— Ja kaksi konekivääriä, ehdotti toinen.
— Lähdetään, sanoi Sanders ja puolta tuntia, myöhemmin viesti kulki hausariveissä, ja Sanders kirjoitti viestiä päällikölleen kaukaiseen Lagokseen.
* * * * *
George, sanottakoon se, ei ajatellut muuta kuin olevansa tervetullutLukatin kylään.
Päällikkö Olari oli tervehtinyt häntä kohteliaasti ja kertonut hänelle tarinoita Sandersin raakuudesta — tarinoita, niinkuin George kirjoitti, »jotka, jos olivat tosia, ovat kuolemanisku brittiläiselle rehellisyydelle mustissa siirtomaissa».
Mitä tämä oikein tarkoitti, en voi arvata.
George oli kuukauden vieraana Lukatissa. Hän oli ajatellut viipyä enintään kolme päivää, mutta aina oli ollut syitä hänen viipymiseensä.
Kerran kantajat karkasivat, toisen kerran tiet eivät olleet turvalliset, kerran Olari pyysi häntä jäämään näkemään nuorten miesten tanssia. George ei tietänyt, että hänen nelimiehinen hausajoukkonsa oli levoton, koska hänen tulkkinsa — samanlainen hullu kuin hän itsekin ei voinut tulkita ennustuksia. George ei tietänyt sellaisen tanssin merkitystä, johon ainakin kuusi poppamiestä otti osaa, eikä sen rappeutuneen majan tarinaa, joka oli kylän laidassa. Jos hän olisi vaivautunut tutkimaan majaa, hän olisi löytänyt pöydän, tuolin, vuoteen ja pöydältä raportin, pölyn ja sateen tuhriman, joka alkoi:
»Minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Ylhäisyydellenne, että alkuasukkaat yhä edelleenkin jatkavat toimeliasta ja rauhallista elämäänsä!»
Sillä, tässä majassa oli elänyt Carter, alikomissaari; ja alkuasukkaat, joilla on oma käsityksensä kuolemasta, eivät olleet kajonneet mihinkään.
Kuukausi läheni loppuaan, kun George haistoi isäntänsä äänessä jonkinlaista julkeutta ja villien kohtelussa jotakin tunkeilevaa.
Tanssit olivat nyt jokaöisiä, ja tahdikas jalkojen töminä, keihäiden kalistaminen ruokokilpiä vasten ja tanssijain laulun loppumaton melu pitivät hänet valveilla läpi yön. Sanantuojia tuli Olarin luo päivittäin hyvin kaukaa, ja kerran hän heräsi keskellä yötä huutoihin. Hän hyppäsi ylös vuoteestaan ja veti syrjään telttansa oviverhon ja näki kuutta alastonta naista raahattavan kylän läpi — Bokariin tehdyn ryöstöretken saalis. Hän pukeutui tuskan ja kauhunhien valuessa selkää pitkin ja meni päällikön majaan, onneksi ilman tulkkia, sillä se, mitä päällikkö sanoi, olisi tuottanut hänelle halvauksen.
Aamulla tuon epämiellyttävän tapauksen jälkeen hän marssitti neljä hausaansa ja vielä saatavissa olevat kantajansa ja valmistautui matkaan.
— Herra, sanoi Olari, kun vaatimus oli tulkittu, mieluummin toivoisin sinun jäävän. Maa on täynnä pahoja ihmisiä, ja minulla on vielä sinulle paljon kertomista Sandin pirullisuudesta. Sitä paitsi, sanoi päällikkö, tänä yönä on sinun kunniaksesi suuri tanssi.
Hän osoitti kolmea orjaa, jotka pystyttivät suurta paalua keskelle kylän katua.
— Tämän jälkeen annan sinun mennä, sanoi Olari, — sillä sinä olet minun isäni ja minun äitini.
Hra George epäröi, kun yhtäkkiä kadun kumpaankin päähän ilmestyi kuin taikaiskusta kaksikymmentä matkalla nuhrautunutta hausaa. He seisoivat hetken asennossa, hajaantuivat sivuillepäin, ja kummankin joukon keskellä kiilsi konekiväärin vesivaippa.
Päällikkö ei sanonut mitään, katsoi vain ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen, ja hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat likaisenharmaiksi. Sanders asteli hitaasti ryhmää kohti. Hänen partansa oli ajamaton, hänen pukunsa oli okaitten repimä, kädessä hänellä oli pitkäpiippuinen pistooli.
— Olari, sanoi hän hiljaa, ja päällikkö astui esiin.
— Luulen, Olari, sanoi Sanders, — että sinä olet ollut päällikkönä liian kauan.
— Herra, isäni oli päällikkönä ennen minua, ja sitä ennen hänen isänsä,Olari sanoi kasvot vääristyneinä.
— Entä Tagondo, minun ystäväni? kysyi Sanders käyttäen Carterista hänen alkuasukasnimitystään.
— Herra, hän kuoli, sanoi Olari, — hän kuoli mongotautiin — aivan tautiin.
— Varmaan, sanoi Sanders nyökäyttäen päätään, varmaan sinä kuolet samaan tautiin.
Olari katseli ympärilleen etsien pakotietä.
Hän näki hra Georgen katsovan toisesta toiseen hämmästyneenä ja heittäytyi kirjeenvaihtajan jalkoihin.
— Herra, sanoi hän, — pelasta minut tästä miehestä, joka vihaa minua!
George ymmärsi asian; hänen tulkkinsa sanoi hänelle lopun; ja kun hausapalvelija ojensi kätensä tarttuakseen päällikköön, hän työnsi sen pois, sillä hän oli jo unohtanut päällikköä kohtaan tuntemansa pelon.
— Kuulkaahan, Sanders — sanon, että olette jo rangaissut tätä raukkaa tarpeeksi!
— Ottakaa tuo mies, kersantti, sanoi Sanders terävästi; ja hausa tarttui Olariin ja heitti hänet menemään.
— Saatte vastata tästä! karjui jalosuk. George Tackle pyhän vihan vallassa.
Hän hypähti eteenpäin, mutta hausa tarttui häneen ja pysäytti hänet.
— Siitä, mitä olette tehnyt, sanoi kirjeenvaihtaja (tämä tapahtui kuukautta myöhemmin, ja hän oli menossa kotimatkalla olevalle höyrylaivalle), — saatte vastata!
— Haluan vain huomauttaa teille, sanoi Sanders, että jollen olisi saapunut viime hetkessä, olisitte te saanut vastata — he olivat aikeissa uhrata teidät seuraavana yönä. Ettekö nähnyt paalua?
— Se on valhe! sanoi toinen. — Tiedoitan kautta Englannin teidän töitänne. Teidän alueenne tila on sivistyksen tahra!
* * * * *
— Ei ole epäilemistäkään, sanoi tuomari, joka istui oikeutta Sandersin jutussa »Courieria» ym. vastaan, että syytetty Tackle kirjoitti joukon häväiseviä ja herjaavia kirjoituksia, ja minun nähdäkseni raskauttavin asianhaara jutussa on se, että kun hän oli menossa tutkimaan Lukatissa vallitsevaa asiaintilaa, hän ei edes ottanut selvää, missä Lukati oli. Kuten teille on sanottu, arvoisa lautakunta, on Länsi-Afrikassa kokonaista neljä Lukatia, ja se, jonne vastaajan piti mennä, oli Togo-maassa. En tiedä, miten hän erehtyi menemään Britannian Länsi-Afrikan Lukatiin saksalaisen Togo-maan Lukatin asemesta, mutta osoittaakseen täydellisesti viattoman brittiläisen viranomaisen syyllisyyttä hän on esiintuonut joukon todistamattomia väitteitä, joista jokainen on kantajaa häpäisevä, mutta vielä enemmän häpeällinen sille sanomalehdelle, joka suuressa tietämättömyydessään julkaisi ne.
Lautakunta tuomitsi Sandersille maksettavaksi yhdeksäntuhattaseitsemänsataaviisikymmentä puntaa.
Sankarien tulisi olla kookkaita ja viehättäviä, tulisilmäisiä; Sanders ei ollut erittäin kookas, hän oli keltakasvoinen ja sitä paitsi harmaatukkainen. Sankarien tulisi olla jalosukuisia ja täynnä korulauseita, sillä sellaiset lumoavat naisia, jotka tulevat heidän näköpiiriinsä; Sanders oli kärsimätön mies, joka kiroili pienimmästäkin syystä, eikä hän lainkaan sopinut naisille.
Kun joku asettaa miehen valtaistuimelle, vaikka se olisikin vain lantin arvoinen puujakkara, hän ottaa niskoilleen vastuun, joka painaa paljon enemmän kuin se henkilökohtainen kunnioitus, jota hän nauttii teoistaan. Toledossa on suuren kuninkaantekijän hauta, joka kuninkaantekijä eli tarpeeksi kauan huomatakseen merkityksettömyytensä. Messinkilevyyn kaiverrettu muistokirjoitus julistaa kaunopuheisesti elämän ja inhimillisten pyrkimysten viisautta.
PULVIS et NIHIL
sanoo kaiverrus, ja tomu ja tyhjä on kuninkaantekijäin viimeinen onni.
