Pitäkäämme pää pystyssä ja älkäämme jättäkö jälkeläistemme tehtäväksi mitään, minkä voimme itse suorittaa.
Goethe.
Mutta kuka on sanonut, että minun täytyy kuolla? Kuolla? Pitääkö siis minunkin yht'äkkiä lakata hengittämästä, näkemästä, liikkumasta ja kärsimästä? Pitääkö minun käydä samoinkuin kaikkien toisten? Samoinkuin kaikkien muiden? Kaikki ihmiset kuolevat. Parhaat kiitokseni: mutta onko tuo mielestänne tosiaankin pätevä syy? Kuolkoon vain, ken kuolla tahtoo: minä olen minä enkä kukaan muu.
Ei, pois se! Tässä täytyy olla jokin erehdys, jokin suunnaton väärinkäsitys. Mikä voisikaan olla syynä siihen, että minunkin täytyisi tuhoutua, typerästi, niinkuin kuka tahansa? Ettekö tiedä, että minussa on maailma kaikkinensa? Ettekö tiedä, että jos minä kuolen, ei ole enää olemassa sadetta, joka pirahdellen putoo lehvistöön, ei kaunista lämmintä aurinkoa, joka paahtaa ihoa, ei viheriän- ja valkoisenkirjavaa niittyä, jossa varjot aaltoilevat, kun tuuli kulkee sen yli, ei korkeata sinistä taivasta, ei levollista valkoista härkää, ei kultakehyksisiä jumalanäidin kuvia kirkkojen pimennoissa, ei hylkytyttöjen hurjia lauluja eikä niitä ihastuttavia koruja, jotka säihkyelevät näyteikkunassa illan kellervässä sähkövalossa?
Koko maailma kauneuksineen ja kauhuineen, aatteineen ja olioineen, koko maailma on tässä, on minussa, ja se tuhoutuisi, jos minä kuolisin.
Mitä? Pitäisikö minun samoinkuin toisten muuttua jäisen jähmeäksi ruumiiksi, löyhkääväksi raadoksi, matojen ruoaksi, kouralliseksi tomua, hyppyselliseksi liejua? Voisinko kuvitella itselleni sellaisen kohtalon? Onko mahdollista, että maailma kuolee kerallani? Onko oikein, että kaikki se, mitä on aivoissani ja sydämessäni, koko tuo ääretön ajatusten ja muistojen, kuvien ja surujen vilinä, tuomittaisiin seisahtumaan ja loppumaan iäksi? Kuinka voinkaan kuvitella, että maailma säilyisi ennallansa, kun en voi sitä ajatella muuten kuinomallaajatuksellani?
Poistukaa siis, kaikki te kavalat ja ilkeät petturit, te kuolleita himoitsevat pedot! Minä en voi kuolla — en tahdo kuolla: minä en kuole milloinkaan.
Luuletteko kenties, että riipun kiinni elämässä senvuoksi, että olen varakas, onnellinen, tyytyväinen, että olen henkilö, jolta ei puutu elämänmukavuuksia eikä rahoja. En unessakaan! Minä olen maailman onnettomin ja viheliäisin olento: minulla ei ole rakkautta, ei rikkautta eikä ystäviä; en ole kaunis enkä voimakas. Minä olen maistanut vain vähän iloja maailmassa, harvoin olen nauttinut, olen usein itkenyt ja melkein alinomaa kärsinyt. Mutta sittenkään en tahdo kuolla. En missään tapauksessa: tahdon elää vielä, elää ikuisesti.
Suotta sinä, sielunpaimen, minulle lupailet uutta elämää toisissa maailmoissa: kauniimpaa, tyynempää, valoisampaa elämää. Minä en usko puheitasi. En tiedä mitään sinun maailmoistasi, en tahdo kuulla sinun autuudestasi. Minä tunnen tämän maailman, tämän maan, tämän ruman, rauhattoman ja pimeän elämän, ja juuri sitä minä toivoelen, kaipaan ja vaadin itselleni. Minä tahdon nimenomaan tätä elämääni sellaisenaan, onnettomana, tyytymättömänä, apeana, alakuloisena — nimenomaan tätä tuskallista elämääni.
Näkyköön minulle taivas vain ikkunanpuolikkaasta, kunhan saan kuulla linnun laulavan keväisenä aamuna, kunhan saan nähdä lapsen ja naisen hymyilevän, kunhan saan kirjoittaa pari sanaa niille, jotka ovat minulle hyvänsuovat, kunhan saan katsella puun väräjävää varjoa elokuisen kuutamon valaisemassa seinämuurissa.
Luulenpa olevan vaikeata löytää toista henkilöä, joka on kärsinyt elämässään ankaramman häviön kuin minä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Kaikki ne langat ja tuet, jotka pitävät yllä toisia, on tuhottu. Kaikki ne, jotka laskeutuvat taivaasta (uskot ja uskomukset) samoinkuin nekin, jotka naulitsevat maahan (dogmit ja periaatteet). Minä olen onnettomuuden kuilun pohjassa; olen kieltäytynyt, minun on ollut pakko kieltäytyä, olen hylännyt ja joutunut hylätyksi.
Tietäminen ei minulle riitä, miehet ovat minulle vastenmielisiä, naiset vielä enemmän, kirjallisuus inhottaa minua, haltioitumista ei tapahdu, maine etoo mieltäni, elämäni on kehnoa ja ikävystyttävää, ruumiini alkaa rappeutua, ja kaipaukseni, ainoa, ensimmäinen ja syvä kaipaukseni, maagillisen mahdin kaipuu, ei enää kaipauksen nimeä ansaitse. Kaikki arvojen taulut ovat särkyneet sisäisissä kouristuksissani, kaikki toivo on kalvennut kuluneiden vuosien pimeydessä, kaikki mahdolliset pelastuksen ankkurit ovat pelkkiä pikku koukkuja, joiden avulla voi tarrautua kiinni maahan ja elämään, jotka eivät enää lupaa eivätkä houkuttele. Näytäntö on lopussa, näyttämölaitteet on jälleen työnnetty seinälle, valot on sammutettu, laulajattaret ovat riisuneet yltänsä kuningattaren korut ja lähteneet ajamaan pois vaunuissaan, mustiin puettuina; soittimet lepäävät hylättyinä ja äänettöminä suljettujen partituurien vieressä, joita ei milloinkaan enää avata. Viimeinen juhla on ohi, ja viimeinen sävel heläjää vielä ilmoille ikäänkuin antaen äänen tälle liian tyhjälle äänettömyydelle. Vain kaksi mahdollisuutta on jäljellä: joko täydellinen tylsyminen tai itsensäsurmaaminen.
Siitä huolimatta minussa on valtava halu elää. Minä en tahdo kuolla. Tahdon uudistaa ja uudelleen aloittaa elämäni. Tahdon löytää uudet elämän perusteet. Tahdon elää, vaikkapa tyhjyyden kuilun yllä riippuen, ilman päälakeen kiinnitettyjä marionettilankoja, ilman selän tukea ja kainalosauvoja — mutta elää, taivaan nimessä, elää niin täyteläisesti kuin suinkin, silmineni, käsineni, aivoineni ja maksoineni, elää vielä kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jotta opin hankkimaan itselleni leivänkannikan maailman suuresta uunista ja änkyttämään omat sanani ihmisten epäsointuisessa kuorossa.
Minä en tahdo kuolla, en kokonaan enkä puolittain, en sielullisesti enkä ruumiillisesti. Minussa on jotakin kaikkia häviöitä voimakkaampaa; keskellä sieluani kohoo kallio, joka uhmaa kaikkia viime aikoina sielussani raivonneita myrskyjä. Minussa on eläin, joka tahtoo syödä, on kaksi jalkaa, jotka tahtovat kävellä, on pää, joka tahtoo ajatella, käsi, joka tahtoo kirjoittaa. Mutta mistä syystä? Minkä uskon nimessä? Mihin tarkoitusperään tähdäten? Eläin ei sitä tiedä, eläin ei ole älyllinen, eläin ei ole uskonnollinen olento — eläin ei käsitä mitään, mutta ei tahdo tunnustaa joutuneensa häviölle. Vaikka liput on vedetty alas, pysyvät muurit kuitenkin palkoillaan: jos sanat eivät enää vastaa tosiasioita, niin hiiteen sanat ja eläkööt tosiasiat! Tosiasia pitää puolensa ja säilyy, tosiasia on kiistämätön ja ylivoimainen, tosiasia ei tahdo kuolla.
Seisahtumista ei karttele yksin veri. Itse itseys, joka sulkee mahdollisuuden ikkunat toisen toisensa jälkeen ja jonka vihdoin täytyy luopua viimeisestäkin, mahdottomuuden tiestä, ei tahdo poistua. Se elää pimeydessä, se on voimaton ja haluton, mutta ei tahdo antautua tuhon omaksi. Se odottaa yhä. Se ei toivo, mutta odottaa. Jos asiat kääntyvät pahimmilleen, se taipuu, mutta ei tahdo syöksyä sinne, missä alkaa tyhjyys ja missä ei ole tuskankaan toivoa.
