Hän jo oli ijäkäs ja miten sanotaan, vanha-poika, kuin eräänä kesäpäivänä yhden ystävänsä seurassa istui tupakoiden asuntonsa avoimessa ikkunassa ison Torikadun varrella Oulussa. Ukot tarinoivat niitä näitä ja ystävä, joka oli onnellisesti naituna, sanoi kummastelevansa, ettei niin varallinen mies mennyt naimisiin.
Hän ylisti aviosäätyä ja omaa onneansa, siksi että hovineuvos vihdoin savupilvestänsä keskeytti hänen: "hyvä kyllä, mutta sanoppa mistä saan minä sellaisen hame-enkelin? Neljäkymmentä vuotta olen sitä hakenut yhtätarkoin kun Diogenes ihmistä, mutta turhaan. Vaan koska tahdot minua naittaa, niin sanoppa nyt, otanko ensimäisen oikialta tai vasemmaltako puolelta tulevan naisen? Sinä saat kohtaloni päättää mutta ennenkuin vastaat, et saa ikkunasta katsoa." Ystävä sanoi ei tahtovansa niin tärkeää asiaa päättää, mutta hovineuvos ei häntä heittänyt, ennenkuin ystävänsä lausui: "noh, tulkoon se sitte oikealta."
Hovineuvos kiitti, sytytti sammuneen piippunsa ja niin tuumailemaan Amerikan sodasta. Samassa kuului keveä astunta kadulta. Ukot tirkistivät, ken kulkija olisi. Se oli oikealta puolelta tuleva pieni poika. Samassa kuului taas askeleet. Se oli maanmies eukkoinensa ja tyttärinensä, mutta ne tulivat vasemmalta. Nauraen sanoi hovineuvos: "näethän nyt, veikko, että minulla ei ole naimaonnea, sillä tuo kaunis tyttö ei tullutkaan oikealta. Ystävänsä ei vielä ennättänyt vastata, kuin jo nuori rouvasihminen tulla sipsutti oikealta. Sen käynti oli niin sievä, että jo oli joutunut ikkunan ohitse ennen kuin ukot hänen huomasivat. Mutta samassa pisti hovineuvos päänsä ikkunasta huudahtaen: "kuulkaapa, mamselli."
Tyttö katsahti taaksensa ja suloisista kasvoista näkyi kysyvä ja ihmettelevä katsanto. Iloisena tunsi hovineuvos sen olevan erään kaukaisen heimolaisensa, joka nyt oli neidoksi kasvaneena, vaan jonka hän viimeksi oli nähnyt lapsena. Muutama vuosi oli lapsesta tehnyt ihanan immen. Sievästi pyysi hovineuvos rohkeuttansa anteeksi, kysyen eikö se olisi mamseli N., jota sai kunnian puhutella? Punastuen ja kumartaen vastasi tyttö: "se minä olen." "Minua iloittaa, että sain sinut nähdä", lausui hovineuvos. "Mitenkä jaksaa äiti kotona? Joka päivä olen aikonut tulla häntä tervehtämään, mutta kenellä on sata rautaa tulessa, se ei aina joudu rakkaimpiakaan velvollisuuksiansa täyttämään."
"Minä kiitän äitini puolesta suuresta kunniasta", vastasi tyttö.
"Minä olen luullut isäsi olevan kuolleen ja että teidän täytyy työllä elatuksenne hankkia. Niinpä niinkin: köyhällä on paljon huolta."
Kyynel välkkyi tytön silmässä, kuin vastasi: "meidän tarpeet ovat pienet ja me tyydymme vähään. Mamma pitää pikkulasten koulua, ja minä autan mammaa", lisäsi hän ilosta välkkyvin silmin.
"Oikein tehty, lapseni", sanoi hovineuvos, tirkistelevin silmin omituisella mielihyvällä tarkastellen ujoa tyttöä. "Tervehdä äitiäsi ja sano hänelle, että minä tänä iltana tulen häntä tervehtimään."
Syvästi kumartaen kiiruhti tyttö matkaansa.
"Saakelin kaunis moilukas", lausui hovineuvos sulkien ikkunan. Sitte sanoi hän jäähyvästin ystävällensä, käyden toiseen huoneesen pukeumaan. Ystävä yksin jäätyänsä kopisti hymyellen suuren meren-vaahto piipun, jota oli polttanut, otti hattunsa ja meni kotiinsa. Pian oli hovineuvos valmiiksi puetettu Kustavin aikaiseen pukuun. Pieni juveli-sormus kiilsi hänen sormestansa. Suuren vanhanaikaisen peilin edessä asetteli hän vielä pukuansa, vääntäen hattua milloin oikealle milloin vasemmalle ja tarkasteli soreata muotoansa. Sitte huusi hän piikaa, joka autti hänen hartioillensa hienoimmasta verasta tehdyn tummansinisen kapan. Sen alustin oli silkistä ja ha'at hopiaiset. Sen toisen liepeen käänsi hän senverran nurin, että lapan korea vuori pääsi näkymään. Muotonsa koki peilin edessä saada niin makeaksi kuin vaan voi, kiersi itseänsä pari kertaa mielihyvissä ja lähti sitte köyhän lesken asuntoon.
Ihan hengästyneenä oli nuori Greetastiina tullut kotio äitinsä luokse. "Noh, nyt!" huusi tämä. "Koiriako vai juopuneita miehiä välttäen olet taas juossut itsesi lämpöseksi ja hengästyneen? Rakas lapseni, muista heikkoa rintaas', joka on ainoa perintö isältäsi. Onhan lääkäri kieltänyt sinua juoksemasta!"
"Elä tällä kertaa minua toru äiti-kulta", rukoili tyttö. "Mun oli kotio kiiruhtaminen antamaan sulle tiedon korkean vieraan tulosta."
"Korkean?" keskeytti äiti. »Varmaan siis joku matkustavainen, sillä maaherran ovat poissa ja muuten ei koko kaupungissa ole ketään, jota voisi korkeaksi sanoa. Aateli-sukuiset ja kravut eivät menesty Pohjanmaalla, sanoo tosi sananparsi."
"Noh, harvinainen vieras sitte, jos mamma sen siksi tahtoo sanoa", vastasi tyttö, ruveten korjaamaan lasten kirjoja sekä ompeluksia koulusuojassa.
"Saatpa minun ihan uuteliaksi, lapseni", lausui äiti, lasisilmien läpi katsellen tyttöä, joka torjua teki ehtimiseen.
Vihdoin istahti Greetastiina, kertoi tapauksensa hovineuvoksen kanssa ja minkä kunnian se oli luvannut tehdä hänen äitillensä.
Huoaten sanoi tämä: "Hän olisi voinut pysyä poissa! Kerran pakotti tarve minun isäs kuoleman jälkeen etsimään apua ja neuvoa varakkaalta sukulaiseltani, mutta hänpä sulki ovensa ja sydämensä köyhältä leskeltä. Nyt häntä en enää tarvitse."
Samassa nähtiin hovineuvos muhkeassa puvussaan käyvän ikkunan ohitse portista sisään. Heti senjälkeen oli hän lesken suojassa tuhansilla soreilla sanoilla peitellen leväperäisyyttänsä, ettei ennen ollut käynyt rouvaa tervehtimässä.
Ihastuneena tällaisesta kohteliaisuudesta unohti tämä heti paikalla mielipahansa entisestä kovasta käytöksestä ja kumarteli yhtä paljon kuin hovineuvos leperteli. Hän ylisteli eukkoa yhtäpaljon kuin tytärtä, sanoen että tytön oli äitiänsä yksinänsä kiittäminen hyvästä kasvatuksestansa, tavoistansa ja hyvästä käytöksestänsä, jotka muka olisivat hovineiden tapaiset.
Tätä ihan kuin valheeksi ajaen, seisoi Greetastiina häveten nurkassa kääriintynyt suureen huiviinsa aivan kuin olisi tahtonut lymytä hovineuvoksen kavaloista silmäniskuista, joitten tarkoitusta ei ymmärtänyt, mutta kuitenkin koetti välttää. Puna ja vaalea vaihteli yhä hänen kasvoissansa. Milloinkaan ei äiti ollut nähnyt lastansa niin ujona ja käytöksissänsä kömpelönä kuin juuri nyt, jolloin rikkaalle sukulaiselleni tahtoi kiittäin osottaa ihanaa tytärtänsä, jonka käytökseen hän nyt ensikerran oli tyytymätön.
Tuo hyvä tyttö ei tahtonut häiritä äitinsä iloa, näyttämällä epäsuosiotansa hovineuvosta kohtaan ja miten vähäarvoisena hän piti sen tyhjää suukopua. Hän jo otti hattunsa tahtoen mennä ulos, mutta äitin katsanto pidätti hänen.
Tämän katsannon huomasi hovineuvos ja itse rakkaudessansa luuli hän tytön ujouden syntyneen siitä suuresta kunniasta, jonka hän teki köyhille sukulaisiansa käyden heitä katsomassa ja siitä kohteliaisuudesta, minkä osotti niin köyhälle tytölle. Ja todellaan oli tämä tyttö hovineuvoksen mieluinen enemmän kuin milloinkaan luuli naisen olevan. Tunsiko tämä jääkylmä mies ehkä ensikerran sääliä toisen ihmisen levottomuudelle? Vaikka tytön ujous häntä mielitti, niin oli se kuitenkin hänestä katkera, vaikka hänen luontonsa oli sellainen, että suurin ilonsa oli kiusata ja rääkätä tunnollisia olennoita, ihmisiä sekä eläimiä.
Hän tunsi tarvitsevansa tytön suosiota, jonka vuoksi pyysi äidiltä hänelle lupaa saada mennä käyskentelemään. Heti suostui äiti siihen, jota palkitsi iloinen katsanto tytöltä, joka ei itse ymmärtänyt sen levottomuuden syytä, joka nyt vaivasi muuten niin huoletonta sydäntänsä. Sukkelaan otti hän hattunsa, kumarsi nöyrästi hovineuvokselle; hän suuteli äitinsä kättä luvaten pian tulla takaisin.
Tytön poismentyä lausui hovineuvos äidille: "eläissäni en ole nähnyt niin hyvää ja rakastettavaa tyttöä kuin sinun Greetastiina. Onnellinen on se mies, joka hänen saa."
Syvästi huoaten vastasi äiti: "kyllä minä luulen siitä tulevan yhtähyvän puolison kuin tytönkin, mutta köyhät tytöt eivät saa toivoa pääsevänsä naimisiin. Niitten on ajatteleminen itse itsestänsä huolen pitää."
Hovineuvos vastasi: "siitä ei tässä tule kysymys, sillä minä tahdon olla yhtä suorasanainen kuin rehellinenkin ja sanoa, että vaikka minä vielä aivan vähän tunnen tytärtäsi, niin minä ehkä olen ensimäinen pyytämässä häntä puolisoksi. Tunnettehan te molemmat hovineuvoksen ja tiedättehän, mitä minulta on odottamista."