Sanders oli alkuaikoinaan kuninkaantekijä. Hän oli avullisena muutamia kukistettaessa, joten hänen hyvityksen lakia seuraten oli otettava osaa jälleenrakentamistyöhön.
Hän kukisti Esindinin, Matabinin, Tsakin — mainitakseni kolme — ja avusti ammoisina aikoina Lo Benguelan, Suuren Härän, kukistamista.
Hän oli epäämättä kuninkaantekijä — voisi lukea selvin kirjaimin: »Tasavaltalaisuus» siitä hyväntahtoisesta irvistyksestä, jolla hän heitä teki — mutta ne kuninkaat olivat pieniä — se on brittiläisen Afrikan-hallinnon tapa: he kukistivat suuret kuninkaat ja asettavat sijalle useita pieniä, mikä on varmempaa.
Jossakin 12. pohjoisella leveys- ja 0. pituusasteella on maa, joka on siitä omituinen, että se on englantilainen, ranskalainen, saksalainen ja italialainen riippuen siitä, mistä kartasta katsotaan.
Sinä aikana, josta kirjoitan, se ei kuulunut kenellekään, vaan sitä hallitsi Suuren kuninkaan puolesta Mensikilimbili. Suuri kuningas oli voimakas itsevaltias ja hyvin julma. Hänen alueensa ulottui »kuunnoususta auringonlaskuun», ja hänellä oli rajaton valta.
Hänellä oli hovi, ja hän istui norsunluisella valtaistuimella pitäen arvonsa mukaisen leopardinnahan yllä kultaisista ja helakanpunaisista langoista kudottua vaippaa. Hänellä oli kolmesataa vaimoa ja neljäkymmentätuhatta sotamiestä, ja hänen tuttavuutensa valkoisten miesten kanssa alkoi ranskalaisen lähetyskunnan tullessa, joka lahjoitti hänelle silinterihatun, posetiivin ja satatuhatta frangia kullassa.
Tämä oli Limbili, Jitingin suuri kuningas.
Eteläisten maiden pikku kuninkaat puhuivat hänestä henkeään pidättäen, hänen nimeänsä mainittiin kuiskaten kuin jumalaa, hän oli vallan ja voiman symboli — isisiläiset, jotka itse olivat jommoinenkin kansa ja sillä kerskailivat, tunnustivat itsensä alemmiksi, kun Jitingin kuningaskunta mainittiin.
Ranskalaisen lähetyskunnan jälkeen Sanders meni Limbiluun vieden ystävyyden lahjoja ja hyvän tahdon viestiä.
Kaksi päivää odotettuaan hän sai tietää, että majesteetti halusi nähdä hänet, ja hänet vietiin kuninkaan eteen.
Kuningas oli vanha mies, siveetön ukko, jos Sanders yleensä oli luonteentutkija, ja hän osoitti selviä kiukun ja halveksumisen merkkejä, kun komissaari levitti lahjansa.
— Ja mitä nämä ovat, valkea mies? sanoi kuningas. — Leikkikaluja naisilleni vai lahjoja pikku päälliköilleni?
— Nämä ovat sinun ylhäisyydellesi, sanoi Sanders hiljaa, — kansalta, joka ei mittaa ystävyyttä lahjojen kalleuden mukaan.
Kuningas tuhahti nenäänsä.
— Sano, valkea mies, sanoi hän, — oletko vaelluksillasi koskaan nähnyt yhtä suurta kuningasta kuin minä?
— Herra ja kuningas, sanoi Sanders vilpittömästi, olen nähnyt suurempia.
Kuningas rypisti kulmiaan, ja häntä ympäröivät pyhät miehet tuhisivat vihasta.
— Sen valehtelet, sanoi kuningas kylmästi, — sillä ei ole suurempaa kuningasta kuin minä olen.
— Antakaa valkoisen miehen sanoa, kuka on suurempi, ärähti eräs vanhempi neuvonantaja, ja kuului hyväksymisen mutinaa.
— Herra, sanoi Sanders katsoen valtaistuimella istuvaa iäkästä miestä silmiin, — olen nähnyt Lo Benin.
Hän tarkoitti Lo Benguelaa, Matabelen kuningasta.
Kuningas rypisti jälleen ja nyökkäsi.
— Hänestä olen kuullut, sanoi hän, — hän oli suuri kuningas ja kansojen syöjä — kenet vielä?
— Kuningas, valehteli Sanders, — myös Ketsevaion.
— Humaus kävi läpi joukon, sillä nimi Ketsevaio oli eräs sellainen, jonka maine kantautui pohjoiseen.
— Mutta valkeita kuninkaita! intti kuningas. — Onko maailmassa valkeata kuningasta, jonka nimi saa miehet vapisemaan, kun se mainitaan?
Sanders hymyili sisimmässään, hän tiesi kyllä sellaisen kuninkaan, mutta hän vastasi, ettei ollut koskaan nähnyt sellaista kuningasta.
— Ja sotajoukko, sanoi kuningas, — oletko koskaan nähnyt sellaista sotajoukkoa kuin minun?
Ja niin hän kävi läpi koko omaisuutensa; ja Sanders huomatessaan valheen säästävän hänet selkkauksista valehteli ja julisti kuningas Limbilin maailman suurimmaksi kuninkaaksi, parhaan armeijan päälliköksi ja mahtavan kuningaskunnan valtiaaksi.
Sanottakoon, että Jitingin hallitsijalla oli virheissäänkin oikeamielisyyttä, sillä tyytyen alueittensa laajuuteen suuri kuningas teki julmuutensa, epäoikeutetut tekonsa ja kävi pikku sotansa oman valtakuntansa rajojen sisäpuolella. Hän haki siitä huvitusta.
Eräänä päivänä, kun maailma oli viileä ja ilma oli täynnä Afrikan kevään hienoa tuoksua, Sanders oli matkalla pienten maakuntien halki. Ne ovat niitä maita, jotka ovat kaukana suurilta joilta. Maita, jotka ovat kansainvälisten rajojen halkomia tai ulottuvat jonnekin erämaihin ja joihin kartoittaja on merkinnyt: »Englannin suojeluksen alla».
Se oli aina hupaisa matka — Sanders teki sen kerran vuodessa — sillä tie kulki outoja jokia myöten harvinaisten maisemien halki ohi kylien, joissa ei koskaan ollut nähty muita valkoisia miehiä kuin Sanders. Kuukauden matkattuaan komissaari tuli Ikeliin, joka on suuren kuninkaan valtion vieressä, ja vanhimmat ja päälliköt ottivat hänet kohteliaasti vastaan.
— Herra, olet tullut hyvään aikaan, sanoi päällikkö, — tänä iltanaDaihili tanssii.
— Ja kuka on Daihili? kysyi Sanders.
He kertoivat hänelle; myöhemmin he toivat hänet komissaarin nähtäväksi, itsetietoisen tytön, hävyttömän nenäkkään, hän ajatteli, alkuasukkaaksi.
Hento tyttö, tavallisia naisia hieman pitempi, muodoltaan säännöllinen, eivätkä hänen kasvonsa olleet eurooppalaiseltakaan kannalta epämiellyttävät, ja hän oli käytökseltään hieno, jokaiselta liikkeeltään sopusuhtainen. Sikariaan imeskelevä Sanders heitti häneen yhden silmäyksen.
— Tyttö, sinun kerrotaan tanssivan, sanoi hän.
— Niin, sanoi tyttö, — olen maailman suurin tanssija.
— Sitä en luule, sanoi varovainen komissaari, — mutta epäilemättä sinun tanssisi on hyvin ihmeellistä.
— Herra, sanoi tyttö ylpeähkösti, — kun minä tanssin, miehet tulevat hulluiksi ja menettävät järkensä. Tänä iltana, kun kuu on korkealla, näytän sinulle kolmen rakastajan tanssin.
— Tänä iltana, sanoi Sanders lyhyesti, — minä olen vuoteessa ja luullakseni — nukun.
Tyttö rypisti otsaansa hieman, otti hieman nenäänsä, sillä hän oli viidentoista ikäinen nainen eikä millään muotoa toisenlainen kuin maailman muut naiset. Tätä Sanders ei tietänyt, ja vaikka olisi tietänytkin, tokkopa se olisi häntä paljoa auttanut.
Maatessaan sinä iltana vuoteessaan hän kuulitomtominäänen ja käsien tahdikkaan taputuksen ja nukahti ajatellen, mikä olisi sellaisen tytön loppu, joka tanssi niin, että miehet tulevat hulluiksi.
Hän oli päällikön tytär, ja lähtiessään Sanders sanoi muutaman sanan hänestä.
— Tämä sinun tyttäresi on viidentoista vanha, ja olisi parempi, että hän olisi naimisissa.
— Herra, hänellä on monta rakastajaa, mutta kukaan ei ole tarpeeksi rikas voidakseen ostaa hänet, sanoi ylpeä isä, — sillä hän on suuri tanssija. Kaukaiset päämiehet ja päälliköt tulevat katsomaan häntä. — Hän alensi ääntään ja katsoi ympärilleen. — Sanotaan, kuiskasi hän, että Suuri on puhunut hänestä. Ehkä hän lähettää noutamaan tyttöä ja lahjoittaa sitä ja tätä. Siinä tapauksessa, lisäsi päällikkö toiveikkaasti, — minä tingin ja kaupitsen, pidän häntä jännityksessä, ja joka päivä hinta nousee…
— Jos Suuri tarvitsee häntä, niin anna hänen mennä, sanoi Sanders, — sillä rahalahjan sijasta hän voi lähettää armeijan. En tahdo sotia enkä naisjupakkaa, joka on pahempi kuin sota, maassani — huomaa se päällikkö.
