Hän oli palvellut narrina ja hänen puvussaan oli vieläkin monta merkkiä hänen entisestä toimestaan. Suuri pää huojui kapean kaulan kannattamana, hullunkuriset kasvojen piirteet olivat alinomaa liikkeessä; ja silloinkin kun hän ei yskinyt, liikkui suu vilkkaasti.
Kun Ulrikki taas alkoi hengittää rauhallisesti, tutki narri hänen vaatteitaan, saadakseen jos mahdollista selkoa mistä poika oli kotoisin. Se mitä hän löysi pojan taskuissa sai hänet arvailemaan hurjasti ja hullunkurisesti ja eihän missään säilytyspaikassa tavallisesti ole monellaisempaa tavaraa kuin koulupojan taskuissa, jos koulutytön taskut jätetään lukuun ottamatta.
Ensiksikin siinä oli paperipalanen, johon oli kirjotettu latinan kirjotusharjotus, täpösen täynnä virheitä, sitte sileä kivi, paljon käytetty veitsi, jonka teränsuu oli lohkeamia täynnä, kappale piirustusliitua, rautainen nuolenkärki, katkennut hevosenkengän naula, ja haukalla metsästäessä käytettävä haarniskahansikas, jonka kreivi Lips oli toverillensa lahjottanut. Sekään sormus, jonka tohtorin vaimo oli jäähyväistilaisuudessa antanut Ulrikille, ei jäänyt narrilta huomaamatta.
Pellicanus — niin oli narri nimeltään — sai tästä kaikesta aihetta monellaisiin arvailemisiin eikä hän jättänyt yhtäkään aihetta käyttämättä.
Samoin kuin mosaikkikuva tehdään monennäköisistä kivistä, niinpä narrikin sadoista eri merkeistä koki saada kuvan tämän pojan luonteesta, hänen vanhempainsa kodista, ja siitä koulusta, mistä poika oli lähtenyt karkuun.
Narri luuli Ulrikkia hyvin rikkaan ritarin pojaksi. Siinä hän tosin erehtyi, mutta muissa asioissa hän merkillisen terävä-älyisesti huomasi, miten Ulrikin asian laita oli; väittipä hän varmasti, ettei pojalla ollut äitiä; sillä sen hän päätti monesta, mikä pojalta puuttui. Ikäänsä nähden oli poika tullut liian myöhään kouluun — Pellicanus osasi latinaa hyvin — ja nähtävästi oli poika liian aikaisin saanut ratsastaa, kulkea metsässä ja jahtimatkoilla.
Maalari taas pelkällä katselemisella sai pojasta vielä tarkemman käsitteen kuin narri huomioiden ja johtopäätösten kautta.
Hän oli Ulrikkiin mieltynyt ja kun hän sai nähdä piirustuksen, joka oli kirjotusharjotuksen takapuolella, ja jonka Pellicanus näytti, niin hän hymyili ja tunsi mielipiteensä vahvistuvan siinä, että hän oli päättänyt ottaa huostaansa tuon kauniin pojan, jonka kohtalo oli hänen tiellensä tuonut. Nyt oli vaan kysymyksessä saada selvä siitä, ketkä pojan vanhemmat olivat ja mikä oli saanut hänet koulusta pois lähtemään.
Pikku kaupungin välskäri oli iskenyt Ulrikista suonta ja pian sen jälkeen oli tämä sikeästi nukkunut ja makasi nyt rauhallisesti. Maalari söi yhdessä narrin kanssa. Munkit olivat jo aikaa sitte lopettaneet ateriansa ja nauttineet päivällislepoa viereisessä huoneessa; sotilas, joka sävyisästi istui majatalon ison tarjoiluhuoneen nurkassa ääneti ja surullisena katsellen haavotettua käsivarttansa, sai Moorin käskystä paistia ja viiniä.
"Voi miesparkaa", virkkoi narri osottaen tuota pulskaa nuorta miestä. "Me olemme onnettomuudessa tovereita, toinen niinkuin toinenkin, retuperä-rattaita kumpikin."
"Käsivarsi kyllä pian paranee", vastasi maalari; "mutta teidän aseenne", — ja hän viittasi huuliansa "ovat kyllä uljaasti liikkeessä. Minä ja maisterit olemme viime päiväin kuluessa oppineet tuntemaan teidän puhelukykynne."
"Niin, niin", vastasi Pellicanus katkerasti hymyillen; "mutta kumminkin minä viskataan romukoppaan."
"Tekö —?"
"Niin, niinhän se käy. Ettekö tiedä, mitä ylhäiset meiltä vaativat?"
"Teidän pitää sukkeluuksilla ja liikkeillä saada heidän aikansa kulumaan."
"Mutta milloinka me saamme olla todellisia narreja, hyvä herra? Oletteko sitä ajatellut? Onnellisilla hetkillä kaikista vähimmän. Silloin pitää olla viisaana, varottaa liiottelusta ja näyttää varjopuolia. Surussa, vaikeina aikoina, silloin narri, ole oikein narri! Minkä hullunkurisemmin menettelet, sen parempi. Aseta järki ylösalaisin ja jos oikein osaat tehtäväsi ja tunnet herrasi, niin saat pakotetuksi hänet nauramaan niin, että vedet silmistä valuvat, vaikka hänen juuri silloin pitäisi kurjuudesta itkemän kuin pikku tyttö. Tekin, herra, tunnette ruhtinaat, mutta minä heidät tunnen vielä paremmin. He pitävät itsensä jumalina maan päällä, eivätkä tahdo alistua kuolevaisten ihmisten yleiseen kohtaloon, kärsiä kipua ja kestää sielun tuskia. Kun sairastetaan, niin kutsutaan lääkäri ja murheen hetkinä pitää meidän olla käsillä. Kaikki on sellaista, jollaiseksi se käsitetään ja vakavimmassakin naamassa on joku syylä, josta sopii laskea leikkiä. Jos kerran olette onnettomuudelle nauranut, niin sen kärjestä on terävyys tylsistynyt. Me sen teemme tylsäkärkiseksi, me näytämme pimeydessä valoa vaikkapa se olisikin virvatulta — ja jos osaamme tehtävämme, niin pääsemme siihen, että raskaan kärsimyksen möykkyisen taikinan palottelemme pieniksi kappaleiksi; ja nämähän ruhtinaallinenkin vatsa voi sulattaa."
"Sen voi yskiväkin narri saada aikaan kun ei vaan häneltä mitään puutu pää-nupista."
"Te erehdytte, te erehdytte tosiaan. Ihmisten elämästä ylhäiset tahtovat nähdä ainoastaan samettisen puolen, ja miten nämä kuolevat — se ei ollenkaan kuulu siihen. Sellainen kuin minä, — joka yskii niinkuin minä ja tuntee ruumiistansa katoavan voiman ja ytimen, ilmi elävä, kahdella horjuvalla jalalla kulkeva kurjuus, pahan onnen lintu, jota on yhtä mahdoton ajatella ilman hautaa kuin metsästäjää ilman koiria — tämmöinen huutaa strutsin korviin kun se silmänsä ummistaa: 'metsästäjät näkevät sinut; he tulevat.' Minun pitäisi vetää peite herrani ja kärsimykseni välille, mutta sen sijaan minun olentoni esittää ilmi elävän kärsimykseni hänen silmiensä eteen. Vaaliruhtinas minut ajaessaan pois talostaan oli yhtä älykäs kuin jos hän olisi ollut oma narrinsa."
"Hän on teille antanut armollisen virka-eron."
"Ja minä olen jo linnassa saanut seuraajan! Armollinen herrani tietää, ettei hänen kauvan tarvitse maksaa armo-rahoja. Hän olisi kyllä mielellään minut elättänyt siellä kuolemaani asti, mutta hänelle sopi varsin hyvin se, että minä halusin Genuaan. Minkä pitempi matka on hänen terveen ylhäisyytensä ja kuoleman kielissä olevan raukan välillä, sen parempi."
"Miksi ette jättänyt matkaanne kevääseen?"
"Siksi että Genua on sellainen kasvihuone, jota viheliäinen kaalin istukas ei kesällä tarvitse. Talvella on hyvä olla siellä. Minä sen huomasin, kun kävimme herttuan luona. Tammikuun ajallakin aurinko Liguriassa lämmittää selkäänne, eikä kenelläkään ole vaikea hengittää. Minä kuljen Marseillen kautta. Sallitteko minun ilmaiseksi käyttää tilaa vaunuissanne kunnes tulemme Avignoniin?"
"Varsin mielelläni! Teidän onneksenne tämä pikarillinen, Pellicanus!Hyvä toivomus, lausuttuna joulun aikaan, helposti toteutuu."
Maalarin karkea ääni kaikui hänen tätä sanoessaan voimakkaasti ja sydämmellisesti. Nuori sotamies oli ne kuullut ja kun taiteilija kilisti pikaria narrin kanssa, nosti hänkin pikarinsa, joi sen pohjaan ja kysäsi ujosti:
"Jalo herra, tahdotteko kuulla minun lausuvan maljapuheen?"
"Puhu, puhu!" huudahti taiteilija ja täytti vielä kerran soturin pikarin; mutta soturi astui pöydän ääreen ja katsellen pikariin melkein ujostellen hän lausui:
"Juur joulu-yönä Kristus meille tul' vapahtajaks langenneille; siis kättäin ylös nostaen mä sotur' lausun toivoen: Oi herra, kuule huokaustain, kun sotur'parka taisteluistan mä suuret haavat kärsien sun puolees käännyn rukoillen! On tässä oikein kunnon mies! Hän sairastakin auttaa ties ja mun vie kautta tämän maan. Niin ota hänet istumaan vaunuihis armias taivaan Herra kun hälle alkaa matka kerran täst' elon maasta kuolohon. Sä paratiisin ilohon vie silloin hänet ihanasti iloitsemahan ikuisasti!"
"Oivallista, oivallista!" huudahti maalari kilahuttaen pikariansa sotamiehen kanssa ja vaati hänet istumaan viereensä narrin seuraan.
Pellicanus katseli nyt miettiväisenä eteensä, sillä mitä haavottunut sotamies osasi, siihen hänkin kykeni ja tällä kertaa hän tahtoi maljapuheella kunnioittaa jalomielistä hyväntekijäänsä. Siihen häntä ei vaatinut pelkkä kunnianhimo ja tottumus jonkun oivallisen sanan kuultua saada se voitetuksi vielä oivallisemmalla, vaan tunsipa hän lämpimän tunteenkin rinnassaan sitä vaativan.
