(Suomennos- ja sovittelukoe.)
Me jäimme illan hämyssä luo lieden roihuvan, iäkäs ukko Stool ja mä, taas vanhaan tapahan. Pois puhde häipyi joutaviin, niin Viapori mainittiin.
Sen nimen vain ma mainitsin, mut tuli toiset lait: »Sa luotolinnan Ehrnsvärdin näit aaltoin vyössä kait? näit Pohjan Gibraltarin tän?» Noin synkin äänin lausui hän.
»Graniitiss' silmät tarkastaa se äärtä ulappain; sen Kustaanmiekka kohoaa ja uhkaa: 'Tules vain!' Ei iskuun tyydy miekka tää, se musertaa, kun välkähtää.
»Äl' lähde liki uhmien, kun tuiskii sodan säät, kun merten kuningattaren jo vimmastuneen näät: tuhansin kidoin kuolemaa sen tulikirnut kiljahtaa.
»Maan joukot pohjan äärihin ne työntyi taantuen, mut toivo hehkui vieläkin ja into urhojen: Ei hätää, — turma torjutaan, kun Viapori meill' on vaan!
»Ei silmää, jok' ei salamois, kun kuului nimi tää, pois haihtui nurku, huoli pois ja puute, pakkassää. Taas Suomen karhu rynnäköi, ravisti kämmentään ja löi.
»Oi, usein urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan, yön hangell' istuissaan; kun kylmi, lämmintä se loi, se kodin, kaikki hälle soi.
»Mut etelästä hiipien, käy huhu kuiskimaan, häväistys meidän aseitten, maanpetos mainitaan; mies mieheen, kautta seutuin, sen loi luotaan ylenkatsoen.
»Iäti päivä muistetaan, mi todeks saattoi tään, kun iski tieto tullessaan kuin jysäys ukkossään: maan viime toivo mennyt on, on Suomi Sveanlinnaton.
»Sen tyrskyihinkö nielaissut on syvyys pohjaton, salama taivaan murskannut sen kantakallion? He viime mieheen kaatui kait? Kysyttiin, — vastaajat on vait.
»Mut moni jäyhä rinta nyt pakahtui huokaamaan, ja silmä, harvoin vettynyt, se valui virtanaan. Sä paarillaan jo Suomen näit, luo haudan itkemään sä jäit.
»Oi aikaa! Hän, mi syykseen ties nää virrat kyynelten, jaloimman kerran sama mies sai sankarseppelen: hän muinoin Ruotsin laivaston vei Ruotsinsalmen voittohon.
»Mut nostanut jos loistoon ois hän maailmat miekallaan, vaikk' auringot se varjoon lois, hänt' ylenkatsotaan. Se palkka kavaltajall' on Ehrnsvärdin hautakallion.
»Sua runous viehtää, nuori mies, ja muistot muinaiset, mun jutelmistain kukaties sa kerran laulelet; työ musta silloin julki tuo, mut miehen nimi yöhön luo.
»Suvusta vait! Ei tulla saa se samaan tuomioon. Ei muita, yksin rikkojaa häpeä kohdatkoon. Maanpetturi on suvuton, vaill' isää, poikaa, juurta on.
»'Kavala kalpa Suomenmaan', sa kurjan silmiin lyö, ja 'ruoja, herja, patto' vaan ja kirous, kuolon yö! Hän noin on mainittava vain, niin säästyy korvat kuulijain.
»Hae kaikki haudan synkeys, maan tuskat esiin luo, sepitä niistä nimitys ja hälle anna tuo: teet sillä turmaa vähemmän, kuin Viaporiin nähden hän.»
(Suomennos- ja sovittelukoe.)
Mun isän', nuori sotilas, niin sankarillinen, hän pyssyn otti, oli mies, viistoista täyttäen. Hän tietään kulki kunniaan ja kestää, seisten paikallaan, voi kylmää, nälkää, haavojaan, sen taisi taatto, sen.
Näin lasna, kun hän lähti pois, kun sotaan käsky soi; kuink' astui uljain ryhdin hän, en unhottaa ma voi, en hattuaan, en töyhtöään, en päivetystä poskipään: ma aina tumman varjon nään, min kulmakarvat loi.
Kun pohjan teiltä joukot pois taas kääntyi, kuulla sain kuink' iskettäissä yhteen hän ol' urhoist' urhokkain. Jo risti rintaan pantihin ja kohta, kuulin, toinenkin; oi, onni ois, ma aattelin, jos mukaan pääsis vain!
Ja talvi loppui, lähti jäät, maat väikkyi, vihannoi, niin kuulin: »Sota taatolles jo sorjan kuolon soi». Ma tunsin olon oudommaks, niin tuskan, riemun kaihoisaks; yön itki äiti, itki kaks, jo tuoni rauhan toi.
Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan; siin' ensi kerran kalvenneen sodassa kerrotaan! Jäi vaari Kustaan sotaan, hän, Utilla kesken rymäkän, ja kaatui Lappeell' isä tän, mies Kaarle kuninkaan.
Niin heidän kävi, vertaan näin sai vuotaa kaikki nää; mut moinen elo uljas on ja uljas kuolo tää. Ken vaivoin hoippuis vanhuuttaan? Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, se oisi ylpeää!
Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan, mult' isän kuolo kodon vei ja turvan, vaalijan. Mut huoli pois vain haipukoon, saan mittaa vielä vartaloon; ma uljas sotapoika oon, en sorru hukkahan.
Kun vartun vaan ja täyttäneeks viistoista vuotta saan, käyn samaan nälkään, taisteluun ja samaan kuolemaan. Miss' surmantuli tuimin lie, mua sinne viittaa vaarain tie, myös mun se sinne halu vie teit' isäin astumaan!
Tuo joutsen ruskost' ilmojen jo vaipui pintaan veen ja tyynnä souti, laulellen siin' iltaan suviseen.
Suloa Suomen laulu soi, sen ilmain ilontaa, kuink' unens' siellä päivän koi yökaudet unhottaa.
Kuin koivut, lepät tuuheat luo syvät siimehet, kuin kullass' säihkyy lahdelmat ja veet on vilpoiset.
Kuink' armasta on, ihanaa siell' luona lemmikin, kuink' uskolliset kaihoaa taas sinne takaisin.
Soi kautta salmein sävel tuo, sen laulu korutoin, ja saapuin puolisonsa luo, se hiljaa joikui noin:
»Vaikk' ei käy elonunelmas taa vuosisatojen, sa Suomess' olit onnekas, sait laulaa kevääss' sen.
Miss' ajanmeren kuohut käy hyrskien pois, on kuulas sädetorni, kuin kristallinen ois. Alas juuriansa tunkee päin syvyyksiä tää, joit' aavistus ei arvaa, ei mikään, mikään silmä nää.
Ylös muurinsa nostaa se tähtitaivoon päin pois loitos yli taivasten tähdettömäin, yli kaikkein avaruutten se kupunsa loi, ja — aatostasi huimaa: sen huippuun ei se liitää voi.
Kaks kelloa kaaress' on uljaan kuvun tuon, — valon aamukoissa toisen loi hehku sädevuon, ja tuulahdus aatteen se heilumaan saa tän, sen kultakieli hiljaa soi tahtiin maailman sykinnän.
Se soittavi niin hiljaa ja kehoittaen, alas piiristä piiriin soi värjyin ääni sen, ja haipuu sävel puhdas, kun saavutti se maan, jo kaihoon jaloin sieluin ja iltaruskon purppuraan.
Se unelmoimaan suurta sua kehottavi, oi, ja taistoon ihanteista sen vakaa ääni soi, ja kun hehkuun laskee päivä, jo mielehes se taas tuo loitot totuusmaailmat ja aavistetut kauneusmaas.
Se soi ikävöiden, ett' aika sarastais, kun vihkiä maan kansat se veljesliittoon sais, kun tuskat saavat lohdun, ja viihtyy surut syyn, ja raskaat päät ne lepoon jo painuu rintaan lemmittyyn!
Se soi ikävöiden, ett' aika tuo jo ois, kun kansain vapauslauluun jo yhtyä se vois, yli maailman soittaa viestin tuon autuahan: Kas, taivas tuli maahan! Löys ihmiskunta Jumalan!
Taas toisen valinkaavaan se hyytänsä loi ikisynkkyys, jota kaaos yön pimennoista toi. Sen raskas kiel' ei liiku, — vait, mykkä se on vain, ja kupu sen kuin holvi on öisten terhentaivahain.
Mut parvekkeella tornin yösynkkä peikko on, hän jäykkä on kuin patsas ja liikkumaton, vait kellon nuoraa kuorii ja katsoo uhkapäin ajan aallokkomerta, mi alla hyökyy hyrskähtäin.
Se velloo väliin väikkyin, ei väliin päivää näy, mut aavain koko piiri jos yöhön kerran käy, ja tyrskyihin murtuu jo viime laulu noin, mi tietäjätä tuuti ja unelmat toi aamukoin,
jos ihmiskuntaa painaa ikisynkän hädän yö, jos vapauslaulun kultaan ja leipään se myö, jos jäähtyy sydän nuori ja tuskattomaks jää, hyvän ihanteet kun kaikki jo maailmasta häivähtää,
niin silloin tarttuu lujaan hän kellon nuoraan vaan, ja hurjasti, peikko, käy soittelemaan, ja öinen kello kauhea jo heilahtelee, ja jo särkyy koko mailma ja juurtaan myöten raukenee.
Pakkasyö on, ja leiskuen pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen yösydänuntaan kiskoo. Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.
Ladosta tulee, hankeen jää harmaana uksen suuhun, vanhaan tapaansa tirkistää kohti taivasta kuuhun; katsoo metsää, min hongat on tuulensuojana kartanon, miettivi suuntaan sataan ainaista ongelmataan.
Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja hasta — tätä ymmärtää ei voi, »ei, tää pulma on vasta;» — heittää tapaansa järkevään taas jo pois nämä vaivat pään, lähtee toimiin ja työhön, lähtee puuhiinsa yöhön.
