The Project Gutenberg eBook ofSata runoa: Valikoituja maailmankirjallisuudestaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Sata runoa: Valikoituja maailmankirjallisuudestaTranslator: Valter JuvaRelease date: May 18, 2006 [eBook #18411]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATA RUNOA: VALIKOITUJA MAAILMANKIRJALLISUUDESTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Sata runoa: Valikoituja maailmankirjallisuudestaTranslator: Valter JuvaRelease date: May 18, 2006 [eBook #18411]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
Title: Sata runoa: Valikoituja maailmankirjallisuudesta
Translator: Valter Juva
Translator: Valter Juva
Release date: May 18, 2006 [eBook #18411]
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATA RUNOA: VALIKOITUJA MAAILMANKIRJALLISUUDESTA ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
SuomentanutValter Juva
Ensimmäisen kerran julkaissutWerner Söderström Osakeyhtiö 1916.
Kokoelmaan otetut runonäytteet kuuluvat, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, n. s. klassilliseen ynnä aikaisempaan romanttiseen kirjallisuuteen. Vastaisuudessa on suomentajalla aikomus julkaista täydentävä lisäkokoelma, johon tulisi myöskin näytteitä maailmankirjallisuuden uusimpien runoilijoin laulurunoudesta.
Olen yleensä tahtonut saattaa suomalaiselle lukijalle tunnetuksi eri aikojen ja maiden lyyrikoita, heitä todella edustavien runojen kautta. Vihjaus maailmankirjallisuuden suurmiesten runoelmiin on omansa laajentamaan mielikuvitusta ja rikastuttamaan tunne-elämää.
Kirja muodostaa kylläkin kirjavan mosaikkiteoksen. Sen yhtenäisyys ja tasasuhtaisuus voisi parhaassakin tapauksessa jäädä yksinomaan sen varaan, missä määrin, valintaa tehtäessä, on pysytty suomentajan omassa tunnelmapiirissä. Tämäntapaisissa valikoimissa ei kuitenkaan mainittu seikka saa vaaliin ratkaisevasti vaikuttaa.
*Goethen* »Faustista» otetuissa suomennoksissa olen saanut eräitä kärkikohtia Kaarlo Koskimieheltä, »Thulen kuninkaassa» sen ohella Eino Leinolta ja O. Manniselta. Runossa »Kylälehmuksen alla» on suomennoksen pohja Kaarlo Koskimiehen.
*Schillerin* »Kello-laulussa» olen lainannut Oksaselta yhtä ja toista, vaikka lainaukset eivät aina tule selvästi näkyviin.
*Vörösmartyn* »Julistuksessa» on eräitä säkeistöjä ja käänteitä lainattu Arvi Jännekseltä.
*Heinen* runossa »Lorelei» on loppusointupari lainattu Suoniolta.
*Runebergin* suomennokset perustuvat aikaisempiin yrityksiini vv. 1885 ja 1905. Nykyisessä muodossaan ne ovat sovittelukokeita, joissa olen käyttänyt hyväkseni Paavo Cajanderin ja O. Mannisen y. m. suomennoksia.
*Rydbergin* »Tontussa» olen saanut pari kohtaa Paavo Cajanderilta sekä runossa »Aallotar tytölle» kaksi tärkeätä säettä Kaarlo Koskimieheltä.
Suomen runokieli on aikaisemmin omistanut suuren joukon uusia sanoja ja muotoja. Nykyaikana eräillä tahoilla ei enää sallittaisi uusia käytäntöön otettaviksi. Missä loppusointuja on olemassa, tulisi näitä kuitenkin säilyttää, ottamalla ne visusti talteen. Varovaisuuden oikeutetut vaatimukset tunnen ja tunnustan.
Helmikuulla 1916.
1.
Rietasta kansaa vihaan, — se jääköön pois! Vait, kuulkaa! Ihka uusia lauluja ma laulan nyt, Apollon pappi, teille, te neidot ja nuorukaiset!
Kuninkaat ylväät laumansa pelkoon saa, mut heilläkin on herrana Jupiter, mi murskas gigantit ja maailmaa kulmia rypistäin järkähyttää.
Kai ehkä toinen laajemman köynnösmaan voi istuttaa, — ken, kerskuen syntyään, Mars-kenttää astuu virkain vaaliin; kellä on kunto ja maine kuulu,
kun kilpaan käy; ken turvata ehkä voi klienttein joukkoon —: määräpä kohtalon on yksi ylhäin, yksi alhain, uurnasta kaikkien arpa kirpoo.
Yli korskan pääs jos riippuvan ainiaan näät miekan paljaan, ei sua viehtää voi sikuulilaiset herkut hienot, ei sulo soitot ja lintuin laulut
saa uneen viihtää. Vienoa unta ei jää vaille maamies halvassa majassaan, ei rantain varjostoissa, eikä Menoissa leyhkissä Tempe-laakson.
Ken eloon niukkaan tyytyvi, häntä ei saa hätään hyrskyt hurjat, ei raivosäät, kun Arkturus käy loimuin länteen, ei idän taivaalla Kauriin uhka,
ei viinivuoret rakeiden raastamat, ei puistomaat, jos toivehet pettäiskin kun milloin märkyys vaivaa, milloin tähtien hehku, tai talven kylmät.
— Veet kohta ahtaiks saattavat kaloille nuo vuoret, mereen louhitut: paasiaan nyt veteen latoo taitoniekat orjien kanssa, kun herrat rikkaat
sai maasta kyllän! Mut yhä kyltymys jää herran seuraan, kammo se soutamaan käy kolmihankaan, taakse ratsaan istuvi selkähän murhe musta.
Jos suruun siis ei marmori Frygian, ei ruskoväikkeet purppuravaattehen suo hoivaa, — ei Falernon viini eikäpä Persian nardusöljy:
miks uljaat pylväät kiusaksi katehen ma uuteen tyyliin saliini teettäisin? Miks vaihtaisin Sabinum-laakson rikkauksiin sekä huoliin hurjiin?
2.
Elinohjees on, sa Licinius, oiva, kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn, etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa keskellä luotoin.
Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu, loat välttää hän lahotöllin kurjan, avosilmin myös salit suuret, joita karsaus katsoo.
Kovin tuulispää ikilatva honkaa alas ahdistaa, ja kun torni kaatuu, rymy raskain on; — ukon-vaajat iskee huippuja vuorten.
Surun aikaan jää sydän tyyni toivoon, ja jos sää on sees, polopäivää pelkää. Lumet, talvet tuo tosin Zeus, mut hänpä myöskin ne poistaa.
Jos sun vastoin käy, — ajat vielä vaihtuu! Ei Apollon jous ole jänteess' aina; kitarallaan myös runotarta voi hän soittaen säistää.
Elä uljain päin, ota miesnä vastaan ajan ahdingot; — ja jos tuuli liian kävi myötäiseks, ole viisas, reivaa paisuvat purjeet!
3.
Tyvent' toivoo mies, jota syliins' sulkee meri Aigeian, kun on yö, ja pilviin meni kätköön kuu, ja kun teille laivan tähdet ei tuiki.
Lepo kaipuu on rajupäisten Traakkein, lepo Meedein myös — aseloistossansa; mut, sa Grosphus, ei sitä hanki kulta, purppura myös ei;
korut, aarteet ei, — vaka liktor itse, joka eessäs käy, sydänhuolt' ei häädä; salat tuskat nuo yli kattolaattain liehuen lentää.
Vähin tarpein vain elät tyynnä: arvoon ota pöydälles isäs suolakippo; — toki silloin ei himot, eikä kauhu karkoita untas.
Ikä kuluu: miks koet paljon voittaa?Mitä suuntaat ties eri maailmanääriin?Et sä, luopuissas isänmaasta, pääseitseäs pakoon!
