Aamulla kersantti ilmoitti, että Tembeli oli yöllä kuollut, ja Sanders tuli huoliinsa.
— Se ei johdu ruoskimisesta, sanoi hän. — Hänessä on ennen ollut vika.
— Se johtuu tuosta naisesta, sanoi kersantti viisaasti. — Hän on noita; huomasin sen heti, kun hän tuli joukkoon.
He hautasivat Tembelin, Sekambanon pojan, ja Sanders kirjoitti hänen kuolemastaan kolme raporttia, jotka hän kaikki repi.
Sitten marssittiin edelleen.
Sinä yönä joukko pysähtyi lähelle kylää, ja Sanders lähetti naisen saattajien kera päällikön luo käskien tämän saattaa Mlinon turvallisesti Sandar-joelle. Puolen tunnin päästä hän palasi saattajineen, ja kersantti Abibu selosti tilannetta.
— Päällikkö ei halua ottaa häntä, sillä hän pelkää.
— Pelkää? Sanders kiukustui. — Pelkää? Mitä hän pelkää?
— Naisen pirullisuutta, sanoi kersantti. — Lokali on kertonut hänelleTebekin tarinan, eikä hän halua ottaa naista.
Sanders kiroili lujasti viisi minuuttia, sitten hän meni haastattelemaan kylän päällikköä.
Haastattelu oli lyhyt ja täsmällinen. Sanders tunsi alkuasukkaansa hyvin eikä tehnyt erehdyksiä.
— Päällikkö, sanoi hän keskustelun loputtua, — voin menetellä kahdella tavoin: joko rangaista sinua tottelemattomuudesta tai kulkea omaa tietäni.
— Herra, sanoi toinen vakavasti, — vaikka sytytät kyläni, en huoliMlino-naisesta.
— Huomaan sen, sanoi Sanders, — sen vuoksi kuljen omaa tietäni.
Hän jatkoi matkaansa seuraavan päivän koitossa. Nainen kulki jonkin matkaa joukon edellä, Sandersin silmälläpidon alaisena. Kun he pysähtyivät keskipäivällä lepäämään, tuli eräs hausa sanomaan, että kuollut mies riippui puussa. Sanders meni heti miehen kanssa hirttopaikalle, sillä hän oli vastuussa alueen tapahtumista.
— Missä? kysyi hän, ja mies osoitti muuatta suoraa kumipuuta, joka yksinään seisoi aukealla.
— Missä? kysyi Sanders taas, sillä missään ei ollut merkkiäkään hirttäytyneestä. Mies osoitti jälleen puuta, ja Sanders rypisti kulmiaan.
— Mene ja kosketa hänen jalkojaan, sanoi komissaari, ja hieman epäröityään mies meni hitaasti puun luo ja ojensi kätensä. Mutta hän haparoi vain tyhjää ilmaa, mikäli Sanders voi huomata.
— Olet hullu, sanoi hän ja vihelsi kersantin.
— Mitä sinä näet tuolla, kysyi Sanders, ja kersantti vastasi heti:
— Hirtetyn miehen takana…
— Siellä ei ole hirtettyä miestä, sanoi Sanders kylmästi (sillä hän alkoi huomata tyynen käyttäytymisen olevan tarpeen), — ei mitään muuta kuin puu ja varjoja.
Hausa näytti hämmästyneeltä ja käänsi vakavat kasvonsa häneen.
— Herra, siellä on hirtetty mies, sanoi hän.
— Niin on, sanoi Sanders hiljaa, — meidän täytyy tutkia tämä asia. — Ja hän antoi merkin palata leirille.
Matkalla hän kysyi varovasti, oliko kersantti puhellut Mlinon kanssa.
— Katsoin häntä, mutta hän ei puhunut muuten kuin silmillään.
Sanders nyökkäsi. — Sanopas minulle, mihin hautasitte Tembelin,Sekambanon pojan?
— Herra, jätimme hänet tapamme mukaan makaamaan puun juurelle.
Sanders nyökkäsi jälleen, sillä tämä ei ollut hausain tapa.
— Lähdemme jälkiämme takaisin sille leiripaikalle, jossa nainen yhtyi meihin, hän sanoi.
He marssivat auringon laskuun asti, ja kun kaksi miestä pystytti telttaa, kuljeskeli Sanders leirin ympärillä. Miehet istuivat ruokapatojensa ääressä, mutta nainen Mlino istui erillään kyynärpäät polvilla ja kasvot käsiin peitettynä.
— Mlino, sanoi Sanders hänelle, pysähtyen äkkiä hänen eteensä, — montako miestä olet tappanut eläissäsi?
Nainen katsoi häneen pitkään ja kiinteästi, ja Sanders tuijotti vastaan; sitten Mlino laski silmänsä.
— Monta miestä, sanoi hän.
— Niin luulen, sanoi Sanders.
Hän oli syömässä päivällistään, kun Abibu tuli hitaasti.
— Herra, mies on kuollut, sanoi hän.
Sanders katsoi häneen silmäinsä raosta.
— Mikä mies?
— Se, jota te ruoskitte omakätisesti, sanoi Abibu.
Komissaari ei ollut ruoskinut ketään, eikä hän ollut määrännyt kenellekään rangaistusta, mutta hän vastasi asiaan kuuluvasti: — Tahdon nähdä hänet.
Leirin laidassa oli maassa makaavan olennon ympärillä pieni ryhmä.Hausat väistyivät syrjemmäksi, kun Sanders tuli, ja näyttivät synkiltä;kuului mutinaa. Sanders ei huomannut, että Mlino katsoi kummallisestiAhmidiin, hausaan, joka sieppasi kiväärinsä ja katosi pensaikkoon.
Komissaari kumartui makaavan miehen yli, koetti hänen rintaansa ja havaitsi sydämen toiminnan pysähtyneen.
— Tuokaa lääkearkkuni, sanoi hän, mutta kukaan ei totellut häntä.
— Kersantti, tuokaa lääkearkkuni, sanoi hän uudelleen.
Abibu teki hitaasti kunniaa ja meni, nähtävästi hyvin vastahakoisesti.
Hän palasi parkitsemattomasta nahasta tehty laatikko mukanaan, ja Sanders avasi sen, otti ammoniakkipullon ja piti sitä miehen nenän alla. Se ei vaikuttanut mitään.
— Katsotaan, sanoi Sanders vain, kun koe epäonnistui. Hän otti pienen ihoruiskun ja täytti sen strykniiniliuoksella. Tämän hän siekailematta ruiskutti sotilaan selkään. Tuossa tuokiossa mies kavahti istumaan.
—Ha!huudahti Sanders iloiten, — minä olen suuri poppamies!
Hän nousi jaloilleen, tomuutti polvensa ja kääntyi kersanttiin.
— Ota neljä miestä ja palaa sinne, mihin jätitte Tembelin. Elleivät leopardit ole syöneet häntä, niin tapaatte hänet tiellä, sillä hän on nyt jo herännyt.
Hän näki joukon marssivan pois, sitten hänen huomionsa kääntyi Mlinoon.
— Nainen, sanoi hän, — minusta näyttää, että sinä olet noita, vaikka olen tavannut sinun kaltaisiasi ennenkin. — Sandersin kasvot menivät valkeiksi. — En voi ruoskia sinua, koska olet nainen, mutta voin tappaa sinut.
Mlino nauroi.
Heidän silmänsä tapasivat toisensa taistellen, ja niin he tuijottivat toisiansa hetken, joka tuntui Sandersista tuhannelta vuodelta mutta joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli vain vajaa minuutti.
— Parempi olisi, että tappaisit itsesi, sanoi nainen.
— Luulen niin, sanoi Sanders ja tavoitti pistooliaan.
Se oli puoliksi laukeamassa — Sandersin peukalo oli hanalla — kun pensaikossa pamahti kivääri ja nainen kaatui suulleen sanaakaan sanomatta.
Ahmid, hausa, oli aina ollut huono ampuja.
* * * * *
— Luulen, sanoi Sanders myöhemmin, — että otit kiväärin minut tappaaksesi, kun olit Mlinon vaikutuksen alla, ja siksi en tee syytöstä sinua vastaan.