Aitat ja puodit tarkastain, lukkoja koittaa nytkyin, — lehmät ne lehdoista näkee vain unta kahleissa kytkyin; suitset ja siimat ei selkään soi ruunan, mi myöskin unelmoi: torkkuen vasten seinää, haassa se puree heinää. —
Lammasten luo käy karsinaan, makuulla tapaa ne ukko; kanat jo katsoo, pienallaan istuu ylinnä kukko; kopissa Vahti hyvin voi, herää ja häntää liehakoi, tonttu harmajanuttu Vahdille kyllä on tuttu.
Puikkii ukko jo tupahan, siellä on isäntäväki, tontulle arvoa antavan näiden jo aikaa näki; varpain hiipivi lasten luo, nähdäkseen sulot pienet nuo, ken sitä kummeksis juuri: hälle se riemu on suuri.
Isän ja pojan on nähnyt hän puhki polvien monten nukkuvan lasna; mut mistähän tie oli avutonten? Polvet polvien tietämiin nousi, vanheni, läks, — mihin niin? Ongelma, josta halaa selkoa, noin taas palaa!
Latoon, parvelle pyrkii vaan, siellä hän pitää majaa: pääskyn naapuri suovallaan on liki räystään rajaa; vaikka pääsky nyt poissa on, keväällä tuoksuun tuomiston kyllä se saapuu varmaan seurassa puolison armaan.
Silloin aina se sirkuttaa monta muistoa tieltä, ei toki tunne ongelmaa, näin joka kiusaa mieltä. Seinän raosta loistaa kuu, ukon partahan kumottuu, liikkuu parta ja hulmaa, tonttu se miettii pulmaa.
Vaiti metsä on, alla jään kaikki elämä makaa, koski kuohuvi yksinään, humuten metsän takaa. Tonttu puoleksi unissaan ajan virtaa on kuulevinaan, tuumii, minne se vienee, missä sen lähde lienee.
Pakkasyö on, ja leiskuen pohja loimuja viskoo. Kansa kartanon hiljaisen aamuhun unta kiskoo. Ääneti kuu käy laskemaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.
Armas lapsi, lasket leikein poves aaltooni, kuin veikein sorjin valkolilja hohtais pinnall' laineen vilpoisen! Sulle ihmiselos retket tuo niin vaiherikkaat hetket, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen. Multa tietämättä jäivät ihmisriemuin, tuskain päivät: vaihtumatta aallot tulvii, jäljekkäin vain virtaillen. Neidoks kasvat, lemmen sytät, sykit, hehkut, sykähdytät, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.
Armas tyttö, lapsuusaikas vilpas on kuin vesi raikas, lumme sorjin oot, mi keinui pinnall' laineen vilpoisen! Kohta uinut, vaivut untuin unelmihin outoin tuntuin, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen. Kohta polvistuin, sa ainut, päässä morsiusseppel painut viereen miekkosen, mi voitti immen kainon sydämen. Kohta vasten rintojansa painaa äiti aarrettansa, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness solisten.
Ihmiselon salat summat, toivon, lemmen, kuolon kummat syleilen, sa kaunokainen, kun sua aalloin syleilen! Syysyö saapuu, kuluu kevät, — salat sulle selvenevät, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen, Oi, ei tieni koskaan tulle määrään, mi on suotu sulle, kun sa, elon kirkastama, riemuin sekä murheiden, kuoloon sammut, hetkeks haivut, lailla iltaruskon vaivut, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.
He piispankesteissä paistia syö nyt, lasin laitahan piispa on kahvelin lyönyt, hän maljansa täyttää ja katsehen niin salavihkaisen ystävä saa, Heurlin. Papinrouvat on vaiti, ei muista he ruokaa, ja rovastit arvoisat nöyrästi huokaa puol'kylläisin vatsoin, ja synkkinä näät niin pastorein kuin apupappien päät. Syvän hartauden pilvet ne salissa kulki, taas puheita piispan kun kuullahan julki, joiss' uskoa aina hän vertailuin, kuvin mielevin kaunisti, sointuvin suin.
Mut Foibos Apollon hän vaunuissa ajain valoloistossa käy yli Pohjan rajain, ja Olympon väikettä säteiden vuo yli piispan otsan ja kutrien valaa, ja kuin kreikkalaisilmeen siinä ne salaa jo piispan hienoihin piirteihin luo. Hän nousee, ja silmissä välähdys vilkkaa, ei hohda ne uskoa, uhmaa vaan, — pila huulilla piispan on Attikan pilkkaa, ja on Ateenast' aattehet suorastaan.
Niin huimasti kariitit paljaina kiitää jo huulilta piispan, niin huimasti liitää ne anakreonttista tahtiaan, niin ylhänä totuuden Kleio ja seessä käy kuoroa johtaen siskojen eessä, niin valtava Eros on voimassaan! Soi puheessa vapaus, uljuus mi viehtää voi sankaritöihin, ja kauneus, mi kiehtää sädehohteensa väikettä kaikkehen; miten Jumala riemun ja laulun ja soiton on silmissä urhon, kun voitti hän voiton, on jäsenten hemmessä impyen; miten yhtyyden henki se kaikkeuden täyttää, hän aineessa asuu ja itsensä näyttää; miten elon ja onnen ja voittojen maan sai suojaansa suuri ja mahtava Paan. On siinä kuin laulua auvojen kuoroin, ja käy kuni plektronin iskut vuoroin, kun Foibos Apollonin soitto soi; on ilmassa helke, on töminä maassa, kentaurit tannerta polkevat haassa, ja menaadit puistossa karkeloi.
