Samassa helähti sähkökello soimaan. Sen kimeään kilinään hukkuivat ne sanat, jotka lehtori Luoma sillä hetkellä sai sanotuksi tämän »esitelmän» johdosta. Kun kello oli vaiennut, syntyi painostava äänettömyys.
Aava oli painunut takaisin pulpettiinsa ja tuijotti jäykästi eteensä. Luokka ei liioin kiirehtinyt lähtemään. Vakavina odottivat pojat kohtauksen päättymistä.
Lehtori Luoma oli valahtanut tuhkanharmaaksi. Käsi, joka tavoitti karttapuikkoa, tutisi silminnähtävästi.
— Aava saa kaksi tuntia ja käytös kahdeksan, sai hän viimein sanotuksi.
Mutta — kuten aina — uhkaus jäi tälläkin kertaa vain uhkaukseksi. Hän tarttui kyllä jo kynään. Mutta samassa kajahti Aavan äänekäs, ivallinen huomautus:
— Eikö kolme tuntia olisi parempi? Ei tiedä, vaikka Anjalan miehet sinä aikana muuttuisivat oikeiksi kapinapaholaisiksi.
Kynä heltisi opettajan kädestä. Hän hypähti pystyyn ja iski karttapuikon pöytään.
— Tä-tä-tämä on jo lii-lii liikaa! raivosi hän.
Sitten hän yht’äkkiä heitti karttakepin kädestään ja syöksyi ulos huoneesta.
Luokkaan tuli synkkä äänettömyys. Pojat jäivät paikoilleen istumaan ja silmäilivät kysyvinä toisiinsa. Vihdoin nousi Aarne Salo ja astui Aavan luo.
— Sinä loukkasit lehtori Luomaa.
Puhutellun verestävät silmät suuntautuivat häneen ivallisina.
— Entä sitten? hymähti hän. — Mitä hänen piti tarjota meille mokomaa roskaa? Tyhmän dogmaattinen äijä. Vai ettekö te muut ole samaa mieltä?
Ei kukaan pannut vastaan, mutta kukaan ei liioin yhtynyt häneen.Vaiteliaana ja pidättyväisenä odotti luokka keskustelun kehittymistä.Yksinpä Heinämaakin pysytteli hiljaa.
— Me olemme sitä mieltä, vastasi Aarne luokan puolesta, että menettelysi oli sopimatonta. Tässä on lähinnä kysymys siitä, että sinä rikoit luokan päätöksen.
Aavan katse muuttui epävarmaksi. Mutta sitten vääntyivät hänen kasvonsa pilkalliseen virnistykseen.
— Luokan päätöksen? matki hän. — Viis minä teidän päätöksistänne!Ellei teissä muissa ole miestä muuhun, niin noudattakaa te vain noitapäätöksiänne. Minun tahtoni ei ole muiden kuin omassa taskussani!Menkää hiiteen siitä töllistelemästä!
Aarne katsoi ystäväänsä pitkään.
— Kuulehan Aava, virkahti hän. — Luulen nyt ymmärtäväni, mikä sinun on. Sinä olet ollut koko aamun hieman kummallinen. Ensin tuo aine. Nyt tämä. Aava, sinä olet juonut!
Aava nousi kuivasti naurahtaen seisomaan.
— Kas, kas sitä tarkkanäköisyyttä! Etkö olisi voinut keksiä sitä vähän aikaisemmin, Jokamies. Minä puolestani olen tiennyt sen jo eilisillasta saakka. Mutta ei siitä kannata tuollaista numeroa tehdä, hiisi vie! Ei se ole ensimmäinen kerta. Eikä viimeinenkään. Nyt minä menen.
Mutta Aarne asettui hänen tielleen.
— Ei, et sinä vielä mene. Minun täytyy saada sinulle ensin sanotuksi, että sinua on vaikea tuntea entiseksesi tuossa tilassa. Tänään olet sinä, Aava, häpeäksi luokalle.
— Minä? Häpeäksi? naurahti Aava ylenkatseellisesti. — Etkös muuta keksinyt? Kuules, hyvä veli, et taida muistaa: yhtä luuta pukin sarvet? Tai — jos te muut olettekin saaneet päähänne ruveta vesipojiksi, niin minusta ei sitä tule. E-hei! Ellei teistä toisista ole enää minulle tovereiksi lasin ääreen, ryyppään yksin, hiisi vie! Ja nyt minä menen. Parasta, ettet koeta estää, Jokamies.
Aarne katsoi ystäväänsä. Outo kiilto oli syttynyt noihin tavallisesti niin kylmiin silmiin.
— Anna hänen mennä, virkahti Kataja. — Ei hänellä ole nyt järkeä päässä. Saattaa tehdä mitä tahansa.
Kataja tuli vähän matkaa saattamaan Olavi Linnaa.
— Aava teki tänään palveluksen Sarastukselle. Kerrankin näkivät pojat tuon hummailunsa oikeassa valossaan. Se oli taas yksi peruskivi rakennukseemme. Ja illalla sinä lasket yhden lisää pelikentällä.
— Saa nähdä, virkahti Olavi miettiväisenä. — Ja paljon täytyy vielä tapahtua, ennenkuin pääsemme Sarastukseen asti. Ja tapahtua pian. Eivät pojat jaksa pitkää aikaa olla nykyiselläkään kannalla. Katsohan, he ovat kuin merimiehet: ovat sairaita tyvenessä.
* * * * *
Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylle. Ilma oli suojaista, raskasta.
Olavi kulki vaiteliaana kotiin päin. Jännityksen lauettua pyrki väsymys valtaan.
Vierellä astuva Kataja tarkasteli kummastunein ilmein toveria, milloin katulyhdyn valo lankesi tämän kalpeille kasvoille. Hänhän näytti suorastaan raskasmieliseltä — tällaisena iltana, voiton iltana! Viimein Kataja ei enää jaksanut pysytellä ääneti, vaan virkahti:
— Sinä olit suurenmoinen, Olavi. Meillä ei ole milloinkaan ollut sellaista miestä maalissa kuin sinä — se on vakaumukseni. Oli suorastaan nautinto pelata etulinjassa, kun tiesi, että vastustajan parhaatkin yritykset maalin saantiin menisivät myttyyn.
Olavi hymyili raukeasti.
— Sinä liioittelet, Yrjänä. Niinkuin kaikki muutkin.
Mutta toveri ei antanut perään.
— En lainkaan, väitti hän. — Siinä voi jo olla liioittelua, kun pojat väittivät kaikkien kolmentoista maalimme olevan sinun ansiotasi. Vaikka, kukapa sitäkään tietää? Kolmetoista maalia nollaa vastaan — se on voitto, se. Koulumme maine on pelastettu. Tappion tahra pois pesty. Kummako sitten, että pojat sinulle hurrasivat?
Olavi naurahti.
— Kylläpä sinä osaat.
— Naura sinä vain! huudahti Kataja. — Tällaisena voiton päivänä on joka lyseolainen toisensa kaltainen. Olipa sitten muuten muumio tai Jätti-Matti. Millainen voitto!
— No niin, olihan se.
—Ja ajattele, jatkoi Kataja, mitä tämä voitto Sarastukselle merkitsi. Sinä olet jälleen tunnustetusti yksi meistä. Nyt voit taas alkaa siitä, mihin Paasiolla silloin lopetit. Alkaa Sarastuksen työ. Niin, suorastaan sinä tänään ratkaisit Sarastuksen kohtalon!
— Ratkaisin? kertasi Olavi hitaasti. — Ei, hyvä veli, ei se niin vain käy. Kyllähän tämä voitto koululle saattoi paljonkin merkitä, ja siksi pojat ovat siitä niin innoissaan. Olihan se askel eteenpäin Sarastuksellekin. Mutta ratkaisu on kaukana vielä. Katsohan, vika on siinä, etteivät pojat luota minuun.
— Luota?