Iki-kaipuu tuo heti laivaan astuu, ja se kilpaan käy kera ratsujoukon; — sido kaurihisi, rajusäätä viihdä viuhean myrskyn!
Ken se tajuuns' sai ilot hetken, jättää joka toiveen voi, ja hän vastuksille hymyn hienon suo; näet onni koskaan ei ole täysi.
Elos katkaistiin, sa Akilles, nuorna!Perin loppuun löi ikä Tithonuksen!Ehkä suonee niin, mitä kielsi sultatunnit ne mulle.
Kas, Sikuulein maass' sadat karjas mylvii, nelivaljaissaan hevot hirnuu sulle, punavaipassas väri tummin loistaa Afrikan simpsun.
Mulle immyt tuo, joka määrät mittaa, runolahjan soi ja kuin Kreikan hengen, sarat pienen maan sekä taidon välttää joukkoa inhaa.
4.
Kenpäs poika se nyt, nuortea, öljypää, maaten ruusuilla, sun riistävi rinnoilleen luolan turvissa, Pyrrha! Kelle keltaiset kutris nyt
kiinnät puoleksi vain? — Itkeä saa se mies vaiheit' taivahan sään, uskottomuuttas sun! Hämmästyksin hän katsoo tuimaa merta, mi tummenee:
Tänään luottaen hän nauttivi loistostas, uskoo saaneensa noin suosios ainiaks, hempes noin, — kun ei tiedä puuskaa pettävän tuulispään!
Hätää, kurjuutta vain päilyvä pintas tuo! — Äsken itse mä vein, aallosta päästyäin, templiin vaatteeni märjät uhriks aaltojen valtiaan.
5.
Näät, kuinka hohtaa valkeavaippainen Soracten huippu; taakasta hankien käy painoon metsän puut, ja jäätyin virrat ne äkkiä vangiks joutui.
Nyt tuima takkavalkea lietehen tee lämpimikses; reipasna maljahas suo vanhan, oivan viinis vuotaa, oi, Thaliarchus, sa tynnyristä!
Muu kaikki heitä huomahan taivaisten; he murtaa myrskyn vimman, mi vastaksuin löi kuohupäät, — ja jälleen pystyyn sypressi kohoo ja saarni vankka.
Äl' urki turhaan huolia huomisen, vaan päivä, jonkas sait, lue voitokses; sa lemmen armaat riemut nauti, nuorena kiitele karkeloissa,
kun intos uhkuu, kun ukon kärttyisyys ei vielä vaivaa. Päiväsi parhain jaa: Mars-kenttää etsi, — kävelyitä, — kuiskeita viehkeitä illan suussa. —
Jää neidon kisaan, siinä kun varjoss' yön hän varkain piilee, tirskuen kätköstään: Käsivarren koruun käy, — ja tyttö riuhtovi vastahan heikoin hyvein!
6.
Lähde Bandusian, kristallikirkas sa, uhraan viiniä näin, kukkia sulle nyt; lupaan huomenna vielä nuoren jäärän, min sarvet jo
paisuu pahkasta pään kiimojen otteluun. Hukkaan hältä ne jää: huomenna purppuroi kylmää aaltoas hurme karjan kiihkeän veitikan.
Piiloos Sirius ei sinkoa hehkuaan; illoin tarjoamaas raitista vettä juo aurast' uupunut härkä, luokses kiertävä karja jää.
Maineen kerran sa saat,lähde, kun sulle näintänään lauluni soivarjosta tammipuunluolas suulla, min paattasoluu hauskasti haastain vuos.
7.
Hanki jo haipui pois, ja jo ruoho se kenttiä kirjoo,puut saa hapsia taas;muoto se muuttui maan, taas täyttyi ehtyvät uomat,kuohuen veet ohi käy;
nymfit viehkeäsuut sulotarta ja siskoa kahtajohtavi karkelemaan. —Kuoloon käyt! Sitä haastaa vuosi ja tunti, mi riistääuhkuvan aikasi pois.
Kylmiä lientää leyhkivä sää, kesä jälkiä keväänkiitää, — kuolevi noin,kun soi heelmiä runsas syys, ja on äkkiä eessätalvi jo martona taas.
Joutuin vaihtuva kuu toki korvaa tappiot aina;kuoloa meille ne tuo: —Käynet pois, mihin Aineias sekä Tullus ja Ancus,— tuhkaa, varjo sa oot!
Tokkopa tietää myös voit, suoko he päivihis enäähuomist', taivahiset?Taas, mitä riemuus tuhlasit, ei sitä vie kädet ahnaat,— pois perijältä se jää!
Vainaja kun, Torquatus, liet, ja jo tuomios ylhäMinos lausunut on,ei sua hurskautes, ei syntysi, ei puhetaitoshenkihin elvytä taas:
Ei ujo Hippolytus, jota pyysi Diana, se päässytvarjoin mailta ja yön,eikäpä kahleit' Theseuskaan voi katkoa Tuonen,missä Pirithous on.
PSALTTARIN 137:s VIRSI.
Me virroilla Baabelin itkimme illoin, sun templiäs, Siion, muistellen, ja laskimme vaiti harppumme silloin me oksille kyynelpajujen.
Kun murhein me istuimme, mielin ankein,jo vartiat ilkkuivat: »Laulakaa!»— He soittaa, riemuita käski vankein:»Nyt Siionin lauluja kuulla saa!» —
Miten Jahven laulua laulanut oisin ja soittanut rienaksi vieraan maan? Jos sun unhottaa, Jerusalem, voisin, iäks surkastukoon käsi soittaissaan!
Saa tarttua kieleni suuni lakeen, jos hetkeksi häivyt sä muistostain. Tuon sulle, Jerusalem, henkeni takeen: olet korkein riemuni yksin vain!
Sa Jahve, Siionin päivää muista, käy Edomin lapsille kostamaan, jotk' kirkui: »Maahan, maahan se suista, alas kaupunki raasta juuriltaan!»
Tytär tuomittu, Baabel! Kuormasi karttuu! Ken kostavi sulle, hän autuas on, ken rintalapsihis pieniin tarttuu ja ne paiskaa kylkehen kallion.
(Korkea Veisu II, 8-14, IV, 6, 11, 16 ja 17.)
Soi laulu ystävän! Jo tuolla tulee hän! Jo rientää yli vuoren, käy kiitäin kukkamailla gasellin lailla ja lailla kauriin nuoren.
Hän hiipii huoneen taa, käy kohti ikkunaa, miss' salaa seison yksin. Hän kautta sälöin urkkii, hän sisään kurkkii ja haastaa hengähdyksin:
»Tule, lemmitty vieno, tule iltahan ihanaan! On talvi mennyt, ja kukkii tieno, kevät tehnyt on tuloaan. Saa viinitarhuri käydä työhön. soi turtturikyyhkyn laulu yöhön, on kypsinä viikunat, kukat viiniköynnöksen tuoksuvat!
»Tule, lemmitty vieno, tule iltahan ihanaan! Miks kätköön, kalliokyyhky pieno, jäät rotkosi suojustaan? Sa kasvos, lemmitty, mulle näytä ja äänesi soinnuilla laaksot täytä: ne soinnut on armahat, ja kullan kasvot on ihanat!»
Mun ystäväin on mun, ma olen, armas, sun ja tahdon karjaa kaita sun kanssas likityksin, mut illoin yksin käyn Myrrhavuoren maita.
Kun päivä vilppaaks saa, ja varjot lankeaa, sua siellä vuotan silloin. Käy lailla kauriin nuoren yli Louhivuoren ja tule aina illoin!
Kuningas Nala, ajajaksi pukeutuneena, vie kuningas Rituparnan Vidarbhaan.