Muutaman minuutin kuluttua, jolloin Moor oli keskustellut sotamiehen kanssa, kohotti Pellicanus lasinsa, yskäsi vielä kerran ja lausui ensin vakavasti mutta sitten yhä vilkkaammalla äänellä, josta terävä sointu vähän erällään katosi:
"Ain' olkoon lurjus narrikin; niin oikein on, vaan pelkkä lurjus sentään liian halpa on. Se mua vasta oikein suurest' huvittaa lurjuksen nahassa kun narrin nähdä saa. Jos ylimmäisnä taikka onnen alimmilla portailla seisoo, niin on aina hartehilla kullakin narrinkaapu; mutta se ken sit' ei kantaa tahdo, muutaksen juur suurimmaksi narriks', aivan niin! Siis kirjavana seiso sinäkin vanhuksena kun vielä selkäkoukkuna sä laaker' päässä muistat tätä joulua ja lapsenlastas tuudit käsivarrellas, mut runsaampaa kuin muut sä nautit rikkauttas; Niin, silloin ukko valkohapsi, ryyppää vaan sä viisauden juomaa, lahjaa taivahan! Vaan kun sä maistat maljasta, niin on se vähän karvasta jos sit'ei narri makeeks' tee, niin että mielen iloitsee. Jollei tuo onnistuisi kuitenkaan, niin mielees tulkoon vanha Pellican, puol-lurjus, puoleks hölmö — vähän kumpaakin — vaan rinnassa on hällä toki sydänkin."
"Kiitoksia, kiitoksia!" huudahti maalari puristaen narrin kättä. "Tällaista joulua kehua täytyy. Viisautta, taidetta ja urhoollisuutta saman pöydän ääressä. Minulle on tapahtunut niinkuin sille miehelle, joka maantien vierestä poimi kiviä, jotka hänen matkapussissaan muuttuivat puhtaaksi kullaksi!"
"Kivi oli murenevaista", vastasi narri, "mutta mitä kultaan tulee, niin kyllä se minussa koetuksen kestää, jos vaan tutkitte sydäntä ettekä taskua. Pyhän Blasiuksen kautta! minä toivoisin että oma hautani pysyisi tyhjänä yhtä kauan kuin rahalippaanikin täällä; siihen minä mielelläni suostuisin!"
"Niin minäkin", naureskeli sotamies.
"Sillä tavoin on helppo kulkea", virkkoi maalari. "Oli aika, jolloin minun kukkaroni ei ollut sen rikkaampi kuin teidänkään. Siitä ajasta saakka tiedän, millainen on mieliala köyhällä raukalla enkä sitä tahdo unohtaa. Nyt olisi minun velvollisuuteni pitää teille maljapuhe, mutta teidän täytyy se jättää minulle rästiksi, sillä minä en täysin kykene teidän kieltänne puhumaan. Mutta minä toivotan vaan lyhyesti ja suoraan, että sinä Pellicanus tulisit terveeksi ja että sinä uljas sotamieheni saisit viettää hupaista elämää hauskasti ja kunniassa. Mikä sinun nimesi on?"
"Hans Eitelfritz von der Lükke, Cölnistä Spreen varrella", vastasi sotamies. "Mutta, elkää pahastuko, herra maalari. Noista maistereista kyllä hyvä Jumala huolen pitää, mutta teidän vaunuissanne on kulkenut kolme köyhää raatoa, jotka ovat sairaita. Sentähden, vieläkin pikarillinen kauniille sairaalle pojalle, joka on tuolla sisähuoneessa!"
Kahdestoista luku.
Aterioituansa lähti Moor vanhan palvelijansa kanssa, joka hevoset hoidettuaan oli palvelijain huoneessa syönyt maukasta joulupaistia, Hochburgiin hankkimaan itselleen saattomiehiä seuraavaksi päiväksi.
Pellicanus oli luvannut hoitaa poikaa, joka vieläkin nukkui rauhallisesti.
Narri olisi mielellään tahtonut ruveta levolle, sillä hän tunsi itsensä väsyneeksi ja viluiseksi; mutta hän jäi kuitenkin tuntikausiksi sairaan luo, vaikkei huonekaan ollut lämmitettävä. Kädet ja jalat kontassa hän yölampun ääressä piti vaaria pojan jokaisesta hengenvedosta usein niin suurella huolella ja osanotolla kuin jos poika olisi ollut hänen oma lapsensa.
Kun Ulrikki viimein heräsi, kysyi hän hämmästyneenä ja levottomana missä hän oli ja kun narri oli tässä suhteessa häntä rauhoittanut, pyysi hän leipäpalaa, sillä hänellä oli nälkä.
Miten nälissään hän oli, sen hän heti näytti, kun hänen eteensä oli asetettu muutamia ruokalautasia.
Pellicanus olisi tahtonut häntä ruokkia niinkuin pientä lasta, mutta poika otti uljaasti lusikan hänen kädestään ja narri sai tyytyväisellä hymyllä todistaa pojan oivallista ruokahalua eikä hän poikaa häirinnyt ennenkun tämä oli kylliksensä syönyt. Silloin hän alkoi poikaa kuulustella sellaisella tavalla, joka poikaa kummastutti ja hänestä tuntui vaikealta käsittää ja herätti epäluuloa.
"No pikku lintuseni", alkoi narri iloisessa luulossa, että hänen teräväjärkiset johtopäätöksensä nyt toteutuisivat, "taisitpa olla pitkällä lentomatkalla kirkkomaalle missä sinut löysimme? Haudan päällä on aina parempi olla kuin haudassa; ja paljo mukavampaa on maata sängyssä Emmendingenissä, vatsa täynnä puuroa ja vasikanlihaa, kuin lumessa maantiellä vatsan nälästä kuristessa. Puhuppa nyt suusi puhtaaksi, ukkoseni! Missä on teidän rosvonpesänne?"
"Rosvonpesäkö?" matki Ulrikki kummastuneena.
"No niin, sanoppa sitä sitte vaikka ritarilinnaksi tai joksikin muuksi, minusta nähden olkoon menneeksi", jatkoi Pellicanus urkkien. "Jostakin on kukin kotoisin paitse herra Ei kukaan, mutta koska sinä olet joku, niin ei voi herra Ei kukaan olla sinun isäsi. Puhuppa nyt vähän isä-ukostasi."
"Isäni on kuollut", vastasi poika ja kun edellisen päivän tapahtumat jälleen tulivat hänen mieleensä, niin hän veti peitteen korvillensa ja itki.
"Voi poikaparkaa!" mutisi narri itseksensä, pyyhkäsi nopeasti takin hihalla silmiään ja antoi pojan olla häiritsemättä kunnes pojan kasvot taas tulivat näkyviin. Silloin hän kysäsi: "Mutta totta kai sinulla on äiti kotona?"
Ulrikki pudisti surullisena päätään ja Pellicanus katseli häntä nyt kasvoihin lystikkäästi virnistellen salataksensa liikutustansa ja lausui sitte hyvin ystävällisesti melkeinpä tyytyväisenä omaan tarkkaälyisyyteensä:
"Isätön ja äiditön siis! Niin, niin; kun emon siivet suojaavat linnunpoikaa, niin ei se lämpösestä pesästä lähde noin ajattelemattomasti lentelemään ulos avaraan maailmaan."
Ulrikki nousi sängyssä istualle ja huudahti innolla ja uhmaten:
"Minä en mene takaisin luostariin, en, sitä en tee."
"Ohoh! niinkö on asian laita!" virkkoi narri nauraen. "Latinasi on sujunut huonosti ja puu maistuu mielestäsi paremmalta metsässä kuin koulun penkissä. Ja nepä tosiaan eivät vihannoi. Hyvä Jumala kuinka hänen kasvonsa hehkuvat!"
Samalla Pellicanus laski kätensä pojan otsalle ja kun hän tunsi, että se oli kuuma, piti hän parhaana lopettaa kuulustelun täksi päiväksi ja kysäsi vaan hoidettavaltaan hänen nimeään.
"Ulrikki", oli vastaus.
"Entäs muuta?"
"Antakaa mun olla!" pyysi poika ja veti peitteen päänsä päälle.
Narri teki pojan mieliksi ja avasi oven anniskeluhuoneeseen, sillä joku naputti ovelle.
Maalarin palvelija tuli sisään hakemaan herransa matkalaukkua. Hochburgin vanha kreivi oli kutsunut mestari Moorin vieraaksensa, ja tämä aikoi jäädä linnaan yöksi. Herra Pellicanusta pyydettiin hyväntahtoisesti katsomaan poikaa ja hätätilassa vielä kerran kutsumaan välskäriä.
Tunnin kuluttua sen jälkeen lepäsi sairas narrikin vilusta väristen sängyssä ja yski ensin valveillaan, sitte unissaan.
Ulrikki ei saanut unta.
Alussa hän itki ääneti, sillä nyt vasta hänellä oli selvillä, että hän oli kadottanut isänsä ja ettei hän koskaan enää näkisi Ruthia ja tohtoria ja puhumatonta rouva Elisabethia. Sitte hän kysyi itseltään miten hän oli joutunut Emmendingeniin, mikä paikka tämä oli ja kuka tuo hullunkurinen yskivä pieni mies mahtoi olla, jolla oli niin paksu pää ja kostean kiiltävät silmät ja joka häntä oli luullut aatelispojaksi. Tuo erehdys sai hänet hymyilemään ja hän muisti, että Ruth kerran oli neuvonut häntä käskemään "sanaa", että se hänet muuttaisi kreiviksi.
Entäs jos hän huomenna sanoisi, että hänen isänsä on ollut aatelismies?
Tämä häijy ajatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja jo ennen kuin hän sitä oli tarkemmin ajatellutkaan, hän sitä häpesi, sillä hän ei ollut mikään valehtelija.
Hänkö kieltäisi isänsä! Sepä olisi ruma teko ja kun hän oikasi itsensä suoraksi nukkuakseen, tuli hänen sielunsa näkyviin tajuttavan selvästi kuva rehellisestä sepästä. Vakavana ja ankarana se liihotteli yli pilvien ja oli aivan sen näköinen kuin kuvat Isästä Jumalasta itsestä, jotka Ulrikki oli nähnyt, mutta sillä oli vaan sepän lakki harmahtuneen tukkansa peittona. Siitä ei Aatami edes kirkastuneena paratiisissakaan ollut luopunut.