Syvin itseys on murskattu ja kidutettu, mutta se nauttii kidutuksestansakin, koska se merkitsee olemassaoloa, merkitsee jonkin vastustamista. Se seikka, että sallimus sitä niin vainoaa, suo sille varmuuden, että siinä piilee jotakin, mikä kelpaa tarkoitusperäksi, suo sille tietoisuuden omasta tärkeydestään kaikkeuden osana. Hän on ehtinyt kuilun syvimpään kohtaan. Hän ei kykene enää liikkumaan: joko on kaivettava hänelle sinne hauta, tahi hän on jälleen kohoava kohti valkeutta. Muuta mahdollisuutta ei ole. Ja silloin sammunut sielu nousee jälleen, ja alkaa uusi luku.
Mutta tämä uusi luku ei vähimmässäkään määrässä muistuta edellisiä. Ne asiat, jotka olen kieltänyt, pysyvät kiellettyinä, niitä unelmia, joista olen luopunut, en kutsu takaisin, halveksimani kunnianhimoiset pyrkimykset hylkään yhä vielä, ne ihmiset, jotka olivat minulle vastenmieliset, pidän vieläkin loitolla itsestäni, ne päämäärät, jotka aikoinaan häikäisivät silmiäni, ovat vieläkin etäiset. Mutta mitäpä siitä! Uusi tie alkaa, salaisuus on selvinnyt. Viimeinen suuruuden mahdollisuus ilmenee minulle, ja minä en työnnä sitä luotani. Vain sen voimasta puhkee hiekka-aavikko hiljaa kukkimaan, ja häpeilevät silmäterät alkavat jälleen säteillä tulehtuneiden luomien alla. Minä voin vielä olla sankari. Minun täytyy voida kunnioittaa itseäni, jottei kävisi välttämättömäksi tuhota itseäni — ja minut pelastaa se, minkä nimenä onei mikään.
Minulle ei ole enää mitään olemassa. Minä olen täydellinen nihilisti. En usko enää mihinkään. Olen täydellinen epäilijä. En usko enää mihinkään: olen täydellinen, auttamaton ateisti, ateisti, joka ei taivu kumartamaan edes niitä maallikkomaisia, ratsionaalisia, filosofisia ja ihmisystävällisiä uskomuksia, jotka ovat astuneet vanhojen mytologisten uskontojen sijaan. Minä tiedän, etteivät ponnistuksemme johda mihinkään tulokseen, tiedän, että kaiken loppuna on tyhjyys, tiedän, että aikojen päättyessä on kaikkien tekojen palkintona oleva tyhjyys, pelkkä tyhjyys. Tiedän, että kaikki rakennelmamme tulevat hajoamaan, ettei tulipaloistamme jää tuhkaakaan jäljelle, että ihanteemme, nekin, jotka olemme saavuttaneet ja joita vallitsemme, syöksyvät unohduksen ja lopullisen olemattomuuden pimeyteen. Minulla ei ole sydämessäni yhtään toivoa, minä en voi luvata mitään, en mitään, itselleni enkä muille, en voi odottaa mitään korvausta teoistani, en mitään tulosta ajatuksistani. Tulevaisuus, tuo kaikkien ihmisten lumooja, tuo kaikkien vaikutusten alinomainen syy, ei ole minulle muuta kuin tuhoutumisen alaston perspektiivi.
Ja sittenkään ei tämä kamala näytelmä, tämä julma epätoivo, tämä syöksyminen kohti tyhjyyttä saa minua kääntämään päätäni eikä peräytymään. Minä suostun elämään yhä vielä. Kaikki se, mitä tulen tekemään, on olevahyödytöntä, muttanimenomaan sentähdenminä tunnen halua toimintaan. Olemattomuus — oma olemattomuuteni, työni ja koko maailman olemattomuus — on jokaista ponnistustani odottava lopputulos, ja sittenkin,nimenomaan siitä syystä, minä olen ponnisteleva, kunnes maa kutsuu minut tummaan lepoonsa.
Minä tahdon kieltää koko utilistisen menneisyyteni. Kaikki ihmiset tavoittelevat korvausta, palkkaa, kaikesta tekemästään. Näennäisesti kaikkein henkisimmistäkin toiminnoista — luovasta työstä, uskon ja rakkauden teoista — odotetaan vastaavaa maksua, vaaditaan ennemmin tai myöhemmin palkkaa. Kukaan ei tee mitään ilmaiseksi. Uskonnossa, taiteessa ja filosofiassakin pohjautuu kaikki lopulta voitonhimoon. Ihmisten työt ovat — poikkeuksetta — vekseleitä, joita vaaditaan maksettaviksi. Eräytymisaika voi olla lyhyt tai pitkä — toiset ulottavat sen aina toiseen elämään, taivaaseen, iankaikkisuuteen — mutta lopulta tulee kumminkin aina maksupäivä. Jos ihmiset varmaan tietäisivät yhden ainoankin tekonsa jäävän vaille palkkaa, nyt ja tulevaisuudessa, niin kukaan ei liikuttaisi enää sormeaankaan. Jumalakin tahtoo saada palkkansa rukousten ja uhrien muodossa, ja helvetin ikuinen tyrmä on nimenomaan kehnoja maksajia varten.
Minä itse olin aikoinani kaikkein ahnain voitonetsijä. Tahdoin saada kaikki vähästä, tahdoin saada muutamia vuosia kestävän erakkoelämän, tutkimisen ja askeesin palkaksi ikuisen kaikkivallan. En etsinyt henkistä sen itsensä vuoksi, vaan käytelläkseni sitä aineellisen vipusimena, kaikkikäsittävän maallisen omistuksen välineenä.
Mutta nyt on kaikki luhistunut silmissäni, nyt on ainoa tuntemani äärettömyyden perinpohjainen maksukyvyttömyys ja kaiken vaivannäön turhuus, nyt minä hävitän itsestäni edunharrastajan, hyödynhakijan, ahnehtijan, ryöstäjän, juutalaisen ja nylkyrin ja suostun elämään nimenomaan siitä syystä, ettei elämässä ole mitään palkkaa, ja jatkan ajattelemista nimenomaan siitä syystä, ettei ajatus voi milloinkaan saavuttaa korvaustansa.
Epätoivoinen ihminen löytää epätoivonsa pohjalta uuden ponnahduslaudan, jonka varassa kohoo itkujen kuilun yläpuolelle, ateisti, joka ei enää usko mihinkään, löytää yksinäisen henkensä traagillisesta tyhjyydestä, ilman minkäänlaisia jumalia, voiman uskoa itseensä oman elämänsä tuokiona ja maailmassa, joka on hänen maailmansa. Tuskan hekuman jälkeen syntyy kärsimyksistä uusi ilon mahdollisuus: koska en odota mitään enempää, en enää kohtaa pettymyksiä tielläni eikä tosiasiain petollisuus kykene enää ryöstämään mieleni rauhaa.
Yksinäinen, täysin yksinäinen ihminen, täysin riisuttu, joka ei pyydä mitään, ei tahdo mitään, joka ei ole saavuttanut epäitsekkyyden korkeinta huippua sokean alistumisen, vaan erinomaisen selvänäköisyyden nojalla, kääntyy katsomaan maailmaa, joka ilmenee hänelle autiona kuin poltettu kaski, kuin hävitetty kaupunki, maailmaa, jossa ei enää ole kirkkoja, ei tienviittoja eikä tyyssijoja, ja sanoo sille: Kuinka ehdottomasti kieltäytynetkin antamasta minulle mitään, minä olen sittenkin yhä sinun, yhdyn yhä vielä sinun voimaasi, teen sinun työtäsi, seuraan sinua, heijastelen sinua tielläsi.
Odottaessaan vielä jotakin maailmalta ihminen on kauppias, joka yrittää hankkia itselleen voittoa, joka vaihtaa ja ostaa ja myy, on raivoissaan, jos sattuu epäonnistumaan, ja surmaa itsensä, ellei saa korvausta, ellei vekseliä makseta, jos kulungit ovat voittoa suuremmat. Mutta ihminen, joka on hylännyt kaiken korvauksen ja tekee työtä sen hyväksi, mikä on häviävä,tietäen, että se tulee häviämään, on ainoa arvokas, ainoa todella arvokas ihminen asumaan tyynin mielin kaikkeudessa. Hän yksin onjalosukuinenkaikkien kaupustelijoiden keskellä, miten puhtailta, ihanteellisilta ja metafyysillisiltä kajahtanevatkin ne nimet, jotka komeilevat toisten myymäläkilvissä.