Leski punastui ilosta ja ainoastaan kyyneleet olivat vastauksena.
Kunnes äidin sydämmen ensimäinen ilo näin oli purkautunut, niin leski myöskin sanoilla antoi iloisen suostumuksensa ja kiitollisuutensa hovineuvokselle siitä onnesta, jonka tarjosi Greetastiinalle, joka oli hänen ainoa maallinen ilonsa.
Tämä suostumus päätettiin pitää salassa Greetastiinalta siksi kuin hän täyttäisi seitsemäntoista vuotta. Niin siis tyttö tuli poisluvatuksi ennenkuin tiesi itsellänsä olevankaan oikeutta sellaisessa asiassa päättää.
Eräs nuori puotimies naapuristossa oli tosin häntä imarrellut, mutta naimisesta ei tähän asti vielä ollut kysymystä ollut. Mutta sitä enemmän muistivat he toinen toisensa ja suurin ilonsa oli toisinaan saada tanssia yhdessä tai juosta lesken leikkiä Löytyllä.
Greetastiinasta oli sekä kummaa että iloista nähdä mitenkä äitinsä yhtäkkiä rupesi varastumaan. Mutta tästä kysellessään sai vaan välttäviä vastauksia ja kalliita lahjoja. Hänen vaate-varastonsa oli kaupungin rikkaimpain naisten tapainen. Hovineuvosta ei hän pitänyt antajana, syystä että se vaan harvoin kävi heillä ja silloinkin aivan vähän huoli tyttärestä, jota tähän asti vaan etäältä piti silmällä.
Eräänä kylmänä helmikuun päivänä heräsi Greetastiina soitannosta ikkunansa alla, joka julisti sitä juhlallista päivää, joka nyt oli päättävä hänen elämänsä onnen.
Iloisena heräsi tyttö korottaen ensimäisen ajatuksensa kaiken lapsuutensa ilon antajan luokse. Samassa tuli äitinsä siunaamaan häntä, ja toivottamaan hänelle onnea niihin moniin ilon aineihiin, joita tänäpäivänä oli kohtaava.
Kuin hän sitten tuli kammaristaan koulusaliin, oli siellä koossa paljon sukulaisia ja ystäviä hänelle onnea toivottamassa. Koristetulla pöydällä oli monta kallista lahjaa, joita hän kyynelsilmin katseli, kysyen, millä olisi sen kaiken ansainnut.
Myöskin hovineuvos tuli ja piti niin juhlallisen puheen, että tyttö-rukka ei siitä puoliakaan ymmärtänyt, ja kun sanoi "onnensa tähden johdattaneen hänen askeleensa silloin hänen ikkunansa ohitse, jolloin sydämensä aukeni hänen ihanuudelle", niin Greetastiina kuiskasi äitillensä: "mitä hän tähdistä ja sydämistä haastelee?"
Äiti teki vaikittavan merkin; hovineuvos otti raskaan kultavitjan, jossa riippui kultakuoreen suljettu kalliilla kivillä koristettu hovineuvoksen kuva hänen nuoruuensa ajoista. Sitte otti hän sormuksen ja pyysi äitin suostumuksella saada antaa nämät Greetastiinalle morsiuslahjaksi, sillä hän sanoi toivovansa nyt tytöltä sen suostumuksen, minkä äiti jo aikoja oli antanut.
Kalman valjuna seisoi morsian. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltansa äitin ja yljän näin sitoessa häntä hovineuvoksen kivikovaan sydämeen.
Neljä viikkoa myöhemmin pidettiin komeat häät ja hovineuvos vei nuoren rouvansa tiluksillensa Olhavaan, Täällä sai hän hoidettavaksensa kolmenkymmenen hengen talouden; paitsi sitä sahdinpanot, leipomiset, lahtaamiset monelle laivalle, joita joka vuosi ruukista lähetettiin. Nuori koettelematon emäntä kyllä pudotti lukemattomia kyyneleitä, mutta niistä ei tietänyt kukaan muu kuin kaikkinäkevä. Häitten jälkeen ei miehensä hänelle pienemintäkään helleyttä osottanut, sillä senlaista tunnetta ei hänellä milloinkaan ollut. Itse mielestänsä antoi hän hänelle paljon, antaessaan hänelle koko talouden hoidannon, joka olikin ainoa osottamansa luottamus. Tämän murheen sai hän pitää miehensä monilla pitkillä matkoillansakin ollessa.
Kuin hän aina oli kärsivä ja hellä, kului kuitenkin hänen aikansa täyttäessänsä kovan miehensä tahtoa. Äitiksi tultuaan sai sekä iloa että murhetta. Murhetta siitä, että isä ei milloinkaan osottanut lapsillensa helleyttä. Niin vanhaksi tultua että tunsivat isänsä, pelkäsivät he häntä niin, että lymysivät tai tekivät mutkamatkoja häntä välttääksensä, syystä että hän aina käytti kovia sanoja, eikä milloinkaan osottanut iloista muotoa, sitä vähemmin isän sydäntä. Mutta milloin voi rääkätä tai kiusata äitiä ja lapsia, silloin oli hyvillä mielin.
Muutamien vuosien kuluessa syntyi hänelle moniaita tyttöjä, mutta ei poikaa, ja sitä ei hän voinut rouvallensa antaa anteeksi. Kunnes vihdoin tämäkin toivo kävi toteen, näki äiti onnellisena ensimäisen kerran ilokyyneleen isän silmässä ja harras oli siitä kiitoksensa Jumalalle.
Ilosta rupesi nyt hovineuvos oikein uudesta elämään. Vaimollensa osotti hän enemmän luottamusta kuin tähän asti, sillä hän aina puhui siitä kasvatuksesta, jonka oli antava pojallensa, kaikkein keksintöinsä ja tavarainsa perilliselle. Hänestä oli tehtävä muinais-ajan viisaimpain miesten tapainen. Näitten tuumain alku oli se, että lapselle nimeksi pantiin Aristoteles.
Isän suureksi mielipahaksi pieni Aristoteles ei suinkaan tehnyt nimellensä kunniata. Hän oli hyväntapainen, rakastettava lapsi, ruumiiltansa ja sielultaan äitinsä muotoinen, mutta isän terävää päätä ja tajua puuttui hän vallan. Monia vieraita kieliä ja taitoja, joita tavattoman varhain ruvettiin hänelle opettamaan, ei myöskään voinut tajuta.
Vilkkaammat olivat tyttäret, mutta isän kovuus harvoin salli heidän häntä lähestyä vielä täysikasvaneinakaan. Pienimmänkin erhetyksen rankasi hän kovasti. Kerran sulki hän heidät huoneen alakertaan ottaen avaimen mukaansa. Äiti oli kovin pahoillaan, vaikka ei mitään voinut tehdä heidän vapauttamiseksi. Koko päivän olivat siellä olleet ruuatta vankina. Yksi heistä rohkeni vihdoin hypätä ikkunasta ruokaa hakemaan. Käydessänsä sen kanssa sisariensa luokse, tuli isä vastaansa, äreällä äänellä kysyen: "Mitä teet tyttö?" Rehellisellä rohkeudella vastasi tytär: "vien ruokaa nälkääntyneille sisarilleni."
Naurahtaen löi hovineuvos häntä hansikkaallansa poskelle sanoen: "saanko kysyä, kenenkä luvalla?"
Tyttö ei vielä joutunut vastaamaan, kuin isä kiintyen erään herran puoleen, joka oli hänen kanssansa, sanoi: "kaikista mun lapsistani tämä ainua on älykäs. Minä panin ne kaikki tänäpänä koetukselle ja toiset olisivat tuhmuudesta ehkä kuolleet nälkään, jos tämä ei olisi ollut toisia viisaampi."
Isän kovuutta vastustamaan rohkeampi, olisi hänen todenmukaisesti pitänyt sanoa, sillä kaikki tyttärensä olivat hyvin terävä-järkiset.
Nuori Aristoteles kasvoi kituvan ulkomaan kasvin tavalla, jota kasvihuoneessa pidetään. Oppimaan oli hän hidas, syystä että häntä pakotettiin yli voimainsa. Turhamielinen isä ei säästänyt kovuutta eikä kustannuksia hankkiakseen hyviä opettajia ainoalle pojallensa, josta oli ylpeä. Lapsuudesta asti kovitettuna tuli Aristoteles vähittäin laiskaksi ja huolimattomaksi. Hän oli heikkokasvuinen, kaunis ja hyväsydäminen. Orjallisesti isällensä kuuliainen, saatiin hän vihdoin paljolla vaatimalla tutentiksi. Älykäs isä kyllä huomasi poikansa opin tiellä ei edemmäksi pääsevän. Petetty toiveissansa tahtoi hän nyt Aristoteles-poloisestansa tehdä kunnollisen maanomistajan. Hän siis lahjoitti hänelle maatalon omain tilustensa lähellä, kunnes ensin hänen kahdeksantoista vuotisena oli hakenut täysi-ikäseksi. Mutta lahjan teki hän laillisen kauppakirjan muodossa. Vaan Aristoteles rukka ei suinkaan saanut rauhassa taloansa nauttia, sillä pian veti isä hänen käräjään rajan rikkomisesta. Tällaisista asioista mitään tietämättä täytyi pojan, joka milloinkaan ei puolella sanalla ollut isäänsä vastustanut, seisoa oikeudessa isäänsä vastaan.
Hovineuvokselle kuin sanottiin, miten sopimatonta olisi omaa poikaansa tällaiseen pulaan vaatia, vastasi hän: "kun kaikista kulungistani en mitään ole saanut poikani kalloon, niin oppikoon kumminkin käräjöimään, sillä muuten konnan-juoniseet häneltä vievät maat mantereet." Käräjiin käyntiä kesti sitte monta vuotta, eikä milloinkaan tullut päätteesen, jota isä lienee toivonutkin. Yksinäisenä ja raskasmielisenä eli Aristoteles sitte talossaan, kunnes isä hänet vihdoin heitti rauhaan.
Kaikki tiesivät hovineuvoksen olevan rahasta ja tavarasta rikkaan. Mutta kuin joku hänen tuttavistansa pyysi häneltä lainaa, vastasi hän joka kerta: "oikein hyvä oli että luottamuksellasi tulit mun luokseni. Mieluisasti tahdon sinua auttaa, koska sinuun niin luotan, että juuri samassa asiassa olin tulemassa sun luoksesi, sillä koko kassani on tätä nykyä nämä 36 killinkiä. Kas tässä nämät kolme rääpäleistä kahdentoista killingin seteliä. Ne on kaikki mitä mulla tätä nykyä on." Sitte levitti hän lainanhakijan eteen pöydälle ne kuluneet setelit, jotka aina kantoi muassansa.