Ulrikki nosti kätensä ikäänkuin rukoillaksensa, mutta laski ne pian vaipumaan alas, sillä äkkiä kuului majatalon edustalla vilkasta hälinää. Hevosten jalkojen kopinaa ja meluavia miesten ääniä, rumpujen pärinää ja torven toitotuksia alkoi kuulua ja sitte kalisi ja jymisi hirveä melu pihalla.
"Huone värväyskirjurille ja pestausrahastonhoitajalle!" huudettiin.
"Hiljaa, hiljaa pojat!" varotteli syvällä äänellä piiskuri, joka oli sotamiesten kurittaja, ystävä, neuvonantaja ja isä. "Pyhän joulujuhlan aikana elköön kukaan hurskas soturi melutko, mutta pikarillisen viiniä hän saa juoda, Jumalan kiitos! Suuri kunnia tapahtuu Teidän talollenne, herra isäntä! Täällä alkaa sotamiesten pestaus kaikkein armollisimman sotaeverstimme, Obersteinin kreivin puolesta. Kuulkaas nyt, mies! Kaikki maksetaan käteisellä, ei kanaakaan oteta ilmaiseksi; mutta viinin pitää olla hyvää. Oletteko ymmärtänyt? Siis tynnyri parasta viiniä tänä iltana. Suokaa pojat anteeksi, kaikista parhainta, piti mun sanoa!"
Ulrikki kuuli nyt miten ovi temmattiin auki ja luuli näkevänsä sotilasten tunkeutuvan sisään anniskeluhuoneeseen kirjavissa puvuissa toinen toisestaan erinäköisenä. Narri alkoi yskiä kiivaasti ja valitteli ja torui itsekseen. Ulrikki taas kuunteli silmät säkenöivinä hataraa ovea kohti, jonka lävitse hän voi kuulla kaikki, mitä viereisessä huoneessa tapahtui.
Värväyskirjurin, rahastonhoitajan ja piiskurin mukana tulivat myöskin rumpali ja pillipiipari, jotka parin päivän perästä aikoivat kuuluttaa pestausjulistuksen ja sitäpaitse kaksitoista sotamiestä, joista näki, etteivät he olleet ensikertalaisia.
Heti heidän tullessaan tarjoiluhuoneeseen kuului moni ilon ja hämmästyksen huudahdus ja tässä äänien sekamelussa sattui Ulrikin korviin tuon tuostakin nimi Hans Eitelfritz.
Piiskurin ääni kuului erittäin ystävälliseltä kun hän tervehti uljasta nuorukaista, jolla oli haavotettu käsivarsi ja tämä oli hänelle painava kunnianosotus. Hän oli viisi vuotta palvellut samassa lippujoukossa kuin "isä Kanold", ja tämä katseli miehiä suorastaan sydämeen ja tunsi heidät kaikki niinkuin he olisivat olleet hänen omia poikiaan.
Ulrikki ei voinut paljoakaan käsittää melusta viereisessä huoneessa, mutta kun Hans Eitelfritz von der Lücke Cölnistä Spreen varrella pyysi ensi sijassa päästä sotilasluetteloon, niin kuului selvästi miten piiskuri kumosi kirjurin vastaväitteet ja lausui tyyneesti mutta innolla: "Kirjota pois vaan! Minä pidän hänestä enemmän toiskätisenä kuin kymmenestä kaksikätisestä nahjuksesta. Siinä pojassa on elämää. Anna hänelle myöskin vähän etukäteen rahaa, sillä kyllä kai häneltä puuttuu varustuksissa yhtä ja toista, arvelen ma."
Varmaankin oli viinitynnöri pantu vuotamaan sillä välin, sillä alkoi kuulua pikarien kilistyksiä ja heti sen jälkeen äänekästä laulua.
Kun toinen laulu järjestyksessä alkoi, niin poika nukkui; mutta parin tunnin kuluttua hän taas heräsi siitä äänettömyydestä, joka äkkiä katkasi meluamisen.
Hans Eitelfritz oli ilmottanut tovereille laulavansa uuden laulun ja piiskuri komensi hiljaisuutta.
Nyt laulu alkoi ja laulun aikana Ulrikki nousi aina enemmin pystyyn sängyssä eikä häneltä jäänyt kuulematta sanaakaan ei laulusta itsestään eikä loppuloilotuksestakaan, johon koko joukko yhtyi ylen iloisella melulla ja äänekkäällä pikarien kilistyksellä. Niin uljaita iloisia ääniä ei poika vielä koskaan ollut kuullut ja jo toista runosäettä kuunnellessa hänen sydämensä alkoi pamppailla ja hänestä tuntui kuin hänenkin olisi pitänyt yhtyä lauluun, jonka hän nopeasti oli tajunnut. Se oli näin kuuluva:
"Hei rummut ja torvet nyt soikohot vaan! ei uljasta sortaa voi tieltään! Kynät, moukarit jättää hän ruostumahan ja onnesta onnehen rientää.
Isä, äiti ja siskoni rakkahin, oi!hyväst' jää oma kultakin! Mieltäjo kiihottaa taistohon torvi mi soi,sotapoika se onnehen rientää.
Kas säilä kun välkkyy ja sotamelu soi,vihamiestä mä vastahan hyökkään.Sota parhainta on sotamiehelle. Hoi!mun onnein jo vastaani nyökkää.
Kun linna on saatu ja viineistä senmä onneni maljat oon juonut,punaposkisen tyttösen kaunistelen,min mulle on onneni suonut.
Ja miekka jos rintanikin haavottaaniin kuolon' on uljas; ei vaivaaei vanhuuden raihnautta sitt' olekkaan,vaan kaikki on onnea taivaan.
Tän laulun nyt lauleli Hans Eitelfritz von der Lücke, tää sotamies uhkee; Suku Markin Cölnissä asuupi; siks hän onnesta onnehen kulkee!"
"Onnesta onnehen kulkee!" lauleli Ulrikkikin mukaan, ja sillävälin kuin pikarit riemuisasti kilahtelivat vastakkain viereisessä huoneessa, matki hänkin toistamiseen reipasta loppusäijettä: "onnesta onnehen rientää!" Ja äkkiä hänelle tuli ikäänkuin ilmestys henkimaailmasta. "Onnesta onnehen!" tämähän kenties olikin se "taikasana!"
Niin rohkeata riemua, niin reipasta laulua, raikasta ja iloista kuin leivosen liritys, niin toivorikasta ja ilahuttavaa iloa ei vielä koskaan ollut kaikunut hänelle vastaan mistään muusta sanasta kuin "Onnesta", jonka sanan tuo nuori sotamies oli niin mahtaillen ja voitonvarmana laskenut suustansa.
"Onni, onni!" huudahti Ulrikki ääneensä itseksensä ja narri, jonka valveillaan sängyssään täytyi hymyillä pojan laulua, nousi ylös ja virkkoi:
"Luulenpa että sinä pidät siitä sanasta. Niin, näetkös, se joka ymmärtää siepata ja pitää kiinni onnen silloin kun se lentää ohitse, hän aina kelluu päällimmäisenä niinkuin rasva lihakeittokupissa. Koivun, pajun ja pähkinäpensaan oksista leikataan vitsoja — hyi kuinka ne vinkuvat! — tiedäthän; mutta jolla on onni mukanansa, hänelle niissä kasvaa nisupullia, makkaroita ja läskipannukakkua. Rohkea heilahdus Onnettaren pyörässä saa alimmalla asteella olleen salaman nopeudella nostetuksi ihan päällimmäiseksi. Veli Hassu sanoo: "alhaalt' ylös, ylhäält' alas onnen hyrrä pyörii, niinkuin katonharjaltakin lumi tulla vyörii." Mutta käännyppäs nyt kiltisti nukkumaan toisellakin kyljelläsi. Huomenna on myöskin joulupäivä. Ehkä se sulle toisi onnesi "joululahjaksi".
Kävipä melkein niin kuin ei Ulrikki olisi suotta onnea huutanut avuksensa, sillä heti kun hän oli sulkenut silmänsä, vei hänet suloinen uni pehmoisilla käsillä pajaan torin varrelle ja hänen äitinsä oli sytytetyn joulukuusen ääressä ja näytteli hänelle uutta taivaansinistä pukua, jonka hän oli pojalleen neulonut ja omenia ja pähkinöitä ja keppihevosta ja tonttu-ukkoa, jolla oli pää pyöreä kuin pallo, suuret korvat ja aivan litteät kulmikkaat sääret. Hän tunsi olevansa "liian suuri" saadakseen tällaisia lapsen leluja, mutta hän oli niistä kuitenkin iloissaan. Sen jälkeen unikuva muuttui ja hän näki taas äitinsä, mutta tällä kertaa pelkkien enkelien seassa keskellä paratiisia. Hänen kullankeltaisilla hiuksillaan kiilteli kruunu ja hän sanoi, että hän sai sitä kantaa täällä sentähden että häntä maan päällä oli niin paljon parjattu ja kun hän siellä oli kärsinyt niin paljon häpeää.
Kun maalari seuraavana päivänä palasi ritarin linnasta, niin hän ei vähää hämmästynyt nähdessään Ulrikin terveenä ja voimissaan seisomassa sotamiespestaus-pöydän ääressä.
Pojan posket hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta, sillä kirjuri ja rahastonhoitaja olivat hänelle nauraneet vasten naamaa kun hän ilmotti haluavansa sotamieheksi.
Maalari sai pian tietää mistä oli kysymys ja hän käski holhottinsa seuraamaan mukanansa ulos. Ystävällisesti ja puhumatta ivaa taikka moitetta huomautti hän, että poika oli liian nuori sotapalvelukseen, ja kun Ulrikki oli oikeaksi myöntänyt kaikki mitä maalari jo oli saanut narrin kautta tietää, kyseli Moor kuka hänelle oli antanut opetusta piirustuksessa.
"Isäni, ja sitte isä Lucas luostarissa", vastasi poika. "Mutta elkää minulta kyselkö niin monta kysymystä kuin se pieni herra eilen illalla."
"En, en", vastasi maalari, "mutta tahdon minä sentään tietää yhtä ja toista. Oliko sinun isäsi maalari?"
"Ei ollut", mutisi poika punastuen ja vaikeni. Mutta kun hän näki vieraan kirkkaan silmän katseen, niin hän heti malttoi mielensä ja sanoi: "Hän osasi piirtää ainoastaan sentähden, että hän oli taitava kauniiden taidetöiden takoja."
"Missä kaupungissa te asuitte?"