— Herra, sanoi hausa yksinkertaisesti, — en tiedä asiasta mitään.
— Sen uskon vallan hyvin, sanoi Sanders ja antoi käskyn marssia edelleen.
Mikään ei ihmetyttänyt Sandersia niin paljon kuin tavallisten eurooppalaisten tietämättömyys Afrikan alkuasukkaita koskevista asioista. Harvinaisia asioita tapahtui »mustalla alueella» — siksi rannikkoviranomaiset sanoivat Sandersin aluetta — hämmästyttäviä, salaperäisiä asioita, mutta Sanders ei milloinkaan hämmästynyt. Hän ohjaili kansaa, joka uskoi henkiin ja henkilöityneihin paholaisiin, ja hän ymmärsi heidän käsityskantansa, sillä hän tiesi olevan vaikeata kuvailla kaikkea ihmiselämän pahuutta ihmisolentojen aikaansaamaksi.
Sanders oli levoton mies, niin ajattelivat hänestä hänen hallittavansa, ja hieman hullu; tämä oli myös alkuasukkaiden käsityskanta. Ja mikä oli pahinta, hänen hulluudessaan ei ollut mitään järjestelmää.
Muita komissaareja saattoi odottaa vierailulle sateiden jälkeen, ja he lähettivät etukäteen sanan tulostaan. Tämä oli hyvä tapa — isisiläiset, ochorilaiset ja ngombilaiset, kaikki suostuivat tähän sangen mielellään — koska tiedon saavuttua komissaarin tulosta oli mahdollista silittää erehdysten jäljet, puhdistaa ja silitellä hullutusten mainingit.
Kamalaa oli astua lampaan majasta nousevan auringon kirkkauteen yliöisen hulluttelun humalan kolotellessa päässä ja ilmaistessa syyllisyyttä, ja seisoa kasvoista kasvoihin kylmän, järkähtämättömän, pienen, ruskeakasvoisen miehen kanssa, jonka yllä oli häikäisevän valkea puku. Kädessä oleva keppi naksahteli ennustavasti hänen sääreensä, ja takana seisoi aina neljä nopeaan palvelukseen valmista sinipukuista hausaa.
Kerran Sanders tuli Ngombin kylään aamunkoitteessa, kun hänen kaikkien tunnettujen laskelmien mukaan olisi pitänyt nukkua huoneessaan suunnilleen kolmensadan mailin päässä jokea myötävirtaan.
Sanders kuljeskeli kylän katua juuri kun aurinko oli puiden latvain tasalla ja pitkät varjot lankesivat keltaisesta valovirrasta.
Kylä oli autio ja hiljainen, mikä oli paha merkki ja kertoi yöllisistä juomingeista. Sanders käveli, kunnes tuli neuvottelumajan edessä olevalle aukealle, jossa sammuneen tulen mustat kekäleet hiljalleen savusivat.
Sanders näki jotakin, joka saattoi hänet penkomaan tuhkaläjää.
— Pah! sanoi hän kasvot vääntyneinä.
Hän lähetti laivasta hakemaan koko hausajoukkoa; sitten hän meni päällikön majaan ja potki tätä, kunnes hän heräsi.
Päällikkö tuli ulos majasta vavisten ja väristen, vaikka aamu oli lämmin.
— Telemi, Oarin poika, sanoi Sanders, — sano, miksi minun ei pitäisi hirttää sinua, ihmissyöjä ja peto.
— Herra, sanoi päällikkö, — me söimme tämän miehen, koska hän oli vihamiehemme, joka varasteli kylässä öisin ja vei pois vuohemme ja koiramme. Sitä paitsi emme tietäneet, että sinä olit niin lähellä.
— Uskon sen, sanoi Sanders.
Lokali herätti kylän, ja äänettömän joukon edessä kuritettiin Ngombin päällikkö tunnollisesti.
Sitten Sanders kokosi vanhimmat ja sanoi muutamia ystävällisiä sanoja.
— Vain hyeenat ja krokotiilit syövät toisiaan, sanoi hän, — sekä jotkin kalat. (Kaikki vavahtivat siliä ngombilaisten vertaaminen kaloihin on murhaava häväistys.)
— En pidä ihmissyöjistä, ja kuninkaan hallitus vihaa heitä. Sen vuoksi, jos saan kuulla — ja minulla on monta vakoojaa — että syötte ihmisiä, olkootpa he sitten ystäviä tai vihollisia, niin tulen pian ja lyön kipeästi; ja jos se tapahtuu uudelleen, niin tuon mukanani köyden, etsin puun, ja tässä maassa on silloin murtuneita majoja.
Kuultuaan uhkauksen murtuneista majoista he värisivät jälleen, sillä Ngombissa on tapana särkeä kuolleen miehen majan seinät, jotta hänen henkensä saisi vapauden.
Sanders vei päällikön pois jalkaraudoissa ja tämä mies joutui aikanaan rannikolla olevaan pieneen työsiirtolaan; siellä hän viisi vuotta työskenteli toisten päälliköiden kanssa, joilla oli tunnollaan sekalaisia kolttosia.
Yläjoen seuduilla Sandersista käytettiin pitkää ja monimutkaista nimeä, jonka voisi kääntää: »Mies, jolla on uskoton vaimo» — Bosambosta lähtenyt sutkaus ja sangen nokkela, koska Sanders kuului naineen hänen sukulaisiaan.
Pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä hän kulki. Hän liikkui yöllä ja päivällä. Joskus hänen laivansa kulki vasten virtaa, ja pienet, rikkomuksia tehneet kalakylät tarkastelivat sitä salaa.
— Menkää, sanoi Sarala, joka oli Akasavan päämiehiä, — menkää kolmen tunnin matka ja vahtikaa Sandin paluuta. Heti hänen laivansa tultua näkyviin — sen näette kukkulalta joen mutkasta — palatkaa ja varoittakaa minua, sillä haluan noudattaa erästä isieni tapaa, joka ei ole Sandille mieleen.
Hän puhui kahdelle nuorelle miehelleen, ja he lähtivät. Sinä yönä tanssittiin ja rummutettiin ja tuli paloi; ja päämiehen poika toi esikoisensa, kymmenen tunnin ikäisen, joka kirkui äänekkäästi kuin aavistaen kohtalonsa, ja laski sen isänsä jalkojen eteen.
— Kansa, sanoi pieni päällikkö, — kaikki viisaat sanovat ja ovat sanoneet sitten aikojen alun, että esikoisella on oma erityinen onnensa. Me uhraamme sen vuoksi tämän jumalille ja paholaisille, ja palkinnoksi siitä saamme hyvän onnen.
Hän sanoi sanan pojalle, joka otti leveäteräisen keihään ja alkoi kaivaa maahan kuoppaa. Siihen laskettiin lapsi elävänä, ja sen pienet jalat potkivat löyhää multaa.
— Oi jumalat ja paholaiset, sanoi vanha mies, emme vuodata verta, jotta tämä lapsi tulisi luoksesi viattomana.
Sitten poika siirsi jalallaan multaa niin, että se putosi lapsen jaloille; ja sitten astui tulen loimoon Sanders, ja päällikön poika peräytyi.
Sanders poltti ohutta sikaria, ja hän poltti kokonaisen minuutin sanomatta sanaakaan, ja minuutti oli pitkä aika. Sitten hän astui haudalle, kumartui ja nosti pikkulapsen varovasti, sillä hän oli tottuneempi käsittelemään miehiä kuin lapsia, ravisti sitä hiukan karistaakseen mullan pois ja ojensi sen eräälle naiselle.
— Vie se äidilleen, sanoi hän, — ja käske hänen lähettää se aamulla elävänä nähdäkseni, muuten hänen on parasta etsiä itselleen uusi puoliso.
Sitten hän kääntyi vanhan päällikön ja hänen poikansa puoleen.
— Vanhus, sanoi hän, — montako vuotta sinulla on vielä elettävänä?
— Herra, sanoi vanhus, — se riippuu sinun sanastasi.
Sanders siveli poskeaan miettivänä, ja vanhus tarkkasi häntä pelokkain silmin.