Hän toimii vaatimatta kumminkaan ketään toimimaan hyväksensä, hän lahjoittaa tietäen, ettei saa milloinkaan takaisin, hän pyrkii korkeimmille huipuille tietoisena siitä, ettei niille milloinkaan saavu, hän tarjoo koko olemuksensa ja tietää, ettei kukaan maksa siitä sen oikeata hintaa. Mutta juuri siinä onkin hänen traagillinen suuruutensa, juuri siinä hänen ei-inhimillisyytensä, joka pidättää häntä vielä toistaiseksi ihmisten joukossa. Toiset ilot ovat häneltä evätyt: hänellä ei ole, niinkuin elämään, ihmisyyteen ja totuuteen uskovilla, lohdutusperusteita, lupauksia ja kangastuksia, jotka pitäisivät häntä pystyssä ja tekisivät tien hänelle keveämmäksi käydä. Hän ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omaan voimaansa, ja se tietoisuus, että hän voimakkaana voi tulla toimeen ilman kaikkia muita, täyttää hänet tuimalla, mutta terveellisellä nautinnontunnolla. Mitäpä rohkeutta vaaditaankaan sellaiselta eläjältä, joka varmaan uskoo ihanteittemme toteutuvan ja jonkin paratiisin, maallisen tai taivaallisen, olevan meitä odottamassa ja tarjoamassa meille virkistystä vaivojemme jälkeen? Ihmisen todellinen aateluus, hänen valtavin sankaruutensa on siinä, että hän voi elää vielä sittenkin, kun kaikki elämisen syyt ovat hänestä tuhoutuneet, kun kapalorihmat ja kainalosauvat, kaikkien ihmisten elinehdot, on kaikki heitetty syrjään.
Tämän sielunaateluuden, tämän suuruuden, tämän äärimmäisen ja epätoivoisen sankaruuden nojalla minä pakenen samalla kertaa kuolemaa ja keskinkertaisuutta.
Minä siis elän jälleen. Muttayksin, kaameanyksinäisenä. Ainoastaan minä — ei enää Jumala, mutta epäitsekäs, kuten hän, joskaan en ole kyennyt kohoamaan hänenlaisekseen valtiaaksi. Minun täytyy sommitella elämäni uudelleen uusien luonnosten mukaan — elämän, joka on täysin omani, todellakin uusi elämä. Minulla ei ole ketään muuta kumppania kuin oma itseni. Ei ole kättä, joka ojentuisi minua auttamaan, jos ojennan oman käteni hapuilussani tukikohtaa jyrkässä nousussa. Maailma on täynnä äänten pauhinaa, mutta kysymyksessä ovat vain »hyvät uutiset», joita minulle tarjoiltiin aikaisemmin aamiaiseksi ja päivälliseksi, mutta jotka eivät enää sano minulle mitään. Ne ovat toisia, vapautumattomia varten.
Mutta elämäni uusi muotoutuminen, ryhdistäytyminen, uuden matkan aloittaminen vaativat jonkinlaista tukikohtaa, jotakin kohtaa, johon voin juurtua. Minulla on vain oma itseni, mutta tämä itseyteni on kiinteämmin liitetty erääseen kaikkeuden osaan. Minä en ole mikään metafyysillinen ja absoluuttinen ihminen, joka leijuu käsitteiden ilmakehässä. Olen syntynyt määrätyssä paikassa, kuulun määrättyyn rotuun, minulla on takanani historia, traditio. Itseeni keräytyminen ja keskittyminen merkitsee ainoastaan sitä, että tulen jälleen kosketukseen synnyinmaani, kansani ja sen kulttuurin kanssa, josta olen lähtöisin, tahdoinpa tai en.
Minun siis täytyy aloittaa uudestaan, syntyä uudelleen — toisin sanoen palata äidinkohtuun, ei äitini ruumiiseen, vaan siihen todellisempaan ja suurempaan, jonka nimenä on synnyinmaa. Niin kauan kuin olin vain aivokiihkoinen olento, oli maailma kotimaani ja kirjasto kansani, josta löysin ainoat kunnioittamani lait. Mutta nyt, kun tahdon luoda luihini uuden ytimen ja saada veren jälleen liikkeeseen, minun täytyy kääntyä konkreettisen olemukseni syvimpiin juuriin.
Siinä tarkoituksessa olen tahtonut uudelleen perehtyä maahani, ja sen jälleenlöytäminen on paljastanut minulle paremmin omaa sieluanikin. Lääkärit määräävät eräissä taudeissa kotimaan ilmaa. Onnellinen kohtalo on johtanut minut, toipilaan, takaisin kotiin: olen jälleen täyttänyt keuhkoni kotimaan ilmalla ja tuntenut voivani siitä hyvin. Niin kauan kuin olin uponnut universaaliseen ja teoreettiseen kulttuuriin, pysyin huone- ja kaupunki-ihmisenä. Hylkäsin maan, tai jos lähdinkin sitä tapaamaan, en sitä nähnyt, en sitä syleillyt, en sitä rakastanut. Mutta Emon kasvot voi nähdä ainoastaan korkeudesta, etäällä kaupunkien valkoisesta ihomaalista. Minä olen löytänyt ne nyt jälleen, ylhäällä vuoristossa, olen nähnyt ne auringonlaskun kullassa, kuun kalvaassa valossa, valkoisen lumiharson peittäminä, kukkasten kaunistamina, tuulen värähdytteleminä — en milloinkaan vanhoina, aina nuorina, aina samoina, vilpittömästi hymyilevinä äidinkasvoina.
Suotta minä vääntelisin tätä jäykkää itseyttäni tehdäkseni siitä ateenalaisen jumalan tai skandinaavisen kolossin. Niin kauan kuin olen pelkkä aivo-olento, keskustelen kiinalaisen ja sufin, saksalaisen professorin ja englantilaisen esseistin, ranskalaisen jakobiinin ja kreikkalaisen sofistin kanssa. Minä kuulun kaikkiin vuosisatoihin ja kansanheimoihin: minä ymmärrän ja minua ymmärretään. Minun sanani ovat kansainvälisiä pelimarkkoja, jotka voin kuluttaa millä maailman turulla tahansa.
Mutta kun kuuristun kerrassaan itseeni, sieluin ja ruumiin, aivoin ja sydämin, ja tahdon liittyä johonkin rotuun ja sujuttautua johonkin vuosisataan, tunnen kuuluvani tänne, ainoastaan tänne ja tähän aikakauteen. Tahdoinpa tai en, minä olen syntynyt Toskanassa, toskanalaisten ihmisten, toskanalaisten maisemien ja aarteiden keskellä, olen Toskanassa vuonna 1881 syntynyt mies, joka täytti kaksikymmentä vuotta kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisenä vuotena ja joka kirjoittaa tätä vuonna yhdeksäntoistasataakaksitoista. Minä olen toskanalainen — enkä vain italialainen. Ihmisen todellinen isänmaa ei varmaankaan ole se kuningaskunta tai tasavalta, jonka alamainen hän on. Italia on liian suuri jokaiselle italialaiselle: varsinaisen isänmaan täytyy aina olla pieni. Ranskassakin, joka on keskitetty maa, jos mikään, Bretagnen mies pitää Provencen asujainta muukalaisena, ja normandilainen ja lothringilainen pysyvät normandilaisena ja lothringilaisena Parisin sydämessäkin.
Minä tunnen itseni syvästi toskanalaiseksi. Venezialaiset ja napolilaiset ovat minulle vieraita: minä tunnen heidät eräitä vierasmaalaisia etäisemmiksi. En viihdy heidän seurassaan, tunnen, ettemme ole veljiä. Ihmiset eivät voi sanoa kuuluvansa samaan isänmaahan vain sen nojalla, että kirjoittavat samaa kieltä ja noudattavat samaa lakia.
Toskanalaistenkin joukossa minä tunnen itseni usein vieraaksi ja muukalaiseksi. Puhuessani Toskanasta tarkoitankin ennen kaikkea Toskanan maata, vuoria, kukkuloita ja jokia — sen maan näkörantoja, joka leviää apuanien ruusunhohtoisista torneista aina laajaan ja autioon maremmaan saakka, maata Apenniinien huikeiden huippujen ja viheriänä hengittelevän Tyrrhenian meren välillä. Tarkoitan tätä taivasta, joka on kaunis rumallakin säällä, tarkoitan haaleanhimmeitä öljypuulehtoja ja sypressien tummia peitsiä, rinteiden vehmaita viiniköynnöksiä ja autioita kivisiä laaksoja, joissa kukkii ainoastaan tummansininen ohdake ja keltainen väriherne.
Sitten tarkoitan sitä Toskanaa, jonka muodostavat suuret toskanalaiset ja heidän neronsa. Aina etruskilaisista esi-isistä, jotka lepäävät vartiossa haudoissaan ja jotka olivat tyyniä ja teräväkatseisia kuin näkijät, etruskilaisista, jotka toivat mukanaan itämailta tulevaisuudenrakkauden ja varman taidevaiston, etruskilaisista, jotka sivistivät roomalaisia ja joiden asuma-alueen rajoihin sisältyi se maa, jonka oli määrä kerran tuottaa useimmat Italian suuret henget — aina Danten voimaan, Macchiavellin kuivaan jäntevyyteen, Michelangelon pelottavaan nerokkuuteen, Leonardon tiedonjanoon ja Galilein terävä-älyisyyteen saakka. Heissä kaikissa tuntuu erikoinen tarmo, erikoinen karu jämeän realismin, kohtuullisuuden ja selvyyden vaisto, suuruus ilman paisuttelua ja turhaa mahtipontisuutta ja karuus vailla tekopyhyyttä ja jäykkää vaateliaisuutta. On olemassa erikoinen toskanalainen henki, joka liittyy kiinteästi maahan; jolla on omat luonnepiirteensä, kaikesta muusta italialaisesta samoinkuin ulkomaalaisestakin eroava, ja jonka kanssa tunnen olevani täydessä sopusoinnussa.