— Niin, luota, toisti Olavi raskaasti. — Sinä, joka olet ollut yksi heistä alusta alkaen, et voi sitä ehkä oikein käsittää tai et tahdo nähdä asiaa sellaisena kuin se on. On kuin he aina epäilisivät minua. Odottaisivat, että teen jotakin huonoa, raukkamaista. Katsohan, minä olen yhä vieras heidän joukossaan. Siksi minun, ulkopuolisen, ansioita niin kahmalokaupalla tänäänkin ylistettiin. Ne tahdottiin sillä, nuo ansiot, maksaa, jottei jälkeenpäin enää voisi olla kysymystä kiitollisuuden velasta. Usko pois… En tiedä, mitä he minulta vaatisivat tunnustaakseen minut täysiarvoiseksi toveriksi. Toveriksi, jonka tarkoitusperien rehellisyyteen empimättä uskotaan. Toveriksi, jonka sanoja ei kuitata noin vain olkapäiden kohautuksella. Kai tulikoetta…
Kataja aikoi panna vastaan, sanoa, että jos noin oli ollutkin ennen, niin tämäniltainen koko koulun innostus ja eläköön-huudot olivat pyyhkäisseet kaiken sen pois. Mutta hän tuli pysähtyneeksi kaikessa hiljaisuudessa tarkastelemaan tovereitaan, kaikkia noita yhtätoista, ja heidän suhdettaan Olaviin. Ja hänen täytyi tunnustaa, että Olavi oli sittenkin tavallaan oikeassa. Hän oli yhäti vieras. Vieras siksi, että pojat epäilivät hänelle luottamuksensa antaa.
Tulikoe…
Mitäpä siihen saattoi sanoa?
Toverukset vaikenivat. Ääneti he vaelsivat puolipimeitä katuja. Kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä. Molemmat vaipuneina omiin ajatuksiinsa. Vasta kun heidän piti erota, rikkoi Kataja äänettömyyden:
– Hyvää yötä, Olavi! Älä heitä uskoasi.
Olavi nyökkäsi vaieten. Mutta sitten hän tuli silmänneeksi toverin kasvoihin ja jäi tarkastamaan niitä. Niihin oli viime aikoina ilmestynyt jokin uusi piirre, joka antoi niille vallan toisen leiman.
— Kuulehan, Yrjänä. Sinä olet viime aikoina muuttunut.
— Kaikkihan me muutumme, oli välttelevä vastaus.
— Ei, mutta oikein todella, väitti Olavi vilkkaasti. — Etkö nyt kerran antaisi minun olla kuuntelijana ja puhuisi vähän omista ajatuksistasi? Tule, kävellään vielä hiukan yhdessä.
Kataja nyökkäsi, ja he jatkoivat matkaa.
— Oletko sinä ajatellut, mille alalle antaudut ylioppilaaksi tultua? kysäisi Kataja hetken perästä.
Olavi pudisti päätään.
— En osaa vielä niin tarkalleen sanoa. Oletko sinä?
— Olen, vastasi Kataja. — Juuri sitä minä viime aikoina olen pohtinut.Ja selvyyteen olen lopulta päässyt. Aion valmistautua papiksi.
— Papiksi?
— Niin, vahvisti Kataja. — Kai minä toisten mielestä olen aina ollutkin papin-kandidaatti, pojathan sanovat minua Körtti-Jaskaksi. Itse en ole siitä aikaisemmin ollut oikein selvillä. Mutta kun sinä sitten puhuit tuosta Sarastuksesta, ymmärsin, että minunkin on oltava mukana kansaamme pelastamassa. En tiedä, oletko sinä selvillä siitä, miten syvälle meillä on jo vajottu. Katsohan, minä olen lukenut paljon lehtiä ja lukenut niin paljon kurjuutta niistä ja niiden rivien välistä. Olen kulkenut kaduilla ja katujen varsilla ja nähnyt niin paljon saastaa. Silloin on minun täytynyt huutaa sieluni hädässä: Herra, Herra, me hukumme! Olen ajatellut sitä ja ajatellut tätä. Mutta kyllin lujaa pelastajaa en ole miltään puolelta löytänyt, ennenkuin johduin lukemaan Raamattua. Silloin minulle selvisi. Neuvotteluilla tai aseilla tämä maa voidaan vapauttaa, mutta kansaa ei voida vapauttaa muuta kuin yhtä tietä. Jos siitä tulee Herran kansa, on se ja sen maa iäti oleva vapaa, sillä omiaan ei Herra hylkää. Hän on se kalliopohja, jolle yksin voidaan uuden, onnellisen Suomen tulevaisuus laskea, niin ettei se aikojen aalloissa järky. En ole näistä ajatuksistani tullut kenellekään puhuneeksi, pojillahan on niin toinen katsantokanta. Mutta hiljaisessa mielessäni kypsyi päätös: tätä isänmaallista työtä, tätä tällaista Sarastuksen työtä minä pienillä voimillani tahdon Hänen avullaan tehdä. Muuta en voi. Minulle on kaikunut kutsu: Mene ja jätä kaikki ja seuraa minua! Se kutsu on minulle käsky. Elämän sisällys.
Olavi oli kuunnellut tarkkaavaisena toverin sanoja. Ensi kertaa tämän sisäinen minä välähdyksenä hänelle paljastui. Niissä oli suuruutta, noissa syvän vakaumuksen sanelemissa, yksinkertaisissa sanoissa. Suuruutta, joka kirkasti noita arkipäiväisiä, puisevia kasvoja. Olavi tarttui toverin käteen ja puristi sitä lujasti.
— Olkoon, että kuljemme eri teitä, virkahti hän sitten sydämellisesti, päämäärä meillä on sama: onnellinen Suomen kansa.
Lyseossa oli juhla.
Juhlasali — ikkunat tarkasti peitettyinä — oli täpösen täynnä iloista nuorisoa. Ovensuussa istui korkean virkavallan edustaja, poliisi, valvomassa, ettei mitään luvatonta puhuttaisi tai esitettäisi. Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen. Ja käytävissä, erivärisin silkkipaperein verhottujen lamppujen himmeässä valossa liikuskeli juhlapukuisia ja juhlamielisiä tyttökoululaisia ja lyseolaisia, parittain tai pienissä ryhmissä.
Annikki Salo ei viihtynyt toisten parissa. Hän etsi itselleen ravintolan puolella, kolmannessa kerroksessa, syrjäisen pöydän, jonka ääreen istahti odottamaan.
Salissa alkoivat torvet soida. Koulurakennuksen joka nurkkaan nuo säveleet etsivät tiensä. Tänne ylös ne kantautuivat vain kaukaisina, epämääräisinä. Siellä alhaalla oli jo alettu tanssia…
Silloin tällöin vilkaisi Annikki kelloaan. Kylläpä Olavi antoikin hänen odottaa.
— Ootteks te neiti Salo?
Hänen edessään seisoi pieni poika.
— Olavi Linna käski tuoda teille tän, sanoi poika ojentaen hänelle kirjeen.
Olavilta… Kirje…
Olavi ei siis tulisikaan. Jotakin oli tapahtunut. Jotakin hirveätä. Tästä juhlasta, jota hän niin oli odottanut, ei siis heille kahdelle mitään juhlaa tulisikaan.
Vapisevin sormin avasi Annikki kuoren ja luki:
10.3.1917.
Rakas Annikki!
Minun on vaikeaa kirjoittaa näitä sanoja. Mutta on sittenkin parempi, että luet ne minun kirjoittaminani kuin kuulisit ne toisten suusta.
Minut on leimattu varkaaksi, kunniattomaksi raukaksi.
En jaksa pakottaa itseäni tulemaan sinne. En, vaikka tiedän Sinun odottavan. Ah, Annikki, Sinä kyllä ymmärrät, kun saat tietää…
Sinä kysyit jo eilen, mikä mieltäni painoi. En tahtonut silloin siitä puhua. Toivoin kaiken vielä selviävän. Mutta… Kerron kaikki mahdollisimman lyhyesti.
Toissa aamuna, ennen historiantunnin alkua, seisoi Laurila opettajantuolilla tehden selkoa eräistä muutosehdotuksistaan tämäniltaisen juhlan ohjelmaan. Kesken kaiken tuli valvomassa oleva lehtori Puutinen sisään.
— Jaha, Laurila kuvittelee olevansa uusi Demosthenes. Kello on jo soinut, herra puhuja. Laurila saa yhden hj:n. (Tiedäthän, tuollaisen lapsellisen merkin päiväkirjaan huonosta järjestyksestä.)
Luokassa kohahti.
Minä en jaksanut hillitä mieltäni. (Minullahan on niin onneton luonne, etten voi hillitä äkkipikaisuuttani, kun jossakin olen näkevinäni vääryyttä.) Hyppäsin pystyyn.