— Herra, sinun sanasi on minun tahtoni, sanoi päällikkö alistuvasti.
Sanders palasi oman väkensä luo hiljoilleen. Hän viipyi yli viikon Isisissä selvittelemässä erästä poppajuttua; Belembissä (Isisin maassa) hän pysähtyi kolmeksi päiväksi selvittämään erästä puujumalan tekemää murhaa. Hän jakoi oikeutta ja Abibu, poliisikersantti, valikoi ja käytteli kankeimpia ruokojaan tuomitun pieksämiseen, kun Ikelin päällikkö tuli paeten jokea myötävirtaa kolmella kanootilla, ja Sanders, joka paikaltaan näki loputtoman joen, arvasi, että oli sattunut selkkaus, ja tiesi, millainen selkkaus se oli.
Oikeutta, vaati päällikkö, kasvot vihasta ja pelosta väristen, — oikeutta Suurta vastaan, tyttöjen varasta, kaupunkien hävittäjää — tulkoon kuolema hänelle,Iwa!
Vielä samana päivänä, jona Sanders oli lähtenyt, oli suuren kuninkaan sanantuoja tullut mukanaan sata sotilasta, vaatimaan tanssivaa tyttöä. Suunnitelmansa mukaan päällikkö oli alkanut tinkiä ehtoja. Tarjotut lahjat olivat aivan liian pienet. Tyttö oli sadantuhannen putken — ei, tuhannen suolasäkin arvoinen.
— Olit hullu, sanoi Sanders kylmästi. — Ei mikään nainen ole tuhannen suolasäkin arvoinen.
— No, voi niin olla, myönsi vihastunut isä, — mutta olisihan ollut hullua sanoa ensin liian pieni hinta.
Tinkimistä oli jatkunut koko yön ja seuraavan päivän, ja lopuksi suuren kuninkaan lähetystö oli käynyt kärsimättömäksi.
— Lähettäkää hakemaan naista, sanoi lähetti, ja kutsuttuna saapui Daihili, kylläkin kainona, mutta luoden tunteettomaan lähettiin rohkaisevia silmäyksiä ja pannen liikkeelle koko hurmausvoimansa.
— Nainen, sanoi lähetti, — Suuri kuningas haluaa sinua, tahdotko tulla?
— Herra, sanoi tyttö, — en halua mitään mieluummin.
Minkä jälkeen neuvottelussa läsnä olleet aseistetut sotilaat saarsivat tytön.
— Ja niin, sanoi Sanders, — sinä et saanut mitään.
— Herra, niinkuin sanot, huokasi isä.
— On selvää, sanoi Sanders, — että on tehty vääryyttä, sillä ei kukaan mies saa naista maksamatta siitä. Ajattelen, lisäsi hän harrastaen eräänlaatuista huumoria, joka joskus sai hänet valtaansa, — että miehen tulee maksaa kahdesti, kerran naisen isälle ja sitten koko ikänsä vaimolleen — mutta olkoon sen laita miten tahansa.
Kuusi viikkoa myöhemmin, miettimisen jälkeen, Sanders lähetti sananviejän Suuren kuninkaan luo vaatimaan naisen hintaa.
Mitä sanantuojalle tapahtui, jätän mieluummin kertomatta. Mies tapettiin, on ainakin sanottava. Juuri ennen kuolemaansa, kun kuoleman tuntu jo oli hänen kasvoillaan ja hänen kurja ruumiinsa oli laskeutumassa ikuiseen lepoon, hänet vietiin erääseen paikkaan kuninkaan majan eteen, ja Daihili tanssi henkien tanssin. Tämä tiedetään.
Sanders ei tehnyt mitään; eikä Britannian hallitus tehnyt mitään, mutta kiireellisiä nootteja vaihdettiin lähettiläiden ja ministerien kesken Pariisissa, ja siihen loppui koko juttu.
Kaksi Ikelin vakoojaa meni suuren kuninkaan maahan. Toinen tuli takaisin kertoen, että tanssiva tyttö oli kuninkaan mielivaimo ja että hänen oikkunsa hallitsivat kansojen kohtaloita. Hän ilmoitti myös, että tämän solakan tanssivan tytön vuoksi monet miehet, neuvonantajat ja sodanpäämiehet olivat kuolleet kuoleman.
Toinen vakooja ei palannut.
Nähtävästi hänen kiinnisaamisensa aiheutti sen, että tyttö lähetti sotajoukon Ikeliin, sillä hän ehkä luuli oman kansansa vakoilevan häntä.
Eräänä päivänä suuren kuninkaan soturit saartoivat Ikelin kylän, eikä yksikään mies, nainen eikä lapsi välttänyt kohtaloaan.
Tihutyöstä ei Sanders kuullut pitkiin aikoihin mitään. Syy oli yksinkertainen: ei ollut ketään, joka olisi tuonut tiedon, sillä Ikeli on syrjäinen. Eräänä päivänä kuitenkin, kun isisiläinen metsästysjoukko oli norsuja hakemassa, se tuli paikalle, jossa oli palaneen haju ja paljon luurankoja — ja siten Sanders sai tietää…
— Emme voi, kirjoitti monsieur Léon Marchassa, siirtomaaministeri, — ottaa vastuullemme Jitingin kuninkaan tekoja, ja hallitukseni suhtautuu mitä suurimmalla myötätunnolla jokaiseen yritykseen, jonka Hänen Majesteettinsa hallitus tekee maan rauhoittamiseksi.
Mutta Britannian hallitus ei tehnyt mitään, sillä sota on kallista lystiä, ja Sanders päivitteli ja kiroili isäntiään sydämensä pohjasta.
Hän meni henkensä uhalla Jitingin rajalle mukanaan kaksikymmentä poliisimiestä ja lähetti sananviejän — jitingiläisen sananviejän — kuninkaan luo. Häikäilemättömyydellä, joka ei ollut hänen pienimpiä avujaan, hän vaati kuningasta neuvotteluun.
Tämä seikkailu näytti alun pitäen menestyksettömältä, sillä juuri kun »Zaire» höyrysi rajan yli, Sanders odottamatta tuli erään rosvojoukkueen jäljille. Joukkueen merkeistä ei voitu erehtyä.
— Mieleni tekee palata takaisin ja rangaista tuota kirottua Bosamboa, Ochorin päällikköä, sanoi hän kersantti Abibulle, — sillä vannottuaan lukuisten jumalien ja paholaisten kautta pitävänsä rauhan, kas — hän käy ryöstämässä vieraissa valtakunnissa.
— Hän ei pääse mihinkään, sanoi Abibu. — Sitä paitsi hän on lähellä, sillä hänen tulensa ovat vielä lämpimät.
Niin Sanders jatkoi matkaansa ja lähetti viestinsä kuninkaalle.
Hän piti höyryä pikku laivassaan — hän oli valinnut ainoan paikan, jossa joki koski Jitingin rajaa — ja odotti valmiina tekemään häpeällisen, vaikka laillisen leikkauksen.
Hänen ällistyksekseen hänen vakoojansa toivat sanan, että kuningas oli tulossa. Hän arveli tämän olevan tanssivan tytön ansiota, sillä tällä, niinkuin naisilla ainakin, oli hyvä muisti, ja hänellä oli jonkin verran selvittämättömiä asioita komissaari Sandersin kanssa.
Suuri kuningas saapui, ja jokea ympäröivien ketojen poikki Sanders katseli kulkuetta sekavin tuntein. Kuningas pysähtyi sadan metrin päähän joesta, ja hänen suuri punainen sateenvarjonsa oli keskellä sotilasriviä, joka ulottui kolmesataa metriä kummallekin kädelle.
Sitten yksi ryhmä erkani joukosta ja tuli joen rannalla olevan puun luo, johon oli kiinnitetty Englannin lippu.
— Täällä, sanoi Sanders, — minä kerran kuljen kuolleena.
— Suuri kuningas odottaa sinua, valkea mies, ja tarjoaa sinulle varjonsa suojaa, sanoi kuninkaan lähetti, ja Sanders nyökkäsi. Hän käveli hitaasti joukkoa kohti ja tuli vanhan miehen eteen, joka istui taljakasalla kuin apina päivänpaisteessa.
— Herra kuningas, elä ikuisesti, sanoi Sanders kohottaessaan kätensä tervehdykseen ja huomasi samalla tytön tarkastelevan häntä kulmat rypyssä.
— Mikä on halusi, valkea mies? kysyi vanha kuningas. — Mitä suuria lahjoja sinä tuot, kun kutsut minua kulkemaan monen päivän matkan.
— Herra, en tuo lahjoja, sanoi Sanders kopeasti, vaan viestin kuninkaalta, joka on sinua suurempi, jonka sotilaat ovat lukuisammat rannan hiekkaa ja jonka maat ulottuvat etelästä pohjoiseen, lännestä itään.
— Ei ole sellaista kuningasta, kärisi vanha mies. Sinä valehtelet, valkea mies, ja minä leikkaan sinun kielesi viipaleiksi.