Väki faunein ja nymfein, mi metsässä lymyy, jo saapuu ja ikkunat täyttää ja hymyy tätä pappissäätyä arvoisaa. Ja jo piispa on vaiti, ja rovastit havaa ja ymmällä istuu, ja rouvat ne avaa suut auki ja katsoo ja tuijottaa.
Mut jo salissa kuiske se kulkevi salaa: »Herra piispa hän liiaksi maistella halaa, jos jatkuvi tää, hänen aivonsa palaa!» Läpi kaupungin käy tämä skandaali julkein, koko Smoolannin murheenlaaksossa kulkein.
Siv. Quintus Horatius Flaccus. 1. Neitojen ja nuorukaisten kuorolle ………….. 7 2. Liciniukselle ……………………………. 10 3. Grosphukselle …………………………… 12 4. Pyrrhalle ……………………………….. 15 5. Thaliarchus nuorukaiselle …………………. 17 6. Bandusian lähteelle ………………………. 19 7. Torquatukselle …………………………… 21
Heprealaisia lauluja.Psalttarin 137:s virsi ………………………. 23Sulamith …………………………………… 25
Mahabharata.Nala ja Damajanti …………………………… 28
Muhammed Shemseddin Hafiz. 1. Kauneus …………………………………. 31 2. Sanasiippa ………………………………. 32 3. Mik' on onni? ……………………………. 33 4. Hyvät-työt ………………………………. 35
Vincenzo da Filicaja.Italia …………………………………….. 37
Wolfgang von Goethe.Mignon …………………………………….. 38Keijuinkuningas …………………………….. 40Thulen kuningas …………………………….. 42Ruusu metsätiellä …………………………… 44Kylälehmuksen alla (suom. Kaarlo Koskimies—V. Juva) 46Sumusarjat …………………………………. 48Matkamiehen yölauluja, 1 ja 2 ………………… 51Prometheus …………………………………. 52
Friedrich von Schiller.Kello-laulu ………………………………… 55Kaiho ……………………………………… 74Alppimetsästäjä …………………………….. 76
Robert Burns.Hyvästi, Ylämaa! ……………………………. 79Hyvästi, maine Skottlannin! ………………….. 81Jos mikä lie! ………………………………. 83Ei ketään ………………………………….. 85Mun kultani on ruusunen ……………………… 86Ballochmylen maat …………………………… 87Meerille taivaassa ………………………….. 88Viljanleikkuussa …………………………… 90Tullut läpi viljan ………………………….. 92Myllärin Miska ……………………………… 94Jo taatto kielsi, äiti kielsi ………………… 95Vekkuli-Ville ………………………………. 96
Thomas Moore.Nuori laulaja ………………………………. 98Utakuoro …………………………………… 100Kaikki kirkkahin — …………………………. 101Oi, usein hämyss' yön — …………………….. 103
Lord Byron.Kreikalle 1819 ……………………………… 105Hyvää yötä! ………………………………… 110Sanotaan, toivoss' onni on……………………. 114
Kokoelmasta »Heprealaisia Säveliä»: 1. Hän ihanana hiipii luo ……………………. 115 2. Rinteillä Juudan …………………………. 117 3. Heit' itke! ……………………………… 119 4. Taa Jordanin …………………………….. 120 5. Mua synkkyys vaivaa ………………………. 121 6. Ois mieleni vilppisä, joksi sen teet ……….. 122 7. Päivänä, jolloin Titus hävitti Jerusalemin ….. 123 8. Baabelin virroilla ……………………….. 125 9. »Kaikki on turhuutta, sanoo saarnaaja» ……… 127
Edgar Allan Poe.Korppi …………………………………….. 129
Pierre-Jean de Béranger.Pääskyset ………………………………….. 136Oi, taivas, kuin on herttainen! ………………. 138Yveto'n kuningas …………………………… 140
Mikael Vörösmarty.Julistus …………………………………… 143
Mihail Jurjevitsh Lermontov.Kasakan kehtolaulu …………………………. 147
Adelbert von Chamisso.Rajuilma …………………………………… 150En tajua tuota, en usko ……………………… 152
Ludwig Uhland.Kappeli ……………………………………. 153Bertrand de Born ……………………………. 154Laulajan kirous …………………………….. 158
Nikolaus Lenau.Kolme mustalaista …………………………… 162Viivy minuss', synkkä silmä! …………………. 164Kaislalaulu ………………………………… 165Virralla ………………………………….. 166
Heinrich Heine.Krenatöörit ………………………………… 167Lorelei ……………………………………. 170Childe Harold ………………………………. 172Ihanaan aikaan toukokuun — ………………….. 173Rein-virtaan värähdellen — ………………….. 174Tuoll' yksin Pohjan honka — …………………. 175Kuin kukka olet kaino ………………………. 176On timantit sulla ja helmet…………………… 177Oi, minne he jäi? …………………………… 178Kysymyksiä …………………………………. 179
Holger Drachmann. Kokoelmasta »Runoja Levantista»: 1. Softa laulaa …………………………….. 180 2. Yön hiljaisuudessa ……………………….. 183 3. Jos Saadia lukisin sulle — ……………….. 185 4. Kai Hafiz gaseelein laulaa ………………… 187 5. Bospori! sun lainees huokaa ……………….. 189 6. Tuskain yöksi oli luotu — ………………… 191 7. Sua, Tavernin vartiaa laiskaa! …………….. 193 8. Kammottaa, kun mieleen johtuu — …………… 195 9. Vait! soi soitot …………………………. 197
Karl Mikael Bellmann.Amaryllis ………………………………….. 199
Esaias Tegnér.Ingeborgin valitus ………………………….. 202Ruotsin akatemian viiskymmenvuotis-muistojuhlassa . 205
Juhana Ludvig Runeberg.Viapori ……………………………………. 214Sotilaspoika ……………………………….. 222Joutsen ……………………………………. 223
Viktor Rydberg.Kellot …………………………………….. 225Tonttu …………………………………….. 228Aallotar tytölle ……………………………. 232
Gustaf Fröding.Hänen korkea-arvoisuutensa Vexiön piispa ………. 234
Selityksiä ja henkilötietoja.