— Älkää tehkö sitä, herra lehtorit
— Ja miks'en, jos on lupa kysyä?
— Siksi, että on sentään liian lapsellista rangaista seitsemäsluokkalaista siitä, ettei hän kädet ristissä odota opettajan tuloa. Ja vielä tuollaisella kansakoululaisiin kenties tepsivällä tavalla. Herra lehtori erehtyy, jos luulee, että seitsemäs luokka tulee sietämään tällaista loukkausta. Meillä on kyllä oleva keinoja…
Pitemmälle en päässyt. Lehtori Puutinen iski karttakepin pöytään kahdeksi kappaleeksi ja karjui:
— Hiljaa! Linna saa kaksi tuntia ennenkuulumattomasta röyhkeydestään!
Mutta pojat hyväksyivät menettelyni.
— Toverit, meidän täytyy taas ryhtyä taisteluun Puutiaista vastaan! huusi Terä. — Takavarikoikaamme päiväkirja! (Tunnethan hänen mielettömät päähänpistonsa, jotka ovat yhtä mahdottomia kuin yllättäviäkin.).
Aava nauroi.
— Ei sentään mielettömyyksiä, hyvä mies, torjui hän.
— Mielettömyyksiä? Niin tietysti, kun sinä et satu olemaan niiden keksijä! kimmastui Terä. — Minä sanoin: takavarikoidaan päiväkirja, ja siinä minä pysyn. Sillä me ratkaisemme kädenkäänteessä koko jutun. Päiväkirja katoaa. Uusi on hankittava tilalle. Ja jokainen meistä tietää, ettei siisteyttä jumalanaan palvova Kustaa Aadolfimme salli uutta päiväkirjaa heti tahrittavan tuon muistutuksen uudistamisella. Asia joutuu Kustaa Aadolfin tutkittavaksi, ja hän pyyhkii rangaistuksen pois. Me olemme voittaneet. Nicht wahr?
— Sinussa, Toivottomantylsä, ei ole paljon Kolumbuksen ja Aleksanteri Suuren keksijäverta. Ei valitettavasti, ivasi Aava. — Mutta ei kannata kiistellä sinun kanssasi. Se ei olisi muuta kuin ruudin haaskaamista.
— Ylipäänsä ei kannata nyt tuosta asiasta jaaritella, tarttui Laurilapuheeseen. — Tulkaa kuudelta meille, niin päätämme toimenpiteistä.
Ja siihen asia sillä kertaa jäi lilalla — olen kuullut — pojat sittenpäättivät mennä huomenissa rehtorin puheille.
Mutta he eivät menneetkään. Väliin tuli jotakin odottamatonta. Luokan päiväkirjaolikadonnut. Kun vahtimestari vielä tiesi kertoa, että samaan aikaan kuin pojat olivat neuvotelleet Laurilan luona minun pelastamisestani, olin minä saanut häneltä avaimet ja käynyt luokassa — niinkuin olinkin, heräsi pojissa epäluulo, että minä olin rangaistuksen pelossa toteuttanut Terän mielettömän ehdotuksen ja tehnyt itseni siten syypääksi raukkamaiseen varkauteen. Kenestäkään muusta kuin minusta, tulokkaasta, eivät he — siitä olen varma — olisi sellaista uskoneet.
Mutta tapahtui vielä jotakin, joka yhä selvemmin todisti minua vastaan. Tänään löytyi kadonnut päiväkirja minun pulpetistani. Ja siitä oli reväisty pois yksi lehti — juuri se, jolle rangaistukseni oli kirjoitettu.
Kaikki todisti minua vastaan. Ja kun minä kielsin syyllisyyteni,päätti koollekutsuttu opettajakokous erottaa minut koulusta.
Siinä ne nyt sitten ovat, kaikki minun toiveeni. Koulusta erotettu.Puhumattakaan siitä, että olen menettänyt toverieni kunnioituksen.Kyllä minä arvaan, mitä he ajattelevat: jatuollainensitten ontahtonut meitä opettaa!
Annikki, minä en voi muuta kuin sanoa: syytön minä olen. Syytönhuolimatta kaikista todistuksista. Nuo todistukset, ne painavat minutmaahan. En ymmärrä, miten kaikki on tapahtunut. En osaa selittää tätäsekasotkua. En jaksa ajatella.
Uskothan edes Sinä, Annikki, syyttömyyteeni?
Sanat ovat turhia… Kaikki on turhaa…
Sinun
Olavisi.
Annikki jäi tuijottamaan eteensä. Hänen oli vaikeaa käsittää, että jotakin tuollaista oli saattanut tapahtua. Olavia syytettiin päiväkirjan varkaudesta. Ne uskalsivat luulla, että hän oli tuolla raukkamaisella tavalla koettanut välttää rangaistusta. Olavi!
Koneellisesti hän silitti pukuaan. Silkin kahina palautti hänen mieleensä, missä hän oli. Juhlassa. Juhlassa, jonne hän oli riemukkain mielin tullut. Miten hän olikaan ollut iloinen pukiessaan päälleen uutta vaaleanpunaista tanssileninkiään! Miten iloinen, kun äiti — kammattuaan hänen hiuksensa ensi kertaa ylös — oli sanonut: kas niin, nyt sinä olet oikein soma! Tänä iltana hän olikin tahtonut olla sievä — Olavin vuoksi. Ja nyt… Nyt istui Olavi yksinäisessä huoneessaan polttoraudalla leimattuna. Syyttömästi tuomittuna.
Tuo ajatus saattoi hänen mielensä kapinoimaan. Vääryys täytyi saada oikaistuksi. Kun Olavi kerran oli syytön, täytyi hänen syyttömyytensä myös olla todistettavissa. Olisipa Aarne nyt täällä! Mutta hän ei ollut aikonutkaan tulla.
Annikki teki nopean päätöksen ja kutsui erään pikku pojan luokseen.
— Tahtoisitko sinä tehdä minulle sen palveluksen, että kutsuisit Antti Aavan — tiedäthän, sen seitsemäsluokkalaisen — luokseni? Kas, tässä omena vaivoistasi.
— Käskystä paikalla, kajahti Aavan tuttu ääni. — Minä tosin en tanssi muuta kuin varsin huonosti. Mutta en kuitenkaan tässäkään tapauksessa kieltäydy palveluksestasi, Annikki.
Sanoissa oli samalla kertaa kunnioitusta ja ivaa. Tyttö katsahti kummastuneena tuttuihin, pilkallisiin silmiin.
— Tanssia? Suo anteeksi, Antti, minulla ei nyt ole vähintäkään halua tanssia.
— Minä luulin…
— Ettäkö minulta puuttui kavaljeeria ja senvuoksi lähetin hakemaan sinua?
— Hm. Eipä juuri muutenkaan.
— Todellakin!
Annikki purskahti helisevään nauruun. Häntä kummastutti, miten hän saattoi nauraa tänä onnettomuuden iltana. Mutta Aavan otaksuma oli niin hassu, ettei hän voinut hillitä itseään. Hän näki, miten poika säpsähti, ja miten omituinen kalpeus levisi tämän muutenkin harmaille kasvoille. Mahtoiko hän syvästikin loukkautua?
— Ei, Antti, virkahti hän sitten vakavaksi muuttuen, pyytäisin sinulta, veljeni parhaalta ystävältä, aivan toisenlaista palvelusta. Se koskee Olavia. Ole hyvä ja istu.
— Kuten tahdot, Annikki, myöntyi Aava väkinäisesti, vaikka minä puolestani en ymmärrä, mitä voin hyväksesi tehdä.
— Ensiksi kai saan pyytää sinulta anteeksi, että puutun asiaan, josta sinä ja toverisi varmaan arvelette, ettei se kuulu minuun, alkoi Annikki puolittain ivallisesti.
Aava hymähti ja vastasi kaksimielisesti:
— Päinvastoin.
Sitten hän virkahti:
— Ennenkuin alamme, voinemme sentään hankkia hieman virvokkeita. (Hoi, poika, tuo jäätelöä!) Siihen saakka saattanemme jutella jostakin muusta. Hauskemmasta — jos suvaitset.
