Toinen peräytymisretki.
1.
— Kapteeni Burman, — huusi Sandels, kun hän taistelun päätyttyä ratsasti sillan ohi ja näki sen kammottavan paljouden haavoitettuja ja kuolleita, joita oli kasottunut sillan molempiin päihin, — lähtekää heti kenraali Tutshkowin luo kysymään, tahtoisiko hän aselepoa haudatakseen kuolleita ja korjatakseen haavoitetut kentältä pois. —
Burman läksi. Hänen täytyi kiipeämällä kiivetä sillalle pinoutuneiden ruumisläjien yli. Keskellä siltaa tuli häntä vastaan parooni von Pahlen ja kenraali Aleksejeff, joista viimemainittu oli johtanut venäläisten onnetonta rynnäkköä päävarustuksia vastaan.
Lyhyen odotuksen jälkeen ehdotti Tutshkow 24 tunnin välirauhaa. Tämän vastauksen joudutti Burman Sandelsille, joka hyvän aikaa mietittyään vastasi:
— Kerro venäläisten välitysmiehille semmoiset terveiset, että jolleivät he suostu 36-tuntiseen välirauhaan, niin olkoot heti paikalla valmiit jatkamaan taistelua. —
Kun Burman palasi takasin, kysyi Aleksejeff levottoman näköisenä vastausta.
Burman ilmoitti sen ja ilman mitään suostuttiin Sandelsin ehdotukseen.
Nämä 36 tuntia käytettiin kummallakin puolella taisteluvalmistuksiin. Tutshkowilla kun oli paljoa suurempi ylivoima, piti hän perin raukkamaisena, ellei voittaisi harvalukuisia suomalaisia, Nämä ahertivat taukoamatta yötä päivää saadakseen varustuksensa parempaan kuntoon.
Mutta vaikka pantiin kaikki voimat ja parhaat neuvot liikkeelle brigaadin turvaamiseksi, huomasi Sandels kuitenkin kohta, että hänen asemansa oli heikko, jos vihollinen tekisi yhtä voimakkaan rynnäkön kuin tänäänkin.
Hänen tunteensa eivät siis olleet iloisia, kun hän illalla lokakuun 28 päivänä verkkaan käyskeli edestakasin äärimmäisellä vallilla, jossa työt olivat toistaiseksi lopetettu. Eräällä vallin kulmakkeella seisoi joukko upseereja, keskustellen matalalla äänellä, etteivät olisi häirinneet ajatuksiinsa vaipunutta päällikköä. Joukossa oli myöskin Valter Jernfält.
Taistelun päätyttyä oli hän Sandelsin luvalla lähettänyt Olgan Niemeen, koska tämä ei enää voinut olla turvattuna leirissä niiden uusien ja ehkä vieläkin verisempien taistelujen tähden, joita oli tulossa.
Surumielin jätti nuori tyttö sulhonsa. Mutta Valter rohkaisi häntä ilmoittamalla, että urhoollinen Kokko kuuden ravakan jääkärin kanssa läksisi häntä saattamaan.
Valter Jernfält oli hänkin ajatuksiinsa vaipunut nojatessaan rintavallia vasten. Toverien keskustelua hän ei juuri seurannut, sillä ajatukset seurasivat häntä, joka äsken oli hänet jättänyt.
Brigaadin päällikön liikkeet olivat aivan epäsäännöllisiä. Milloin hän kulki suoraan, milloin teki mutkia, konsa liikkui hitaasti, konsa taas kiihkeämmin.
Viimein hän pysähtyi erääseen kohden, josta aukeni avara näköala varustusten ja Virran sillan välillä. Ajatukset veivät hänet takaisin eilispäiväisen taistelun pyörteisiin. Raskas huokaus pääsi povesta. Varustusten edustalla savusi vielä palaneiden rakennusten hiiltyneitä raunioita ja kepeä iltatuuli levitti savua ympäri kenttää.
Sandelsin seistessä näissä aatteissaan ilmestyi hänen luokseen Fahlander ja Duncker. Nämät nähtyään päällikön vakavat kasvot hieman elostuivat.
— Tiedättekö, hyvät herrat, mitä näen kaukoputkessa? — virkkoi hän viimein niin matalalla äänellä, etteivät etempänä seisovat upseerit sitä kuulleet.
— Emme, — vastasivat Fahlander ja Duncker yhteen ääneen, — sitä on mahdotoin arvata. —
— Niin, olen aprikoinut tyysten tätä meidän asemaamme ja huomannut, ettei se kestä näin vähillä joukoilla, jotka ovat käytettävissäni. —
Duncker peräytyi pari askelta ja aikoi päästää huudahduksen, mutta estyi siitä, kun Sandels heitti merkitsevän katseen syrjempänä seisoviin upseereihin.
Kenraali jatkoi sitte huomattuaan, etteivät muut kuin Fahlander jaDuncker häntä kuulleet.
— Asemamme on liian avoin viholliselle. Suurella ylivoimallaan onnistuu Tutshkowin epäilemättä vallata meidät ennemmin tai myöhemmin… —
Samassa saapui ajutantti von Fieandt hengästyneenä paikalle.