Hovineuvos sanoi kaikkea ylöllisyyttä vihaavansa ja kävi useasti vaatetettuna köyhän talonpoikaisukon tällaisena, mutta toisinaan taas kuin ruhtinas. Ylellisyys-aineista, joista tahtoi väkeänsä vieroittaa, oli leipä, jota sanoi syötävän vanhasta tarpeettomasta tavasta. Hän väitteli puhtaat jauhamattomat rukiit olevan yhtä hyvät kuin vaan niihin totuttaisin. Paljon vaivaa ja kulunkia vältettäisiin niin tavoin sanoi hän. Omassa perheessään tahtoi hän ensin opettaa tämän tavan, mutta jos olisikin saanut rouvansa ja lapsensa siihen pakotetuksi, niin ei yksikään palkkaväestä siihen suostunut, vaikka hovineuvos itse oli niin hyvänä esikuvana, että aina kantoi kuivia rukiita taskussansa. Näitä söi hän kolme vuotta leivän verosta. Näin tavoin arveli myös säästyvän paljon voita, joka hänestä oli tarpeeton tavara, paitsi milloin sitä korkeasta hinnasta toisille möi. Tällaisia talousneuvoja luki hän yhäti rouvallensa ja lapsillensa.
Eräs entinen kuninkaallisen vartiaväen upsieri oli maaherran hyvässä suosiossa, sillä hän oli hauska ja iloinen seuramies, joka ajan vietteeksi lateli huvittavia kertomuksia ja uutisia kaupungista ja sen ulkoa. Hänen pilkkaava kielensä ei säästänyt tuttaviansakaan, ei edes maaherraa itseäkään. Mutta hovineuvos pian älysi miehen oikean arvon, vaikka hänkin piti häntä lystinä seuramiehenä. Tästä muistutti hän maaherraa, neuvoen häntä siihen mieheen ei paljon luottamaan. Maaherra sanoi todistusten puutteessa pitävänsä miehen kunniallisena, vaikka kyllä suurena jaarittelijana.
Vähä tämän keskustelun jälkeen maaherran kanssa, tuli kysymyksen alainen herra talvipäivänä pohjoisista Tukholmasta. Matkallansa poikkesi hän Olhavaan ystävänsä hovineuvoksen luokse, jossa söi herkullisen aamuruuan kertoillen uutisia matkaltansa. Myöskin hovineuvos puoleltansa lateli uutisia. Paitsi muita sanoi juhlallisen vaiti-olemisen luvalla, huomanneensa maaherran olevan suuren konnan ja luottamattoman miehen, jolle ei voisi salaisuutta uskoa. Sitte varotti hän ystäväänsä liika suuresta puheliaisuudestansa.
Suuruksen jälkeen matkusti ystävä kiitellen siitä ja hyvistä neuvoista sekä luottamuksesta, vielä kerran luvaten pitää kaikki salassa.
Heti senjälkeen valjasti hovineuvos hevosensa ajaen ystävänsä perässä. Hän ei ennen seisahtunut, kuin maaherran rappujen luona, jossa matkailijan reki jo ennen seisoi tyhjänä.
Etuhuoneessa pyysi hän palvelijan ilmoittamaan hänen tulonsa maaherralle. Palvelija tuli takaisin vastauksella että maaherra ei nyt eikä vastedes aikonut huolia hovineuvoksesta.
Naurahtaen lausui hovineuvos: "hyvä, hyvä!" ja kävi sitten vakaasti astuen maaherran luokse. Mutta tämä oli ovessa häntä vastaan, kiivasti ärjästen: "mitenkä te vastoin mun kieltoani hirviätte tunkeuta mun luokseni?"
"Minä arvelin läänin isän ei paheksivan, että tullaan todeksi näyttämään asiaa, jossa rehellisen miehen lausetta epäiltiin."
Häpeyksissänsä oli tuo liukaskielinen ystävä vetäynyt suojan toiselle puolelle.
"Mitä tämä on?" kysyi maaherra vuorottain katsellen hovineuvosta ja häpeänalaista upsieria.
Naurahtaen vastasi hovineuvos: "lieneehän toi syntinen, joka vapatahtoisesti pistäyy häpeäloukkoon, tarkasti mun sanani kertonut? Minä puhuin konnasta ja luottamattomasta miehestä, jolle ei voisi salaisuutta uskoa. Tunteekoo maaherra nämät sanat?"
"Kuulinhan minä ne ihan äsken", vastasi maaherra kummastellen.
"Tämä antoi mulle kunniasanansa ei kenellekään sanovansa, mitä minä hänelle koetteeksi sanoin, mutta nyt hän itse on osottanut minkä verran häneen on luotettava. Ihan sitä minä tarkotinkin, kuin varotin häneen luottamasta. Nyt olen sanani toteen tuottanut."
"Kiitos ystäväni, että niin sukkelaan ja julkisesti autit minua", sanoi hän taputtain petturia hartioille; "nyt tiedämme, mikä mies olet. Tervetultu uuden vuoden päivänä kaupunkitalooni entisen suostumuksemme mukaan, jos kerrankaan voit lupausta pitää."
Sievästi heitti hovineuvos maaherralle ja häväistylle ystävälle jäähyväiset.
Uudenvuoden päivänä oli 40 pykälän pakkanen mutta mahdoton oli tavallisia onnentoivotusajoja heittää. Päivällisen edellä oltiin maaherran luona.
Tuo kielevä ystävä oli jo aikoja sitten saanut luvan päästä hovineuvoksen rekeen, jonka vuoksi tuli varhain sinne hienossa juhlapuvussa, kengissä ja silkkisukissa. Etuhuoneessa riisui hän päällissaappaansa ja sudennahkaisen turkkinsa. Myöskin hovineuvos oli matkavaatteissa ja turkissa. Yhtäkkiä lausui hän ystävällensä: "nyt muistan velikulta luvanneeni näyttää sulle Englannista nykyisin saamani verat; sinun on ne näkeminen, sinä joka sellaisia tavaroita tunnet. Ne ovat tuolla ylhäällä." Hän otti avaimen. Lepertäjä tahtoi ottaa turkkinsa, mutta hovineuvos sanoi sitä parin minutin kululla ei tarvittavan. Herrat astuivat rappuja myöten ylikertaan, joka oli täynnä kaikellaisia tavaroita. Hovineuvos pyysi vilusta värisevän ystävän arvaamaan niitten hintoja kunnes itse menisi alas katsomaan oliko hevonen valjastettu. Mutta mennessään sulki hän oven ja pisti avaimen taskuunsa. Hevonen kun jo olikin valjastettu, istui hovineuvos rekeen, ja niin pois.
Ystävä ei kauvan voinut tavaroita katsella, kuin jo vilusta kankeana helisevin hampain rupesi huutamaan ja kolkuttamaan ovea, päästäksensä ulos. Mutta kaikki oli lukussa. Kuski ja palvelija olivat hovineuvoksen kanssa poissa ja koko huoneissa ei yhtään henkeä. Suljetun herran hätä kävi hirveäksi, mutta kadullakaan ei näkynyt ketään.
Hän huusi, juoksi ja hyppi kuin hurja pysyäksensä lämpösenä. Vihdoin särki hän ikkunat. Sitte vasta havattiin hän naapuristosta ja hankittiin seppä ovea avaamaan, mutta juuri sitä tehdessä tuli hovineuvos kotio. Hän uhkasi manuuttaa ne, jotka sanoi hänen poissa ollessaan murtauneen hänen huoneesensa.
Mutta kuin muistutettiin hänelle kylmiin huoneisiin suljetun ihmisen hengen vaaraa, vastasi hän, mitään hätää ei olleen miehellä, joka ennen oli ollut niin monessa kuumassa. Sellainen muka tarvitsisi kerran kylmääkin koetella.
Mutta tämän pulan perästä mies kuitenkin sairastui. Tämä oli hovineuvoksen kosto siitä, että tämä mies seuroissa oli hänestäkin pilkkaa tehnyt.
Oltuaan 25 vuotta naimisissa, sanoi hän eräänä päivänä rouvallensa ei katuvansa sitä, että hänen otti. Iloissaan tästä rohkeni tämä nyt muistuttaa aikoja sitten saatua lupausta, että 25 vuotisena hääpäivänänsä pääsisi Ouluun, jonne vaan oli muutama peninkulma, mutta jossa siitä päivästä ei ollut käynyt, jolloin heitti äidin kodin, joka siihen asti oli hänen rakkaimpansa mailmassa.
"Olkoon menneeksi", sanoi hovineuvos omituisesti nauraen, "jos pukeut morsiuspukuun ja olet valmis kuin olen valjastanut hevoset uuden reen eteen, niin nyt saat nähdä Oulun, jota niin kauan olet mankunut."
Tuon uuden reen oli hovineuvos maalauttanut kummallisen kirjavaksi lehti- ja ruusukoristuksilla. Takana ja kummallakin sivulla oli suurten seppelien sisällä suomalaisin pieniä lauseita. Tuon korean reen eteen antoi hän valjastaa vanhan tottuneen ja toisen nuoren opettamattoman hevosen. Hän jo käski ilosta liikutetun rouvansa astua rekeen, kuin havaitsi, miten huolellisesti hän kääri kapan ympärillensä, ettei lastensa ja palkkaväen silmissä näyttäisi pilamaiselta vanhassa morsiuspuvussansa. Mutta nytpä hovineuvos hetipaikalla käski hänen näyttää itsensä morsiamena läsnäoleville. Nämä näkivät vaan hänen salaiset huokauksensa ja kyynelensä ja menivät kiiruhtaen pois, säälien rakastettua äitiänsä ja emäntäänsä.
Itse autti hovineuvos nyt rouvansa rekeen, otti ohjat ja istui itse ohjilliseksi. Hevoset läksivät liikkeelle. Ne oli hän valinnut sellaiset syystä että tiesi rouvansa pelkäävän vikurihevosia. Toinen veti sinne, toinen tänne ja muutaman minutin kuluessa oli reki nurin ja rouva hangessa. Mutta hovineuvos autti hänen teeskennellyllä ystävyydellä ylös, kysyen oliko häntä sattunut. Kuullessaan niin ei olevan, valjastettiin hevoset uudestaan ja taas lähdettiin matkalle. Mutta hevoset rupesivat pian taas vikuroimaan ja rouva kimmahti monta syltää reestä metsään. Miehensä tuli taas avuksi ja kysyi, tahtoiko vieläkin pyrkiä edespäin, vaikka matkan alku näytti niin onnettomalta.
"Tottapa todellakin soisin näkeväni Oulun, jota niin kauvan olen toivonut", vastasi hän itkien. Toinen kätensä oli murttunut, mutta siitä ei virkkanut mitään saadaksensa vaan toivonsa täytetyksi. Nyt kului pitkä aika ennenkuin oli kaikki korjattu, mikä oli rikki mennyt.