Annikki nyökkäsi tuntematta vähintäkään mielenkiintoa. Aava sai, jos mielensä teki, pitää keskustelua vireillä. Jo ensi sanoista oli Annikki arvannut, ettei hänellä olisi paljon toivoa Aavan avusta, mutta saattoihan kuitenkin yrittää.
— Tuo rannerengas, sanoi Aava, joka sinulla on käsivarressasi, ei liene kotimaista tekoa?
— Ei. Isä osti sen minulle Firenzessä.
— Firenzessä? Oletko sinä nähnyt Firenzen? En ole sattunut kuulemaan siitä.
— Vai niin, sepä harvinaista. Olin siellä kuitenkin. Viivyimme vain muutamia päiviä. Ne olivat ihania.
— Italia…
Se pääsi Aavalta ilmeisesti vahingossa. Hänen äänessään oli sellaista ikävöintiä, että Annikki hämmästyi. Tuon kummallisen, kylmän kuoren alla!
— Sinähän osaat olla oikein hentomielinenkin, Antti. En olisi uskonut.
Annikki näki, että hänen sanansa sattuivat. Hän ei ollut oikeastaan tahtonut olla ilkeä. Mutta Aavassa oli jotakin, joka aivan erikoisesti tänään ärsytti häntä.
— Niin, eikö olekin uskomatonta, ettei köyhäkään epäile haaveilla pääsevänsä jotakin näkemään, oli vastaus.
— Muuten, oliko sinulla Firenzessä paljon kutsuja, tanssiaisia, hakkailijoita?
— Ei. Kuinka niin?
— Arvelin vain, että ilman niitä Firenzekään tuskin maistuisi miltään sinunkaltaisesta hienosta neidistä.
Annikki puraisi huultaan. Vallitsi painostava hiljaisuus, kunnes tarjoilijapoika saapui.
— No, nyt olen valmis palvelukseesi, virkahti Aava.
— Epäilen vain, etten voi mitään hyväksesi tehdä, jos Linnan asiaa ajat.
— Vai niin, aiotko sinäkin siis olla auttamatta kunnon toveria? Silloin on minulla ollut aivan väärä käsitys sinusta, Antti.
— Anteeksi, eikunnon, jos saan pyytää, oikaisi Aava.
— Ainoakaan meistä ei ole milloinkaan epäillyt puolustaa kunnon toveria. Mutta — sen rajan ylitse emme mene — ei sellaista, joka petoksella koettaa vapautua rangaistuksesta. Raukkamaisia me emme joukossamme siedä. Terän ehdotus, jonka Linna nyt on toteuttanut, ei ole muuta kuin typeryyttä. Mutta se oli sentään ehdotustoverinauttamiseksi luokan toimesta. Todistaa halpamaista raukkaa, ei muuta, että Linna tuon tylsän suunnitelman paniitsensäpelastamiseksi toimeen.
Annikki laski lusikan kädestään ja suoristautui. Hänen silmänsä salamoivat.
— Antti, sinä olet rohkea tuomioissasi.
— Olen oikeudentuntoinen.
— Todellako? Te lyseolaiset pilkkaatte aina meidän tyttöjen huonoa toverihenkeä. Mutta sen sanon, etten minä milloinkaan päätä pahkaa menisi sanomaan tuollaista toveristani. Sitäkin vähemmän, kun sekä järki että tunne sanovat selvästi, että hän on syytön.
— Syytön? Voittohan mainita jonkin toisen, edes hiukankaan mahdollisen olettamuksen, joka selittäisi tämän roskaisen jutun? Jos voit, en epäile hetkeäkään asettua käytettäväksesi.
— Minä en voi tällä hetkellä esittää sellaista hypoteesia, joka voisi löytää armon silmissäsi, myönsi Annikki. — Mutta sano sinä minulle, mistä syystä Olavi, jos hän olisi varastanut päiväkirjan, olisi repinyt siitä lehden irti ja säilyttänyt vielä tuota viheliäistä päiväkirjaa pulpetissaan, josta se saattoi löytyä minä hetkenä hyvänsä!
— Tuo on vain kysymys, ei vastaus, huomautti Aava kylmästi. — Siihen ei kyllä ole helppoa löytää järkevää vastausta. Mutta järkevä vastaus tuskin onkaan tässä tarpeellinen. Sellaisessa tilassa toimivat ihmiset monasti käsittämättömämminkin.
— Sinä siis kuvittelet, että Olavi on tehnyt tuon typerän rikoksen?
— Luokka ei voi selittää tapausta muuten, vastasi Aava järkähtämättömästi. — Sitäpaitsi Linna ei ole kieltänytkään tekoaan.
— Onko hän muka tunnustanut?
— Ei kylläkään. Mutta kun Terä luokan nimessä tiedusti, miksi Linna oli tehnyt tuon ruman tepposen, jäi hän tyhmänä tuijottamaan kysyjään, kohautti sitten hartioitaan ja lähti sanaa sanomatta.
— Ja tuoko on painavin todistuksenne Olavin »syyllisyydestä»?
Aava hämmentyi hiukan. Tytön äänessä kaikui niin peittelemätön iva ja halveksunta, ettei hän ollut mokomaa ennen kuullut eikä tyttölapselta odottanut milloinkaan kuulevansakaan.
— Todella nerokas kuulustelu! huudahti Annikki leimuavin silmin. Sitten hän pakottautui rauhalliseksi ja jatkoi: — Olettakaamme, että sinä, Antti, olisit jalo mies — voihan olla, että oletkin (oh, ei kestä kiittää) — ja minä sinun toverisi. Sinua syytettäisiin ryöstömurhasta, josta sinulle ei olisi ajateltavissa mitään etua. Muutamat vähäpätöiset seikat vain viiltäisivät sinuun. Jos nyt minä tulisin sinulta tiedustelemaan, montako penniä vainajan taskuista löysit, katsoisitko maksavan vaivaa ryhtyä puolustautumaan? Pelkään pahoin, että hammasta purren, mutta ulkonaisesti tyynenä jättäisit minut etsimään vastausta tyhmään kysymykseeni muualta. Niinkuin Olavi teki Terälle.
— Anteeksi, eiköhän tuo ole sitä naisten logiikkaa? hymähti Aava. — Sinä teet rinnastuksia, joilla ei ole mitään sisäistä yhteyttä. Mutta miksi haaskata sanoja? Minä en näe tässä likaisessa jutussa mitään epäselvyyttä, jota kannattaisi tutkia. Ei pidä tonkia tunkiota, sanotaan. Ja — eipä muuta kuin tunkio sen heliseväsanaisen Sarastuksenkaan alla ollut.
— Antti! huudahti Annikki kiivaasti. — Sinä ja sinun toverisi, te, jotka kilvan heitätte kiviä ennestään raskaalle kuormalle, te saatte vielä nähdä, millaista toveria olette loukanneet!
— Jos voit tehdä ihmeitä, Annikki — tarkoitan, jos voit todistaa Linnan syyttömäksi, niin me kaikki olemme sinulle sanomattoman kiitollisia. Olet silloin pessyt tahran luokkamme kunnian kilvestä.
Aavan sanat kaikuivat kovina, pilkallisina. Mutta vastauskin oli terävä.
— Sellaisen rihkamatavaran vuoksi kuin sinun ja toveriesi kiitollisuus ja luokkanne »kunnia» ei kannata rikkaa ristiin panna! Ellei tärkeämmästä olisikaan kysymys, olisi sekä sinun että minun viisainta mennä kotiin ja ajaa Firenzeen — Nukku-Matin kanssa. Hauskaa iltaa!
Aava nousi kalpeana.
— Samaten, armon neiti!
Yksin jäätyään ryhtyi Annikki kuumeisesti miettimään, mihin ryhtyisi. Koskei hän saanut apua Olavin tovereilta, selvittäisi hän yksin tuon kadonneen päiväkirjan lehden salaisuuden. Mutta mistä alkaa? Mistä löytää johtolanka?
— Kas, täällähän sinä olet, Annikki. Olen etsinyt sinua kaikkialta.
Se oli Aarne. Väsyneenä hän istahti tuolille ja jäi synkkänä tuijottamaan eteensä pöydälle.
— Tulithan sinä kuitenkin, virkahti Annikki hieman kiusautuneena, kun veljellä ei näyttänyt lainkaan olevan aikomusta ryhtyä puheisiin. — Mikä sinua nyt vaivaa?
Aarne silmäsi sisareen.