— Sinä menet Bosambon, Ochorin päällikön, luo ja sanot hänelle, että minä olen lähettänyt sinut, ja sinä saat hoitaa hänen puutarhaansa ja kantaa hänen vesiänsä, kunnes kuolet, sanoi Sanders.
— Olen niin vanha, että se tapahtuu pian, sanoi vanhus.
— Jos olisit nuorempi, niin se tapahtuisi vielä pikemmin, sanoiSanders. — Poikasi asiassa odotamme huomisaamuun.
Taka-alalla olleet hausat veivät nuoremman miehen Sandersin pystyttämälle leirille, joka sijaitsi alempana joen rannalla (ohikulkenut vene oli omiansa saattamaan päällikön epäilyksenalaiseksi), ja aamulla, kun tuli tieto, että lapsi oli kuollut — järkytyksestä, vammoista vai vilustumisesta, siitä ei Sanders vaivautunut ottamaan selkoa — päällikön poika hirtettiin.
Kerron nämä tarinat Joen Sandersista, jotta hänestä voitaisiin muodostaa käsitys ja huomata, millainen työ hänellä oli suoritettavanaan. Jos hän olikin nopea rankaisemaan, niin hän työskenteli hallitsemiensa ihmisten käsitysten mukaisesti, sillä heillä ei ollut muistia: eilispäivä vikoineen, erehdyksineen ja tekoineen oli kaukana takanapäin, ja miestä rangaistiin syyttömästi, jos häntä rangaistiin sellaisesta rikoksesta, jonka hän oli unohtanut.
Suuren erehdyksen tekeminen on mahdollista, mutta Sanders ei tehnyt sellaista koskaan, vaikka hän kerran olikin vähällä tehdä.
Sanders selitti näkökantansa professori sir George Carsleylle, kun tämä huomattu tiedemies odottamatta saapui päämajaan Britannian hallituksen asialle tutkimaan troopillisia tauteja itse paikalla.
Sir George oli iäkäs mies, erittäin kalpeakasvoinen ja lumipartainen.
— Muuan sanomalehtimies väitti minun kohtelevan alaisiani niinkuin koiria, sanoi Sanders hitaasti, sillä hän puhui äidinkieltään, kieltä, jota hän harvoin kuuli. — Niin kai teenkin. Toisin sanoen kohtelen heitä niinkuin he olisivat kunnollisia koiria, joita ei yhtenä silmänräpäyksenä silitellä ja toisena potkita, joita ei käsketä makaamaan salin sohvamatolle yhtenä päivänä ja ajeta toisena pois eteisen ovimatolta.
Sir George ei vastannut. Hän oli vaitelias mies, hänellä oli jonkin verran kokemuksia rannikolta, ja hän oli elänyt vuosia Keski-Afrikan yksinäisyydessä tutkien malariahyttysen tapoja.
Sanders ei myöskään keskustellut paljoa, mutta ne kolme päivää, jotka professori vietti päämajassa, olivat kauhistuttavan hiljaisia.
Yhdestä asiasta professori muuttui puheliaaksi.
— Haluan tutkia poppamiehiä, sanoi hän. — Luulen, että maailmassa ei minulle koskaan voitaisi osoittaa suurempaa kunniaa kuin olisi se, että alkuasukkaat nimittäisivät minut poppamieheksi.
Sanders luuli tiedemiehen laskevan leikkiä, mutta kun toinen palasi asiaan yhä uudelleen, vakavana, totisena ja itsepintaisena, niin Sanders kertoi hänelle kaikki kuulemansa tarinat poppamiehistä ja heidän kolttosistaan.
— Mutta ettehän te suinkaan luule voivanne oppia mitään näiltä miehiltä? kysyi Sanders puoliksi leikillään.
— Päinvastoin, sanoi professori vakavana, — luulen voivani tehdä huomattavia lääkeopillisia huomioita seurustellessani heidän kanssaan.
— Sitten te olette yksinkertainen vanha aasi, sanoi Sanders; mutta sen hän sanoi itsekseen.
Kalpea professori jätti hänet neljännen päivän lopulla, ja lukuunottamatta virallista tiedonantoa, että hän oli saapunut rajalle, ei tiedemiehestä kuulunut mitään kuuteen kuukauteen, kunnes eräänä iltana tuli uutinen, että kalpeakasvoinen vanhus oli uponnut kanootin kaatuessa. Hän oli yksin lähtenyt tutkimusmatkalle mukanaan jokin tieteellinen koje, eikä hänestä kuultu enää sen jälkeen mitään, kunnes hänen tuohikanoottinsa löydettiin kumollaan uiskentelemasta joelta.
Sir Georgesta ei löydetty jälkeäkään, ja aikanaan Sanders kokoili kuolleen jäämistön ja lähetti sen Englantiin.
Tähän murhenäytelmään liittyy kaksi huomattavaa tosiasiaa. Toinen oli se, että Sanders ei papereista eikä päiväkirjoista löytänyt minkäänlaisia tieteellisten tutkimusten tuloksia, lukuunottamatta muistikirjaa; toinen oli se, että pieneen kirjaansa tiedemies oli huolellisesti kerännyt ne tarinat, joita Sanders oli hänelle kertonut poppamiehistä. (Sanders tiesi itse sepittäneensä ainakin yhden tarinan professorin huvitukseksi.)
Meni kuusi enemmän tai vähemmän rauhallista kuukautta, ja sitten alkoi se tapausten sarja, joka loihti esiin tarinan Paholaismiehestä.
Se alkoi Pikkujoella.
Siellä oli isisiläinen nainen, joka vihasi miestään, vaikka tämä oli hyvä puoliso, rakensi hänelle majan ja pani vanhemman vaimon palvelemaan häntä. Mies antoi hänelle monta lahjaa, muun muassa messinkisen kaularenkaan, joka painoi monta naulaa ja saattoi hänet kadehdittavimmaksi naiseksi Isisi-joen varrella. Mutta naisen viha miestä, kohtaan oli leppymätön; ja eräänä aamuna hän tuli majastaan näyttäen säikähtyneeltä ja pelokkaalta, ja alkoi vapisevin äänin laulaa kuolemanlaulua konemaisesti ajaen päähänsä pieniä kourallisia multaa, ja kyläläiset menivät majaan ja löysivät miehen jäykkänä ja tuijottavana, tuskanirvistys kuolleilla kasvoillaan ja helvetin tuskat silmissään.
Kahden päivän kuluessa he hautasivat hänet Keskijoelle; ja kun ruumista kuljettava kanootti katosi näkyvistä joen mutkaan, niin nainen astui veteen ja huuhtoi mullan ruumiiltaan ja riisti surulehvät vyöltään.
Sitten hän meni kylään kevein askelin, sillä hänen vihaamansa mies oli kuollut, ja se oli lorun loppu.
Neljä päivää myöhemmin tuli julma, kalpea- ja ruskeakasvoinen, melkein punatukkainen pieni Sanders.
— Mfasa, hän sanoi seisoen naisen majan ovella ja katsoen häneen, kun hän teeskennellyn välinpitämättömästi hienonsi jyviään, — sinun miehesi sanotaan kuolleen.
— Herra, se on totta, vastasi nainen. — Hän kuoli äkilliseen tautiin.
— Minun mielestäni liiankin äkilliseen, sanoi Sanders ja katosi majan pimeyteen. Pian hän tuli takaisin valoon ja katsoi naiseen. Hänen kädessään oli pieni lasiputki, jonka eurooppalaiset tuntevat hyvin, mutta joka on pakanakylässä huomattava löytö.
— Minulla on jumala, sanoi Sanders, — ja minun jumalani kertoi minulle, että sinä olet myrkyttänyt miehesi, Mfasa.
— Sinun jumalasi valehtelee, sanoi nainen nostamatta katsettaan.
— En osaa sitä sanoa, sanoi Sanders salamyhkäisesti, sillä hänellä ei ollut todisteita epäluulonsa tueksi, ja hän kutsui heti paikalle kylän päällikön.
