—Varo sinä, Pekka, siellä perässä, ett'ei kipinät polta vehnäjauhosäkkiä! Pitäisi olla vielä yksi mies lisää tuonne venheeseen…
Ja sitten oli asiaa joka toiselle miehelle tien varrella. Ei sitä pysäyspaikka, jossa ei hän lähtenyt salongista ja huutanut nimeltään milloin mitäkin rannalla olijaa. Milloin oli siellä joku Matti, jota kutsuttiin kasakaksi, milloin joku Taavetti, jonka piti tulla maanantaina mökkinsä puolesta päivätöitä tekemään, milloin taas joku Liisa tai Mari, joilta tiedusteltiin eivätkö ottaisi piiaksi ruvetaksensa.
Ja niiden tähden keskeytyi puhe vähä väliä, sikarin pätkä, joka lyhyytensä tähden jo aikoja sitten olisi joutanut piipunperän purijalle, sammui yhtä mittaa ja jäi viimein pöydän nurkalle, josta vähitellen koneen tärinästä vieryi yhä täperämmälle, pudoten siitä sitten likaiselle lattialle. Ei herrakaan pitkään aikaan joutanut salongissa käymään, ja kun ei siellä muitakaan ollut, heittäysin pitkäkseni penkille. Epämukavanlainen oli ollakseni ja pää minulla tutisi laivan liikkeestä kuin vanhalla ukolla.
Huvikseni aloin tarkastella huonetta. Se oli parahiksi niin pitkä, että juuri sovin sohvalla jalat suorana loikomaan. Ja muita huonekaluja ei täällä ollut kuin pari kokoon käännettävää tuolia ja pöytä. Tämän viimemainitun puhtaus oli alle keskimäärän. Puolet sen pinnasta oli yhtenä ainoana olutlammikkona, ja toisessa puolessa kuljeskeli edestakaisin kaksi pulloa ja kolme lasia. Koneen jyskytys pani ne liikkeelle, mutta muuten niiden kulku näytti olevan joidenkuiden minulle tuntemattomien luonnonlakien vaikutuksen alaisena. Toinen pulloista ja lasit olivat tyhjät, vaan toinen pullo oli puolillaan olutta. Ja tämän ympäri nuo tyhjät kiertelivät. Milloin tulivat aivan likelle sitä, kilistivät sen kupeeseen ikäänkuin jotain anoakseen. Lasit varsinkin olivat yhtämittaa pullon kimpussa. Houkuttelivat ja houkuttelivat, mutta kun eivät mitään saaneet, tulivat niin kovasti kiihkoihinsa, että luulin niiden siihen paikkaan halkeavan. Mutta sitten näytti siltä kuin olisi puolillaan oleva pullo heille virkkanut jotain vihaista ja vastenmielistä, koskapahan nämä lähtivät kuin yhteisestä päätöksestä mennä kalkuttamaan, aina pöydän laitaan saakka. Mutta juuri kun olivat putoamaisillaan, kääntyivät takaisin ja lähtivät yksissä tuumin taas täydempää toveriaan kosioimaan. Vaan silloin laiva vähän kallistihe, pöydällä olevasta oluesta syntyi ankara luodevesi, joka tulvi yli toisenkin puolen pöytää ja siihen tarttuivat sekä pullot että lasit, pääsemättä enää paikaltaan liikahtamaan.
Jonkun aikaa kun siinä olin antanut takaraivoni jyskyttää venheen laitaa vasten, tuli taas ihmisiä salonkiin. Niitä oli kaksi tyttöä ja kaksi nuorta miestä, olivat nähtävästi naimakansaa, joita oli kirkossa kuulutettu. Tytöt istuutuivat penkille, vaan toinen pojista haki peräpuolelta kapteenin käsiinsä. Jonkun aikaa kuiskuttelivat he keskenään ja katsoivat aina minuun. Mutta minä painoin silloin silmäni kiinni ja olin nukkuvinani. Sitten tuotiin olutta ja tarjottiin tytöille. Vähän kipristellen nämä sitä maistelivat ja sanoivat olevan »pahhoo». Mutta pojat ottivat suun täydeltä.
—Juokee työ, tytöt, olutta!
—Eipä tuo oo ies hyvän makuistakaan…
—Vai ei oo hyvän makuista… jota tok särpää kuin sinukkata…
Kun pullo oli tyhjennetty, menivät tytöt ulos, mutta pojat kävivät taas kolkuttamaan sitä ovea, joka vei perään kapteenin seisomasijalle …
—Kuulkeepas, kapteeni, eikö teilloo viinoo?
—Eijoo viinoo.
—No entäs konjakkia?
—Konjakkia on…
—Paljonko sitä putel maksaa…
—Ei anneta putelittain, vaan ryyppy maksaa 25 penniä.
—Otetaanko myö?
—No antoo tänne!
Ja kapteeni laski heille ryypyn kullekin ja kun se oli yhdellä siemauksella tyhjennetty, antoi toinen pojista kapteenille markan ja käski kaataa vielä toisen »satsin». Seisovilta jaloilta se sekin haukattiin. Hipristelivät siinä miehet vähän aikaa suutaan ja katsoivat toisiaan silmiin. Vaan silloin kaivoi kukkaronsa se, joka ei ollut äsken maksanut ja sanoi:
—Koatoos häntä minunnii rätinkiin…
—En minä ennee juo, sanoi toinen.
—Juo pois!
—Voan jos männöö peähän?
—Tämän vertainen… (ja silloin he taas kallistivat) nyt ei mää kennenkään peähän… pankoo vielä, kapteeni, yhet ryypyt.
—Elekee panna… minä en ota…
—Etkö ota, jos minä tarjoan…
—En ota… soat olla vissi siitä, ett'en minä ota.
—No, kun et ota…
Ja niin he poistuivat. Mutta en minä ollut kauvan yksinäni, ennenkun taas tulee sisään viimeinen tarjooja ja ryyppää kapteenilta yhteen perään kolme ryyppyä. Minusta näytti, että hän jo hiukan horjahti ovesta mennessään. Mutta kun laiva laski ensimaiseen seisauspaikkaansa, näin minä salongin ikkunasta saman miehen hyppäävän tasakäpälässä laiturille, vaikka laiva oli vielä ainakin sylen päässä maasta. Ja laiturille päästyään hän hyppäsi vielä kerran ilmaan, löi kahta kämmentään yhteen ja hihkasi niin, että seutu kajahti.
—Kuka se on tuo hurja? kuulin jonkun vaimonpuolen kysyvän.
—Sehän se on Hietapuron renki, vastattiin,—jo on taas juonna ihtesä humalaan…
—Jahah! sanoi samassa Hovin herran ääni takanani. Nyt se on tämä taival lopussa…
—Eikö tämä höyryvene kulje enää eteenpäin?
—Ei kulje, ei kulje…huhhuh, kylläpä ovat tuota olutta tuohon pöydälleen töhrineet… niin, ei tämä kulje, mutta nyt tästä lähettäisiin venheellä… ja jos teidän sopii… ei meillä ole mitään erikoisempaa tarjottavana… vanlig bondkost…
—Kiitoksia vaan…
—Niin no, jos sopii, niin lähdetään tästä veneeseen, jonkun tunnin perästä ollaan perillä… minulla on hyvä vene ja riskit soutajat… muiden veneiden edelle me ajetaan niin että hurahtaa…
Lähdettiin siitä sitten salongista ja kun olin suorittanut markan kyytirahaa kapteenille, astuttiin Hovin herran veneeseen.
Soudettiin soukkaa jokea, sitten kaitaista järveä ja saavuttiin hovin rantaan. Jo ensi silmäyksellä näki, että oltiin vanhassa talossa. Rannasta vei pihaan miellyttävä polku, kulkien pellon keskitse, jossa nuokkui kellahtava ruis. Kartano, johon kohottiin, oli vakavan ja rauhallisen näköinen, niinkuin vanhat herrastalot tavallisesti ovat. Suuria koivuja kasvoi puutarhassa ja niitten vieressä vielä suurempia haapoja, joiden lehdet meidän lähestyessämme rupesivat lepattamaan ikäänkuin meitä tervehtiäkseen. Tie kulki hyvin tehdyn aitauksen vartta, joka erotti puutarhan pelloista. Minä katsahdin sen yli ja näin siellä täydessä kunnossaan olevan puutarhan herne-, papu- ja kaalipenkkeineen. Talossa on varmaankin nuoria neitosia, ajattelin, kun huomasin keskustassa kukkasia. Ja arveluni toteutuikin samassa, sillä herra huusi takanani:
—Terveisiä kirkosta, tytöt! Minä tuon teille vieraita.
—Kiitoksia, pappa, vastattiin iloisesti ja silloin vasta minä huomasin, että kaksi valkoveristä olentoa nojasi vähän matkan päässä edessämme aitausta vastaan. Minä tietysti kohotin lakkiani ja siinä meidät esitettiin aitauksen yli ilman muita mutkia.
—Onkos mammalla kahvi valmiina? kysyi herra ja kun tytöt olivat yhteen ääneen vastanneet olevan, niin katosivat he syreenipensaikkoon ja me käännyimme samassa nurkan ympäri pihaan. Porstuata nähdessäni ennätin tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että talo oli todellakin vankka ja että kaikki rakennukset olivat hyvässä järjestyksessä kukin lujittuneina tarkasti määrätylle paikalleen. Niinikään ennätin keksiä ruokakellon porstuan päädystä ja siihen katsahtaissani saada suudelman suurelta villakoiralta, joka oli heittää minut selälleen.
—Huut, Pontus! Se on vielä pentu!… Olkaa hyvä ja astukaa sisään.
—Minä olen vähän näin sopimattomassa asussa… pieksuissa, ja…
—Vieläpä tässä nyt lankkisaappaita ja frakkeja sydänmaan keskessä…
—Vai sydänmaan keskessä… ei nämä paikat siltä näytä.
Porstuassa esitettiin minulle talon emäntä, hennonlainen nainen, jonka piirteet olivat hienon ja samalla vähän kärsivän näköiset. Hänen tervehdyksensä oli ystävällinen ja vaatimaton, mutta koko olennossa oli silmiinpistävä ylimyksellinen arvokkaisuus. Sainkin sitten tietää, että hän oli alkujaan aatelisneiti, joka oli saanut kasvatuksensa hienossa maailmassa.