"Emme missään kaupungissa. Me asuimme metsän reunalla — —"
"Vai niin?" — keskeytti taiteilija pojan puheen ja hymyili merkillisesti, sillä hän tiesi, että moni aatelismieskin harjotteli ammattia. "Vastaa nyt vaan vielä kahteen kysymykseen; sitte saat olla rauhassa kunnes itse vapaaehtoisesti minulle avaat sydämesi. Mikä sinun on nimesi?"
"Ulrikki."
"Sen minä jo tiedän. Minä tarkotan sinun sukunimeäsi. Mikä isäsi nimi oli?"
"Aatami."
"Entäs muuta?"
Poika katsoi ääneti maahan, sillä mestari ei ollut koskaan käyttänyt muuta nimeä.
"Hyvä on", sanoi Moor, "toistaiseksi siis kutsukaamme sinua Ulrikiksi; ja kyllähän sekin jo riittää. Eikö sinulla ole ketään omaisia? Eikö sinua kukaan kotona odota?"
"Ei kukaan. Me elimme niin yksinämme."
Moor oli katsellut poikaa silmästä silmään. Nyt hän nyökkäsi tyytyväisenä, pani kätensä Ulrikin kiharaisen pään päälle ja virkkoi:
"Katso tarkkaan minuun. Minä olen maalari, ja jos sinua haluttaa oppia minun taidettani, niin saat minulta opetusta."
"Oh!" huudahti poika ja iloisena sekä hämmästyneenä hän löi kämmenet yhteen.
"Matkustaessamme ei opetuksesta voi paljo tulla puhetta", jatkoi taiteilija, "mutta Madridissa ryhtykäämme työhön täydellä todella. Nyt matkustamme kuningas Filipin luo Espanjaan."
"Espanja, Portugal!" mutisi Ulrikki loistavin silmin, ja hänen mieleensä johtui kaikki mitä hän näistä maista oli kuullut puhuttavan tohtorin kotona.
"Onni, onni!" kaikui riemusta hänen mielessään. Tämä oli "sana", ihan varmaan se oli tämä, jo nyt se häneen vaikutti tenhovoimalla ja tämä osotti jo seuraavan ajan kuluessa vaikutuskykyänsä.
Jo samana päivänä mentiin Rappoltsweileriin, Rappoltsteinin kreivin luo, ja nyt ei enää tullut kysymykseen kengän anturoiden kuluttaminen jalkapatikassa eikä loikominen kosteilla kuormarattailla; ei, hän sai nyt ratsastaa virkun hevosen seljässä. Saattojoukkona ei enää ollut palkattuja sotamiehiä, vaan valittua miehistöä ja herra kreivi suvaitsi itse liittyä saattojoukkoon linnan mäen alapuolella, sillä Moor oli luvannut maalata muotokuvan hänen tyttärestänsä, joka oli Rappoltsteinin kreivin kanssa kihloissa. Siitä piti tulla kallisarvoinen joululahja, jonka tämä vanha herra aikoi antaa itselleen ja uskolliselle rouvalleen.
Kuormarattaat seurasivat kyllä mukana, mutta niissä ei enää istunut ketään sisällä, sillä narri oli vahvasti vaatetettuna asettunut kuskin viereen ja munkkien piti poiketa matkaansa jatkamaan Freiburgin kautta eivätkä enää voineet käyttää vaunuja hyväkseen.
Siitä he valittivat ja nurisivat ikäänkuin heille olisi tapahtunut suurikin vahinko ja kun maisteri Sutor ei edes ojentanut kättä maalarille jäähyväisiksi, niin myöskin Stubenrauch häjysti kyllä tälle kelpo miehelle käänsi selkänsä.
Molemmat äreät miehet lähtivät nyreinä matkaansa, mutta aurinko ei silti loistanut sen huonommin sinitaivaalla ja ratsastava matkustaja-joukko oli komea, juhlallinen ja loistava näöltään, ja maailma, johon se reippaasti lähti eteenpäin kulkemaan, oli niin avara ja ihana, että Ulrikki unohti huolensa ja heilutti uutta lakkiansa vastaukseksi sotamiehen jäähyväistervehdykseen.
Se oli iloista ratsastusta, sillä matkalla tuli heitä vastaan monta kulkevaa soittoniekkaa, jotka Rappoltsweilerin kautta olivat menossa "kolmeen linnaan samalla vuorella", ja tervehtivät vanhaa aatelismiestä monella iloisella sävelellä. Rappoltsteinin kreivit olivat Rein-joen ylävarsilla soittoniekkain yhdistyksen ja laulajain "pillipiiparikuninkaita" ja suojelusherroja. Muutoin oli noiden iloisten laululintujen tapana syyskuun 8:na päivänä kokoontua "kuninkaansa" linnan edustalle hänelle suorittamaan pienen veronsa ja nauttimaan vastalahjana runsasta kestitsemistä, mutta tänä vuonna oli juhla lykätty kolmanteen joulupäivään sen kulkutaudin johdosta, joka syksyllä oli liikkeessä. Ulrikki arveli, että "onni" oli tämän asian sovittanut näin, hänen iloksensa.
Täälläkös oli yllinkyllin laulua ja monenlaiset soittokoneet, gigat, rebebet, huilut ja skalmeijat [giga = vanhanaikuinen soittokone, josta on kehittynyt nykyaikainen viulu; rebebe = 3 kielinen altapäin pyöristetty viulun tapainen soitto-kalu, skalmeija = puinen puhalluskone, klaneetin tapainen] eivät soimasta tauonneet. Serenaadisoitto seurasi toista ja pöydänkin ääressä kajahti joka eri ruokalajin aikana uusi sävel. Käsityöläisen pojasta maistuivat tosin erinomaiselta tulinen viini, metsäotuspaisti ja makeat leivokset, joita juhla-ateriassa tarjottiin, mutta hänen mielestään oli vielä herttaisempaa se runsas korvien nautinto, jota oli kuultavana. Hän oli kuin taivaassa ja yhä vähemmän hän muisti ajatella niitä murheita, jotka hän oli saanut kestää. Päivä päivältä onni hänelle jakeli antimiansa runsaasta varastostaan ja ilahutti yhä uusilla lahjoilla.
Hän oli tallirengille puhunut kuinka hän osasi hillitä äksypäisiä hevosia ja kun hän oli näyttänyt, mitä hän tällaisessa tehtävässä kykeni toimittamaan, sai hän vanhan ja nuoren kreivin läsnä ollessa ja linnassa asuvien kauniiden neitien nähden hillitä hurjia tulisia oriita ja ratsastaa niillä linnan pihalla. Tästä hän sai kehumisia ja uusia vaatteita. Moni hieno käsi taputteli hänen kiharaista päätään ja silloin hänestä näytti siltä, kuin hänen mahtavalla taikasanallaan ei olisi enää ollut mitään sen parempaa hänelle annettavaa.
Eräänä päivänä Moor kutsui hänet erikseen ja kertoi alkaneensa maalata Rappoltsteinin nuoren kreivin kuvaa. Pojan täytyi olla vuoteella liikkumatonna, koska hän oli taittanut jalkansa pudotessaan hevosen seljästä, mutta koska Ulrikki oli samanikäinen ja samankokoinen kuin hän, niin Moor tahtoi mallina käyttää Ulrikkia, nuoren kreivin vaatteisiin puettuna.
Sepän poika sai nyt pukeutua ylhäisen ikätoverinsa parhaaseen pukuun. Se oli kokonaan musta, mutta jokainen puku-osa oli erilaista vaatetta: sukat olivat silkkiset, polvihousut atlaskankaasta, takki pehmoista flanderilaista samettia. Kullankeltaiset puhvit ja kiilat näyttivät niin kauniilta erivärisinä mustan vaatteen rinnalla. Myöskin nauharuusut housuissa ja kengissä olivat keltaiset kuin rastaan nokka. Hienoja pitsejä oli kaulan ympärillä ja riippui käsien päällä ja samettiseen lakkiin oli mustia ja keltasia höyheniä kiinnitetty pelkistä jalokivistä tehdyllä koristesoljella.
Kaikki tämä soveltui sepän pojalle oivallisesti ja olisipa hän ollut sokea jollei hän olisi huomannut miten vanhat ja nuoret kummastelivat ja tokasivat toisiaan kun hänen näkivät. Silloin turhamielisyys hänen sielussaan riemuitsi ja hän löysi pian tien suuren venetsialaisen peilin luo, joka huolellisesti säilytettiin linnan juhlasalissa. Tämä ihmeellinen lasi näytti Ulrikille ensi kerran koko hänen hahmonsa ja se kuva, joka kristallin pinnasta häneen katseli, häntä ilahutti ja miellytti.
Mutta enimmän kaikesta häntä ilahutti istuntojen aikana tarkastella mestarin kättä ja silmää. Isä Lucas-parka luostarissa tämän mestarin rinnalla sai vetäytyä piiloon. Työtä tehdessään hän näytti kasvavan suuremmaksi: hartiat, jotka tavallisesti muutoin saivat olla huolimattomassa eteenpäin kumarassa asennossa, vetäytyivät taaksepäin, leveä miehuullinen rinta kohosi korkeammalle ja ystävälliset silmät muuttuivat ankaroiksi, jopa saivat pelottavan katseen.
Vaikka istuntojen aikana harvoin mitään puhuttiin, niin pojan mielestä ne tuntuivat kuitenkin niin lyhyiltä. Hän ei liikahtanut asennostaan, sillä hänestä tuntui kuin pikainen ruumiin liikahdus olisi voinut häiritä sitä pyhää toimitusta, jossa hän oli läsnä silminnäkijänä ja kun hän lomahetkillä katseli taulua ja näki miten nopeasti ja varmasti työ edistyi, niin hänestä tuntui kuin hän omien ruumiillisten silmiensä edessä olisi syntynyt uudelleen jalompaan olemukseen.
Juomasalissa riippui seinällä kuva eräästä nuoresta Navarran prinssistä, jonka hengen oli metsästysretkellä pelastanut muuan Rappoltsteinin kreivi. Tuo kuva oli aivan Ulrikin näköinen kun hänellä oli kreivillinen puku yllä. Narri oli ensiksi huomannut tuon omituisen seikan. Kaikki, yksin Moor, olivat samaa mieltä ja siitä sai alkunsa, että Pellicanus tästä lähtien nimitti nuorta ystäväänsä nimellä Navarrete. Poika mielistyi siihen nimeen. Täällä oli kaikki hänelle mieluista. Hän oli ylen onnellinen.