Tie kulki sitten korkeain lumi-kinoisten välitse, jotka estivät hevosten hurjailemista, niin että rupesivat kulkemaan vakavammin. Mutta toisin kohdin taas, retkailivat niin, että reki 4 penikulman matkalla kaatui 15 kertaa. Vihdoin tulivat kuitenkin jäälle ihan lähelle Oulua, joka jo selvästi näkyi edessänsä.
Hovineuvos kuuli rouvansa niiskuttavan, pysähti hevoset ja kysyi, joko nyt näki 25 vuotta toivomansa Oulun.
"Näenhän minä nyt sen rakkaan kaupungin", vastasi hän kiitollisesti; "oi jos pian olisimme paikalla."
"Minua suuresti iloittaa, että nyt olet niin monivuotisten toivettesi perillä", sanoi hovineuvos. "Katsoppa nyt tarkkaan: tunnetko talotkin?"
"Tunnenpa kyllä, jo näen äitini tuvan katon", lausui hän, rinta täynnä sanomattomia tunteita.
"Niin", sanoi miehensä, "sulla on aina ollut hyvä näkö. Kiitä nyt Jumalaa, että antoi sulle sellaisen edun! Ehkä nyt olet nähnyt kyllä! saanko taas ajaa?"
"Aja, aja ystäväni!" Ilokyynelin kastuneet kasvonsa kätki hän käsiinsä kuin hovineuvos sillä aikaa käänsi hevoset takaisin samaa tietä kuin tulleetkin olivat.
Kuin rouva poloinen tuokion kuluttua nosti silmänsä nähdäkseen eikö jo olisi määränsä perillä äitinsä pihalla, näki hän pelästyen taas olevansa metsäisellä maantiellä, Hän huusi miehellensä, mutta se ei sitä ollut kuulevinaan, Vaikka hevoset juoksivat täyttä vauhtia, viskausi hän kuitenkin reestä. Tästä tietämättä ajoi hovineuvos siksi, että vihdoin käänsi päänsä kysyen "mitenkä kyyti kelpasi eukolle". Mutta nyt huomasi eukon olevan poissa. Paikalla käänsi hän hevoset ja pian löysi hän onnettoman vaimonsa kahlaavan lumessa pyrkien Oulua kohden. Nyt pyysi hän häntä rekeen, luvaten ajaa mieltänsä mukaan, mutta istui itse hänen viereensä estääksensä uutta karkaamista. Sydän-yöllä tuli läpi itkenyt ja kiusattu rouva kolkkoon kotiinsa äitiänsä ja ystäviänsä näkemättä.
Tämän toivon sulki hän sitten monta vuotta vaivatussa povessansa, kunnes hovineuvos eräänä päivänä ilmotti kaikkine perheineen tahtovansa muuttaa Ouluun ja heittää ruukin yhden vävynsä haltuun. Siis sai vanha rouva kuitenkin päättää päivänsä rakastetulla syntymäpaikalla lastensa ja ystäviensä keskellä.
Yhtä ruukin palvelusherraa piti hovineuvos erittäin hyvänä. Se oli papin poika ja hyvästi kasvatettu, vaikka ei akatemiaa käynyt, sillä hänen vanhemmillansa ei siihen ollut varaa. Monta vuotta oli hän rehellisesti käyttänyt nuoruutensa voimia toisten eduksi, jonka vuoksi ei yksinään hovineuvos, vaan koko ruukin väki häntä kunnioitti ja arvossa piti. Hän oli koko perheen ystävä ja rakasti heitä kaikkia, mutta varsinkin hovineuvoksen nuorinta tytärtä. Enemmän kuin itse luulikaan, rakasti hän häntä, mutta hän kyllä tunsi isän eriskummallisen luonnon vaan rakkautensa toivoi olevan vastatun. Nuoret rakastavaiset eivät kauvan rakkauttansa toisiltansa salanneet, sillä tytön äiti oli sen hyväksynyt. Sulhanen koetti vieläkin ahkerammin ansaita hovineuvoksen suosiota. Tämä, joka täydesti luotti häneen, koska tunsi hänen rehellisyytensä ja ahkeruutensa, sanoi kerran ei tietävänsä mitenkä palkitsisi hänen jokapäivä osottamat palvelukset.
Nyt taikka ei milloinkaan, ajatteli puukhollari ja tunnusti rehellisesti taipumuksensa ja toivonsa saada kutsua häntä apeksi.
"Aivan mieluisasti saat tyttäreni", sanoi hovineuvos. "Niin ruma ja köyhä tyttö on halvin palkka, jota voit pyytää. Sinä kyllä sen saisit, jos en jo aikoja sitten olisi luvannut Jumalalle, ei antaa häntä muulle miehelle kuin papille. Ja sen kyllä tiedät, että senlaista lupausta en voi rikkoa."
Niin siis nuoren miehen toivo oli särjetty. Hän oli jo yli kahden kymmenen vuoden vanha, eikä milloinkaan lukenut latinaa eikä monta muuta papin alulle tarpeellista ainetta. Mutta hän tunsi hovineuvoksen päätökset ja tiesi varmaan, että se kuin kerran niin oli sanonut, niin ei muun kuin papin ollut tyttöä toivomistakaan.
Surumielisenä ja murehtivana löysi morsiamensa hänen ja arvasi syyn olevan isän kiellon. Mutta ehdot kuultuaan sanoi hän iloisesti: "toivomme ei ole hukassa! sinulla on hyvä pää etkä sinä monia aikoja tarvitse lukeaksesi papiksi."
Tästä kehotettuna vastasi hän vilkkaasti: "sopiihan koetella."
Samana iltana pyysi hän palveluksestansa eroa, jonka hovineuvos vastahakoisesti antoi. Hän näet ei tietänyt miehen päätöstä, vaan luuli hänen jonkun ajan tahtovan välttää rakastettuansa, että pikemmin unohtaisi hänen. Erotessa antoi hän hänelle runsaan rahapalkkion.
Kolme vuotta myöhemmin tuli eräänä päivänä nuori pappismies hovineuvoksen luo, muistuttamaan hänelle lupaustansa tyttärestänsä. Tämä sekä iloisena että häpeissänsä, tunsi entisen pukhollarinsa ja sanoi nyt ei suinkaan voivansa kieltää tytärtänsä, mutta että hänen oli odottaminen siihen asti, että kumminkin pääsisi kirkkoherraksi. Mutta nyt saisi hän ruveta saarnaaja-virkaansa ruukin pappina.
Rakastajat aluksi tyytyivätkin tähän, mutta kuin mies pari vuotta myöhemmin sai kappalaisen paikan ja paitsi sitä paljosta työstä oli tullut kivuloiseksi, puolustivat kaikki hovineuvoksen ystävät näitä nuoria niin, että hän vihdoin suostui heidän naimiseensa. Kahta vuotta myöhemmin jätti pappi rakastetun vaimonsa leskeksi. Hänelle jäi pieni poika, joka ei vielä osannut mainita isän nimeä, mutta peri kaikki sen hyvät avut, jotka äiti oli istuttanut lapsen sydämmeen.
Vihdoin myi hovineuvos ruukinsa ja tiluksensa sille vävyllensä, joka niitä jo kauvan oli hoitanut. Itse muutti hän suuren rikkautensa kanssa Ruotsiin. Siellä eli hän tavoiltansa yhtä kummallisena kuin nuorempanakin. Tukholmassa osti hän suuren kivimuurin, mutta asui melkein aina vuorotuissa asunnoissa, joita hänellä oli useampia yhtaikaa ja riiteli aina isäntäväkensä kanssa.
Yhteen aikaan asui hän erään sivistyneen ja hyväntapaisen leskirouvan luona, jolla oli ihana tytär. Hovineuvos rupesi tätä kosioimaan, mutta ukko sai heti paikalla rukkaset. Se sapetti häntä niin, että eräänä päivänä huoneessansa rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Piika kiiruhti ylös ja hovineuvos sanoi olevansa kuolemaisillaan ja kovimmissa tunnon vaivoissa. Hän pyysi pappia ja lääkäriä. Ilman sitä pyysi hän kokoomaan väkeä, miten paljo mahdollista kuulemaan tärkeää salaisuutta, jonka tahtoi ilmoittaa ennen kuolemaansa. "Joutukaa, joutukaa", huusi hän surkialla äänellä; "parin minuutin kuluttua olen minä kuollut. Käskekää emännän tyttärinensä myöskin tulla."
Nämä ja talon kaikki hyyriväki kiiruhtivat kuolevan luokse, joka tuskin enää näytti hengittävän Papin ja lääkärin myöskin paikalle jouduttua sanoi sairas: "koska tässä nyt on näin paljo todistajia koossa, niin heidän läsnäollessa juhlallisesti ilmotan, että emäntäni ja hänen tyttärensä ovat pahanpäiväiset votakat, jotka mielellään olisivat minun kuoliaksi kiukuttaneet, jos se olisi menestynyt! Nyt joka mies ulos mun huoneestani, sillä muuta mulla ei ole sanomista!"
Tämän sanottua hypätä sinkautti hän vuoteelta niin ryntävästi että kaikki hämmästyksissä juoksivat ovesta ulos. Hovineuvos pukeusi turkkiinsa vaikka oli sydänkesä, sulki kammarinsa, pisti avaimen taskuunsa ja todistajansa keskitse meni hän suoraan näytelmää katsomaan.
Yli 70 vuoden vanhana kuoli hovineuvos viimenkin todellisesti. Lapsensa kiiruhtivat Tukholmaan rikasta ukkoa perimään. Siellä saivat tietää hänen myyneen kivimuurinsa ja muuttaneen kaiken kiinteimen rahaksi. Suuri rautainen rahakirstu suljettu ja lattiaan kiinitetty oli hänen huoneessansa. Siinä oli käräjäpaperit kaikista oikeuden käynneistänsä poikansa ja vävyinsä kanssa, mutta ei äyriäkään rahaa ja niitä ei vieläkään ole löydetty.
Yli 30 vuoden hänen kuolemansa jälkeen oli ruotsalaisissa sanomalehdissä luettavana, että hovineuvoksen perillisten oli saatava summa jostakusta pankista. Asiaa tiedusteltua, oli siellä vaan pari sataa riksiä. Niin hän vielä kuolemansa jälkeenkin vietteli ja harmitti omaisiansa.
16.
Kova Ukkosenilma.
Elokuun 1 p. vuonna 1793 oli rasittavan lämpönen. Synkeitä ukonpilviä kokoontui taivasranteelle ja raju-ilma oli odotettava, jota välttäen tavallista varemmin kiiruhdettiin levolle. Mutta ukon tulia leimusi niin kauheasti kaikilta puolin jo ennen jyrinän kuuluman, että niitten valo valaisi pimeän taivaan ja värisevän maan yhtä selvästi kuin aurinko, vaikka erityisellä kauhulla. Hirvittävät tulipilvet ajoivat toinen toisiaan ja väliaikoina oli pilkko-pimeä. Silloin korotti luonnon herra väkevän äänensä pilvistä. Jäykkäluontoisimmatkin kävivät pelkuriksi nähdessään sellaisen tulen ja kuullessaan ukon väkevimmät pamaukset. Ainoastaan pienet lapset nukkuivat viattomuudessaan sinä kauhiana yönä, joka teki kaikki, jotka sen näkivät, ukkoista pelkääviksi.