Minut vietiin suoraan saliin, joka näin sydänmaan saliksi oli komea kylläkin. Jänneniekka tuolit ja sohvat, sohvapöydät ja albumit. Ja suuri joukko kukkia ikkunain edessä, joiden astiat oli asetettu koivuisten ja honkaisten pölkkyjen päälle. Muutamassa nurkassa kasvoi kotimaan kataja ja toisessa tuuhea pienonen kuusi.
Tuskin olin ehtinyt istuutua, niin tulivat neitoset sisään ja tervehtivät minua uudelleen. Herra jätti minut kohta siihen naisten kanssa istumaan, sillä hänen piti toimittaa rannasta niittokone pihaan. Jos hän ei ole katsomassa, niin pudottavat ne sen järveen. Rouvakin meni taloutensa toimiin, luultavasti kahvia varustamaan ja minä jäin siis neitosten kanssa siihen istumaan.
Asema on tavallisesti hyvin tukala, kun joutuu tuntemattomien neitosten seuraan, eikä sovi millään muotoa olla vaiti, mutta ei myöskään ole mitään puhumista. Ja se on kahta tukalampaa, kun neitoset pitävät herran velvollisuutena puhella, mutta omana oikeutenaan olla vaiti. Onneksi olivat nämä neitoset kuitenkin niin hyvin kasvatettuja, että molempain tehtävät olivat muuttuneet.—
Neitoset olivat erittäin puheliaita ja vielä enemmän kyseliäitä. Niin että minä tulin heidän kanssa varsin oivallisesti toimeen, kun kysymyksetkään eivät juuri olleet kovin vaikeita. Minä sain muun muassa vastata siihen, mistä minä tulin ja siihen, minne menin. Ja sitten siihen »tykkäsinkö, että nämä seudut olivat kauniita,» johon tietysti vastasin niin, että olin aivan ihastunut varsinkin tähän paikkaan. Ja moneen muuhun samanlaiseen kysymykseen minä annoin sen enempää miettimättä mielestäni aivan oikeat vastaukset. Sillä välin me tarkastelimme toisiamme, he minua ja minä heitä. Enkä minä tiedä, olinko minä heidän nähdäkseen jotenkuten naurettavan näköinen, mutta siltä minusta näytti, että he vähä väliä olivat purskahtamaisillaan nauruun. Kun olen kuitenkin jo usein ennenkin huomannut, varsinkin maaseudun neitosissa, samanlaisen selittämättömän taipumuksen, niin en huolinut siitä loukkaantua. Varsinkin kun he sitten kohta ehdottelivat, että tulisin heidän kanssaan puutarhaan, jossa piti juotaman kahvia. Sillä pappa tahtoi, että hänen kirkosta tultuaan aina juotaisiin lehtimajassa tuomen alla tulokahvit.
En rupea tässä kertomaan näistä neitosista tämän enempää. Ennenkun heidät jätän, täytyy minun kuitenkin saada sanotuksi, että ne olivat erittäin hyvin kasvatettuja tyttöjä, mikä näkyi siitäkin, että he pitivät huolen siitä, että vieras pani kylliksi sokeria kahviinsa ja että hän otti joka »sorttia» leipää; ja että he, vaikka olivatkin käyneet »rouvasväen koulun» läpi, eivät talouden toimia ylenkatsoneet, vaan auttoivat äitiä kaikissa. He olivat /melkein/ toistensa näköiset ja /aivan/ toistensa kokoiset ja pukuiset, hameet hienorantuista pumpulikangasta.
Oli tuo oikea maalaiskuva siinä kahvia juodessa. Isä istuu keskellä kiikkulautaa, polttaa piippuaan, katsoo suoraan järvelle ja antaa ohimennen määräyksiä rengeille, jotka tulevat kysymään, millekkä niitylle huomenna mennään heinään. Äiti vähän matkaa hänestä, kädet rinnan päällä ristissä, pujotettuina villaiseen liinaan, sillä hänellä on iltakosteudesta vähän kylmä. Ja tytöt, jotka hänen takanaan äänettöminä istuvat ja kuuntelevat, mitä vanhemmat ihmiset puhuivat—mutta tytöistähän minun ei pitänytkään enää kertoman. Olen kuitenkin siksi itserakas ollakseni varma siitä, että he odottivat, milloin pappa ja mamma lakkaisivat ja he saisivat anastaa minut taas kokonaan. Mutta jos heillä oli sellaisia toiveita, niin jäivät ne nyt ainakin tällä kertaa toteutumatta, sillä isä ehdotti, että mentäisiin vähän tiluksia katsomaan.
Hm!—niin, no, tietysti täytyi sanoa, että oli hauska mennä tiluksia katsomaan.
Maanviljelijät hyvin mielellään näyttelevät talo jaan ja tavaroitaan. Eikähän tuo kumma olekkaan, sillä mielelläänhän taiteilijakin kulettaa sinut taulunsa ääreen ja yhtä mielellään lukee sinulle kirjailija teoksiaan. Miks'ei sitten Hovin herrakin olisi saanut esittää nähtäväksesi ja ihmeteltäväksesi sitä, minkä oli sekasortoisesta raaka-aineesta luonut sopusointuisaksi kokonaiskuvaksi ja selittää, kuinka hän siinä oli menetellyt. Sillä onhan maanviljelijäkin tavallaan taideniekka. Neroa, mielikuvitusta, aistia ja kätevyyttä tarvitaan viljeltävän talon raatamisessa korven keskestä yhtä paljon kuin kiven kalkuttamisessa tai värien sekoituksessa.
Niinkuin jo olin ensi silmäyksellä huomannut, oli kartano varsin hyvin rakennettu ja kaikki huoneet siinä asetetut juuri sille paikalle, missä niiden tuli ollakin. Ensin olivat asuinhuoneet, antaen järvelle päin. Ne olivat yhdessä jaksossa niin herrasväen puoli kuin pirttikin, yhden katon alle pantuina eikä niitä eroittanut toisistaan kuin porstua.
—Ja niin sen pitää ollakin, huomautti herra, sillä palvelija on talossa yhtä tarpeellinen kuin isäntäkin ja heidät tulee asettaa niin läheiseen yhteyteen kuin suinkin. Sitäpaitse huojentaa tämä heidän silmälläpitoaan. Vastapäätä päärakennusta oli aittoja ja makasiineja, joiden takaa näkyi peltoja, peltojen perällä niittyjä ja sitten järviä, sillä talo oli isommassa niemessä.
Mutta näitä katasteltiin vaan sivumennen ja mentiin suoraa päätä navettarakennusta kohti, joka oli suorassa kulmassa asuinrakennukseen ja jonka nurkasta oli vain sata askelta pirtin nurkkaan. Navetta oli vähän muista huoneista ylempänä pienoisella ylänteellä ja sen harja kohosi korkeammalle kuin päärakennuksen katto. Se ikäänkuin hallitsi ympäristöään ja oikeushan sillä olikin vaatia itselleen ensimäinen sija, kun oli kaiken muun talouden kannattaja ja keskipiste. Sillä oli sama paikka kuin rautatehtaan pajarakennuksella tai masuunalla, joidenka piiput aina näkyvät yli tehtaanhoitajan asunnon ja sattuvat ennen silmään, olkoon tämä sitten kuinka komea tahansa. Sentähdenpä ilmaantuukin mielestäni useissa uudemman ajan maanviljelijöissä hyvin luonnollinen aisti juuri siinä, että navetta tehdään arvonsa mukaisesti komea ja kauvaksi näkyvälle paikalle. Vasta se talo on mielestäni esteetisesti kaunis, jonka navetta paistaa pitkien matkojen päähän. Jota vastoin semmoinen talo, missä navettaa saa hakea jostain likaisesta notkosta muiden rakennuksien takaa, vaikuttaa epäsointuisesti juuri sentähden, että pääasia on sysätty syrjään, ja että siihen sillä tavalla tulee jotain keskentekoista ja vinoa.
Julkeaksi kuin mikäkin temppeli oli hovinkin navetta rakennettu ja kansa, joka aina osaa antaa asioille ja esineille kuvaavat nimityksensä, puhuttelikin sitä keskuudessaan »kirkoksi.»
—Eikä se olekaan tuhmasti sanottu, selitti minulle herra, sillä sen minä sanon suoraan, vaikka siinä tulisinkin omaani kiittämään, että tämä minun navettani on yhtä hyvä ja tilava kuin monen pienen pitäjän kirkko.
Ja sitä en tarvinne huomauttaakaan, että herra tätä rakennustaan kernaammin näytteli kuin joku rovasti vasta rakennettua kirkkoaan. Enkä suuresti erehtyne sanoessani, että hän ainakin kuusi päivää viikossa eli tämän kirkkonsa uskossa. Jonkunmoisella kunnioituksella sitä minäkin katselin ja täytyy tunnustaakseni, että kuta enemmän sitä katselin, sitä enemmän se rupesi minunkin silmissäni kirkolta näyttämään. Sillä kivestä oli tämäkin rakennettu ja pitkän jyrkän kattonsa tähden se muistutti paljon noita vanhoja keskiajan kirkkoja, joita tavataan Hämeessä ja Etelä-Suomessa.
Iloinen ammunta ja rautakytkyitten kilske kuului meitä vastaamme navetasta. Siellä kytkettiin parsiinsa lehmiä, jotka parhaallaan saapuivat lypsettäviksi. Minä jo olin astumassa kynnyksen yli navettaan, kun herra huusi minut takaisin. Sillä kaikki piti katsottaman järjestyksessään. Eikä se katsottava tällä kertaa ollutkaan vähäinen, kun oli pumppulaitos, joka nosti veden aina järvestä navetan porstuaan saakka.
—Tämä on erittäin »fiffinen» laitos,—puhui hän ja alkoi keikuttaa pumpun vipua. Lihavanläntä mies kun oli, rupesivat jo vesikarpalot otsalta kihoamaan, mutta silloin kuului koriseva ääni pumpun sisästä ja hanikasta tulla kohahti vettä sammioon. Vaan suunsa täydeltä sylkäistyään lakkasi hanikka jo samassa vettä antamasta.