— Hoh, tulette aivan kuin tulisesta pätsistä, — virkkoi Sandels reippaasti.
Kun loitompana olevat upseerit huomasivat von Fieandtin, jännittivät he kuulohermojaan voidakseen saada selvää, mitä tällä oli sanomista.
— Niin, — vastasi von Fieandt, — tietoni eivät ole juuri ilahduttaviakaan. —
— Antaa kuulua kuitenkin! — käski Sandels ja huomattuaan, että ajutantti heitti epäilevän katseen Fahlanderiin ja Dunckeriin hän lisäsi: — sanokaa pois sanottavanne suoraan. Ei se tee mitään, jos nämä herrat tässä sen kuulevat. —
Ja von Fieandt kertoi:
— Käskyn mukaan olin valvomassa töitä sillan luona. Äkkiä kiintyi huomioni erääseen outoon liikkeeseen toisella rannalla. Joukko veneitä oli siellä valmiina lähtöön nähtävästi kaikessa hiljaisuudessa ja… —
— Näittekö, mistä veneet tulivat? — keskeytti Fahlander kiivaan puoleisesti.
— En. —
— No, jatkakaa sitte, — kehoitti Sandels kärsimättömänä, että ajutanttia oli keskeytetty.
— Siinä niillä lienee varmaankin salainen retki tekeillä, ajattelin. On siis parasta pitää silmänsä auki. Hiljaa ryömin sen tähden rantaa pitkin, jolloin sainkin utelijaisuuteni tyydytetyksi. Noin keskipaikkeilla pappilaa ja Iisalmen kirkkoa näin kokonaisen venhekunnan. Joukko sotamiehiä nousi venheisiin ja soutivat nopeasti Niirolanniemelle päin. Kaksi rakuunaa, jotka lähetin sinne, kertoivat, että vihollinen teki siellä maallenousua ja että… —
— Pysähtykää, — keskeytti Sandels. Siitä nyt näette, herrani, — jatkoi hän Fahlanderille ja Dunckerille, — etten ole aprikoinut niinkään hullusti. Mutta mitä nyt? Tuollahan tulla lennättää vielä joku! Lienee toinen Jobin sanoma! —
Sitä se olikin. Tulija, eräs aliupseeri Kataisten kylässä olevasta patterista, toi sen sanoman, että eräs vihollisjoukko, joka oli ollut jotakuinkin mieslukuinen, oli nähty Lapinniemen käressä vastapäätä mainittua kylää. Kapea salmi erottaa tässä kohden maat toisistaan.
— Ahaa, — virkkoi Sandels, kun ali-upseeri oli lopettanut, — meitä aijotaan saartaa. Sama se! Siitä pääsee ainoastaan yhdellä tavalla — peräytymällä. Rientäkää heti takasin ja jouduttakaa joukot lähtökuntoon. Viimeistään kello kaksi aamulla täytyy meidän jo lähteä! —
Lähtövarustukset toimitettiin nopeaan ja määrätunnilla oli kaikki valmista peräytymisretkelle.
Synkkä oli se hetki jolloin Sandelsin urhean joukon, joka niin kauan oli sekä kurittanut vihollista että ajanut sitä pitkin Karjalaa, täytyi jättää valiopaikkansa, jota se vasta muutamia tunteja sitte oli verellään kostuttanut ja voittajana hallinnut.
Vanhojen, harmaapäiden uroiden nähtiin heittävän synkkiä, uhkaavia katseita toiselle rannalle. Monta kaipauksen huokausta pääsi sotilaiden rinnoista tuona yönä.
Sandels itse oli tavattoman synkkä ratsastaessaan joukkonsa etunenässä.Hän ei puhunut sanaakaan, ei seurustellut kenenkään kanssa.
Eksyttääkseen venäläisiä ja salatakseen peräytymisen, joka muussa tapauksessa olisi voinut saada ikävän lopun, jätettiin paikalle osasto Karjalan rakuunia pitämään vireillä vahtitulia. Heti päivän koittaessa oli näiden sitte rientäminen pääjoukon perästä Vierimälle, noin pari peninkulmaa Virran sillalta pohjoiseen.
Kun Vierimän seudulle ei voitu järjestyä niin vahvaan puolustusasemaan kuin brigaadin päällikkö tahtoi, jätti hän tänne ainoastaan selkäjoukon eversti Aminoffin komennolla. Muun joukon kanssa marssi hän Salahurin kylään, jonne tulee peninkulma Vierimästä, Ja täällä lakkasi olemasta viides brigaadi, tuo Sandelsin urhea joukko.
Salahurissa tuli tähän näet lisäksi jäännökset entisestä Savon brigaadista. Tämä yhdistettiin nyt Sandelsin joukkoon ja samalla kertaa muutettiin viides brigaadi neljänneksi, joka nimi, kuten tiedämme, sillä oli ensimmäisellä peräytymisretkellä.
2.
Niemessä vallitsi syvä ja pitkällinen suru Olgan ryöstämisen tähden. Talon palvelusväkikin tunsi kovaa kaipuuta kasakkatytön kohtalon johdosta. Hän oli näet aina ollut niin hyvä ja hellä köyhille ja rohkaissut näitä sydämmellisyydellään.