Rituparna, uljas urho, sai Vidarbhahan hämyssä, hehkussa ihalan illan. Hetipä hovinalaiset veivät viestin vierahasta, tiedon Bhima ruhtinalle. Bhima on kuningas kuulu, pani kutsut kulkemahan, tulijata tervehytti. Niin Kundinahan ajaikse Rituparna, uljas urho: Kaikui rattahan ratina kautta kaupungin komean. Tallissa sälöt sävähti, Nalan entiset orihit, kuullen korvihin juminan; hirnahti hevot ilosta, niinkuin konsa Nala saapui.
Damajantipa suloinen myös ratinan raisun kuuli, kuni ukkosen jylinän, pilven sankan purkiessa; sykähti sydän rajusti, kun hän kuunteli kumua: Yhdellä jymyllä ennen Nala itse orhit ohji, karahutti kartanohon.
Tytär Bhiman tokko eksyi, tokko eksyi valtavarsat?
Riikinkukkopa ylinnä istui kukkapenkerellä pää sojossa paahtehessa, norsu seisoi notkotellen aitauksessa alio; kuulivat rattahan rapinan: Kaulojansa kurkottivat, päästivät iloista ääntä, toivoen sulo sadetta, pilven rankan purkivaksi.
Damajanti toivomielin itse tuon sanoiksi virkki: »Riemu rinnan paisuttavi, kun jalon jyminän kuulen, joka yltävi alingon! Se on Nala, maan kuningas!»
1.
Mun kauneus saa yhä hurmoksiin, mut ken mua herjaten siitä moitti, vain toteen näytti, ett' ylimpään hän itse kohota turhaan koitti.
Ikuisen kauneus-ongelman vain lempi tajuunsa saada voi; tääll' itsekkö näkee puutteita vain, — elon-kieltäjä houkka, mi suutaan soitti!
Ken ei mitään tunne, — ei tiedä, ei nää, vaikk' käy hän suuresta kieltäessään: Ken tosi suuri ja viisas on, hänet sieluin ja ruumiin kauneus voitti.
2.
Sadat kolmet lahkot kiistoin, järkisyin tuo todet julki! — Kolkutit sa harhain oveen, salat sulta totuus sulki.
Tositulta ei oo loimu viisauskynttilän, mi hohti; tositult' on lemmen liekki, mihin perho syöksyi kohti.
Hafiz vain se hunnun riisti, näyttäin aatteen kasvot julki, missä turha sanasiippa hiuksin käherretyin kulki!
3.
Mik' on onni? Äl' luovu sa kauneuden laista, älä hääpuvun päärmeistä loisteliaista!
Hyvä maailmaa kieltää, mut vaikea heittää elon kaunistajaa, sulo lempeä maista.
Luon verhoni umppuna lehdossa riemun:Pyhä maineeni menköön ja kaapuni kaista! —
Kera ruusuin ma kuiskin, lounainen leyhkii, sävel soi satakielten myrtistömaista.
Sulo huulia suutele, huulet kun hehkuu; pian syys on, ja enää et naurata naista!
Elo huone on: sisään ja ulos vie ukset, mut paluutiellesi päivä ei paista.
Pyhä Hafiz, sä mistäpä sait nämä aatteet?Shach Mansurin puistoista mainehikkaista!
4.
Mulle autuus hyväin-töiden?Niin, vaikk' eivät uskokaan:Näkeväthän halki öidenminun jäävän juomalaan.
Vanhaa kaapuain — he sanoo — ruumiinverhona en kanna: leilin kätkö se on mulle, uskon muka viiniin vaan.
Turhaan tiedoistas ja töistäs, kirjanoppinut, sa kerskaat! Entiset ja tulevatkin määrättiin jo ennaltaan.
Viini tuoksuu, viini viehtää, taittuos siis täyteen maljaan: Hengelle se hehkun antaa, sydän pääsee suruistaan.
Jos me silmät saimme, jotta sydänvaarat meistä häätyis, niin on hurmaantunut silmä pukki pantu puutarhaan!
Pyri sulon täydennykseen, siitä vain sa ansioidut; laiminlyöt nää hyvät-työsi, peruutust' ei suodakaan.
Puhelahjaas, Hafiz, käytät, — tuhlaat suotta sarnaajaan: Jalokivin kaivon täytät, helmes heität mereen vaan!
Italia! impi, joka taivahalta sait turman-kauneutes ja viehäkkeitä, mist' yhä koitui sulle kyyneleitä ikituskain, jotka näkyy kulmais alta:
Jos et ois kaunis maa, vaan luja valta! Jos et sais lempehen, vaan pelkoon heitä, jotk' ihaillen sua himojaan ei peitä ja kuolontuskiis ei sua jättää malta!
Ei tulis Alpeilt' tulva ainainen aseisten joukkoin, ei Poon rantamalla sen verivettä ahmis Gallilainen;
sua miekalla en näkis vierahalla käymässä sotaa vierain voimin vainen ja voittain, — voitettuna, ikeen alla!
Tunnetko maan, miss' säihkyy sitroonit, läpi lehväin loistaa kulta-oranssit, miss' siintää taivas, leyhkii illansuu, ei myrtti liiku, huohuu laakerpuu? Sen tunnet kai? Pois sinne, pois mun mieli kanssas, lemmittyni, ois.
Tunnetko linnan? Pylväät hohtavat, luo salit säihkyyn kirkkaat ikkunat, ja marmorkuvat katsoo minuhun: kuin onkaan, lapsi rukka, käynyt sun? Sen tunnet kai? Pois sinne, pois mun mieli kanssas, turvaajani ois.
Tunnetko vuoren? Polku pilviin vie, ja usvain hämyyn kulkee muulin tie; käy rotkoist' esiin louhikäärmeet öin, veet alas suinpäin syöksyy kuohuvöin. Sen tunnet kai? Pois sinne, pois nyt tiemme käy! jo, isä, lähtö ois!
Ken on myrskyssä yön niin myöhäiseen? Isä ratsain kulkevi lapsineen; sitä hoitavi huolin lemmekkäin, sitä painaa rintaansa, viihdyttäin.
Miks, poikani, kätkössä noin sun on pää? —Isä, katsos, etkö haltiaa nää?Se on keijuinkuningas, kruunuin, vöin! —Näät usvaa vain, jota nousee öin. —
»Tule, vieno laps, niin pois sun vien! Monet leikit leikimme siimeissä tien; kukat kauniit kukkii, miss' soluu vuo, somat vaatteet kultaiset äitini suo.»
Oi, taatto, oi, taatto, sa kuulithan nyt nuo keijuinkuninkaan viehättelyt! — Jää rauhaan, pieno, rauhoitu, oi; syyslehvissä tuulen viuhina soi. —
»Tule, sievä poika, ma vien sun pois! Mun tyttöni hellät ne hoivanas ois; yön karkelot johtaa he veikein suin, sua viihtävät lauluin ja liekutteluin.»
Oi, taatto, oi, taatto, sä etkö nyt nää, miten haltian tyttäret häämöttää? — Sa poikani, poikani, näänhän tuon, ne on raidan rauskoja vieressä vuon. —
»Sua lemmin, mua viehätät, armas, sa pien;ja jos tulla et mieli, sun ryöstäen vien.»Oi, taatto, oi, taatto, hän nyt minut sai!Teki keijuinkuningas pahaa, ai! —
Isä kauhuin kiidätti ratsuaan, oli tuskiva laps hänen rinnoillaan. Hädin vaivoin ehtii kartanohon; isän rinnoilla lapsi kuollut on.
Oli kuningas Thulen harmaan elon kaiken uskollinen: Hän kädestä kuolevan armaan sai maljan kultaisen.
Sen juhlissa toi hän esiin, sen kalliiks arvioi; hänen silmänsä puhkesi vesiin, joka kerta kun siitä joi.
Tuli kuolonaika hälle; nyt maansa ja kaupungit nuo suo kaikki perijälle, mut maljaa ei hän suo.
Hän juhla-atrialla oli uljaine seuroineen sukulinnassa, partahalla meren aavan valtaveen.