Oman itseni löytäminen merkitsee niinmuodoin Toskanan, sen maan ja tradition löytämistä. Nyt eivät ole enää kysymyksessä maantiet Firenzen tienoilla, tiet, jotka ahdistuvat harmaiden muurien ja herrastalojen aitaristikkojen väliin, vaan paimenten polut Apenniinien selänteillä, missä ihminen on kahden kesken taivaan ja jalkojen alla leviävien metsien kanssa. Eivät enää kaupungin kunnaat Vial dei Collin tai Incontron luona, vaan Pratomagnon kyttyrät ja Kuualppien huiput. Olen löytänyt piilevän ja tuntemattoman kukkulan, joka on samalla kertaa Toskanani sydämessä ja sen äärillä. Se sijaitsee lähellä Tiberin lähteitä, lähellä sitä metsää, jossa pyhä Fransiskus kärsi, sitä linnaa, jossa Michelangelo syntyi ja sitä kauppalaa, jossa syntyi Pier della Francesca. Muutaman askelen päässä asumuksestani oleskeli nuoruudessaan tasavaltalainen Carducci. Ja jos nousen ylemmäksi, erotan etäältä Romagnan meren ja Umbrian ylänteet.
Tällä kivisellä kukkulalla, missä tuuli ei milloinkaan viihdy lepoon, henkeni on jälleen tyyntynyt ja löytänyt itsensä. Näiden tummien ja teräväharjaisten vuorten piirissä, tällä niittymaalla, jossa on niukasti kukkia ja ruohoja, mutta runsaasti kiviä, näiden jykevien ja hoidottomien tammien varjossa, sen kapean, mutta kirkkaana solisevan joen rannalla, joka saapuu Roomaan likaisena ja leveänä, tämän tosiaankin taivaallisen taivaan alla, joka on läpikuultoinen ja lauha silloinkin, kun pilvihattarat harhailevat sen pinnalla, olen jälleen tuntenut maan todellisen tuoksun, ilman raikkauden, leivän maukkauden ja kanto- ja risuvalkean rehdin lämpimän. Elämä on valloittanut minut takaisin vähitellen koruttomalla kauneudellansa. Olen muuttunut jälleen lapseksi ja alkukantaiseksi ihmiseksi, villiksi ja karuksi. Olen liittynyt jälleen maalaisiin esi-isiini ja yksinkertaisiin kelpo maamiehiin, jotka paimentavat karjojansa ja korjaavat viljaansa näillä tienoilla. Olen tehnyt sulan sovinnon vanhan sukuni kanssa. Tälle tuhlaajapojalle, joka on aterioinut kyllikseen kaikissa Euroopan älyllisissä pidoissa ja paimentanut ja kurittanut vieraita sikoja, vanha koti on valmistanut olosijan lähelle savuttanutta liettä, honkaisen pöydän päähän, joka tuntee keltaisen maissipuuron, suolaisen liikkiön ja lämpimät leipäkyrsät.
Alkuaikoina jälleenkohtaamisen tuottama nautinto oli niin suuri, että tunsin tarvetta kantaa kotiin kappaleen tuota veljellistä ja isällistä luontoa, jonka keksin uudelleen ja johon rakastuin joka päivä: kiven, joka oli sakarainen kuin vuorenhuippu, ja tammenlehdestä irroittamani kasvannaisen, kiiltävän ja kaunismuotoisen tammenterhon, vihkon niityn kukkasia, sypressinmarjan tai maissintähkän. Kaikki nämä yksinkertaiset, karkeat, hyödyttömät ja arvottomat oliot tuottivat minulle erinomaista nautintoa: minä tunsin ne ystävikseni, sisarikseni, oman itseni osiksi, oman maani ja sen traditioiden vertauskuviksi.
Samalla käännyin jälleen tutkimaan mestarieni ja maanmiesteni luomaa kirjallisuutta. Ensimmäisten ahnaiden ja kaikkeatavoittelevien lukuvuosieni jälkeen olin tuskin milloinkaan niihin palannut. Olin imenyt itseeni ainoastaan vierasta kulttuuria, tuskin olin lukenut ainoatakaan italialaista kirjaa ja jos olin lukenut, niin teoreettisia mieluummin kuin lyyrillisiä, oppineita halukkaammin kuin kuvitteellisia. Mutta siellä ylhäällä, missä kohtasin jälleen kotimaani nykyisenänsä, tunsin voittamatonta tarvetta palata kotimaani menneisyyteen. Ja niin luin jälleen vähitellen, pyökkien ja tammien varjossa, mintun ja Vernian tuulen tuoksujen häälyessä vaiheillani, kaikki ne kirjat, jotka olivat omiani syntymän ja uudestisyntymisen oikeudella: Danten ja Compagnin, Boccaccion ja Sacchettin, Macchiavellin ja Redin, Gino Capponin ja Giosué Carduccin. Nämä kirjat, joita olin aikaisemmin lukenut velvollisuudentunnon ja uteliaisuuden yllyttämänä, jotka olivat kuolettavasti minua ikävystyttäneet kouluaikanani ja jättäneet minut aivan kylmäkiskoiseksi, teokset, joita olin siitä saakka pitänyt kirjallisen kaunopuheisuuden tuotteina tai historiallisina todistuskappaleina, avautuivat minulle nyt ystävinä ja veljinä, saivat uuden värin, uuden mehun, heräsivät eloon täydessä alkuperäisessä voimassansa. Nämä vanhat tuotteet nuorensivat mieleni. Nämä jykevät ja ennakkoluulottomat vanhat henkilöhahmot näyttivät minusta tavallaan uudenaikaisemmilta kuin minä itse. Minä tunsin kuuluvani samaan kotiin, olevani samaa sukua kuin he, puhuvani heidän kieltänsä tai voivani muisteloitteni nojalla käsittää senkin, mikä saattoi näyttää eriskummalliselta ja alhaiselta vieraiden silmiin.
Minä olin kuin maanpakolainen kotiinsa palanneena. Kaikki kohosi näkyviini samoinkuin ensimmäisen kerran kohdattaessa ja täytti mieleni asioilla, jotka tuntuivat uusilta, mutta joille oli jo varattu paikka ja sopivat kehykset. Helvetin kuilut, taivaan valovirrat, Firenze täynnä torneja ja huippuja, hekumoivat viettelijä- ja sarvisepponuorukaiset, ilvehtivät ja konnamaiset ukot, viekkaat ja miehekkäät ruhtinaat, ihmisten luontainen kehnous, tähtien liikkeet äärettömyydessä ja viinimehun käyminen tynnyreissä, Valdarno ja Maremma, Casentino ja Mugello — koko Toskanan kaunis maa ihmisineen ja puistoineen, taivaineen ja lähteineen, kommuunien rauhattomuuksista aina vuoden 1859 kuohuntaan saakka, palasivat povelleni niinkuin äiti syleillessään odotettua, vihdoin kotiin saapunutta poikaansa.
Minua ei lumonnut ainoastaan noiden kirjojen mehukas sisältö, vaan ennen kaikkea niiden oiva taiteellinen tekotapa, se ihmeellinen kieli, jota niiden tekijät olivat käytelleet. Siinä ei ollut mitään turhaa korua, ei mitään tyhjää mahtipontisuutta, ei mitään joutavaa pitsireunusta, ei milloinkaan huonoa makua eikä hervakkuutta — kaikki oli lujaa tekoa, vähin keinoin tuotettua, varmapiirteistä ja täyteläistä, pronssia ja kiveä eikä kermaa ja hunajaa. Piirtimen jälki syvä, jopa karheakin, mutta varma, selvä ja vailla yhtäkään turhaa viivaa. Kieli rikasta, aina uutta, ilmehikkäiden lyhennysten ja käänteiden elähdyttämää, vailla täytesanoja ja korulauseita — luontevaa ja kansanomaista, mutta silti ylevää ja majesteetillista. Siinäkin, samoinkuin maiseman vuoristoissa, näennäistä köyhyyttä, karua yksinkertaisuutta, juroa iloa — suuruutta ja vapautta.
Siten uudestaan rakentunut Toskana onminunToskanani, mutta samalla kaikkein oleellisin ja kuuluisin Toskana — ei rappeutuneiden firenzeläisten, ei hovinherrojen eikä siloisten, äiteläin kirjailijakuohilaiden, jotka ovat seitsemännestätoista vuosisadasta saakka saastuttaneet ja pettäneet isänmaatansa. Minä puolestani tahdon pysyä uskollisena tälle jälleen löytämälleni suuremmalle Toskanalle, koska minun täytyi itseäni uudistaessani aloittaa siitä hetkestä ja paikasta, jossa olen syntynyt.