Odotettiin hiukan; nainen hieroi jyviään hitaasti, pysähtyen silloin tällöin pyyhkimään kädenselällä hikeä otsaltaan, ja Sanders, hellekypärä takaraivolla, puoliksi poltettu sikari suussa, kädet tungettuina syvälle taskuihin ja ihmettelyn rypistys kasvoillaan, katseli naista.
Päällikkö tuli nopeasti, mutta vastahakoisesti, viivyttyään etsimässä sinistä sotilastakkiaan, jota hän piti suurissa tilaisuuksissa.
— Herra, lähetit hakemaan minua, sanoi hän.
Sanders kohotti katseensa.
— Toisin tuumaten, sanoi hän, — en tarvitse sinua.
Päällikkö meni pois kiitollisin mielin, sillä joella oli tapahtunut salaisia asioita, joista hän luuli joutuvansa vastaamaan.
— Mfasa, mene laivaani, sanoi Sanders, ja nainen laski kädestään hierinkiven, nousi ja meni kuuliaisesti laivaan. Sanders seurasi hitaasti ja mietti monia asioita. Jos hän ilmiantaisi naisen kylän vanhemmille, niin hänet kivitettäisiin kuoliaaksi; jos hän veisi hänet päämajaan, niin ei olisi varma, millä lailla hänet tuomittiin. Ei ollut paikkaa, mihin hänet olisi voinut panna, mutta hänen paikoilleen jättämisensäkin olisi ollut tien raivaamista pahuudelle.
Nainen odotti häntä »Zairen» kannella, suora, sopusuhtainen kahdeksantoistavuotias tyttö, peloton, uhmaava.
— Mfasa, kysyi Sanders, — miksi tapoit puolisosi?
— Herra, en tappanut häntä, hän kuoli tautiin, sanoi nainen yhtä itsepintaisesti kuin ennenkin.
Sanders käveli kapealla kannella pää rinnalle painuneena, sillä tämä oli ankara kysymys. Sitten hän nosti katseensa.
— Voit mennä, sanoi hän; ja hieman hämmästyneenä nainen meni kapeaa lankkua myöten rannalle ja katosi pensaikkoon.
Kolme viikkoa myöhemmin Sandersin vakoojat toivat tiedon, että ihmisiä kuoli joukoittain Yläjoella. Kukaan ei tiennyt, miksi he kuolivat, sillä mies istui illalla vahvana ja iloisena illalliselleen, ja katso! aamulla, kun hänen ystävänsä menivät herättämään häntä, ei häntä voinut herättää, sillä hän oli auttamattomasti kuollut.
Näin tapahtui Pikkujoen monessa kylässä.
— Tämä kehittyy kulkutaudiksi, sanoi Sanders hausakapteenille. — Siellä myrkytetään suuressa mittakaavassa, ja minä aion mennä etsimään sen miehen, jolla aineet ovat.
Sattui niin, että seuraava ilmoitettu tapaus sattui Isisin kylässä. Nainen oli kuollut, ja tällä kertaa Sanders epäili kuolleen miestä, kuuluisaa pahantekijää.
— Okali, sanoi hän iskien asian ytimeen, — miksi sinä myrkytit vaimosi?
— Herra, sanoi mies, — hän kuoli tautiin. Illalla hän oli terve, mutta aamun pimeänä hetkenä hän kääntyi unessaan sanoen :ah, oh!ja heti hän kuoli.
Sanders henkäisi syvään.
— Tuokaa köysi, sanoi hän eräälle miehelleen, ja kun köysi tuotiin, kiipesi Abibu kumipuun alimmalle oksalle kiinnittäen siihen taitavasti väkipyörän ja köyden.
— Okali, sanoi Sanders, — aion hirttää sinut vaimosi murhasta, sillä minulla on kiire eikä ole aikaa tutkia; ja vaikka sinä et olisikaan syyllinen, olet syyllinen moneen muuhun kolttoseen — sen vuoksi on syytä hirttää sinut.
Mies oli kauhusta harmaa, kun silmukka pujotettiin hänen kaulaansa ja kädet sidottiin selän taa.
— Herra, hän oli paha vaimo ja hänellä oli monta rakastajaa, änkytti hän. — En aikonut tappaa häntä, mutta Paholaismies sanoi, että sellainen lääke panee hänet unohtamaan rakastajansa.
— PahoIaismies! Mikä Paholaismies? kysyi Sanders nopeasti.
— Herra, hän on paholainen, joka on näillä tienoin suuressa kunniassa.Hän liikkuu koko ajan metsässä ja antaa monia ihmeellisiä lääkkeitä.
— Missä hänet voi tavata?
— Herra, ei kukaan tiedä. Hän tulee ja menee kuin aave, ja hänen jumalansa on paljon voimakkaampi kuin tuhat paholaista. Herra, annoin naiselle, vaimolleni, mitä Paholaismies antoi minulle, ja hän kuoli. Mistä minä tiesin, että hän kuolee?
—Tse' gli, sanoi Sanders lyhyesti köyden päässä oleville miehille, jatse' glimerkitsee paikallisella kielellä: »Vetäkää.»
* * * * *
— Seis!
Sanders oli vaihtelevalla päällä, ja häntä hiukan kiukutti, koska hän huomasi itsekin olevansa epävakainen.
— Minkälaisena sait lääkkeen? Pulverina, liuoksena, vai…
Miehen huulet olivat kuivat. Hän ei voinut enää muuta kuin pudistaa päätänsä avuttomana.
— Päästäkää hänet, sanoi Sanders. Ja Abibu päästi silmukan ja irrotti hänen kätensä.
— Jos sinä olet valehdellut minulle, sanoi Sanders, — niin sinä kuolet auringon laskiessa. Kerro ensin Paholaismiehestä, sillä olen halukas tekemään hänen kanssaan tuttavuutta.
Hän antoi miehelle kymmenen minuuttia aikaa selvitä pelostaan ja haetti sitten hänet.
— Herra, sanoi hän, — en tiedä mitään muuta Paholaismiehestä, kuin että hän on maailman suurin poppamies, ja öisin, kun kuu on ylhäällä ja muutamat tähdet tietyillä paikoillaan, hän tulee kuin aave, ja me kaikki pelkäämme. Sitten ne, jotka tarvitsevat häntä, menevät metsään, ja hän antaa meille tarpeemme mukaan.
— Miten hän säilytti lääkettä?
— Herra, se oli kristalliputkessa, jollaisessa valkeat miehet pitävät lääkkeitään. Tuon sen sinulle.
Hän meni majaansa ja palasi muutaman minuutin kuluttua mukanaan pieni lasiputki, juuri samanlainen kuin sekin, joka oli Sandersin hallussa. Komissaari otti sen ja haistoi. Siinä oli hieno mantelin haju, ja Sanders vihelsi, sillä hän tunsi sinihapon jälkihajun. Ja se ei ole niitä lääkkeitä, joita poppamiehet tuntevat, vielä vähemmin käyttävät.
* * * * *
»Voin vain arvella», Sanders kirjoitti päämajaan, »että jonkin väärinkäytöksen vuoksi sir George Carsley vainajan lääkearkku on joutunut jonkun alkuasukastohtorin haltuun. Muistanette, että laatikko oli professorin matkassa, kun hän hukkui. Se on ehkä ajautunut rantaan ja joku on sen löytänyt… Tällä välin teen uutterasti tiedusteluja saadakseni selville, kuka on tämä Paholaismies, joka näyttää äkkiä päässeen suureen maineeseen.»
Sandersille alkoivat, unettomat yöt, nopeitten marssien, joutuisien jokimatkojen, odottamattomien kyliinsaapumisten, metsäisten valvomisien ja outojen koskien laskun öitä. Mutta hän ei tavannut Paholaismiestä, vaikka hän kuuli monia mielenkiintoisia asioita. Voimakkain hänen taikakapineistaan oli laatikko, »näin pieni», sanoi joku, joka oli sen nähnyt, ja piirsi kuusituumaisen neliön. Tässä rasiassa asui pieni vahingonhaluinen jumala, joka nipisteli ja repi (kuitenkin jälkeä jättämättä), joka saattoi pistellä neuloja ihmisruumiiseen niin, ettei koskaan tullut verta.