—Ei oo kievarin sammiossa vettä! huudahti herra ja syöksyi ulos.—Olli hoi! Olli hoi! Juokse kievariin ja pumppaa vettä sammioon!
Olliko lie ollut se, joka puhaltautui pirtin rappusilta laukkaan ja katosi jonnekin huoneiden taakse.
—Odotetaan, sanoi herra, kyllä kohta saadaan vettä!—Ja sitä odottaessa selitti hän minulle mikä tuo kievari oli. Ja niin sain tietää, että se oli huone, puolitiessä rantaan, ja että siinä huoneessa oli samanlainen sammio, joka pumputtiin vettä täyteen samalla tavalla kuin tämäkin sammio. Sillä muuten ei olisi vettä saatu noin korkealle kohoamaan, kun luonnolakien avulla ei vettä saada imupumpulla nousemaan kuin vähä yli kahdenkymmenen jalan ja tämä navettarakennus on neljättäkymmentä jalkaa veden pintaa korkeammalla. Mutta kun vesi kievaripumpun ja tämän pumpun avulla kerran saadaan tähän sammioon, niin juoksee sitä tästä maanalaisia torvia myöten sekä kyökkiin että pirttiin että maitokammariin että talliin.
Ja selittäessään sitä hän taas alkoi vivun ponnessa nyökkäistä ja ähkää.
—Kohta se kohahtaa… kohta se kohahtaa… äh, puh, Sojaa! Sojaa!
Ja vettä tuli, tuli torven täydeltä eikä kauvan kestänyt, ennenkun sammio oli puolillaan.
—Koettakaapa teki pumputa… ei se ole raskas ollenkaan… päin vastoin se on hyvin herkkä… se on mitä herkimpiä pumppuja.
Minä tietysti koettelin, mutta tinki minua naurattamaan, kun ajattelin, että samalla tavalla kuin minä tässä nyökkäsen, samalla tavalla siellä kievarissa joku Olli nyökkäsee.
—No, jo riittää. Semmoinen laitos se on tämä. Ja eikö ole tämä helkkunan mukava. Hevosen ja miehen aika tämän kautta säästyy hyvinkin ja sitten tästä saapi veden niinkuin jo sanoin vaikka mihin juoksemaan.
En tarvinne mainitakaan, että minä myönsin kaiken sen, minkä näin, erinomaisen mukavaksi ja nerokkaaksi.
Ja sitten vasta me menimme navettaan. Se oli sisästä yhtä juhlallinen kuin päältäpäinkin nähden. Katto oli korkealla, ikkunat suuret ja koko huone siitä syystä valoisa ja iloinen. Parret oli rakennettu kahteen pitkään riviin, joiden välissä oli n. s. pöytä, johon heitettiin rehu elukkain eteen pöydälle juoksevasta heinähäkistä. Ainoastaan muuan kaidepuu erotti parressaan seisovat lehmät toisistaan, niin että ne voivat aivan hyvin sen ylitse ja alitse nähdä, jopa nuoleksiakin toisiansa.
—Eikö ne tingi puskemaan tuossa toisiaan? kysyin.
—Niin sen luulisi, mutta eikös mitä. Lehmä rakastaa seuraa ja sen kauttahan ne juuri pysyy lauhkeina ja sävyisinä, kun saavat siinä syöntinsä lomalla toisiaan katsoa maurottaa. Jota vastoin, jos ne pidetään pimeässä navetassa ja eroitetaan toisistaan hirsistä salvetuilla parsilla, niistä tulee äkäisiä ja pelkureita.
Iloisen ja vilkkaan näköisiä olivatkin kaikki lehmät, jotka nyt siinä seisoivat kukin parressaan, yhtämittaista hiljaista yninätä pitäen, anoessaan palaa hoitajiltaan. Näitä oli vaan kolme ja näytti niillä olevan työtä tarpeeksi palotellessaan ja lypsäessään yli viidenkymmenen pään suuruista karjaa. Vaan reippaasti kävi heiltä siinä kuitenkin askareen teko eikä kauvan kestänyt, ennenkun aina keskellä lattiaa olevaan suureen korvoon kaadettiin vaahtoava kiulullinen lämmintä maitoa.
Navetasta tultiin välittömästi talliin, joka oli saman katon alla kuin navettakin ja yhtä siisti ja valoisa.
Pilttuita oli siellä toista kymmentä ja perimmäisestä hirnua hörhätti meitä vastaan kiiltävän musta ori, kohottaen päänsä pilttuun laiteelle. Herra meni sen eteen ja tarjosi sille sokuripalasen, niinkuin hän sanoi aina tallissa käydessään tekevänsä. Sillä lailla tulee hevosesta kesy ja se oppii isäntäänsä rakastamaan.
—Elukka pitää opettaa hyvyydellä ja ainoastaan poikkeustilassa käyttää ruoskaa.
Ja sitä sanoessaan taputti hän orittaan kaulalle ja nimitteli häntä nimeltään. Kehoitti minuakin koettelemaan sen lautasta ja tunnustelemaan turpaa, joka oli »sileä kuin sametin nukka.»
Oriista päästyämme katsahdimme rekiliiteriin, johon tultiin suoraan tallista. Siellä aina kuuluttiin hevoset valjastettavan, joka oli paljon mukavampi täällä tehdä kuin ulkona kartanolla pyryssä ja pakkasessa.
—Ja tästä ne on aina niin sukkelat pyöräyttää talliin.
Minä luulin jo, että ulkohuoneiden tarkastus olisi loppunut, mutta sitä minun ei olisi pitänyt luulla, sillä »yläsilta» oli vielä käymättä, vaan ei suinkaan tarkoitus sitä semmoiseksi jättää.
Mukavia kiertoportaita myöten sinne tallista kohottiin ja toden totta minä hämmästyin, kun aukeni eteeni siellä huone semmoinen, että päätä huimenti. Yhtenä ainoana suurena salina oli koko navetan päällys ja niin siisti kuin puhtahin pirtti.
—Täällä saattaisi vaikka tanssiksi pistää, ihmettelin.
—Jottako täällä ei olekin sitten pistetty, jo toki montakin kertaa.Melkein joka vuosi täällä kauranleikkuutalkoossa tanssia lekutellaan.
—»Ja siin' ei seinät hämmentele», deklamoin minä.
Keskelle tuota mahdottoman suurta luhtia oli ripustettu nuorakiikku ja siihen sanoi herra kylän poikien aina sunnuntaisin kokoontuvan tyttöjänsä kiikuttelemaan.
—Vaimoni mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta minä ajattelen, että parempi on, että ne kokoontuvat tänne kuin jonnekin muualle, niin ei omain renkien ja piikojen tee mieli kylään juosta.—On siinä tänäkin päivänä mahdettu heippasta, mutta nyt se joutaa taas viikoksi yöpuulleen.—
Ja sen sanottuaan nakkasi hän nuoran pohjukan ylös orrelle. Siitä läyskäyksestä säikähti sitten pääsky pesässään ja suikasi ulos. Ja kun sen johdosta tulin tarkastaneeksi kattoa, huomasin siellä näiden viehättävien lintujen pesiä toisen toisessaan kiinni.
—Kyllä tänne heiniä mahtuu, sanoi siinä sitten herra ja pyörähti kantapäillään, tehden kepillään kaaren ilmaan. Eikä muuta pihalatoa tarvitakaan, kun tänne ajaa niin heinänsä kuin olkensakin. Eikähän tämä vielä meidän nykyisistä rehuista tule puolilleenkaan, mutta hyvä se on suuri olemassa, kun on toivo saada niittyä lisääntymään. Ja täältä ne on mukavia pudottaa sekä lehmille että hevosille.
—Se häkki aina ajetaan tänne ylös saakka?
—Niinhän se tehdään. Tuosta suuresta ovesta sisään vaan… tulkaapa katsomaan, maisteri.
Ja niin hän vei minut toiseen päähän yläsiltaa mahdottoman leveälle kaksois-ovelle, josta yhtä leveät, hiljalleen viettävät rappuset veivät alas maahan.
—Tästä ne häkit ajetaan sisään… niin, ja tästä nyt näette melkein kaikki minun tilukseni.
Mutta minä olin jo ehtinyt kääntyä näköalaa katselemaan enkä pannut huomiota hänen tiluksiinsa. Sillä todella olikin kaunis se, mikä siinä eteeni aukeni. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja valoi viimeisillä säteillään metsikköä tuolla ahon reunassa toisella puolen järven. Isot petäjät ikäänkuin tulessa paloivat ja aho hohti kuin kullattu kumpu. Mutta se ei kestänyt kuin jonkun silmänräpäyksen, aurinko samassa pyöri piiloon ja heitti pitkät hohtavat sädejuovat puolitiehen taivasta. Vaan kauvan en minä saanut siinä antautua luonnon runollisuutta nauttimaan, sillä vieressäni seisoi realisti, joka oli kokonaan muusta huvitettu, vaatien minutkin olemaan samasta asiasta innostunut.
—Mitäs pidätte? kysyi hän.
—Kyllä se on harvinaisen kaunis auringonlasku, sanoin minä.
—Niin, mutta eikös siinä ole tuossa kaunis ruispeltokin? kysyi /hän/.
Olin todellakin kuin pilvistä pudonnut, vaan samassa kuitenkin siksi toinnuin, että ymmärsin asemani ja osasin myöntää, että ruispelto oli kaunis.
—Ja eikös siinä ole peltoa yhden talon tarpeeksi?
—Hyvin onkin. Ja kuinka paljon luulette siitä saavanne?
—Ei sitä tarkoilleen tiedä, vaan jos ovat hyvälähtöisiä, niin saattaapa tulla parin sadan tynnörin paikoille.