Ainoastaan öisin hän ei voinut hillitä suruansa siitä, että hän nautti niin tavattoman paljon hyvää kun hänen isänsä oli kuollut ja kun hän oli kadottanut äitinsä ja Ruthin ja kaikki muutkin, jotka olivat häntä rakastaneet.
Kolmastoista luku.
Ulrikin täytyi maata samassa huoneessa narrin kanssa ja koska Pellicanus öisin hikoili kovasti ja sentähden vastahakoisesti nousi vuoteeltaan, mutta usein tarvitsi yhtä ja toista, niin hän kutsui Ulrikkia ja tämä oli aina altis häntä auttamaan. Niin jatkui asiain tila koko matkan kestäessä ja pienen miesparan sairaus paheni pahenemistaan. Kreivi oli Ulrikille varustanut nuoren vikurin hevosen, joka pahoilla kureillansa ja oikuillaan teki matkan hauskemmaksi. Mutta myöskin narri, joka yhä enemmin mielistyi poikaan, teki minkä taisi, pitääksensä virkeänä hänen onnellisuuden tunnettansa. Kun oli lämmin ilma, niin hän asettui ajurin viereen heinähäkkiin kuomin eteen ja kun Ulrik sitte ratsasti hänen kohdallensa, niin hän avasi tämän silmät huomaamaan kaikkea mitä oli nähtävää. Hän osasi kertoa paljon eri maista ja ihmisistä, mutta pienimpiinkin seikkoihin hän lisäsi omia keksimiänsä taikka muiden miettimiä juttuja.
Kun he kulkivat koivikon ohi, kysyi hän pojalta, tiesikö tämä miksi koivujen rungot olivat valkoset ja sitte hän selitti asian seuraavalla tavalla: Kun Orfeus oli soittanut niin ihmeellisesti kanneltansa, olivat kaikki puut rientäneet esille tanssimaan. Koivut olivat myös tahtoneet tulla, mutta kun ne olivat turhamielisiä, olivat ne pukeutuneet valkosiin pukuihin ollakseen muita komeammat. Kun ne viimein saapuivat tanssipaikalle, oli laulaja jo ehtinyt mennä pois ja koivut säilyttivät vuodet umpeen kesät talvet valkosen pukunsa ollaksensa valmiiksi varustettuina kun Orfeus toisen kerran tulisi kannelta soittamaan.
Petäjikössä istui puun oksalla kieronokka ja nyt narri kertoi, että tämä pikkulintu muka on omituinen laatuaan ja että se alkuansa oli ollut harmaa ja sen nokka oli ollut yhtä suora kuin konsanaan varpusella. Kun Vapahtaja riippui ristinpuussa oli tuo lintu tuntenut sääliväisyyttä ja yritteli pikku nokallaan kiskoa rautanaulaa haavotetusta kämmenestä. Muistoksi tästä ystävällisestä käytöksestä oli Jumala kääntänyt sen nokan ristiin ja värittänyt sen rinnan tummanpunaseksi siltä kohdalta, jota Hänen Poikansa veri oli kostuttanut. Toisenkin palkinnon lintu sai, sillä ei mikään muu lintu voi hautoa munia talvella niinkuin se ja sillä kuuluu olevan voima lieventää kuumetautia sairaissa, jotka sitä hoitavat.
Villihanhiparvi lensi tien yli ylämaalle päin ja Pellicanus huudahti:
"Katsoppas vaan! Ne lentävät aina kahdessa pitkässä rivissä ja muodostavat lentäessään jonkun kirjaimen aakkosista. Tällä kertaa se on A. Huomaatkos? Kun Jumala kirjotti lakinsa kivitauluihin, niin parvi villihanhia lensi Sinai-vuoren yli ja silloin yksi niistä siivellään pyyhkäsi pois yhden kirjaimen, ja siitä saakka ne aina lentävät jonkun kirjaimen muotoisessa järjestyksessä, ja koko heidän sukunsa, s.o. kaikkien hanhien täytyy siihen suostua, että ihmiset, jotka tahtovat kirjottaa, nyhtävät sulat niiden siivistä."
Makuuhuoneessa Pellicanus mielellään jutteli pojan kanssa.
Hän nimitti poikaa aina nimellä Navarrete, ja taiteilija teki samoin kun hän oli hyvällä tuulella.
Ulrikki tunsi suurta kunnioitusta Mooria kohtaan, mutta narri ei hänelle ollut sen enempää kuin hyvä toveri, johon hän pian rupesi täysin luottamaan.
Monesta leikkipuheesta ja puolittain lausutusta viittauksesta kävi selville, että Pellicanus yhä luuli häntä aatelismiehen pojaksi ja tätä poika lopulta ei jaksanut kärsiä.
Eräänä ehtoona kun kumpikin jo oli makuulla, hän sen tähden rohkasi mielensä ja kertoi narrille kaikki mitä hän tiesi omasta elämästään.
Pellicanus kuunteli tarkkaavasti, eikä keskeyttänyt hänen puhettaan ennenkun poika kertomuksensa lopetti lausuen:
"Ja silläaikaa kun minä olin poissa, niin heidät löysivät kaupungin vartijat koirineen, mutta minun isäni asettui vastarintaa tekemään ja sentähden he hänet ja tohtorin iskivät maahan."
"Vai niin, vai niin", mutisi narri. "Olipa vahinko Costasta. Olisipa kunnia monelle kristitylle jos he olisivat sellaiset kuin moni juutalainen on, ja sentähden on vaan huono onni kun syntyy heprealaiseksi, eikä saa syödä läskiä. Juutalaisten on pakko kantaa rumaa tunnusmerkkiä, mutta moni kristitty tulee maailmaan sellaisella varustettuna. Esimerkiksi Spartassa olisi minut syösty äkkijyrkältä vuorelta alas paksun pääni ja selkäkyttyräni tähden. Tähän maailman aikaan ollaan vähemmin armeliaita ja sallitaan meidän koko elämänikämme laahustella virheellisellä ruumiilla. Jumala katsoo sydämeen, mutta ihmiset eivät voi unohtaa alkuperäistä esi-isäänsä maamöhkälettä; ihmisten kesken ulkopuoli aina ensin otetaan huomioon ennenkun sisäpuoli. Jos vaan minun pääni olisi ollut pienempi ja joku enkeli olisi suoristanut minun hartiani, niin minä nyt kenties olisin kardinaali ja vaatetettu turhamaisella purpuralla, enkä ajelisi halvoissa kuormakärryissä, vaan kullatuissa juhlavaunuissa, lihavat mustat hevoset eteen valjastettuina. Sinun ruumiisi on tehty suoran mitan mukaan, mutta sinä olet toisella tavalla kiinteä. Isäsi nimi siis oli Aatami, eikö hänellä tosiaan ole ollut muuta nimeä?"
"Ei, tosiaan."
"Siitä toinen puoli puuttuu. Tästä päivästä aikain kutsumme sinua täydellä todella Navarreteksi. Sinä olet Ulrik Navarrete. Sillä tavoin tulee jotain kokonaista. Nimi on vaan puku, ei sen enempää, mutta jos sulta otetaan toinen puoli pois ruumistasi verhoamasta, niin olet puoli-alaston ja kuljet kaikkien pilkkana ja naurun esineenä. Puvun pitää myöskin verhota kauniisti, ja sen vuoksi sitä koristetaan mielin määrin. Minun isäni nimi oli Kürschner [saksalainen sana Kürschner merkitsee turkkuria eli turkkinahkojen kauppiasta ja valmistajaa], mutta kun minä latinan koulussa sain vierustoverikseni Obariuksen, Faberin ja Lusciniuksen, niin minäkin itseni kohotin roomalaiseksi kansalaiseksi ja muutin sukunimeni Kürschnerin latinalaiseksi Pellicanus."
Narri sai kovan yskän puuskauksen ja jatkoi sitte:
"Ja vielä, yksi asia. Hulluutta on odottaa mitään kiitollisuutta; kymmenestä kerrasta jää ainakin yhdeksän kertaa kiitos tulematta ja se joka on viisas, ajattelee vaan itseään eikä ylipäänsä huoli yritelläkään hakea toisten kiitollisuutta; mutta jokaisen velvollisuus on kuitenkin olla kiitollinen, sillä tukalaa on saada vihamiehiä; emmekä ketään opeta helpommin vihaamaan kuin hyväntekijää, jonka palkitsemme kiittämättömyydellä. Sinun tarvitsee ja on pakko kertoa elämäsi vaiheet mestarille, sillä hän on ansainnut sinun luottamuksesi."
Narrin mailmanviisaat sanat, joissa oman voiton pyyntiä aina kehuttiin suurimmaksi hyveeksi, olivat pojan mielestä usein varsin oudot; mutta paljo niistä tarttui hänen nuoreen sieluunsa. Heti seuraavana aamuna hän noudatti sairaan neuvoa, eikä hänen tarvinnut sitä katua, sillä siitä hetkestä asti Moor oli häntä kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen.
Avignonissa piti narrin erota matkustajista kulkeakseen Marseilleen ja sieltä meritietä Savonaan, mutta jo ennenkun hän oli ehtinyt paavien entiseen kaupunkiin, tunsi hän itsensä niin heikoksi että Moor tuskin toivoikaan enää voivansa viedä hänet määräpaikkaan elävänä. Pienen miehen ruumis näytti yhä vaan kutistuvan ja pää suurenevan ja veltosti riippuvat harmahtavat posket olivat kumpikin ikäänkuin ruusunlehdellä koristetut. Välistä hän matkatovereilleen kertoi menneistä elämänvaiheistaan.
Hänet oli määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka hän koulussa oli kaikkia muita etevämpi, niin oli häneltä kadonnut kaikki toivo päästä papiksi, sillä kirkko ei tahtonut mitään raajarikkoja. Hän oli köyhän miehen poika ja oli ylioppilaana saanut hiellä ja vaivalla ponnistaa päästäkseen eteenpäin.
"Kuinka kulunut olikaan usein ylioppilaslakkini leveä päälaki!" sanoi hän. "Sitä minä myös paljon häpesin. Olenhan minä näin lyhyt. Herra Jumala, kaikkihan voivat katsoa pääni ylitse ja huomata kaikki kuluneet paikat sametissa, jos katseensa käänsivät alas. Ja kuinka usein olen istunut ravintolan keittiön ääressä syöden kuivaa leipäpalaa, jonka särpimenä oli pelkkä paistin käry. Joskus kävi minun villakoirani varastamassa minulle makkaran teurastajalta."