— Minä luovun tästä, sanoi Sanders epätoivoisena ja palasi asemalleen pohtimaan asiaa selväksi.
Hän istui eräänä iltana päivällisellään, kun kaukaa joelta kuului rummun ääni. Se ei ollut tavallista lokaliääntä, vaan sarjoittaisia lyöntejä, ja astuen äänettömästi ovelle hän kuunteli.
Hän oli lainannut hausamerkinantajia päämajasta ja asettanut heitä joen varteen. Hiljaisessa yössä kuuluu rummun ääni kauas, mutta rautapuukeppien rätinä onttoon puunrunkoon kuuluu kauemmaksi.
Klok-klok, klokoti-klok.
Se kaikui kuin kaukaisen härkälauman mylvintä, mutta Sanders otti selvän kirjaimista.
— Paholaismies uhraa huomisyönä Unien metsässä.
Kun hän oli kirjoittamassa tiedonantoa valkoisen takkinsa liepeelle, tuli Abibu juosten polkua pitkin.
— Olen kuullut, sanoi Sanders lyhyesti. — Onko puk-a-pukissa höyryä?
— Olemme valmiit, sanoi mies.
Sanders otti vain pistoolinsa seinältä ja heitti päällystakin kainaloonsa, sillä hänen matkakapineensa olivat jo »Zairella» — olivat olleet jo kolme päivää.
Pimeässä hänen laivansa terävä keula kääntyi joelle, ja kymmenen minuutin kuluttua viestin saapumisesta alus kynti jo jokea vastavirtaan.
Koko yön laiva kulki luovien rannalta toiselle välttääkseen kareja.
Aamu tapasi sen puupaikalla, jossa miehet kuumeisen kiireesti pinosivat sen kannelle puita, kunnes se näytti halkoalukselta.
Sitten matkalle jälleen pysähtyen vain kuulemaan sinne tänne joelle siroteltujen vakoojien vahvistuksia tulevasta uhrista.
Sanders tuli Unien metsän laitaan keskiyöllä ja pysähtyi. Hänen mukanaan oli kymmenen hausapoliisia, ja näiden etunenässä hän astui maalle metsän pimentoon. Yksi sotilas kulki edellä etsien polkua, ja yhdessä rivissä joukkue aloitti kaksituntisen marssin. Kerran he tapasivat kaksi leopardia taistelemassa, kerran he kompastuivat polulla makaavaan puhveliin. Kahdesti heitä häiritsivät oudot pedot, jotka hävisivät pensaikkoon heidän tullessaan ja kulkivat nuuskien heidän jälkiään, kunnes Sanders valaisi niitä kohti sähkölampullaan. Hiipien he tulivat uhripaikalle.
Ainakin kuusisataa henkeä kyykki puoliympyrässä puunpökkelöistä rakennetun alttarin ympärillä. Suuret tulet paloivat ja räiskyivät alttarin kahta puolta; mutta Sanders katseli Paholaismiestä, joka nojasi alttarille makaamaan asetetun, nähtävästi nukkuvan nuoren tytön yli.
Kerran paholaismiehellä oli ollut sivistyneen miehen puku, nyt hänellä oli ryysyt yllään. Hän seisoi siinä lyhyihin liiveihin pukeutuneena, valkea parta sekaisena ja kampaamattomana, kasvot kalpeina ja omituinen tuli silmissään. Hänen kädessään oli kiiltävä veitsi, ja hän puhui — kummallista kyllä, englantia.
— Tämä, hyvät herrat, sanoi hän nojaten kömpelösti tehtyä, alttaria vasten ja puhuen varmana kuin ainakin mies, joka on pitänyt monta samanlaista luentoa, — on vakava trypanosomiatapaus. Voitte huomata kasvojen muuttuneen värin, hämärät silmäterät, ja nyt voitte havaita rauhasten epänormaalisuuden, joka on varma tuntomerkki.
Hän vaikeni ja katsoi suopeasti ympärilleen.
— Voin sanoa eläneeni pitkän ajan alkuasukkaiden keskuudessa. Minulla oli Keski-Afrikassa kunnioitetun poppamiehen asema…
Hän pysähtyi ja siveli kädellään kulmiaan, koettaen muistella jotakin; sitten hän tapasi jälleen kadotetun lankansa.
Koko hänen puheensa ajan puolialaston yleisö istui vaiteliaana ja peloissaan, ymmärtämättä mitään muuta kuin että sen edessä oli valkokasvoinen poppamies, joka ei ollut tullut mistään ja oli matkaansaattanut ihmeitä — hänen taikalaatikkonsa osoittautui sähköpatteriksi — ryhtyen nyt toimittamaan omituisia menoja.
— Herrat, jatkoi mies naputtaen uhrinsa rintaa veitsensä päällä, — aion toimittaa leikkauksen…
Sanders astui piilopaikastaan ja meni vakavana väliaikaisen leikkauspöydän ääreen.
— Professori, sanoi hän hiljaa, ja mielipuoli katsoi häneen hämmästyksestä silmiään rypistäen.
— Keskeytätte leikkauksen, sanoi hän ponnekkaasti, — panen vastalauseeni…
— Tiedän, herra professori.
Sanders tarttui hänen kainaloonsa, ja sir George Carsley, suuri tiedemies, suuren lontoolaisen sairaalan neuvotteleva lääkäri ja monen troopillisia tauteja käsittelevän kirjan tekijä, läksi hänen mukaansa kuin lapsi.
Komissaari Sanders oli elänyt niin kauan alkuasukasten parissa, että hän oli imenyt itseensä suuressa määrin heidän yksinkertaisuuttaan, Vielä enemmän: hän oli saanut vaarallisen voiman tietää asioita, joita hän ei olisi tietänyt, ellei hänellä olisi ollut sitä aavistamisen kykyä, joka on kaikkien alkuasukkaiden synnyinlahja.
Hän oli lähettänyt kolme vakoojaa Isisiin — joka on kaukana päämajasta ja hankalan taipalen takana — ja kahden kuukauden jälkeen he palasivat yksissä tuoden hyviä tietoja.
Tämä ärsytti Sandersia suunnattomasti.
— Herra, sanon, että Isisi on hiljainen, intti yksi vakooja, — eikä siellä ole puhettakaan sodasta.
— Hm! sanoi Sanders kaunistelematta. — Entä sinä?
Hän kääntyi toiseen vakoojaan.
— Herra, sanoi mies, — menin metsään, maan rajoille, eikä siellä ole puhettakaan sodasta. Päälliköt ja päämiehet kertoivat minulle niin.
— Tietenkin olet suuri vakooja, ivasi Sanders, — ja miten menit päälliköiden ja päämiesten luo? Ja miten he tervehtivät sinua? 'Hei! Sandin salainen vakooja?' Hah!
Kädellään viitaten hän käski miesten mennä, pani kypärän päähänsä ja meni hausain luo, jotka pelailivat vaikeitten kasarmiensa varjossa.
Hausain kapteeni oli valmistamassa lääkettä palturipaperista ja kiniinistä.
Sanders huomasi hänen kätensä vapisevan ja puhui ärtyisästi.
— Isisissä on kommelluksia, sanoi hän. — Haistan sen. En tiedä, mitä se on — mutta siellä on jonkinlaista sekamelskaa.
— Salaisia seuroja? ehdotti hausa.
— Salaisia isoäitejä, ärisi Sanders. — Montako miestä sinulla on?
— Kuusikymmentä, siihen luettuna rammat ja vaivaiset, sanoi hausaupseeri ja nieli palturillisen kiniiniä irvistäen.
Sanders naputti saapastaan norsunluukepillä ja ajatteli.
— Voin tarvita niitä, sanoi hän. — Lähden silmäämään, mikä isisiläisiä vaivaa.
* * * * *
Henkien joesta erkanevan joen varrelle Imgani, Yksinäinen, rakensi talon. Hän rakensi sen oikeaan tapaan, varastaen puun viiden mailin päässä olevasta kylästä. Tässä kylässä oli sattunut monta kuolemantapausta taudin vuoksi, ja Ylijoen tapa on se, että kun mies kuolee, hänen majansa kuolee myös.