Kovimmin oli isku kohdannut Patrik Jernfältiä. Ensi päivinä ei ukko oikein ottanut uskoakseen, että Olga olikaan poissa, vaan allapäin käveli ympäriinsä aivan kuin odottaen tämän tulevan esiin jostain piilosta. Ja kun ei kotvilleen tullut Valteriltakaan kirjettä, alkoi elämä tuntua majurista liian raskaalta taakalta.
Oliko Valter vielä elossa vai oliko hän kenties jo kaatunut?
Ei kukaan voinut antaa vanhalle sankarille tyydyttävää vastausta näihin kysymyksiin, jotka hän joka päivä itselleen teki.
Ainoat valoisat hetket olivat silloin, kun nuori lääkäri Fabian H. kävi heidän luonaan. Tämän ja Amalian välit olivat vähitellen saaneet yhä hellemmän luonteen ja eräänä syyskuun iltana uskoi lääkäri sydämmensä tunteet Amalialle samalla paikalla, jossa Olga oli joutunut kasakkojen käsiin. Amalian ehdotuksesta pitivät he liittonsa salassa ja päätettiin se pitää semmoisena sodan loppuun saakka. Mutta eräänä iltana tapasi Patrik Jernfält nuoret yhdessä ja silloin ei näiden auttanut muu kuin tunnusta pois.
On taas eräs syksyn synkkiä iltoja. Isä tyttärineen ja majurin tuleva vävy istuvat ukon työhuoneessa. Fabian H:n olisi kyllä pitänyt lähteä illaksi kotiinsa, mutta nuoren morsiamen pyynnöt saivat hänet kuitenkin jäämään heille.
Syysillan pitkää puhdetta kulutettiin lukemisella ja keskustelulla. Ja puheen aiheena oli tietysti päivän polttavin kysymys, sota.
— On se Sandels kelpo sotaherra, — lausui majuri, mutta enemmän minä kapteeni Malmia ihmettelen. Tekee niin loistavan retken Venäjälle semmoisilla sotavoimilla. Lempo vieköön, — jatkoi vanha sotilas innostuneena, — on ihan synti ja häpeä, ettei ylipäällikkö auttanut… —
— Älkää sanoko niin, — keskeytti tohtori. — Joukkoja on tarvittu toisellakin taholla. Syy on yksinomaan kuninkaassa ja hallituksessa, Miten oli varustettu esim. se joukko, joka nousi maalle Etelä-Suomessa! Surkeampaa ei liene muulloin nähty. Kuningas on itsepäinen ja niin naurettavan lapsellinen, että luulee olevansa toinen Kaarlo XII ja kaiken lisäksi vielä halveksii vihollista. Sen tähden menevät asiat, niin kuin ne menee. —
— Merkillistä, miten kaikki ihmiset käyvät Kustaa Aadolf raukan kimppuun, — virkkoi Amalia hieman harmistuneena. — Jos jokukaan noista ruikuttajista itse asettuisi hallitsemaan, niin saataisiin nähdä, miten kävisi. —
— Varmaankin paremmin kuin nyt, — sanoi majuri. — Mutta hänen isänsä, siinä se oli miesten mies. Kyllähän häntäkin morkataan tuhlaavaisuudesta ja ranskalaisten tapojen suosimisesta, mutta se oli ajan hengen mukaista. Kukapa voisi kieltää hänen urhokkuuttaan, joka historiassa hänelle omistetaan? Ja kuka sen kunnian, että hän on kohottanut Ruotsin sotamainetta? Ei kukaan, sillä hänen Venäjän sotansa ja ne voitot, jotka silloin sekä merellä että maalla saavutettiin, puhuvat kyllin hänen puolestaan. Vikoineen ja puutteineen hän sittenkin oli kuningas, jolla sydän oli oikealla paikallaan, sen sain itse monet kerrat omin silmin nähdä. Mitä taas hänen poikaansa tulee, niin… —
Samassa silmänräpäyksessä syöksyi sisään vanha Juho, kalpeana ja pelästyneenä.
— Mitä nyt? Mitä on tekeillä? — kysyi Patrik Jernfält hypähtäen ylös.Amalia ja tohtorikin kavahtivat pystyyn.
Viimein Juho pääsi sen verran tolkulle, että läähättämällä sai sanotuksi:
— Nähkääs, kun mi-minä… minä… näin… ku-kummituksen! Se… se on varmaankin… sa-sama, joka… joka… —
— Minähän se vain säikytin vanhan Juho paran, — kuului samassa nuorelta sointuva ääni ovelta ja ennen kuin majuri ehti tointua hämmästyksestään, riensi Olga esiin ja heittäytyi hänen kaulaansa.
Juho seisoi kuin puustapudonneena.
— Jumalan kiitos, että toki osaa puhua, — ähki Juho itsekseen. — Ei se sitte kummitus olekaan. —
Ja näin sanoen vanha palvelija luikki nolostuneena ulos, mutta riensi kiiruimman kautta ilmoittamaan toisille palvelijoille, että "jumalanenkeli" oli tullut takasin terveenä ja reippaana.