— Emmi on kadonnut.
— Kadonnut?
— Niin, jälkeä jättämättä. Hän on yhtäkkiä livistänyt paikastaan.Kuuluu lähteneen sen Sulon kanssa.
Annikki hymähti.
— Kas vain, sittenpä tuo tyttö oli lopulta järkevämpi kuin saatoin uskoakaan.
— Järkevämpi?
— Niin juuri, vahvisti sisar. — Koko tuo sinun tarjoilijatarseikkailusi oli alusta saakka suurta hulluutta. Hulluutta hänenkin puoleltaan. Eihän siitä milloinkaan olisi voinut mitään tulla. Ainoa järkevä ratkaisu hänen kannaltaan oli ottaa tuo Sulo.
— Kattia! Et sinä ymmärrä sellaisia asioita. Eikä sinun juuri kannattaisi puhua tuossa äänilajissa. Etenkään tänään, kun tuo sinun Olavisi…
— Niin, Olavi, keskeytti Annikki. — Hänestähän minun pitikin puhua sinun kanssasi. Aarne, sinun on vaikutettava hänen hyväkseen tovereihisi. Hän on syytön — tiedäthän sinäkin sen.
Aarne nousi harmistuneena.
— Sinun kanssasi on mahdotonta järkevästi keskustella. Sinä et pysy asiassa. Tuohon Linnan juttuun en minä tahdo sekautua.
— Aarne! huudahti Annikki. — Muista, että sinä olet kiitollisuuden velassa Olaville tuon Emmin paikasta. Silloinkuin hän sen hankki, lupasit sen aina muistaa.
— Äsh, sinä olet ikävystyttävä, torjui Aarne kääntyen menemään. — Sitäpaitsi olen nyt menettänyt Emmin, joten tuosta kiitollisuudenvelasta ei enää kannata puhua.
Annikin silmät leimahtivat. Mutta hän hillitsi mieltään. Aarne ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi kannattanut jatkaa väittelyä.
— Kuulehan, Aarne, Tellervo on täällä, virkahti hän vaihtaen puheenaihetta.
— Olkoon.
— Hän oli hyvin pahoillaan, kun sanoin, ettet sinä aikonut tulla koko juhlaan, jatkoi Annikki hymyillen salaa.
— Vai pahoillaan.
— Niin, vahvisti Annikki. — Muuten, hän oli oikein soma vaaleansinisessä leningissään. Tiedäthän, että sininen pukee häntä.
— No, entäs sitten?
— Sitten? hymähti Annikki. — Vieläkö lisää? No sitten: hän tanssii ihastuttavasti. Siellä onkin parastaikaa valssi menossa.
Aarne nauroi.
— Kyllä sinä osaat, pikku sisko. No niin, taidanpa sitten mennä tanssimaan. Mutta etkö sinä tule mukaan?
Aarnen ääni oli aivan toinen. Alakuloisuus ja katkeruus olivat menneet sen tien. Hänen tuli surku sisartaan, joka saisi istua syrjässä koko illan.
— En. Minä olen päättänyt selvittää tämän jutun vielä tänään.
— Tänään? Älä huoli vaivata itseäsi. Turhaan haaskaat aikaasi.Tarvitset siihen joka tapauksessa vuoden.
— Minä selvitän sen tänään, toisti Annikki päättäväisesti. — Juuri tänään. Minä tulin tänne tanssiakseni Olavin kanssa ja minä tahdon tanssia hänen kanssaan. Vaikkapa viimeisen valssin. Mutta sitä ennen täytyy kaiken olla selvillä. Etkö sinä tahdo auttaa minua, Aarne?
— Soisinpa voivani, pikku sisko. Voihan olla, että Olavi on syytön. Mutta en ymmärrä, miten se olisi todistettavissa. En tiedä jutusta sen enempää kuin muutkaan — valitettavasti. Jos kuitenkin tahdot, että yhdessä koetamme, niin…
— Ei, ei, mene sinä vain tanssimaan, torjui Annikki. — Hauskaa iltaa vain, Aarne.
Kun veli oli mennyt, ryhtyi Annikki tekemään suunnitelmia. Toisen toisensa jälkeen hän rakensi. Mutta mikään ei tyydyttänyt häntä. Ei ollut mitään kiinnekohtaa, mistä lähteä. Hän oli kuin säkissä. Ja mitä kauemmin hän haparoi, sitä epätoivoisemmalta asia näytti.
Ympärillä tultiin ja mentiin. Nyt juuri saapui viereiseen pöytään meluava seurue kuudesluokkalaisia tanssista kuumenneine »daameineen». Annikki tuumi hetken, olisiko viisainta siirtyä jonnekin kauemmas, mutta päätti sitten jäädä paikoilleen. Vastatulleet eivät näyttäneet kiinnittävän huomiota yksinäisessä loukossaan istuvaan tyttöön. Heillä oli kyllin tekemistä omissa asioissaan.
Lyseolaiset kertoilivat äänekkäästi kaskujaan ja nauroivat itse niille eniten. Poikien hohotus ja tyttöjen tirskunta kiusasivat Annikkia, mutta hän ei välittänyt vetäytyä pois. Noiden typerien koulujuttujen kuunteleminen esti häntä vaipumasta toivottomuuteen.
— No, nuo nyt eivät ole mitään, keskeytti eräs pojista toverinsa. — Mutta oletteko, tytöt, kuulleet Harmonikkahousun puukkoseikkailua seitsemännellä luokalla?
— Emme. Kerro, Yrjö.
— Niinkuin tiedätte, on Luoma historian maijari, alkoi Yrjöksi nimitetty. — Hän on se opettajistamme, joka kaikkein vähimmän saa pidetyksi kuria yllä. (Ja se on jo jotakin se). Rehtorin toivomuksesta on seitsemäs luokka ottanut hänet erikoiseen suojelukseensa ja lähettelee silloin tällöin rankaisuretkikuntia nahkojen keskuuteen, milloin järjestys Luoman tunneilla rikkoutuu. Mutta sattuu sitä noidenkin tapojenvalvojain omassa keskuudessa välistä yhtä ja toista. He tuntuvat jo vietävästi väsähtäneen poliisitoimeensa.
— Riittää esipuheeksi, murahti eräs pojista.
— No niin, toissa päivänä kello yhdeltä tuli Harmonikkahousu tunnilleen. Luokassa vallitsi muotiin tullut kuoleman hiljaisuus. Ja kai kaikki tälläkin kertaa olisi mennyt hyvin, ellei Luoman kosmoskynän terä kaikeksi onnettomuudeksi olisi katkennut. Eikä hänellä — rauhan mies kun on — ollut puukkoa.
»Onko kellään veistä?» kysyi hän selaillen muistivihkoaan.
Paasio ponnahti pulpetistaan ja riensi opettajanpöydän luo äänettömin askelin.
»Mulla, herra lehtori!» karjaisi hän, niin että Harmonikkahousu hypähti koholle tuoliltaan. (Kyllä sillä Paukalla ääntä on.) »Kumpi saa olla?» Ja samassa hän ojensi molemmat kätensä opettajaa kohden.
Harmonikkahousu vetäytyi kauhistuneena taapäin. Paasion toisessa kourassa välkkyi kunnioitusta herättävä kauhavalainen, toisessa vietävänmoinen käyrä tikari. Paukka väittää kuulleensa Luoman hampaiden kalisseen, mutta mene tiedä. Pleeki hän vain oli ollut, hirvittävän pleeki. Sitten hän oli pakottautunut rauhalliseksi ja virkahtanut hiljaa:
»Kiitos, otan mieluummin tämän pienemmän.»