/Quintus Horatius Flaccus./ Roomalainen lyyrikko, 65—8 e. Kr.; hilpeän tyytyväisyyden ja elämänilon laulaja. Mukailee useimmiten kreikkalaista runoutta. Horatius on omintakeisin eräissä omaa aikakauttaan kuvaavissa oodeissa, sekä satiireissaan, joissa hän osoittaa melkoista maailman ja elämän tuntemusta.
1. Omistettu sekakuorolle, joka oli laulava Horatiuksen Rooman vuosisataisjuhlaa varten sepittämän juhlarunon. — Damokles hovimiehen pään yli ripusti kuningas Dionysios vanh. Sisiliassa juhla-aterian aikana jouhen päässä riippuvan miekan. — *Arkturus* tähden lasku ja *Kauriin* nousu lokakuulla tiesi syysmyrskyjen aikaa. Horatiuksen maatila ja huvila oli *Sabinum*-vuoriston rinteillä.
2. *Licinius*, Horatiuksen suosijan ja ystävän, Moecenaan lanko.
3. *Grosphus*, roomalainen ritari, jolla oli laajoja maatiloja Sisiliassa. — *Tithonius* oli tarun mukaan saanut ikuisen elämän lahjan, ilman ikuista nuoruutta.
5. *Soracte*, vuori pohjoiseen Roomasta.
6. *Bandusian lähde*, runoilijan synnyinseuduilla lähellä Venusiaa. Sabinum-laaksossa, lähellä huvilaansa olevalle lähteelle oli Horatius antanut saman nimen. — *Sirius*, koirantähti.
7. *Aineias*, troijalainen urho, taruston mukaan Juliaanisen keisari-suvun kantaisä. *Tullus* ja *Ancus*, Rooman muinaisia kuninkaita. — *Minos*, Kreetan kuningas, kuoltuaan tuomari Manalassa. *Hippolytus*, Theseuksen poika, Diana jumalattaren lemmikki. *Theseus*, ateenalainen kansallissankari. *Pirithous* vangittiin, yrittäessään ryöstää Manalan jumalan puolison.
/Heprealaisia lauluja./ *Psalttarin 137:s virsi*, alkukielen rytmillisen tekstin mukaan sovittelemalla suomennettu. — *Sulamith*, alkukielen yhteen kuuluvat säkeet yhdistetty; sovittelemalla suomennettu, vaarinottamalla alkukielen rytmileikkauksia.
/Nala ja Damajanti./ Kohtaus Nalan ja Damajantin runoelmasta, joka liittyy muinaisintialaiseen *Mahabharatan* eepokseen. Eepos esittää Arjalaisen heimon sankariaikaa ja valloituskautta Ganges-virran alueella noin 1400—1300 e. Kr.
/Muhammed Shemseddin Hafiz./ Persialainen runoilija, maailman suuria lyyrikoita, kuoli Schiraassa 1389 j. Kr. Runoilijan omaan nimeen, *Muhammed*, liittyvät arvonimet *Shemseddin* (»uskon aurinko») ja *Hafiz* (»vahvamuistoinen»), koskapa hän osasi ulkoa koko Koraanin. Hafiz oli alkujaan dogmaattisella kannalla, uskon intoilija, erakko ja pyhimys, mutta teki varttuneella iällä täydellisen mielipiteiden muutoksen ja alkoi nyt lauluissaan taistella munkkien tekopyhyyttä ja papiston uskonnollista saivartelua vastaan. Hän julisti panteistisen maailmankatsomuksen, puolustaen maallisen elämän kauneuden ihailua ja yltiöpäistä elämäniloa. Hafiz nyt laulaa Schiraan ruusuista, rypäleistä, satakielistä ja kaunottarista.