Toisin ajoin oli pienelle miehelle käynyt paremmin; silloin hän oli ahkerasti istunut ravintoloissa, antanut sukkeluutensa päästä valloilleen eikä ollenkaan hillinnyt terävää kieltänsä.
Kerran oli eräs juomaveikko kutsunut hänet mukaansa kreivilliseen linnaansa huvittamaan hänen sairasta isäänsä ja sillä tavoin oli hän vähitellen tullut narriksi ja sitte kulkenut toisen ylhäisen herran luota toisen luo ja viimein oli hän mennyt vaaliruhtinaan palvelukseen.
Hän antoi mielellään ihmisten luulla, että hän ylenkatsoi maailmaa ja vihasi ihmisiä, mutta tätä ei saanut ottaa varsin vakavalta kannalta ja tämä oli enemmän ylimalkaista kuin yksityiskohtaista, sillä kaikki mikä maan päällä oli ihanaa, innostutti häntä vilkkaaseen ihastukseen ja lähimmäistään kohtaan hän oli ystävällinen elämänsä loppuun asti.
Kun Moor häntä tästä nuhteli, sanoi hän hymyillen: "Mitä te tahdotte, että minä tekisin? Se joka toista moittii, tuntee olevansa parempi kuin se, jota hän ryhtyy tuomitsemaan, ja kuinka monet narrit eivät ole mielestään yhtä suuria kuin minäkin kun he kohottautuvat varpailleen ja moittivat Jumalan töitä! 'Maailma on huono', sanoo filosoofi, ja joka häntä kuuntelee, ajattelee kaiketi: Kuuleppas, kuuleppas! Hän olisi kai sen tehnyt paremmaksi kuin Isä Jumala taivaassa. Antakaa minun pitää iloni. Minä olen vaan pikkunen, mutta minä ajan asiaani suuressa mitassa. Yksityisen ihmisen penkominen ei minusta näytä maksavan vaivaa, mutta kun tuomitsee koko ihmiskunnan ja koko äärettömän maailman, silloin saa laskea puhetta suun täydeltä ja oikein täydellä voimalla." Kerran oli Pellicanus hehkunut rakkaudesta kauniiseen neitoon, mutta tämä oli hänet karkottanut pilkallisesti ja meni naimisiin toisen kanssa. Kun hän sitte jäi leskeksi ja narri hänen tapasi jälleen katkerassa puutteessa, auttoi hän leskeä uhraten melkoisen osan säästämistään varoista, vieläpä auttoi toisenkin kerran kun se toinen kelvoton, jonka leski otti toiseksi miehekseen, oli hävittänyt kaikki mitä vaimolla oli.
Pellicanuksen elämässä oli monta sellaista piirrettä.
Mitä hän teki, sen hän teki noudattaen sydämensä ääntä; mitä hän puhui, sen oli ymmärrys tuonut hänen suuhunsa, ja ainoastaan sitä hän piti viisaana. Jos joku osoitti omaa voittoa pyytämätöntä ylevämielisyyttä, niin hän sitä piti jalona vaikka mielettömänä nautintona. Sellaista hän voi sallia itsensä tekevän, koska hän ei enää toivonut mitään itsellensä; mutta hänen piti mokomasta typeryydestä varottaa muita, joiden hän tahtoi maailmassa pääsevän eteenpäin.
Hänen suurissa laihoissa kasvoissaan oli jotakin äreää, terävää ja kireätä ja joka hänet ensi kerran näki, luuli helposti häntä pahaksi, kiukkuiseksi ihmiseksi. Sen hän myös tiesi ja häntä huvitti säikäyttää piikoja ja renkejä majataloissa tuimilla irvistyksillä — hän kerskasi osaavansa irvistellä viidelläkymmenellä yhdeksällä eri tavalla ja maalarin vanha typerä palvelija pelkäsi häntä äärettömästi niinkuin itse "paholaista".
Avignonissa oli hän varsin iloinen. Hän tunsi siellä itsensä reippaammaksi kuin pitkään aikaan sitä ennen ja tilasi itselleen paikan matkavaunuissa, jotka olivat lähdössä Marseilleen.
Illalla ennenkun heidän piti erota, jutteli hän Ligurian maakunnan rantaseudun ihanuudesta leimuavalla vilkkaudella ja puheli tulevaisuudesta ikäänkuin hänellä olisi ollut täysi terveys ja hän olisi tiennyt varmaan elävänsä kauvan.
Yöllä Ulrikki kuuli hänen enemmän kuin tavallisesti puhkivan.
Hän riensi hänen luoksensa, nosti hänet pystyyn sängyssä niinkuin tavallisesti kun pikku mies parka kärsi hengenahdistusta, mutta tällä kertaa Pellicanus ei sadatellut eikä äkäillyt vaan oli ihan ääneti ja hiljaa ja kun pienen miehen raskas pää niinkuin kurpitsi kaatua retkahti pojan rintaa vastaan, niin tämä pelästyi ja juoksi kutsumaan maalaria.
Pian tämä saapui sairasvuoteen ääreen ja valaisi kynttilällä miehen kasvoja, kun tämän hengitys heikosti vaan korisi. Hän avasi silmänsä ja teki kolme erilaista irvistystä perättäin. Ne olivat hyvin hullunkurisia, mutta vielä surullisemman näköisiä.
Luultavasti hän huomasi maalarin huolestuneen ulkonäön, sillä hän koetti tälle nyökätä; mutta pää oli liian raskas ja hänen voimansa liian heikot, sillä hän kykeni vaan vähän heilauttamaan päätään vasemmalle ja sitte oikealle. Silmän katse kuitenkin ilmoitti kaikki mitä hän tahtoi sanoa. Muutama minuutti kului näin; sitte Pellicanus syvä surumielisyys katseessa mutta yhä veitikkamaisuus suun ympärillä hymyili ja sanoi:
"Mox eritääneti vaan,qvi modonarrierat."
Sitte hän virkkoi niin hiljaa kuin joka sana olisi tullut huulilta eikä rinnasta:
"Ymmärsitkös, Navarrete, Ulrik Navarrete? Eikös se ollut helppoa latinaa, häh? Anna kätesi, poika! Ja Tekin, rakas, rakas mestari — — Moor — murjaani — — neekeri — —"
Sanat loppuivat heikkoon äänen rohinaan ja kuolevan silmät tummenivat sameiksi, mutta vielä kului useita tunteja ennenkuin hän veti viimeisen hengenvetonsa.
Pappi kävi hänelle antamassa viimeisen voitelun, mutta sillävälin hän ei tullut enää tajuihinsa.
Kun pappi oli lähtenyt hänen luotaan, liikkuivat hänen huulensa lakkaamatta, mutta ei kukaan voinut ymmärtää mitä hän sanoi. Vasta aamupuolella kun Etelä-Ranskan aurinko valoisana ja kirkkaasti paistoi huoneeseen ja hänen vuoteelleen, heitti hän äkkiä käsivartensa korkealle päänsä yläpuolelle ja puoleksi puhelemalla puoleksi laulamalla sotamies Hans Eitelfritzin nuotilla tuli hänen huulillensa sanat: "onnesta onneen!" Muutaman minuutin kuluttua sen jälkeen hän jo oli kuollut.
Moor ummisti hänen silmänsä, Ulrikki laskeutui itkien polvillensa ja suuteli ystävä-raukan kylmää kättä.
Kun hän nousi seisoalle oli maalari vielä paikallaan ja katseli äänettömällä hartaudella narrin kasvoja. Ulrikki teki samoin ja hän luuli nähneensä ihmeen, sillä karkeat, häijyt, levottomat kasvot olivat saaneet uuden ulkonäön ja olivat nyt tykkänään rauhallisen, hyväntahtoisen miehen kasvojen näköiset, joka oli kuolon uneen vaipunut ystävälliset muistot sydämessä.
Neljästoista luku.
Ulrikki oli nyt ensikerran ollut näkemässä ihmisen kuolevan.
Kuinka usein hän olikaan nauranut narrille ja pitänyt hänen puhettaan mielettömänä ja syntisenä; mutta kuollut mies hänessä vaikutti kunnioitusta ja kun hän ajatteli isäänsä kuolleena ruumiina, niin se ajatus häneen vaikutti syvällisemmin ja pysyvämmin kuin isän otaksuttu kuolema.
Tähän asti hän ei ollut voinut ajatella isäänsä toisellaisena kuin eläessäkään, mutta nyt tuli hänen sielunsa silmien eteen usein isävainaja yhtä kalpeana ja kankeana kuin kuollut Pellicanus.
Maalari oli harvapuheinen mies ja osasi ajatuksensa ilmi tuoda paremmin piirteillä ja väreillä kuin sanoilla. Ainoastaan silloin, kun oli keskustelu sellaisista aineista, jotka olivat yhteydessä hänen harjottamansa taiteen kanssa, tuli hän kaunopuheiseksi ja tulisen innokkaaksi.
Toulousessa hän osti kolme uutta hevosta ja palkkasi itselleen yhtä monta ranskalaista palvelijaa. Hän meni myös hohtokivikauppiaan luo tekemään muutamia ostoksia. Majatalossa hän asetteli ostamansa vitjat ja sormukset viiteen pieneen somaan lippaaseen ja kirjoitti niihin koreilla fraktuura kirjaimilla tarkalla huolellisuudella: Helena, Anna, Minerva, Europa ja Lucia, yhden nimen kunkin lippaan kanteen.
Ulrikki, joka seisoi tätä katsellen, lausui arvelunsa, etteiväthän toki maalarin lapset olleet sen nimisiä. Silloin Moor katsahti ylös ja vastasi hymyillen: "Ne ovat pelkkiä nuoria naismaalareita, kuusi sisarusta ja kaikki he ovat mulle yhtä rakkaita ja kallisarvoisia kuin jos he olisivat omia tyttäriäni. Me kohtaamme heidät, toivon ma, Madridissa, kaikissa tapauksissa yhden heistä, Sofonisban."
"Mutta tässähän on vaan viisi lipasta", huomautti poika, "ettekä te ole yhteenkään kirjottanut Sofonisbaa."
"Hän saa jotain parempaa", vastasi taiteilija hymyillen. "Oman muotokuvani, jota jo eilen alotin maalata, aijon täällä valmistaa. Ojenna mulle peili, keppi ja värit."