— Anna hänen sanoa viestinsä, sanoi tyttö.
— Tämä on viestini, sanoi Sanders. Hän seisoi vapaana, käsi valkean virkapukunsa taskussa, ja kuningas oli lähempänä kuolemaa kuin aavistikaan. — Minun herrani sanoo: Koska tämä jitingin suuri kuningas on syönyt Ikelin kansan, koska hän on mennyt rajain yli ja tehnyt vahinkoa minun kansalleni, minun mieleni on paha. Kuitenkin, jos suuri kuningas tahtoo maksaa sakkoa karjaa tuhat päätä ja sallia alueelleen vapaan pääsyn sotilailleni ja komissaareilleni, tahdon elää rauhassa hänen kanssaan.
Vanha mies nauroi kaakottaen.
—O, ko!hän nikotteli. — Suuri kuningas!
Tyttö astui esiin.
— Sandi, sanoi hän, — kerran sinä tuotit minulle häpeän, sillä kun minä tanssin sinulle, sinä nukuit.
— Sinulle, Daihili, sanoi Sanders yksikantaan, — minä en puhu mitään; en keskustele naisten kanssa, sillä se ei ole tapa. Vielä vähemmän minä puhun tanssivien tyttöjen kanssa. Minulla on asiaa kuningas Limbilille.
Kuningas puhui nopeasti kätensä takaa eräälle hänen puoleensa kumartuneelle miehelle, ja Sanders, jonka käsi yhä oli taskussa, päästi coltpistoolinsa varmistimen.
Tytön puhuessa Sanders katseli koko ajan syrjäsilmin kuninkaan kanssa puhuvaa miestä. Hän näki miehen katoavan sotilaiden joukkoon ja valmistautui pahimpaan.
— Koska minä en saa tanssia sinulle, puhui tyttö, minun herrani kuningas tahtoo, että sinä tanssit minulle.
— Se on hupaista, sanoi Sanders; sitten hän näki sotilasrivin kummankin pään vyöryvän eteenpäin ja veti esiin pistoolinsa.
— Pam! Pam!
Kuninkaaseen tähdätty laukaus meni hänen ohitseen ja mursi takana olevalta sotilaalta jalan.
Juttu oli alusta pitäen ollut toivoton. Sanders totesi sen jotenkin filosofisesti, kun hän makasi pitkänään paljaalla maalla, sidottuna kuin varis ja tuntien olonsa epämukavaksi. Kohta ensimmäisen laukauksen pamahdettua Abibu oli saamiensa ohjeitten mukaan kääntänyt laivan keulan myötävirtaan; tämä oli ainoa vähäinen lohdutus, joka hänellä oli tässä tilanteessa.
Koko pitkän päivän hän makasi aseistetun sotajoukon keskellä paahtavan auringon alla odottaen kuolemaa, joka tulisi yhdessä tai toisessa julmassa muodossa.
Hän ei tuntenut pettymystä, sillä tämä oli seikkailun ajateltavin loppu. Iltapuolella he antoivat hänelle vettä, joka oli mitä tervetulleinta. Vartijain leikinlaskusta hän sai selville, että ilta oli valittu hänen kuolemansa ajaksi, mutta tapaa hän ei voinut arvata.
Makuulta hän saattoi päätään kääntämällä nähdä kuninkaan teltan, ja koko iltapäivän miehet olivat touhussa kooten laakakiviä teltan eteen. Ne olivat kaikki samanmuotoisia, ja niitä näyttiin hakattavan ja muodosteltavan johonkin tarkoitukseen. Hän kysyi vartijalta.
— Ne ovat tanssikivet, valkea mies, sanoi sotilas, ne ovat kaupungin läheiseltä vuorelta.
Pimeän tullen sytytettiin suuri tuli; sitä katsellessaan hän kuuli»Zairen» paosta ja oli mielissään.
Hän torkkui, kun hänet nostettiin seisomaan, hänen siteensä irrotettiin ja hänet vietiin kuninkaan eteen. Sitten hän näki, miten häntä aiottiin kiduttaa.
Laakakivet otettiin tulesta puuseipäillä ja asetettiin kömpelön lavan muotoon teltan eteen.
— Valkea mies, sanoi kuningas, kun raa'at kädet kiskoivat kengät komissaarin jalasta, — nainen Daihili haluaa nähdä sinun tanssivan.
— Ole varma siitä, kuningas, sanoi Sanders hampaittensa välistä, — että jonakin päivänä sinä saat tanssia helvetissä vähemmän miellyttävässä seurassa tanssittuasi sitä ennen nuoran päässä.
— Jos sinä elät tanssin läpi, sanoi kuningas, — niin sinä tulet surulliseksi.
Lavaa ympäröivät sotilaat, joiden keihäät olivat ojennetut keskustaan päin, ja teltan edessä olevat olivat kyykistyneet, jotteivät estäisi Suuren näköalaa.
— Tanssi! sanoi kuningas, ja Sanders työnnettiin eteenpäin. Ensimmäinen kivi, jolle hän astui, oli vain hieman lämmin, ja hän seisoi sillä, kunnes hänet keihäällä työnnettiin eteenpäin. Seuraava oli tulisen kuuma, ja hän hypähti karjaisten; hän putosi toiselle, joka oli vielä kuumempi, ja hyppäsi jälleen…
— Heittäkää vettä hänen päällensä, sanoi huvittunut kuningas, kun he vetivät kiviltä raukean miehen, jonka vaatteet savusivat hänen maatessaan muodottomassa asennossa.
— Tanssi jälleen, sanoi kuningas uudestaan — kuu metsässä välähti keltainen tulisuihku.
»Ha-ha-ha-ha-a-aa!»
Abibun konekivääri toimi viidenkymmenen metrin päässä, ja hänen mukanaan oli viisisataa Ochorin miestä tuon päällikköjen päällikön, Bosambon, johtamina.
Hetken Jitingi vastusteli, mutta sitten, kun ochorilaiset hyökkäsivät päästäen karjunnan, josta kolmasosa oli pelon aiheuttama, kuninkaan soturit hajaantuivat ja pakenivat.
Sanders kannettiin höyrylaivalle nopeasti, sillä jitingiläiset kokoontuivat, ja he olivat erinomaisia yötaistelijoita. Sanders istui laivan kannella ja hoiteli palaneita jalkojaan kiroillen ahkerasti, kuuli ochorilaisten tölmäävän kanootteihinsa ja hausain äänekkäästi haalaavan konekivääriä laivaan, ja sitten hän jälleen pyörtyi.
— Herra, sanoi Bosambo seuraavana aamuna, monta kuukautta sitten sinä syytit ochorilaisia sanoen, että he eivät osaa tapella. Se oli totta, mutta noina kaukaisina aikoina ei ollut Bosambo päällikkönä. Nyt kun minä olen opettanut heitä ja pannut tulta heidän vatsaansa, he ovat voittaneet Suuren kuninkaan sotilaat.
Hän oli mahtava, sillä hänen hartioillaan oli kultalangoista kudottu ja sinisellä kirjailtu mantteli, joka edellisenä iltana ei vielä ollut hänen.
— Bosambo, sanoi Sanders, — vaikka minulla on sinun kanssasi paljon selviteltäviä asioita siksi, että olet rikkonut lakia lähtemällä sotajalalle, olen kiitollinen, että toisen omaisuuden himoaminen toi sinut näille maille. Mistä sait tuon viitan? tiukkasi hän.
— Varastin sen, sanoi Bosambo peittelemättä, — Suuren kuninkaan teltasta; otin myös mukaani yhden niistä kivistä, joilla minun herrani ei tahtonut seisoa. Toin sen ajatellen, että se olisi todistuskappale.
Sanders nyökkäsi ja pureskeli irvistellen sikariaan. »Jolla minun herrani ei tahtonut seisoa», oli sattuvasti sanottu.
— Näytä se minulle, sanoi hän, ja Bosambo kantoi itse sen hänen eteensä.
Se oli kestänyt kuumuuden kylläkin hyvin, mutta luja käsittely oli murtanut yhden kulman; ja Sanders katsoi tätä murtunutta kulmaa vakavasti ja pitkään.
— Tässä, sanoi hän, — on sellainen todistuskappale, jota yksikään oikea brittiläinen hallitus ei voi sivuuttaa — minä näen Limbilin lopun.
* * * * *
Sadeaika ja kevät olivat tulleet, ennen kuin Sanders jälleen seisoi suuren kuninkaan edessä. Kaikkialla hänen ympärillään oli hävitystä ja kuolemaa. Kenttä oli täynnä kuolleitten ruumiita, ja suuri kaupunki oli savuavina raunioina. Vasemmalla oli leirissä kolme hausarykmenttiä, oikealla kaksi afrikkalaista kivääripataljoonaa, ja heidän leikinlaskunsa kuului läpi ilman.
— Olen vanha mies, mutisi kuningas, mutta tyttö, joka seisoi hänen sivullaan, ei puhunut mitään. Hänen silmänsä eivät vain siirtyneet Sandersin tiilenpunaisilta kasvoilta pois.
— Vanha sinä olet, sanoi tämä, — mutta et kuitenkaan liian vanha kuolemaan.