Mutta pännän teroitus oli sillä kertaa jäänyt. Kauhavalaisen hän oli laskenut eteensä pöydälle, avannut päiväkirjan ja tarttunut teräskynään tehdäkseen merkintänsä siihen. (Hän on niitä harvoja opettajia, jotka yläluokillakin tunnontarkasti suorittavat päiväkirjamerkintänsä). Teräsaseiden välkähdys oli kuitenkin säikähdyttänyt häntä niin vietävästi, ukko-rähjää, että hänen kätensä vapisi vielä, ja niin putosi suuri musteläkki keskelle lehteä. Lehtori hätäytyi yhä enemmän, voitti vastenmielisyytensä suurta puukkoa kohtaan, otti sen sormiensa väliin ja alkoi sillä, kieli ulkona suusta, raaputtaa pois tahraa. Poikien oli ollut vaikea hillitä nauruaan, niin hullunkurisesti piteli Harmonikkahousu puukkoaan. Sanovat, että Katajakin hymyili. Lopputulos oli tuo ainoa mahdollinen: päiväkirjaan tuli suuri reikä. Silloin vasta Luoma vilkaisi ylös. Nähdessään poikien griinaavan sulki hän päiväkirjan huokaisten ja astui ikkunan luo jääden tuijottamaan kadulle. Terä sanoo, että hän tuumi, mitä siisteyttä rakastava rehtori tulee sanomaan. Sen pituinen se.
— Minusta te pojat kiusaatte aivan liikaa tuota opettaja-parkaanne, sanoi muuan tytöistä.
— Ohoh! Miksei hän sitten kykene puolustautumaan? Oma syynsä!
— Kerttu kuuluukin eläinsuojelusyhdistykseen, pilkkasi eräs neitosen tovereista.
Kaikki purskahtivat nauruun, ja välittämättä hehkuvasta punasta, joka oli lehahtanut ivatun poskille, jatkettiin ilkamoimista.
Silloin ei Annikki enää jaksanut istua paikoillaan, vaan lähti ravintolasta.
Ah, miten pimeätä, toivotonta!
Vaistomaisesti hän suuntasi kulkunsa kohti juhlasalia. Tanssimasta palaavia ja käytävässä vilvoittelevia pareja tuli häntä vastaan. Koneellisesti hän nyökkäsi vastaukseksi tervehdyksiin. Häntä kiusasi noiden ihmisten osaaottava katse, jonka takana kuitenkin oli vain kylmää välinpitämättömyyttä.
Kun hän ehti juhlasalin ovelle, lakkasi soittokunta soittamasta. Polkkamasurkka oli lopussa. Tanssijat ryntäsivät käytävään. Kas tuolla… Todellakin — Tellervo ja Aarne. He olivat siis löytäneet toisensa jälleen. Kuinkahan pitkäksi aikaa?
Annikki etsi katseillaan rehtori Kuusista. Kun hän ei keltään muulta voinut saada tukea kamppailussaan, saattoi kenties tämä häntä neuvoa. Muuta tietä hän ei enää tiennyt.
Kas tuolla!
Merkitsevistä silmäyksistä välittämättä hän astui suoraan lattian poikki. Nähdessään tytön tulevan nousi rehtori Kuusinen ja astui häntä vastaan.
— No, pikku ystäväni, olen koko illan kaivannut sinua. Aiotko suoda minulle sen kunnian, että pyydät minua kavaljeeriksesi, vai…?
— Setä, sammalsi Annikki voimatta enää hillitä itseään, haluaisin puhua kanssasi. Nyt heti. Kahdenkesken.
Rehtori Kuusinen otti tytön vapisevan kätösen kouraansa ja puristi sitä rauhoittavasti.
— Kas niin, tyttöseni, luulenpa sinun arvanneen vanhan setäsi kyllästyneen jo tähän meluun ja haluavan hetkenlepoa. Aivan oikein. Mennään kansliaani.
Hymyillen ja leikkiä laskien hän ohjasi sitten tytön toiseen päähän koulurakennusta, jossa rehtorinkanslia sijaitsi.
— Kerrohan nyt, Annikki-kulta, mikä mieltäsi painaa, sanoi hän lempeästi, kun he olivat päässeet istumaan. — Onko joku loukannut sinua täällä? Eikö? No, sitä arvelinkin. Sinä olet siksi reipas tyttö, että selvität sellaiset jutut parhaiten muiden avutta. Mikä siis…?
Yhtäkkiä tuntui Annikin rohkeus pettäneen. Mitä hän voisi sanoa isälliselle ystävälleen? Jos hän mainitsisi Olavin nimen, kuuluisi seuraava kysymys varmaankin: mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän vastaisi siihen?
— Asiani koskee Olavi Linnaa, sai hän vihdoin sanotuksi.
Rehtori Kuusinen hymyili tarkastaessaan kaunista, punastuvaa tyttöä edessään, joka koetti välttää hänen katsettaan. Hetken kuluttua hän sanoi rauhallisella, hiljaisella tavallaan:
— Jaha, Linnaa. Juttu on sangen ikävä.
Ei muuta. Annikki huo'ahti helpotuksesta. Oli toki ihmisiä, jotka eivät aina ahdistele kysymyksillä.
— Setä, ethän sinä usko häntä varkaaksi?
— En, vastasi rehtori Kuusinen tyynesti. — En voi uskoa ainoankaan oppilaani voivan siten toimia. Mutta minun persoonallinen vakaumukseni, että syytön joutuu kärsimään, ei merkitse paljon. Todistukset ovat siksi ilmeiset, ja asia on aiheuttanut niin paljon hälyä, ettei opettajakunta voinut muuta kuin erottaa hänet koulusta.
— Mutta hän on syytön!
— Lapsi kulta, voitko esittää minkäänlaisia todistuksia? Annikki hätkähti. Taas: todistuksia. Sitten johtui hänen mieleensä se mahdollisuus, joka tuolla ylhäällä ravintolassa oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Puhuisikohan hän siitä rehtorille. Mutta se oli niin mieletön, suorastaan mahdoton, ettei sitä kukaan tietysti todistuksena pitäisi.
— Sitäpaitsi, jatkoi rehtori, on asialla toinenkin puoli, jota en parhaalla tahdollanikaan voi auttaa, ja luulen Olavin panevan sille vielä suuremman painon kuin koulusta erottamiselle.
— Se on…?
— Se on kunnia. Ellei asiaa saada täysin selväksi, ellei Olavin syyttömyys tule epäämättömän varmasti ilmi, jää hänen kunniaansa tahra, joka voi synkentää koko hänen elämänsä.
Annikki oli painunut syvälle tuoliinsa. Hän koetti hillitä tunteitaan, mutta turhaan. Setä oli varmasti oikeassa: kunniakysymys oli tässä jutussa Olaville pääasia. Yhtäkkiä hän tunsi olevansa niin voimaton, väsynyt. Turhaan yritti hän taistella kyyneleitä vastaan. Niitä nousi silmiin ja vieri hitaasti, kirvelien, yli poskien ja putosi povelle.
Rehtori Kuusinen vaikeni. Se oli varmaan hänen pikku ystävättärensä ensimmäinen suuri suru, joka ajoi esille noita kristallihelmiä. Perhetuttavana hän oli nähnyt Annikin kasvavan pikku typykästä soreaksi neidoksi, oli leikkinyt hänen kanssaan ja lohduttanut häntä pikku suruissa. Mutta nyt hän ei löytänyt sanoja.
Samassa koputettiin ovelle. Rehtori Kuusista kysyttiin alakerroksessa.
Rehtori nousi ja sivellen rauhoittavasti Annikin kättä virkahti:
— Odotahan täällä. Koetetaan katsoa, olisiko sittenkin jokin keino.
Annikki oli yksin. »Olisiko sittenkin jokin keino», oli rehtori sanonut. Mutta Annikki oli kuullut jo äänestä, ettei hän uskonut mitään keinoa olevan.
Hän nousi ylös tarkastamaan pöytälampun valossa kelloaan. Jo kymmenen!Kahden tunnin kuluttua olisi juhla lopussa. Ja loppuvaksi tanssimatta?
Hän painoi nyrkit ohimoilleen ja koetti selvittää ajatuksiaan.
Yhtäkkiä häneltä pääsi hiljainen huudahdus. Rehtorin kirjoituspöydällä olevasta paperipinkasta oli hänen silmiinsä osunut eräs liuska, jonka erikoinen paperi heti kiinnitti hänen huomiotaan. Nopeasti hän sieppasi sen käteensä. Hänen silmiinsä syttyi välke, kun hän tarkasti sitä huolellisesti.
Kaikki väsymys ja toivottomuus oli kuin poispyyhkäisty. Hetken hän selaili pöydällä olevaa osoitekalenteria ja jätti sitten kevein askelin rehtorinkanslian.
Vihdoinkin, vihdoinkin! Viime hetkessä johtolanka!
Käytävässä hän tapasi Aavan ja Hongan.