Ei yksikään mies hae suojaa sellaisen kirotun katon varjosta, jonka alla Henki istuu mietiskellen; kuolleen miehen aseet särjetään ja sirotellaan hänen haudalleen, ja hänen vaimojensa padat asetetaan sinne myös.
Pian tuulien ja sateiden yhteisvaikutuksesta ruokokatto vaipuu ja painuu, ovenpielet mätänevät; norsunruoho, korkea ja vahva, nousee seinän ja katon raoista; tulee sitten hieman tavallista vahvempi tuuli ja vahvempi sade, ja metsä on lakaissut ruman paikan puhtaaksi.
Imgani, joka sanoi olevansa ngombilaisia eikä pelännyt paholaisia — ei ainakaan Isisin paholaisia — varasti ovenpieliä ja alkuasukasköyttä pelkäämättä. Hän varasti niitä öisin, kun kuu oli puiden takana, ja ivasi kuolleita henkiä sättien niitä pahoilla ja häväisevillä nimillä.
Kuitenkin hän teki työtänsä varovasti; sillä vaikka hän ei ottanutkaan lukuun henkiä, piti hän silti suuressa arvossa eläviä isisiläisiä, jotka olisivat saattaneet hänet alttiiksi kuolemalle, jos hänen hommansa olisi tullut ilmi, vaikka, kummallista kyllä, hän pelkäsi kuolemaa vähimmin.
Niin hän varasti kirottuja pönkkiä ja kirottuja kattopuita, olisipa varastanut katotkin, mutta ne olivat hyvin vanhoja ja täynnä hämähäkkejä.
Hän tuli ja otti kaikkia näitä esineitä kantaen ne viiden mailin matkan joen haaraan, ja siellä hän hiljalleen rakensi pienen talon. Päivät hän nukkui, yöllä hän metsästi eläimiä ja pyyti kaloja, mutta hän ei yrittänytkään pyydystää suuria lepakoita, jotka tulivat joen keskellä olevilta saarilta, vaikka ne ovat hyvin maukkaita ja herkkua alkuasukkaiden kesken.
Eräänä päivänä juuri ennen auringonlaskua hän meni metsästämään seebroja. Hänellä oli kaksi pitkää metsästyskeihästä, jollaiset parhaat tehdään Ngombissa, punottu kilpi, ja hänen selässään riippui nahkahihnassa kuivattuja kaloja, jotka hän oli pyytänyt joesta.
Imgani oli keskikasvuinen mies, muuten rakenteeltaan keskulainen, mutta hartioiltaan leveä. Hänen ihonsa kiilsi terveyttä, ja hänen astuntansa oli kevyt. Kun hän käveli, niin hänen selkälihaksensa liikkuivat ja kehräsivät kuin hyvinkasvatetun täysiverisen juoksijan lihakset.
Hän oli puolitiessä metsässä, kun hän tapasi tytön. Tämä kantoi maniokkikimppua päänsä päällä ja käveli miellyttävästi.
Kun tyttö näki Imganin, hän pysähtyi heti ja kuoleman ja sitäkin pahemman pelko tuli hänen silmiinsä, sillä hän tiesi Imganin olevan hylkiön, jolla ei ollut omaisia eikä sukulaisia. Sellaiset miehet ovat pahempia kuin ingalit, jotka nousevat ruohikosta ja iskevät myrkkyhampaansa ihmisen sääreen.
He seisoivat tarkastellen toinen toistaan, mies nojaten molemmin käsin keihäisiinsä, poski kärkiä vasten; tyttö vapisi.
— Nainen, mihin menet? sanoi Imgani.
— Herra, menen joen rannalla olevaan kylään, sillä tämä on tie sinne, hätäili tyttö.
— Mitä sinulla on siinä?
— Maniokki, leiväntekoon, kuiskasi tyttö tukahtuneesti.
— Olet juurensyöjä, sanoi Imgani nyökäten.
— Herra, anna minun mennä, sanoi tyttö tuijottaen häneen.
Imgani pudisti päätänsä.
— Huomaan, että pelkäät minua — enkä kuitenkaan halua mitään sinulta. Minä olen Imgani, joka merkitsee Yksinäinen, eivätkä minua himoita vaimot eivätkä naiset, koska olen liian ylhäinen mies sellaiseen. Olet turvassa, juurensyöjä, sillä jos haluan, voin täyttää tämän metsän päälliköntyttärillä, jotka kaikki juoksevat minun perässäni.
Tytön pelko oli hävinnyt, ja hän katseli Imgania kummissaan. Tunnustipa hän mielessään miehen kerskailun voivan olla aiheellista. Ehkä hän oli hieman ottanut nenäänsä, sillä hän sanoi kylläkin pistävästi, käyttäen isisiläistä sananlaskua:
— Vain vuohi määkii leopardin kidan jo ollessa avattuna — isisiläiset lihovat vieraiden kustannuksella.
— Alajuoksun varrella sanotaan isisiläisten myyvän miehiä arabeille, sanoi mies miettivänä. — Se on pahaa puhetta; voit mennä.
Nyökäten uudelleen hän kehoitti tyttöä poistumaan.
Tyttö oli mennyt vähän matkaa, kun Imgani huusi hänet takaisin.
— Juurensyöjä, sanoi hän, — jos miehet kysyvät, kuka olen, niin sano, että olen Imgani Yksinäinen, joka on ruhtinas ruhtinaiden joukossa; aikoinani olen tappanut monta miestä, niin monta, etten muistakaan. Sano myös, että talostani joen rannalla, jonka olen rakentanut, niin kauas kuin silmä kantaa, joka suunnalle, ulottuu minun kuningaskuntani, älköönkä kukaan astuko sinne muuten kuin kantaen käsissään lahjoja, sillä olen hyvin kauhea ja julma.
— Herra, sanoi tyttö, — sanon tämän.
Ja hän meni puolijuoksua, jättäen Imganin jatkamaan matkaansa.
Nyt oli kylässä monta miestä, jotka halusivat olla mieliksi tytölle, joka kantoi juuria, sillä hän oli päällikön tytär ja sitä paitsi neljäntoistavuotias, naimisiinmenoiässä. Kun hän siis tuli juosten kylän kadulle puoleksi hermostuneena pelosta, itkien ja nyyhkyttäen, ei häneltä puuttunut myötätuntoa eikä palvelijoita, jotka olivat halukkaat tappamaan loukkaajan.
Keihästä ja lyhyttä miekkaa heiluttaen kuusi miestä tanssi päällikön ja päällikön tyttären edessä (miltä tämä tuntui tytöstä, voi jokainen nainen kertoa), ja yksi heistä, Ekebi, jolle oli kieli lahjoitettu, kuvaili auringonlaskusta kuunnousuun, mikä tekee neljä tuntia, mitä tapahtuisi Imganille, kun isisiläiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa; kuinka hänen silmänsä väpättäisivät kuin kauhean suuren tulen edessä, kuinka hänen jalkansa kiepahtaisivat ylöskäsin ja mitä muita muutoksia tapahtuisi, joita ei tässä tarvitse luetella.
— Tämä on hyvää puhetta, sanoi päällikkö, — mutta koska Sandi on meidän päällikkömme ja hänellä, on vakoojia kaikkialla, niin älkää vuodattako verta, sillä veren haju kantautuu kauemmas kuin mies voi nähdä. Ja tässä tappamisasiassa Sandi on hyvin pirullinen. Muutenkin, tämä Yksinäinen on vieras, ja jos me sieppaamme hänet, voimme myydä hänet arabeille, jotka antavat meille hänen hinnakseen kangasta ja viinaa.
Kuultuaan kaiken tämän he uhrasivat nuoren vohlan ja lähtivät. He tulivat Imganin talolle, mutta Yksinäinen ei ollut siellä, sillä hän oli metsässä ajamassa eläimiä; niinpä he polttivat hänen talonsa, myllersivät hänen puutarhansa, ja kun heihin oli yhtynyt suuri isisiläisjoukko, joka oli seurannut kunnioittavan matkan päässä, niin kaikki muu, josta Imgani oli ollut ylpeä, tehtiin olemattomaksi; he pitivät suuren juhlan, kunnes äkkiä alkoi aurinko paistaa joen saarelle ja taivaan pienet tähdet häipyivät pois.