—Jaa-a! ihmettelin minä ja kyllä se sen sietikin, sillä pelto oli todellakin komea, eikä ainoastaan aineelliselta kannalta katsoen komea, mutta minun silmäni katsellessa vielä enemmän taiteelliselta. Siellä se ulottui aaltomaisena lakeutena useita satoja kyynäriä melkein meidän jalkojemme alta aina rantaan saakka, jossa sitä rajoitti tuuheata lehtipuuta kasvava piennar. Ja miellyttävän vaikutuksen tekivät siinä siellä täällä kohoavat kivirauniot, joiden lomassa kasvavat viheriät vaarainpensaat kuvautuivat tarkasti kellahtavaa ruisvainiota vastaan.
—Se oli kaikki tuo paksuna metsänä, kun minä tulin tänne. Mutta minä panin miehet sinne kirveineen liehumaan, ja toiset kantoja juurimaan. Eivät ne olisi alussa kehdanneet ja neuvoivat minun sitä kaskeksi hakkaamaan. Vaan mitäs minä kaskeksi. Olihan minun yhtä hyvä tehdä se pelloksi ja ottaa siitä kaiken ikäni sato, kuin se että vaan kerran tahi pari. Ei se yhtenä vuonna tullut tehdyksi eikä kahtenakaan, mutta vuosi vuodelta minä ajoin metsän reunaa yhä edemmäksi, kunnes viimein järven ranta vastasi. Ja armosta minä vaan jätin tuonne pientareen rajaan muutamia puita seisomaan. Minulla on siinä kohden talonpojan katsantokanta, että minä en suvaitse metsää taloni ympärillä, sillä minun mielestäni on kaunista se, kun on aukeata paljo ja peltonsa näkee kaikille suunnille niinkuin tässäkin. Kun metsä loppui järveen päin, aloin minä sitä muualta ahdistella. Ja kun suo tuli eteen, muokkasin minä suon ja aloin taas metsän reunaa työntää edelläni ulommaksi. Tuossa sen näette, kun katsotte tänne maan puolelle.
Ja minä silmäsin ja silmäni seisattuivat katsomaan. Se osa peltoa, jota äsken olimme katselleet ja joka oli navetan ja järven välillä, oli vielä pienonen tilkka sen suhteen, mitä navetan takapuolella oli tehty. Ja hupaista oli tuota vainiota katsella ja nähdä siinä ihan kuin tuoreeltaan, mitenkä viljelys karkoittaa tieltään korven eli kuinka sivistyksen voima voittaa raakuuden vastarinnan.
Vaikka oli vielä jotenkin valoisa, oli kuitenkin jo ilta siksi hämärtänyt, ett'ei kaikkia yksityiskohtia tarkkaan eroittanut. Mutta sen kuitenkin huomasin, että etumaiset sarka-osat olivat siistiä, vakaantunutta peltoa, jossa kasvoi rehevä ohra. Tuonnempana kasvava kaura näytti olevan harvempaa ja kasvulleen huonompaa ja herra kertoikin, että se pelto tänä kesänä kasvoi ensimäistä satoaan. Tämän takana oli kääntöauralla käännettyä nurmikkoa, joka mennä vuonna oli ollut heinän kasvussa; ja vielä siitäkin taampana näkyi kylvöheinävainiota, joka ennen oli ollut vetelänä suona.
Kaikista näistä piti herra minulle pitkän ja asiallisen esitelmän, selittäen niiden kyntämisestä ja kylvämisestä ja osoittaen kepillään, missä oli suuret viemäriojat ja missä muut pienemmät. Mutta ihan perimmäisenä pellon ja metsän välissä oli vielä iso aukea, josta näkyi halkopinoja ja häämöitti kummallisia häkkyräimäisiä olentoja, joista en osannut ymmärtää, mitä ne oikein olivat. Ja vasta vähän aikaa katseltuani huomasin, että ne olivat kantoja, jotka juurineen oli maasta väännetty, ja heitetty nurin niskoin suuriin kokoihin. Iltahämärässä ne näyttivät kammottavilta satasarvi-kummituksilta, jotka olivat metsästä astuneet sitä vartioimaan. Vaan oikeastaan ne olivatkin korven kaatuneita sotilaita, jotka viljelyksen voimakas valloittaja oli ijänikuisilta asuinsijoiltaan keikauttanut kumoon ja säälimättä heittänyt töppöset taivasta kohti. Mutta korven reunassa tuolla seisoi vielä synkkänä ja uhkaavana lukematon joukko heidän veljiään, seisoi siellä mustaverisiä pitkiä kuusia ja jäntterävartisia petäjiä, jotka olivat toinen toiselleen vannoneet metsän itsenäisyyttä puolustavansa, vannoneet ennen siihen kaatuvansa kuin hiuskarvaakaan väistyvänsä. Ja kerran oli heidänkin kaatumisensa päivä, ehkä jo ensi syksynä. Miehiä sinne silloin on heitä vastaan piennarta myöten kirves olalla asteleva, pian he saavuttavat korven reunan, terä vilkkaa, runko paukkaa ja vihaisesti ravistelee vanha metsän ruhtinas tuuheata tukkaansa. Mutta vihamies on voimakkaampi, yhä suurenee juurella haava ja lyhyt parahdus vain ilmoittaa vieressä seisovalle veljelle, että hänen vuoronsa on tullut.
Ei kuitenkaan ollut vielä tuo hetki tullut. Vielä seisoivat he siellä syvälle maahansa juurtuneina, hautoen juuriensa välissä tälvellista routaa, jota tuhoa tuottavana halla-usvana huokuivat yli vihannan vainion.
—Se se on se ikuinen hallanpesä tuo Suontaus-korpi ja routa ei sen povesta ole sulanut milloinkaan, sanoi herra, mutta jahka tässä ikää annetaan, niin kyllä se pengotaan ja eipähän mikään auta hallan paetessa, kun pannaan aurinko silmästä silmään paistamaan.
—Pappa! huudettiin yht'äkkiä heleällä neitosen äänellä ja minä näin yhden noista kahdesta seisovan kartanolla ja katsovan tännepäin. —Tulkaa ruualle!
—Tullaan, tullaan, vastasi herra, ja sitten sitä mentiin syömään.
* * * * *
Heitän haastamatta ruuat ja ruokapuheetkin. En puhu ruuan jälkeen rappusilla istumisestakaan, joka kuitenkin usein on maata matkustelevan nuorukaisen ihanimpia hetkiä sellaisessa talossa, jossa on nuoria neitosia. Jäykkyys on silloin jo sulanut, kesä-illan hämäryys antaa ajatuksille vauhtia ja jokapäiväisimpienkin kasvojen piirteitä verhoaa silloin salaperäisyyden viehätys, jota niissä selvällä päivällä turhaan hakee.—Ventovieraatkin tutustuvat tuossa pian toisiinsa ja olisivat millä hetkellä hyvänsä valmiit juomaan »sinun»-maljan.
Mutta pappaa alkaa haukotuttaa ja hän ehdottaa mammalle, että mentäisiin maata. Sanotaan »hyvää yötä» ja ohjataan vieras yliskammariin, jossa hänelle on valmistettu vuode kahdesta höyhenpatjasta ja pantu kynttilä, tulitikut ja vesilasi tuolille pään pohjiin.
Vieras jää yksin ja alkaa riisuutua. Sitä tehdessään hän avaa ikkunan ja nojautuu katsomaan ulos. Puutarha on siinä aivan hänen allaan ja koivun lehdistä tuoksuu yökaste. Hän tarkastelee puutarhaa. Hämärätä on, mutta hän huomaa valkoisen olennon väijyen hiipivän pitkin hiekkaista käytävää ja pujahtavan hernepenkkiin. Se on kissa. Siitä hän luo silmänsä ruispellon yli rantaan. Siellä on yksinäinen sauna ja etempänä rannalla nuottakota. Niityllä syö hevonen ja silloin tällöin kalahtaa sen vaskinen kello. Usma kohoo järven pinnasta ja peittää sitä paikotelien. Kuuluu yksinäisen yökulkijan varovainen melonta. Kaukana järven takana, jossain virstojen päässä mörisee härkä ja ammuu tuontuostakin intohimoisesti.
Vaan usma sakenee ja kosteus enenee! Vieraan käsivarsissa tuntuu vähän kylmältä. Hän sulkee akkunan. Kiipee sänkyynsä. Painuu syvälle pehmeihin höyheniin.
Kuinka kaunis on maailma, kuinka ihana elämä! Mistä syystä? en tiedä—se on vaan.
»Päivälehti», 5 p:nä elok. 1892.
Karjala on minulle tähän saakka ollut satujen maailma. Ei minulla ole ollut siitä mitään muita kuvia kuin mitä innokkaat sen seutulaiset ovat luoneet eteeni Pielisestä, Höytiäisestä, Joensuusta ja Koitereesta. Sitäpaitse ovat muutamat nuoremmat taiteilijat siihen määrin hurmaantuneet Venäjän Karjalaan, että he tuolla jossain Kajaanin takana ovat viettäneet useampia kesiänsä ja sinne muitakin houkutelleet.
Se yhteinen Karjala-innostusko lienee tarttunut minuunkin, koska yhtäkkiä istuin Kuopiosta itäänpäin menevässä laivassa. Jostain oli tullut tietooni, että Pielisjärven rannalla ovat n. s. Kolin vuoret ja että Karjalan luonto niissä nousee huippuunsa.
Kohta kun lähtee Juan-tehtaalta ajamaan Kaaville päin, muuttuukin luonto vivahduksiltaan toisellaiseksi kuin se on Kuopion seuduilla. Mäet eivät kasva mäntypuuta niinkuin moniahtaalla Savossa, vaan kaikkein korkeimmatkin kukkulat ovat vihreätä lehtoa ja kivikoisia ahoja. Se on kuin Karjalan lehtiporstua, jossa tämän kaskiviljelyksen kotimaan luonto näyttää ilmaantuvan äärimmilleen kehittyneenä. Hauskana vaihteluna ja vastakohtana tälle melkein sydäntä etovalle hempeydelle siintävät kuitenkin idempää nuo korkeat kukkulat, joita karjalainen kutsuu »vaaroiksi» ja jotka lienevät Karjalan maan varsinaisimmat tuntomerkit.