Useampia kertoja tarvitsi majurin käännellä Olgaa puoleen ja toiseen ja tarkastella häntä joka taholta, ennen kuin tuli vakuutetuksi, että hän se siinä oli. Ja kun hän viimein sai tämän päähänsä, avasi hän uudelleen sylinsä, painoi tyttöä rintaansa vasten niin hellästi kuin omaa lastaan.
— No, Jumalan kiitos, että olet täällä jälleen! Sanohan nyt kaikista ensiksi, miten Valter jaksaa, sitte saat kertoa omat kuulumisesi. —
Punastuen korviaan myöten vastasi Olga:
— Hyvin hän jaksaa. Käski kertomaan tuhansia terveisiä teille jaAmalialle. —
— Niin, kuulehan, — tokasi majuri hymyillen. — Nyt ei sinun enää tarvitse peitellä meiltä mitään. Amalian on onnistunut valloittaa tuo tohtori tuolla ja sinun lienee parasta tunnustaa, että olet anastanut linnoituksen nimeltä Valter Jernfält. —
Kun Olga punottaen ja nauraen oli tunnustanut anastuksensa, painautui seura istumaan ja nuori kasakkatyttö kertoi kohtalonsa juurta jaksain. Hänen lopetettuaan, sanoi Patrik Jernfält:
— Minä en tahdo ainoankaan syntisen kuolemaa, mutta parasta se sentään oli että isäsi kaatui. Nyt voit sinäkin hengittää vapaasti ja kaikessa rauhassa tarvitsematta pelätä vihollisen tuloa. —
Olgan tulo toi Niemeen iloa ja elämää ja oikein oli liikuttavaa nähdä sitä vilpitöntä ystävällisyyttä, millä talon palvelijat tervehtivät Olgaa, kun saivat häntä seuraavana päivänä nähdä.
* * * * *
Marraskuun 16 päivä 1808 oli kylmä ja tuulinen. Lunta ryöppysi tuntimääriä, niin että tuskin erotti kymmenen kyynärän päähän eteensä.
Maantietä pitkin Piippolasta päin kulki eräs mies ja nainen. Elähtäneitä olivat molemmat ja jos heitä lähemmin tarkastamme, tunnemme heissä ukko Hiukan ja Nellan, Onnin äidin. He kulkivat kovasti, sillä viima oli pureva. Mutta kun ei tälläkään tavoin ruumis ottanut pysyäkseen lämpimänä, veti ukko poveltaan pienen viinanassakan, otti siitä siemauksen ja tarjosi tilkan tyttärelleenkin.
Se tekikin lämmittävän vaikutuksen.
— Ompa siitä jo aikoja, kun Onnista on mitään kuulunut, — virkkoi ukko Hiukka, kun Pulkkilan kirkonkylän äärimmäiset hökkelit alkoivat häämöttää. — Vieläköhän poika elää? —
— Älkää puhuko niin, isä, — sanoi Nella pyyhkien karkealle poskelleen hyytyneen kyynelkarpalon.
— Niin, tulee sitä tämmöisinä aikoina ajattelemaan kaikkea ja ottamaan vastaan vaikka mitä, — vastasi Hiukka. — Jos hän on kaatunut, niin sen tiedän, että hän on miehenä kaatunut, niin poika kuin onkin. —
Samassa sattui Nella katsahtamaan taaksensa. Hätäisesti tarttui hän ukon mekon liepeeseen ja sanoi:
— Mitä väkeä tuolta jälestä päin tulee? —
Tähysteltyään hetken aikaa virkkoi Hiukka:
— Näkyvät olevan Savon jääkärien puvussa. —
Tulevat sotamiehet olivat niitä, jotka Kokon johdolla olivat saattaneet Olgan Niemeen. Kun he olivat täällä paripäivää levänneet ja perinpohjin virkistyneet matkan vaivoista, läksivät he paluumatkalle saavuttaakseen brigaadin Pulkkiiassa.
Kokko tunsi heti ukko Hiukan ja tämän tyttären ja huusi jo etempää:
— Terve, vanha hiihtomies! Pitkän matkanhan sinäkin olet tehnytLehtoniemestä saakka tyttärenpoikaasi tapaamaan.
Hiukka ja Nella vaihtoivat jonkun aikaa katseita äänettöminä. Olivat nähtävästi hämillään odottamattomasta tuttavuudesta. Mutta kun sotamiehet tulivat lähemmä, tunsi Hiukkakin Kokon.
— Ah, — virkkoi hän iloisesti, — sinähän se olit meillä yötä, kun tyttärenpoikani päähän pisti ruveta sotamieheksi! —
— Oikein arvattu, ukkoseni, — vastasi Kokko lyöden hiihtomiehelle kättä. — Se oli muuten hyvä kauppa, se. Voin näet kertoa teille, että pojasta on paisunut jo koko mies ja hän on paraita jääkärejä Savon brigaadissa. —
— Vai niin, — ihmetteli Hiukka ilon sädehtiessä hänen silmistään.
