoilta ja täyttävät mieleni katkeralla katumuksella. Mutta jäänhän minä vielä eloon ja minusta näyttää nyt kuin olisin syntynyt uudelleen ja niinkuin tästä hetkestä alkaen hyvää tekeminen ja eläminen minulle olisi oleva sama asia. Niin, isä, kyllä olit oikeassa kun minulle olit vihoissasi —"
"Se on unohdettu ja anteeksi annettu!" keskeytti seppä hänen puheensa karhealla äänellään ja likisti lujasti hänen kättään.
Niinkuin voimakkaat lääkkeet vaikuttivat nämä sanat paranevaan Ulrikkiin ja kun vasarat pajassa jälleen alkoivat kalkutella, niin hän ei enää pitänyt toimettomasta olostaan, vaan alkoi Ruthin kanssa miettiä tulevaisuutta ja puhella vastaisista päivistä.
"Sanat: onni, kunnia, valta", virkkoi hän kerran, "ovat kaikki minut pettäneet; mutta taide! Et sinä Ruth tiedä mitä taide on! Eihän sekään kaikkea lahjoita, mutta kuitenkin paljon, sangen paljon. Mestari Moor, kas hän vasta oli opettaja! Olen jo liian vanha alkaakseni vielä kerran alusta. Jollei niin olisi —"
"Niin mitä sitte, Ulrikki?"
"Sitte ehkä koettaisin jälleen maalaustaidetta."
Tyttö koki häntä rohkaista ja kertoi isälle heidän keskustelustaan. Silloin seppä pukeutui pyhävaatteihinsa ja lähti käymään taidemaalarin luokse. Tämä oli Brysselissä, mutta häntä odotettiin pian kotiin palajavaksi.
Siitä lähtien kävi Aatami, yllänsä paras pukunsa, jota hän muutoin vastahakoisesti käytti, taiteilijaa tapaamassa joka kolmas päivä; mutta aina turhaan.
Helmikuulla paraneva potilas istui yhdessä Ruthin kanssa pelaamassa shakkia, jota Ruth oli sepältä oppinut ja itse opettanut Ulrikille. Silloin Aatami astui sisään huoneeseen ja virkkoi: "Jahka pelinne loppuu, niin tahdon puhella kanssasi, poikani."
Tyttö oli pelissä voittopuolella, mutta hän lykkäsi heti shakkinappulat kokoon ja jätti isän ja pojan keskenään kahden.
Hän tiesi varsin hyvin, mitä isällä oli pojalle sanomista, sillä edellisenä päivänä oli isä tuonut kotiin koko joukon maalaustarpeita ja käskenyt hänen panna järjestykseen pohjoiseen päin oleva päätykamari, jossa oli iso ikkuna, sekä kantaa sinne taulun kannatusteline ja maalit. Sillä välin olivat he vaan hymyilleet toisilleen, mutta jo kauan sitte olivat he ymmärtäneet toistensa ajatukset, vaikka eivät puhuneetkaan mitään.
"No mitäs nyt?" kysyi Ulrikki ihmeissään.
Silloin mestari hänelle ilmaisi mitä hän oli pannut kuntoon ja jatkoi puhettaan:
"Sanoithan itse maalanneesi sen kuvan, joka oli sotalipussa?"
"Niin kyllä, isä."
"Se oli äitisi, aivan samannäköisenä kuin hän oli siihen aikaan. — Hän ei tehnyt oikein meitä molempia kohtaan. — Mutta hän! — Kristus suokoon anteeksi ja koska hän kuitenkin oli äitisi — niin — minä haluaisin — ehkei se ole mahdollista; mutta jos voisit maalata hänen kuvansa, ei neitsyt Mariaksi, vaan ainoastaan sellaisena, minkä näköinen hän oli nuorena mestarin vaimona —"
"Sen minä voin, minun täytyy se voida!" huudahti Ulrikki iloisesti liikutettuna. "Viekää minut kamariin. Onko tauluvaate valmis?"