Jyry kasvoi; nuoret ja vanhat naiset parkuivat, itkivät ja rukoilivat Jumalalta säästämistä. Kauhun ollessa korkeimmillaan, oli taivas täynnä tulta ja valkeaa ja samassa kuului kauhistava järäys ikään kun koko maa olisi revennyt. Tuomiopäivän luultiin tulleen. Pamauksen perästä satoi kiviä koko kaupungin yli. Suuria kiviä putosi kattojen ja lattian läpi monta kyynärää syvälle maahan. Kaikki ikkunat särkyivät. Kirkon ovet aukenivat, ruunut putosivat; ihmiskäden kajoomatta soivat kellot kolkosti. Huikea tuuli humisi ikkunain lävitse ja porutti urkuja.
Tuhansittain ihmisiä kiiruhti osittain alastomana kirkkoon. He eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut tai mitä heidän oli peljättävä, mutta kaikki pyrkivät Jumalan huoneesen ikäänkuin siellä saamaan turvaa. Liikuttava oli nähdä ja kuulla näiden valjuin, pelästyneiden olentoin hartautta ja palavia rukouksia temppelin hävityksen kauhistuksen keskellä ukonnuolten valossa ja jyryn vähentyessä, sillä raju-ilma oli loppumaisissaan.
Luonto rupesi tyventymään ja ihmisten mielet samoin, sillä taivas selkeni, tulet sammuivat ja jyry vaikeni. Pappi astui alttarille. Hartaasti ylisti hän Jumalan suurta voimaa ja kiitti äsken päästyn vaaran pelastuksesta. Ja harvoin lienee hartaampia kiitoksia noussut ihmissydämistä, kuin näitten monta hetkeä kuoleman kauhun kanssa taistelleitten ihmisten sydämistä.
Sitte käytiin tiedustelemaan viimeisen kummallisen seikan laitaa. Silloinpa havattiin ukkosen iskeneen vanhan linnan raunioissa olevaan ruutikellarin. Siitä viskaantui kiviä ympärinsä. Niitten joukossa oli niin suuria, että 10 miestä ei voinut niitä liikuttaa paikasta. Yhtäkään ihmishenkeä ei mennyt eikä ainoatakaan tullut vahingoitetuksi. Vaikka yhdessäkin kohdassa suuri kivi oli pudonnut erään köyhän miehen asunnon katon lävitse ihan lähelle makaavan lapsen kehtoa lattian lävitse maahan, niin ei lapselle mitään vahinkoa tullut.
Pienessä puuhuoneessa Linnan saarella asui mies vaimoinensa, jotka sattuivat olemaan poissa. Heidän asunto kukistui; sen sisällä ei ollut muuta kuin lintu häkissään ja kissa. Kumpikin löydettiin elävänä ja vahingoittamatta raunioin alta. Kissa, joka ennen aina oli lintua tavottanut, istui nyt rauhallisena ihan kuin vartiana rypistyneen häkin luona, josta lintu viserti kiitoslauluansa ja kissa köyristi mielihyvässä selkäänsä. Siitä asti ei Linna-luodolla ole ketään asunut.
17.
Kenraali Carpelan ja Vallesmannin kirja.
Maaherra, kenraali Carpelan istui eräänä rasittavan lämpöisenä kesäpäivänä virka-huoneessansa raskaasta ilmasta ja paljosta työstä suuttuneena. Ympärillänsä istui kirjottavia herroja, kaikki ääneti, arvossa pitäen maaherran pahaa mieltä ja rypistynyttä nenää, jota vaan kärpäset eivät muistaneet välttää. Vaiti-olemista keskeytti ainoastaan kynien raapina ja kenraalin silloin tällöin lausuma "tuhannen tulimaista", jota harmissaan käytti tottuneesta tavasta sotamies-ajoistansa. Pieninkin vastoin käyminen sapitti ä'ästä kenraalia, joka aamusta alkaen oli odottanut tärkeää virka-kirjaa, joka koski asioita vieläki tärkeimpiä.
Kenraalin kärsimys oli loppua, kuin aisakellon helinä kuului ulkoa ja samassa tuli pölyttynyt kirjantuoja antaen odotetun kirjan maaherran omiin käsiin.
Äkisti avasi tämä kirjan, mutta vähän ajan katseltuansa sen sisällystä huusi hän taas "tuhansia tulimaisia. Onko mies hurja? Hullu hän se on! Tälläinen kirja! tällaista lörpötystä minulle." Sitte purskahti hän ääneensä nauruun, niin että läsnä-olijat kummastelivat tuota odottamatonta iloa maaherralta. Hän katseli vieläkin kirjaa mutta vihdoin lausui: hullumpaa sekasotkua en milloinkaan ole nähnyt! en tiedä mitä tehdä, tulisiko nauraa vai itkeä. Lukekaa itse, sanoi hän, antaen kirjan lääninsihteeri Holmbergille. Päällekirjotus oli: Vapasukuiselle maaherralle ja tähtimiehelle kenraal-majuri herra parooni I. F. Carpelanille. Sisällys oli seuraava:
"Minun kuolemaan asti rakastettu morsiameni Maijastiina!
Erityisen lähettilään muassa, jonka ruunun kustannuksella lähetän maaherran tykö, laitan tämän sinulle, oma kultani, sanoakseni että rakkautemme taivas nyt rupeaa selkeämään, sillä minä olen voittanut kenraalin suosion tarkalla hänen käskyinsä täyttämällä, jonka aina pidän kalliina velvollisuutenani. Sen kyllä saat nähdä, jahka tulet minun eukokseni. Tiedäthän sinä kenraalin olevan itse pirun sitä kohtaan, joka ruokottomasti täyttää tehtävänsä. Nyt olen kirjottanut hänelle, pyytäen vallesmannin paikkaa Pudasjärvellä, ja jos sen saan, niin sittepä me ensi pyhänä kuulutetaan ja kahta viikkoa myöhemmin vihitään. Niin armas Maijastiinani, siunaa meidät pappi ja me kenraalia kaikesta siitä onnesta, jonka sinä, oma lintuni, armas kyhkyseni, olet minulle tuottava.
Sinua Pudasjärveltä kuolemaan asti rakastava ystäväsi
Tuomas Ransuusi."
Paljon aikaa ei kulunut, kunnes kenraali sai oikean virka-kirjan, jonka päällekirjoitus oli ollut hänen emännöitsiällensä. Maijastiina oli saanut kunnian jauhosilla käsillänsä avata tuon tärkeän kirjan ja lukea sulhasensa nöyrän pyynnön vallesmannin virasta Pudasjärvellä. Tällaisesta hyvästä uutisesta iloisena, juoksi hän kolme kertaa kyökkipöydän ympäri, mutta hänen täytyi vielä toimitella yhtä toista ennen kun tuli mieleensä huutaa palvelijata viemään kirjaa kansseliin, sillä hän heti oivalsi erhetyksen päällekirjoituksessa.
Palvelija pian tavattiin ja sen käski Maijastiina leimauksena juosta kansseliin. Vastaan otettuansa paperin, luki hän sen ulkopuolla sanat: "parhaimpaa suklaata." Hämmästyksestä päästi Maijastiina niin kimeän äänen, että palvelija pudotti koko suklaan mäkeen. Erhetyksestä oli näet kirjan siasta tullut suklaa-kääry käsiinsä. Nytpä juosten sitä hakemaan, mutta suureksi ihmeeksensä ei onnetonta pakettia missään löytynyt.
Maijastiina huusi, haki, kiroili ja siunasi vuorottain, niin että koko palkkaväki kokoontui yhteen. Hän sanoi etsivänsä kuninkaallista raporttia, jonka hän oli saanut, joka muka olisi tärkein koko sodan aikana. Padat ja pannut viskeltiin sinne tänne, pihdit lensivät piisistä pöydälle, vasikan paisti viskattiin pois tieltä ja vihdoin rupesi hän kauhalla kalastamaan paperia soppapadasta. Pahempaa sekasotkua säännöllisessä kyökissä tuskin voi nähdä.
Palkkaväki näki kaiken tämän suurin silmin ja suu auki, luullen tytön tulleen hulluksi, sillä se yhä huusi kuninkaallista raporttia, joka ihan nenänsä edestä ja omista käsistänsä oli hukkunut ja jonka arveli itse pirun vieneen.
"Minä onneton", vaikeroi hän avaten ryytikaapin, ja kas sielläpä olikin hakemansa paperi suklaa-paperien seurassa veljellisessä ystävyydessä.
Maijastiina juhlallisesti vakuutti sitä ei sinne panneensa, ja kuka sen teki, sitä miettiköön jälkimaailma tai Maijastiinan perilliset, jos tahtovat; mutta päällekirjotusten erhetys ja sen seuraus on tullut meidän tiedoksi.
Saatuaan odotetun oikian kirjan, oli maaherra niin tyytyväinen, että hän nauroi koko erhetykselle ja antoi hakijalle, jonka kunnon ja rehellisyyden tunsi, pyydetyn vallesmannin paikan, vaikka muuten oli aikonut sen ihan toiselle.
Tämä onnellinen erhetys oli syntynyt siitä että kirjotusmies, joka nämät lähetti, oli istunut avoimen ikkunan luona ja oli äänin lausunut, käydessään lakkaa ja kynttilää hakemaan: oikean puolinen on kenraalille, vasemman puolinen morsiamelleni. Eräs koiran-silmä hänen kumppaneistansa muutti kirjain paikan, josta syntyi kerrottu erehdys, mutta myöskin perusti nuoren miehen onnen, sellaisen, jota parempaa ei ollut toivonutkaan.
18.
Kosto.
Omituinen on se kosto-oikeus, mikä monessa kohden maailmassa tavataan.Sen jäljet varsinkin huomataan perhe-elämässä.
Kivi-Taneli oli arvossa pidetty ja varakas kauppias. Tämän liika-nimen oli saanut siitä, että aina voimallisesti ja nerollisesti johdatti raskaimpia töitä, niinkuin pellon raivaamista ja kiven murtamista, joita tarvitsi monen pytinkinsä perusteeksi.