Aluksi minussa oli koko maailma. Sitten havaitsin olevani yksin ja melkein vailla elämää. Voidakseni toipua minun täytyi jälleen turvautua siihen maailman kolkkaan, joka oli minulle läheisin ja tutuin. Nyt, kun olen jälleen imenyt ensimmäisen emoni nisiä ja jälleen kuullut hänen puhuvan — nyt, kun tunnen veren jälleen kiertävän ruumiissani ja kielen päässeen siteistänsä, voin lähteä taas kulkemaan kohti varsinaista kohtaloani.
Mutta mikä on kohtaloni? Mikä oikeastaan olen?
Nyt, kun minulla on vain omat uudistuneet ja uudestaan hankitut voimani ja epätoivoinen hurmioni, en enää voi innostua vieraista ajatuksista enkä nojautua ulkoisiin haavekuviin. Kaikki jumalat, pyhät ja pakanalliset, aasialaiset ja eurooppalaiset, ovat minulta piiloutuneet. Edessäni ei ole enää yhtäkään jumalaa. Olen säälimättömän Ainoan tavoin asettanut asiani tyhjän pohjalle. Kaikkeus jakaantuu kahtia: minä — ja kaikki muu.
Nyt on sisimmän ytimeni luotava elämää kaikkeen, sen on elähdytettävä ja muunnettava kaikki ympärilläni, autettava minua sitä sietämään. Tässä viimeisessä ja ratkaisevassa taistelussa minulla ei voi olla liittolaisia. Jos kuolema astuu väliin eikä minua säästä, niin se merkitsee, että olen pelkkä riepu, hyödyttömyyden rajattomaan rikkaläjään heitettävä.
Me olemme niinmuodoin vastatusten, me kaksi, minä ja vihamieheni, kaikkeus. Minä olen vaivoin noussut jälleen jaloilleni, tuntien vielä kaikkialla kaatumisesta aiheutuvaa kipua, mutta olen yhtä suoraryhtinen kuin ennenkin, valmis heittämään haasteen ja sylkemään tuohon helvetin kehään, jossa lempeät Abelit armotta surmaavat jokaisen Kainin, joka ei suostu tottelemaan suvun kirjoittamattomia lakeja. Egoistin elämä on ankara, siinä ei ole ystävällisten seinien suojaa, ei suojaisten poukamien rauhaa, ei lämpimästi ojennettuja käsiä eikä sydämellisyyttä.
Mutta minä en etsi itselleni sauvoja tueksi, vaan lyömäaseeksi, ja kun tunnen itseni liian heikoksi, sulkeudun itseeni, en vuodata helliä kyyneliä niiden nähden, joita halveksin ja jotka halveksivat minua, vaan nautin mieluummin siitä, että saan omassa persoonassani häväistä koko ihmissukua. Heikontava rakkaudellisuus menköön hiiteen sekin!
Kuka siis olenkaan? Mikä on omin pääomani, jota en ole keneltäkään perinyt enkä ryöstänyt, vaan jonka olen kolikko kolikolta itselleni ansainnut kokemuksen työpajoissa, se, joka on nyt minun ainoa aarteeni, vähäinen mahtini — sanalla sanoen minun todellinen minäni?
Monet ovat yrittäneet minua määritellä, kuvailla, rajoittaa — ystävät ja viholliset. Minä olen kuunnellut, vaiennut, hymyillyt. Saavuttuani keskelle minulle suotua elämäntaivalta ja kestettyäni muutamia koettelemuksia ja yksinäisyyden pitkän karanteenin uskon tuntevani itseni paremmin kuin muut.
Minä en ole toiminnan mies enkä filosofi. Historia huvittaa minua, mutta minusta ei tule milloinkaan ministeriä; teoriat houkuttelevat minua, mutta minä en rakenna itselleni milloinkaan järjestelmää. En ole kauppias enkä pyhimys. Haluan saada rahoja ollakseni vapaa, mutta minulla ei ole uskallusta luopua kaikesta muusta ryhtyäkseni vain ansaitsemaan rahaa, maksoi mitä maksoi; kadehdin suuria maailmasta-luopujia, mutta en usko jumaliin enkä paratiiseihin. Minussa on ainoastaan kaksi asennetta, jotka saattavat herättää toisten mielenkiintoa — kaiken terveyden ja sairauden, poroporvarillisuuden ja pahuuden sekavassa vyyhdissä, joka herättää vain omaa mielenkiintoani.
Minä olen — sanoakseni asian kahdella sanalla — runoilija ja hävittäjä, haaveilija ja epäilijä, lyyrikko ja kyynikko. Kävisi liian pitkäksi kuvaella, kuinka nuo kaksi erilaista luontumaa voivat viihtyä rinnatusten. Mutta sellainen on sieluni tosiaankin pohjaltansa.
Minä olen toisin hetkin liikatunteellinen raukka, joka joutuu liikutuksen valtaan kuullessaan öisellä kävelyretkellä suljettujen kaihtimien takaa kidutetusta pianosta kaikuvan wieninvalssin yksinkertaisen rytmin, olen lapsi, jonka sydämen täyttää hellyys, kun nähtävissä on hämyinen, yksitoikkoinen taivas, sumuisen harmaa, vailla yhtäkään lohduttavaa pilveä, mustaa tai valkoista, olen apeamielinen olento, jonka täyttää rakkaudentuntein joku tuntematon ukko, joku ystävä-vainaja, jokin taitettu kukka tai suljettu talo.
Toisinaan taas muutun Hobbesin sudeksi, jonka hampaiden täytyy saada purra ja repiä. Mikään ei ole minulle pyhää: ei edesmenneiden suuruus, eivät vuosisatojen vahvistamat maineet, eivät totuudet, joita tuhatvuotinen kokemus on lujittanut, ei lakien pyhyys, ei kodeksien pelottavuus, eivät moraaliset selviöt eivätkä syvimpien kiintymysten siteet. Minä tahdon kumota kaikki, kääntää ylösalaisin uskomukset, näyttää jokaisen upean julkisivun takana piilevän rumuuden, jokaisen tähden tummat pilkut, jokaisen suuruuden mitättömät perusteet, jokaisen palvotun laitoksen halpamaiset vaikuttimet, viisaiden sokeuden, moralistien kataluuden, kehnojen olemisenoikeuden, pahan suloisuuden, tyhjyyden valtavuuden. Tunnen nautintoa saadessani särkeä, kalvaa, haavoittaa, kohottaa huntuja, ryöstää ruumiita ja poistaa naamioita. Silloin en tunne pelkoa enkä häpeää, en kunnioita ketään, viihdyn sekamelskassa, nautin siitä, että saan hämmentää ja säikyttää, olla kehno ja näyttää kehnolta.
Mutta sellaisen ahnaan raivon jälkeen ilmaantuu jälleen haavemieli, joka rakentelee mahdottomia tarinoita, vääristelee todellisuutta, heijastelee mielikuvituksen mukavassa kuvastimessa kaikkein kehnoimpia vaistojansa ja kaikkein mielettömimpiä himojansa, muovaten luonnottoman suuriksi ne henkilöt, joita vihaa tai rakastaa, valiten itselleen lähtökohdan todellisuudesta, mutta kehitellen ja paisutellen sitä unessa.
Minua käyvät ahdistamaan muodottomat tarinat, eriskummalliset suunnitelmat, uskomattomat seikkailut, mielipuolet ja rikolliset, jotka eivät ole milloinkaan eläneet, mutta tahtoisivat elää minussa, teennäiset ja mahdottomat lemmenvaiheet ja oudot, uskomattomat kuolemankohtaukset. Minun on pakko rakentaa kerrassaan uusi maailma, joka herättää itsessäni hämmennystä ja levottomuutta niinä pitkinä väliaikoina, joina olen porvari ja realisti, kuten kaikki muutkin, maailma, johon sisältyy syvän totuuden katkelmia ja säteitä, mutta joka ei ole se elävä ja todellinen maailma, jonka me kaikki luulemme tuntevamme. Siinä maailmassa minä liikun ihan esteettömästi, annan luomuksilleni sellaiset kasvot kuin haluan, annan heidän puhua omalla tavallani, asetan heidän elämälleen tarkoitusperiä, joita kukaan ei itselleen aseta, ja sallin heidän kuolla äkkiä, vapaaehtoisesti, sellaisista syistä, jotka näyttäisivät todellisista ihmisistä naurettavilta.
Sanalla sanoen: minä olen yhä vieläkinihminen, joka ei hyväksy maailmaa, ja tämä itsepintainen suhtautumiseni muodostaa ristiriitaisten sielujeni yhdyssiteen. Minä en tahdo hyväksyä maailmaa sellaisenaan, ja senvuoksi yritän joko muovata sitä uudelleen kuvittelun avulla tai muuttaa sitä toiseksi hävityksen tietä. Minä muovaan sen uudestaan taiteen avulla tai yritän kääntää sitä ylösalaisin teorian nojalla. Siinä on kaksi erilaista voimaa, mutta ne ovat yksimieliset ja suuntautuvat kohti samaa päämäärää.