3. *Schah Mansur* kuuluu Mussafferidein hallitsijasukuun, jotka olivat Persian kuninkaina ennen Tamerlanin valloitusretkeä. Schah Mansurin iloisessa hovissa Hafiz eli Schiraassa, Persian silloisessa kesä-pääkaupungissa.
/Vincenzo da Filicaja./ Italialainen runoilija, 1642—1707, tunnettu miehekkäistä valtiollisista ja isänmaallisista runoistaan.
/Wolfgang von Goethe./ Kaikkien aikojen suurimpia runoilija-neroja, monipuolisimpia, yleismaailmallisimpia henkiä. Goethe syntyi Frankfurt am Mainissa 1749 ja kuoli Weimarissa 1834. Runolahjoiltaan Goethe on varsinaisesti lyyrikko, mutta on etevä runouden muillakin aloilla. Eepillinen runoelma »Hermann ja Dorothea». Draamoista ovat »Egmont», »Ifigeneia Tauriissa», »Torqvato Tasso» ja ennen kaikkia »Faust» I—II mainittavat. Novelli »Nuoren Wertherin kärsimykset», taiteilija- ja yhteiskuntaromaani »Wilhelm mestari» I—II sekä probleemiromaani »Vaaliheimolaisuudet». — Luonnontieteilijänä nykyajan kehitysopin uran uurtaja. — Ministeri ja valtiomies. — Ajattelijana yksiaiheisen maailmankatsomuksen edustaja.
/Friedrich von Schiller./ Saksan suurin runoilija Goethen jälkeen. Myös esteetikko ja historioitsija. Syntyi Marbachissa 1759 ja kuoli Weimarissa 1805. Etupäässä näytelmänkirjoittaja. Parhaat draamat »Rosvot», »Kavaluus ja rakkaus», »Maria Stuart», »Orleansin neitsyt», »Wallenstein» I—III ja »Wilhelm Tell». Lyriikassa ovat aaterunot ja ballaadit edustavimmat. — Schillerin parhaita ballaadeja ovat aikaisemmin suomentaneet Suonio, Paavo Cajander, Uno von Schrowe ja O. Manninen.
/Robert Burns./ Skotlantilainen runoilija, 1759—1796. Köyhä, pienen maapalstan vuokraaja; maailmankirjallisuuden omaperäisimpiä runoilijoita, joka lemmenlauluissaan ja ballaadeissaan käyttää osaksi englannin kirjakieltä, osaksi skottilaista kansanmurretta. Burnsin runot ovat aina laulettavia. On sanottu, että Englannin laajassa maailmanvallassa ei mene tuntiakaan, jolloin ei jossain brittiläisellä alueella laulettaisi jotain Robert Burnsin runoa. — *Ayr*-puro, Burnsin kotipaikoilla, esiintyy tavantakaa hänen runoissaan. — *Ballochylen Meeri* ei ole sama tyttö kuin se, jolle runo *Meerille taivaassa* on omistettu. Viimemainittu on »Ylämaan lapsi» Mary Campbell, jonka lemmensuhteen traagillisuutta runoilija myöhemmin itsesoimauksin muistelee. Tästä suhteesta on Thomas Carlyle antanut liian ihanteellisen valaisun, minkä johdosta runoa »Meerille taivaassa» yleensä onkin virheellisesti käännetty. Robert Burnsille oli muuten lemmenseikkailu ja runoilu yhtä, ja hänen herkkä sydämensä voi kiintyä useihin tyttöihin yhtaikaa.
/Thomas Moore/, syntyään irlantilainen, 1779—1852, runoili englannin kielellä. On kirjoittanut suuren joukon sointuvia lyyrillisiä runoja, usein aikaisempiin sävelmiin. Runokokoelman »Iriläisiä säveliä» kautta Thomas Moore on Irlannin kansallisrunoilija. — Itämainen, romanttinen runoteos »Laila Rookh» on erityisesti mainittava.
Englantilainen /Lord Byron/, »maailmankaihon» runoilija, persoonallisen vapauden soturi, joka intohimoisesti taistelee valtiollista ja yhteiskunnallista sortoa sekä uskonnollis-siveellisiä ennakkoluuloja vastaan, syntyi Lontoossa 1788 ja kuoli 1824 Kreikassa, jonka vapautussotaan hän innokkaasti oli ottanut osaa. Voimakas lyyrikko, säkenöivä runollisissa kertomuksissaan, joiden aihe useinkin on Kreikasta ja Levantista; huomattava myöskin näytelmänkirjoittajana. Lord Byronin pääteos on keskeneräiseksi jäänyt runoelma »Don Juan», jossa runoilija eepoksen kehyksessä tuo ilmi maailmankaihonsa, epäilyksensä, totuudenhalunsa, ihmisvihansa ja ihmisrakkautensa. Runollisista kertomuksista mainittakoot »Childe Harold», »Giauri», »Merirosvo», »Abydoksen morsian», »Lara», »Chillonin vanki», »Mazeppa» ja »Etelämeren saari». Draamoista parhaat ovat »Kain», »Manfred» ja »Sardanapalos». — Runokokoelma »Heprealaisia säveliä» kirjoitettiin sanoiksi juutalaisten ikivanhoihin sävelmiin.