— Pian, tulkaa mukaan! huusi hän heille iloisesti.
— Hakekaa te, Honka, auto. Hyvä umpinainen vaunu. Ja sinä, Antti, tule sinä auttamaan minua päällysvaatteitteni etsinnässä. En tällä hetkellä muista, minne ne vein. Kas niin, älkää nyt olko noin hölmistyneen näköisiä, vaan tehkää niinkuin sanoin.
Annikin huomautus oli paikallaan. Molemmat nuorukaiset tuijottivat häneen ällistyneinä.
— Saaplari, tästä ei mun tyhmä pääni ymmärrä niin mitään!
— Ei teidän vielä tarvitsekaan ymmärtää, Honka, vastasi Annikki nauraen. — Hankkikaa vain auto, niin että pääsemme pienelle automatkalle, me kolme. Kyllä minä sitten kerron.
— No jaa, myöntyi Honka. — Saaman pitää. Onhan Jätti-Matilla Luojan armosta pitkät koivet.
Kun he olivat jääneet kahden, virkahti Aava epäluuloisesti:
— Etköhän jo sanoisi, mistä on kysymys? Et kai vain luule saaneesi kiinni joistakin todistuksista Linnan hyväksi?
— En luule mitään. Minä tiedän, miten tuo päiväkirjan lehti on kadonnut, oli reipas vastaus.
— Jos se on vain sitä samaa lajia päättelyä kuin äsken tuolla ylhäällä, niin…
— Oh, älä huoli kantaa minulle kaunaa siitä, mitä siellä sanoin, virkkoi Annikki sovinnollisena. — Puhuimmehan me molemmat vähän harkitsemattomuuksia, vai kuinka?
Aava hymähti vastaamatta.
— Lopullisen selvyyden saamiseksiko tämä automatka nyt on tarpeen? kysyi hän sitten.
— Niin. Tule nyt vain.
Aava katsoi pitkään edellä rientävää solakkaa neitosta. Hänen kasvoillaan oli miettiväinen ilme vielä sittenkin, kun hän etsi Annikin päällysvaatteita. Auttaessaan tyttöä pukeutumaan niihin, sanoi hän vakavasti:
— En voi muuta kuin sanoa, että olet ihmeellinen tyttö, jos tämän jutun selvität. Jos Olavi on syytön, en hetkeäkään epäile tunnustaa menettelymme häntä kohtaan olleen pitkin linjaa kohtuutonta. No niin, ei sitä vielä tiedä.
Annikki nauroi iloisesti.
— Mutta pian sen saat tietää.
Hänen mielensä oli jälleen niin kevyt. Kaikki synkät, vihamieliset ajatukset olivat menneet sen tien. Elämä oli jälleen valoisaa, ihanaa.
Honka oli jo odottamassa heitä auton luona.
Annikki mainitsi kuljettajalle osoitteen. He astuivat vaunuun — Aava jälleen pidättyväisenä, epäluuloisena — ja auto lähti liikkeelle.
— No, Annikki, minne olemme matkalla? tiedusti Aava.
— Lehtori Luoman luo, oli odottamaton vastaus.
— Harmonikkahousun! Saaplari!
— Luoman luo? Mitä sieltä?
— Aion antaa siellä teille täydellisen selityksen päiväkirjan katoamisesta. Selityksen, jossa Olavilla ei ole mitään osaa.
— Hö-hö! Onpas siinä likkaa!
— Mitä hullua! Et kai ole järkeäsi menettänyt, Annikki? huudahti Aava harmistuneena. — Aiotko sekoittaa Luoman tuohon juttuun! Et kai epäile häntä päiväkirjan varkaaksi? Ei, tämä on jo liikaa! Minä puolestani en enää tahdo olla mukana tässä narrinpelissä! Palaan koululle!
— Koululle? hymähti Annikki. — Etkö nauti tästä nopeasta ajosta läpi yön?
— En! murahti puhuteltu. — Minua ei todellakaan haluta seurata sinua pitemmälle.
Annikilta pääsi helisevä nauru.
— Kenties voisin ymmärtää kaipuusi takaisin juhlaan, jos sinulta olisi jäänyt sinne ihastuttava tanssikumppani, ilvehti hän. — Mutta muistaakseni sanoit aikoessasi uhrautua minun kavaljeerikseni tanssivasi huonosti.
— Jätä tuo! harmistui Aava. — Hoi, siellä edessä, pysähdyttäkää auto!
— Etkö sitten tahdokaan olla mukana saamassa selvyyttä tähän juttuun, Antti? Minulla on ratkaisu kädessäni, kunhan te vain autatte minut lehtori Luoman luo.
— Mutta minua ei haluta olla mukana työntämässä syytä hänen niskoilleen, vastasi Aava. — Hän on vanha mies. Opettajani. Sitäpaitsi parastaikaa sairas.
— Hänen niskoilleen! ihmetteli Annikki. — Kuka tässä on sanonut, että minä syytän häntä päiväkirjan varkaaksi? Ratkaisu on se, jos sen tietää tahdot, ettei mitään varasta ole ollutkaan. Pieni, onneton erehdys vain.
— Eikö varasta? huudahtivat Aava ja Honka yhtaikaa.
— No, siinä tapauksessa en epäröi seurata sinua, taipui Aava. — Mutta vain yhdellä ehdolla. Tavattoman vieraskäyntimme selitykseksi kerrot sinä lehtori Luomalle ja meille — ilman mitään kysymyksiä sinun puoleltasi — miten arvelet jutun tapahtuneen.
— Onpa tuokin ehto, naurahti Annikki. — Sinä kai tahdot kokeilla naisten logiikalla. Oli miten oli, minä suostun.
Auto solui katukäytävän viereen pysähtyen viisikerroksisen kivimuurin eteen. He olivat perillä.
— Kas, Harmonikkahousu on vielä valveilla, sanoi Honka osoittaen valaistuja ikkunoita toisessa kerroksessa. — Taitaa ukko vain skraabata skolesta.
— Ehkä hän on ottanut oppia oppilaistaan, hymähti Annikki.
Ulko-ovi oli auki. Mutta kauan he saivat soittaa lehtori Luoman ovikelloa, ennenkuin vanhuksen verettömät, rasittuneet kasvot näyttäytyivät oviaukossa.
— Katsohan vain. Aava ja Honka. Käykää sisään, käykää sisään pojat, kehoitteli hän. Sitten hän huomasi Annikin. — Oh, teillä on nainenkin mukana. No, neitiseni saa suoda anteeksi huonon järjestyksen talossa. Tietäähän tällaisen vanhanpojan asunnon.
Annikki antoi ystävällisen vanhuksen saada tahtonsa perille ja salli hänen auttaa päällystakin hänen päältään.
— Kas vain, miten herttainen tyttö, sanoi lehtori lopettaen tarkastelunsa. — Hyvä hymy ja kauniit kasvot. Kai Aavan tuleva morsian?
— Valitettavasti ei, kiiruhti Aava selittämään, vaan Linnan.
— Vai Linnan? No, astukaa peremmäs. Vai Linnan? Kas vain sitä poikaa.Hyvä maku, hyvä maku.
Honka tuijotti ihmeissään opettajaansa. Vai tuollainen se Luoma pohjaltaan on, ajatteli hän. Saaplari, siitä kiusasta siellä koulussa oli nyt lopultakin tuleva loppu. Kiva ukko! Nääs, miten pian hän ja Annikki tulivat tutuiksi. Nyt hän jo otti tyttöä hartioista kuin vanha setä ja kuljetti hänet pakisten työhuoneeseensa.
— Suokaa anteeksi, lehtori, että tulemme näin myöhään häiritsemään teitä, aloitti Aava, kun he sitten kaikki istuivat lehtorin työhuoneessa, keskellä täyteenahdettuja kirjahyllyjä ja lattialla kohoavia kirjapinkkoja.
— Myöhään? ihmetteli vanhus. — Onko nyt myöhä?
— Kello lähenee yhtätoista yöllä.
Yhtätoista! Sanoitko yhtätoista, poikani? Lehtori näytti avuttomalta. Sitten hän kääntyi anteeksipyytävästi hymyillen Annikkiin: — Sellaista se on, kun tällainen iäkäs höperö syventyy vanhoihin kirjoihin. Unohtaa ajan. No, ja mitä varten te sitten olette näin myöhään liikkeellä?