Siitä tuli oivallinen muotokuva, ja siitä ei puuttunut laisinkaan mitään. Kirkas otsa kaareutui ohimoiden kohdalla korkeiksi kaariksi, pienet silmät tulivat yhtä viisaan ja kirkkaan näköisiksi kuin peilissäkin, voimakas suu ohuine viiksineen oli sen näköinen, kuin se juuri olisi avautumaisillaan sanoakseen ystävällisen sanan. Suippoiseksi leikattu täysiparta riippui Valkoselle pitsirinnustalle, joka vast'ikään näytti olleen silittäjän silitysraudan alla.
Kuinka reippaasti ja tarkasti mestari liikuttikaan pensseliään. Ja Sofonisba, jolle Moor oli määrännyt sellaisen lahjan, millaiseksi piti Ulrikin ajatella häntä? Entä ne muut viisi sisarta? Vasta heitä ajatellessaan hän oli Madridista oikein iloissaan.
Bayonneen jätti mestari vaununsa. Hänen tavaransa pantiin muulin selkään ja kun matkue lähti liikkeelle, niin siitä tuli melkoisen pitkä joukko.
Ulrikki ihmetteli tätä kallishintaista komeutta, johon Moor ystävällisesti vastasi:
"Sanoihan Pellicanus: narrien seassa pitää itse olla narri! Me tulemme kuninkaan kutsumina vieraina Espanjaan ja hovissa on ihmisillä heikot silmät älyämään; siellä huomataan se vaan, mikä esiytyy meluamalla:"
Fuentarrabiassa, ensimäisessä espanjalaisessa kaupungissa mihin tultiin, vastaanotettiin taiteilija monilla kunnianosotuksilla ja muhkea ratsuväkijoukko saattoi hänet täältä Madridiin.
Kolmannen kerran tuli Moor kuningas Filipin kutsuvieraana pääkaupunkiin ja vastaan-otettiin siellä kaikella sellaisella kunnioituksella, jota muutoin osotettiin ainoastaan ylhäisille herroille.
Hänen entinen asuntonsa valtakunnan rahastorakennuksessa Alcazarissa, Kastilian kuningasten palatsissa, annettiin taas hänen käytettäväkseen. Siinä oli atelieri eli työhuone ja koko sarja huoneita, jotka yksivaltiaan erityisestä käskystä olivat sisustetut kuninkaallisella loistolla.
Ulrikki oli hämmästyksestä ihan ymmällä. Kuinka vähäpätöistä ja mitätöntä olikaan kaikki, mikä äskettäin Rappoltsteinissä oli hänessä herättänyt ihmettelyä.
Ensimäisenä päivänä mestarin vastaanottohuone oli kuin mehiläispesä, sillä ylhäiset herrat ja naiset, maallisia ja hengellisiä ylimyksiä tuli ja meni; passaripoikia ja palvelijoita kantoi sinne kukkia, hedelmäkoreja ja muita lahjoja. Kaikki, jotka kuuluivat hovipiireihin, tiesivät kuinka suuressa suosiossa maalari oli hänen majesteettinsa luona ja kiiruhtivat sentähden saadakseen hänet ystäväkseen kunnianosotuksien ja lahjojen avulla. Joka hetki toi aina jotakin uutta, ihmeellistä nähtävää, mutta enimmän kaikesta mestari itse sai pojan ihmettelemään.
Tuo vaatimaton mies, joka matkalla oli seurustellut sairaan kanssa, jonka hän oli ottanut tieltä, majatalojen isäntien ja saattojoukossa olevien sotamiesten kanssa yhtä ystävällisesti kun he olisivat olleet hänen vertaisiaan, näyttäytyi täällä ihan toisellaiseksi: Hän tosin vieläkin oli puettuna mustaan pukuun, mutta puku ei enää ollut verkanen ja silkkinen, vaan samettinen ja atlaskankainen ja pitsirinnustan alapuolella hänellä oli kahdet kultaiset kunniavitjat. Juuri ylhäisimpiä kohtaan hän käyttäytyi ikäänkuin hän tekisi heille suurenkin suosionosotuksen heidät vastaanottaessaan, ja ikäänkuin hän olisi varsin luoksepääsemätön ylhäinen henkilö.
Heti ensimäisenä päivänä oli kuningas Filip ja hänen puolisonsa Isabella Valois vastaanottanut hänet puheillensa ja koristivat hänet uudella kallisarvoisella kunniamerkillä.
Tässä tilaisuudessa oli Ulrikki nähnyt kuninkaan, sillä hänen piti puettuna paashipukuun kantaa sitä taulua, jonka Moor oli tuonut mukanaan lahjaksi kuninkaalliselle isännälleen.
Heidän tullessaan sisälle suureen vastaanottosaliin istui hallitsija liikkumattomana, katse tuijottaen avaruuteen ikäänkuin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat täällä koolla, ei olisi ollut olemassakaan. Pää oli kenossa taaksepäin, ja painoi taaksepäin myöskin jäykän pitsikaulustan, jonka päällä pää näytti olevan kuin vadissa. Vaaleaverisen miehen kaunispiirteiset kasvot olivat jäykät ja elottomat kuin naamari, vaan eivät sen näköiset kuin lihasta ja verestä olevat kasvot. Suu ja sieramet olivat vähän kokoon kutistetut, ikäänkuin hän olisi vastoinmielisesti tahtonut hengittää samaa ilmaa kuin muut ihmislapset.
Sellaisina pysyivät hallitsijan liikkumattomat kasvot hänen vastaanottaessaan paavin sekä Venezian tasavallan lähettiläät. Kun Moor laskettiin sisälle kuninkaan eteen, niin pehmoisten, kaarevasti ylöspäin väännettyjen viiksien alla ja lyhyeksi leikatun täysiparran alla voitiin huomata vähäinen hymyily ja kuninkaan raukeannäköiset silmätkin alkoivat hiukan vilkastua.
Seuraavana päivänä kuului taidemaalarin työhuoneessa kellon kilinää. Kaikkien läsnäolevien piti nyt kiiruusti sieltä poistua, sillä kello ilmotti, että kuningas oli tulossa ja hän tulikin aivan yksin ja jäi koko kahdeksi tunniksi Moorin luo.
Kaikki nämä kunnianosotukset olisivat voineet saattaa heikomman pään pyörälle, mutta Moor vastaanotti suosionosotukset muitta mutkitta ja kun hän taas jäi yksin Ulrikin tai Sofonisban kanssa, niin hän oli yhtä vaatimaton ja ystävällinen kuin Emmendingenissä tai matkalla Ranskan kautta.
Viikon kuluttua siitä kun Moor oli muuttanut asumaan valtion rahastorakennukseen, saivat palvelijat käskyn että heidän piti kieltää sisäänpääsy kaikilta tervehtimään tulijoilta, sekä naisilta että herroilta, olivatpa he kuinka arvokkaita tai keitä hyvänsä ja tervehtijöille oli ilmotettava, että mestaria esti heitä vastaanottamasta työ, jota hän teki hänen majesteetilleen.
Ainoastaan Sofonisba Anguisciola sai aina tavata Moorin. Tätä erinomaista tyttöä oli Moor tullessaan tervehtinyt niinkuin isä lastansa.
Ulrikki oli saapuvilla kun mestari hänelle antoi kuvansa ja hän näki miten Sofonisba vallan haltioissaan ilosta ja kiitollisuudesta peitti kasvonsa käsiinsä ja puhkesi nyyhkyttämään ihan äänekkäästi.
Tämä Cremonasta kotosin oleva neito oli Moorin ollessa ensi kerran Madridissa tullut sinne aivan nuorena maalaajattarena isänsä ja viiden siskonsa seurassa ja jo kauvan sitte oli hänen velvollisuudekseen tullut pitää huolta noiden kuuden toimeentulosta.
Vanha Cavaliere Anguisciola kuului ylhäiseen sukuun, oli kevytmielisesti tuhlannut melkoiset perintönsä ja nyt hän huoletonna eleli päivästä päivään "Jumalan onnen nojassa", kuten hän mielellään lausui. Suuren osan vanhimman tyttärensä ansiosta hän hävitti pelissä ja hurjistelevassa elämässä kevytmielisten aatelismiesten seurassa, iloisesti luottaen siihen taiteelliseen lahjakkaisuuteen, jota voi huomata hänen nuoremmissakin tyttärissään ja siinäkin suhteessa luottaen siihen, mitä hän nimitti "Jumalan onneksi". Tuo sukkela, iloinen italialainen oli kaikkialla suosittu vieras ja sill'aikaa kun Sofonisba ahersi aikaisin aamusta myöhään iltaan asti eikä usein tiennyt miten hän voisi soveliaalla tavalla elättää ja vaatettaa siskonsa, niin isän elämä oli yhtämittainen iloisten juhlain ja huvitusten jakso. Tästä huolimatta jalo tyttö säilytti isältä perityn iloisen luonteensa, vieläpä enempikin, ahtaissakin oloissa hän ei tauonnut täydellä vakavuudella ajattelemasta harjottamaansa taidetta, eikä milloinkaan laskenut käsistään mitään työtä, jota hän ei pitänyt täysin valmiina.
Moor oli ensin hiljaisuudessa seurannut hänen rientojaan ja sitte kutsunut hänet työskentelemään omaan työhuoneeseensa ja käyttämään hyväkseen hänen neuvojaan ja apuaan. Tällä tavoin oli tyttö tullut hänen oppilaakseen ja ystäväkseen.
Pian ei tytöllä ollut enää mitään salaisuuksia häneltä salattavina ja kun Moor sai tuntea hänen kotoisenkin elämänsä, niin hän tuli liikutetuksi ja tyttö tuli aina läheisemmin häneen liittyneeksi.
Vanha Anguisciola iloitsi tästä onnellisesta sattumasta ja oli heti suostuvainen ehdotukseen, kun Moor hänelle tarjosi tilaisuuden tyttärinensä muuttamaan erääseen taloon, jonka hän, mestari, oli ostanut, ja pitämään se asuttavassa kunnossa. Kun taiteilija sai kuninkaalta toimitetuksi suuremman vuositulon Sofonisballe, niin isä riensi hankkimaan itselleen hevosenkin.
Näin monista hyvistä töistä ei Sofonisba voinut olla muuta kuin kiitollinen mestarille ja häneen kiintynyt, mutta hän olisi ilmankin noita hyviä töitä mestarista pitänyt. Seurustelu mestarin kanssa oli Sofonisballe tärkeämpi kuin mikään muu. Korkein ja puhtain nautinto hänestä oli kun hän sai oleskella ja maalata hänen luonaan, hänen kanssaan syventyä keskusteluihin taiteesta, sen päämäärästä, keinoista ja tarkotuksesta.