Niitä kohden me pyrimme Juukaan vievää maantietä myöten, joka on ojentautunut melkein linjasuorana ruskeana viivana menemään vaaran huipulta toiselle. Juuan ja Kaavin pitäjäin väliset suuret sydänmaat se halkasee kulkien pitkät matkat talottomia taipalia. Se on kuin maatunutta lainehtivaa merta, jossa milloin vaipuu sen laaksoon, milloin taas kimmahtaa sen kyömyiselle selälle, josta silloin joka kerta näkyvät yhä lähempänä edessä olevat vaarat.
Niinkuin muita korkeampina majakoina siintää matkamme määrä, Kolin vuoriryhmä. Se on siellä suon tiettömän taipaleen takana, ainakin peninkulman verran Juuasta Joensuuhun menevältä maantieltä.
Ahmavaaran kylästä otamme oppaan saloiselle taipaleelle ja lähdemme metsäpolun vietäväksi. Se on suloinen kävellä taas pitkästä ajasta tuollainen karjan ura, joka omien mielijohteittensa mukaan milloin kaareutuu ahon rinteelle, milloin pistäytyy sakeaan lepikkoon, milloin heitäksen kivisen metsäpuron poikki. Yhtäkkiä tulee järvi eteen ja laineet loiskivat jyrkän kallion juuressa. Se on sydänmaan järvi, soikea allas jyrkkien kaskettujen mäkien keskessä. Ei ole ainoatakaan asumusta näkyvissä tällä rannalla eikä venettä, millä voisi yli päästä. Mutta etäisen lahden pohjukassa kuultaa saarien lomitse mökin katto ja oppaalla on omat keinonsa. Hän kerää risuja metsästä, kantaa ne kallion päähän ja tekee tulen. Se on sovittu merkki ja kun savu on aikansa tuprunnut ylös tyyneen ilmaan, kuuluu veden pintaa pitkin tapin kolkutusta ja saaren taitse soutaa hetken päästä vene esiin.
Toiselle rannalle tultua alkaa maa kohota Kolia kohti. Tie, jota nyt kuljemme läpi talojen pihain, läpi heilimoivain ruishuhtain, poikki poltettujen palojen ja ohitse vasta kaadettujen lehtokaskien, joissa pihlaja vielä kukkii ja tuoksuu maahan kaatuneenakin ja joissa pikkulapset kerppuja ja vastaksia taittelevat—se on jo itsestäänkin ihaninta, mitä kesäinen matkailija voi toivoa. Mutta sillä on vielä taka-alana maisema, joka on yhtä mahtava kuin tämä tie on sievän soma ja viehättävä.
Me istumme Kolin vastaisella vaaralla erään veräjän päällä.
Kolissa on kolme yppylää niinkuin kamelin selässä, kaikki paljaita avopäitä kallioita. Ne kohoavat yläpuolelle kaikkia muita lähellä olevia kukkuloita ja niiden rinteet paistavat parhaallaan täydessä paahtavan keskipäivän valossa. Siellä on juurella notkoja ja notkoisia lampia.
Lammista vähän ylempänä on talo ja taas vähän ylempänä toinen talo pienten pellontilkareiden keskessä ja etäämpänä ahojen ja lehtojen ympäröiminä. Metsä juovittelee siellä viljelyksien välissä ja katkeaa vähä väliä jyrkkään pykälään ahon reunassa. Koko rinne muodostuu juovikkaaksi kudokseksi, joka on levitetty kuin loimeksi vaaran kylkiä peittämään. Se on kuin elävä vaate, joka yhtä mittaa muuttelee muotoaan auringon säteiden ja varjojen mukaan. Milloin helähtää se vaalean vihreäksi, milloin taas synkkenevät sen posket. On kuuma keskipäivä, auer hehkuu hikevistä lehdoista, tuolla täällä poltetaan kaskia ja joskus tuikahtaa tulen liekkikin savun seasta. Ja se on tuo eloisuus, tuo asutus, joka tekee tämän rinteen niin ihanaksi, että sitä uupumatta jaksaisi katsella kuinka kauvan tahansa. Puijon läheisyydestä tullen tulee sitä ehdottomasti tähän verranneeksi. Koli voittaa vertailussa. Puijo on aina totinen, synkkä ja yksivakainen. Satoipa siihen tai paistoi, aina on se yhtä juhlallinen ja yksitoikkoinen. Koli sitä vastoin, vaikka korkeampi ja mahtavampi, tekee virkeän, aina muuttelevan vaikutuksen.
Se näyttää olevan aivan lähellä tuossa edessämme ja taloihin tuolla sen rinteellä ei näyttäisi olevan matkaa kuin kerta liikkeelle lähtien. Mutta kun alamme mennä, on vielä monet talot sivuutettavat, moneen alankoon painuttava ja monet notkot rämmittävät. Samassa on vuorenhuippukin kadonnut, kun sen rinnettä alamme kohota.
Levähdetään talossa, joka on noin puolimatkassa vaaran laelta. Se on noita pieniä karjalaisia taloja, jotka ovat käpristäytyneet jyrkän mäen kupeelle ja joiden paikan on määrännyt kallion kylestä lirisevä lähde. Rakennukset ovat supistetut niin vähiin kuin suinkin, sillä karjalainen ei juuri viitsi rasittaa itseään liialla raatamisella. Pienissä kivikko-pelloissa ja vielä kivisemmissä kaskissa on tarpeeksi vastustusvoimaa voitettavana /hänen/ työhalulleen. Kaksi pirttiä hänellä kuitenkin on ja niiden välissä porstuanpohja-kammari. Vastapäätä porstuan ovea on pienonen navetta, sillä karja on pieni, noin kymmenlehmäinen. Sen yhteydessä on katettu kuja, jonka ylisille vie hevosella ajettavat leveät raput. Että ollaan kivisellä mäkimaalla, sen osoittaa sekin, että suurin osa kujaa ja navettaa on tehty kivestä. Mutta ett'ei järvikään ole kaukana, sen voi arvata siitä, että päreliisteiden päälle ja seinänrakoihin asetettujen tikkujen neniin on asetettu kaloja päiväpaisteessa kuivaamaan. Suuri Pielinen onkin tuossa toisella puolen vaaran ja sen »mujeet» ovat kaukanakin kuuluisat.
Mutta Kolille! Sinne on talosta liki pari kilometriä melkein koko ajan kohoavaa metsäpolkua. Kahden puolen tietä kasvaa korkeaa heinikkoa, sillä vaikka asutus täällä on satain vuosien vanha ja vaikka monet sukupolvet ovat vaaran kylkiä kaskeamalla haaskanneet, ei se kuitenkaan ole vielä mehuaan menettänyt. Näyttää siltä kuin sen kivissä asuisi ainainen ruokamulta, joka siitä polttamalla murenee ja muodostaa maan hedelmällisen maakerroksen.
Yhtäkkiä avautuu lehdon sisästä iso, ylenevä aukea ja sen ylipäässä on kohtisuorana kohoava kallio. Vaivoin sen juureen kiivettyämme näyttäytyy se yhtä korkeaksi kuin tavallinen kolmikerroksinen kivirakennus. Sen alla on jääkylmä suon silmäke. Ja kun tulemme sen harjalle, niin seisotaan sileällä ukonkivisellä kalliolla kuin lasisella katolla. Siinä sitä sitten ollaan ja siinä se on sitten Kolin kuuluisa näköala.
Ei tuo näköala kuitenkaan ole vielä saavuttanut sitä mainetta, minkä se ansaitsee.
—»Ei mutta kylläpä—!» huudahti toverini ja minä en voinut muuta kuin päätä nyökäyttämällä vahvistaa hänen ihastustaan.
Sillä kyllä se onkin sitä mitä se on, lajissaan ennen näkemätöntä.
Suurten selkien niemissä näkyy luonto mielellään melskeitään pitäneen. Puijo on kohottanut harjansa Kallavedelle uhaksi ja Kolin vaarat ovat Pielisjärven niemessä ja kulkevat pitkin sen rantaa pohjoisesta etelään. Siltä kukkulalta millä seisomme näemme kolme vähän matalampaa. Ja ne jakavat näköalan kahteen osaan. Toinen, vasemmalla kädellä oleva, on samanlainen kuin mikä oli äsken edessämme; erotus on vaan se, että se minkä äsken näimme Kolille, sen näemme nyt Kolilta. Siellä on samat kasket, ahot, palot, huuhdat ja talot.
Maisema on vaan vähän matalampi, sillä Koli on korkeampi ja sen harjulle kuontuu siintämään kaukaisimmatkin vaarat. Niitä näkyy useista pitäjistä, niiden kaikkien nimiä ei tiedäkään. Päivä paistaa nyt sinne edullisesti. Se sattuu talojen ikkunoihin ja panee ne peninkulmain päästä kimmeltämään. Se saa esille pienimmätkin muodostukset maanpinnassa ja metsissä. Se kouhottelee lehmi- ja kaskisavut ihmeellisen selviksi ja kun se sattuu pieneen vaarojen väliseen metsälampiin, hehkuu tämä kuin sulava lyijy. Kuka niiden kaikkien vesien, järvien ja lampien nimiä tienneekään. Mutta opas nimittelee niitä mitä Herajärveksi, mitä Höytiäiseksi, mitä Jeronjärveksi, mitä miksikin.
Tuota kaikkea katsellessa, hakiessa esiin aina uusia yksityiskohtia tästä »mäkisestä lakeudesta», joka melkein uuvuttaa moninaisuudellaan, melkein rasittaa rikkaalla vaihtelullaan, on Kolin toinen näköala aivan unohtunut.
Sinne kääntyy kuin viileyttä hakeakseen. Sillä se on totinen, juhlallinen ja yhtä vakava kuin edellinen on raskas. Se on luonteeltaan samanlainen kuin Puijon näköala. Siitä näkyy vain vettä ja saaria ja synkkää havumetsäistä mannerta. Mutta nähdäksemme sen kaiken kerta katsomalla on meidän kohottava yksi pykälä ylemmä, kaikkein korkeimmalle Kolille. Sinne on vähän metsää ja vähän notkoa ja sitten nousee sinne melkein pystysuora polku, jota myöten täytyy puitten oksien avulla kiivetä tuolle n.s. »vanhalle Kolille». Siitä katsoen on edessämme koko peninkulmain pitkä Pielinen. Etelästä siintävät Enon vaarat ja pohjoisesta kuultaa kukkuloita, jotka lienevät jossain Nurmeksen puolella Pielisen pohjoispäässä. Mutta itään päin kantaa silmä kaikista kauvimmas ja nuo metsäiset vuoret ne sanotaan olevan jo rajantakaisia, Venäjän puoleisia maailmoita.