Sellaisena kuin olen ja tulen vastaisuudessakin olemaan tunnen olevani minäkin luova ja hajottava voima, tunnen olevani määrätty arvo, tunnen omaavani oikeutuksen osan, tehtävän ihmisten maailmassa. Ainoastaan typerään elämäänsä tuomitut houkot voivat selittää olevansa tyytyväiset maailmaan. Se, joka koettaa sitä liikahduttaa, elähdyttää, sytyttää sitä lieskaan, uudistaa ja avartaa sitä, on oikeutettu vaatimaan — ei tunnustusta, josta minä vähät välitän nyt ja aina, vaan puhumisen ja olemisen vapautta. Jokainen ihminen kaipaa elääksensä sitä uskoa, ettei hän ole aivan hyödytön. Minä en pyydä enkä tahdo muuta tukea — mutta tuo vaivainen varmuus on minulle välttämätön, yhtä välttämätön kuin heikoillekin. Minä elän ja toimin tietoisena siitä, että koko elämäni ja työni on hukkuva tyhjyyteen, mutta tahdon toisten tietävän, että minulla on oikeus olla heidän joukossaan ja loukata heitä, koska teen sellaista, mikä voi olla heille hyödyksi.
Maailmassa, jossa kaikki ajattelevat ainoastaan syömistä ja rahan keräämistä, huvittelua ja vallan hankkimista, on välttämätöntä, että tavan takaa ilmaantuu joku, joka saa oliot näkymään kirkkaammassa valaistuksessa, opettaa ihmisiä näkemään erinomaisia asioita kaikkein tavallisimmissa, salaperäisyyttä jokapäiväisessä, kauneutta rikkatunkiossa. Siinä valtavan suuressa ja mahtavassa joukkiossa, jonka muodostavat mielipiteiden ja perintätapojen orjat, loismaiset ja rikkiviisaat saivartelijat, vanhoja tarinoita märehtivät saamamiehet, moralismin ja mystisismin vankiloiden vartijat, itsepintaiset papukaijat, jotka alinomaa kukertelevat vanhoja yhteiskunnallisia sääntöjä ja tavallisia latteuksia, tarvitaan yöllistä herättäjää, puhtaan älyn valvojaa, lujalihaksista kuokkijaa, halukasta polttajaa, joka hävittää vanhoja rakennelmia luodakseen sijaa valoisille toreille, jälleen voitetun vapauden puille ja tulevaisuuden rakennuksille.
Minä olen eräs niistä henkilöistä, jotka ottavat suorittaakseen kiittämättömimmän tehtävän ja vaarallisimman osan. Ja palkaksi siitä hyvästä tai pahasta, mitä tahdon ja teen, minulla on oikeus hengitellä, lämmitellä, kulkea tietäni pää pystyssä ja sylkeä kasvoihin — sanalla sanoen: elää oman lakini mukaisesti.
Minä en kirjoita ansaitakseni rahaa, en kirjoita itseäni koristellakseni, en kirjoita toimiakseni jonkinlaisena parittajana siveäin neitosten ja pyylevien keski-ikäisten herrojen välillä, en myöskään voidakseni kiinnittää mustaan hattuuni kaupunkilaismaineen karnevaalilaakereita. Kirjoitan ainoastaan purkautuakseni — purkautuakseni kaikkein viemärimäisimmässä merkityksessä, minkä kykenette ajattelemaan, te herrat herkkämielet. Huomatkaa, etten sano »vapautuvani», kuten sankarinne ja puolijumalanne, kuten ylhäinen poroporvari Wolfgang Goethe, Weimarin herttuan ja entisiin oikeuksiinsa asetettujen prometeus-sielujen lähin neuvonantaja.
Hän vapautui Wertherin traagillisten mitättömyyksien nojalla vapaaehtoisen etääntymisensä aiheuttamista vähäisistä epätoivon puuskista, ja tuon vapautumisen tuote pääsi kukoistusikänsä ohi ehtineiden sentimentaalisten kaunotarten yöpöydille ja itsemurhakandidaattien pieluksille kuolettavana leluna, mutta kaikilla hyväntapaisen kirjallisuuden kontrapunkteilla kaunistettuna.
Minä sitävastoin purkaudun ja ajattelen tuota sanaa käyttäessäni sen kaikkein alhaisimpia ja mauttomimpia synonyymejä: ajattelen sylkeä, joka sinkoaa tulehtuneesta kurkustani ja kuin taian tiestä lankee loppumattomana vihmasateena kaikkiin niihin kasvoihin, joille olisin arvokas antamaan korvapuustin — ajattelen oksentamaani sappea, jonka elämämme katseleminen on erittänyt verestäni — ajattelen mätää, joka vuotaa kaikkein tungoksisimpien sairaaloiden tartunnalle alttiin epämoraalisen persoonallisuuteni kaikista paiseista, haavoista ja kasvannaisista — ajattelen äkkinäistä ja kaikuvaa röyhtäystä, joka nousee syvyyksistä kuin ylenkatse. Ei, hyvä herrasväki! Painakaa mieleenne, ettei paperia pitkin kiitävästä kynästäni ole lähtevä mitään herkän herkullista.
Mieluisempaa olisi minulle, jos teräskynän kärki tummansinisen musteen asemesta juoksuttaisi tummaa ja höyryävää verta, sellaista kuin sankarin poven hurme öisessä kahakassa — mieluisempaa olisi minulle, jos teräs tulisen hehkuvana polttaisi ja hävittäisi paperin tieltänsä — ja jos hehkuvista vaoista nousisi suoraan lukijan sieraimiin tuima ja terveellinen katku.
Minä en kuulu niihin, kunnioitettava yleisö, jotka kirjoittavat nöyrin ja mairittelevin ilmein kuin olisivat palvelijoita ja odottelisivat herrasväkeä, viittaa tai turkkia tarjoten. On olemassa niitä, jotka esittäytyvät kuvitellulle lukijalleen niinkuin kavala napolilainen, joka nojaa muuriin, kitara poikkipuolin rinnalla ja suu haikeasti levitettynä anteliaiden talvivieraiden asuttamien vieraskotien ikkunain edustalla; on toisia, jotka heittäytyvät hänen jalkoihinsa kuin mitkäkin pitkätukkaiset Magdalenat noutaen astioistansa palssameja ja voiteita kaikkia sielun hankautumia ja liikavarpaita varten; toiset vihdoin muistuttavat mielestäni pieniä kuoripoikia, jotka sunnuntaisin valkoisiin paitoihinsa puettuina heiluttelevat messinkisiä suitsutusastioita messun epäsointujen pauhatessa.
Minä olen toista rotua. Minä en ole syntynyt minkään härän tai aasin rauhalliseen hengittelyyn, ja mitkään lempeät paimenet eivät tulleet minulle kumartelemaan elämäni ensimmäisenä päivänä. Minä olen synnynnäinen kumouksellinen, ja enpä varmaan tiedä, enkö jo verisestä elämän uksesta ilmaantuessani virittänyt tavanomaisten huutojen asemesta jonkin epämieluisan marseljeesin säveltä. Hallittiinpa maailmaa miten tahansa, minä tulen aina kuulumaan vastustuspuolueeseen. Vastalause on minun sielunelämäni luonnollinen ilmaus; ruumiini luontaisin asenne on kuin pistinhyökkäykseen käyvän; mieluimmin käyttelemäni esitysmuoto on hyökkäys ja herjaus. Jokainen lemmenlaulu muuttuu minun huulillani kumoukselliseksi kertosäveleksi, herkimmät tunnustukseni keskeyttää äkkiä naurunhohotus, ivallinen hymy tai äreä hartiain kohotus. Kunpa jokainen sanani olisi vapaassa ilmassa viuhuva karbiininkuula, jokainen lause tulinen suihku, jokainen luku tarmokkaasti puolustettu katusulku, jokainen kirja jykevä ja painava kivenmyhkyrä, jolla kävisi kopahduttaminen kokonaisen kansan karvaisia pääkalloja!
On olemassa valkoisia sanoja, hauraita ja tuoksuvia kuin jasmiinit, on toisia, jotka ovat imeliä ja tahmeita kuin köyhäin lasten makeisten punainen sokeri, on toisia, hempeitä, lämpöisiä ja himokkaita kuin neljänkymmenen vuoden ikäisten rakastajien ruumiit, on olemassa niin taivaallisen ilmavia ja autereisia, että ainoastaan vanhojen paastoavien pyhimysten hanhensulat kykenevät kiinnittämään niitä paperille niinkuin tomussa leikkivien valoheijastumien väräjöiviä perhoja, on vihdoin niin julkisia ja mehuttomia, että niistä rakennettu proosa hajoaa sormiin kuin kuivan kannikan murenet.