Vaikka ei niin sivistynyt ja sievä kuin veljensä hovineuvos, sai hän vaikk'ei itse enää ollut nuori, erään rikkaan, ihanan ja nuoren tytön vaimoksensa. Se oli rikas, ei vaan rahoista, sillä hänen paras tavaransa, jota sivistyneempi mies, kuin Kivi-Taneli oli, olisi pitänyt arvossa, oli hänen rikas sielunsa ja tunnollinen sydämmensä. Mutta Kivi-Taneli ei ymmärtänyt kumpaakaan. Hän kohteli häntä kovuudella, kielsi häneltä kaikki huvitukset ja vielä päälliseksi tahtoi riistää rakkauden siteet hänen vanhempainsa ja sisartensa välillä. Hänen puhdas mielensä tahtoi nähdä ympäristönsäkin puhtaana, mutta miehensä tahtoi päinvastoin. Opettaaksensa häntä oleman kuuliaisen ja alamaisen oli hän kieltänyt kaiken maalaamisen ja pesemisen huoneessansa. Mutta kerran kuin oli koko päivän maalla, antoi rouva siivoa kaikki huoneet ja pestä oman kamarinsa. Kotio tultuaan huomasi mies heti tehdyksi vastoin hänen tahtoansa, jonka vuoksi meni ulos, toi suuren tervapytyn ja maalasi tervalla rouvan valkiaksi pestyn kamarin lattian. Tälläinen käytös runteli rouvan muutenkin heikon terveyden. Pitkällisestä murheesta ja mielipahasta oli jo ennenkin keuhko-tautinen. Sydämensä särkyi ja neljä pientä lastansa jäivät äidittömiksi ja kovan isän kasvatettaviksi.
Ei kauan hänen ensimäisen rouvansa kuoleman jälkeen kuultiin kaikkein ihmeeksi, että rikas Kivi-Taneli kuulutettiin yhden oman piikansa kanssa. Yleisesti säälittiin pieniä lapsia, jotka nyt saivat äitipuolen, jolta ei mitään hyvää ollut odotettavana.
Kivi-Tanelin toinen rouva oli kaunis vaalean verevä, väkevä nainen. Ensin oli se ollut tarha-, sitten sisä-piikana ja oli siisti sekä järjestystä rakastava. Emännäksi päästyään rupesi hän hellästi hoitamaan lapsia ja kovuudella ojentamaan miestänsä. Hän, joka ennen oli rääkännyt entistä hellää vaimoansa, sai nyt tanssia toisen rouvansa nuottien mukaan. Mutta ennenkuin sai vanhan jäykän miehen taivutetuksi, täytyi hänen monta kertaa sitä ennen sille näyttää käsivoimansa. Jos kiivaat ja vakavat sanat eivät auttaneet, niin oli hänellä lonkassa valmiina tukeva keppi, jota käytti niin voimakkaasti ja viisaasti, että ukko pian kävi nöyräksi kuin lammas. Tästä, joka pidettiin oikeana kostona, käytettiin sanantapaa: "tuli karttu koiran viereen."
Palkkaväeltänsä vaati Kivi-Tanelin rouva enemmän kuin moni muu. Entistä säätyänsä ei häveten, sanoi tuo ymmärtävä emäntä: "minä olen itse ollut palkollinen; tiedän siis tarkoin, mitä saatan väeltäni vaatia ja mitä piika saa toimeen, kuin vaan tahtoo." Paitsi sitä palkitsi hän heitä ansionsa mukaan, niin että kunnolliset palkolliset palvelivat häntä kauan ja mieluisasti otettiin Kivi-Tanelilla palvelleita, sillä ne olivat aina hyviä.
Kivi-Tanelin kuoltua otti hänen leskensä erään nuoren arvostetun kauppiaan, jonka kanssa eli kauan onnellisessa naimisessa, koko kaupungilta arvossa pidettynä ja kunnioitettuna. Seuraelämässäkin oli hänen huoneensa etevimpiä, ja hän kuoli rakastettuna ja kaivattuna mieheltänsä ja pojiltansa.
19.
Kivi-Taneli Lesken pelto.
Jäännöksenä entisistä varakkaammista ajoista oli pieni pelto erään lesken ainoa tavara. Siitä sai hän ja kolme tytärtänsä leipänsä, niin että kuin lisäksi tuli kättensä ahkera työ, niin eivät tarvinneet tulla toisten ihmisten rasitukseksi. Kynnönaika oli tullut ja leski oli huolessa, miten saisi peltonsa kynnetyksi. Parhaampana työaikana oli kaikki maanviljelijät juhtinensa omissa töissään niin että runsastakin päivä-palkkaa vastaan oli vaikea saada niitä; köyhän lesken vielä sitäkin vaikeampi.
Leskellä tuskin oli yönlepoa murheesta, miten ajallansa saisi peltonsa kynnetyksi, sillä aika kului eikä vielä neuvoa tietänyt. Joka päivä kävi leski raskasmielisenä puolen peninkulman matkan syvässä hiekassa pellollensa. Nöyrästi kysyi hän kaikilta työmiehiltä, jotka tunsi eli joita tapasi, eivätkö joutaisi hänen työhönsä, mutta sai ihan kieltäviä vastauksia.
Eräänä aamuna kohta auringon nouseman jälkeen kävi leski taas rakkaalle pellollensa, josta hänellä nyt oli niin paljon huolta. Koko luonto iloitsi rauhassa aamuauringon säteitä vastaan. Lintuparvet ylistivät luojaansa ja kesän alkua, joka oli niin ihana. Ympärillänsä kaikki iloitsi, mutta lesken sydän oli murheellinen. Raskaaksi tuntui hänestä ei saada syksyllä mitään leikata. Hän arveli ehkä ensikerran eläissänsä joutuvansa leivän puutteesen. Tätä ajatellessaan vuoti katkeria kyyneleitä hänen valjuja poskiansa myöten. Ne, jotka samanlaisia tunteita eivät ole koettaneet, voivat tuskin käsittää, mitä vaivoja asui hänen ahdistetussa rinnassansa.
Lähimäisellä pellolla näki samassa miehen kyntävän. Hän kävi sen luokse ja kysyi tervehdettyänsä, eikö mies maksusta kyntäisi likimäistäkin peltoa.
"Mieluisasti tekisin sen mummo-kulta, jos eivät usiammat Kivi-Tanelin pellot vielä olisi kyntämättä, vaikka aika jo kiirehtii."
"Kyllä minä odotan", sanoi leski iloisena, "kuin vaan autatte minun hädästäni. Rikas Kivi-Taneli itse kyllä maksaa teidän vaivanne, mutta köyhän lesken puolesta Jumala lisää siunausta."
"Saadaanpa nähdä mitä voin tehdä", sanoi mies, nyökäyttäen päätänsä ja ajoi taas uuden vaon.
Iloisena palasi leski kotiinsa, hartaudella laulaen aamuvirttä Jumalalle ylistykseksi.
Ensi kerran moneen viikkoon nukkui leski yönsä rauhallisesti.
Niin tottunut oli leski käymään tuon pitkän matkan pellollensa, ettei hän sitä ensinkään lukenut väsyttäväksi. Jo parin päivän kuluttua kävi hän taas sinne. Mutta suuri oli ihmettelemisensä nähdessään pellon olevan kynnetyn sekä valmiiksi kylvetynkin.
Kiitollisena ja ihmetellen kävi hän kotiinsa useamman päivän odottaen työmiehen tulevan palkkaansa noutaman. Vähä suutuksissaan oli siitä, että pelto ilman hänen luvatta oli kylvetty. Mutta kuin turhaan oli odottanut miestä eikä sen nimeäkään tietänyt, rupesi hän kyselemään kaikilta ihmisiltä, joita peltomatkoillansa tapasi, eikö kukaan ollut nähnyt, kuka hänen peltonsa valmisti.
Vihdoin sai eräältä naapuri-akalta kuulla, että rikas Kivi-Taneli itse oli pellon sekä kyntänyt että kylvänyt.
Hengästyneenä tuli leski kotio, pukeentui parhaamman asuunsa ja niin Kivi-Tanelin luokse kiittelemään ja kumartelemaan. Hän aikoi myöskin pitää korean puheen ja niin tavoin anteeksi pyytää erhetystänsä.
Mutta kuultuaan, mitä asia koski, keskeytti hänen Kivi-Taneli lausuen: "sepä ihan pilaa" ja jätti lesken, kolmannen kumarruksen vielä ollessa ihan keskieräisen.
20.
Uusi lenninki.
"Katsoppa, Timbom, miten uusi lenninkini passaa", sanoi pormestarinna. Hän jo kyllä kymmenen kertaa oli sitä sovitellut suuren peilin edessä koreassa kamarissaan. "Onko se kasvoani ja vartaloani mukaan, Timbom?"
Ukko hyvissä mielin hänelle osotetusta luottamuksesta ja siitä, että hänen mieltänsä kysyttiin, tahtoi eukostansa vähä pilaa tehdä. Makeasti nauraen vastasi hän: "jopa luulen kultaseni, että olet vähän viista-selkäinen."
Kiukkuisella silmäniskulla lausui rouva: "Nosta nyt se juoru!" Sitte käydä tapsutti koreasta kamaristaan, lyöden paukauksella oven kiini.
Nytpä hyvin viisaan ei ollut hyvä olla, eikä ollut aikaa odotella pilansa seurausta. Sukkelaan sai hän hatun ja kepin sekä lähti pikasesti ulos välttääksensä myrskyä kotona. Mutta onnettomuuden lisäksi tapasi portissa leski-pormestarinna Degermannin, joka kumarrellen tervehteli ukkoa, niin että tämä oli kuin kuumilla kivillä, peljäten puolisonsa äänen häntä takaisin kutsuvan, ennenkuin joutuisi pois. Tuskassansa rohkeni pormestari keskeyttää kaikki koreat puheet lauseella: "antakaa anteeksi, mulla on pieni asia toimitettavana, mutta tulen heti takaisin." Ja niin menikin pois.
Nenä tavallista pitempänä, astui pormestarinna virka-sisarensa luokse, joka juuri sattui olemaan sillä tuulella, ettei vieraasta olisi huolinut. Ikkunasta kurkistaen Timbomin perään, näki vieraan tulevan, jonka vuoksi kävi istumaan saliin suureen topattuun sohvaan.
Tulia kumarteli syvään ja sievästi virka-sisarellensa, joka kaupan tekijäisiksi sai nekin kumarrukset, joita portissa ei joutunut pormestarille antamaan, vaikka ne olivat hänelle aijotut.
Soreimmilla sanoilla ilmotti ilonsa siitä, että näki sisaren jo ylhäällä viimeisen pahoin jaksamisen jälkeen.
Mutta tämä vielä suuttunut miehensä loukkaavasta lauseesta, vastasi äkäisesti: "no eikö muka saisi istua omassa tuolissaan."
Tällaisesta kohtelemisesta epätietoisena, mitenkä olisi tehtävä, arveli jo lähteä pois, mutta päätti vielä tehdä yhden kokeen, saadakseen ystävänsä pahan mielen karkotetuksi. "Kas, mitenkä kaunis ja nätti lenninki sulla on; onhan se ihan kuin valettu sinulle, joka olet suora ja hyvästi kasvanut."