— Tuon Linnan jutun tähden, vastasi Aava.
— Linnan? Jaha, sitä varten sinä, tyttöseni, olet siis matkassa. No, eihän Linnalle ole vain tapahtunut jotakin ikävää. En ole kuullut koulusta mitään pariin päivään. Olen ollut vähän sairas.
— Neiti Salo on luvannut selittää koko asian, sanoi Aava.
— Kyllä, myönsi Annikki. — Mutta toivon sinun, Antti, kertovan lehtorille jutun alkuvaiheet. Pyydän, että lehtori kuuntelisi keskeyttämättä. Olemme sopineet siitä, että senjälkeen minä selitän syyn, miksi olemme täällä, eli, miten olen ajatellut koko tämän sekavan vyyhdin syntyneen.
— Soo-o, myhähti vanhus. — Minä luulin teidän tulleen kysymään minulta jotakin, ja nyt onkin niin, että minun on vain kuunneltava valmista.
— Mutta myös päätettävä, olenko löytänyt oikean ratkaisun, lisäsiAnnikki herttaisesti hymyillen.
— Jaha, alkakaahan nyt sitten, kehoitti lehtori asettuen mukavaan asentoon.
Aava kertoi lyhyesti päiväkirjan katoamisen, sen löytymisen revittynä ja Olavi Linnan erottamisen päiväkirjan varkaana. Lehtori Luoma liikahteli silloin tällöin rauhattomasti tuolillaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut keskeyttää, mutta malttoi sitten mielensä.
— Ja nyt kun lehtori tietää tämän jutun yhtä tarkkaan kuin me, lopetti Aava, selittänee neiti Salo meille, mitä yhteyttä Linnan jutulla on lehtori Luoman kanssa. Minä puolestani en lainkaan ymmärrä tämän öisen vierailun tarkoitusta.
— Mitään ihmeellistä siinä ei kuitenkaan ole, alkoi Annikki. — Kun nyt ajattelen asiaa, kummastuttaa minua pikemminkin, että hetkenkään saatoin epäillä tätä mahdollisuutta. Kaikki riippuu siitä, että sekasotkussa, joka muodostaa tämän revityn päiväkirjan lehden salaisuuden, ei ole kysymys vain Olavin jälki-istunnosta, vaan toisestakin tarinasta, joka tässä hälinässä on jäänyt kokonaan Olavin jutun varjoon, mutta joka kuitenkin on ainoa tekijä päiväkirjan katoamisessa.
— Ja se toinen tarina? tiedusti Aava jännittyneenä.
— On lehtori Luoman niin sanottu puukkoseikkailu teidän luokallanne, vastasi Annikki. — Tehän tiedätte paremmin kuin minä, miten luokkanne ilkimykset aiheuttivat tuon päiväkirjan tahriutumisen. Kun muut opettajat eivät teillä yleensä yläluokilla enää muistiinpanoja päiväkirjaan tee, kävi lehtori Luoma viime torstai-iltana hakemassa luokkanne päiväkirjan kotiinsa koettaakseen jotenkuten parantaa asiaa. Niin hän sitten huomaamatta alasyrjässä olevaa lehtori Puutisen Olaville antamaa muistutusta repäisi rikkoutuneen lehden kokonaan irti ja…
— Mistä sen päätät? keskeytti Aava terävästi.
— Tästä, vastasi Annikki ojentaen hänelle rehtorinkanslian pöydältä löytämänsä paperilipun.
Aava luki liuskaleen pariin kertaan.
— Mitä tämä todistaa? kysyi hän sitten ihmetellen.
— Tämähän on vain lehtori Luoman ilmoitus rehtorille, ettei hän voi tulla kouluun.
— Mutta paperi! Etkö lainkaan huomaa paperia? huudahti Annikki. — Lehtori Luoma kirjoitti eilen tuon ilmoituksen irtirepäisemänsä päiväkirjan lehden palaselle unohdettuaan jo koko päiväkirjan. Vasta tänä aamuna se sattui hänen käsiinsä, ja silloin lähetti hän siivoojattarensa tai jonkun muun tuomaan sitä paikoilleen voimatta lainkaan aavistaa, millaisen onnettomuuden tuo revitty lehti oli aikaansaava. Tuoja työnsi päiväkirjan sitten lähimpään pulpettiin, ja sattui niin, että se oli Olavin. Kas siinä koko juttu.
Kun Annikki lopetti, oli huoneessa hetken hiljaista. Molemmat nuorukaiset katsoivat jännittyneinä opettajaansa odottaen ratkaisevaa sanaa.
— Kiitos, tyttöseni, sanoi lehtori Luoma ystävällisesti. Hänen äänensä värisi. — Sinun silmäsi ovat sekä hyvät että tarkat. Sinä olet suurenmoisesti ratkaissut sen arvoituksen, jota kutsutte revityn päiväkirjan lehden salaisuudeksi. Olit kylläkin oikeassa sanoessasi, etten minä aavistanut, mitä kaikkea pahaa tulin aiheuttaneeksi. Kauheinta on ajatella, että ellet sinä, tyttöseni, olisi päättäväisesti ryhtynyt selvittämään tätä vyyhtiä, olisi viaton saanut kantaa syyn. Minä olin ainoa, joka tiesin asian todellisen laidan, mutta on enemmän kuin luultavaa, etten milloinkaan olisi kuullut sanaakaan Linnan erottamisesta. Kukaan ei olisi kertonut siitä, ei heillä ole tapana tehdä selkoa minulle sellaisista asioista. Enkä minä olisi osannut kaivata häntä. Olen suorastaan kuohuksissa sen vääryyden takia, jota kunnon Linna on saanut kärsiä minun ajattelemattomuuteni vuoksi. Nyt vasta huomaan; miten vanhaksi olen tullut, vanhaksi ja höperöksi… Ei, älkää sanoko vastaan. Alkaa olla jo aika minun jättää paikkani nuoremmille… Mutta mitä minä tässä turhia jaarittelen? havahtui vanhus nousten pystyyn. — Linnan täytyy viipymättä saada hyvitystä. Onpa hyvä, että minulla on vielä kengät jalassa.
— Ei kai lehtori aio lähteä nyt yönselkään, sairaana? esteli Annikki.
– No, niin vanha en sentään vielä ole, etten kykenisi heti jalkeille korjaamaan erehdyksiäni, kun ne huomaan. Minä tulen sinun kanssasi, tyttöseni, Linnan luo. Pojat voivat mennä koululle kertomaan asiasta rehtorille.
— Eiköhän neiti Salonkin mieli sinne pala? naurahti Aava. — Kerrotaan hänen päättäneen vielä tänä iltana tanssia siellä Olavi Linnan kanssa.
— Soo-o, ihmetteli vanhus. — Tanssikuume, tanssikuume. Joutukaamme nyt sitten.
— Ja nyt minätanssinkin!huudahti Annikki reippaasti.
Hänen mieleensä muistui eräs Olavin lausuma sana, joka silloin oli herättänyt hänessä ahdistuksen tunteen, mutta houkutteli nyt huulille riemuisan hymyn. Sillä se, se oli nyt ohi.
Tulikoe…
Toverukset seisoivat paikoillaan, kunnes auto oli kadonnut näkyvistä.
— Luokan yhtenäisyys — se on uudelleen solmittu, virkahti Aava puoliääneen. — Ei puuttuisi taas muuta kuin, että tapahtuisi jotakin. Jotakin elämälle sisältöä antavaa. Sanat ja oppisuunnat — ne ovat sittenkin vain sanoja. Toimintaa — ilman sitä me tukehdumme.
— Linna, se saaplari, se on onnenpoika, mutisi Honka tuijottaen kulmaukseen, jonka taa auto oli piirtänyt.
— Mutta ajattele, Jätti-Matti, mitä hän on näinä päivinä myös saanut kestää. Hiis vie, toveri, se ei ole vähän se. Ja millä levollisuudella hän kaiken kantoi. Ilman epäilyä: siinä on mies.
Honka hörötti tyytyväisenä.
— Nääs nyt, sellaisia ne Sarastuksen miehet ovat! Ja sen asian päälle kannattaisi ryyppykin ottaa. Ai niin, saaplari! Eihän se taita enää oikein käytä. Ei sitä aina jaksa muistaa kaikkia näitä uutuuksia.