— Olen suuri kuningas, sanoi toinen, — eikä ole kohtuullista, että suuri kuningas hirtetään.
— Mutta jos sinä jäät elämään, sanoi Sanders, — niin toiset suuret kuninkaat sanovat: Saamme tehdä näitä julmuuksia, ja suuruutemme tähden me saamme elää.
— Entä miten minun käy? sanoi tyttö hiljaa.
— Sinun! sanoi Sanders ja katsoi häneen. —Ho, hi, sanoi hän, kuin olisi vasta huomannut hänet. — Sinä olet tanssiva tyttö? Sinulle emme tee mitään, Daihili, koska sinä et ole mitään.
Hän näki tytön värähtävän kuin ruoskaniskusta.
Työn päätyttyä hausaeversti ja Sanders keskustelivat.
— Minä en voi ymmärtää, sanoi eversti, — miksi meidät niin äkkiä määrättiin tänne. Se on vuosia ollut tarpeen — mutta miksi tämä nopea toiminta?
Sanders irvisti salaperäisesti.
— Ihmeellistä kansaa, ne englantilaiset, sanoi hän myhäillen. — Vanhus Limbili varastaa Britannian alamaisia, ja minä ilmoitan siitä. 'Hyvin paha', sanoo Englanti. Hän hävittää kokonaisen kansan. 'Valitettavaa', sanoo Englanti. Hän panee minut tanssimaan oikeilla Haadeksen kivillä. 'Pitäkää sitä pilana', sanoo Englanti, mutta kun minä sanon, että nämä kivet sisältävät puhdasta kultaa ja että olemme tavanneet Keski-Afrikan rikkaimman alueen, niin täällä on armeija puolessa vuodessa!
Itse puolestani luulen, että Sanders ei ollut aivan oikeassa näin sanoessaan. Joka tapauksessa sodat maksavat rahaa, ja kostosodat ovat tunnetusti hyödyttömiä.
Sanders oli pysähtynyt ottamaan puita ollessaan matkalla kokoamaan veroja ja jakamaan oikeutta sen kansan keskuudessa, joka asuu Isisin alajuoksun varrella.
Hänen laivansa oli kiinnitetty joen rantaan. Tässä oli pieni lahti, ja joen nopeat pyörteet olivat tässä muuttuneet tasaiseksi virraksi; siitä huolimatta hän tarkasti köysien rannalla olevat kiinnikkeet, ennen kuin astui »Zairen» kannelle johtavalle kapealle lankulle. Kannelle oli pinottu puita valmiiksi huomenna alkavaa matkaa varten. Joka, koneenkäyttäjä, oli asettanut uuden vesimittarin, niinkuin hän oli käskenyt, ja koneet olivat puhdistetut. Sanders nyökkäsi hyväksyvästi. Hän astui parin tai kolmen nukkuvan yli ja tuli rannalle. — Taitaapa olla aika mennä sisään, mutisi hän ja katsoi kelloa. Se oli yhdeksän. Hän seisoi hetken jyrkän rinteen harjalla ja katsoi joen yli. Yö oli synkkä, mutta hän näki toisella rannalla olevan metsän piirteet. Hän näki tähdikkään taivaan ja tähtien kalpean heijastuksen vedessä. Sitten hän meni telttaansa ja pukeutui hiljalleen yöpukuunsa. Hän nieli kaksi pilleriä, joi lasin vettä ja pisti päänsä ulos teltan ovesta. — Ho, Sokani, hän sanoi puhuen murretta, — annalokalinsoida!
Hän kävi nukkumaan.
Hän kuuli liikkuvien miesten äänet, naurunpurskahdukset, kun hänen leikinlaskuaan kerrottiin, sillä kambulilaiset ovat pilantekoa ymmärtävää väkeä, ja sitten keppien terävän rätinän alkuasukasrummun — onton puunrungon — kylkeen. Se löi tulisesti — kiihkeästi, elottomasti, silloin tällöin matalammin, kun rumpali, käyttäen koko taitonsa, lähetti unenviestiä leiriin.
Muutamassa kiihkeässä paikassa lokali vaikeni, ja Sanders kääntyi huoaten tyytyväisenä ja sulki silmänsä äkkiä hän nousi istualleen. Hän oli torkkunut, mutta nyt hän oli aivan valveilla.
Hän kuunteli, sitten hän nousi vuoteesta, ja veti jalkaan hyttyssaappaansa. Hän astui yön pimeyteen ja tapasi N'keman, koneenkäyttäjän, odottamasta.
— Kuulitko, herra? kysyi alkuasukas.
— Kuulin, sanoi Sanders hämmästynyt ilme kasvoillaan, — mutta emmehän ole minkään kylän lähettyvillä.
Hän kuunteli.
Yöstä kuului sata kuisketta, mutta niiden yli kuului selvästi vastaavan rummun heikko pärinä. Valkea mies rypisti otsaansa kärsimättömästi. — Ei yhtään kylää lähempänä kuin Bongindanga, sanoi hän, — ei edes kalakyliä, metsät ovat autiot.
Alkuasukas kohotti sormeaan varoittavasti ja kumarsi päätään, kuulostellen. Hän luki rummun lähettämää viestiä. Sanders odotti; hän tiesi tämän alkuasukkaiden sähkölennättimen kantavan viestiä poluttomilla mailla.
— Täällä on yksi valkea mies, luki alkuasukas, hän on sairas.
— Valkea mies!
Pimeässä Sandersin kulmat kohosivat ihmettelevästi.
— Hän on hullu, luki N'kema, — hän istuu Onnellisten ajatusten metsässä eikä tahdo liikkua.
Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi. — Ei yksikään valkea mies istu Onnellisten ajatusten metsässä, sanoi hän puoliksi itsekseen, — ellei hän ole hullu.
Mutta kaukainen rumpu kertasi yksitoikkoisesti uutistaan. Täällä on todellakin, Afrikan ihanimmassa osassa, leiriytyneenä keskelle Vihreää kuoleman tietä, valkea mies — Onnellisten ajatusten metsässä — sairas valkea mies.
Niin rumpu jatkoi ja jatkoi, kunnes Sanders kutsui oman lokali-miehensä ja lähetti vastauksen joen poikki; sitten hän alkoi kiireesti pukeutua.
Metsässä makasi hyvin sairas mies. Hän oli itse valinnut leiripaikkansa. Se oli aukealla, lähellä särkkää, joka pistäytyi korkean norsunheinän välistä rantaan. Mainward valitsi sen juuri ennen kuin sairaus tuli, koska se oli kaunis. Tämä ei ollut mikään pätevä syy; mutta Mainward oli haaveellinen luonne, ja hänen elämänsä oli ollut kauniiden leiripaikkojen valintaa ja vaaran halveksumista. — Hän oli, sanoi eräs sanomalehti kertoessaan siitä tapauksesta, joka oli pakottanut hänet pakenemaan lain kouraa Afrikan villeihin maihin, mielikuvituksen uhri. Mainward luotti liiaksi paljon itseensä; se oli yksi syy, miksi hän valitsi tämän kuoleman alueen Iturissa, jota alkuasukkaat sanovat »Maaksi, jossa kaikki pahat ajatukset tulevat hyviksi ajatuksiksi» ja jonka kauppiaat ja matkailijat ovat runollisesti nimittäneet »Kauniiden unien metsäksi». Liiallinen itseluottamus oli pääasiallisesti syynä Mainwardin kohtaloon — liiallinen luottamus omien hevostensa hyvyyteen ja voittamattomuuteen, liiallinen luottamus omaan kykyynsä hankkia rahaa tappioittensa peittämiseksi — hän oli ollut erään pankin johtaja — liiallinen luottamus omaan voimaan hankkia itselleen erään naisen rakkaus, naisen, joka miehen kukistuessa katsoi häneen kylmästi ja pyysi anteeksi, mutta hän ei ollut uskonut Mainwardilla todella olleen sellaisia tunteita häntä kohtaan.
Nyt Mainward kohotti pakottavaa päätänsä ja kirosi ääneen.
— Miksi sinä pidät sellaista kirotunmoista elämää, hä? tiuskaisi hän. —Olet hyvin hullu mies, Abibu.
—Si, señor, myönsi Abibu, kanolaispoika, tyynesti.
— Lakkaa, kuulitko? raivosi raskaspäinen mies. Tuo ääni tekee minut hulluksi! Sano heille, että lopettavat rummuttamisen.
Lokali lakkasi muutenkin, sillä kuuntelijat sairaan miehen leirissä olivat kuulleet Sandersin kaukaisen vastauksen.
— Tule tänne, Abibu — tahdon hieman maitoa; avaa uusi tölkki ja käske kokin laittaa minulle hieman lientä.
Palvelija jätti hänet mutisemaan ja kierittelemään kyljeltä toiselle vaapperalla leirivuoteella. Mainwardilla oli ajateltavana monta omituista asiaa. Kummallista, miten kaikki melusivat äänekkäästi; kummallista, miten kaikki työnsivät syrjään toinen toisiaan huutaen omia asioitaan. Olihan siinä tosin vararikko ja pankissa tehty huomio — siitä tarkastajasta oli vaikea selvitä — ja Ethel ja hevoset ja — ja…
Kauniiden unien laakso! Siitä olisi tullut kaunis kirja, jos Mainward olisi osannut kirjoittaa, mutta onnettomuudeksi hän ei osannut. Hän saattoi allekirjoittaa papereita, hän saattoi kirjoittaa nimensä: »Kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä maksakaa -». Hän osasi myös kirjoittaa toisten nimiä; hän kirosi ja päivitteli sitä ajatellessaan.