Samoin kuin kahvi selkiää poron laskettua, niin selkeni pormestarinnan mieli, kuin rouva Degerman tietämättänsä todisti Timbomin olleen väärässä. "Älä nyt mene pois", sanoi hän, "juo ensin kahvea meillä; vaikka mulla ei ole kermaa muuta kuin pisara ja sekin hapannutta, niin tiedän ett'et sitä paheksi." Ja niin pieni kirkas kahvipannu pöydälle. Vieraan kauhistukseksi pani emäntä lemmityn kissansa vadin vieraan eteen syytellen sitä, että kupit olivat vinnillä ja että kissa oli niin puhdas-luontoinen että se aina nuoli vatinsa yhtä puhtaaksi kuin olisi se pesty.
Urhollisesti päätti leskirouva tytyä kissan vatiin, kiitteli vieläkin uutta lenninkia ja joi sitte kaksi kuppia, vaikka kummallakin kertaa sai muistutuksen säästäen ottaa kermaa, että Timbomillekin jäisi, jolle myöskin aikoi antaa pisaran. Sitte keskustelivat eukot naapuri-rouvainsa tuhlaamisesta ja huonosta taloudesta, nykyaikaisen nuorison tunnottomuudesta ja siitä ylellisyydestä ja turhuudesta, joka kaikin kohdin rupesi näkymään.
Vihdoin pyysi pormestarinna vierasta kauniilla äänellänsä laulamaan kauniin laulun. Muutaman kerran yskittyänsä rupesi vieras laulamaan laulua, joka oli rouvasta niin suloista ja ihanaa, että pudotti runsaita kyyneliä ja teki hänet niin hellämieliseksi että, kuin miehensä samassa tuli sisään, lankesi hän hänen kaulaansa pyytäen anteeksi sitä että suuttui hänen leikistänsä.
"Soma ääni on sisarella", sanoi iloinen aviomies laulajalle. "Kenellä senlainen kieli on ja sitä oikein käyttää, se saisi kivetkin tanssimaan."
21.
Tiina-täti.
Eräs vanha arvossa pidetty lasten opettajatar Oulussa oli saanut tämän nimen ensin lapsilta ja sitten koko kaupungilta. Yli seitsemän kymmenen vuoden vanha, oli akka etunojoinen ja köyrä, mutta oli nuoruudessansa ollut hoikka ja pitkä, pulskavartaloinen ja käytöksiltänsä soma. Hänen suuret siniset silmänsä eivät milloinkaan olleet löytäneet miestä, jonka eduksi olisi vapautensa menettänyt, sillä Tiina-täti oli kaupungin viidestä kymmenestä vanhasta piiasta yksi. Tämä valittu joukko oli aina sotinut Naimaikeen rasitusta vastaan, johon heitä aivan vähän lienee kehotettukaan.
Tiina-täti oli nerokas ja kovin säännöllinen nainen myöskin puhetavassansa. Hän aina lausui sanat samoin kuin ne kirjoitetaankin eikä lyhennettynä ja katkastuna, joka juuri tekee vieraan-kielen oppimisen niin vaikeaksi. Tiina-tädin lausetapa oli ihan säännöllinen ja suurin murheensa oli, ettei oppilaihinsa saanut samanlaisiksi, vaikka kyllä sai heidät hyvin lukemaan ja soreasti kirjoittamaan. Myöskin oli hän, miten itse sanoi, heidän kalloonsa saanut aapisen, pitkän kirjan, raamatun historian, Europan pääkaupungit Djurbergin mukaan, sekä muutamia Gellertin satuja. Jos lapset erhettyivät tai vastasivat väärin, niin tuli eukko oikein huimaksi ja jos silloin ei auttanut viivaimella pöytään lyöminen, niin hän itkevän lapsen kanssa kyllä kymmenen kertaa juoksi samassa talossa asuvan sisarensa, erään nöyrämielisen kirkkoherran lesken luokse, jossa luku oli kerrottava ja jota kehotti lasta torumaan. Lempeämielinen sisar siihen tavallisesti sanoi: "tee se itse sisareni; sen sinä osaat niin hyvin." Tästä aivan vähän kehotettuna kääntyi Tiina-täti kotiinsa, vast'uudesta koettelemaan keinojansa. Mutta jo viiden minuutin kuluttua oli hän lapsen kanssa siellä takaisin, siksi että joko luku oli mielessä tai kouluhetki loppui.
Tiina-täti oli monta vuotta toimittanut isänsä postimestarin viran, sillä se oli sairaudelta siitä estetty. Tämän toimen piti helpompana kuin pitsimyssyjen rakentamisen. Näitä tehdessään hän monasti vihamielissä jupisi miehen ja vaimon kohtalon jakamisen vääryyttä. "Vaimolta, joka on heikompi, vaaditaan monta vertaa enempi kuin pahalaisilta miehiltä", pakisi hän. "Niinpä niinkin", arveli hän tuimasti käyden edestakaisin, "monta vertaa enemmän kuin miehiltä, joitten ei ole paljon tekemistä ennenkuin palkkioksi saavat ylistystä, rikkautta, arvonimiä ja virkoja. Mutta mitä kehoitusta saa nainen, olisiko vaikka täydellisinkin! Ei mitään, huusi hän julmasti vihaisena. Mutta kuitenkin pitää hänen olla sekä räätärin, leipojan ja keittäjän, sahdin panijan ja lahtarin, makiaisten leipojan, kahvin keittäjän, värjärin, sukan kutojan, kynttiläin kastajan, puutarhurin, voudin, yövahdin ja pikkukaupungeissa puotipalvelijan. Sitä paitsi pitää hänen olla äiti ja emäntä, lasten hoitaja ja opettaja, kyökkipiika, sairasten hoitaja ja miehensä palvelija. Hänen pitää vastaan ottaa ja yksin kantaa kaikki talon harmit ja olla iloinen, vaikka mieluisammin tahtoisi itkeä. Hänen pitää aamulla olla ensimäisen nousemassa ja illalla viimeisen maata menemässä ja mieheltänsä rukoilla rahaa suuren taloutensa tarpeeksi; ken tiesi itkeäkin ennenkuin hirviää niitä pyytää, ja tarhasta huolta pitää paremmin kuin itse tarhapiian. Mutta kaikkein pahin kaikista on, että hänen on tekeminen hävyttömäin palkollisten ja pahantapaisten lasten kanssa, joita yksinään ei joudu kasvattamaan."
"Mutta mitä tekee mies?" Eukon into lisääntyi oikeen peljättäväksi, eikä nyt olisi ollut miehen hyvä häntä lähestyä. "Hän kirjottelee hetken ajan kirjoihinsa, käyskentelee ja tupakoitsee siksi että saa tulla valmistettuun pöytään, jossa tekee kaikenlaisia muistutuksia. Sitte juo hän kahvia, käy päivällislevollensa ja sitte käyskentelemään siksi että toti lasi muistuttaa illan tulleeksi. Sitten tulee iltaruoka, jonka aikana moittii naisia ja etsii heidän virheitänsä itsellensä kehotukseksi ja sitten ansioinsa palkkioksi levolle."
Näin sadatteli eukko miehiä, kuin samassa eräs vanha merikatteini Possenius, kasvinkumppalinsa ja nuoruutensa ystävä, tuli eukkoa tervehtimään. Kukostuksensa päivinä oli hän moniaassa tanssissa samalta ukolta suvainnut likistyksen tapaisen.
Yskästen kysäsi ukko, miten sisar oli jaksanut hänen meriä purjehtiessaan. Hymyellen näytti ukko katselevan nuoruutensa tanssikumppalia.
Punastuen melkein kuin viistoista vuotinen tyttö, pyysi hän ystäväänsä istumaan, kumartaen niin sievästi että meidän aikaiset tytöt tuskin niin osaisivatkaan.
Nuoruuden ystävät istuivat keskustelemaan kuluneista ajoista ja sen aikaisesta nuorisosta, sekä mitenkä silloin oli nykyistä parempi. Siirtyneinä nuoruutensa aikoihin eivät vanhukset huomanneet ajan kulua, ennenkuin ilta-rummun räminä muistutti Posseniusta huoaten kääntymään tyhjään kotiinsa.
Kumarrellen seurasi Tiina-täti häntä porttiin asti, jonka sitte sulki, käyden suojaansa takaisin. Iloisena ja tytyväisenä siitä, että Possenius ei ollut häntä unhottanut, ylisti hän nuoruutensa aikuisia miehiä, jolloin olivat mitenkä vieläkin, arveli eukko, oikein hyvät. Siihen aikaan olivat vaimot vielä onnellisia, tuumaili vanha piika itsekseen.
Eräänä päivänä odottivat koululapset suurta huvia, sillä he tiesivät Tiina-tädin aina pitävän lupauksensa, varsinkin milloin oli uhannut heitä rangaista. Eräs pieni paroni Silfverhjelm oli monta päivää ollut laiska, ja niin tavoin koetellut eukon kärsivällisyyttä, niin että se, antaessaan hälle kotiläksyn sanoi: "Kuulkaapa lapset! Jos Aatolvi huomenna virheettömästi osaa lukunsa, niin lupaan ensin hypätä tervatynnyriin ja sitte höyhentynnyriin, niin varma olen siitä, ettei se tule osaaman."
Iloisina erisivät lapset, saatuansa Aatolvin lupauksen, että hyvin oppisi luettavansa.
Kotio tultua kummasteli äitinsä, että poika heti ja ahkeraan puuttui lukemaan. Aamulla varhain oli hän jo noussut lukemaan ja iloisena meni hän kouluun kerrottuansa vanhemmillensa odotetun ilon.
Kumppanit kuulustelivat porttisolassa hänen lukunsa ja riemuksensa havaitsivat hänen osaavan iki-hyvin. Ensimäiseksi kävi hän esiin pitkän lukunsa kanssa, jonka selvästi osasi. Tiina-tädin posket punottivat epäilyksestä, mitenkä ajattelemattomasta lupauksesta pääsisi. Sitte sai pikku parooni paljon ylistyksiä taidostansa, joka oli hyvän muistinsa todiste. Sitte sanoi tahtovansa nyt, samoin kuin ainakin pitää lupauksensa, jos vaan Aatolvin luonto sallisi hänen itse nauraa ja antaa toisten tehdä pilkkaa vanhasta opettajattarestansa, joka hänen hyväksensä oli tehnyt tällaisen ajattelemattoman lupauksen.
Mutta eukko kuin otti asian näin vakavalta puolelta, niin lasten muoto yhtäkkiä kävi totiseksi ja he luopuivat vapaehtoisesti odotetusta huvista, jonka olisivat saaneet opettajansa kustannuksella.