— Hän siis elää! — huudahti Nella pannen kädet ristiin rinnoilleen.— Jumalalle kiitos! —
— Niin, kyllä hän vielä eli minun lähtiessäni Iisalmelta taistelun jälkeisenä päivänä, —
— Kuulehan, — tokasi Hiukka ja tarjosi pullostaan viimeisiä tilkkojaKokolle, — tuleeko brigaadi ihan varmaan tänne Pulkkilaan? —
— Ihan varmaan, sen pitäisi tulla tänään. —
Pari tuntia tämän jälkeen nähtiin jo Savon brigaadin etujoukko. Pulkkilan kylään oli kertynyt semmoiset joukot ihmisiä, että kaikki asunnot olivat ahdinkoon asti täynnä.
Hiukka ja Nella olivat eräässä talossa kylän eteläpäässä. Puoleen ja toiseen siinä arvailtiin ja tuumittiin, milloinkahan Onni näkyisi.
— Saapas nähdä, minkä näköinen poika nyt on, — arveli vanha hiihtäjä ja raapi miettivänä korvallistaan.
— Minkähän lienee, — säesti Nella. — Taitaa olla hyvin päivettynyt. —
— Päivettynyt syksyllä! —
— Tosiaankin, syksyhän nyt on. Mutta on se varmaankin kasvanut. —
— Totta kai. Onhan siitä jo vuosi pojan lähdöstä. Mutta se ei merkitse vielä mitään, kunhan olisi säilyttänyt hyvän sydämmensä ja täyttänyt aina velvollisuutensa isänmaata kohtaan. —
— Kuulittehan, että Kokko sanoi hänen olevan kelpo jääkärin ja että… —
Kokko tuli samassa saapuville keskeyttäen puhelun.
— Miksi te olette tänne jääneet? — kysyi hän ihmetellen.
— Saadaksemme nähdä Onnin niin kohta kuin mahdollista, — vastasiHiukka hänkin ihmeissään Kokon kysymyksestä.
— Saisitte sitte istua täällä sivu tuomiopäivänkin poikaanne näkemättä, — vastasi Kokko nauraen.
— Mitenkä niin? — kysyivät Hiukka ja Nella yhteen ääneen.
— Siten, että Savon jääkärit ovat tulossa Tuomaalan kautta ja saapuvat kylään pohjoisesta päin. Sitäpaitsi ei ainoakaan sotamies saa puhua yhtään sanaa omaistensa kanssa ennen, kuin ovat sijoittuneet asemilleen. Kenraali on siinä suhteessa ankara ja se onkin oikein, sillä pitkän marssin jälkeen tarvitsevat miehet lepoa. Ja kun vihollinen luultavasti seuraa kintereillä, niin on viisainta ensin panna kaikki järjestykseen, jos sattuisi noin niinkuin pamahtamaan. —
— Se on totta, se, — myönsi Hiukka, — mutta mitenkäs sen pojan sitte näkee? —
— Minä vien teidät hänen luokseen, — sanoi Kokko, — Seuratkaa vain minua, niin pääsette vähällä —
Kokon saattamina, jolle tunkeileva väkijoukko vastustelematta teki tietä, saapuivat Hiukka ja Nella kylän pohjoispäähän, missä Kokon toverit odottivat jääkäripataljoonaa.
Ja tuolta se jo näkyikin tulevan.
— Nyt ne tulee, — kuiskasi Kokko Nellan korvaan. — Näettekö joukkoja tuolla? —
— Näen. —
— No pitäkää silmänne auki, sillä olen varma siitä, ettette Onnia tunne. —
Näin sanoen riensi Kokko järjestämään miehiään voidakseen sotilaallisella tavalla ottaa vastaan tovereita.
— Herra tule ja siunaa, isä! — huudahti Nella jääkäripataljoonan reippaasti marssiessa ohi. — Tuollahan se minun poikani on! —
Pitkä, solakka nuorukainen, joka marssi eräässä eturivissä, käänsi samassa äkkiä päätään. Hänen katseensa kohtasi Hiukan ja Nellan. Näki selvästi pojasta, että hän olisi niin mielellään rientänyt rivistä syleilemään rakkaita omaisiaan, mutta sotakuri oli voittamattomana esseenä ja tukahdutti tunteet. Mutta kukaan ei voinut häntä estää iloisesti nyökäyttämästä päätään äidille ja iso-isälle.
Puoli tuntia tämän jälkeen työntäytyi jo Onni väkijoukkoon omaisiaan etsimään. Viimein hän keksikin nämä väen vilinästä ja kietoen takaapäin kätensä äidin kaulaan sanoi:
— Jumalalle kiitos, että vielä elätte ja olette terveet! —
Ja sitte taas syleiltiin ja tervehdittiin ja kun nämä temput päättyivät, pani ukko Hiukka kätensä puuskaan, katseli hyvän aikaa Onnia, joka oli kasvanut koko lailla, ja sanoi entiseen tapaansa:
— Sitä poikaa! —
— Niin sanoitte te kerran ennenkin, iso-isä, — virkkoi Onni iloisesti, — ja silloin arvelin, että näinköhän vielä joskus sanotte samalla tavalla! —
— Olet varmaankin tehnyt paljon pahojasi, — virkkoi äiti hellästi silmäillen poikaansa.