Ne sanat, joita minä mieluimmin käyttelen, eivät ole sellaisia: minun sanojeni tulee olla kovia kuin kiinteä kivi, niiden tulee olla karheita, teräviä ja raapaisevia kuin säröt, joita syöksyy alas vieremästä tai heittyy ylös kaivosten suulle: niiden tulee olla pakanallisen, omaehtoisen ja häpeämättömän alastomia, sellaisia kuin ne olivat kaikuessaan ilmoille hiovan kansankielen viininkostuttamilta huulilta. Näistä karuista kotiseudun sanoista minä tahdon luoda itselleni jykevän, kiinteän, vankan, terveen ja vaarumattoman proosan, joka pakottaa häpeästä punastumaan kaikki maailman kirjallisimpien kirjallisuuksien hajuvesikauppiaat ja orjasielut. Ja kun sitten olen tyhjentänyt kaiken sylkeni, mätäni, sappeni ja pahentuneen vereni, kun vihdoin olen purkanut itsestäni kaikki, mitä minulla on kullekin sanottavaa, niin minäkin muutun lempeäksi kuin laakson lilja, kuuntelen aamun sarastaessa hartain mielin varpusten tiukuttelua katon irrallisilla tiilillä, ja liikutus valtaa mieleni, kun kellot alkavat soida hoidottomien maalaiskirkkojen mataloissa ja rappeutuneissa kellotapuleissa, ja minä käyskelen puistokäytävillä kaupunginporttien ulkopuolella, katse maahan luotuna, jotten epähuomiossa tallaisi kuoliaaksi suurta säästäväistä muurahaista. Silloin saatte kuulla vapautuneesta povestani kohoavan laulun, niin autuutta ikävöivän, niin hellyyttä uhkuvan, niin kyyneleistä rakkautta herkän, ettei kukaan teistä voi sitä kuunnellessaan olla muistelematta nuoruutensa aurinkoisimpia ja tunnekylläisimpiä tuokioita ylen kaihoisan ja autuaan tunnon rintaa riipoessa.
Italiaa siis kiertelee huhu, että minä olen tyhjentynyt, loppunut,sammunutmies? Sanotaan siis tosiaankin, että olin vain syksyinen sänkivalkea ja että kevättuuli on puhaltanut pois viimeisen tuhkapeitteenkin?
Hiljemmin, veikkoset! Odottakaa hieman, minä pyydän. Sanotteko minun palaneen loppuun! Mutta entäpä, jos en ole vielä syttynytkään! Teidän tulee ajatella, että kaikki, mitä olen tehnyt — kaikki! — on ollut pelkkää alkulausetta, johdantoa, ennakolta sommiteltua sisällysluetteloa, ennustusta, julistusta, tai, jos niin haluatte, yli laitojen kuohuvaa mehua ja vaahtoa, jonka poistuttua kypsyminen voi paremmin tapahtua. Paras on tulossa: minä synnyn vasta tänään.
Sänkivalkea oli pelkkä ilon kokko, tulittelu, poikaiän aurinkopyörä, naurun ja ilon aihe, mutta nyt minä tunnen sytyttäväni tulen, jota ei käy enää sammuttaminen.
En tiedä, mihin tarkoitukseen tahtonette käyttää kuopan, jonka olette minua varten kaivaneet (ehkäpä haudannette siihen joskus kirjalliset keskosenne), mutta minä neuvon teitä tosiaankin heittämään nekrologinne paperikoriin. Ei ole sellaista marmorilevyä, joka saisi minut taivuttamaan pääni: teidän kuolemantuomionne herättävät minussa vain hilpeyttä, halua hymyillä ja liikkua ja toimia, halua, jonka vertaista en ole tuntenut pitkiin aikoihin.
Ei, painakaa mieleenne seuraavan kerran varalle: ei kelpaa luulla hiljaisuutta kuolemaksi, keräytymistä loppumiseksi eikä valmistumista itsemurhaksi. Minä olen kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta hiukseni ovat vielä vaaleat ja kiharaiset, minulla on vielä jäljellä muutamia hampaita; käteni ovat jäntevät ja jalkani nopsat. Minä tunnen usein veren jyskyttävän valtimoissani ja ohimoissani, ajatukseni ei vielä minua petä, pikemmin se on käynyt kirkkaammaksi ja uskaliaammaksi. Minulla on vielä jotakin sanottavaa ja aikaa käytettävänäni: kotonani on aina valkoista paperia yltäkyllin, sileätä, valkoista, leikattua paperia, jolla kynä liikkuu kevyesti ja nopeasti — on teräskyniä ja täysiä mustepulloja, avaamattomia. Minulta ei puutu mitään; hetkeni vain ei ole tullut, se ei ollut oikea, mutta se voi lyödä tuossa tuokiossa. Minä en antaudu enkä peräydy. Minä seison paikallani, minä itse, valmiina vastaamaan kaikille ja kaikkiin kysymyksiin.
Minulla on vielä paljon sanottavaa! Te ette aavistakaan, kuinka lukemattomia vaikutelmia ja keksintöjä minun on kerrottava, ennenkuin kuolen. En voi tuomita kuolemaan enkä tukahduttaa koko sitä olemukseni osaa, joka on parhain ja joka yksin kykenee oikeuttamaan kaikki muut. Minulla on velvollisuuksia itseäni, ihmisiä ja henkeä kohtaan. Minä tunnen edustavani omassa maassani ja maailmassa erästä aatesuuntaa, joka ei ole hyvin havaittu, ei laajalle levinnyt eikä ymmärretty; tunnen ruumiillistavani vihamielisyyttä niitä ajattelemis- ja kirjoittamistapoja vastaan, jotka ovat häpeällisiä, turmiollisia ja typeriä. Ja minunko pitäisi hiljaa vetäytyä kammiooni vaieten mietiskelemään tai lämpöiseen huoneeseen, jonka omistaja, yhteiskunnallisen asemansa löytänyt mies, antaa maailman mennä menojansa, kunhan ei itse jää vaille päivällisateriaansa?
Mieluummin kuolema kuin sellainen loppu! Minun täytyy saada sanoa, mitä mielessäni on; minun velvollisuuteni on menetellä niin, että lähimmäiseni eivät enää sano eräitä asioita eivätkä ajattele ja kirjoita niitä niinkuin tähän saakka. Minulle on yhdentekevää, vaikka tuo kaikki olisikin hyödytöntä — ihan yhdentekevää. Vilpittömästi puhuen: minä en siitä vähääkään välitä. Se ei koske minua enää sekään. Se on suuri ja arvokas uhraus, koska se on järjetön, ja se on uhraus juuri siitä syystä, että se on järjetön. Mitään järjenomaista tekoa ei ole milloinkaan nimitetty uhriksi. Minä tunnen itseni riittävän voimakkaaksi tuhlatakseni voimani Tantaluksena ja riittävän rikkaaksi viskatakseni parhaani ulos ikkunasta. Minä en ole suinkaan sammunut, päinvastoin: olen sammumaton. Lieskani on kuin se tuli, joka nuoleksii ylimielisiä katolisessa helvetissä: se ei sammu milloinkaan. Ja minusta tuntuu siltä, että nuoruuteni täytyy olla ikuinen — niinkuin Hellaan jumalien.
Minusta tuntuu, sanon: mutta en sitä usko. Minullekin on tuleva se päivä, jona olioiden kultasuomukset karisevat kuin maalatut kapalorihmat tomuksi muuttuneiden muumioiden ympäriltä, on tuleva se päivä, jolloin aurinko näyttää silmiini vain eräältä tukehduttavan taivaan valolta lukemattomien toisten joukossa, kevään palaaminen merkitsee vain uutta almanakan sivua, kukat imevät suotta maasta kaikkein suloisimpia värejä yrittäen saavuttaa taivasta, lämpöisten iltojen satakielet ovat vain yön häiritseviä ääniä — ja kun aurinko painuu virran puoleen, en enää nouse kukkulan porrastietä ylöspäin vaieten hyvästellen katseellani painuvaa päivää. Vaaleaveriset, hempeät, armaasti katsahtavaiset ja kaunismuotoiset naiset astelevat ohitseni himon liikahtamatta lihassani: he eivät ole enää minua varten, minä en ajattele enää voittaa osakseni lempeä. Ja koko elämäni ikäänkuin liukenee välinpitämättömyyden ikävään, tummuneiden ja melkein toistensa kaltaisten muisteloiden usvaan, jota ei halkaise himon välkähdys eikä teon salama. Niin käy minun — kuten kaikkienkin.
Mutta ennen sellaiseen päämäärään ehtimistä tahdon puhaltaa ilmaa kaikkiin kaikkeuden pasuunoihin, toimittaa kaikki tehtäväni, suorittaa kaikki verikostoni ja jättää kirjoitetuiksi ja kiveen piirretyiksi sanani ja tahtoni. Olen tuskin ehtinyt aloittaa. Lapsi syntyy yhdeksän kuukauden kuluttua, mutta miehen elämä alkaa hänen täytettyään kolmekymmentä. Kukka on kukkinut, mutta hedelmän tulee kypsyä ennen mätänemisen aikaa.
Kolmekymmentä vuotta täytettyämme näemme selvästi, mihin kelpaamme, sillä silloin astuvat esiin meitä nuoremmat. Kolmenkymmenen vuoden ikään saakka me taistelemme vanhempia vastaan, ja se tehtävä on helpompi. Olemme tuomareita ja pyöveleitä tulvahtavan epäkypsän voimamme varassa, joka sekin tahtoo hieman aurinkoa voidakseen puhjeta kukkaan. Viholliset ovat saavuttaneet, mitä ovat tavoitelleet, he ovat kuuluisia ja väsyneitä ja kätkevät kyllyytensä halvan tyytyväisyyden, katkeran vaitiolon ja happamen hymyn varjoon. He ovat sijoittuneetistumaaneivätkä tahdo nousta. He odottelevat ja sietelevät meitä ja jos ovat kovin peloissaan, niin luovat meihin rakkaita silmäyksiä ja yrittävät saada meidät sydämellisyyden loukkuun.