"Se on jo kehykseen kiinnitettynä! Minä olen jo vanha mies ja — —. Näetkös, poikani, minä kyllä muistan hyvin miten ihmeen kaunis ja lempeä äitisi oli; mutta minä en koskaan onnistu häntä mielessäni kuvittelemaan ihan sellaisena minkä näköinen hän silloin oli. Olenhan minä tosin koettanut — olen tuhansia kertoja yhä uudelleen yrittänyt, — kotona Hirsipuunmäellä ja täällä ja kaikkialla — kaikesta karvaasta mielestäni huolimatta."
"Kyllä hänen saat nähdä jälleen, ihan varmaan saat!" keskeytti Ulrikki hänen puheensa. "Minä näen hänet muistossani niinkuin hän olisi edessäni, ja mitä minä muistossani näen, sen voin myöskin maalata!"
Työ aljettiin jo samana päivänä. Ulrikille se onnistui ihmeellisen hyvin ja hän sitä teki koko sillä runsaalla rakkaudella, jota hänen sydämensä nyt oli täynnä.
Niin suurella ilolla hän ei vielä koskaan ollut pensseliä käyttänyt. Tämän kuvan avulla hän tahtoi antaa, ainoastaan antaa — antaa tuolle rakkaalle isälleen parhaan, mitä hän kykeni antamaan, ja sentähden työ onnistui.
Porvarilliseen pukuun puettuna esitti kuva mestarin nuorta vaimoa, silmät sydämellisesti katselevina ja suun ympärillä oli puoleksi ihastunut puoleksi surullinen hymy.
Aatami ei saanut tulla työhuoneeseen ennenkun maalaus oli valmis ja kun Ulrikki viimein otti sen päältä pois peitteen, niin tuo vanha mies ei voinut itseään hillitä, vaan rupesi äänekkäästi nyyhkimään ja lankesi poikansa kaulaan ja hänestä tuntui niinkuin hänellä ei olisi ollut mitään nuhdeltavaa eikä anteeksiannettavaa tuolle rakastettavalle henkilölle tuossa kullattujen puitteiden sisällä, vaan päinvastoin kiittäminen monesta onnellisesta hetkestä.
Pian sen jälkeen Aatami tapasi Moorin kotona ja jonkun tunnin kuluttua hän vei Ulrikin hänen luoksensa. Siitä tuli iloinen ja samalla vakava jälleen-näkemiskohtaus, jonka jälkeen pian seurasi Moorin käynti sepän kotona.
Moor katseli siellä Ulrikin työtä kauvan ja tarkastelevalla silmällä. Kylliksi sitä tarkasteltuaan ojensi hän kätensä oppilaallensa ja lausui lämmöllä:
"Sen olen aina sanonut, että sinä olet maalari! Huomispäivästä alkaen teemme taas työtä yhdessä ja pensselillä sinä itsellesi hankit ihanampia voittoja kuin miekalla."
Ulrikin posket hehkuivat onnesta ja ylpeydestä. Sen näköisenä ei Ruth ollut koskaan häntä nähnyt ja kun hän iloisena katsoi Ulrikin silmiin, ojensi tämä molemmat kätensä tyttöä kohti huudahtaen:
"Maalari, maalari olen jälleen! Oi jospa aina olisin maalarina pysynyt!Nyt minulta vaan yksi puuttuu — ja se olet sinä!"
Tyttö heittäysi hänen rintaansa vastaan ja huudahti riemastuneena:
"Sinun, sinun omasi olen! Olenhan aina ollut omasi ja omanasi pysyn, tänään, huomenna, kuolemaani saakka, aina ja ikuisesti!"