— Olenpa kyllä, äiti, mutta se ei tee mitään, kun saa ryssää löylyttää. Ja Virran sillalla se saikin oikein kelpo saunan. —
— On ne siitä jo kertoneet, — virkkoi ukko Hiukka. — Olitko sinä niiden kuuden sadan joukossa? —
— Olin ja silloin autoin sekä minä että Kokko ja Kärki luutnantti Jernfältiä ottamaan pois hänen morsiantaan kasakkatyttöä, jonka Niemen majuri oli pienenä ottanut kasvatikseen ja jonka tämän isä vähää ennen oli ryöstänyt Niemestä. Siinä sitä vasta kuumasti kamppailtiin ja… —
— Vielä kehut, — keskeytti Nella siunaillen. — Miten voi nyt rehellinen mies pitää kasakkanaisesta? Nehän ovat kaikki noitia. —
— Erehdytte, äiti. Kauniimpaa tyttöä kuin luutnantti Jernfältin morsian ei ole koko Suomessa. Mutta lähdetään nyt katsomaan, miten tässä huomiseen päästään, jolloin taas täytyy lähteä. —
Kun Valter Jernfält oli saanut joukkonsa katon alle, riensi hän kiiruimman kautta ottamaan selvää Kokosta.
— No, — kysyi hän viimein tavattuaan ukon, — mitenkä matka Niemeen sujui? —
— Paremmin kuin osasimme toivoakaan, — vastasi Kokko.
— Ja hänet otettiin siellä hyvästi vastaan? —
Kokko kertoi Olgan tulosta Niemeen, mitä hän palvelusväeltä siellä oli kuullut ja virkkoi lopuksi:
— Hyvin sitä elettiinkin siellä. Vanha majuri istui tuntikausia meidän parissamme ja silloin täytyi minun tai jonkun muun meistä kertoa taisteluistamme. Ja aina marmatti hän, ettei saanut olla mukana. On se vankka ukko se majuri, mikäli minä häntä näin. —
— On kyllä. Hänenlaisiaan on vähä Suomessa. —
4.
Niin kuin ylempänä mainittiin, kadotti viides brigaadi Salaburissa sen nimensä, jonka aikana se oli niin uljaasti taistellut. Tämän jälkeen se nimitettiin neljänneksi brigaadiksi ja vaivaloisella peräytymisretkellään Pohjan lahden ympäri teki se urhoollisen Sandelsin johtamana parhaansa pelastaakseen Suomen sotakunnian.
Joka paikassa, missä se joutui tekemisiin vihollisen kanssa, osotti se entistä miehuutta, kestävyyttä ja isänmaanrakkautta.
Virran taistelun jälkeen kärsi brigaadi suurimman tappion Hörneforsin luona 5 päivänä heinäkuuta 1809. Urhean viidennen brigaadin viimeiset jäännökset olivat jälkijoukkona, kun kenraali Sandels saatuaan tiedon, että venäläinen kenraalimajuri Kosatschoffski vahvalla kolonnalla marssi Engsjöhön päin aikeessa sulkea hänet kahden tulen väliin, komensi peräytymään.
Duncker, joka nyt oli everstiluutnantti, johti rakasta Savon jääkäripataljoonaansa. Tämän eturiveissä olivat Kokko, Kärki ja Onni, ensi mainituilla kaksi tähteä urhoollisuuden merkkinä rintaa koristaen viime mainitulla yksi.
Peräytyminen oli jo alkanut, mutta Duncker, joka ei millään muotoa tahtonut peräytyä, seisoi vielä paikoillaan Hörnejoen sillan luona. Kun Sandels huomasi vaaran, joka uhkasi urheita savolaisia, lähetti hän ajutantti Montgomeryn viemään Dunckerille sanaa, että tämä läksisi peräytymään.
— En lähde, — vastasi Duncker, — minä jään paikoilleni ja taistelen vielä jonkun aikaa. —
— Mutta kenraali on käskenyt ja sitä paitsi ovat pohjalaiset lyödyt takasin. Everstiluutnantti on vaarassa joutua saarroksiin. —
Mutta Duncker vastasi miehevästi, joskin epätoivoa ilmaisevalla äänellä:
— Jos pohjalaiset ovat peräytyneet ennen aikojaan, niin minä ja savolaiset emme sitä tee! —
Montgomeryn ei auttanut muu kuin lähteä matkoihinsa ja ainoastaan ruudinsavun hämärässä onnistui hänen pujotella kaikkialla parveilevien vihollisten läpi.
Viimein suostui Duncker peräytymään, mutta juuri kun hän antoi käskyn siihen, kaikui läpi savolaisten rivien:
— Piiritetään! —
Kaikilta tahoilta hyökkäsi vihollisia pienen suomalaisen joukon päälle, joka kuitenkin rohkeasti katsoi kuolemaa silmiin.
— Nyt syntyy toisellainen leikki kuin Virran sillalla, — virkkoi Kokko lävistäen samassa erään venäläisen ali-upseerin, joka aikoi ottaa hänet vangiksi, — mutta lujasti päälle, pojat! Näytetään ryssille, ettei pitkä peräytyminen ole vielä voimiamme vienyt! —
Duncker, joka seisoi vähän matkan päässä Kokosta, kuuli nämä sanat. Hän kääntyi silloin tuohon vanhaan sotilaaseen päin ja hänen vakavat kasvonsa hieman kirkastuivat, kun hän sanoi:
— Sillä tavoin se savolainen puhuu ja tekee. Lujasti päälle, pojat!Elävinä eivät he meitä saa! Koettakaamme murtautua läpi! —
Mutta tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Samassa kun Dunckerin piti panna täytäntöön aikeensa, rynnisti häntä vastaan eversti Karpenkoff, joka Hörnehammarista tullen sulki häneltä tien.