Vaan itse Pielinen! Se lepää nyt siinä rauhallisena ja tyynenä. Siellä ei näy pienintäkään liikettä, ei ainoatakaan asumusta ole sen rannoilla, ei yhtään venettä souda siellä alhaalla. Hyvin heikko tuulen henki saa liikkeelle pienen laineen, joka satojen saarien rannoilla kuitenkin kokonaan katoaa. Siinä on kuin suuri, autio erämaa, joka uinailee itsetiedotonna ja ummessa silmin. Eikä sieltä kuulu muuta kuin hiljainen, säännöllinen sohina, joka syntyy siitä, että nuo pienet laineet toinen toisensa perästä murtuvat kivikoiseen rantaan Kolin juurella, jonka veden puolinen rinne melkein kohtisuorana putoo alas Pielisen helmaan.
»Päivälehti», syyskuun 13 p:nä 1892.
Pielisjärven kirkonkylä oli se paikka, mistä meidän oli määrä lähteä nousemaan Venäjän-Karjalaa kohti. Tämä kylä, jota voisi kutsua suomalaisen viljelyksen viimeiseksi turvapaikaksi idässä, onkin tämän asemansa arvoinen. Se on laaja, hyvin viljelty suuri tasanko, jossa on taloja kuin pienessä kaupungissa, muutamassa Pielisjärven ja Lieksanjoen muodostamassa niemessä. Kaikki näyttää täällä niin rehevältä, että luulisi olevansa parhaalla Pohjanmaalla eikä karun Karjalan äärimmäisessä laidassa.
Mutta ei kauvan tarvitse itää kohti kulkea, ennenkun luonto muuttuu ja muuttuu kokonaan. Ajettuamme suuren laajan sillan yli, jonka alatse Venäjältä tuleva ja monissa kymmenissä koskissa mylleröinyt vesi nyt jo jotakuinkin rauhallisesti, vaikka vähän hermostuneesti virtaa, tulemme tiehaaraan, joka suurelta maantieltä kääntyy Pankakosken tehtaalle. Tämä tie on viimeinen ajotie ja jos ei kulkisikaan sitä edemmä, voisi jo saada käsityksen rajantakaisesta luonnosta. Siinä on vaan kuivaa kangasta ja surullista, pienipetäjäistä suota. Muuten on sekä tuo tie että maisema hyvin tuttua. Sen tapaisen tapaa näet kaikkialla, missä joku vesistö lähteitään lähetessään muodostaa koskia ja synnyttää niihin tuon tähän asti varsinkin ylimäissä melkein ainoan tehdaslaitoksen: rautaruukin.
Semmoinen on nytkin tulossa. Se näkyy siitä, että tielle on vedetty kuonaa soran sijasta ja että metsä on pientä ja ympäristö asumatonta. Eikä aikaakaan, kun alkaa jo kohina kuulua, ja kun vähän vielä ajetaan, vilkkuvat jo vaahtopää aallot petäjikön sisästä.
Pankakoski on epäilemättä meidän mahtavimpia koskiamme. Putous on siinä pitkä ja jyrkkä ja aalto kosken alajuoksussa niin kuohuinen jämähtävä, ett'ei ole ajattelemistakaan siihen venheellä lähteä. Tähän päättyykin se venereitti, joka kaukaa Repolan pitäjästä alkaen tuo tänne saakka. Vasen ranta on jyrkkä, suora törmä, oikea on matalampi ja siinä on tehdas, jonka valssissa pääasiallisesti rautalankaa valmistettanee. Nyt siinä kuitenkin seisoo melkein kaikki liike. Suuret sulatusuunit ovat kylmillään, pitkät ja paksut piiput eivät anna savua. Ainoastaan muuan sirkkelisaha pienenteli halkoja ja sen räikeä, vähä väliä uudistuva säräys kuului kosken äänenkin läpi. Vaelsimme pajasta pajaan. Vasarat nukkuivat tukiensa varassa ja muistuttivat leukaa, joka haukotellessaan on mennyt sijoiltaan. Ainoastaan muuan käsiseppä kalkutteli yksinään joitain pieniä, tilapäisiä takeita. Muut missä lienevät olleet, eikä ollut tehtaan omistajakaan kotona. Tuntui niin omituiselta tuo seisaus paikalla, jossa luonnon voimat ikäänkuin yllyttämällä yllyttävät ihmistä pysymään mukana.
Niinkuin sanoin loppuu rattailla kulettava tie tehtaalle. Vielä sitä sentään oli muuan puoli kilometriä eteenpäin tehtaan lastauspaikalle, yläpuolelle kosken. Tähän kokoontuvat kaikki tehtaan halko- ja hiilivarat pitkiin pinoihin, ja suuriin kokoihin on siihen keräytynyt venheistä heitettyä malmia, joka on muodostanut maan mustanruskeaksi kovaksi kamaraksi. Maalle on vedetty isoja lotjia ja toisia samanlaisia on järvessä, vettä puolillaan. Ihmisiä täällä ei näy muita kuin joitain lapsia, jotka ovat juosseet alas rantaan.
Astumme venheeseen ja lähdemme soutamaan valkamasta. Näköala ja ympäristömme ei ole juuri ilahuttavimpia. Joki, jota alamme kulkea, on leveänlainen, se on tulvillaan ja ikäänkuin läkähtymäisillään vesisateista. Rannat ovat matalata suota ja näyttää siltä kuin se aivan ikään olisi ollut veden alla ja yhtenä järvenä joen kanssa. Suolla kasvaa kuitenkin petäjikköä, joka on niin hoikkaa ja pitkää kuin palmumetsä. Joen niskassa tapaamme tukkilautan ja ponttuun miehineen. Ne ovat tulleet alas rajan takaa, aina Repolan pitäjästä. Ja sitähän todistaa sekin, että ponttuun ohi kulkiessamme siitä hajahtaa tuo Venäjän nahkan tuttu tököttivoide.
Järvi, johon tulemme, on Pankajärvi, ja luonto sen ympärillä on yhtä karua kuin jokivarrellakin. Pitkät matalat lahdet muuttuvat soiksi ja jatkuvat alavana korpena niin kauvas, kunnes viimein nousee joku kaukainen vaara niinkuin korkea saari metsäjärvestä. Sinne on viljelyskin kiivennyt kuivana ja sulana pysyäkseen. Sieltä näkyy taloja, ahoja, kaskia ja peltoja. Järven rannoilla ei näy mitään asutusta. Ne ovat kovat ja sulkeutuneet. Siinä, missä ei ole suota, on kivikkoa ja petäjikköä, joka kääkkyräisenä kasvaa melkein veden partaasta. Saarissakin on kasvullisuus sama. Varsinkin savolaisen silmässä, joka on tottunut suurienkin järviensä rannoilla näkemään luonnon niittyjä ja viljelystä, syntyy säälin sekainen kaipuu. Ainoa, mitä tämä järvi tuntuu antavan, on malmi. Sitä nostetaan yhä ja sen haavimamiehiä näkyy nytkin ahertamassa siellä täällä ponttuitten päällä. Se on raskasta työtä ja alakuloinen nostomies tuskin katsahtaa meihin ohi mennesssämme.
Yksi ainoa viljelyspaikka sattuu tiellemme. Se on Kalliolahden talo Pankajarven itäisellä rannalla ja siihen päättyy venematkamme, kestettyään noin puolitoista tuntia. Pitkä Lieksanjoki tekee näet tässä suuren polven pois matkamme suunnasta ja muuttuu siellä hyvin koskiseksi, jonka vuoksi kaikki matkamiehet oijustavat tästä lähtien jalkasin.
Talo, jonka pihaan nousemme, on niin sanoakseni ensimäinen aavistus rajantakaisista taloista.
Se on aution järven rannalla ainoa meidän huomaamamme asumus. Tuntuu heti, että tästä se nyt jo oikea sydänmaan taival alkaa. Siihen vaikuttaa varsinkin pirtti, joka on täydellinen perikuva vanhasta savutuvasta.
Ikkunat siinä ensiksikin ovat vain noin puolen kyynärän suuruiset neliöt ja nähtävästi tehdyt siihen aikaan kun lasi vielä oli kallista ylellisyystavaraa. Vaikka tupa onkin tavallisen suuri, on ikkunoita vaan neljä, kaksi pöydänpäänurkassa hyvin lähellä toisiaan ja toiset kaksi samallaista karsinanurkassa. Se, että ikkunat olivat näin lähekkäin, teki, että tuvassa olivat ainoastaan nuo kaksi nurkkaa valaistut ja muu pirtti pitkine mustine seinineen melkein hämärässä. Omassa nurkassaan seisoi sitten suuri uuni, lajiaan huomiota ansaitseva. Se oli tehty yläpuoli kivestä ja pankko puusta. Samalla teki uuni myöskin kuopankaton virkaa, sillä sen kupeella olevasta laatikosta meni raput sillan alle, jossa kuuluttiin säilytettävän perunoita y. m. tarpeita.
Tuo komero muistutti mieleen vanhoja tarinoita sota- ja vainovuosilta, jolloin—ainakin Topeliuksen mukaan—takaa-ajetut karkulaiset pakenivat sillan alle ja siellä piilottelivat. Tietysti ei myöskään puuttunut noita tavallisia yhdestä paksusta pölkystä tehtyjä portaita. Uunin päällä, katossa ja porstuan orsilla oli sitten joukko kaikellaista vanhaa talon kalua, puusta ja tuohesta tehtyjä astioita, jotka kaikki niin hyvin sopivat tähän ympäristöön. Kotona ei ollut muuta väkeä kuin piikatyttö, jonka pajattava puhetapa ja lyhyt ruumis ja hämmästyneet harrottavat silmät muistuttivat metsän alkuasukasta semmoisena kuin sitä tavallisesti kuvaillaan.