Mutta tämä oli metsä, jossa pahat ajatukset tulivat hyviksi ajatuksiksi, ja, Jumala tietää, hänen päänsä oli täynnä. Hän halusi rauhaa ja unta ja onnea — hän ikävöi onnea suuresti. Otaksutaan, että ori olisi voittanut suuren kilpa-ajon? Se ei ollut voittanut (hän kirosi pahaa muistoa), mutta otaksutaan? Otaksutaan, että hän olisi tavannut ystävän, joka olisi lainannut hänelle kuusitoistatuhatta puntaa, tai vaikkapa vain Ethel..
— Herra, sanoi Abibun ääni, — puk-a-puk, hän tulee.
— Äh, mitä se on?
Mainward kääntyi melkein raivoisana mieheen.
— Puk-a-puk — kuulethan.
Mutta sairas mies ei kuullut »Zairen» perärattaan loisketta, kun pieni laiva halkoi virtaa — häntä ihmetytti, että aamu koitti, ja vastenmielisesti hän tunnusti itselleen, että hän oli nukkunut. Hän sulki silmänsä jälleen ja näki ihmeellistä unta. Tuli lyhyt, ruskettunut mies, jolla oli sileäksi ajellut kasvot ja valkea aurinkokypärä ja keltainen päällystakki yöpuvun päällä.
— Miltä teistä tuntuu? kysyi vieras.
— Roskaiselta, sanoo Mainward, — erittäinkin Ethelin vuoksi; luuletteko hänen tehneen kauniisti, kun johti minut siihen luuloon, että pitää minusta hirveästi, ja sitten viime hetkellä puijasi minua?
— Kauheaa, sanoo vieras valkea mies vakavasti, mutta heittäkää hänet mielestänne nyt; hän ei ole ajattelemisen arvoinen. Mitä sanotte tästä?
Hän näytti pientä, vihertävää pilleriä, joka oli hänen etusormensa ja peukalonsa välissä, ja Mainward nauroi heikosti.
— Roskaa, sanoi hän. — Olette Kauniiden unien metsän tonttuja. Mikä se on? Rakkauspilleri?
Hän nauroi hysteerisesti sukkeluudelleen.
Sanders nyökkäsi.
— Rakkaus tai elämä, sanoi hän vakavasti, — se on sama. Nielkää!
Mainward tirskui ja totteli.
— Ja nyt, sanoi vieras (tämä tapahtui kuusi tuntia myöhemmin), — on parasta, että poikani sijoittavat teidät laivaan ja vievät rannikolle.
Mainward pudisti päätään. Hän oli herännyt ärtyisänä ja surkean heikkona.
— Kunnon mies, teette kovin ystävällisesti, kun tulette luokseni — kai olette tohtori.
Sanders pudisti päätään.
— Päinvastoin, olen tämän alueen komissaari, sanoi hän ajattelemattomasti, — mutta sanoitte…
— Haluan jäädä tänne — tämä on pahuksen kaunis paikka.
— Pahuksen on juuri se sana, jota minäkin olisin käyttänyt. Hyvä mies, tämä on Kongon ruttopesä, tämä on Afrikan kaikkien kuolemaa tuottavien kärpästen ja lutikoiden koti.
Hän viittasi kädellään tuoreenvihreän metsänaukion kätkettyihin näköaloihin, suuriin köynnöskasveihin, joita leirituli valaisi.
— Katsokaa tuota ruohoa, sanoi hän, — se on kotimaan ruohoa — siinä on tämän houkutteleva puoli; olin itse melkein leiriytyä tänne. Tulkaa, ystäväni, antakaa minun viedä teidät omaan leiriini.
Mainward pudisti päätään päättävästi.
— Olen hyvin kiitollinen, mutta aion viipyä täällä päivän tai pari. Haluan nähdä tämän paikan yliluonnollisen vaikutuksen, sanoi hän väsyneesti hymyillen. Minulla on paljon parannusta kaipaavia ajatuksia.
— Katsokaas, sanoi Sanders lujasti, — tiedätte erinomaisen hyvin, mistä tämä paikka on saanut nimensä. Sitä sanotaan Onnellisten unien metsäksi, koska täällä kuume liikuskelee; täällä asuvat sitä paitsi kaikki taudit beriberistä aina unitautiin asti. Ette herää niistä unista, joita täällä näette. Mies, minä tunnen tämän maan, ja te olette tulokas; olette tullut tänne päästäksenne maailmasta ja aloittaaksenne uudelleen.
— Anteeksi. — Mainward punastui ja hänen äänensä oli pistävä.
— Oh, tiedän kaikki — enkö sanonut, että olen komissaari? Olin Englannissa niihin aikoihin, kun teidän alkoi käydä huonosti, ja lopun olen lukenut sanomalehdistä, joita silloin tällöin saan. Mutta se ei merkitse minulle mitään. Olen täällä auttaakseni teitä alkuun. Jos haluatte tehdä itsemurhan, niin miksi tulitte Afrikkaan sitä tekemään? Olkaa järkevä ja muuttakaa leirinne. Lähetän laivan takaisin noutamaan miehiänne. Tuletteko?
— En, sanoi Mainward jörösti. — En halua, en kykene; sitä paitsi en ole varustautunut matkaan.
Näin perusteltua kieltoa Sanders ei voinut vastustaa. Hän ei ollut siinä suhteessa liian varma itsestäänkään, ja hän mietti, ennen kuin jatkoi.
— Hyvä, sanoi hän vihdoin, — sanotaan, että viivytte päivän valmistuaksenne. Tulen huomenna ja tuon sairastuolin teitä varten — onko sovittu?
Mainward ojensi kätensä ja hymyn väre näkyi hänen silmäkulmassaan.
— Sovittu, hän sanoi.
Hän näki komissaarin kävelevän läpi leirin puhuen miehelle toisensa jälkeen oudolla kielellä. Mestarillinen mies, ajatteli Mainward. Olisiko hän voittanut Ethelin? Hän tarkasteli vierasta oudoin silmin ja näki omien laiskojen kantajiensa hyppivän hänen sanoistaan.
— Hyvää yötä, sanoi Sandersin ääni, ja Mainward kohotti katseensa. —Ottakaa toinen pilleri, niin olette huomenna yhtä terve kuin nostokone.Minun täytyy palata leirilleni tänä yönä, muuten minun varastostani onpuolet huomenna varastettu; mutta jos teitä huvittaa, niin minä jään…
— Ei, ei, vastasi toinen nopeasti. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli paljon asioita selviteltävänä itselleen. Esimerkiksi Ethelin pulma.
— Ettehän unohda pilleriä?
— En. Kiitän teitä tulostanne. Olette kunnon valkea kansalainen.
Sanders hymyili. — Älkää puhuko tyhmyyksiä! sanoi hän hyväntuulisesti. — Tämä on kaikki veljenrakkautta. Valkea valkoisen, heimo heimon puolesta, eikö niin? Olemme aivan yksin täällä, eikä meidän väristämme ihmistä ole viidensadan mailin matkalla. Hyvää yötä, ja muistakaa ottaa pilleri…
Mainward paneutui pitkäkseen, kun kuuli lähdön. Hän luuli kuulevansa kellon helähtävän. Se oli varmaan konehuoneen merkinantolaite. Sitten hän kuuli rattaan puk-a-puk-äänen — siitä oli siis höyrylaiva saanut nimensä.
Abibu tuli tuoden maitoa. — Otatteko lääkettä, herra, tiedusteli hän.
— Minä otin, mutisi Mainward, mutta pilleri oli hänen tyynynsä alla.
Sitten häneen alkoi hiipiä kummallinen tunne. Hän ei havainnut, milloin se alkoi. Hänellä oli tänä päivänä ollut kylliksi kokemuksia. Senpä vuoksi hän vavahti mielihyvästä todetessaan olevansa onnellinen.
Hän avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Hänen vuoteensa oli kannettu aukealle, ja hän avasi hyttysverkon nähdäkseen paremmin, Pieni mies tuli ripeästi hänen luokseen kävellen sametinhienolla ruoholla, joka vietti aukealta poispäin, ja Mainward vihelsi!
— Atty, hän ihmetteli. — Mutta tämäpä ihmeellistä.
Se oli todellakin Atty: sama ryppyinen Atty kuin muinoin, mutta ei enää niin nolo kuin mihin Mainward oli tottunut. Pieni mies oli pukeutunut valkeaan ajopukuunsa, hänen pienet kaulussaappaansa olivat mutaiset, ja hänen silkkitakillaan oli jälkiä kovasta ajosta. Hän kosketti kevyesti piiskallaan lakkiaan ja heitti toisella käsivarrellaan olleen kilparatsastussatulan maahan.
— Mitä, Atty, sanoi Mainward hymyillen, — mitä ihmettä sinä teet täällä?
— Ajajien huoneeseen on vain lyhyt matka, herra, sanoi pieni mies. — Minut on juuri punnittu. Minä arvelin, että hevonen tekisi sen, ja se teki.