— Everstiluutnantti, — huusi Karpenkoff ratsastaen rintamasta esiin, — te olette saarroksissa, josta ette voi päästä mihinkään. Olette taistelleet ihmeteltävällä urhoollisuudella ja sen tähden te voitte antautua, tahraamatta senkautta vähääkään omaa tai sotamiestenne mainetta. —
Dunckerin vakavat kasvot muuttuivat vieläkin synkemmiksi. Ja melkein samassa hän huusi:
— Moisen solvauksen voi pestä ainoastaan verellä. Tulta! —
Samaan aikaan antoi Karpenkoffkin samallaisen käskyn. Solvaus tulikin verellä pestyksi, niin kuin Duncker oli toivonut, mutta se tuli hänen omalla verellään.
Useampien luotien lävistämänä kaatui hän Kokon käsiin. Kärki ja Onni riensivät samassa apuun ja ottivat kuolettavasti haavoittuneen päällikkönsä käsiinsä.
— Nyt päälle! — karjui Kokko. — Tänne miehet! Kannetaan hänet vihollisrivien läpi. Eespäin! —
Savolaiset hyökkäsivät. Ensimmäinen venäläisten rivi musertui ja näytti siltä, kuin murtautuminen olisi mahdollinen.
Samassa heräsi Duncker tajuntaan. Nähtyään, mitä oli tekeillä, sanoi hän heikolla äänellä:
— Minä olen kohta lopussa. Tunnen kuoleman lähestyvän nopein askelin.Jättäkää minut, pelastakaa itsenne. —
— Ei, me emme jätä teitä ryssien käsiin, — virkkoi Kärki, — ja sen tähden… —
Duncker keskeytti hänet:
— Mutta minä käsken tottelemaan…. hyvästi… —
Savolaiset tottelivat, panivat Dunckerin varovasti maahan ja murtautuivat sitte hurjalla rohkeudella tiheiden vihollisrivien läpi. Vain muutamia harvoja joutui vangiksi.
Näin päättyi Hörneforsin taistelu ja näin sai sankarikuoleman yksi Suomen joukon kaunistuksista, yksi viidennen brigaadin uljaimmista uroista.
Yön tullen harhailivat kolme ystäväämme ilman päämäärää etelään päin. Muutaman onnellisen sattuman kautta tapasivatkin he aavistamattaan eräitä elossa olevia tovereitaan ja sittemmin pääjoukon.
He olivat tällöin niin nääntyneitä nälästä, janosta ja vaivoista, että vaivoin pystyssä pysyivät. Miehuus kuitenkin oli entisen vireä, urhoutta ja lujuutta vielä oli olemassa vaikka uusiin taisteluihin.
5.
On kevät 1810. Vuoret, laaksot, järvet ja metsät olivat lumipeitteensä luoneet. Lauhkea tuulenhenki hyväili poskea. Linnut lauloivat nyt, kuten muinakin keväinä, sulosävelin kiitosta Luojallensa.
Lähdemme Tukholmaan eräänä kauniina kevätpäivänä ja pysähdymme tämän kauniin kaupungin keskipisteeseen Pohjoissillalle. Mutta huolimatta siitä, että ympärillä versoi kevät kukkeimmillaan eivät mielet olleet niin iloisia kuin ne tähän aikaan tavallisesti ovat. Mihin katsoikin, kaikkialla kuuli pidätettyä kuisketta ja näki synkkiä kasvoja. Mikä oli syynä?
Rauha oli viimein tehty ja Suomi kadotettu.
Väkijoukossa, joka tänään oli liikkeellä, herätti kolme henkilöä muiden erityistä huomiota.
Yksi näistä oli Patrik Jernfält ja kaksi muuta Valter sekä hänen nuori puolisonsa Olga, joista edellinen oli Savon jääkäripataljoonan kapteenin univormussa.
Vasemmassa käsivarressaan Valter kantoi surunauhaa. Vähää ennen sodan loppua oli hänen isänsä näet kuollut ja hän sai periä tämän suurenpuoleisen omaisuuden.
Heidän hiljaa kävellessään Rahatorilta Pohjoissillalle päin tahdomme kuunnella heidän keskusteluaan.