*Kreikalle 1819*. »*Onnen-saaret*», kreikkalaisten Hesperidein saaret Atlantin valtameressä, nähtävästi Kanarian saariryhmä. — *Pyrrhiche-tanssi*, muinais-kreikkalainen asetanssi. — Tarun mukaan foiniikkialainen *Kadmos* opetti kreikkalaisille kirjainkirjoituksen. — *Anakreon* runoili Samos saaren kuninkaan, Polykrateen hovissa. — *Miltiades* oli aikaisemmin ollut Traakian Kersoneson yksinvaltiaana. — Peloponneson kuninkaat lukeutuivat polveutuviksi *Herakleesta*. — *Sunionin niemi*, Attikan eteläpäässä.
/Edgar Allan Poe./ Amerikkalainen runoilija, 1811—1849. Etevä novellinkirjoittaja, etupäässä sielun yönpuoleisten ilmiöiden terävä valaisija. Myös nykyajan salapoliisikirjallisuuden luoja. Runoja Poe on kirjoittanut ainoastaan pienen vihkon, jolla kuitenkin on suuri arvo.
/Pierre-Jean Béranger./ Ranskan lyriikalle luonteenomaisen pikkulaulun (chansonin) suuri runoilija, 1770—1857. Näissä lauluissa on aito ranskalainen, kansanomainen sävy, pilaa ja hilpeyttä, mutta sen ohella myöskin vapauden hehkua ja sotaista innostusta.
*Pääskyset*. Kerrotaan, että eräät ranskalaiset soturit Maurein vankeudessa olivat salaa vartioiltaan laulelleet viimeistä säkeistöä.
*Yvetot'n kuningas* kirjoitettiin 1813. Runo oli alkujaan pilallinen leikki, — Napoleon I:sen tullipolitiikan johdosta kirjoitettu. Myöhemmin runoilija näkyy sitä lievästi muutelleen. Varmaa on, että kansa sovellutti runon Ludvig XVIII:teen ja Bourbonilaisiin yleensä, ja nyt se ivalauluna sai tavattoman suuren valtiollisen merkityksen.
/Mikael Vörösmarty./ Unkarin tunnustettu kansallisrunoilija, 1800—1855. Etevä runouden kaikilla aloilla. Eepos »Zalanin pako» vapaamielisine kansallisine aatteineen; romanttiset runolliset kertomukset »Tammikunnas», »Tenholaakso» ja »Erlau» y. m. Draamat »Kuningas Salomo», »Kuningas Sigismund». »Aarteenkaivajat», »Uhri», »Hunyadi», »Arpadin herääminen». — *Julistus* on Unkarin kansallishymni.
/Mihail Jurjevitsh Lermontov/, »Venäjän Byron», 1814—1841. Romanttisiarunollisia kertomuksia, joiden aihe on Kaukaasiasta, »Mtsiri»,»Ismail-Bey», »Pyhiinvaeltaja Abrek», »Daimoni» y. m. Novellisikermä»Aikamme urho». — Lennokas lyyrikko.
/Adelbert von Chamisso./ Saksan romantikkoja, 1781—1838. Syntyi Ranskassa Boncourtin läänityslinnassa, ja oli lapsena vanhempiensa kanssa lähtenyt suurta vallankumousta pakoon. Omisti uudessa isänmaassaan saksan kielen täydellisesti. Runolahjoiltaan lyyrikko. Runollinen kertomus »Salas y Gomez» ja saturomaani »Peter Schlemihl».
/Ludwig Uhland./ Saksan miehekkäimpiä runoilijoita, 1787—1862. Uhland on saavuttanut maailmanmaineen loistavilla ballaadeillaan. Huomiota ansaitsevat myöskin draamat »Ernst herttua» ja »Ludvig Baierilainen».
*Bertrand de Born* oli provencelainen trubaduuri, rohkea runoilija, yltiöpäinen ritari ja taistelupukari, jonka maineaika sattuu v. 1180—1195 vaiheille.
/Nikolaus Lenau/ (oikeastaan *Niembsch von Strehlenau*), itävaltalainen runoilija; syntyi 1802 Unkarissa, kuoli 1850 mielisairaana. Lyyrikkona järkyttävän synkkämielinen skeptikko. Aniharvoissa lauluissa Unkarin pustilta on reipas sävy. Huomiota ansaitsee draamallis-eepillinen runoteos »Faust». Heikompia ovat eepilliset runoteokset »Savonarola» ja »Albigenssit».
/Heinrich Heine./ Maailmankirjallisuuden nerokkaimpia lyyrikoita; syntyi Düsseldorfissa 1799 ja kuoli vapaaehtoisessa maanpaossa Pariisissa 1856. Heinen runoudessa yhtyvät omituisella tavalla sydämellisin tunnelma ja häikäilemättömin iva. Runokokoelmat »Laulujen kirja» ja »Uusia runoja» ovat saavuttaneet maailmanmaineen. Heikompia ovat kokoelmat »Romanzero» ja »Viimeiset runot». Koko loistossaan Heinen vitsi esiintyy valtiollisissa ivalauluissa »Aikakautta koskevia runoja» ja »Saksanmaa, talvinen tarina». Runoteos »Atta Troll» on oikeastaan pilajutelma. Suorasanaisena pakinoitsijana Heine on verraton.