Imgani näki kaiken tämän nojatessaan keihäisiinsä metsän varjossa, mutta hän tyytyi olemaan näkijänä.
Sillä, hän päätteli, jos hän menisi heitä vastaan, niin he voisivat tappaa hänet tai piestä häntä ruo'oilla, mitä hänen ylpeä luonteensa ei sallinut.
Hän näki liekkien nuoleksivan taloa, joka oli rakennettu suurella vaivalla.
— He ovat hupsuja ihmisiä, jupisi hän, — sillä he polttavat omaansa, ja ehkä kuoleman henget suuttuvat heihin ja kasvattavat heihin paiseita.
Kun kaikki, mitä hänen omaisuudestaan oli jäljellä, oli vain tuhkaläjä, tummanpunainen hehku ja kiemurteleva savupatsas, niin Imgani käänsi kasvonsa metsää kohti.
Koko päivän hän käveli pysähtyen vain syömään eväänään olevaa kalaa, ja illalla hän tuli toiseen isisiläiskylään, jonka nimi oli Ofasi.
Hän kulki kylän kadun läpi leveäharteisena ja pystypäisenä heiluttaen keihäitään suurellisesti. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan; ja kyläläiset kokoontuivat majojensa oville ja sanoivatO koi, mikä merkitsee, että he olivat hämmästyneitä.
Niin hän vaelsi koko kylän läpi ja oli juuri pääsemässä metsäpolulle, kun sanantuoja juoksi hänen jälkeensä.
— Herra, sanoi sanantuoja, — tämän kylän päällikkö, joka on hallitukselle vastuussa kaikista ohikulkijoista, erittäinkin varkaista, jotka ovat päässeet pakoon Kahleittenkylästä, haluaa nähdä sinut, varmana siitä, että sinä et ole varas, vaan korkea henkilö, ja haluaa kunnioittaa sinua.
Niin hän sanoi, ja rauhallisena miehenä, joka oli päässyt asemaansa sen nojalla, että oli päällikön päävaimon sukulainen, hän piti tarkoin silmällä leveitä keihäitä ja pakotien selvänä.
— Mene takaisin herrasi luo, orja, sanoi Imgani, ja sano hänelle, että menen etsimään tarpeeksi yksinäisen paikan, jossa voin nukkua tämän yön ja ajatella korkeita asioita. Kun olen sen paikan löytänyt, niin palaan. Sano myös, että olen oman kansani ruhtinas ja että minun isälläni on niin paljon sotamiehiä, että jos jokainen heistä ottaisi kourallisen hiekkaa joen pohjalta, niin joki tulisi pohjattomaksi; sano myös, että nimeni on Imgani ja että rakastan itseäni enemmän kuin kukaan sen jälkeen kun kuu muuttui valkoiseksi, jottei olisi auringon näköinen.
Hän meni jättäen sanantuojan ajatuksiinsa.
Lupauksensa mukaan Imgani palasi.
Hän tuli huomatakseen palaverin olevan käynnissä, mikä palaver koski päällikön päävaimon sukulaista.
— Joka, sanoi päällikkö, — on laskenut häpeän päälleni, sillä hän on samanlainen hupsu kuin serkkunsa, minun vaimoni.
— Herra, sanoi onneton sukulainen, — kehoitin häntä tulemaan, mutta hän oli ylpeä mies ja sitä paitsi halusi mennä.
— Sinun äitisi oli hullu, sanoi päällikkö, — ja hänen äitinsä oli hullu, ja isäsi, kuka hän sitten olikin, mitä ei kukaan tiedä, oli suuri hullu.
Tämän mielenkiintoisen, perinnöllisen hulluuden raa'an todistelun keskeytti Imganin paluu. Hän nousi mäen rinnettä, ja neuvosto tarkasteli häntä aina tiukasti istuvaan leopardinnahkalakkiin pistetystä leveästä partaveitsestä nilkoissa heläjäviin ohuihin messinkirenkaisiin asti.
Päällikkö, joka ei ollut erityisemmän sotainen mies, katseli keihäitä huomaten kädensijojen tulleen kiiltäviksi paljosta käytöstä.
— Herra, sanoi hän lempeästi, — olen tämän kylän päällikkö, hallituksen nimittämä. Hallitus antoi minulle kaulassa kannettavan mitalin, jonka toisella puolella oli suuren parrakkaan miehen kuva ja toisella puolen muutamanlaisia paholaisenmerkkejä ja suurta voimaa osoittavia kirjoituksia. Tämä annettiin minulle, jotta kaikki tietäisivät minut päälliköksi, mutta olen sen kadottanut. Siitä huolimatta olen tämän kylän päällikkö, niinkuin tästä paperista selviää.
Hän kaivoi vaatteittensa poimuista nahkapussin, josta veti päivänvaloon hyvin tahraisen paperin.
Sangen huolellisesti hän avasi sen kääreestä, ja se osoittautui viralliseksi kirjearkiksi, johon komissaari Sanders oli raapustanut muutamia sanoja. Ne kuuluivat:
»Alikomissaareille, poliisipäälliköille ja hausajoukkojen komentajille:
Pidättäkää ja vangitkaa omistaja, jos hänet tavataan muualta kuinIsisin alueelta.»
Tähän yksinkertaiseen paperiin liittyy oma tarinansa. Se oli aiheutunut hyökkäyksestä Ochorin alueelle ja oikeudenkäynnistä, jossa päällikölle oli lyhyesti, mutta selvästi ennustettu, miten hänen tulee käymään, jos hänet tavataan oman alueensa ulkopuolelta.
Imgani otti paperin käteensä ja hymyili. Hän käänteli sitä, raapi kynnellään kirjoitusta nähdäkseen, oliko se oikeata, ja antoi sen takaisin päällikölle.
— Se on hyvin ihmeellinen, vaikka en pelkää taikuutta, lukuunottamatta erästä taikaa, jota minun isäni poppamiehet käyttävät, sanoi hän, — enkä tunne hallitusta, joka hallitsisi minua.
Minkä jälkeen hän ryhtyi kertomaan heille isästään, hänen sotajoukoistaan ja lukuisista muista yhtä mielenkiintoisista asioista.
— Epäilemättä te ymmärrätte minua, sanoi hän. Olen Yksinäinen, vihaan ihmisten seuraa, sillä he ovat yhtä vaihtelevaisia kuin vuoriston lumi. Sen vuoksi olen jättänyt taloni ja vaimoni, jotka olivat niin uskollisia kuin naiset voivat olla, enkä ole ottanut mukaani myöskään sotaväkeä, koska se oli minun isäni omaa.
Päällikkö oli hämmästynyt.
— En ymmärrä, miksi olet yksinäinen, sanoi hän, mutta epäilemättä teit oikein jättäessäsi isäsi sotajoukot. Tämä on suuri asia, joka vaatii miesten neuvottelua.
Ja hän käski lokalin kutsua kylän vanhemmat miehet koolle.
He tulivat tuoden kukin tullessaan juurakkotuolinsa ja asettuivat katoksen suojaan, jossa päällikkökin istui.
Jälleen Imgani kertoi tarinansa; se käsitti suunnilleen viisikymmentä vaimoa ja niin lukuisan sotajoukon kuin rannan hiekka; ja luottavaiset isisiläiset kuuntelivat ja uskoivat.
— Ja minä tarvitsen tämän, sanoi Imgani puheensa päätteeksi; — pieni talo on rakennettava joenrannalle sellaiseen paikkaan, ettei yksikään polku mene sivuitseni eikä yksikään ihminen tule näkyviini, sillä olen luonteeltani hyvin yksinäinen — ja suuri ihmisvihaaja.
Imgani meni asumaan luonnon hänelle luomalle aukealle ja hänen uusien ystäviensä rakentamaan taloon. Muun vieraanvaraisuuden hän torjui.
— En halua vaimoja, todisteli hän, — koska minulla on tekeillä suuria suunnitelmia kuningaskuntani valloittamiseksi pahoilta miehiltä, jotka ovat isäni neuvonantajia.