Kun Sofonisba oli suorittanut ne velvollisuudet, jotka seurasivat palveluksesta kuningattaren luona, niin hänen sydämensä halu veti hänet tuon miellyttävän, kunnioitettavan miehen luo ja joka kerran kun hän lähti tämän luota, tunsi hän mielialansa samallaiseksi kuin jos hän olisi käynyt kirkossa ja sielunsa puhdistanut rukouksella ja ripillä.
Moor oli toivonut tapaavansa hänen siskonsakin Madridissa, mutta isä oli heidät vienyt mukaansa Italiaan. Hänen luottamuksensa "Jumalan onneen" oli tullut palkituksi, sillä hän oli saanut oivallisen perinnön. Mitäpä hän enää tekisi Madridissa? Jäykkäluontoisten juhlallisten espanjalaisten kanssa seurusteleminen ja heitä naurattaminen miellytti häntä vähemmin kuin että hän omassa kotimaassaan viettäisi iloista elämää ja antaisi vilkkaiden seurustelutoverien huvittaa itseään.
Sofonisban toimeentulo oli nyt taattu ja kauniilta, iloiselta hovineideltä ei myöskään puuttunut kosijoita. Isä oli vastoin tyttären tahtoa antanut rikkaimmalle ja ylhäisimmälle heistä, sisilialaiselle paroonille, don Fabbrizio di Moncadalle, toiveita saada tyttö puolisokseen. "Valloittakaa linna! Jos se antautuu — niin saatte sen pitää omananne", oli isä viimeksi sanonut. Mutta linna näytti mahdottomalta valloittaa, vaikka piirittäjällä oli niin oivallisia aseita kuin on ritarillinen ylhäinen olento, kaikin puolin nuhteeton maine, kaunis miehuullinen ulkomuoto, miellyttävä käytös ja suuri rikkaus.
Ulrikki tunsi itsensä toiveissaan pettyneeksi kun hän Madridissa ei löytänytkään niitä viittä nuorta tyttöä, joista hän oli uneksinut. Olisipa ollut hauskaa, kun olisi ollut kauniita tovereita työssä, joka pian oli alkava.
Työhuoneen vieressä oli pienempi huone ja sen erotti käytävä, jonka voi sulkea paksuilla uutimilla. Siihen järjestettiin soveliaalla valaistuksella Ulrikille työpöytä, jonka ääressä noille viidelle tytölle kyllä olisi ollut tilaa. Hänen piti piirustaa plastillisten mallien mukaan, ja sellaisista ei ollut Alcazarissa suinkaan puutetta, sillä täällä oli tornimainen kolmikerroksinen sivurakennus, johon kuningas Filip mielellään vetäytyi syrjään silloin kun hän väsyneenä valtiotaitonsa juoniin ja hovin ulkonaiseen pakkoon, antoi perää synkän sielunsa ainoalle lempeälle taipumukselle ja huvitteli katselemalla jaloja taideteoksia.
Alakerroksen pyöreässä salissa säilytettiin erittäin hienosti tehdyissä pähkinäpuisissa kaapeissa lukemattoman paljo pohjapiirroksia, suunnitelmia, piirustuksia ja painettuja piirroksia. Tämän jalomuotoiseen tyyliin koristetun salin yläpuolella oli kirjasto ja kolmannessa kerroksessa oli suuri sali, jossa oli Tizianin valmistamia taideteoksia.
Uupumaton politikoitsija kuningas Filip oli yhtä uuttera kokoomaan ja hankkimaan haltuunsa kuuluisan venetialaisen mestarin uusia, ihania taideluomia kuin vahvistamaan ja kohottamaan omaa ja kirkon valtaa. Mutta nämä taideaarteet piilotettiin kateellisesti eikä niitä saanut nähdä ketkään muut kuin hän itse ja hänen palveluksessaan olevat taiteilijat.
Filip oli kaikki itsellensä; toinen tai kolmas henkilö ei hänelle ollut minkään arvoinen ja sentähden ei heidän myöskään tarvinnut nauttia sitä, mitä hän nautti.
Jos ylipäänsä mikään muu kuin kirkko hänen mielestään oli tyhjää arvokkaampi, niin se oli taiteilija ja siitä syystä hän tälle soi sen minkä hän muilta kielsi.
Ei ainoastaan täällä ylhäällä vaan myöskin alakerroksien huoneissa oli soveliaissa paikoissa vanhan ajan mestarien tekemiä ja uudempiakin veistokuvia ja niistä sai Moor vapaasti valita, sillä hänelle kuningas myönsi mitä muille ei annettu.
Usein antoi hän kutsua Moorin Tizian-saliin ja vielä useammin hän soitti kelloa ja meni silloin ainoastaan hänelle varattua käytävää myöten, joka taiteelle ja tieteelle pyhitetyistä huoneista johti valtiorahastorakennukseen ja työhuoneeseen, seisattuen tuntikausiksi Moorin kanssa pakinoimaan.
Ulrikki ryhtyi työhön innokkaasti ja mestari seurasi hänen opiskelujaan uskollisena, tarkkaavaisena ja huolellisena opettajana. Hän karttoi pojan liiallista rasittamista ja antoi hänen seurata mukana monelle ratsastusretkelle ja neuvoi häntä katselemaan ympärilleen kaupungissa.
Alussa Ulrikki käveli kaduilla katsellen pitkiä loistavia juhlakulkueita tai vetäytyi ujosti takaisin kun tarkoin naamioidut miehet, joista näkyi vain silmät ja jalat, kantoivat ohitse kuollutta taikka riensivät katuja pitkin salaperäisissä hankkeissa. Härkätaistelut olisivat kyllä vetäneet puoleensa hänen huomionsa, mutta hän piti hevosista ja hänen mieltään pahoitti kun hän näki jaloja eläimiä raadeltavan ja tapettavan. Hengellisiin ja maallisiin juhlakulkueisiin, joita melkein joka päivä sai nähdä, ja jotka aina yhtä suuresti madridilaisia huvittivat, oli hän pian kyllästynyt. Hengelliseen säätyyn kuuluvia oli Alcazarissa niin että vilisi ja kaikenlaatuista sotaväkeä kulki joka päivä palatsin ohi tai tuli sisään vahtipalvelukseen.
Matkalla oli hän nähnyt vastaan tulevan joukon muuleja, joilla oli kirjavat tupsut ja hetaleet valjaissaan ja omituisesti puettuja talonpoikia ja porvareita. Loistaviin hovipukuihin puettuja herroja, prinssejä ja prinsessoja hän näki joka päivä linnan pihalla, portailla ja puistossa.
Toulousessa ja muissa kaupungeissa, joiden kautta oli matkustettu, oli vallinnut paljo vilkkaampi ja iloisempi elämä kuin hiljaisessa Madridissa, jossa kaikki tapahtui niin kuin kirkkoon mennessä, jossa iloiset kasvot olivat harvinaiset eikä miehet ja naiset tunteneet mitään ihanampaa ja mieltäkiinnittävämpää kuin kerettiläisparkojen ja juutalaisten roviolla polttaminen.
Ulrikki ei kaupunkia kaivannut, ja Alcazarin linna oli sinänsä maailma, joka hänelle tarjosi kaikkea, mitä hän halusi.
Hevostalleissa hän oleskeli mielellään, sillä hän tiesi varmasti siellä voivansa kunnostautua; mutta hän viihtyi myös työssään, sillä Moor valitsi hänelle malleja ja piirustuksia, jotka häntä miellyttivät ja Sofonisba Anguisciola, joka usein tuntikaudet maalasi mestarin luona työhuoneessa, tuli väliajoilla hänen luokseen, katseli hänen työtään, auttoi häntä, kehui tai moitti, eikä milloinkaan mennyt ilman jotain leikillistä sanaa sanomatta.
Kuitenkin hän joskus jäi yksinkin, sillä kuningas kutsui välistä mestarin pois ja jätti tämän kanssa linnan moneksi päiväksi mennen Moorin kanssa kaukaisiin maataloihin ja siellä — sen oli vanha hollantilainen Ulrikille ilmaissut — kuningas maalaili mestarin johdolla.
Ylipäänsä oli täällä kylliksi paljon uusia harvinaisia iloisia aiheita pitämässä virkeänä pojan tunnetta onnestaan. Ainoa, mikä oli harmillista, oli se, että hänen oli vaikea saada ympärillä olevat ihmiset ymmärtämään puhettaan, mutta tässäkin kohden tuli pian paremmuutta, sillä oppilas sai kaksi toveria.
Viidestoista luku.
Alfonso Sanchez Coello, suuressa arvossa pidetty espanjalainen maalari, oli saanut työhuoneen Alcazarin ylimmässä kerroksessa. Kuningas oli hyvin suosiollinen häntä kohtaan ja otti hänet joskus mukaansa huviretkilleen. Iloinen ja huoleton taiteilija ei tuntenut kateutta ja vilkkaalla kunnioituksella hän oli ystävällinen Mooria kohtaan, jonka kanssa hän oli toverina seurustellut Florensissa ja Venetiassa. Kun alankomaalainen ensi kerran oleskeli Madridissa, oli hän vastaanottanut neuvoja ja opetusta etevämmältä ja samanikäiseltä ammattiveljeltään. Nytkin hän usein tuli mestarin luo, piti oppivaisesti vaarin miten tämä maalasi ja toi lapsensa Sanchezin ja Isabellan hänen luoksensa saamaan opetusta.
Alussa Ulrikki ei kovinkaan ihastunut tovereistaan, sillä siinä omituisessa sisällisessä tilassa, jota hän eleli, oli hän kokonaan luottanut itseensä ja "onneensa" ja hänen rakkaimmat seuralaisensa olivat hänen mielikuvituksessaan liikkuvat hahmot.
Ennen oli hän aamuisin piirustanut kaikella innolla, iloisesti odottanut Sofonisban käyntiä ja sitte oli hän antanut katseensa liukua paperilehden ohi ja vaipunut unelmoimiseen. Kuinka ihanaa olikaan, kun sai antaa aatteiden liehua ylen ympäri oikein mielin määrin! Tästedes ei saisikaan tehdä niin.
Sen lisäksi tuli, että hän alussa ei voinut saada oikein luottamusta Sancheziin, joka oli kolme vuotta häntä vanhempi, sillä tämä hinteläjäseninen kerikkotukkainen mustahiuksinen poika oli ihan mustan Xaverin näköinen. Sen ystävällisemmäksi muodostui jo alusta alkaen hänen suhteensa Isabellaan.