*Childe Haroldilla* tarkoitetaan Lord Byronia.
/Holger Drachmann./ »Nuoren Tanskan» aikaisempi lipunkantaja, monipuolinen, raikas ja kuvarikas, äärettömän tuottelias runoilija, 1846-1908. Drachmann on julkaissut suuren joukon romaaneja ja novelleja, lähes kolmekymmentä näytelmää sekä pitkän sarjan lyyrillisiä runoelmia. Kokoelmassa »Laulujen kirja» on m. m. runosikermä »*Runoja Levantista*».
3. *Saadi*, Persialainen runoilija † 1273.
/Karl Mikael Bellman./ Ruotsin alkuperäisimpiä runoilijoita, 1740—1795. Bellman käsittelee runoissaan kansanomaisia aiheita sekä oman aikakautensa Tukholman-elämää. Sanat ja sävelet liittyvät hänen runoissaan täydellisesti yhteen. Bellmanin parhaat runokokoelmat ovat »Fiedmanin epistolat» ja »Fredmanin lauluja».
/Esaias Tegnér./ Ruotsin suurin runoilija, syntyi 1782 ja kuoli Vexiön piispana 1846. Aaterikas, kuvarikas ja lennokas lyyrikko. Tegnérin pääteos on runoelma »Fritiofin satu», jossa kuvaillaan muinais-skandinaavilaista viikinkiaikaa. Tämän ohella romanssi »Aksel», uskonnollinen idylli »Ehtoollislapset», idylli »Kruunumorsian» ja runokatkelma »Gerda». Säkenöivä ja nerokas puheissaan sekä suorasanaisissa kirjoituksissaan.
*Ruotsin akatemian 50-vuotismuistojuhlassa*. *Karl von Linné*, maailmankuulu luonnontutkija, kasvien luokittaja. — *Melanderhjelm*, matemaatikko ja tähtitieteilijä. — *Scheele*, Euroopan-maineen saavuttanut kemisti. — *Bergman*, monipuolinen luonnontutkija, fyysillisen maantieteen perustaja. — *Lagerbring*, historioitsija. — »Ihmiselon kurjuus»: viittaus *Gyllenborgin* runoon. — »Atis ja Camilla»: suomalaisen *Creutzin* runoelma. — »Pohjan Dionysos»: *Karl Mikael Bellman*, jonka rintakuva on pystytetty Tukholman Eläintarhan puistoon. — »Haudan portit aukee» j. n. e.: lainaus *Lidnerin* runoelmasta »Viimeinen tuomio». — »Päivän hetket», »Leikkuu» ja »Toivo»: *Oxenstiernan* runoelmia. — »Sulon ihanteesta» j. n. e.: lainaus *Kellgrenin* runosta »Uusi luominen». — *Adlerbeth* käänsi ruotsiksi roomalaisten runoilijain, Vergiliuksen, Horatiuksen ja Ovidiuksen teoksia. — *Rosenstein*, kaunopuhuja, valistusfilosofi, kirkollisasiain valtiosihteeri ja Ruotsin akatemian vakinainen kirjuri. — *Leopold*, Kustaavinajan kuuluisimpia runoilijoita, kriitikko ja ajattelija; otti osaa aikakauden kirjallisiin taisteluihin.
/Juhana Ludvig Runeberg/ syntyi 5. helmikuuta 1804 ja kuoli 6. toukokuuta 1877.
*Viapori:* »Det skall dock väcka mindre sorg,än det bar på Sveaborg.»
Minä käännän nämä säkeet: »Tämä on kuitenkin tuottava vähemmän surua, kuin se tihutyö, minkä hän teki Viaporiin nähden.» — Runebergista on muuten kaukana se ajatus, että Cronstedt muka olisi linnan rahasta — *myönyt*.
*Sotilaspoika:* »*En vacker* soldat», vanhempi merkitys, *hjältemodig* = sankarillinen.
/Viktor Rydberg./ Ruotsin kirjallisuuden suurmiehiä; runoilija, monipuolinen tutkija, kulttuurihistorioitsija ja uskonnonfilosofi, 1828—1900. Korkea ihanteellisuus henkii Rydbergin koko elämäntyöstä; täydellinen sopusointu vallitsee henkilön ja kirjailijan välillä. Rydbergin lyyrilliset runot kuuluvat parhaaseen, mitä koskaan on kirjoitettu. Pitempiä runoelmia ovat »Prometeus ja Ahasverus» sekä »Uusi Grottelaulu». Hänen romaaneistaan ovat huomattavimmat »Viimeinen ateenalainen», »Singoalla» ja »Aseseppä».
/Gustaf Fröding./ Ruotsalainen runoilija, 1860—1913. Vilkasilmeinen ja nerokas lyyrikko, itsenäinen ja monisärmäinen runoaiheiltaan; kielen käytössä todellinen taituri. — *Vexiön piispa* on Esaias Tegnér.