Mainward nyökkäsi viisaasti. — Minä tiesin, että se tekee, hän sanoi. —Oliko sinun hyvä ratsastaa sillä?
— Sillä ei koskaan ole hyvä ratsastaa, irvisti jockey. — Mutta se juoksi kyllä sievästi. Päästyään johtoon se hieman epäröi, mutta kun minä näytin sille piiskaa, niin se juoksi kuin nuoli. Luulin kerran, että muuan toinen voittaisi meidät — jouduin sisään, mutta minä pyöräytin sen ympäri, eikä meillä ollut lainkaan vaikeuksia. Voitimme kymmenen pituuden verran.
— Voitit kymmenen pituuden verran, ihmetteli Mainward. — Hyvä, sinä olet tehnyt minulle hyvän työn, Atty. Tämä voitto pelastaa minut suurimmasta pulasta, mihin huoleton mies on koskaan joutunut — en unohda sinua, Atty.
— Olen siitä varma, herra, sanoi pieni jockey kiitollisena. — Mutta suokaa nyt anteeksi…
Mainward nyökkäsi ja katseli häntä, kun hän liikkui nopeasti puiden välitse.
Aukealla oli nyt paljon ihmisiä, ja Mainward silmäili murheellisena pukuaan. — Mikä aasi minä olin, kun tulin tänne tässä asussa, mutisi hän hämmennyksissään. — Pitihän minun tietää, että tapaan täällä kaikki nämä.
Yksi oli, jota hän ei halunnut nähdä, ja nähdessään arkasilmäisen ja isonenäisen Venn-vekkulin Mainward koetti välttää huomatuksi tulemista. Mutta Venn huomasi hänet ja tuli kompastellen puihin, suuri käsi ojennettuna ja silmät loistaen.
— Halloo, halloo! hymyili hän, — olen etsinyt sinua.
Mainward mutisi jonkin selittämättömän vastauksen.
— Lämmin paikka, hä? — Venn otti päästään loistavan silkkipytyn ja kuivasi otsaansa laajalla silkkinenäliinalla. — Mutta katsos, siitä rahasta…
— Älä huolehdi, kunnon mies, keskeytti Mainward. — Maksan sen nyt.
— Sitä en tarkoittanut, sanoi toinen. — Jokunen sata sinne tai tänne ei merkitse mitään. Mutta sinä halusit suurempaa summaa…
— Ja sinä sanoit minulle, että sinä näkisit minut…
— Tiedän, tiedän, sanoi Venn nopeasti, — mutta se oli ennen kuin kafferit alkoivat tanssia. Toveri, sinä saat sen!
Hän sanoi tämän eriskummallisella äänellä seisoen sääret hajallaan, hattu työnnettynä takaraivolle ja paksut kädet ojennettuina; ja Mainward nauroi hillittömästi.
— Kuusitoistatuhatta? kysyi hän.
— Tai kaksikymmentä, sanoi toinen merkitsevästi. Halusin näyttää sinulle. — Joku kutsui häntä, ja hän kiiruhti ylös vihreää rinnettä, pysähtyi ja kääntyi esittämään havainnollisesti ystävyytensä Mainwardiin ja halunsa palvella tätä.
Mainward nauroi matalaa, käheätä ilon naurua. Venn! Venn ja hänen kirotut kysymyksensä ja puheensa takuista. Hyvä! Hyvä!
Sitten hänen ilonsa keskeytyi, hän vavahti, hänen sydämensä löi kiivaammin ja kiivaammin, ja omituinen heikkous valtasi hänet.
Miten loistavan viileältä tuo nainen näytti.
Hän käveli aukealla, valkea, hento olento. Mainward kuuli hänen hameensa kahinan, kun hän käveli ruoholla — valkea, vyötäisillä vihreä vyö ja ylt'yleensä kultakirjailuja. Mainward tarkasteli jokaista yksityiskohtaa kiihottuneena — hänen vyöstään riippuvia kultakoristeita, hänen kaulaansa peittävää pitsikaulusta…
Hän ei kiiruhtanut Mainwardin luo, se ei ollut hänen tapansa.
Mutta hänen silmistään loisti hellyys — nuo rakkaat silmät painuivat hänen aran katseensa edessä.
— Ethel! kuiskasi hän ja uskalsi ottaa hänen kätensä.
— Eikö sinua ihmetytä? kysyi Ethel.
— Ethel! Täällä!
— Minun — minun oli tultava.
Nainen ei katsonut häneen, mutta hän näki poskien hohtavan ja kuuli väräjävän äänen, ja hänet valtasi hurja toivo. — Minä käyttäydyin pahasti, rakas — niin pahasti.
Ethel laski päänsä.
— Rakas, rakas! mutisi Mainward ja haparoi häntä kohti kuin sokea.
Ethel puristautui hänen rintaansa vasten, ja hänen läheisyytensä sekoitti Mainwardin ajatukset.
— Minun oli tultava. — Ethelin kuuma poski oli hänen poskellaan. —Rakastan sinua niin.
— Minua — rakastat minua? Tarkoitatko sitä? Hän vapisi onnesta, ja hänen äänensä petti. — Rakas!
Ethel käänsi kasvonsa häneen päin, ja hänen huulensa olivat niin lähellä. Mainward kuuli hänen sydämensä lyövän yhtä kiihkeästi kuin omansakin, suuteli häntä huulia, silmiä ja rakkaita hiuksia…
— Jumalani, olen onnellinen! nyyhkytti hän, — niin — niin onnellinen…
* * * * *
Sanders hyppäsi maalle juuri auringon noustessa ja asteli miettivästi leirille. Abibu, joka kyykötti peitetyn vuoteen ääressä, ei noussut. Sanders tuli vuoteen ääreen, veti hyttysverkon syrjään ja kumartui makaavan miehen yli.
Sitten hän laski verkon paikalleen, sytytti piippunsa hitaasti ja silmäsi Abibuun.
— Milloin hän kuoli? kysyi hän,
— Aamun pimeässä, herra, sanoi mies.
Sanders nyökkäsi hitaasti. — Mikset hakenut minua?
Hetkeen ei kyyköttävä olento vastannut mitään, nousi sitten ja ojentautui.
— Herra, sanoi hän puhuen arabiaa, jolla kielellä voidaan ilmaista paljon kaunista, — tämä mies oli onnellinen; hän käveli Onnellisten ajatusten metsässä; miksi olisin kutsunut hänet maahan, jossa ei ole aurinkoa eikä onnea, vaan yö, kipu ja tuskia.
— Olet filosofi, sanoi Sanders ärtyisenä.
— Olen Profeetan seuraaja, sanoi Abibu, kanopoika, — ja kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu Jumalan viisaasta tahdosta.
Joka ei ymmärrä, miten hyvästä voi nousta paha, ottakoon lapion ja menköön rehevälle nurmikolle, jota ei ihmiskäsi ole koskenut sitten aikojen alun. Siinä on pehmeätä, hienoa ruohoa, mutta ei nokkosia eikä voimakkaita, pahoja rikkaruohoja. Se on Jumalan käden jäljeltä. Kääntäkää sen pinta lapiolla parantaaksenne Hänen kättensä työtä, ja seuraavana kesänä — maan peitteenä on rikkaruohoa ja nokkosia, rönsyjä ja karkealehtisiä kasveja.
Lapio on herättänyt piilevän paheen siemenen, antanut voimaa sille tuhoavalle elämälle, joka on vuosia nukkunut näkymättömissä… Kahdessakymmenessä vuodessa, jos harjoitetaan järkiperäistä viljelystä, voidaan rikkaruohot hävittää ja saada ruohikko ennalleen, mutta siinä on paljon työtä.
Hyvässä aikomuksessa voidaan ruveta kääntämään alkukantaista turvetta; voidaan kuvitella, että siinä kasvaa ruusupensaita, missä ennen oli pelkkä nurmikko; tulos on melkein aina sama.
Kerron tämän vertauksena lähetyssaarnaajasta ja hänen työstään. Lähetyssaarnaaja oli kelpo mies, mutta vääränvärinen. Hänellä oli suuria ajatuksia velvollisuuksistaan veljiänsä kohtaan; hän oli innostunut pappispukunsa mukaiseen työhön, mutta, kuten Sanders aivan oikein sanoi, Intia ei ole Afrikka.
Kenneth McDolan tuli komissaari Sandersin luo mukanaan suosituskirje uudelta hallitukselta.
Sanders oli aterioimassa eräänä aamuna, kun hänen palvelijansa, joka oli samalla kersantti, Abibu, toi hänelle kortin. Se oli hieno kortti, pyöreäkulmainen ja kultareunainen, ja keskelle oli painettu vanhanaikaisilla kirjaimilla:
Past. Kenneth McDolan.
Alle oli piirretty lyijykynällä: »Lyhyellä käynnillä». — Sanders tuhahti kärsimättömästi, sillä »pastori» tarkoitti »lähetyssaarnaajaa», ja lähetyssaarnaaja voi tarkoittaa vaikka mitä. Hän katsoi uudestaan korttia ja rypisti. Vanhanmallinen kirjasinlaji ja pastorius ei sopinut pyöreihin kulmiin ja kullattuihin reunoihin.
— Missä hän on?