— Oli se sentään aika hyvä onni, että niin hyvissä ajoin myin Niemen, jota sitä paitsi vihollinen ryösti ja poltti kohta teidän lähdettyänne Pulkkilasta, — sanoi Patrik Jernfält. — Muuten olisin minä jäänyt puille paljaille. —
— Niin, hyvähän se oli, — virkkoi Valter, — mutta ei muutto NiemestäSulkavalle tainnut juuri hauska olla. —
— Ei ensinkään, — vakuutti Olga. — Minä sain niin paljon kärsiä sinä aikana ja ellei toivo sinuun olisi minua elähyttänyt, niin olisin kenties menehtynytkin. Se minua kuitenkin ihmetyttää, ettei Fabian muuttanut Ruotsiin. —
— Hänen on hyvä olla sielläkin, — vastasi majuri. — Ei hänen tarvitse huolia venäläisistä eikä heidän toimistaan, kunhan vain hoitaa virkaansa. —
— Oi, miten kaunista täällä on, — virkkoi Olga, kun olivat tulleet Pohjoissillalle. — Tämmöistä ei monessa pääkaupungissa liene nähtävänä. —
— Tuskin, lapseni, — vastasi Patrik Jernfält. — Nuoruuteni päivinä matkustelin paljon, mutta en missään nähnyt niin kaunisseutuista kaupunkia kuin Tukholma on. Sen luonnonihana asema on yleisesti tunnettu Euroopassa.
Nyt olivat he saapuneet sillan päähän. Sen itäiselle korvalle oli kertynyt melkoinen joukko kansaa, jota poliisimiehet koettivat saada hajaantumaan, mutta huonolla menestyksellä.
— Katsotaan, mitä siellä on, — sanoi Valter.
— Oletko niin utelias? — huomautti Olga hymyillen.
— Olen vähän. Olenhan nyt tukholmalainen ja siksi täytyy olla utelias. —
Näin sanoen hän jätti Olgan käden majurin kainaloon ja meni väkijoukkoon, joka vapaehtoisesti teki tietä nähtyään suomalaisen univormun.
Kohta pääsikin Valter toivottuun paikkaan. Mutta se, mitä hän näki, sai hänet ehdottomasti häpsähtämään.
Siinä seisoi hänen edessään sillan kaidepuuta vasten kolme Savon jääkäriä repaleisissa puvuissa. He ojentelivat läsnäolijoille päähineitään almuja pyytäen, että pääsisivät takasin kotimaahaan Suomeen.
Valterin silmissä milt'ei musteni. Ensi hämmästyksestä olivat jääkärit pudottaa lakkinsa lantteineen. Samassa he huudahtivat yhteen ääneen:
— Kapteeni Jernfält! —
— Kokko, Kärki ja Onni, — virkkoi Valter ja ojensi uskollisille sotatovereilleen kätensä. — Jos tahdotte jäädä tänne, niin saatte elatuksenne kuolinpäiväänne asti, mutta jos aijotte matkustaa kotiinne, niin annan teille runsaat matkarahat. —
— Me ikävöimme Sulkavalle ja omaistemme luo, — sanoivat Kokko jaKärki yht'aikaa.
— Ja minä äidin ja iso-isän luo Lehtoniemen kärkeen, — virkkoi Onni katsahtaen ihastellen tähteä rinnassaan.
— Olkoon menneeksi, tapahtukoon teidän tahtonne, mutta täällä ei teidän enää tarvitse olla töllistelemässä. Tulkaa! —
Ja kansajoukon kaikuvasti hurratessa poistuivat Valter Jernfält ja hänen kolme toveriaan.
Muutamia päiviä tämän jälkeen läksi eräs purjealus suoraan Helsinkiin. Sen kannella seisoi kolme jääkäriä. Molemmat Jernfältit olivat antaneet heille runsaasti matkatarpeita ja nyt jättivät he ainiaaksi Ruotsin palaten iloisina ja onnellisina armaaseen syntymämaahansa, jonka edestä he olivat niin uskollisesti ja miehuullisesti taistelleet ja vertaan vuodattaneet.
Paljoa ei enää ole lisättävä kertomukseemme. Majuri Patrik Jernfält osti itselleen kauniin tilan lähellä pääkaupunkia, jonne hän usein matkusti leikkimään ja loruamaan nuorten Jernfälttien vallattomien poikien kanssa.
Ja kun Valter Jernfält ei ollut kadottanut haluaan sotatoimiin, astui hän erään ruotsalaisen rykmentin palvelukseen yleten täällä aikaa myöten korkeammille arvoasteille.
Kokko ja Kärki saapuivat onnellisesti Sulkavalle. He luopuivat kokonaan sotilasammatista, koska eivät tahtoneet olla venäläisten päällikkyyden alla.
Lehtoniemen kären pienessä pirtissä syntyi iloa ja elämää Onnin tultua kotiin. Hänkin erosi palveluksestaan ja hoiti sittemmin lapsen hellyydellä äitiään ja iso-isäänsä näiden kuolemaan saakka. Ja kun nämä muutaman vuoden kuluttua muuttivat mananmajoille, meni Onni naimisiin erään varakkaan talonpojan tyttären kanssa Jynkässä päästen näin vauraaksi tilanomistajaksi.
Virran noidasta Katrista ei kuulunut mitään muuta, kuin että hänet Iisalmen asukkaat olivat löytäneet eräänä päivänä keväällä 1809 Virtajoesta hukkuneena. Luultavasti oli hän joutunut pakenevien venäläisten pariin ja hirveässä sekasorrossa saanut aalloissa kuolemansa.
Näin taisteli ja kärsi viides brigaadi, tuo Sandelsin urhea joukko, ja sen kunniakas maine on kautta aikojen aina säilyvä kirkkaana.