Nous urho juhliva, juoden elon hehkun viimeisen, ja maljaan katseen luoden, veen kuohuun heitti sen.
Näki, kuinka täyttyi, haipui ja vaipui tyrskyyn tuo. Hänen silmänsä umpeen vaipui, ei koskaan hän enää juo.
Näki poika ruususen, ruusun metsätiellä. On niin raikas, kaunoinen, riensi kiirein luokse sen, katsoi riemumiellä. Ruusu, ruusu rusosuu, ruusu metsätiellä.
Puhui poika: taitan sun, ruusu metsätiellä. Vastas ruusu: entäs kun pistän, jotta muistat mun, tule vain, en kiellä. Ruusu, ruusu rusosuu, ruusu metsätiellä.
Poika huima taittoi vaan ruusun metsätiellä; ruusu pisti puolestaan, ah ja oi ei autakaan: ei hän käske, kiellä. Ruusu, ruusu rusosuu, ruusu metsätiellä.
Suom.Kaarlo Koskimies—V. Juva.
Läks paimen pulska tanssihin, vöin, kirjo-nutuin, seppelin, hän kaunis olla mieli. On tungos alla lehmuksen, jo kaikki tanssii teiskaten. Heleiaa, hei! Ne tanssin tuuli vei, ja vinkui viulun kieli.
Hän rientää, esiin syöksähtäin, ja sysää neittä kyynärpäin, — ei loukata hän mieli. Mut tyttö reima kivahtaa: Niin tuhma, hyi, ei olla saa! Heleiaa, hei! Jos tanssiin tuuli vei, myös tiedä piirin pieli!
Hän tytön vyöstä sieppas vaan, vei oikeaan, vei vasempaan; ne tanssin pyörre nieli. Ja posket hohti, poltti pää, he helmatusten hengähtää. Heleiaa, hei! Taas tanssiin tuuli vei! Sit' eihän eukot kieli?
Et läheiseks saa käydä niin!Jo moni neito petettiin,ja sulho valat nieli.He hiipi suojaan siimeiden,mut kaikui alta lehmuksen:Heleiaa, hei!Ne tanssin tuuli vei!Ja vinkui viulun kieli.
(Faustin unelma.)
Himmeä holvi, väisty ja raukee! Taivas, sa aukee, eeterin armaan siintää jo suo! Huurtehen harmaan usvat sa poista, — sammuissa tähtein, aurinko, loista: aamuhun lähtein, lämpöä luo! Ilmojen keijuin henkevä heimo, maan yli leijuin, nurmilla liitää; seurahan kaipuu kaihoten kiitää! Vartaloin tunnut harsoihin haipuu; nousee ja vaipuu liehuvat hunnut. Verhoon ne sulkee lehvikkövuoret, rinteillä kulkee mietteissä nuoret, lempeä kuiskii, sykkii ja säikkyy. — Köynnökset huiskii! Rypäleet väikkyy! Kohta jo paisuin suihkuin ne raisuin tynnyrit täyttää: virtoina kuohuin, helmeily viinein lailla rubiinein säihkyvän näyttää. — Utuiset sarjat, taas alas häilyin, laajoiksi lukee, järviä luoden; kunnaiden harjat, saarina päilyin, esiin jo aukee, riemua tuoden. Aurinko seijas hetken jo hohti: henget ne leijas pielille pilvein; leikkivin ilvein vaipuen vuoroin saaria kohti. Riemuja kuoroin kuulemme sieltä: Karkelo keijuin käy yhä leijuin, kunnes kuin ihmein kaikki jo hajoo. — Toiset ne vajoo varjohon puiden, tai utuvihmein liehuen liitää, veen yli uiden; toiset ne kiitää auvossa lemmen pois yhä valoon, Tähtölän taloon, hehkuja hemmen suutelemaan.
1.
Hengetär sä taivainen, joka tuskat, vaivat liennät sekä kurjan povehen sulo hoivaa suomaan riennät, oi, mua raastoi kiihko karmas! Miksi tuskat, riemut nuo? Lepo armas, saavu, rauhaa rintaan tuo!
2.
Rauhaa huippuin ylhäin sä nää! Puut vuorten jylhäin hämyyn jää; vait uinuu maat, ei linnut oksilla lennä. Aavoille ennä, rauhan jo saat!
Sa taivaas verhoo, Zeus, utu-usvihin ja voimaasi lapsekkaana, kuin poika ohdakistoon, koe tammihin ja kallioihin! Kas, yhä vaan mun maani on vankkumatta ja majani, jot' et sä kattanut, ja lieteni, min loimotus sun kateeks käy.
En auringon alla tunne kurjempaa, kuin te, jumalat! Elannon surkean suo uhrisauhut ja rukoukset jumaluudellenne, ja nälkä teidän ois, jos lapset ja kerjurit ei houkkina toivois vielä.
Kun lasna maailmaa ma katsoin ymmällä pää, niin eksynyt silmäni kääntyi päin päivää, kuin ois ylhäällä siellä muka korva, mi itkuni kuulee, ois sydän, kuin mun, mi ahdistettua säälii.
Ken mua auttoi titaanein väkivaltaa vastaan? Ken mun pelasti kourista kuolon ja orjuuden? Sä itse sait tän kaiken aikaan, pyhä, hehkuva sydän, ja nuorna, hartain innoin sä pilvein Uinujaa hänen pettämänään kiitit!
Sua kunnioittaisin? Miksi? Sa huojensitko koskaan vaivoja sortuneen? Sä lievensitkö koskaan tuskia itkeneen? Minust' eikö karkaissut miestä kaikkivaltias aika ja kohtalo ikuinen, — mun herrani, Zeus, ja sun!
Luulit ehkä mun korpeen pakenevan, vihaavan elämää, kun eivät kaikki nuoruusunelmat täyttyneet!
Täss' istun, kuvani mukaan ma ihmiset muovaan: suvun valtavan synty, prometheolaisen, mi on kärsivä, itkevä, on nauttiva, riemuitseva ja halveksiva sua, kuin minä!
Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.
Syvään muurattu on maahan kellonkaava torvineen. Valutyöhön joutukaahan! Joka mies nyt paikalleen! Toimeen hikipäin kaikki käsikkäin: Tulos palkitsevi vaivas, siunauksen suokoon taivas!
Kun alamme nyt oivaa työtä, on sanat vakaat paikallaan; kun kelpo lause työss' on myötä, niin toimet sujuu sukkelaan. Myös harkitkaamme arvioiden, mit' aikaan heikot voimat saa; mies veltto, työtään hutiloiden, ei tiedä, mitä valmistaa. Juur ihmisälyltäs sa vaadit, ett' ensin kuvaat mielessäs ja selvät suunnitelmat laadit, kun toimiin työn käyt käsilläs.
Puita pesään, kuusipuuta, kuivaa, jota liekki syö! Kohentakaa uunin suuta, — hei, jo lieska hormiin lyö! Vaski sulaa on! Tinaa joukkohon! Niinpä saadaan pronssi oiva, syntyy meille kello soiva.
Kun kyky, luottain tulen voimaan, maan alla kellon valmistaa, niin kirkon tornista se soimaan käy tekijäinsä kunniaa. Sen ääni kautta aikain kauan soi kaikuin korviin ihmisten, se murheet lientää luona hau'an ja yhtyy kuoroon hartaiden. Se katsoo ihmislapseen lietoon; ja vaiheet päiväin kerkeäin tuo juhlallisna kansan tietoon sen malmi, mieltä ylentäin.
Kuplat kuohuu taikinassa, aine suli kauttaaltaan! Lipeää nyt saakoon massa, niin se juoksee solkenaan. Puhdas, vaahdoton seos olkohon: Saadaan puhdas sointu malmiin, heleys ääneen kellon valmiin.