Taipaleelle lähtiessämme herätti huomiotamme eräs kapine, joka sitten näyttäytyi aivan omituiseksi ja välttämättömäksi tämmöisille maantiettömille metsätaipalille. Se oli kesäreki, jonka jalakset ja aisat olivat yhdestä puusta, aisat tavallisen pituiset, mutta jalakset niinkuin olisi tavallisesta reestä vain ensimäinen kaplasväli jälellä. Tämän tämmöisen ajopelin valjastaa sydänmaalainen hevosensa jälkeen ja ajaa sillä niin hyvin kuin voi kuormiaan metsäteitä pitkin. Kankaita ja kuivia maita sillä pääseekin aika hyvin ja jos ei olisi soita vastuksina, niin tuskin tuntuisi tien puute kesälläkään kovin rasittavalta.
Kalliolahdesta lähtevä jalkatie olikin samalla tämmöisellä reelläkin ajettava. Ja että sitä oli paljo ajettu, sen osoittivat jälet. Oppaaltamme ja kantomieheltämme saimmekin tietää, että tästä muutama viikko sitten oli kulkenut suuri »ruunun ransportti». Siitä oli näet viety Venäjän puolelle suuri määrä kulijauhoja, jotka ensin tuotiin laivalla Pielisjärvelle, siitä maitse Pankakoskelle, josta venheellä Kalliolahden rantaan. Kalliolahdessa ne pantiin kesärekiin sillä tavalla vietäviksi noin peninkulman verran Ruunaan kylään, jossa ne vielä kerran lastattiin venheisiin ja Lieksanjoen koskia myöten nostettiin Lieksan järveen ja sitten soudettiin Repolan kirkolle.
Vaivaloisempia ja monimutkaisempia taipalia tuskin voi ajatella. Tuon tuostakin oli tiemme varrella hajonneita rekiä, ja kovia koskia myöten on kuletus tietysti vieläkin hankalampaa. Mutta hätä pakottaa riehumaan, sillä rajan takana ei ole viljan saannista puhettakaan ja kaikki leipäaine täytyy kulettaa sinne Pietarista. Sieltä ne olivat nämäkin elot tulleet hätää lievittämään. Hirvittää kuitenkin melkein sanoakin, miten paljo leipä tämmöisten takuusten taa kuletettuna tulee maksamaan. Se kuuluu näet nousseen 21 ruplaan säkki, ennenkun joutui Repolan kirkolle sen hinnan mukaan köyhien kesken jaettavaksi.
Kun tämä niin kallis vilja kuului olevan hätäapuviljaksi aijottua, niin syntyi itsestään kysymys, miksi ei sitä talven aikaan oltu tuotu, jolloin kuletusmaksut tietysti olisivat suuresti alenneet. Suomen puolella eivät osanneet tuohon kysymykseen vastausta antaa, mutta rajan takana tiettiin siihen syy. Oli sitä viljaa valtion puolelta jo kelin aikaan lähetetty, ja sen viljan hinta ei ollut kuin 16 ruplaa säkki. Se olisi riittänytkin Repolan köyhille ensi rekikeliin asti. Mutta keväällä ilmaantui suuria tukkitöitä ja tukkiherrat saivat jotenkuten sellaisilla keinoilla, jotka rajan takana hyvin tunnetaan, ostetuksi sen viljan, mikä ei suinkaan ollut heille aijottu. Makasiinit olivat pian tyhjät ja nälkä ovella. Silloin ei auttanut muu kuin hankkia uutta viljaa, jonka kuletuskustannukset eivät tietysti tulleet muualta kuin köyhäin kukkaroista. Pitkin matkaamme meille tästä asiasta näin kerrottiin, kerrottiin ilman katkeruutta, niinkuin välttämättömänä kovana onnena, joka usein tapahtuu, mutta jota ei voi auttaa. »Ka, se oli sallittua—oli niin sallittu.»
Oli tätä samaa tietä muutamia vuosia sitten kulkenut toinenkin transportti, joka oli hyvässä muistossa siinä talossa, mihin yövyimme matkustettuamme noin peninkulman verran Pankakoskelta. Tuo yöpaikka oli Naarajoen varrella olevan metsävahdin mökki ja näytti jotenkin varakkaalta ja elävältä. Siinä oli hyvin puhelias emäntä, joka tiesi kertoa kaikenlaista niistä monista matkamiehistä, jotka tästä kesänsä talvensa kulkevat Venäjälle ja sieltä takaisin. Niiden joukossa oli monta tuttua miestä, jotka olivat käyneet talossa sadun- ja runonkeräysmatkoillaan.
Mutta kaikista merkillisin oli eräs matkue, joka joku aika sitten oli kulkenut Petroskoin kuvernöörin kanssa.
Tämä suuri herra oli kerran tahtonut nähdä lääninsä laitapuoletkin. Sitä varten hän oli ensin mennyt Pietariin ja sieltä kiertänyt Joensuun kautta Pielisjärvelle ja sitten pyrkinyt rajalle samaa tietä mitä me nyt. Kalliolahteen saakka oli häntä vastassa ollut kaikellaisia ylempiä ja alempia virkamiehiä, jotka kaikki ajoivat selkähevosella. Vaikka kuvernööri kuului olleenkin sotaväen kenraali, ei hän uskaltanut huonoilla teillä nousta hevosen selkään. Kävelläkään ei lihava mies jaksanut. Hän asettui kesärekeen, joka jalaksien päälle nuoritettujen tyynyjen avulla oli koetettu tehdä niin mukavaksi kuin suinkin. Siinä hän istui, yksi mies ajoi rinnalla kulettaen hevosta ja toinen kannatteli takaa rekeä niinkuin auraa, ett'ei se pääsisi kaatumaan. Ja sillä laillahan sitä sitten mennä könyttiin niinkuin parhaiten taidettiin.
Näistä puhellessamme metsämiehen siistissä tuvassa oli jo tullut iltamyöhä ja päätimme jäädä yöksi, kun meille vakuutettiin, että aivan hyvin ennättäisimme huomispäivänä matkamme ensimäiseen määrään, Lusman kylään suuren Tuulijärven rannalle. Syötiin makea maitokokkeli-illallinen ja heittäyttiin pitkäksemme mukaville olkivuoteille.
Ei pidetty kiirettä metsävahdin mökiltä lähdettäissä, kun Lusman kylään rajan takana ei kuulunut olevan matkaa enemmän kuin pari peninkulmaa, joka kyllä päivässä ennätettäisiin päättää. Saimme oppaaksi ja kantajaksi talon emännän itsensä, joka jo kävi kuudettakymmentä. Epäilimme jaksaisiko hän, mutta eukko heitti keikauttamalla selkäänsä ensin oman kannettavansa ja olisi sitten vielä tahtonut ottaa meidänkin reppumme. Eikä sittenkään olisi kuulema tullut sitä kuormaa minkä hän keruutörkyä tehdessään on tottunut kantamaan virstain päästä kaukaisilta soilta ja mäkien rinteiltä.
Hän oli muutenkin mukava toveri, hauskin koko matkalla. Kun oli päästy pihasta lähtemään ja saatu haihdutetuksi sika, joka väkisinkin pyrki syöttäjänsä jälkeen, valjasti eukko jalat alleen ja lensi edellämme kuin kuiva tuohikääry tuulessa. Meidän muka reippaiden miesten täytyi jo kiellellä häntä, ett'ei sentään niin mennä, kun tässä ennättää vähemmälläkin. Silloin hän vähän hiljensi vauhtiaan ja antoi sen sijaan kielensä laulaa. Hän puhui siitä suuresta »ruunun ransportista», puhui Petroskoin kuvernöörin matkasta, puhui omista elannoistaan ja muiden, kertoi karhujen kaatamista lehmistä, kun siltä ja siltäkin mökiltä oli sinä ja sinäkin kesänä mennyt kaikki elämiset kontion häntään. Oli toki häneltä itseltään säilynyt kaatamatta, mutta monta kertaa oli hän nähnyt elävän metsässä. Äskettäin olivat olleet tyttönsä kanssa marjassa. Silloin oli suon laidasta tullut kolme karhua, emä kahden poikansa kanssa, ja »siihen jäivät marjat, astiat, kun lähdettiin pakoon kursimaan!»
Siltä se näyttikin tämä taival kuin tässä olisi milloin hyvänsä saattanut metsän isäntä perheineen vastaan astua. Maa oli milloin suota, jonka yli kulettiin poikkitelaisia puita myöten, kahden puolen hyllyvä, pohjaton hete, milloin kangasta niin tasaista kuin kammarin lattiaa, jossa kasvoi koskematonta komeaa hongikkoa ja siellä täällä vilahteli pieni metsälammen pyörylä. Välistä, kun noustiin kallioiselle mäelle, ei sieltä näkynyt muuta kuin tätä yhtä ainoata rannatonta metsämerta, ainoastaan siellä täällä näkyi tällainen vähän ylävämpi harjanne ja siitä nousevat ruskeat rungot.
Tie kuitenkin kohosi ja kun ruunun metsät loppuivat, ilmaantui lehtimetsää ja ahoja. Noustiin yhä ylemmä ja oltiin Ruunaan kylässä, joka on viimeinen kylänen kylä Suomen puolella. Talo, johon tultiin, oli korkealla mäellä. Kaikkialla ympäröi sitä metsät ja ainoastaan idän puolella näkyi järvi, jonka toisella puolella jo kohosivat Venäjän puoleiset vaarat. Rakennustapa oli sokkeloista ja monimutkaista, muistuttaen vähän sitä rakennustapaa, minkä sittemmin tapasimme Venäjän-Karjalassa. Vähän matkaa pihasta kasvoi toistakymmentä tuuheata pihlajapensaikkoa, joista meille erityisesti huomautettiin niinkuin jostain hyvin harvinaisesta ilmiöstä täällä havupuiden luvatussa maassa. Ne tekivätkin minuun sen vaikutuksen kuin olisi niissä ollut jotain salaperäistä ja se omituinen ääni, jolla niitä mainittiin, johti mieleeni ajatuksen, että ehkä ne ovat joitain jätteitä vanhain aikain pyhistä puista, vai olisivatko ne vain ensimäisen kasken kaatajan jättämiä käen kukuntapuita.