Yksinäinen hän todellakin oli, sillä kukaan ei nähnyt häntä muulloin kuin sattumalta. Hänen tapanaan oli metsästää yöllä ja nukkua kuumat päivät. Joskus, kun auringon punainen pallo painui joen läntisen rannan metsän taa, kyläläiset näkivät sinisen savupatsaan hänen tulestaan, kun hän keitti itselleen ilta-ateriaa; joskus joku kotiinpalaava venemies näki hänen vaiteliaana kulkevan metsän läpi kaatomatkoilleen.
He sanoivat häntä Vaiteliaaksi, ja hän tuli jopa hieman kuuluisaksi.
Vieläpä hän nautti isäntiensä luottamustakin. Isisi on Ulkomaan joen päästävissä, jota myötävirtaa tuli öisin tyhjiä, omituisia veneitä palaten öisin täynnä niskasta toisiinsa kytkettyjä ihmisiä, ja Ranskan Länsi-Afrikan viranomaiset — Ranskan Länsi-Afrikka on Isisin naapurina — kuulivat kertomuksia hyökkäyksistä ja ryöstöistä, joita he eivät voineet tutkia, sillä Isisin raja on kuudensadan mailin päässä ranskalaisesta päämajasta, erämaisen taipalen takana.
Imgani näki metsästysmatkoillaan asioita, jotka olisivat hämmästyttäneet häntä, ellei hän olisi ollut melkein tunteeton mies.
Hän näki pieniä karavaaneja, jotka tulivat ryöstöretkiltä Ranskan alueelta mukanaan vaikeroivia naisia ja kiroavia miehiä, kaikki sidottuina.
Hän näki kummallista ihmisten laivausta öisin ja oppi tuntemaan valkoviittaiset arabit, jotka käyttivät ruoskaa sangen taitavasti.
Eräänä yönä, kun hän seisoi katsellen kaikkia näitä asioita, El Mahmud, kuuluisa kauppias, näki hänet kuunvalossa ja huomasi hänen olevan vierasta väkeä.
— Mikä mies sinä olet? kysyi hän.
— Herra, sanoi Imgani, — olen vierasta kansaa, ngombilainen.
— Se on valhe, sanoi orjakauppias, — sillä sinulla ei ole ngombilaisen merkkejä kasvoillasi; sinä olet puoliarabi. — Ja hän puhutteli Imgania arabian kielellä.
Imgani pudisti päätänsä.
— Hän ei ymmärrä, sanoi orjakauppias apulaiselleen. — Ota selko tämän miehen majasta; jonakin yönä otamme hänet, sillä hän on rahan arvoinen.
Hän puhui arabiaa, ja apulainen nyökkäsi.
Kun orjakauppias tuli jälleen, niin kolme miestä kävi Imganin majalla, mutta hän oli metsällä, ja hän oli metsällä joka kerran, kun pitkät veneet tulivat Ofasiin.
* * * * *
Sanders ei mennyt Ofasiin kuuteen kuukauteen, jonka ajan kuluessa — se on mainittava — ei tapahtunut mitään, minkä perusteella olisi voitu kuvitella tulevia levottomuuksia.
Hänen oli tehtävä puolivuosimatkansa Isisiin. Tähkät olivat olleet satoisat, kalaa runsaasti, sateita kohtalaisesti, eikä sairautta ollut liikkunut. Nämä seikat on pantava merkille.
Eräänä aamuna, kun sumuverho kierteli puusta puuhun ja itäinen taivas oli harmenemassa, tuli Imgani metsältä kantaen olallaan yöllä pyytämänsä kauriin lihoja ja nahkaa.
Kun hän näki majansa edessä pienen tulen ja kyykky — sillään istuvan miehen, niin hän kalautti keihäitään ja lähestyi, sillä hän ei pelännyt ketään.
— Onko maailma niin täynnä miehiä, että sinä tulet häiritsemään minun yksinäisyyttäni? kysyi hän. — Mieleni tekee tappaa sinut ja ripustaa sydämesi kuivamaan, sillä en halua nähdä sinun istuvan tulen ääressä majani edessä.
Hän sanoi tämän julman näköisenä, ja tulen ääressä istuva mies liikahti.
— Herra, odotin tätä, sanoi hän, — sillä huomaan sinut ylpeäksi mieheksi; mutta tulen sinun suuruutesi vuoksi ja tuntien, sinun viisautesi.
Imgani pani kauriin syrjään ja istuutui tuijottaen uhkaavasti ja asettaen keihäät poikittain paljaille polvilleen.
Toinen kurotti kaulaansa eteenpäin ja puhui innokkaasti.
Aurinko nousi ja valaisi maailman punaiseksi, mutta yhä hän istui ja innokkaasti puhui Imganin kuunnellessa.
— Niin, herra, päätti hän, — tapamme Sandin, kun hän tulee palaveriin. Ifiba, Mbuka ja äitini serkku pistävät keihäänsä häneen sangen nopeasti, ja me tulemme suuriksi.
Imgani nyökkäsi päätään viisaasti.
— Se on totta, sanoi hän. — Ihmiset, jotka tappavat valkeita miehiä, pääsevät suureen kunniaan, sillä muut kansat sanovat: 'Kas, nämä miehet tappavat valkeata väkeä.'
— Ja kun hän on kuollut, jatkoi sanantuoja, — monta nuorta miestä menee veneeseen, joka savuaa, ja he tappavat kaikki hänen mukanaan olijat.
— Se on myös viisasta, sanoi Imgani, — kun tapan valkean miehen, tapan myös hänen ystävänsä.
Hän selosti urotöitään jotensakin laveasti ja hyvin yksityiskohtaisesti. Miehen mentyä Imgani valmisti aterian kalasta ja maniokista, kiilloitti keihäittensä terät kostealla hiekalla, kuivasi ne huolellisesti ruoholla ja paneutui majansa varjoon lepäämään.
Hän heräsi iltapäivällä ja sukelsi veteen uiden pitkin, voimakkain vedoin keskivirtaa kohti.
Sitten hän ui takaisin rannalle, antoi ihonsa kuivua auringossa ja pukeutui leopardinnahkaansa.
Hän tuli kylään hitaasti ja havaitsi, että siellä oltiin hämmentyneitä. Erittäinkin oli hämmentynyt tuo viisas päällikkö, sillä oli saapunut tieto, että Sandi tulee illalla, ja nyt juuri hänen laivansa tuli joen mutkassa.
Suunnitelma oli mennyt myttyyn: Sanders tuli kahta päivää liian varhain, ja Ifiba ja Mbuka, hänen luotettavat miehensä, olivat matkalla, eikä ollut aikaa hankkia muita murhaa tekemään.
Laiva asettui pitkin rantaa peräratas hitaasti pyörien, ja sitten he näkivät, Imgani muiden mukana, että kannet olivat täynnä sotilaita, tyyniä, ruskeita, sinipukuisia ja fetsipäisiä miehiä.
Lankku lennähti alas, ja pitäen kiväärejään korkealla sotilaat tulivat maihin sekä heidän mukanaan valkoinen upseeri — mutta ei Sandia.
Hän oli töykeä, tuo valkea mies.
— Kuka on täällä päällikkö? kysyi hän.
— Herra, minä olen se mies, sanoi lihava päällikkö liehakoiden.
— Ottakaa tuo mies.
Hausakersantti sieppasi miehen ja heilautti hänet taakseen; hausakorpraali nappasi parin käsirautoja hänen ranteisiinsa.
— Herra, vikisi hän, — miksi tämä häpeä?
— Koska olet suuri varas, sanoi hausaupseeri, sodansaarnaaja ja orjakauppias.
— Jos joku mies sanoo niin, niin hän valehtelee, sanoi päällikkö, — sillä ei yksikään hallituksen mies ole nähnyt sellaista.
Imgani astui esiin.
— Päällikkö, sanoi hän, — minä olen nähnyt sen.
— Sinä olet suuri valehtelija, karjui raivostunut päällikkö vavisten kiukusta, — ja Sandi, joka on ystäväni, ei usko sinua.
— Minä olen Sandi, sanoi Imgani ja hymyili ilkeästi.