Kas, riemuisasti pikku lasta sen juhlasoitto tervehtii, kun elontietään alkain vasta, hän kehdossansa uneksii; niin synkeät kuin kirkkaat päivät ne vielä aikain kohtuun jäivät; nyt äidinrinnan hellä lempi on lapsen armas aamuhempi. — Mut vuodet vierii nopeaan! Pois poika viskaa tyttöin vauvan ja syöksyy eloon huimimpaan, hän kiertää maailmaa kanssa sauvan, on outo kotiin tullessaan. Nyt armain ilmein, viehäkkeessään, kuin taivaan-kuvan ihanan. ja rusoposkin kainoin, eessään hän näkee immen seisovan. Hän punehtuu, kun neidon kohtaa, ja hymy hänet hehkuun luo; kauniimmat ruusut, jotka hohtaa, hän lemmitylleen rintaan tuo. Oi, sulo toiveet, kaihot vienot ens lemmen kulta-aikojen! Ne aukee silmiin, taivaan-tienot, jää sydän hurmaan autuuden; oi, kestäis aina tämä taika, tää armas nuoruuslemmen aika!
Torvet hohkaa putkijohteen! Pistän puikon metalliin; jos se nyt saa lasihohteen, valutyö voi alkaa niin. Pojat, sukkelaan kokein tutkimaan, miten hauras norjaan juontui, kuinka seoksemme luontui?
Näet missä vahva hentoon ryhtyy, miss' ankaruus ja lempeys yhtyy, Saat hyvän soinnun syntymään. Niin tutki, kun teet liittovalas, taipuuko mieleen mielialas! Katumus syöpyy pettyvään. Myrtti kaino kiehkuroiden väikkyy päässä morsion, kirkonkellot kutsuu soiden vihkijuhlan loistohon. Oi, tän juhlan riemuun kätkee nuoruusajan toukokuu! Seppel kuihtuu, huntu ratkee, armaat unet unhottuu. Pois kiihko jo jää, mut lempi on luottava; kukan painuvi pää, se on heelmää tuottava. Käy toimihin mies, elon taistohon töytää, hän työalan löytää; hän rehkii ja raataa, alas estehet kaataa, hän puuhaa ja puhkuu, hän onnea uhkuu. Pian tulvivi anteja, kertyen hiljaa, ja aitat ne täyttyvät runsasta viljaa. Mut perhettä karttuu, ja kartano varttuu. Kodin ohjat on vaimon, on emännän aimon, ja lasten äidin; hän on holhooja perheen ja estäjä erheen. Hän tyttöjä neuvoo ja poikia ohjaa; hän liikkuu ja häärää ja askaret määrää, tuo voittoakin käsin järjestävin. Hän paisuvin aartein jo kaappinsa täyttää, hän rukkia hyrrää ja sukkulaa käyttää, ja kiiltävän kirstunsa taltehen saa viti-villaa ja puhtainta palttinaa, luo kaikkehen lämmön ja väikkeen ja valon ja on valvoja talon.
Isä kartanoportailtaan ilomielin maitansa katsoo, arvaa uljasta onneaan, kuulee kilkkuvat karjankellot, näkee niityt ja notkuvat pellot, aitat täydet ja ahdetut luuhat, näkee riihellä puintipuuhat. Kerskuin hän naurahtaa: vahva kuin vankka maa ja iskuilta kohtalon turvattu talo on! Mut onni, mi hymyy viittoili, ei solmijaks ole liittoin, ja äkkiä turma saa.
Valantaan nyt käydä saamme, murtopinnan tiiviiks nään. Hurskain mielin huokaiskaamme nyt, kun sulut päästetään. Tulppa auki lyö! Herran huomaan työ! Syöksyy kantakaareen kaavan kuuma virta lailla laavan.
On tuli onneks ihmisen, kun vaalit sitä valliten, ja mitä luo se muovaillen, saa aikaan taivaanvoima sen; mut voima tuo on hirmuinen, kun kahlehensa katkaisten jo omaa tietään kulkemaan käy luonnontytär irrallaan. Voi sua, jos se hurjin paloin, kasvain, vyöryin valtoinaan, kautta kaupunkein ja taloin raivoo, riehuu vimmoissaan! Ihmisneron luoma jaloin sortuu roihuun kamalaan! Pilvi musta maahan sataa virvoitusta; leimaus silloin jyrähtäin iskee päin. Kuulkaa häivytystä, hoi! Kellot soi! Illan suu ruskottuu; niin ei hohda päivän koi! Tupruu sauhu! Valtaa kauhu kaupungin. — Tuli puhkee paloon roimaan, yli kattoin karkeloimaan liekit lentää, päästen voimaan. Roviona roihu riehuu, räystäät ryskää, kuumuus kiehuu, pylväät suistuu, palkit murtuu, Lapset parkuu, äidit turtuu, koirat vinkuu, huudot rinkuu. Kesken kauhuin käydään työhön, päivän kirkkaus hohtaa yöhön; kautta ketjuin, käsin vankoin jonot sankoin kiirein kulkee; vuolahasti vesi suihkuu kattoon asti. Saapuu myrsky, raivoisasti yhtyin liekkein pauhinaan. Hei, ne sinkuu liehuissaan varastoiden kuiviin orsiin, tarttuu pehkuihin ja korsiin, kuivat sälyt kaikki löytää, ja nyt telmii, kuin ne maan raastaa tahtois juuriltaan; kohti taivaankantta töytää hurjapäät! Turhaks näät taistos luonnonvoimaa vastaan, väistää voit sa ainoastaan, alistut, kun hukkuu työs.
Tyhjiks jäi paikat palon; myrskyyn lentää tuhka talon. Kaaret törröttää ja mustat torvi-tynkät; katsoo taivaan pilvet synkät huoneisiin.
Sortui lies! Raunioihin kylmiin noihin vielä kerran katsoo mies. — Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan. Vaikk' kohtas isku kohtalon, jäi vielä sulo lohtu toki: kun rakkaitaan hän koota koki, kas, tallellahan kaikki on!
Alas virtas! — vaski riittää, — kaava tuli täytehen! Tokko tekijöitään kiittää työ, kun tuomme esiin sen? Ehkei luontunut? Jos lie haljennut? Oi, kenties, kun toivo hymyy, edessä jo turma lymyy.
Maan poveen, kätköön pyhän mullan, uskomme työmme tuottehen; niin maamies kylvää siemenen ja luottaa nousuun viljakullan, kun aika tulee täytehen. Myös kallihimmat siemenetki peitämme murhein poveen maan ja toivomme, ett' tulee hetki, kun käy ne eloon ihanaan.
Tornista kirkon verkkaan vain soi kuolinkellot, kumahtain. Surusoitto seuraa haudan pieleen, matkalaista saattain viime tielleen.
Oi, jo puolisosi rakkaan, oi, jo uhrautuvan äidin tumma Tuonen ruhtinas tempas, mies, sun rinnoiltas, luota lasten hentoisten, joita kantoi hellien, joita hellään vaali innoin, imettäin ne äidinrinnoin. Oi, nyt perheen siteet sulta laukes, iäks katketen; kodin onni, äiti kulta muutti maille varjojen; poiss' on kodin hellä käsi, silmä, joka valvoi öin; orpoja ja itseäsi vieras hoitaa lemmetöin.
Kunnes kello jäähtyy siinä, raskas työ nyt seiskohon. Pojat, joit'ei mikään kiinnä, vapaat niinkuin linnut on. Tähtein tuikintaan ollaan jouten vaan, kunnes iltakuoro haipuu; mestari vain huoliin vaipuu.