Isäntä lupautui meille saattomieheksi. Oli ensin kulettava venheellä järveä, sitten jokea, ja kun tuli ensimäinen koski, noustava maihin ja käveltävä noin peninkulma, jolloin oltaisiin Lusman kylässä.
Ruunaan järvi on pitkä ja soikulainen. Se kulkee korkeiden vaarain välissä ja eteläpäässä yhtyy siihen kaksi suurta Venäjältä tulevaa jokea, toinen Tuulijärvestä, toinen sen takana olevasta Lieksan järvestä. Rannat ovat vielä kolkommat kuin Pankajärvessä. Me nousemme Tuulijärveen vievää jokea. Vähä väliä on honkia kaatunut veteen. Muutaman ison hongan latvassa on tyhjä petolinnun pesä. Vesi on ruskeaa kuin terva. Turhaan etsii silmä luhtaa joen rannalla, turhaan mitään muutakaan; tämä on täydellistä erämaata, jossa tuskin milloinkaan tulee minkäänlaista viljelystä ilmaantumaan, ei ainakaan ennen kuin soiset rannat ovat maatuneet. Ei kuulu kalojakaan, sillä vaikka meillä on uistin perässä viilettämässä, ei sitä nykäsekään.
Mutta yhtäkkiä ilmaantuu joen käänteessä talo. Se on metsävahdin torppa, yksi noita pakollisia asumuksia korven keskessä. Mökin rannassa juoksee virta vihaisissa härän silmissä, sillä vähän matkaa ylempänä on koski. Kun väkevää virtaa olisi vaikea soutaa ylös, jätämme venheen tähän, nakkaamme reput selkään ja lähdemme jokivartta nousemaan. Jonkun kilometrin kulettuamme hyötyisää sekametsää, olemme Aittokosken rannalla, josta on vain muutamia askeleita rajalle.
Aittokoski on suuri ja voimakas koski. Se kuohuu siinä aivan erikseen synkän sydänmaan sisässä. Rannalle on kyllä kerran koetettu tehdä asumus, on siinä tupaa vähän ja vähän muitakin huoneita, kaikki kuitenkin hajoamaisillaan. Pihamaa ja pieni pelto ovat aivan heinittyneet. Entiseen aikaan kuului koskessa olleen myllykin, mutta kun ei täällä asti ollut kenelläkään mitään jauhattamista, niin hävisi se ja nyt siitä on koskessa vain vähän raunioita jälellä. Istuttiin kappaleen aikaa tässä ja annettiin veden kuohua silmäimme alla ilta-auringon kullatessa valkeita aaltoja ja korkeaa lehtoista vaaraa vastakkaisella rannalla.
Sitten me muutamia kymmeniä askelia otettuamme seisoimme rajalla. Täytyy tunnustaa, että se hetki tuntui hiukan juhlalliselta. Joskus ennen olin kuullut kerrottavan, että Suomen ja Venäjän raja on umpeen kasvamaisillaan. Miten lie ennen ollut, nyt se ainakin oli avattu ja puhdas puista kuin pellon sarka. Se kulki leveänä juovana niin pitkälle kuin silmä kantoi halki äänettömän korven. Tuntui se melkein itsetietoiselta tehtävästään, niinkuin olisi tahtonut sanoa, että tässä minä olen ja tässä minä pysyn enkä mene kiusallakaan umpeen. Ja siinä kai se on ja siinä kai se pysyykin, ja ell'ei siihen »yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi» istuteta korpikuusia kasvamaan, niin kestää varmaankin vuosisatoja, ennenkun se käy näkymättömäksi.
Olemme kuulleet oppailtamme ja muiltakin pitkin matkaa, että olot ja elämä toisella puolen rajan kohtikään muuttuvat. Tottahan se tavallaan olikin. Matkustaja panee ensin huomioonsa tiesuhteet ja nämä olivat hetikohta erilaiset. Suomen puolella oli jalkatie leveätä ja verrannollisesti jotakuinkin hyvin hoidettua. Soiden yli oli asetettu poikkitelaisia pölkkyjä, joita pääsi melkein kuivin jaloin kulkemaan, ja purojen poikki toi tavalliset maantieojasillat. Venäjän puolella tuskin ollenkaan erotti polkua, joka oli kaitainen ja mutkitteleva kuin karjan ura. Ja ensimäiselle suolle tultuamme ei siinä ollut muuta ylimenon apua kuin kaksi kaltaista pitkospuuta, jotka upposivat näkymättömiin jalan alla. Luultavasti oli tällaisen sillan insinööri kuitenkin katsonut työtään hyvinkin tyytyväisin silmin, kun hän melkein jokaisen tämmöisen maahan kaatamansa puun tyveen oli lyönyt pari venäläistä kirjainta, arvattavasti omat alkukirjaimensa. Sillä ennen vanhaan ei kuulunut tällä tiellä, joka kuitenkin välittää hyvinkin vilkasta liikettä keski-Karjalan ja Repolan pitäjän välillä, olleen tämmöisiäkään ylipääsökeinoja. Eräs Repolasta kotoisin oleva varakas pietarilainen kauppias oli kuitenkin testamentannut useita satoja ruplia jalkasiltain tekemiseen ja määrännyt, että ne vetelimmille paikoille ovat tehtävät poikkitelaisista puista. Vaan rajan takaiset olotko lienevät olleet syynä siihen, että vaikka nykyiset sillat tuskin tulivat maksamaan kymmenissä ruplissa sen, mikä oli sadoissa ollut tarkoitus, rahat kuitenkin kuluivat siihen niin, ett'ei näy jääneen tähteeksi ylläpitovarojakaan.
Saimme siis kulkea niinkuin parhaiten taisimme ja aina kuivalle maalle tultuamme istahtaa kivelle kaatamaan saappaistamme varsien yli hulahtanutta vettä.
Tien huonouden korvasi muuten yllin kyllä meitä ympäröivä luonto. En ole sellaista maisemaa vielä eläissäni nähnyt. Oli niitä Suomen puolellakin ollut soita ja metsiä, mutta siihen mahtavuuteen kuin täällä eivät ne missään kohonneet. Siihen vaikutti etupäässä se, että metsät olivat kerrassaan koskemattomia. Kaitaisten suosalmekkeiden välissä, jotka näkyivät kulkevan samaa suuntaa kuin vesistötkin eli luoteesta kaakkoon, ja suurien suojärvien ympärillä oli äärettömiä hietakankaita, joissa metsä oli mitä ihanteellisinta hongikkoa s.o. sellaista, joka ei ikipäivinä näy kirveen kolahdusta kuulleen. Suuret suunnattomat petäjät olivat rauhoitettuina otuksina saaneet kasvaa täällä nähtävästi siitä lähtien kuin Sampsa Pellervoinen
kylvi maita kyyhätteli, kylvi maita, kylvi soita, kylvi auhtoja ahoja,
ja kun hän
mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.
Siinä kävellessä näet johtui kuin itsestään Kalevala ja Kalevalan aikuiset ajat mieleemme. Ja jos missään, niin täällä tuntui siltä kuin olisi joka puu ja kivi kätkenyt elävän olennon ja kuin olisivat haltijat meitä metsän sisästä pilkistelleet. Sitä tunnetta kartutti vielä yhä enemmän kesäyön hämärä, joka saattaa kyllä olla viehättävä vesilläkin, mutta joka tällaisen synkän salon sisässä on aivan selittämättömän salaperäinen.
Kuljimme kulkemistamme. Jonkun ajan käveltyämme loppuivat suot ja kankaat ja tie alkoi kohota. Päästyämme suuremman selänteen rinteelle hämmästytti meitä yhtäkkiä omituinen näkö. Kohtasimme näet kasken, suuren suunnattoman hakkion, jossa kaadetut puut olivat kaikki ikihonkia. Vaikka puut olivat pitkällään, muodostivat oksat kuitenkin niin korkean ja sakean metsän, että täytyi kiivetä kivelle sen yli nähdäkseen. Yön hämärässä näytti se kuin tappotantereelta, johon satoja urhoja oli kaatunut päällekkäin, pitkittäin ja poikittain, kädet, sääret ja aseet kamalassa sekasorrossa ja niin uhkaavissa asennoissa, että melkeinpä teki mieli pelottamaan.
Omituinen ahdistus mielessä me taas vaelsimme eteenpäin. Sekin saattoi sydämmen vähän arasti sykkimään, kun oppaan sanan mukaan pian olisimme perillä Lusman kylässä suuren Tuulijärven rannalla. Tällaisen taipaleen takana oleva matkamme määrä alkoi näyttää jonkinlaiselta satumaiselta maailmalta, ja yhtäkkiä rupesi meitä arveluttamaan, mitenkä siellä otettaisiin vastaan, kun sinne saapuisimme, ja miten siellä osaisi olla, kuin eleä. Ei kauvan kestänytkään, ennenkun puiden välistä jo välkkyi veden pinta. Me kiinnitimme kulkuamme, tulimme melkein juoksujalassa rantaan ja samassa loppui tie pieneen ruohoiseen niemeen.
Siinä oli nyt Tuulijärvi edessämme enkä koskaan unohda sitä vaikutusta, minkä se teki. Laaja, tyyni ulappa oli hienon autereen peitossa. Me seisoimme siinä
nenässä utuisen niemen, päässä saaren ternehisen,
ja yhä enemmän muinaisaikaiselta, yhä enemmän kalevalaiselta alkoi ympäristömme tuntua. Ei muistettu ensi hetkellä huutaa venettäkään päästäksemme kylään, jonka talot vaan vähän häämöittivät toiselta rannalta muutaman niemen takaa.
Samassa kuitenkin keksimme kaksi venettä järvellä nuottaa vetämässä, oppaamme huhusi sinne, kylän koirat kuullessaan vieraita ääniä alkoivat ulvahdellen haukkua ja kohta tuli venekin meitä ottamaan ja vei meidät lahden poikki—Venäjän Karjalaan.