"Niin, niin", vastasi Ulrikki sydämellisen tuntehikkaasti, "meidän sydämemme ovat yksi ja pysyvät yhtenä ijäti, eikä niitä mikään voi erottaa: mutta sinun kohtalosi älköön yhdistettäkö minuun, ennenkun Moor itse minua sanoo mestariksi. Rakkaus ei tee mitään ehtoja, sinä olet minun omani — mutta minä tahdon itseni asettaa tälle koetukselle ja tällä kertaa minä sen koetuksen kestän, sen tiedän!"
Oppilasta elähytti uusi henki. Uupumattomalla uutteruudella hän ryhtyi työhön ja vaikeimmatkin tulivat hänelle helpoiksi tehtäviksi kun hän ajatteli sitä palkintoa, jota hän ikävöi. Vuoden kuluttua Moor piti häntä täysin valmistuneena taiteilijana ja Ruthista tuli mestari Ulrikki Schwabin puoliso.
Antwerpenin taidemaalarien kuuluisa yhdistys pian ylpeillen luki hänet jäseniensä joukkoon kuuluvaksi ja taiteen tuntijat pitävät vielä tänäkin päivänä hänen maalaamiansa tauluja suuressa arvossa, vaikka niiden luullaan olevan muiden mestarien tekemiä, sillä hän ei ole niitä merkinnyt omalla nimellään.
Niistä neljästä sanasta, jotka johtotähtinä olivat valaisseet hänen elämänuraansa, oli hän oppinut pitämään kunniaa ja valtaa vähä-arvoisina; onni ja taide pysyivät hänelle uskollisina, mutta samoin kuin ei maa loista omalla voimalla, vaan saa valonsa auringosta, niin hänen onnensa ja taiteensakin saivat loistoa, suloutta ja pysyvää voimaa rakkaudesta.
Hurja electo, jonka miekka oli raivonnut sodassa, muuttui hyväntahtoiseksi ihmisystäväksi, joka toimi Kristuksen ja jalon opettajansa puhtaan opin mukaisesti.
Hiljaisella ihastuksella on moni katsellut sitä ihanaa taulua, joka kuvaa miten kaunis äiti, jonka kasvot osottavat viisautta ja iloa, taluttaa kolmea lastansa ystävällisen ukon luo, joka ojentaa käsiään heitä kohti. Vanhus on Aatami, äiti on Ruth, lapset ovat asesepän lapsenlapsia; taulun on maalannut Ulrikki Schwab.
Mestari Moor kuoli pian Ulrikin naimisiin mentyä ja muutaman vuoden kuluttua tuli Sofonisba di Moncada Antwerpeniin käydäksensä tuon rakastetun miehen haudalla.
Vainajalta hän oli kuullut, että tämä oli jälleen löytänyt rakkaan oppilaansa Madridista ja hänen luoksensa tulikin Sofonisba ensiksi käymään.
Katseltuansa hänen töitänsä huudahti hän iloisesti:
"Sana! Muistatteko vielä mestari? Johan minä silloin Teille sanoin, että Te olitte löytänyt oikean sanan. Te olette muuttunut paljon, sangen paljon ja vahinko on teidän aaltoilevista kiharoistanne; mutta Te olette kuitenkin onnellisen miehen näköinen; ja ketä teidän on siitä kiittäminen? Sanaa, ainoata oikeata sanaa: taidetta!"
Ulrikki antoi hänen puhua loppuun, mutta sitte hän vastasi vakavasti:
"Onpa, jalo rouva, vieläkin ylevämpi sana. Joka voi sen sanoa kokonaan omaksensa, hän on onnellinen, eikä hänen tarvitse enempää harhailla, etsiä eikä epäillä."
"Mikäpä se sana olisi?" kysyi rouva vastustaen ja voitollisesti hymyillen.
Mutta varmasti vastasi Ulrikki: "Minä olen sen sanan löytänyt; sen nimi on: rakkaus!"
Silloin rouva kumarsi alas päänsä ja lausui alakuloisesti ja hiljaa:"Niin kyllä — rakkaus!"