Metsätöiltään miesi palaa reippain mielin illan suussa, kodin lämpimille halaa. Lampaat määkyin kotiin kulkee, ammuu karja kiiltokarva, käyräsarvi; kellot kilkkaa, kun ne tulee perävilkkaa. Lyhdekuormaa ruuna kiskoo; kiertäin vyhteen, poika viskoo yli lyhteen kukkasvyön. Tanssihin käy nuori kansa jälkeen työn. Tiet ja torit tyhjenevät; hauskan lieden luokse kertyy perhekunnat; kirskuin kiinni portit kaupungin jo pannaan. Hämy synkkä maahan lankee; vaan ei pelkoon meitä saata varjot yön; rauhanmies voi tyynnä maata: — laki valvoo, poistain pahantyön.
Kallis oikeus, kaikkein suoja, taivaantytär, onnen tuoja, kevein pakoin sidot vapaan; perustan loit kaupungeille, johdit yhteistoimen teille metsäläiset ihmistapaan, yhteen liitit höllät ohjat, annoit siveystajun pohjat, kallihimman tunteen toit, lemmen isänmaahan loit!
Sadat käsivarret käkee yhteistyöhön rattoisaan; liikkeist' innokkaista näkee voiman, tahdon tarmokkaan. Mestari ja sälli kanssa tietää vapaan työnsä lait; kukin mies on paikallansa, herjaaja se olkoon vait. Työssä sun on kunnias! Vaivannähnyt palkan kantaa: Arvon saakoon ruhtinas, meille arvon työmme antaa.
Rakas rauha, sulo sopu, jäämään jääkää kaupunkiimme hiljaiseen! Älköön koskaan päivä nousko, jolloin sodan julmat joukot tyyntä laaksoamme raastaa, jolloin taivas, jota vieno rusko illoin seijastaa, kaupunkein ja kyläin hurjaa palon lieskaa heijastaa!
Muotin nyt me murtaa voimme, rikki sen jo lyödä saa; kohtasilmin ihannoimme kuvaa sopusuhtaisaa. Käykää vasaraan, kuori pois nyt vaan! Olet kellon ilmiin saava vain jos pirstaks menee kaava.
Vain mestari se viisain toimin voi kaavan murtaa aikanaan; mut voi, jos vaski omin voimin käy hehkuvuona virtaamaan! Se sokein vimmoin, räjähdyttäin, lyö säpäleiksi kehystät, kuin hornan-liekein kaikki syttäin, sen tuholaineet vierivät. Kun voimat raat saa riehakoida ei muodostelmaa luoda voida; kun kansat raivoo valloillaan, ei onni pääse taimimaan.
Voi maata, missä paloaineen näät kyliin kurjiin kertyneen, ja rahvas, ryöstäin linnat maineen, käy itse käsin oikeuteen! Kapina tarttuu kellon kieleen, sen kupu ulvoin ämyää! vihitty rauhaa soimaan mieleen nyt väkivaltaan yllyttää.
Vapaus, veljeys! huuto raikuu; jo rauhanmies käy miekkahan, ja torit täyttyy, kadut kaikuu, näät murhajoukkoin riehuvan. Hyeenain lailla, kilvan kiistäin, siin' irnuu vaimot ilkkusuin, kuin pedon hampain irti riistäin sydämet äsken surmattuin. Ei mikään ole pyhää, taukoo jo tunteet, joita kainous toi, ja hurjuus kaikki sulut laukoo, ja ilkivalta mellakoi. Herännyt leijona on kiivas, on julma hammas tiikerin, mut ihminen, min raivous riivas, on hirmuisista hirmuisin. Niin on! — ei taivaansoihtu valon oo käsiin umpisokeiden! He sit' ei nää, he syttää palon, maat, kaupungit vain tuhoten.
Riemuun vaihtui huolten taakka! Kas! kuin kirkas täysikuu kello ehjä kehään saakka kotelostaan paljastuu. Kuvun laitoineen vienoon väikkeeseen ilta luo ja kilpileiman, nimen taideniekan reiman.
Hei, joukkohon! Työmiehet, kapsuttakaa jalkaa! nyt kellon vihkiäiset alkaa. *Concordia* sen nimi on. Niin sopuun, yksimielisyyteen vahvaan Se liittäköön ja kootkoon rakkaan rahvaan. Ja tehtävään se käyköön, oi, johonka mestari sen loi: Pian maisen elon yläpuolla se heiluu siinnoss' ilmojen, jyrinän naapurina tuolla on välimailla tähtien. Soi kehottain sen ääni silloin, kuin vilkkuin haastaa tähdet nuo, jotk' kiittää Luojaa aamuin, illoin ja vuoden vaihteet tietoon tuo. Iäiset vakavuudet selkoon se saattakohon soitollaan, ja joka hetki, heiluissaan, sen kieli aikaa kosketelkoon. Se elon vaiheet tuokoon julki vaikk' itse on se tunnoton, ja heille, jotka kuoloon kulki, se viime rauhaa soikohon. Ja kuten kaiku kohta-ikään soi loppuun, kun se korvaan saa, se kumutkoon: ei kestä mikään, maan päällä kaikki katoaa!
Köysin vahvoin nostakaahan ylös kello kuopastaan! Pääsköön sointuin ikimaahan, taivaan sineen kohoomaan. Kaikki kiskokaa! Hei, se heilahtaa! Riemua se tuokoon lauhaa, ensi ääni soikoon *rauhaa*.
Laakso tää on ahdas, pieni, usvat kolkot painostaa. Pois jos johtaa voisin tieni, minne mieli kaihoaa! Kunnaat kukkii lounaan mailla, ikikevään siellä nään: Saisin liitää linnun lailla yli vuorten etelään!
Sulosoinnut, täyttäin tienot, taivaanrauhaa rintaan luo; yli kenttäin leyhkät lienot tuoksuin balsamia tuo. Kultaheelmäin loistoon kiehtää tummat viidat lehviään; mieltä kirjokukat viehtää, joit' ei talvi riistäkään.
Mitkä ihmeet silmää kohtaa säihkeess' ikiauringon! Miten vuoret väikkyin hohtaa, miten lauha ilma on! — Oi, mua estää virran hyrskyt, jotka pauhaa kuohupäin; välillämme kohoo tyrskyt, sydänparkaa säikyttäin.
Venho vaappuu, tullen tuolta, soutajaa en nähdä voi. Purteen hyppää ilman huolta! Henget sitä haltioi. Usko, tohdi, — sillä, tiedä, onni ei tuo takeitaan; sinut ihme vain voi viedä ihanuuteen ihmemaan.
Sääli toki kauris rukkaa! Kauris on niin suloinen, syö ja nyhtää nurmen nukkaa, puron luona leikkien. »Äiti, äiti, miehen teille ajoon tahdon tuntureille!»
Voisit ennen karjaa kaita, hauska torveen toitottaa! Kellot kilkkuu pitkin maita, metsä huohuu, humajaa. »Äiti, äiti, miehen teille pilviin tahdon tuntureille!»
Miks et kukistas sa huoli? Vienosti ne hymyää. Vuorten viluun kukat kuoli, kolkot huiput peittää jää! »Kirjokukat, tiedänhän ne, äiti, äiti, en jää tänne!»
Läksi poika ajoon riistan, pois hän syöksyy veikaten, hurmoksissa hurjan kiistan häälyy yli kuilujen. Kilpaan käyden tuulen kanssa, kauris karkaa makuultansa.
Kaljun rinteen kallioita kapuaa se kepeään, pelkäämättä onkaloita siukuu yli iljenjään. Mutta hurjapää ei huoli, seuraa kädess' surmanuoli.
Nyt se vuoren huippuun häätyy, viime kielekkeelle jää; kuilun partaalle se päätyy, pakoon pääsyä ei nää. Eessä surma, syvyys huima, takaa tulee urho tuima.
Tuskan silmin vaiti rukka kovaa miestä rukoilee; turhaan, jo sen perii hukka, hän jo tähtää, — Hipaisee? — Vaipuu jousi! — Rotkelmastaan Vuoren-Ukko tulee vastaan.