Kyynel silmin vastasi pieni parooni: ei suinkaan Tiina-tädin minun tähteni ole tarvis senlaista tehdä. Tästä alkaen rupeen oikein ahkeraksi. Liikutettuna likisti vanhus kiitollisen lapsen syliinsä.
Vastoin naisten tapaa, oli Tiina-täti hyvin halukas tietämään valtio-uutisia. Hän käski lasten pitää korvansa auki, milloin kotona kuulivat herrain niitä keskustelevan, että muka hänkin saisi kuulla maailman menoista.
Mutta pian huomattiin, kenen asioita lapset ajoivat. Sentähden pilan vuoksi annettiin lasten toisinaan viedä Tiina-tädille varsin eriskummasia uutisia, joita lapset sanoivat kuulleensa "papalta itseltä."
Muitten muassa kertoi eräs pieni tyttö kerran, viimes yönä tulleen tiedon, että jäämeren kansasto oli alkanut kapinan ja väkirynnäköllä ottanut itse pohjan navan ja että voittava joukko nyt olisi tulemaisillaan Ouluun, jossa olivat uhanneet kuolijaksi ampua kaikki vanhat piiat ja mamselit.
"Sinä haastelet tuhmia ja panet sekasotkua", sanoi Tiina-täti lapselle, joka odotti kiitoksia tai makiaista suuresta uutisestansa ja hyvästä muistostansa. Mutta kuitenkin rupesi tädin korvia kuumottamaan. Itseksensä ajatteli hän: joku perä siinä toki lienee; mun on meneminen ottamaan asiasta selvon. "Te pääsette vapaaksi lapset", kuului ihanan soiton tavalla heidän pienissä korvissansa ja yhtä sukkelaan kuin eukko oli saanut sinisen kapottinsa, olivat lapsetkin kadulla ja pian jokainen omassa kodissaan, voileivät kädessä.
Tiina-täti kiiruhti likimäisen naapurin luo, saadaksensa todenperäisen selvon tästä tärkeästä uutisesta.
Mutta isäntä oli tämän uutisen levittäjäin kanssa liitossa, niin että se vaan vakuutti asian, joten se eukon silmissä tuli vieläkin toden mukaisemmaksi. Eukko juoksi heti kotiinsa, tuntein mahaansa kivistelevän.
Pelosta väristen kokosi nyt pienen hopea-varastonsa, jonka muka tahtoi ryöstöstä varjella, sitoen sen ja mitä hänellä muuta oli kalliimpaa myttyyn, jonka kätki lastuihin puuvajansa perään.
Tämän tehtyä kiiruhti sisarellensa ilmoittamaan lähestyvää vaaraa.
Tämä oivalsi heti herrojen kurit, lohdutti peljästynyttä sisartansa, joka muka ei ollut joutunut asiaa tarkemmin miettimään. Mutta nyt kuin näki itsestänsä tehdyn julkista pilkkaa, päätti hän ei enää uskoa lasten valtiollisia ilmoituksia eikä niitä enää sietääkkään.
Koko puoleen vuoteen ei Tiina-täti käynyt siinä talossa, jossa hän niin oli petetty, eikä ehkä milloinkaan olisi sinne mennyt, niin oli kumminkin uhannut, jos ei olisi yhtä paljon rakastanut emäntää, kuin hänen hyviä torttujansakin. Nämä viettelivät hänen eräänä helluntaina vastaan ottamaan päivällis-kutsumuksen sinne. Nähdessään iloisen emännän ja muhkeat tortut, hajosi kaikki katkerat muistot eukon mielestä.
Mutta kiusa-puheinen isäntä otti jutuksi päivän saarnan ja sanoi kansan vältelleen että opetuslapset olivat juopuneet paloviinasta, eikä makiasta viinasta. Sellainen erhetys säpitti eukkoa niin, että löi nyrkkinsä pöytään ja niin tavoin kaasi kaikki viini-lasit, jotka siis eukon kanssa todistivat kysymyksen olleen vallasta, eikä paloviinasta. Tästä harmista sai eukko taas maha-taudin niin että hänen täytyi kiiruhtaa kotio, torttuja maistamatta.
Tiina-täti oli ahkera ja tarkka, mutta ei saita. Hän sanoi että köyhiä ja kerjäläisiä ei olisikaan jos vaan kaikki tahtoisivat työtä tehdä eikä laiskotella. Kehittääksensä sellaisia ahkeruuteen antoi hän runsaita manauksia, mutta rahaa ei hänen milloinkaan nähty antavan. Mutta hänen sydämensä kunniaksi tiedämme sanoa, että moni kykenemätön ja köyhä ja monta orpolasta saivat Tiina-tädiltä runsaampia lahjoja kuin olisi luultukaan. Mutta hän ei sietänyt kenenkään määräävän kelle ja mitenkä paljo hänen olisi annettava. Ymmärrettävä on siis äkkipikaisen eukon mielipaha, kuin kerran määrättiin hän kaupungin köyhille maksamaan 2 riksiä. Eukko ei kauan miettinyt. Yht'äkkiä sai suuren kaula-huivinsa ja oli melkein sukka-jaloin juosta kevätlumeen, jos ei olisi kompastunut vanhoin kenkiinsä ja niin lähti ruti kiukkusena erään kaupungin-hallituksen jäsenen luokse valittamaan tuota hänen mielestänsä sopimatonta maksua.
Mutta täällä ei muutosta ollut saatavana, niin että eukko pahoilla mielin ja väsyneenä märin silmin ja märin jaloin tuli kotiinsa. Sitte hän sairastui. Kahden viikon kuluttua oli päättänyt toimellisen elämänsä.
Monta oli hänellä virhettä ja omituisuutta, mutta monta avuakin. Hän oli jumalinen, järjestystä rakastava, toimellinen ja työskentelevä kansalainen. Hän oli rehellinen, yksinkertainen, totuutta rakastava ja luotettava ystävä. Äkkipikainen, mutta ei paha, ei hän milloinkaan puuttunut toisten asioihin. Kuollessansa oli hän lähes 80 vuotinen.
Muuta muistopatsasta ei hän saanut kuin sen, minkä oli rakentanut parhaimpain oppilastensa sydämiin.
22.
Tullimiehen Kalakukko.
Ennen aikaan oli tapana Suomessakin kaupungin tullien luona tarkkaan syynätä ja tiedustella tulijain kuormat ja tavarat. Sen teki tavallisesti ne jolta "syökäreiksi" sanottiin, mutta usein tullimies itsekin, joka siihen aikaan ei saattanut odottaa suuria lahjoja maita valtakuntia matkustaneilta asioitsioilta. Sitä kovempi oltiin siis maamiesten kanssa, jotka tulli-asetuksia eivät tunteneet, jos heillä ei ollut jotain pientä lahjaa tarjottavana. Ne maamiehet, jotka olivat kyllin tuhmat antamaan näitten itsensä pelottaa, saivat näille jakaa, jos ei muuta, niin matka-eväänsä.
Eräs maamies, viisaampi toisia, jotka olivat antaneet tullimiesten itsensä ryöstää, oli valmis lähtemään talvimatkallensa kaupunkiin, myytäväksi viemään voita, talia, kalaa ja lintuja.
Syvissä tuumissa käyskeli mies pirttinsä lattialla, kunnes yhtäkkiä kääntyi eukkonsa puoleen lausuen: "Maija kultaseni! paneppa tulta uuniin ja tee sitten kukkotaikina parhaimmista jauhoista, mitä sulla on kotona. Sen minä itse leivon ja paistan lahjaksi ahnaalle Prytzille, joka on tullimies Kajaanin tullissa. Viimein hän otti parhaimman evääni; nyt tahdon antaa hänelle suuren kukon. Tee taikina mahdollisimman kauniiksi."
"Mieluisasti saat multa aineet, kuin vaan sanot mitä kalaa tahdot siihen."
"Kalan aijon pyytää kuivalla maalla", vastasi mies liukkasti naurahtaen.
Uunin ja taikinan valmistuttua kaasi mies itse taikinan leipoma-pöydälle. Eukkonsa kummastukseksi ja kauhuksi väänsi hän sitte vanhalta kissalta niskat nurin ja leipoi sen nahkoinensa kannuinensa kukkoon. Sitte paistettiin se uunissa oikein hyvän näköiseksi. Valmiina haisi se hyvältä ja oli muhkea.
Varovasti pantiin kukko sitten rekeen ja konnanjuoninen maamies istui iloisena ajamaan kaupunkia kohden. Hän sovitti matkansa niin, että hämärässä tuli tulliin.
Siellä ei sattunut tullimiehiä olemaan esillä. Hän siis itse kantoi lahjansa tullitupaan, nöyrästi pyytäen että hän laskettaisiin sillä hän muka pelkäsi että majataloin portit suljettaisiin.
Hyvästä lahjasta iloisena laski tullimies hänen heti. Ajaen mitään kiirettä osottamatta lähti maamies matkaansa, mutta tultuaan pois silmännäöstä, sai hevonen juosta minkä voi majataloon, jossa kertoi isännälle, mitä oli tehnyt. Tämä kätki hänen jos hakioita olisi tullut, sillä häntäkin huvitti tämä kuje koska kaikki toivoivat jotaan rangaistusta ahnaille tullimiehille.
Ilomielin laski tullimies komean kukkonsa keskelle tullituvan pöytää nälkäisten kumppaniensa nenän eteen. Niitten tuli sylki suuhun kuin kadehtien katselivat maukasta kukkoa.
Tästä pehmeni tullimiehen sydän anteliaisuuteen, niin että hän hyvillä mielin lausui: "minusta todellakin on saamani lahja ulottuva meille kaikille." Niin otti terävän puukon, leikkasi itsellensä ensin suuren vönkäleen ja sitten kappaleen kummallekin kumppanillensa.
Makiaan suuhunsa söivät nyt kaikki herkkua ja tullimies lausui ilkkuen: "todellakin on tämä kukko tavallisia maamiesten antamia parempi, sillä tässä tuntuu olevan sekä lintua että kalaa, vaikka linnusta ei liene höyhenet oikein tyyni nyhdetyt." (Siinä oli vanha lihava kotokissa, joka siis oli sekä rasvanen että maukas.)
Tullimies itse oli sattunut osaksensa saaman toisen etukäpäliin; paras ystävänsä pään ja niskan ja kolmas takapuolen ja hännän.
"Minulla on oikein sudenmoinen nälkä", sanoi tämä ikäänkuin puolustaen paljoa syömistänsä, kunnes samassa jotakin terävää iski ikeneensä ja hampaansa ympärille. Töin tuskin saatiin se irti; niin pahasti oli se kiinni iskeentynyt. Hän tuumaili sen olevan linnun kynnen, mutta siksi se oli liian hieno. Nyt rupesivat kaikin kolmen tyynemmin tarkastelemaan kukko-osiansa. Se ehdittiin tarkemmin kuin milloinkaan maamiesten kuormat jo kontit.