Mutta kun sitten saapuvat toiset, uudet, verekset, ensimmäiset jälkeläisemme, pojat, jotka olivat kymmenen vuoden ikäiset ja kävivät koulua, kun me olimme ehtineet kahteenkymmeneen ja otimme osaa ensimmäisiin kahakkoihin, niin meille koittaa koettelemuksen ja punnitsemisen päivä. Nämä nuorukaiset ovat saaneet ravintonsa meiltä, ovat kulkeneet kintereillämme ja ovat seuranneet meitä hyvän matkaa, mutta nyt on tullut sulkasadon ja täysi-ikäisyyden hetki. He tuntevat tarvetta kapinoida lähimpiänsä vastaan ja valmistautuvat käymään kimppuumme samoinkuin me aikoinamme hyökkäsimme niiden kimppuun, jotka olivat meitä vanhemmat. Vaikka he eivät ahdistelisikaan meitä julkisesti, he kumminkin tuomitsevat meidät keskenänsä — me olemme heille jo historian ja arvioinnin ainesta. He tuntevat itsensä jo meitä melkoisemmiksi, uskovat varmaan voittaneensa tai voivansa voittaa meidät ensimmäisessä hyökkäyksessä. Meidän välillämme ei enää vallitse se hellä luottamus, joka liittää meitä ikäisiimme, rohkaisee meitä kilpaillessammekin ja saa meidät vastavuoroin oivaltamaan työmme heikkoudet ja puutteellisuudet. Uudet tulokkaat eivät tahdo meitä kuunnella: he kuuluvat toiseen aikaan, ovat kasvaneet toisessa ilmapiirissä, heillä on toiset salaiset rakkaudet, toiset siteet ja toiset vastatunnot. He astuvat esiin aivan kylmäverisesti mukaviin ja käypiin kaavoihin muokattujen päivän dogmien nimessä ja ovat säälimättömiä kuin lapset ja julkeita kuin ryövärit. He ovat toista rotua ja puhuvat toista kieltä. Me voimme olla toistemme seurassa, työskennellä yhdessä, jutella ja naureskella toistemme kanssa — mutta me emme ymmärrä toisiamme. Minussa on selvä tunto siitä, ettei välillämme vallitse hyvä sopu. Minä tunnen pääni päällä riippuvan heidän halveksivan arvostelunsa ja kopean tuomionsa.
Mutta kas miten käy: minä en tahdokaan paneutua niin kuolleeksi ja ylvääksi kuin useat meitä vanhemmat. En tahdo käyttäytyä ikäänkuin en heitä huomaisi, en tahdo piilottaa päätäni kirjakasoihin tai kietoutua tyytyväisen uhrin caesarintoogaan. Enpä suinkaan. Minä olen minä, ja he ovat heitä. Käydäänpä tilille. Minä en ole pelännyt vanhoja enkä aio pelätä nuoria. Olen valmis näyttämään kaikki korttini ja puolustautumaan kynsin hampain, sanoin ja aattein, niinkuin villi-ihminen ja niinkuin sivistynyt. Minä en väisty. En tunnusta joutuneeni häviölle. Sanoinhan jo, etten ole sammunut. Kirjani nimenä on väärä huhu, mutta mitäpä tuosta. Nimen takana on mies, joka on päättänyt myydä nahkansa mahdollisimman kalliista hinnasta ja tahtoo sammua niin myöhään kuin suinkin.
Minä en halveksi nuoria enkä heitä vihaa. Eräiden hyväksi olen tehnyt, mitä olen voinut. En ole torjunut heitä luotani. Olen pidellyt heitä pahoin, kun olen otaksunut heidät kyllin arvokkaiksi kuuntelemaan miehen heille lausumaa totuutta. Olen odotellut heitä, kaivannut heitä, olen katsellut, kuinka he astuivat kahdenkymmenen ja viidenkolmatta vuoden kynnysten yli, nähdäkseni mihin he pystyivät, mitä heissä piili. Olisin mielelläni nähnyt heidät väkivaltaisempina ja persoonallisempina, vähemmän vakavina ja fonografisina. Mutta eipä väliä: minä pidän arvossa ja kunnioitan heitä sellaisinaan. Jos he jättävät keskinkertaista jälkeä tai kirjoittavat typeryyksiä, en heitä tuomitse: on välttämätöntä tehdä useita huonoja töitä kyetäkseen suorittamaan jonkin kelvollisen. Kahdenkymmenen vuoden ikään ehtivän pöytälaatikosta ei vielä löydy mestariteosta. Minä toivon heidän sen kerran kirjoittavan ja kulkevan ohitseni ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja.
En kumminkaan aio nöyryyttää itseäni heidän edessään. En tahdo väistyä tekemättä vastarintaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos on joukossanne sellainen, joka luulee voivansa lyödä minua korvalle ja tallata minut jalkoihinsa ennen aikojani, ilman oikeutta, niin hän ei ole havaitseva edessään hervotonta vainajaa, vaan elävän asekelpoisen. Hävittäjän tulee myöskin luoda, ja voittajan tulee vuodattaa verta vihollisen iskujen tiestä.
Käykää päin, pojat! Minä olisin kenties voinut käyttää paremmin nämä kolmekymmentä elämäni vuotta, nämä kaksikymmentä älyllisen elämän, nämä kymmenen kirjallisen elämän vuotta. Mutta jotakin olen sentään tehnytkin. Olen ollut mukana henkisissä liikkeissä ja olen niitä aloittanut, olen perustanut aikakauskirjoja, julkaissut puoli tusinaa kirjoja, olen levittänyt aatteita, mielettömiä, typeriä tai syvämietteisiä, mitä lienevät olleet — oikeaan ja vasempaan. Minä olen joku, merkitsen jotakin, minulla on menneisyys — ja minä tahdon voittaa itselleni tulevaisuuden, maksoipa mitä tahansa.
Entä te? Mitä olette tehneet, mitä teette? Katsotaanpa: kirjoitelmia, kirja-esittelyjä, arvosteluja, — arvosteluja, kirjoitelmia ja kirja-esittelyjä. Teillä on epäilemättä kykyä ja kulttuuria, mutta, ellen erehdy, te pysyttelette vielä vieraissa suojissa, elätte niiden kustannuksella, jotka jotakin tuottavat, teette itsenne suuriksi pinoamalla kantapäittenne alle toisten kirjoittamia teoksia. Teidän joukossanne on eräitä, jotka ovat luoneet taidetta tai tulevat sitä luomaan. Oivallista. Arvosteleminen on vaikeata, mutta tuottaminen on vieläkin vaikeampaa. Saammehan nähdä.
Mutta toistaiseksi te ette suoriudu minusta noin vain, käden käänteessä. Minä en suostu tallattavaksi vastustelematta. Ja teitä, nimenomaan teitä varten olen kirjoittanut tämän dramaattisen tarinan, jonka aiheena on aivojeni historia.
Tässä minä olen. Olen viiltänyt itseni auki ja leikellyt osat erilleen; olen paljastanut sisukseni ja hermoni niinkuin ne nähdään anatomisissa tauluissa paljastettuina. Jos haluatte, voitte tutustua sisimpään olemukseeni ja siten välttää hätäistä arvostelua. Tämä ei ole elämäkertani, vaan esittää täsmällisesti sisäisiä tapahtumiani. Kaikki muut teokseni saavat tästä selityksensä ja avaimensa.
Tämä kirja ei ole mikään taideteos; se on tunnustus itseäni ja muita varten. Tästä opitte tuntemaan hempeätunteisen ihmisvihaajan ja kaunaajan, joka on, Jumala paratkoon, sangen monille erinomaisen vastenmielinen. Minä jätän henkeni teidän käsiinne, esitän teille asiakirjat ja puolustukseni. Tämän ja vain tämän nojalla tahdon saada tuomioni. Minä toimin edelleenkin, teen työtä kerallanne, vieressänne, mutta eräs elämäni kausi on nyt päättynyt, ja minä pyydän kiinnittämään huomiota tähän hajanaiseen, viisikymmentä lukua käsittävään purkaukseen.
Minä astun teidän kylmien katseittenne eteen kaikkine kärsimyksineni, toiveineni ja heikkouksineni. En pyydä osakseni sääliä enkä armottelua, en ylistystä enkä lohdutusta, en pyydä muuta kuin kolme tai neljä elämänne tuntia. Ja jos minua kuunneltuanne aikomusteni uhallakin pysytte entisessä luulossanne pitäen minua tosiaankin sammuneena miehenä, niin tunnustanette ainakin, että olen sammunut, koska sytyin liian moneen liekkiin, ja etten ole enää mitään, koska tahdoin olla kaikkeus.
1912.