— Herra, sanoi Abibu, — hän on kuistilla. Potkinko hänet ulos? — Abibu sanoi tämän hyvin luonnollisesti ja suorasukaisesti, ja Sanders tuijotti häneen.
— Synnin lapsi! sanoi hän vakavasti, — sillä tavoinko sinä puhutJumalan miehistä ja samalla valkeista miehistä.
— Tällä miehellä on Jumalan miehen puku, sanoi Abibu rauhallisesti, — mutta hän musta mies ja sen vuoksi merkityksetön.
Sanders veti hyttyskengät yöpukunsa ylle ja kirosi itsekseen.
— Valkeita lähetyssaarnaajia kyllä, sanoi hän äkäisenä, — mutta mustia lähetyssaarnaajia minä en kärsi.
Pastori Kenneth istui Sandersin nojatuolissa, jalka huolimattomasti heitettynä tuolin laidan yli, niin että silkkisukka tuli näkyviin. Hänen sormiensa päät olivat toisiaan vasten, ja hyväntahtoisen kärsivällisesti hän tarkasteli pientä vihreätä puutarhaa, joka oli komissaarin erityinen ilo.
Hän oli hyvin musta, hyvin musta, mutta hänen käytöksensä oli vaivaton ja maltillinen.
Hän nyökkäsi hymyillen Sandersille ja ojensi velton käden.
— Ah, herra komissaari, sanoi hän virheettömällä englannin kielellä, — olen kuullut teistä paljon.
— Ylös siitä tuolista! sanoi Sanders, josta pikkuasiat eivät olleet mainitsemisen arvoisia. — Ja nouskaa, kun tulen luoksenne! Mitä haluatte?
Pastori Kenneth nousi vikkelästi, hän käsitti tilanteen niin nopeasti, ettei sitä arvaa se, joka ei tiedä, kuinka syvä on sivistyneen raakalaisen sivistys.
— Olen lyhyellä käynnillä, hän sanoi nöyrällä äänellä. — Otan rannikon pikku kaupungit ja kylät pitäen jumalanpalveluksia ja pyydän lupaa saada puhua alaisillenne ihmisille.
Tämä ei ollut se puhe, jonka hän oli valmistanut. Hän oli tullut suoraan Englannista, jossa hän oli Bayswater-yhdistyksen päämiehiä ja jossa myös hänen jumaluusopilliset saavutuksensa olivat tehneet hänet huomatuksi ja melko kuuluisaksi laajemmissakin piireissä.
— Saatte puhua alaisilleni, sanoi Sanders, — mutta ette saa häiritä kanomiehiä ettekä hausoja, koska he ovat profeetanuskoisia.
Saaden tasapainonsa takaisin lähetyssaarnaaja hymyili.
— Viedä valoa pimeihin paikkoihin… aloitti hän.
— Lopettakaa, sanoi Sanders lyhyeen, — keskustelu on lopussa. — Hän pyörähti kantapäillään ja meni huoneeseensa.
Sitten hänen mielessään välähti jotakin.
— Hei! huusi hän, ja poistuva lähetyssaarnaaja palasi.
— Mistä olette poiminut nimen »Kenneth McDolan?»
Neekeri hymyili jälleen.
— Sukunimen antoi minulle Sierra Leonessa eräs hyväsydäminen valkea mies, joka otti minut hoiviinsa ja kasvatti minut kuin oman poikansa, vastasi hän.
Sanders näytti hampaansa.
— Olen kuullut sellaisista tapauksista, hän sanoi epämiellyttävästi.
Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle. Hän tuli katsomaan Sandersia kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkä hän luuli komissaarin hieman häpeävän, mutta jos hän niin luuli, hän erehtyi, sillä Sanders oli parantumaton.
— Teillä on suosituskirje hallitukselta, niin etten voi teitä estää, sanoi hän.
— Täällä on minulle työtä, sanoi lähetyssaarnaaja, — auttavaa ja pelastavaa työtä. Intiassa suunnilleen neljäsataatuhatta…
— Tämä ei ole Intia, sanoi Sanders lyhyesti; ja niine hyvineen neekerisaarnaaja marssi tiehensä.
Ne, jotka tuntevat akasavalaiset, tuntevat heidät pääasiallisesti laiskuudestaan — tai verikostostaan tai heitä kohtaavien sukuhäväistysten sovittamisesta tai toisten vuohien varastamisesta, joissa kaikissa he osoittavat tarmoa ja selittämätöntä reippautta. »Hän on akasavalainen — hän osoittaa jalallaan» on sananpartena Yläjoella, ja tämä sananparsi juontaa alkunsa hämärästä muinaisuudesta, jolloin (niinkuin tarina kertoo) muuan vieras tapasi tämän heimon miehen makaamasta metsässä.
— Ystävä, sanoi vieras, — olen eksyksissä. Näytä tie joelle. — Ja akasavalainen soturi kohotti toisen jalkansa maasta ja osoitti varpaallaan polkua.
Vaikka tästä jutusta puuttuukin hieman huumoria, sitä pidetään hilpeyttä herättävien juttujen parhaana aina Bamasta Lado-maahan asti.
Kuusi kuukautta sen jälkeen kun pastori Kenneth McDolan oli lähtenyt asemapaikalleen, Sandersin päämajaan tuli surullinen lähetystö saapuen kahdella kanootilla sydänyöllä ja odottaen häntä, kun hän tuli kylvystään talonsa leveälle kuistille aamulla — juroja ja synkkiä miehiä, jotka kyyköttivät puisella verannalla ja silmäilivät häntä mitä surkeimmin ilmein.
— Herra, olemme akasavalaisia, sanoi puhemies, ja olemme tulleet pitkän matkan.
— Tiedän sen, sanoi Sanders kuivasti, — ellei Akasava ole muuttanut paikkaa viime yönä. Mitä haette?
— Herra, kärsimme nälkää, sanoi puhuja, — viljamme on mennyt, eikä joessa ole kalaa; sen tähden tulimme luoksesi, sillä sinä olet isämme.
Tämä oli mitä harvinaisin pyyntö, sillä Keski-Afrikan neekeri ei juuri näe nälkää, eikä sitä paitsi Yläjoelta ollut kuulunut tietoja katovuodesta.
— Kaikki tämä tuntuu valheelta, sanoi Sanders miettivästi, — sillä miten voi kato tulla Akasavan maahan, kun Isisissä on sato enemmän kuin riittävä? Sitä paitsi kalat eivät jätä kutupaikkojaan, ja jos jättävätkin, niin niitä voidaan seurata.
Puhemies liikahti hieman.
— Herra, meillä on ollut paljon sairautta, hän sanoi, — ja kun me hoidimme toinen toistamme, niin kylvöaika oli ohi; ja mitä kalaan tulee, niin meidän nuoret miehemme surivat liian paljon kuolleita lähteäkseen niin pitkille matkoille.
Sanders tuijotti hämmästyneenä.
— Sen tähden päällikkömme lähetti meidät pyytämään sinua pelastamaan meidät, sillä me kärsimme nälkää.
Mies puhui jossakin määrin luottavaisena, ja tämä oli kaikkein ihmeellisintä. Sanders oli hämmästynyt ja täydellisesti ymmällä. Sillä hänen päivittäisen elämänsä säännöttömyydelläkin oli säännöllisyytensä. Mutta tämä oli aivan uusi ja outo tilanne. Sellaiset asiat tietävät vaikeuksia, ja hän päätti ottaa asiasta perin juurin selvän.
— Minulla ei ole teille mitään annettavaa, sanoi hän, — paitsi tätä neuvoa: menkää nopeasti takaisin sinne mistä tulittekin, ja viekää minun sanani päällikölle. Tulen itse jälkeenpäin toimittamaan tutkimuksen.
Miehet eivät olleet tyytyväisiä, vaan eräs vanhempi, iän painama mies, jonka pää oli tuhkanharmaa, puhui.
— On sanottu, herra, mutisi hän hampaattomasta suustaan, — että muissa maissa, kun kansa näkee nälkää, tulee monta valkeaa miestä, ja he tuovat viljaa ja hyvää syötävää.
— Hä?
Sandersin silmät kapenivat.
— Odottakaa, sanoi hän ja meni avoimesta ovesta nopeasti huoneeseensa.
Palatessaan hänellä oli suuri sarvikuononnahkainen ruoska, ja lähetystö, joka sen nähdessään menetti juhlallisuutensa, pakeni nopeasti.
Sanders näki kahden kanootin melovan ylös virtaa, ja hänen hymynsä oli epäilemättä hyväntuulen hymyä. Samana yönä »Zaire» lähti akasavalaisten maahan vieden kirjeen pastori Kenneth McDolanille. Kirje oli lyhyt, mutta sävyltään helposti ymmärrettävä.
»Hyvä herra» — kuului se — »te seuraatte tämän tuojaa päämajaan tavaroinenne. Teidän kieltäytyessänne noudattamasta pyyntöäni olen käskenyt kersanttini vangita Teidät. Kunnioittavasti
H. Sanders, komissaari.»
— Ja syy, minkä tähden lähetän teidät pois tästä maasta, sanoi Sanders, — on se, että olette ajanut alaisteni päähän typeriä ajatuksia.
— Vakuutan…
— En kaipaa vakuutuksianne, sanoi Sanders.