Hätääntyneen Halliparta surman suusta pelastaa. »Turmantuoja, teilläs karta Lumilinnaa rauhaisaa! Ihmisten on maassa majat; mitä meidän karjaa ajat?»
Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään,Ylämaahan ma kaihoon metsästämään:ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan,Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.Jää hyvästi, Pohja ja vuoristovyö,koti kunnon, miss' asuu tarmo ja työ!Jos missä on tieni ja matkani pää,Ylämaa ja sen kukkulat mieleeni jää.
Te hyvästi, tunturit, jäätikkömaat, ja hyvästi, laaksot ja vihreät haat! Te hyvästi, metsät ja aarniopuut, ja te vaahtiset virrat ja vuonojen suut! Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään, Ylämaahan ma kaihoon metsästämään: ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan, Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.
Hyvästi, maine Skottlannin ja vanha voimas tunto! Hyvästi skottein nimikin ja miehen mieli ja kunto! Miss' soluu Tweed ja mereen saa, miss' Sark käy Solwayta kohti, nyt Englannill' on rajamaa, — rutiruojat ne maatamme johti!
Mitä taistot kaikki ei tehneet kai, ei väkivalta ja kettuus, nyt lahjusrahat aikaan sai ja harvain kurjien pettuus. Jäi Englannin miekka pilkaks vaan, ja uljuus meissä hohti; mut vieras kulta lannisti maan, — rutiruojat ne maatamme johti!
Oi, miks sain nähdä päivät nää, kun maan he möi ja osti! Jos kuollut ma oisin, harmaapää, kun Bruce ja Wallace kosti! Mut uhkapäin mä huudan näin, — ja ken sit' eittää tohti —: maan petos löi ja kultaan möi, — rutiruojat ne maatamme johti!
Ken rehti-miesnä köyhyyttään on häpeissään ja mitä lie, se raukka, jääköön nöyrtymään! Ei, pystyyn pää, jos mikä lie! Jos mikä lie ja mikä lie, lie halpa työs, tai mitä lie! Vain kullan leima sääty on, mies kultaa on, jos mikä lie.
Viis siitä, syökö kontistaan, on sarkainen, vai mikä lie! On houkka houkka loistossaan, mut mies on mies, jos miten lie! Jos mikä lie ja mikä lie, jos kiilloton ja mikä lie, niin suora mies, vaikk' köyhäkin, on kuningas, jos mikä lie.
Kas pöyhkää, röyhkää nulikkaa, — ties, loordiko, vai mikä lie! — jos sadatkin tuo pelkoon saa, hän nahjus on, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, jos helyt, tähdet mitä lie, mies itsenäinen näkee nuo ja naurahtaa, jos mikä lie.
Kuningas viittaa: valmis on parooni, kreivi, — mikä lie! — mut kunnonmiehen tekohon ei pysty hän, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, Jos nimein sointu mikä lie, niin kykys, tarmos tunto tyyn' on ylempää, jos mikä lie.
Niin käyvän, oi, sa ihannoi, — ja käykin niin, jos mikä lie, — ett' tunnontyös ja kuntos myös vie valtaan sun, jos mikä lie. Jos mikä lie ja mikä lie, viel' aika saa, jos mikä lie, kun mies ja mies ne kautta maan on veljiä, jos mikä lie!
On mulla vaimo, lies, en jakoon päästä ketään; mua ei hae lautamies, enk' käräjiin vie ketään.
Lie penni joutaviin, mut siit' en kiitä ketään; jos takuuseen en kelpaa, niin en lainoin kiusaa ketään.
Ma herrasmies en lie, mut pokkuroi en ketään; on miekka, lempo vie! — en liki laske ketään.
Vain vapaa, iloinen, en koskaan sure ketään! Jos ei mua kysy ken, mä myös en kysy ketään.
Mun kultani on ruusunen, on rusoruusu haan, Mun kultani kuin sävel on, mi uhkuu sointujaan.
Niin kaunis kuin sa, tyttö, oot, niin syvän lemmen luot; sua lemmin, kulta, kunnes pois ne virtaa meren vuot.
Niin, kunnes meri virtaa pois, ja sulaa vuorten jää: Sua lemmin vielä, armahin, kun suljen silmät nää.
Hyvästi, ikilemmittyin!Hyvästi hetkeks vaan!Taas luokses tulen lemmittyin,vaikk' äärest' ääreen maan.
Käy Catrine-metsä kellervään, syys-hohdon nurmet, kentät saa; ei laula leivo niityillään, jo luonto hiljaa uinahtaa. Syys-teiltä Meerin laulu raikas se helkkyi, täyttäin lehdot, haat, ja kaukometsä vastaan kaikas: »Hyvästi, Ballochmylen maat!»
Taas kukat takaa talven jään ne kentät, laaksot kirjavoi; käy linnut esiin kätköistään, ja ilmaan riemulaulut soi. Mut pois jää multa laulupuistot ja sulo siimeet kukikkaat; hyvästi, Ayr, ja armaat muistot, hyvästi, Ballochmylen maat!
Sa viime tähti, kalvas koi, mi hymyin vilkut aamuin ain, nyt sätees taas sen päivän toi, mi Meerin riisti rinnoiltain. Oi, Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?
Kuink' unhottaisin päivän tuon ja Ayrin armaat siimehet, kun liiton teimme luona vuon: oi, eronhetket kaihoiset! Ei ikiaikain kulkuhun nuo riemuin muistot häivy pois, sun kuvas, viime suukkos sun! — Ken viimeiseks sen luullut ois?
Ayr solui, hiekkaan loiskahtain, sen kätki viidat metsämaan, ja koivut, kukat pihlajain loi sulo seutuun tuoksujaan. Liversi linnut, lempi soi, jäi kielot riemuin vuoteekses; — oi, liian joutuin lännen koi toi hetket illan mielehes!
Nuo maisemat ma aina nään, visusti vaalin muiston tuon! Oi, mieleen yhä syvempään se uurtuu vain, kuin uoma vuon! Sä Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?
Roobin leikkas ruista, ma rinnan nyhdin, riivin. Hui! pienen sirpin sain, mut jäljess' yhä hiivin.
Mä lähdin kauppalaan,vein kankurille työtä:Isänsä töllilläOn Roobin, — lähti myötä!
Ei ollut milläänkään, — voi, mitä luulla mahtoi? Jo keksi kepposet, kun talontytärt' tahtoi!
Niin vannoi: »Pöydässäin sua talvest' alkain ruokin!» Hui! tyhjän isäntä ja huippakenkä tuokin!
Roobin leikkas ruista, ma rinnan nyhdin, riivin. Hui! pienen sirpin sain, mut jäljess' yhä hiivin.
Viljast' tullut, pikku rukka, läpi viljamaan; on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.
Jenni, hän on ruiskukka, kastuu ainiaan: on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.
Jos sun, kukka, kohtas Jukka, viljaan hiipien! Soi ehkä Jukka suuta, kukka, — liekö nähnyt ken?
Jos sun kukka, kohtas Jukka tullen läpi haan! Soi ehkä Jukka suuta, kukka, — käynkö kertomaan?
Jenni, hän on ruiskukka, kastuu ainiaan: on kosteana helma, sukka, viljast' tullessaan.
Hui, hai, Myllärin Miska, jauhomekko-mies! Pussiin markkoja pyytää, penneiks jäävän ties. Niin oli jauhossa mies, jauhossa lakki ja niska, jauhoinen oli suu, jolla suuteli Miska.
Hei, sitä Myllärin Miskaa, säkkein jauhajaa! Siinä se virkamies on, kokoo tavaraa; laariin jauhoja saa, markkoja arkkuun viskaa. Sattuis, vaikka liivini sais Myllärin Jauho-Miska.
Jo taatto kielsi, äiti kielsi, ei kieltoa kuullut hän; ei tyttö kuullut, ei liemen luullut niin karvaaks kääntyvän. Ja poika-huippari Jumping John, hän petti kaunoisen. — Oi, poika-huippari Jumping-John, kun petti kaunoisen!
Kili, lehmä ja allas, nurmenkallas ja rahojakin yli sa'an: lisäks impi kaino ja torpan aino, sulo, viehkeä katseeltaan! Mut poika-huippari Jumping John, hän petti kaunoisen. — Oi, poika-huippari Jumping John, kun petti kaunoisen!
Sa hurja Vekkuli-Ville! — Hän markkinoille saa; hän aikoo viulunsa myydä ja ostaa rihkamaa. Mut kun tuli luopua siitä, suli silmät kyyneliin. Sa hurja Vekkuli-Ville, no, terve näkemiin!
Hei, Ville, myy sie viulus, ei sillä sielua lie! Hei, Ville, myy sie viulus, ja osta viinaa sie! — »Jos myin oman rakkaan viulun, mua hurjaks he luulla vois: Niin monta riemun päivää me yhdessä soitimme pois.»
Mut kun tulin Puolitiehen, kävin kievariss' äkkipäin, ja hurjan Vekkuli-Villen jalat ristissä pöydällä näin: hän kumppaniseurass' istui, suli kaikki hurmoksiin. Sa hurja Vekkuli-Ville, no, terve näkemiin!
Läks nuori laulaja taistohon, soma kuolla, kun nuolet tuiskii! Isän miekka ankara vyöllä on, ja olalla harppu huiskii. — »Vaikk' kaikki sun pettäis, laulun maa», huus uhmaten urho oiva, »tää miekka sun oikeuttas puolustaa, tää harppu on riemukses soiva!»
Ja laulaja kaatui, — mut lannistaa ei ylvästä henkeä voida. Hän harppunsa särki, — ei enää saa sen haastavat kielet soida: »Sua koskaan vieras ei sorrakaan, sa lemmen ja miehuuden kaiku! Oli laulusi vapaita varten vaan, ja ne orjain kesken ei raiku!»
Iltakuoron sävel liitää, soiden hiljaa yli veen; kohti, yhä kohti kiitää, kaikuin takaa taipaleen: Jubilate, Amen! Pois jo taas, jo pois se liitää, häipyin humuun hiljaiseen: Jubilate, Amen!
Vuoroin, kuudanvesiin viihtyin, sävel rantaan raukeaa; vuoroin, hyrskyn lailla kiihtyin, kesken pauhun soinnun saa: Jubilate, Amen! Taas jo, vetten lailla viihtyin, sävel rantaan raukeaa: Jubilate, Amen!
Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin sa ihaninnaan haipuu. Kuin tähti lennossaan, kuin kukka tehden terää, niin toiveet katoo, kuihtuu vaan ja hukkuu, kun ne herää. Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin se ihaninnaan haipuu!
Ken siis unelmois, kun uni kesken kätkee? Kenpä luottaa vois siteihin, jotka ratkee? Ei, paras silloin tuo, kun sokeaksi heittyy: jää näkemättä valovuo, mi sentään yöhön peittyy! Kaikki kirkkahin vain joutuisimmin vaipuu; kaikki suloisin se ihaninnaan haipuu!
Oi, usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, niin säihkeess' sädevyön käy entispäivät ilmiin: pojan ihanteet, hymy, kyynelveet ja lemmenmuistot armaat; sulo silmät nään, luo hautain jään, miss' uinuu kylmät parmaat! Noin usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, kuin kautta vihmevyön nään entispäivät ilmiin.
Kun muistan ystävät ja ilot huimapäiden, jotk' kuoloon häipyivät, kuin lehdet valtaan säiden, mun on, kuin sen, mi viipyen jäi juhlasaliin vielä: valo hämärtäy, kukat kelmeiks käy, ja yksin hän on siellä! Noin usein hämyss' yön, kun unta en saa silmiin, kuin kautta vihmevyön nään entispäivät ilmiin.
(Don Juanin 3:nnesta laulusta.)
Te Kreikan maat ja Kreikan veet, miss' Sapphon laulu hehkuun nousi, miss' sukes uljaat ihanteet, ja Foibos kiiti, Delos sousi, te maat, miss' aurinko on vaan ja kesätaivas ennallaan!
Ei Teon huilun helkkinää, ei Kion sotaharpun kieltä nyt raiu kotirannat nää; vain vierasten ne viehtää mieltä, ja kohti länttä kajahtaa pois kauas »Onnen saarten» taa.
Maraton, vesiin kuvastuin, on vielä alla vuoren harmaan; oi, hetken siellä uneksuin taas vapaaks muka Kreikan armaan: Kun Persialaisten haudan näin, en luullut orjaks itseäin.
Siell' istui luona Salamiin maanvaltias, miss' aaltoo raumat; hän laivat luki tuhansiin, vei kansoin taistoon sotalaumat: ne kaikki tarkastukseen tuo, — kun joutui yö, miss' oli nuo?
Miss' ovat nuo? Ja minne, oi, jäit, maani? Rannat, vetten pinnat nyt voittolauluja ei soi, — ei syki enää sankarrinnat! Ja itse lyyra, pyhä, sun, se vaipunut on käteen mun.
On jotain toki seutuvin, miss' asuu orjat pontta vailla, jo hävyntunto jonkunkin, mun polttaa posket lieskan lailla, näet laulajall' on puna vaan ja kyynel kohtalolle maan!
Vain häpeäänkö jäämme niin ja itkuun? — Isät vuoti verta. Maa, nosta eloon, aseisiin nuo Spartan urhot vielä kerta! Kolmestasa'asta kolme suo: Thermopylain he uuden luo!
On vainaat vait? — Ei herää ken! —Oi, ei, — soi ääni kumpuin yöstä,kuin kosken pauhu kaukainen:»Elävät, nouskaa orjantyöstä!Vain yks jos nousee, tulemme!»Mut elävät, — on vaiti he.
Ei, turhaan! — Malja tuotakoon: Sä läiky, Samosviini vainen! Rypäle verta vuotakoon, ja käynöön taistot turkkilainen. Hän tietää antaa iskujaan, me maljoin ottelemme vaan.
Pyrrhiche-tanssin tahti soi, — mut Pyrrhon falangi ei loista! Kaks muinaisleikkiä, mut oi, jäi unhoon miehekkäämpi noista! On kirjaimistos entinen, — vai orjille toi Kadmos sen?
Ei, samolaista pikariin!Se rypäle se sulon antoiAnakreonin säveliin:Tyrannin iestä hänkin kantoi,— Polykrateen, — mut käskijänties edes Helleeniksi hän!
Kas, Kersoneson vallanmies ol' uljain vapauden pylväs. — Tyranni? — niin: Miltiades! Taas mies jos syntyis yhtä ylväs, mi despoottina lujempaan kiristäis yhdyssiteet maan!
Ei, samolaista pikariin! Jäi Pargan vuorihin ja Suulin viel' uljas heimo kätköksiin; ne muinais-doorilaisiks kuulin: Sielt' esiin taimi nouskohon, mi Herakleidein kantaa on!
Äl' luota Frankkein apuhun, on valtain tarjouksissa pettuus. Ei, oma olkoon miekkas sun! Pian kilpes Latiinien kettuus ja Turkin hurjuus riistäis pois, vaikk' kuinka leveä se ois.
Ei, samolaista pikariin! — Mut kun nään impein ilonvietteet ja katson silmiin säihkyviin, mua verta itkettää vois mietteet, ett' imettää vain orjaa saa nuo rinnat, jotka puhkeaa.
Veet Sunionin ärjähtää: — Sen marmorpaaterolla tuolla tahtoisin purkaa tunteet nää ja niin, kuin joutsen, lauluun kuolla. En suostua voi orjuuteen, — ei, mereen malja viinineen!